jäämaailma III
Lähetetty: Su 11.01.2004 12:32
täs tää nyt olisi
”Herra kersantti! Olemme havainneet liikettä pohjoisessa ja se ei ole oma miehemme, sillä tarkistimme sen päämajasta ja he kertoivat, että olemme ainoa joukkue, joka on tällä sektorilla, kunnes yhteys alkoi säristä ja lopuksi oli vain kuoleman hiljaista” Nelsonin viereen hiipinyt sotilas kuiskasi hiljaa hänen korvaansa. ”Ammunko valoraketin, jotta voimme varmistua asiasta?” hän jatkoi puhettaan kuiskaavalla äänellä ja saaden kielteisen vastauksen. Pieni maanalinen varasto tai ”koti”, niin kuin sotilaat sitä nimittivät oli vielä synkässä unessa ja eikä valoa tuikkinut mistään sisälle. Nelson nousi melua herättämättä täyteen mittaansa ja laittoi pistoolin taskuunsa ja lähti vaiston varassa kävelemään kohti rappusia vältellen nukkuvien sotilaiden jalkoja ja päitä ja siten herättämästä heitä unesta, jonka he olivat ansainneet kovalla työllä laajentaessaan tilaa jossa he nukkuivat ja oleskelivat, kun maa päällä raivosi hirmuinen lumimyrsky. Nelson toikkaroi säkkipimeässä kohti ruasteessa olevia metallitikkaita, jotka olivat ainoa tie ulos tuosta pilkkopimeästä paikasta, jossa hänen sielunsa ei koskaan levännyt rauhassa, sillä se aisti vihollisen läsnäolon, mutta järki ei sitä uskonut. Kersantti kiipesi natisevat tikkaat ylös hyiseen ilmaan, joka jäädytti veretkin suonissa. Kuin sattumalta hänet herättämään tullut sotilas ojensi kätensä jo näyttämään vastauksen kysymykseen, jota Nelson ei vielä edes ollut esittänyt. Hän painoi kiikarit silmilleen ja samassa hänessä heräsi menneisyyden muisto, siitä kuinka örkit olivat tappaneet hänen ensimmäisen ystävänsä, ensimmäisen kapteeninsa ja siitä kuinka hän oli osunut ensimmäistä kertaa keskelle ampuma taulua. Nelson pyyhkäisi muistot syrjään ja katsoi. ”Kyllä. Siellä ne ovat” Nelson hymähti hiljaa itsekseen.
Varastossa alkoi hirveä vipinä, kun kaikki aseet kannettiin kuunvalossa paikalleen. Tikkaat natisivat ja kirskuivat, kun niitä pitkin vedettiin köyden ja hartiavoimien avulla raskas painoinen kranaatin heitin ja monta kiloa painavia kranaatteja, joita se heittäisi taivaalle ja vihollisen niskaan. Lumi oli tamppaantunut luukun ympäriltä kokonaan ja siitä lähti lukuisia polkuja eri paikkoihin. Sotilaat olivat tehneet jäästä vallihautoja, siinä toivossa, että ne jäätyisivät kivikoviksi ja näin estäisivät vihollisen kulun osittain tai kokonaan. Kranaatinheittimet asetettiin niille varta vasten tehtyihin lumikuoppiin. Kaikki puhkuivat tarmoa ja olivat varmoja siitä, että voittaisivat tämän taistelun helposti ja löivät vetoa kuinka monta vihollista kukin tappoi. Nelson katseli huolestuneena miehiensä vedonlyöntiä, mutta seurasi samalla sivusilmällään valmisteluja. Aina välillä joku sotilas kysyi häneltä montako örkkiä oli vastassa ja aina kysyjä sai saman vastauksen: ”en tiedä ja jos haluat tietää käy itse katsomassa.” Nelson odotti kärsimättömänä sitä hetkeä, jolloin saisi katkaista örkki johtajan kaulan kahtia. Loppu oli hänelle yksi ja sama asia. Hän joko kuolisi tai eläisi, kunhan vain saisi kostonsa ja sitä kautta rauhan mieleensä, joka raivosi nyt enemmän kuin koskaan, mutta hän piti sen vaivoin kurissa. Raaka ja hyytävä tuuli pyyhki Nelsonin kasvoja hirveällä voimalla, mutta hän ei välittänyt siitä laisinkaan. Hän vain tähysi horisonttiin ja katseli kuinka örkkien pääluku kasvoi ja kasvoi. ”Tästä tulisi viimeinen taisteluni” Nelson ajatteli juuri ennen kuin marssi paikalleen etulinjaan.
Lumi narskuin vaimeasti kostonhimoisen kersantin saappaitten alla, hänen kävellessä kohti ensimmäistä jäämuuria, jossa moni sotilas vielä kerskui omilla ampumataidoillaan ja sillä kuinka rohkeita he olivat. Tämä oli monille tulikaste. Vain muutamat, jotka olivat olleet taistelussa örkkejä vastaan aiemmin, tiesivät mitä odottaa ja vapisivat pelosta, mutta pelko ei näkynyt heillä muista kuin silmistä, sillä niin hyvin he kätkivät pelkonsa.
”Missä ne ovat?” vihersilmäinen olento mietti hitaassa aivokopassaan, kunnes se vihdoin päätti poistua piilopaikastaan tehdäkseen omia urotekojaan. Se löntysteli ympäri huonetta kömpelöä pistoolia ja leveä teräistä kirvestä kokoajan iskuvalmiudessa pitäen. Se pettyi pahemmankerran, kun ei löytänyt ainoatakaan elävää olentoa, ei edes vikisevää hiirtä. Se tutki koko paikan kirkkailla ja hyvin pimeässä näkevillä silmillään useaan kertaan, mutta ei löytänyt mitään. Se alkoi kuulostelemaan korvillaan mitä maan pinnalla tapahtui ja siinä samassa se tajusi, että siellä oli taistelu ja se halusi päästä mukaan ehdottomasti. Aivan päättömästi se alkoi juoksemaan kohti tikkaita tai siihen suuntaan missä se luuli tikkaitten olevan, mutta törmäsi seinään sadetellen huonoa tuuriaan, kun silmät havaitsivat iskusta toivuttuaan tikkaitten olin paikan. Se lähti kävelemään niin varovasti tikkaita kohti kuin taisi. Tikkaat olivat melkein kiinni seinässä ja se vaikeutti tikkaitten nousemista ja muutaman kerran se tippuikin alas kiroten ihmisten tyhmyyttä, kun eivät suunnitelleet tikkaita örkkejä varteen ja näin helpottaen örkkien hyökkäyksiä ihmisiä vastaan. Vihdoinkin monen yrityksen jälkeen se pääsi tikkaitten yläpäähän ja muksautti päänsä lujaa rautaiseen luukkuun. Se irrotti kätensä tikkaista työntääkseen rautaisen lukuun auki, mutta liian myöhään tajusi tyhmyytensä ja rojahti selälleen kranaatin tekemään kuoppaan. Jälleen monesta yrityksestä viisastuneena se pääsi jälleen ylös ja tällä kertaa työnsi luukun yhdellä kädellä auki ja kirves heti valmiina iskun. Välittömästi heti luukun avaamisen jälkeen se heilautti kirvestä laajassa kaaressa, osuen vihreään ja paksuun jalkaan. "Ups! taisi tulla virhe" örkki ajatteli samalla, kun lähti hiljaksiin kapuamaan tikkaita alas pelo vallassa. Rautaluukku lyötiin lujalla voimalla kiinni ja samalla osuen örkkiä päähän ja sormiin. Se katsoi sormiaan hetken ja lopulta se irrotti kätensä tikkaista katsoakseen sormiaan tarkemmin ja pian se oli oma tekemässään kuopassaan mahallaan. Se kertasi mielessään, mitä piti tehdä avatakseen luukun ja päästäkseen mukaan taisteluun. Vahingosta viisastuneena lähti se kipuamaan tikkaita. Juuri ennen kuin se pääsi ylös, kuuli se läheltä laukauksen, mutta se jatkoi vain matkaansa. Ylhäälle päästyään se katsoi ympärilleen ja huomasi valtavan örkki ruhon vieressään. Sen silmät syttyivät innostuksesta, kun se huomasi mitä kuolleella oli vasemmassa kädessään. Raskaalla työllä se sai vedettyä ruohon luukulle. Se katsoi ympärilleen ja, kun se katsoi ruhoa, se ihmetteli hetken aikaa äkkinäistä katoamista, kunnes tajusi laskeutua alas, jonne ruho oli kadonnut. Iroitettuaan unelmansa toiselta örkiltä se alkoi miettimään miten se kiinnitettäisiin hänelle. Lopulta se sai loistavan ajatuksen katkaista oma käsi ja laittaa se siihen kiinni ja näin tapahtuikin, mutta yrittäessään kävellä se ihmetteli miksei päässyt eteen päin. Se tunnusteli tietään eteenpäin ja teki oudon löydöksen. kaksi veristä örkin jalkaa ja ne saivat sen tajuamaan mitä oli tapahtunut niille kirveen lyönneille, jotka olivat menneet ohi kädestä. Sinne se jäi jalattomana kuolemaan.
Nelson etsi kuumeisesti örkkien johtajaa katseellaan ja samalla vaistonvaraisesti lyöden hyökkääviä vihernahkoja, joita oli pilvinpimein. Moni sotilas ja hänen ystävänsä oli lähtenyt keisarin luo, mutta he olivat pitäneet pienen kukkulan hallussaan ja molemmat kranaatinheittimet oli kannettu sinne ja asetettu asemiin. Vaikka Nelsonin sotilaat olivat parempia ampumaan, verrattuna vihreisiin kilpailijoihinsa, oli niillä kuitenkin ylivoima ja, joka sekunti muutama sotilas heitti henkensä ja tahraten verellään, ennen niin valkoisena kimaltaneen lumen.
Kersantti havaitsi muita selvästi korkeamman örkin ja hän täyttyi vihasta, minkä veroista hän ei olut koskaan kokenut. Raivosta sokeana hän lähti juoksuun päällikköä kohti. Jos joku älykäs olento olisi nähnyt kersantin ilmeen olisi hän väistynyt pelon vallassa, sillä niin hurja oli Nelsonin raivo, mutta örkeillä olivat hyvin hitaat aivot ja ne jäivät seisomaan paikoilleen ja pian kaatuen päättöminä maahan edes tajuten mikä niihin iski. Saastaista verta roiskui kersantin vaatteille, kun hän raivoissaan katkoi vihollistensa kauloja. Pian hän oli raivannut tiensä johtajan luo ja yllätyksekseen tällä oli toinen jalka katkennut polven korkeudelta. Yhä takanaan hän kuuli sotilaittensa tuskan huutoja, mutta hän oli silmittömän vihan vallassa, samalla kohottaen miekkaansa.
Hän heilautti miekkaansa, mutta örkin pää räjähti juuri ennen, kun isku osui sitä kalloon. Kaikki veret lensivät Nelsonin kasvoille. Hän käänteli päätään etsien kohteensa tappajaa. Pian hän huomasi tankin, joka oli puoliksi kummun takana ja sen päällä miehen kiikaritähtäimellä varustettu kivääri käsissään, jonka piippu savusi. Raivon vallassa hän nosti miekkansa, samalla juosten veristä taistelu tannerta pitkin lumi häne jalkojensa alla rarskuen kohti vihollistaan. Ennen kuin mies ehti sanoa sanaakaan, niin murskasi raivopää hänen kallonsa miljooniksi palasiksi. Kääntyessään joukkojaan kohti hän pyyhkäisi tyynesti veren miekastaan ja silmistään. Kävellessään kohti tuhoutunutta joukkoaan ja nauraen mielipuolista nauruaan, alkoi hänen mahansa vuotaa rajusti verta ja pian oli hänen mahassaan useita reikiä lisää ja kaatuessaan maahan hän tahrasi lumen punaisella verellään. Nelson kuoli auringon noustessa. Sotilas pappi siunasi taistelukentällä kaatuneet sankarit. Ne örkit, jotka olivat selvinneet loppu taistelusta pakenivat niin pitkälle kuin pääsivät. Lovinen miekka heitettiin jäiseen mereen ja se upposi välittömästi, vaikka meri oli umpijäässä. Moni ihmetteli tätä suuresti ja huhuttiin jopa, että miekka olisi ollut kaaoksen valmistama, sillä niin paljon se nautti tappamisesta. Kaikkien kummastukseksi ei Nelsonia oltu löydetty, vaikka moni oli nähnyt hänen kuolleen.
ei tää välttämättä hyvä oo, mutta arvostelkaa kiitos
”Herra kersantti! Olemme havainneet liikettä pohjoisessa ja se ei ole oma miehemme, sillä tarkistimme sen päämajasta ja he kertoivat, että olemme ainoa joukkue, joka on tällä sektorilla, kunnes yhteys alkoi säristä ja lopuksi oli vain kuoleman hiljaista” Nelsonin viereen hiipinyt sotilas kuiskasi hiljaa hänen korvaansa. ”Ammunko valoraketin, jotta voimme varmistua asiasta?” hän jatkoi puhettaan kuiskaavalla äänellä ja saaden kielteisen vastauksen. Pieni maanalinen varasto tai ”koti”, niin kuin sotilaat sitä nimittivät oli vielä synkässä unessa ja eikä valoa tuikkinut mistään sisälle. Nelson nousi melua herättämättä täyteen mittaansa ja laittoi pistoolin taskuunsa ja lähti vaiston varassa kävelemään kohti rappusia vältellen nukkuvien sotilaiden jalkoja ja päitä ja siten herättämästä heitä unesta, jonka he olivat ansainneet kovalla työllä laajentaessaan tilaa jossa he nukkuivat ja oleskelivat, kun maa päällä raivosi hirmuinen lumimyrsky. Nelson toikkaroi säkkipimeässä kohti ruasteessa olevia metallitikkaita, jotka olivat ainoa tie ulos tuosta pilkkopimeästä paikasta, jossa hänen sielunsa ei koskaan levännyt rauhassa, sillä se aisti vihollisen läsnäolon, mutta järki ei sitä uskonut. Kersantti kiipesi natisevat tikkaat ylös hyiseen ilmaan, joka jäädytti veretkin suonissa. Kuin sattumalta hänet herättämään tullut sotilas ojensi kätensä jo näyttämään vastauksen kysymykseen, jota Nelson ei vielä edes ollut esittänyt. Hän painoi kiikarit silmilleen ja samassa hänessä heräsi menneisyyden muisto, siitä kuinka örkit olivat tappaneet hänen ensimmäisen ystävänsä, ensimmäisen kapteeninsa ja siitä kuinka hän oli osunut ensimmäistä kertaa keskelle ampuma taulua. Nelson pyyhkäisi muistot syrjään ja katsoi. ”Kyllä. Siellä ne ovat” Nelson hymähti hiljaa itsekseen.
Varastossa alkoi hirveä vipinä, kun kaikki aseet kannettiin kuunvalossa paikalleen. Tikkaat natisivat ja kirskuivat, kun niitä pitkin vedettiin köyden ja hartiavoimien avulla raskas painoinen kranaatin heitin ja monta kiloa painavia kranaatteja, joita se heittäisi taivaalle ja vihollisen niskaan. Lumi oli tamppaantunut luukun ympäriltä kokonaan ja siitä lähti lukuisia polkuja eri paikkoihin. Sotilaat olivat tehneet jäästä vallihautoja, siinä toivossa, että ne jäätyisivät kivikoviksi ja näin estäisivät vihollisen kulun osittain tai kokonaan. Kranaatinheittimet asetettiin niille varta vasten tehtyihin lumikuoppiin. Kaikki puhkuivat tarmoa ja olivat varmoja siitä, että voittaisivat tämän taistelun helposti ja löivät vetoa kuinka monta vihollista kukin tappoi. Nelson katseli huolestuneena miehiensä vedonlyöntiä, mutta seurasi samalla sivusilmällään valmisteluja. Aina välillä joku sotilas kysyi häneltä montako örkkiä oli vastassa ja aina kysyjä sai saman vastauksen: ”en tiedä ja jos haluat tietää käy itse katsomassa.” Nelson odotti kärsimättömänä sitä hetkeä, jolloin saisi katkaista örkki johtajan kaulan kahtia. Loppu oli hänelle yksi ja sama asia. Hän joko kuolisi tai eläisi, kunhan vain saisi kostonsa ja sitä kautta rauhan mieleensä, joka raivosi nyt enemmän kuin koskaan, mutta hän piti sen vaivoin kurissa. Raaka ja hyytävä tuuli pyyhki Nelsonin kasvoja hirveällä voimalla, mutta hän ei välittänyt siitä laisinkaan. Hän vain tähysi horisonttiin ja katseli kuinka örkkien pääluku kasvoi ja kasvoi. ”Tästä tulisi viimeinen taisteluni” Nelson ajatteli juuri ennen kuin marssi paikalleen etulinjaan.
Lumi narskuin vaimeasti kostonhimoisen kersantin saappaitten alla, hänen kävellessä kohti ensimmäistä jäämuuria, jossa moni sotilas vielä kerskui omilla ampumataidoillaan ja sillä kuinka rohkeita he olivat. Tämä oli monille tulikaste. Vain muutamat, jotka olivat olleet taistelussa örkkejä vastaan aiemmin, tiesivät mitä odottaa ja vapisivat pelosta, mutta pelko ei näkynyt heillä muista kuin silmistä, sillä niin hyvin he kätkivät pelkonsa.
”Missä ne ovat?” vihersilmäinen olento mietti hitaassa aivokopassaan, kunnes se vihdoin päätti poistua piilopaikastaan tehdäkseen omia urotekojaan. Se löntysteli ympäri huonetta kömpelöä pistoolia ja leveä teräistä kirvestä kokoajan iskuvalmiudessa pitäen. Se pettyi pahemmankerran, kun ei löytänyt ainoatakaan elävää olentoa, ei edes vikisevää hiirtä. Se tutki koko paikan kirkkailla ja hyvin pimeässä näkevillä silmillään useaan kertaan, mutta ei löytänyt mitään. Se alkoi kuulostelemaan korvillaan mitä maan pinnalla tapahtui ja siinä samassa se tajusi, että siellä oli taistelu ja se halusi päästä mukaan ehdottomasti. Aivan päättömästi se alkoi juoksemaan kohti tikkaita tai siihen suuntaan missä se luuli tikkaitten olevan, mutta törmäsi seinään sadetellen huonoa tuuriaan, kun silmät havaitsivat iskusta toivuttuaan tikkaitten olin paikan. Se lähti kävelemään niin varovasti tikkaita kohti kuin taisi. Tikkaat olivat melkein kiinni seinässä ja se vaikeutti tikkaitten nousemista ja muutaman kerran se tippuikin alas kiroten ihmisten tyhmyyttä, kun eivät suunnitelleet tikkaita örkkejä varteen ja näin helpottaen örkkien hyökkäyksiä ihmisiä vastaan. Vihdoinkin monen yrityksen jälkeen se pääsi tikkaitten yläpäähän ja muksautti päänsä lujaa rautaiseen luukkuun. Se irrotti kätensä tikkaista työntääkseen rautaisen lukuun auki, mutta liian myöhään tajusi tyhmyytensä ja rojahti selälleen kranaatin tekemään kuoppaan. Jälleen monesta yrityksestä viisastuneena se pääsi jälleen ylös ja tällä kertaa työnsi luukun yhdellä kädellä auki ja kirves heti valmiina iskun. Välittömästi heti luukun avaamisen jälkeen se heilautti kirvestä laajassa kaaressa, osuen vihreään ja paksuun jalkaan. "Ups! taisi tulla virhe" örkki ajatteli samalla, kun lähti hiljaksiin kapuamaan tikkaita alas pelo vallassa. Rautaluukku lyötiin lujalla voimalla kiinni ja samalla osuen örkkiä päähän ja sormiin. Se katsoi sormiaan hetken ja lopulta se irrotti kätensä tikkaista katsoakseen sormiaan tarkemmin ja pian se oli oma tekemässään kuopassaan mahallaan. Se kertasi mielessään, mitä piti tehdä avatakseen luukun ja päästäkseen mukaan taisteluun. Vahingosta viisastuneena lähti se kipuamaan tikkaita. Juuri ennen kuin se pääsi ylös, kuuli se läheltä laukauksen, mutta se jatkoi vain matkaansa. Ylhäälle päästyään se katsoi ympärilleen ja huomasi valtavan örkki ruhon vieressään. Sen silmät syttyivät innostuksesta, kun se huomasi mitä kuolleella oli vasemmassa kädessään. Raskaalla työllä se sai vedettyä ruohon luukulle. Se katsoi ympärilleen ja, kun se katsoi ruhoa, se ihmetteli hetken aikaa äkkinäistä katoamista, kunnes tajusi laskeutua alas, jonne ruho oli kadonnut. Iroitettuaan unelmansa toiselta örkiltä se alkoi miettimään miten se kiinnitettäisiin hänelle. Lopulta se sai loistavan ajatuksen katkaista oma käsi ja laittaa se siihen kiinni ja näin tapahtuikin, mutta yrittäessään kävellä se ihmetteli miksei päässyt eteen päin. Se tunnusteli tietään eteenpäin ja teki oudon löydöksen. kaksi veristä örkin jalkaa ja ne saivat sen tajuamaan mitä oli tapahtunut niille kirveen lyönneille, jotka olivat menneet ohi kädestä. Sinne se jäi jalattomana kuolemaan.
Nelson etsi kuumeisesti örkkien johtajaa katseellaan ja samalla vaistonvaraisesti lyöden hyökkääviä vihernahkoja, joita oli pilvinpimein. Moni sotilas ja hänen ystävänsä oli lähtenyt keisarin luo, mutta he olivat pitäneet pienen kukkulan hallussaan ja molemmat kranaatinheittimet oli kannettu sinne ja asetettu asemiin. Vaikka Nelsonin sotilaat olivat parempia ampumaan, verrattuna vihreisiin kilpailijoihinsa, oli niillä kuitenkin ylivoima ja, joka sekunti muutama sotilas heitti henkensä ja tahraten verellään, ennen niin valkoisena kimaltaneen lumen.
Kersantti havaitsi muita selvästi korkeamman örkin ja hän täyttyi vihasta, minkä veroista hän ei olut koskaan kokenut. Raivosta sokeana hän lähti juoksuun päällikköä kohti. Jos joku älykäs olento olisi nähnyt kersantin ilmeen olisi hän väistynyt pelon vallassa, sillä niin hurja oli Nelsonin raivo, mutta örkeillä olivat hyvin hitaat aivot ja ne jäivät seisomaan paikoilleen ja pian kaatuen päättöminä maahan edes tajuten mikä niihin iski. Saastaista verta roiskui kersantin vaatteille, kun hän raivoissaan katkoi vihollistensa kauloja. Pian hän oli raivannut tiensä johtajan luo ja yllätyksekseen tällä oli toinen jalka katkennut polven korkeudelta. Yhä takanaan hän kuuli sotilaittensa tuskan huutoja, mutta hän oli silmittömän vihan vallassa, samalla kohottaen miekkaansa.
Hän heilautti miekkaansa, mutta örkin pää räjähti juuri ennen, kun isku osui sitä kalloon. Kaikki veret lensivät Nelsonin kasvoille. Hän käänteli päätään etsien kohteensa tappajaa. Pian hän huomasi tankin, joka oli puoliksi kummun takana ja sen päällä miehen kiikaritähtäimellä varustettu kivääri käsissään, jonka piippu savusi. Raivon vallassa hän nosti miekkansa, samalla juosten veristä taistelu tannerta pitkin lumi häne jalkojensa alla rarskuen kohti vihollistaan. Ennen kuin mies ehti sanoa sanaakaan, niin murskasi raivopää hänen kallonsa miljooniksi palasiksi. Kääntyessään joukkojaan kohti hän pyyhkäisi tyynesti veren miekastaan ja silmistään. Kävellessään kohti tuhoutunutta joukkoaan ja nauraen mielipuolista nauruaan, alkoi hänen mahansa vuotaa rajusti verta ja pian oli hänen mahassaan useita reikiä lisää ja kaatuessaan maahan hän tahrasi lumen punaisella verellään. Nelson kuoli auringon noustessa. Sotilas pappi siunasi taistelukentällä kaatuneet sankarit. Ne örkit, jotka olivat selvinneet loppu taistelusta pakenivat niin pitkälle kuin pääsivät. Lovinen miekka heitettiin jäiseen mereen ja se upposi välittömästi, vaikka meri oli umpijäässä. Moni ihmetteli tätä suuresti ja huhuttiin jopa, että miekka olisi ollut kaaoksen valmistama, sillä niin paljon se nautti tappamisesta. Kaikkien kummastukseksi ei Nelsonia oltu löydetty, vaikka moni oli nähnyt hänen kuolleen.
ei tää välttämättä hyvä oo, mutta arvostelkaa kiitos
Great work !!!!