Sotaa ja Kuolemaa(Iganantiuksen tarina jatkuu)
Lähetetty: To 25.12.2003 19:45
Myöhastyneeksi joululahjaksi haluan antaa sotavasaralaisille tämän, jouluun kuulumattoman tarinan(jos ei lunta oteta). Kirjoitin lopun tänään ja toivottavasti pidätte. Kommentteja saa antaa hyvää sekä negatiivista.
He laukaisivat aseensa suurin piirtein vihollista kohti. Iganantius ei uskaltanut katsoa osuiko osuma maaliinsa vai ei. hän käpertyi kokoon ja paniikki valtasi hänet, turruttaen hänen raajansa.
”Ylös siitä Valkokilpi!” Racman huusi ja riuhtaisi Iganantiuksen olkapäästä takaisin jaloilleen. ”Olemme kaartissa emmekä kyykkypaskalla.”
Racmanin katse oli tuima ja tämä alkoi ampumaan vihollisiaan taas järkkymättömästi ja tarkasti. Hänen asetoverinsa ampuivat vihollistaan päin epätoivoinen ilme kasvoillaan.
Kolme miestä kaatui hänen viereltään ja he vaipuivat maahan joko kuolleina tai haavoittuneina. Silloin se iski häneen kuin salama: tämä voisi olla hänen elämänsä viimeinen päivä. Hänen olisi ainakin taisteltava jotta hänellä olisi mahdollisuus jäädä henkiin.
Hän painautui kuopan reunaa vasten ja otti kivääristään tukevan otteen. Hän huomasi ilmeisesti kersantin joukkojen keskellä toinen polvi maassa antamassa käskyjä.
Iganantius tähtäsi ja kylmä hiki valui hänen otsallaan. Sormi kurottautui liipaisimelle, mutta käsi tärisi kuin autokanuuna ja hän epäröi suuresti. Oliko hänellä sen enempää oikeutta elää kuin sillä jota hän tähtäsi.
Hän sulki silmänsä ja painoi liipaisinta. Hän kuuli suhahduksen ja jotenkin yksi kuolinkorahdus erottui muitten joukosta selvemmin. Silmät avattuaan hän huomasi että kersantti piteli otsastaan kiinni ja verta valui hänen sormiensa läpi.
Kohde valahti maahan selvästi kuolleena.
”Hyvä osuma Iganantius.” sanoi Marcus, ”Tapoit juuri heidän luutnanttinsa.”
”Mistä sinä tiedät? Minusta hän oli kersantti.”
”Opettele arvomerkit.” Marcus sanoi ja jatkoi ampumistaan.
Iganantius katsoi ympärilleen ja huomasi viisi toveriaan maassa. Yksi heistä oli mies nimeltä Audrus, vitsit taisivat jäädä tältä illalta kertomatta, sillä Audrus oli saanut kolme osumaa; yhden rintaan, yhden olkapäähän ja yksi nenään. Audruksen niin hilpeä olemus oli peittynyt kuoleman hiljaisella kalpeudella ja hänen ympärillään oleva ohut lumi oli värjäytynyt punaiseksi.
Iganantius vaipui taas maahan ja hän itki pelon ja surunsekaisia kyyneleitä.
Racman kääntyi taas häneen päin.
”Nyt sinä nouset ja taistelet, tai ammun sinut itse.” Korpraali uhkasi.
Iganantiksella ei ollut muuta mahdollisuutta. Hän pakotti itsensä ylös ja hänen mielensä täyttyi isänmaallisella hurmiolla.
”Imperiumille! Keisarille! Ja ikuiselle Atrindelle!” Iganantius huusi ja ampui vihollistaan kohti.
Kyyneleet virtasivat hänen silmissään ja hän yritti ajaa vihollistaan pois vaikka tiesi ettei yksin pystyisi siihen.
Vihollisia oli jäljellä vielä parikymmentä. He olivat maassa ja kivien suojissa yrittäen saada osuma-alueen mahdollisimman pieneksi. Iganantius ei nähnyt paljoa mutta huomasi kuitenkin vihollisensa tarpeeksi tarkasti.
`tik` Sanoi hänen laserkiväärinsä ja tyhjä patteri tipahti maahan. Hän istui juoksuhautaan ja latasi asettaan. Yksi kuoli taas hänen vierestään, kahdestakymmenestäneljästä miehestä oli jäljellä enää seitsemäntoista.
Hän nousi ylös ja huomasi että viholliselle oli tullut tukijoukkoja. Kolme Sentinel-kävelijää ampui multilasereillaan heidän vieressään olevia asemia. Hän katsoi oikealle ja huomasi että miehet olivat jättäneet jo asemansa ja jotka etenivät kohti vihollista hitaasti ja ampuen samalla.
”Kranaatinheittimet, ampukaa noita pirun koneita!” Racman huusi miehilleen.
Kaksi miestä kaivoi kranaatinheittimet esille ja latasivat ne. He tähtäsivät ja toinen osui yhden kävelijän sisälle. Kuski kaivoi kranaatin esiin ja heitti sen pois. Kranaatti räjähti ilmassa mutta sirpale tunkeutui kuskin kaulaan hänen epäonnekseen. Kaksi muuta Sentineliä huomasivat toverinsa kohtalon ja kääntyivät kohti heidän asemiaan.
Yksi miehistä juoksi kohti tyhjää kävelijää.
”Senkin hullu…suojaavaa tulta sotilaat!” Racman huusi.
Iganantius tunnisti miehen Marcukseksi, hänen teki mieli rynnätä toverinsa avuksi mutta hän ei kerta kaikkiaan uskaltanut.
Marcus ampui pettureita sentinelin jalan juuressa, ottaen suojaa sen teräksisestä olemuksesta. Hän kiipesi nopeasti ajajan paikalle ja alkoi ohjailemaan konetta, ilmeisesti hän oli ohjaillut tällaista ennenkin Iganantius mietti itsekseen ja yritti pysyä mahdollisimman maassa, ampuen jotain laukauksia vihollista kohti.
Marcus heitti entisen kuskin pois ja alkoi tottuneesti ajamaan Sentineliä.
Joskus hän oli vanhassa kotimaassaan toiminut Sentinel-kuskina. Maailma oli kuitenkin lopulta kaatunut kaaoksen alle mutta hän oli paennut tälle planeetalle muutaman muun onnekkaan kanssa.
Marcus käänsi kävelijää hitaasti ja tähtäsi kohti toista samanlaista kävelijää. Hän tarttui kahvaan ja avasi tulen. Laserpanoksia lensi kohti toista kävelijää suurella vauhdilla ja voimalla ja koko kävelijä tuli täyteen mustia reikiä kunnes se lopulta räjähti.
Marcus kääntämään konetta jälleen ja huomasi kun viholliset alkoivat tulittamaan häntä. Hän pysyi matalana ja muutama laukaus osui häntä niin lähelle että hän tunsi panoksen menevän aivan häntä hipoen kuitenkin ohi.
Hän oli kääntynyt tarpeeksi ja hänen edessään oli nyt noin puolisensataa vihollisen sotilasta ottamassa suojaa maasta ja ampuen häntä. Mies tarkasteli tilannetta ja näki kun toinen Sentinel tähtäsi jo häneen. Ehtisikö hän ajoissa? Ennen kuin hän ehti edes ajatella kunnolla, hän tempaisi entisen kuskin pistoolin vierestään ja laukaisi tappavan sarjan kohti toista kuskia.
Kuskiin osui muutama tappava laukaus ja tämä valahti, mutta samalla painoi ohjaimenliipaisimen pohjaan.
Tuhoava salvo osui kävelijään ja ennen kuin Marcus ehti hypätä, se räjähti palasiksi.
Iganantius katsoi kun Sentinel räjähti ennen kuin Marcus ehti ulos. Hän näki Marcuksen epämääräisen hahmon lentävän maahan heidän edessään. Raivo valtasi hänet jälleen mutta panokset olivat loppuneet. Yhtäkkiähän tunsi terävää kipua kyljessään. Hän katsoi kun verivana kulki hänen kylkeään ja jalkaansa myöten.
Shokki valtasi hänet, hän ei voinut liikkua ja kaikki tuntui hidastuvan hänen ympärillään. Hän ei kuullut mitään, hänen vieressään kuoleva sotilas päästi äänettömän tuskanhuudon ja lensi maahan kuolonkankeana.
Kaikki paitsi hän hylkäsivät juoksuhaudan. Racman huusi jotain reunalta ja otti kädestä kiinni ja tempaisi Iganantiuksen ylös suojastaan.
Yhtäkkiä hän kuuli jälleen ja olo tuntui hiukan paremmalta, hän pystyi taas liikkumaan.
”Äkkiä, älä lorvaile! Nyt hyökätään!” Korpraali sanoi ja työnsi pistimen Iganantiuksen kiväärin päähän.
Iganantius hyökkäsi pistin ojossa huutaen vihollisen suuntaan. Hänen toverinsa ja oikeanpuolen joukot olivat jo taistelemassa käsikähmässä vihollisen kanssa. Juuri ennen kuin hän hyökkäsi, hän huomasi Marcuksen ruumiin maassa. Iganantius pysähtyi ja ryntäsi ystävänsä luo.
”Marcus! Oletko elossa? Vastaa!” Iganantius huusi liikkumattomalle hahmolle maassa.
Hetken aikaa ei tapahtunut mitään, mutta yhtäkkiä Marcus alkoi yskimään, verta.
”Elossa ollaan, mene taistelemaan, varo takanasi!” Marcus huusi.
Iganantius katsoi taakseen ja huomasi vihollissotilaan ryntäävän häntä päin. Hän nousi ylös tarttui kivääriinsä paremmin, valmiina ottamaan vihollisensa vastaan.
Vihollinen survaisi mutta Iganantius väisti täpärästi ja huitaisi kiväärillään vihollisen suuntaan. Isku raapaisi vihollisen poskea ja vihollinen korahti äkillisestä tuskasta. Mies haroi ilmaa pistimellään kun Iganantius väisteli. Iganantius käänsi kiväärinsä toisinperin ja löi kiväärinperällä vihollistaan vatsaan. Vaikka viholliselta oli ilmat pihalla, tämä taisteli vastaan raivokkaasti. He pitelivät kohta molemmat kivääreistään kiinni kahdella kädellä ristissä ja yrittivät tönäistä toisiaan maahan. Iganantius huomasi ettei hänellä ollut tarpeeksi voimia ja hän kaatui maahan kun vihollinen tönäisi häntä kovasti ja kivääri lensi kauas.
Vihollinen lähestyi voitonriemuisena ja otti suureleisesti kivääristään otteen jolla hän saisi viholliseltaan hengen pois lopullisesti.
”Mene keisarin luo!” Vihollinen sanoi ja valmistautui iskuun.
Iganantius juuri muisti elintärkeän asian ja väisti juuri ennen iskua ja vetäisi taskustaan pistoolin. Hän pyörähti toisen polven varaan ja laukaisi pistoolinsa kohti vihollistaan.
Vihollinen näytti epäluuloiselta ja yritti katsoa haavaa rinnassaan.
”Mene helvettiin.” Iganantius sanoi äänensä täynnä vihaa ja inhoa.
Mies kaatui maahan ja Iganantius huomasi että koko vihollisjoukko oli juoksemassa karkuun. Iganantius laittoi pistoolinsa taskuun ja katsoi vihollistaan, hän oli aivan tavallisennäköinen mies jonka naama oli nyt ilmeetön ja silmät auki. Hän tunsi myötätuntoa miestä kohtaan, hän tiesi että jommankumman oli kuoltava. Mutta yhtä hyvin se olisi voinut olla Iganantius Quintuis, tavallinen varusmies. Hän katsoi vihollisensa tunnuslaattaa. Aiqinus Roven, sotamies.
Hän oli tappanut miehen nimeltä Aiqinius Roven.
Verlund riensi hänen luokseen. Hänen ystävänsä oli hiukan ruhjeilla mutta muuten kunnossa.
”Tule katsomaan Marcusta, hän ei todennäköisesti selviä” Verlund sanoi huoli silmissään.
Iganantius riensi ystävänsä luo ja huomasi tämän samassa paikassa, hän oli paremmin katsottuna pahasti haavoilla ja hänen selkänsä oli palanut. Lääkintämies oli hänen vieressään.
”Hän ei selviä, en voi tehdä mitään.” lääkintämies sanoi.
Marcus yski edelleen verta ja otti Verlundia ja Iganantiusta olkapäistä kiinni ja pakotti itsensä istualleen.
”Palvelkaa…aina….keisaria ja Imperiumia.” Marcus sanoi ja yski.
”Älkää unohtako…minua.”
Tämän sanottuaan, Marcus valahti elottomana maahan.
Iganantius ja Verlund alkoivat itkemään. He olivat nähneet nyt sodan hirveyksiä ja lisäksi heidän ystävänsä oli kuollut. He surivat ja yrittivät saada Marcuksen vielä hengittämään, mutta turhaan. Hän oli siirtynyt jo keisarin tykö.
Racman käveli paikalla ja näki surevat toverinsa.
”Sota on kauheaa, kuolema on painajaista.” Racman sanoi, ”Mutta kun molemmista tulee arkipäivää, niihin tottuu.”
Sodan ja kuoleman totuus oli karmea. Molempiin turtuu aikanaan.
He laukaisivat aseensa suurin piirtein vihollista kohti. Iganantius ei uskaltanut katsoa osuiko osuma maaliinsa vai ei. hän käpertyi kokoon ja paniikki valtasi hänet, turruttaen hänen raajansa.
”Ylös siitä Valkokilpi!” Racman huusi ja riuhtaisi Iganantiuksen olkapäästä takaisin jaloilleen. ”Olemme kaartissa emmekä kyykkypaskalla.”
Racmanin katse oli tuima ja tämä alkoi ampumaan vihollisiaan taas järkkymättömästi ja tarkasti. Hänen asetoverinsa ampuivat vihollistaan päin epätoivoinen ilme kasvoillaan.
Kolme miestä kaatui hänen viereltään ja he vaipuivat maahan joko kuolleina tai haavoittuneina. Silloin se iski häneen kuin salama: tämä voisi olla hänen elämänsä viimeinen päivä. Hänen olisi ainakin taisteltava jotta hänellä olisi mahdollisuus jäädä henkiin.
Hän painautui kuopan reunaa vasten ja otti kivääristään tukevan otteen. Hän huomasi ilmeisesti kersantin joukkojen keskellä toinen polvi maassa antamassa käskyjä.
Iganantius tähtäsi ja kylmä hiki valui hänen otsallaan. Sormi kurottautui liipaisimelle, mutta käsi tärisi kuin autokanuuna ja hän epäröi suuresti. Oliko hänellä sen enempää oikeutta elää kuin sillä jota hän tähtäsi.
Hän sulki silmänsä ja painoi liipaisinta. Hän kuuli suhahduksen ja jotenkin yksi kuolinkorahdus erottui muitten joukosta selvemmin. Silmät avattuaan hän huomasi että kersantti piteli otsastaan kiinni ja verta valui hänen sormiensa läpi.
Kohde valahti maahan selvästi kuolleena.
”Hyvä osuma Iganantius.” sanoi Marcus, ”Tapoit juuri heidän luutnanttinsa.”
”Mistä sinä tiedät? Minusta hän oli kersantti.”
”Opettele arvomerkit.” Marcus sanoi ja jatkoi ampumistaan.
Iganantius katsoi ympärilleen ja huomasi viisi toveriaan maassa. Yksi heistä oli mies nimeltä Audrus, vitsit taisivat jäädä tältä illalta kertomatta, sillä Audrus oli saanut kolme osumaa; yhden rintaan, yhden olkapäähän ja yksi nenään. Audruksen niin hilpeä olemus oli peittynyt kuoleman hiljaisella kalpeudella ja hänen ympärillään oleva ohut lumi oli värjäytynyt punaiseksi.
Iganantius vaipui taas maahan ja hän itki pelon ja surunsekaisia kyyneleitä.
Racman kääntyi taas häneen päin.
”Nyt sinä nouset ja taistelet, tai ammun sinut itse.” Korpraali uhkasi.
Iganantiksella ei ollut muuta mahdollisuutta. Hän pakotti itsensä ylös ja hänen mielensä täyttyi isänmaallisella hurmiolla.
”Imperiumille! Keisarille! Ja ikuiselle Atrindelle!” Iganantius huusi ja ampui vihollistaan kohti.
Kyyneleet virtasivat hänen silmissään ja hän yritti ajaa vihollistaan pois vaikka tiesi ettei yksin pystyisi siihen.
Vihollisia oli jäljellä vielä parikymmentä. He olivat maassa ja kivien suojissa yrittäen saada osuma-alueen mahdollisimman pieneksi. Iganantius ei nähnyt paljoa mutta huomasi kuitenkin vihollisensa tarpeeksi tarkasti.
`tik` Sanoi hänen laserkiväärinsä ja tyhjä patteri tipahti maahan. Hän istui juoksuhautaan ja latasi asettaan. Yksi kuoli taas hänen vierestään, kahdestakymmenestäneljästä miehestä oli jäljellä enää seitsemäntoista.
Hän nousi ylös ja huomasi että viholliselle oli tullut tukijoukkoja. Kolme Sentinel-kävelijää ampui multilasereillaan heidän vieressään olevia asemia. Hän katsoi oikealle ja huomasi että miehet olivat jättäneet jo asemansa ja jotka etenivät kohti vihollista hitaasti ja ampuen samalla.
”Kranaatinheittimet, ampukaa noita pirun koneita!” Racman huusi miehilleen.
Kaksi miestä kaivoi kranaatinheittimet esille ja latasivat ne. He tähtäsivät ja toinen osui yhden kävelijän sisälle. Kuski kaivoi kranaatin esiin ja heitti sen pois. Kranaatti räjähti ilmassa mutta sirpale tunkeutui kuskin kaulaan hänen epäonnekseen. Kaksi muuta Sentineliä huomasivat toverinsa kohtalon ja kääntyivät kohti heidän asemiaan.
Yksi miehistä juoksi kohti tyhjää kävelijää.
”Senkin hullu…suojaavaa tulta sotilaat!” Racman huusi.
Iganantius tunnisti miehen Marcukseksi, hänen teki mieli rynnätä toverinsa avuksi mutta hän ei kerta kaikkiaan uskaltanut.
Marcus ampui pettureita sentinelin jalan juuressa, ottaen suojaa sen teräksisestä olemuksesta. Hän kiipesi nopeasti ajajan paikalle ja alkoi ohjailemaan konetta, ilmeisesti hän oli ohjaillut tällaista ennenkin Iganantius mietti itsekseen ja yritti pysyä mahdollisimman maassa, ampuen jotain laukauksia vihollista kohti.
Marcus heitti entisen kuskin pois ja alkoi tottuneesti ajamaan Sentineliä.
Joskus hän oli vanhassa kotimaassaan toiminut Sentinel-kuskina. Maailma oli kuitenkin lopulta kaatunut kaaoksen alle mutta hän oli paennut tälle planeetalle muutaman muun onnekkaan kanssa.
Marcus käänsi kävelijää hitaasti ja tähtäsi kohti toista samanlaista kävelijää. Hän tarttui kahvaan ja avasi tulen. Laserpanoksia lensi kohti toista kävelijää suurella vauhdilla ja voimalla ja koko kävelijä tuli täyteen mustia reikiä kunnes se lopulta räjähti.
Marcus kääntämään konetta jälleen ja huomasi kun viholliset alkoivat tulittamaan häntä. Hän pysyi matalana ja muutama laukaus osui häntä niin lähelle että hän tunsi panoksen menevän aivan häntä hipoen kuitenkin ohi.
Hän oli kääntynyt tarpeeksi ja hänen edessään oli nyt noin puolisensataa vihollisen sotilasta ottamassa suojaa maasta ja ampuen häntä. Mies tarkasteli tilannetta ja näki kun toinen Sentinel tähtäsi jo häneen. Ehtisikö hän ajoissa? Ennen kuin hän ehti edes ajatella kunnolla, hän tempaisi entisen kuskin pistoolin vierestään ja laukaisi tappavan sarjan kohti toista kuskia.
Kuskiin osui muutama tappava laukaus ja tämä valahti, mutta samalla painoi ohjaimenliipaisimen pohjaan.
Tuhoava salvo osui kävelijään ja ennen kuin Marcus ehti hypätä, se räjähti palasiksi.
Iganantius katsoi kun Sentinel räjähti ennen kuin Marcus ehti ulos. Hän näki Marcuksen epämääräisen hahmon lentävän maahan heidän edessään. Raivo valtasi hänet jälleen mutta panokset olivat loppuneet. Yhtäkkiähän tunsi terävää kipua kyljessään. Hän katsoi kun verivana kulki hänen kylkeään ja jalkaansa myöten.
Shokki valtasi hänet, hän ei voinut liikkua ja kaikki tuntui hidastuvan hänen ympärillään. Hän ei kuullut mitään, hänen vieressään kuoleva sotilas päästi äänettömän tuskanhuudon ja lensi maahan kuolonkankeana.
Kaikki paitsi hän hylkäsivät juoksuhaudan. Racman huusi jotain reunalta ja otti kädestä kiinni ja tempaisi Iganantiuksen ylös suojastaan.
Yhtäkkiä hän kuuli jälleen ja olo tuntui hiukan paremmalta, hän pystyi taas liikkumaan.
”Äkkiä, älä lorvaile! Nyt hyökätään!” Korpraali sanoi ja työnsi pistimen Iganantiuksen kiväärin päähän.
Iganantius hyökkäsi pistin ojossa huutaen vihollisen suuntaan. Hänen toverinsa ja oikeanpuolen joukot olivat jo taistelemassa käsikähmässä vihollisen kanssa. Juuri ennen kuin hän hyökkäsi, hän huomasi Marcuksen ruumiin maassa. Iganantius pysähtyi ja ryntäsi ystävänsä luo.
”Marcus! Oletko elossa? Vastaa!” Iganantius huusi liikkumattomalle hahmolle maassa.
Hetken aikaa ei tapahtunut mitään, mutta yhtäkkiä Marcus alkoi yskimään, verta.
”Elossa ollaan, mene taistelemaan, varo takanasi!” Marcus huusi.
Iganantius katsoi taakseen ja huomasi vihollissotilaan ryntäävän häntä päin. Hän nousi ylös tarttui kivääriinsä paremmin, valmiina ottamaan vihollisensa vastaan.
Vihollinen survaisi mutta Iganantius väisti täpärästi ja huitaisi kiväärillään vihollisen suuntaan. Isku raapaisi vihollisen poskea ja vihollinen korahti äkillisestä tuskasta. Mies haroi ilmaa pistimellään kun Iganantius väisteli. Iganantius käänsi kiväärinsä toisinperin ja löi kiväärinperällä vihollistaan vatsaan. Vaikka viholliselta oli ilmat pihalla, tämä taisteli vastaan raivokkaasti. He pitelivät kohta molemmat kivääreistään kiinni kahdella kädellä ristissä ja yrittivät tönäistä toisiaan maahan. Iganantius huomasi ettei hänellä ollut tarpeeksi voimia ja hän kaatui maahan kun vihollinen tönäisi häntä kovasti ja kivääri lensi kauas.
Vihollinen lähestyi voitonriemuisena ja otti suureleisesti kivääristään otteen jolla hän saisi viholliseltaan hengen pois lopullisesti.
”Mene keisarin luo!” Vihollinen sanoi ja valmistautui iskuun.
Iganantius juuri muisti elintärkeän asian ja väisti juuri ennen iskua ja vetäisi taskustaan pistoolin. Hän pyörähti toisen polven varaan ja laukaisi pistoolinsa kohti vihollistaan.
Vihollinen näytti epäluuloiselta ja yritti katsoa haavaa rinnassaan.
”Mene helvettiin.” Iganantius sanoi äänensä täynnä vihaa ja inhoa.
Mies kaatui maahan ja Iganantius huomasi että koko vihollisjoukko oli juoksemassa karkuun. Iganantius laittoi pistoolinsa taskuun ja katsoi vihollistaan, hän oli aivan tavallisennäköinen mies jonka naama oli nyt ilmeetön ja silmät auki. Hän tunsi myötätuntoa miestä kohtaan, hän tiesi että jommankumman oli kuoltava. Mutta yhtä hyvin se olisi voinut olla Iganantius Quintuis, tavallinen varusmies. Hän katsoi vihollisensa tunnuslaattaa. Aiqinus Roven, sotamies.
Hän oli tappanut miehen nimeltä Aiqinius Roven.
Verlund riensi hänen luokseen. Hänen ystävänsä oli hiukan ruhjeilla mutta muuten kunnossa.
”Tule katsomaan Marcusta, hän ei todennäköisesti selviä” Verlund sanoi huoli silmissään.
Iganantius riensi ystävänsä luo ja huomasi tämän samassa paikassa, hän oli paremmin katsottuna pahasti haavoilla ja hänen selkänsä oli palanut. Lääkintämies oli hänen vieressään.
”Hän ei selviä, en voi tehdä mitään.” lääkintämies sanoi.
Marcus yski edelleen verta ja otti Verlundia ja Iganantiusta olkapäistä kiinni ja pakotti itsensä istualleen.
”Palvelkaa…aina….keisaria ja Imperiumia.” Marcus sanoi ja yski.
”Älkää unohtako…minua.”
Tämän sanottuaan, Marcus valahti elottomana maahan.
Iganantius ja Verlund alkoivat itkemään. He olivat nähneet nyt sodan hirveyksiä ja lisäksi heidän ystävänsä oli kuollut. He surivat ja yrittivät saada Marcuksen vielä hengittämään, mutta turhaan. Hän oli siirtynyt jo keisarin tykö.
Racman käveli paikalla ja näki surevat toverinsa.
”Sota on kauheaa, kuolema on painajaista.” Racman sanoi, ”Mutta kun molemmista tulee arkipäivää, niihin tottuu.”
Sodan ja kuoleman totuus oli karmea. Molempiin turtuu aikanaan.
). Teksti on sujuvaa ja virheetöntä. Voisin jopa ryhtyä odottamaan jatkoa.