Shas Or'es II
Lähetetty: Pe 30.01.2004 23:45
Tähän alkuun hieman sanastoa tarinan sekavuuden ehkäisemiseksi:
Dec: 1.5 maan tuntia.
Rotaa: Noin 15 maan tuntia
Kai’rotaa: noin 50 maan päivää.
Sa’cea: Yksi vaikutusvaltaisemmista Tau maailmoista.
Mont’yr: Verinen (käynyt taisteluja).
Or’es: Voimakas/mahtava.
Por’ui: Vesikastin arvonimi, lähettiläs.
Ta’lissera: Rituaali jossa Tau ryhmä sitoo
kaikki sen jäsenet yhteen, että he toimisivat
yhdessä Suuremman Hyvän vuoksi.
Kor: Ilmakasti
Aun’ui: Etherealin arvonimi, prelaatti (prelaatti: korkea-arvoisten kat. kirkon virkamiesten nimitys)
Shas’la: Perussotilas, alin arvonimi
Shas’ui: Tulikastin toiseksi alin arvonimi, veteraani.
Shas’vre: Tulikastin kolmanneksi ylin arvonimi, sankari
Shas’el: Tulikastin toiseksi ylin arvonimi, ritari tai aatelinen
Shas Or’es II
"Veren lähetti"
Kuulin kahden äänen keskustelevan, en ensin saanut selvää mutta kun päänsärky alkoi hellittää kuulin äänet selkeämmin. Toinen kuulosti täysin normaalilta, mutta kuitenkin niin viralliselta ääneltä. Mutta se toinen, tuntui kuin se olisi läpäissyt rintani ja puhutellut sydäntäni.
“Hmm… Demoneita siis?” tämä ääni kysyi.
“Kyllä herra, ne hyökkäsivät Ar’nalissa sijaitsevaan kommuuniin kolme rotaa sitten, viisi soturia ja 34 siviiliä olivat ainoat jotka selvisivät hengissä, hänen lisäkseen.”
Syntyi pienoinen hiljaisuus. Minun teki mieli nousta pystyyn, mutta ruumiini ei totellut. En saanut edes aukaistua silmiäni.
Sitten sama ääni jatkoi “…niin, hänet löydettiin haavoittuneena suuren demonin vierestä joka ilmeisesti toimi tämän hyökkäyksen johtajana, soturi silminnäkijät todistavat hänen surmanneen tämän ja sen lisäksi monia pienempiä demoneita, joita tietääksemme kutsutaan myös mutanteiksi.
Toisin sanoen, ilman häntä jokainen tuossa kommuunissa olisi menehtynyt.”
Syntyi taas hiljaisuus.
“Kun hän on herännyt, siirtäkää hänet Sa’ceaan, siellä annatte hänet Shas’el Sa’cea Mont’yr Or’esin huostaan Shas’la koulutusta varten.” sanoi käskevä ääni.
“Kyllä herra”
Sitten kuulin askelia kun joku poistui huoneesta, päänsärky alkoi voimistua taas ja päässäni sumeni.
Automaatti valaistus herätti minut, nousin sänkyni laidalle ja ajattelin samaa mitä olin näiden kolmen kai’rotaan aikana. “Kenen äänen kuulin siellä sairastuvalla? Miksi minut lähetettiin Sa’ceaan koulutukseen vaikka asuin niin kaukana tästä paikasta? Ja missä isäni Ta’lissera puukko oli?” Esitin nämä kysymykset myös sairastupani Por’uille, mutta eihän hän mitään kuunnellut. Sanoi vain, että ne olivat määräykset ja niitä oli toteltava. Joten nyt olen täällä, tässä vanhassa taistelu-kupolissa, tässä samassa huoneessa näiden samojen Shas’la kokelaiden kanssa.
Katsahdin muiden petien suuntaan, muutkin näyttivät heräävän.
“Toverini” aloitti juuri herännyt ryhmänjohtajamme “Tänään on suuri päivä. Tänään vihdoin saamme koulutuksemme päätökseen ja saamme sinetöidä sen ensimmäisellä tehtävällämme. Tapaamme Shas‘ui ryhmän vartti-decin päästä pohjoisporteilla, joten pukekaa nopeasti univormunne päälle ja valmistautukaa lähtöön.” sanoi tämä juhlallisesti.
Sitten hän avasi seinäkaappinsa ja alkoi pukea kellertävää univormuaan päälleen.
Istuin vieläkin sängyn reunalla ja katselin kun muut alkoivat pukea myös.
Huokaisin, nousin pystyyn ja avasin kaappini.
“Kuinkahan moni meistä palaisi tältä tehtävältä”
Me seisoimme rivissä. Kaikki kaksitoista, minä viimeisenä ja ryhmänjohtaja ensimmäisenä.
Tuntui ikuisuudelta odotella Orcan vieressä Shas’ui ryhmää. “Heidän pitäisi olla aikaisin täällä jos he olivat niin kunniallisen arvon saaneet.” Katsahdin vasemmalle, sieltä he vihdoin tulivat.
Kaikkien meidän kummastukseksemme heidän keskellä oli joku ryhmään kuulumaton.
Tunsin outoa kuumuutta rinnassani kun hän lähestyi, hän oli päätä pidempi muita ja hänen yönmustat silmänsä tuntuivat tuijottavan suoraan silmiini. Se oli hieman epämukava tunne, aivan kuin hän olisi lukenut ajatuksiani silmieni kautta. He pysähtyivät ja Shas’ui ryhmä muodosti rivin meitä vastapäätä niin että väliimme jäi käytävä Orcalle. Tälle käytävälle jäi yksi Shas soturi ja tämä pitkä tau jonka vaatteet olivat täysin mustat hopeisia koristeluita lukuun ottamatta. Toisessa kädessään hän piti itseään pitempää seivästä jonka terä kiilsi Sa’cean kuumassa auringossa.
Hänen vieressään seisova soturi katsoi että kaikki olivat paikoillaan ja riisui sitten kypäränsä.
Kaikki me kaksitoista hämmästyimme kun kypärän alta paljastui itse Shas’elin kasvot.
Ryhmänjohtajamme ei kestänyt tällaisia yllätyksiä “Anteeksi, mutta miksi te olette täällä Shas’el ja miksi Aun on mukananne? Ymmärsin että tähän tehtävään piti osallistua vain me ja opastava Shas’ui ryhmä” hän yritti selittää hillitysti Shas’elille.
“Hän on Aun? Nyt ymmärrän miksi hän saa oloni tällaiseksi. Mutta mitä hän täällä tekee?”
Aun katsahti Shas’eliin hämmästyneenä.
“Teillä ei ole oikeus puhua rivissä ilman lupaa kokelas!” Shas’el tiukkasi ryhmänjohtajalle vihaiseen sävyyn. “Aun’ui Sa’cea Mont’yr on täällä tarkkailemassa Sa’cean Shas’la kokelaiden koulutusta ja teidän tulisi olla ylpeitä, että hän valitsi juuri teidän ryhmänne tarkkailtavakseen. Itse tulen mukaan pitämään henkilökohtaisesti huolta hänen hyvinvoinnistaan.” Ryhmän johtajamme oli sanomassa taas jotain. Mutta Shas’el ehti ensin “Mutta nyt ettemme kuluttaisi arvon Aun’uin aikaa, laittakaa kypäränne päähän ja astukaa Orcaan. Tarkat ohjeet tehtävästämme saatte matkalla.” Näin sanottuaan Shas’el lähti kävelemään Orcaa kohti, Aun’ui vierellään. Kun tämä käveli ohitseni näin vilauksen hopeisesta puukon kahvasta. “Se on isäni!” Hillitsin kuitenkin itseni vaikka tunsin polttavan tunteen kasvavan sisälläni. Kun kävelin Orcaa kohti viimeisenä, kysyin itseltäni. “Kuka hän oikein on?”
Matka tuntui tuskaisen pitkältä, kaikki vain puhuivat innoissaan tulevasta taistelusta ja kuuntelivat tarkkaan mitä Shas’vre ryhmänjohtajalla oli sanottavaa tehtävästä. Minä en kuunnellut, tiesin jo kaiken tarpeellisen. Me menimme taistelemaan vihreäihoisten muukalaisten kanssa jota kutsuttiin örkeiksi. Siinä oli kaikki tieto mitä minä tarvitsin. Sain matkan ajan ajatella rauhassa. Ajattelin tällä kertaa äitiäni. Hänen ruumistaan makaamassa entisen kotini lattialla. Ajatus siitä toi taas kyyneliä silmiini, mutta pudistin sen tunteen itsestäni. Olin oppinut elämään sen kanssa, vaikka se tuottikin surua aina kun muistelin. Kummallista kyllä, en ikinä ole itkenyt isäni takia. Aivan kuin hän ei olisi koskaan edes kuollutkaan. Mutta sitten ajatuksiini tuli katkos, Orca laskeutui ja ulosmenoaukko avautui. Vähän aikaa silmiäni häikäisi aavikon auringon loiste, ennen kuin ne tottuivat.
Olin ensimmäinen joka astui ulos ja jäin odottamaan samanlaiseen rivimuodostelmaan kuin lähtiessämme. Loput ryhmäläisistämme asettuivat minun jatkeeksi ja Shas’ui ryhmä muodostui samanlaiseen riviin meitä vastapäätä. Heidän joukostaan astui esiin heidän ryhmänjohtaja, jonka tunnisti siitä että hän oli ainoa jolla ei ollut kypärää, Aun’uin lisäksi, joka seisoi vielä Orcan laskurampilla. Ja Shas’el tiukasti hänen vierellään.
“Te olette nyt vihamielisellä alueella ja teidän selviytymisenne, aivan niin kuin missä tahansa muuallakin riippuu käskyjen tottelemisesta. Te tottelette kun kuka tahansa Shas’vreistä käskee teitä.
Tällä kertaa te alokkaat tottelette myös Aun’uita tai Shas’eliä jos heillä on teille jotain käskettävää.
Te ammutte silloin kun teidän käsketään ampua ja te liikutte sillon kun teidän käsketään liikkua, tuliko selväksi!?”
“Kyllä Shas’vre!” Huusimme yhteen ääneen.
“Hyvä. Kor veljiemme mukaan vihollinen on pystyttänyt pienen tukikohdan tästä noin kilometrin päässä luoteeseen. Se on meidän kohteemme, mutta varoitan teitä, ne todennäköisesti näkivät Orcan laskeutuvan ja tämän vuoksi ovat varmaankin valmiita puolustamaan linnakettaan. Voi myös olla, että kohtaamme vastarintaa jo matkallamme sinne. Mutta nyt, varmistakaa pulssikiväärinne ja karbiininne, on aika lähteä matkaan. Shas’ui joukkue ottaa eturintaman, te seuraatte perässä ja tottelette käskyjä. Nyt liikkeelle!”
Shas’uit lähtivät johtamaan taivaltamme ja me pysyttelimme tiukasti perässä ryhmäläiseni kokoajan vilkuillen ympärilleen.
“Hölmöt. Jos te pelkäätte noin paljon ennen kuin edes näette vihollista, mitä voitte tehdä kun tulee taistelu…”
Silloin ryhmänjohtajani ampui sarjan kohti läheisiä kiven murikoita. Ryhmäläiseni hätääntyivät ja käänsivät katseensa kivien suuntaan, palasia irtoili kun siniset tähdet löivät niitä palasiksi.
“Shas’la!” Kuului Shas’vren tuima huuto. Ryhmänjohtajamme lopetti ampumisen ja Shas’vre harppoi aivan hänen viereensä ja karjui “Mitä te oikein luulet tekevänne!? Sanoin ettette tee mitään ennen kuin erikseen käsketään! Ette varsinkaan ala ampumaan harmittomia kivenmurikoita palasiksi!”
“Mut…mutta olen varma että tuolla liikahti jokin…” ryhmänjohtajamme sopersi.
Shas’ui nyökkäsi kerran ryhmälleen ja yksi soturi lähti kävelemään kiviä kohti, päästyään niiden taakse hän huusi: “Täällä ei ole mitään Shas‘vre!”
Shas’vre kääntyi katsomaan pelkäävää Shas’laa “En ymmärrä miksi he tekivät sinusta ryhmänjohtajan…” Ja lähti kävelemään takaisin ryhmänsä luo “Eteenpäin!”
Siellä se oli, vihollistukikohta. Hätäisesti puusta ja romusta kyhätty muuri kiersi sen kolmen pienen hallin ympärillä, jotka näyttivät olevan romahtamispisteessä. Me tutkailimme pitkän kiviröykkiön takaa tilannetta. Shas’vre oli huolissaan, yhtään vihollista ei ollut näkyvissä.
“Niiden täytyy piileskellä noiden muurien toisella puolella. Odottelevat siellä, että me menemme tarpeeksi lähelle ja hyökkäisivät sitten meidän kimppuumme”
Silloin se kuului, ensin vain heikkona meidän oikealta puoleltamme, mutta sitten se vain voimistui voimistumistaan pauhaavan ukkosen jylinäksi. “KAHTEEN RIVIIN, KARBIINIT ETEEN!” Shas’vre huudahti. Ja me tottelimme viivyttelemättä. Ehdin juuri mennä ensimmäiseen riviin ja kyykistyä toiselle polvelleni kun kuusi ajoneuvoa loikkasi pienen kukkulan takaa näköpiiriimme, etäisyyttä oli noin 300 metriä ja ne tulivat vauhdilla kohti meitä, ajajat ja matkustajat sotahuutoja huudellen.
“Nämä olivat siis vihollisiamme, barbaareja”
Ei ollut aikaa hukattavaksi ajatteluun, tähtäsin vain yhtä kaksipyöräistä ajoneuvoa ja ammuin.
Sininen tähti karbiinini suusta ja voimallaan se repi tiensä ajoneuvon ohjainten läpi suoraan ajajaa vatsaan, pyörä kellahti vauhdissa oikealle kyljelleen ja voimalla paiskautui läheisiä kiviä päin.
Tulen leimahdus ja savu värittivät taivaan. Tämä kaikki tapahtui silmänräpäyksessä.
Katsoin muita ajoneuvoja, jo neljä niistä oli pysähtynyt ja kaksi niistä paloi.
Yksi pyörä oli enää jäljellä ja sekin kaarsi oikealle, tukikohdan suuntaan.
Se pääsi ehjänä kivien suojaan ja jatkoi matkaansa. Shas’ui hyppäsi kivimuurille saadakseen paremman tähtäyksen. Mutta hyppäsi, ja melkein kaatui saman tien kivimuurin tälle puolelle.
“Shas‘vre! Ne tulevat!” hän ehti juuri huutaa kun ammukset alkoivat lyödä kivien toista puolta ja lentää niiden yli.
Kiireesti muiden mukana kiipesin puolittain kivien päälle, heittäen kypäräni samalla pois sillä se vain häiritsi minua.
Kymmenet vihreät barbaarit rynnistivät meitä kohti, kirveet heiluen ja aseet räiskyen.
Suuntasin karbiinini niitä kohden ja annoin tähtien lentää. Hetkessä tusina örkkiä makasi maassa meidän ylivoimaisen tulivoiman johdosta. mutta ne vain juoksivat eteenpäin. Välittämättä kaatuneistaan. Tilanne alkoi näyttää synkältä kun omia sotureitamme kaatui näiden otusten ammuksiin. Sitten tunsin sen, aikaisemmin en ollut tuntenut tässä taistelussa mitään, ehkä vain hieman pelkoa nähdessäni tovereideni kaatuvan maahan, mutta nyt jokin kumma tunne täytti minut.
Pelko hälveni ja tunsin itseni voimakkaaksi. Se ei ollut se sama tunne joka vallitsi minut kotikaupungissani yli kolme kai’rotaa sitten, mutta siinä oli silti jotain tuttua.
Vilkaisin oikealle puolelleni, Shas’el ampui kiväärillään örkkejä maahan ilman pienintäkään epäröinnin merkkiä kasvoillaan. Vilkaisin vasemmalle puolelleni nähdäkseni Aun,uin seisovan vieressäni, vakaa ilme kasvoillaan katsoessaan kivien yli lähenevää vihollista. Sitten hän käänsi katseensa minuun mustilla silmillään. Tuntui kuin jokin olisi levinnyt ruumiini jokaiseen lihakseen, antaen minulle uskomattoman tunteen. Katseemme kohtasivat vain silmänräpäyksen ajan, mutta se oli tarpeeksi minulle, hyppäsin kiviröykkiön päälle, nostin karbiinini korkealle ja vedin keuhkoni täyteen Sa’cean aavikon kuumaa ilmaa. “Kunnian, Tulen ja Hyvyyden puolesta, TAISTELKAA” huusin koko kehoni voimilla, hyppäsin kivien toiselle puolelle ja juoksi kohti pysähtynyttä örkkilaumaa karbiinini syöksyen sinistä kuolemaa. Jokainen ammus murskasi kohteensa rintakehän tai kallon, saaden veren satamaan hämmästyneiden örkkien päälle. Ne käänsivät selkänsä minulle ja lähtivät juoksemaan henkensä edestä kohti pientä linnoitustaan. vilkaisin taas oikealle ja näin kuinka moni soturi oli lähtenyt mukaani, saman näyn sain kun katsoin vasemmalla, mutta yllätyksekseni vasemmalla Aun’ui juoksi aivan minun rinnallani, musta viitta hulmuten ja seiväs kuin leimuten auringossa. Hänen silmänsä tuijottivat värähtämättä vihollisten pakeneviin selkiin.
“Todellinen metsästäjä.”
Seurasimme jäljellä olevia örkkejä sisään niiden linnoitukseen. Jossa ne kääntyivät meitä vastaan, kun eivät päässeet enää pakoon. Vilkaisin taas vasemmalle ja näin Aun’uin kääntyneen minuun päin ja häneen selkäänsä hyökkäävän örkin, tunsin tässä vaiheessa pistävän kivun oikeassa olkapäässäni, mutten välittänyt vaan asetin nopeasti karbiinini Aun’uin oikealle hartialle ja ammuin. Ammus osui otusta leukaan murskaten palasiksi ja läpäisi samalla tiensä sen aivoihin. Punainen veri satoi maahan kun otus kaatui niskat edellä aavikon tomuun. Aunin silmät olivat nyt aivan edessäni, hänen kummasti nojaten hieman eteenpäin. Hän siirsi mustat silmänsä minusta olkapääni yli, minä seurasin hänen katsettaan nähdäkseni takanani olevan suuren, vihreän otuksen jonka kurkun oli lävistänyt Aun’uin seipään leveä terä. Siitä virtaava veri valui seipään vartta pitkin ja sekoittui matkallaan maahan omaan vereeni jota tihkui olkapääni suojakilpeen ammutusta reiästä.
Tuska ja kipu levisi yhtäkkiä olkapäästäni koko ruumiiseeni ja vajosin polvilleni Aun’uin eteen, samalla kun hän irrotti terän otuksesta. Purin hampaitani yhteen samalla kun johtava Shas’vre kirosi “Mitä ne Kor kastinjäsenet oikein selittivät!? Täällä piti olla vain tusina vihollisia, mutta sen sijaan täällä oli nelinkertainen määrä!”
“Rauhoitu, pää-asia että saimme poistettua tämän uhkan. Kyllä, me menetimme puolet joukoistamme.
Mutta…” Shas’el sanoi ja vilkaisi minuun päin “…he kuolivat kunniallisesti, aivan niin kuin meidän kaikkien pitäisikin.” hän jatkoi kääntyessään takaisin Shas’vren puoleen.
“Niin…kunnia heidän muistolleen…” Sai Shas’vre sanotuksi.
“Kutsu Orca tänne ja valmista miehesi lähtökuntoon.” Käski Shas’el lempeästi.
Aun’ui lähti kävelemään poispäin minusta. “Pysähdy!” sain huudahdettua hampaideni välistä.
Hän pysähtyi, muttei kääntynyt. “…käskeekö Shas’la Aun’uita pysähtymään?”
Tunsin kylmien väreiden juoksevan ruumiini läpi. “Tuo ääni! Muistan sen vieläkin. Sama jonka kuulin sairastuvalla, sen jälkeen kun kotini oli poltettu maahan!”
En vastannut mitään. Olin vain jäykkänä, en pelosta, muttei tämä tunne pelosta kauheasti poikennut.
Hän kääntyi ja asteli minuun päin, jolloin näin hänen silmissään kiillon, jollaista en ollut missään ennen nähnyt.
Hän tuli aivan viereeni ja kyykistyi niin, että hänen silmänsä olivat vain muutaman tuuman päässä omistani. Hän tuijotti niihin vähän aikaa, aivan kuin tutkaillakseen ajatuksiani.
“No…oliko sinulla jotain kysyttävää?” hän kysyi oudolla äänellä, aivan kuin hän himoitsisi minun kysyvän häneltä jotain tärkeää.
“…kuka sinä olet?” se oli ensimmäinen kysymys jonka sain mielestäni muodostettua.
Hänen suulleen levisi pienoinen hymy. “Minä olen Aun’ui Sa’cea Mont’yr, jos et vielä sattunut tietämään…” hän sanoi hieman huvittuneella äänellä ja tuli vieläkin lähemmäs. “…mutta olen myös paljon muuta ja sinä tiedät sen.” tämän hän sanoi niin hiljaa, että sitä oli vaikea edes kuulla, mutta kuitenkin jokainen sana porautui syvälle mieleeni.
“Mutta nyt on minun vuoroni kysyä kysymys. Aiotko sinä pitää valasi?”
Väläykset palavasta kotokylästäni, kuolleesta äidistäni ja isästäni ja niistä vertahimoitsevista olennoista täyttivät mieleni, en välittänyt mistä hän tiesi.
“Kyllä…”
Dec: 1.5 maan tuntia.
Rotaa: Noin 15 maan tuntia
Kai’rotaa: noin 50 maan päivää.
Sa’cea: Yksi vaikutusvaltaisemmista Tau maailmoista.
Mont’yr: Verinen (käynyt taisteluja).
Or’es: Voimakas/mahtava.
Por’ui: Vesikastin arvonimi, lähettiläs.
Ta’lissera: Rituaali jossa Tau ryhmä sitoo
kaikki sen jäsenet yhteen, että he toimisivat
yhdessä Suuremman Hyvän vuoksi.
Kor: Ilmakasti
Aun’ui: Etherealin arvonimi, prelaatti (prelaatti: korkea-arvoisten kat. kirkon virkamiesten nimitys)
Shas’la: Perussotilas, alin arvonimi
Shas’ui: Tulikastin toiseksi alin arvonimi, veteraani.
Shas’vre: Tulikastin kolmanneksi ylin arvonimi, sankari
Shas’el: Tulikastin toiseksi ylin arvonimi, ritari tai aatelinen
Shas Or’es II
"Veren lähetti"
Kuulin kahden äänen keskustelevan, en ensin saanut selvää mutta kun päänsärky alkoi hellittää kuulin äänet selkeämmin. Toinen kuulosti täysin normaalilta, mutta kuitenkin niin viralliselta ääneltä. Mutta se toinen, tuntui kuin se olisi läpäissyt rintani ja puhutellut sydäntäni.
“Hmm… Demoneita siis?” tämä ääni kysyi.
“Kyllä herra, ne hyökkäsivät Ar’nalissa sijaitsevaan kommuuniin kolme rotaa sitten, viisi soturia ja 34 siviiliä olivat ainoat jotka selvisivät hengissä, hänen lisäkseen.”
Syntyi pienoinen hiljaisuus. Minun teki mieli nousta pystyyn, mutta ruumiini ei totellut. En saanut edes aukaistua silmiäni.
Sitten sama ääni jatkoi “…niin, hänet löydettiin haavoittuneena suuren demonin vierestä joka ilmeisesti toimi tämän hyökkäyksen johtajana, soturi silminnäkijät todistavat hänen surmanneen tämän ja sen lisäksi monia pienempiä demoneita, joita tietääksemme kutsutaan myös mutanteiksi.
Toisin sanoen, ilman häntä jokainen tuossa kommuunissa olisi menehtynyt.”
Syntyi taas hiljaisuus.
“Kun hän on herännyt, siirtäkää hänet Sa’ceaan, siellä annatte hänet Shas’el Sa’cea Mont’yr Or’esin huostaan Shas’la koulutusta varten.” sanoi käskevä ääni.
“Kyllä herra”
Sitten kuulin askelia kun joku poistui huoneesta, päänsärky alkoi voimistua taas ja päässäni sumeni.
Automaatti valaistus herätti minut, nousin sänkyni laidalle ja ajattelin samaa mitä olin näiden kolmen kai’rotaan aikana. “Kenen äänen kuulin siellä sairastuvalla? Miksi minut lähetettiin Sa’ceaan koulutukseen vaikka asuin niin kaukana tästä paikasta? Ja missä isäni Ta’lissera puukko oli?” Esitin nämä kysymykset myös sairastupani Por’uille, mutta eihän hän mitään kuunnellut. Sanoi vain, että ne olivat määräykset ja niitä oli toteltava. Joten nyt olen täällä, tässä vanhassa taistelu-kupolissa, tässä samassa huoneessa näiden samojen Shas’la kokelaiden kanssa.
Katsahdin muiden petien suuntaan, muutkin näyttivät heräävän.
“Toverini” aloitti juuri herännyt ryhmänjohtajamme “Tänään on suuri päivä. Tänään vihdoin saamme koulutuksemme päätökseen ja saamme sinetöidä sen ensimmäisellä tehtävällämme. Tapaamme Shas‘ui ryhmän vartti-decin päästä pohjoisporteilla, joten pukekaa nopeasti univormunne päälle ja valmistautukaa lähtöön.” sanoi tämä juhlallisesti.
Sitten hän avasi seinäkaappinsa ja alkoi pukea kellertävää univormuaan päälleen.
Istuin vieläkin sängyn reunalla ja katselin kun muut alkoivat pukea myös.
Huokaisin, nousin pystyyn ja avasin kaappini.
“Kuinkahan moni meistä palaisi tältä tehtävältä”
Me seisoimme rivissä. Kaikki kaksitoista, minä viimeisenä ja ryhmänjohtaja ensimmäisenä.
Tuntui ikuisuudelta odotella Orcan vieressä Shas’ui ryhmää. “Heidän pitäisi olla aikaisin täällä jos he olivat niin kunniallisen arvon saaneet.” Katsahdin vasemmalle, sieltä he vihdoin tulivat.
Kaikkien meidän kummastukseksemme heidän keskellä oli joku ryhmään kuulumaton.
Tunsin outoa kuumuutta rinnassani kun hän lähestyi, hän oli päätä pidempi muita ja hänen yönmustat silmänsä tuntuivat tuijottavan suoraan silmiini. Se oli hieman epämukava tunne, aivan kuin hän olisi lukenut ajatuksiani silmieni kautta. He pysähtyivät ja Shas’ui ryhmä muodosti rivin meitä vastapäätä niin että väliimme jäi käytävä Orcalle. Tälle käytävälle jäi yksi Shas soturi ja tämä pitkä tau jonka vaatteet olivat täysin mustat hopeisia koristeluita lukuun ottamatta. Toisessa kädessään hän piti itseään pitempää seivästä jonka terä kiilsi Sa’cean kuumassa auringossa.
Hänen vieressään seisova soturi katsoi että kaikki olivat paikoillaan ja riisui sitten kypäränsä.
Kaikki me kaksitoista hämmästyimme kun kypärän alta paljastui itse Shas’elin kasvot.
Ryhmänjohtajamme ei kestänyt tällaisia yllätyksiä “Anteeksi, mutta miksi te olette täällä Shas’el ja miksi Aun on mukananne? Ymmärsin että tähän tehtävään piti osallistua vain me ja opastava Shas’ui ryhmä” hän yritti selittää hillitysti Shas’elille.
“Hän on Aun? Nyt ymmärrän miksi hän saa oloni tällaiseksi. Mutta mitä hän täällä tekee?”
Aun katsahti Shas’eliin hämmästyneenä.
“Teillä ei ole oikeus puhua rivissä ilman lupaa kokelas!” Shas’el tiukkasi ryhmänjohtajalle vihaiseen sävyyn. “Aun’ui Sa’cea Mont’yr on täällä tarkkailemassa Sa’cean Shas’la kokelaiden koulutusta ja teidän tulisi olla ylpeitä, että hän valitsi juuri teidän ryhmänne tarkkailtavakseen. Itse tulen mukaan pitämään henkilökohtaisesti huolta hänen hyvinvoinnistaan.” Ryhmän johtajamme oli sanomassa taas jotain. Mutta Shas’el ehti ensin “Mutta nyt ettemme kuluttaisi arvon Aun’uin aikaa, laittakaa kypäränne päähän ja astukaa Orcaan. Tarkat ohjeet tehtävästämme saatte matkalla.” Näin sanottuaan Shas’el lähti kävelemään Orcaa kohti, Aun’ui vierellään. Kun tämä käveli ohitseni näin vilauksen hopeisesta puukon kahvasta. “Se on isäni!” Hillitsin kuitenkin itseni vaikka tunsin polttavan tunteen kasvavan sisälläni. Kun kävelin Orcaa kohti viimeisenä, kysyin itseltäni. “Kuka hän oikein on?”
Matka tuntui tuskaisen pitkältä, kaikki vain puhuivat innoissaan tulevasta taistelusta ja kuuntelivat tarkkaan mitä Shas’vre ryhmänjohtajalla oli sanottavaa tehtävästä. Minä en kuunnellut, tiesin jo kaiken tarpeellisen. Me menimme taistelemaan vihreäihoisten muukalaisten kanssa jota kutsuttiin örkeiksi. Siinä oli kaikki tieto mitä minä tarvitsin. Sain matkan ajan ajatella rauhassa. Ajattelin tällä kertaa äitiäni. Hänen ruumistaan makaamassa entisen kotini lattialla. Ajatus siitä toi taas kyyneliä silmiini, mutta pudistin sen tunteen itsestäni. Olin oppinut elämään sen kanssa, vaikka se tuottikin surua aina kun muistelin. Kummallista kyllä, en ikinä ole itkenyt isäni takia. Aivan kuin hän ei olisi koskaan edes kuollutkaan. Mutta sitten ajatuksiini tuli katkos, Orca laskeutui ja ulosmenoaukko avautui. Vähän aikaa silmiäni häikäisi aavikon auringon loiste, ennen kuin ne tottuivat.
Olin ensimmäinen joka astui ulos ja jäin odottamaan samanlaiseen rivimuodostelmaan kuin lähtiessämme. Loput ryhmäläisistämme asettuivat minun jatkeeksi ja Shas’ui ryhmä muodostui samanlaiseen riviin meitä vastapäätä. Heidän joukostaan astui esiin heidän ryhmänjohtaja, jonka tunnisti siitä että hän oli ainoa jolla ei ollut kypärää, Aun’uin lisäksi, joka seisoi vielä Orcan laskurampilla. Ja Shas’el tiukasti hänen vierellään.
“Te olette nyt vihamielisellä alueella ja teidän selviytymisenne, aivan niin kuin missä tahansa muuallakin riippuu käskyjen tottelemisesta. Te tottelette kun kuka tahansa Shas’vreistä käskee teitä.
Tällä kertaa te alokkaat tottelette myös Aun’uita tai Shas’eliä jos heillä on teille jotain käskettävää.
Te ammutte silloin kun teidän käsketään ampua ja te liikutte sillon kun teidän käsketään liikkua, tuliko selväksi!?”
“Kyllä Shas’vre!” Huusimme yhteen ääneen.
“Hyvä. Kor veljiemme mukaan vihollinen on pystyttänyt pienen tukikohdan tästä noin kilometrin päässä luoteeseen. Se on meidän kohteemme, mutta varoitan teitä, ne todennäköisesti näkivät Orcan laskeutuvan ja tämän vuoksi ovat varmaankin valmiita puolustamaan linnakettaan. Voi myös olla, että kohtaamme vastarintaa jo matkallamme sinne. Mutta nyt, varmistakaa pulssikiväärinne ja karbiininne, on aika lähteä matkaan. Shas’ui joukkue ottaa eturintaman, te seuraatte perässä ja tottelette käskyjä. Nyt liikkeelle!”
Shas’uit lähtivät johtamaan taivaltamme ja me pysyttelimme tiukasti perässä ryhmäläiseni kokoajan vilkuillen ympärilleen.
“Hölmöt. Jos te pelkäätte noin paljon ennen kuin edes näette vihollista, mitä voitte tehdä kun tulee taistelu…”
Silloin ryhmänjohtajani ampui sarjan kohti läheisiä kiven murikoita. Ryhmäläiseni hätääntyivät ja käänsivät katseensa kivien suuntaan, palasia irtoili kun siniset tähdet löivät niitä palasiksi.
“Shas’la!” Kuului Shas’vren tuima huuto. Ryhmänjohtajamme lopetti ampumisen ja Shas’vre harppoi aivan hänen viereensä ja karjui “Mitä te oikein luulet tekevänne!? Sanoin ettette tee mitään ennen kuin erikseen käsketään! Ette varsinkaan ala ampumaan harmittomia kivenmurikoita palasiksi!”
“Mut…mutta olen varma että tuolla liikahti jokin…” ryhmänjohtajamme sopersi.
Shas’ui nyökkäsi kerran ryhmälleen ja yksi soturi lähti kävelemään kiviä kohti, päästyään niiden taakse hän huusi: “Täällä ei ole mitään Shas‘vre!”
Shas’vre kääntyi katsomaan pelkäävää Shas’laa “En ymmärrä miksi he tekivät sinusta ryhmänjohtajan…” Ja lähti kävelemään takaisin ryhmänsä luo “Eteenpäin!”
Siellä se oli, vihollistukikohta. Hätäisesti puusta ja romusta kyhätty muuri kiersi sen kolmen pienen hallin ympärillä, jotka näyttivät olevan romahtamispisteessä. Me tutkailimme pitkän kiviröykkiön takaa tilannetta. Shas’vre oli huolissaan, yhtään vihollista ei ollut näkyvissä.
“Niiden täytyy piileskellä noiden muurien toisella puolella. Odottelevat siellä, että me menemme tarpeeksi lähelle ja hyökkäisivät sitten meidän kimppuumme”
Silloin se kuului, ensin vain heikkona meidän oikealta puoleltamme, mutta sitten se vain voimistui voimistumistaan pauhaavan ukkosen jylinäksi. “KAHTEEN RIVIIN, KARBIINIT ETEEN!” Shas’vre huudahti. Ja me tottelimme viivyttelemättä. Ehdin juuri mennä ensimmäiseen riviin ja kyykistyä toiselle polvelleni kun kuusi ajoneuvoa loikkasi pienen kukkulan takaa näköpiiriimme, etäisyyttä oli noin 300 metriä ja ne tulivat vauhdilla kohti meitä, ajajat ja matkustajat sotahuutoja huudellen.
“Nämä olivat siis vihollisiamme, barbaareja”
Ei ollut aikaa hukattavaksi ajatteluun, tähtäsin vain yhtä kaksipyöräistä ajoneuvoa ja ammuin.
Sininen tähti karbiinini suusta ja voimallaan se repi tiensä ajoneuvon ohjainten läpi suoraan ajajaa vatsaan, pyörä kellahti vauhdissa oikealle kyljelleen ja voimalla paiskautui läheisiä kiviä päin.
Tulen leimahdus ja savu värittivät taivaan. Tämä kaikki tapahtui silmänräpäyksessä.
Katsoin muita ajoneuvoja, jo neljä niistä oli pysähtynyt ja kaksi niistä paloi.
Yksi pyörä oli enää jäljellä ja sekin kaarsi oikealle, tukikohdan suuntaan.
Se pääsi ehjänä kivien suojaan ja jatkoi matkaansa. Shas’ui hyppäsi kivimuurille saadakseen paremman tähtäyksen. Mutta hyppäsi, ja melkein kaatui saman tien kivimuurin tälle puolelle.
“Shas‘vre! Ne tulevat!” hän ehti juuri huutaa kun ammukset alkoivat lyödä kivien toista puolta ja lentää niiden yli.
Kiireesti muiden mukana kiipesin puolittain kivien päälle, heittäen kypäräni samalla pois sillä se vain häiritsi minua.
Kymmenet vihreät barbaarit rynnistivät meitä kohti, kirveet heiluen ja aseet räiskyen.
Suuntasin karbiinini niitä kohden ja annoin tähtien lentää. Hetkessä tusina örkkiä makasi maassa meidän ylivoimaisen tulivoiman johdosta. mutta ne vain juoksivat eteenpäin. Välittämättä kaatuneistaan. Tilanne alkoi näyttää synkältä kun omia sotureitamme kaatui näiden otusten ammuksiin. Sitten tunsin sen, aikaisemmin en ollut tuntenut tässä taistelussa mitään, ehkä vain hieman pelkoa nähdessäni tovereideni kaatuvan maahan, mutta nyt jokin kumma tunne täytti minut.
Pelko hälveni ja tunsin itseni voimakkaaksi. Se ei ollut se sama tunne joka vallitsi minut kotikaupungissani yli kolme kai’rotaa sitten, mutta siinä oli silti jotain tuttua.
Vilkaisin oikealle puolelleni, Shas’el ampui kiväärillään örkkejä maahan ilman pienintäkään epäröinnin merkkiä kasvoillaan. Vilkaisin vasemmalle puolelleni nähdäkseni Aun,uin seisovan vieressäni, vakaa ilme kasvoillaan katsoessaan kivien yli lähenevää vihollista. Sitten hän käänsi katseensa minuun mustilla silmillään. Tuntui kuin jokin olisi levinnyt ruumiini jokaiseen lihakseen, antaen minulle uskomattoman tunteen. Katseemme kohtasivat vain silmänräpäyksen ajan, mutta se oli tarpeeksi minulle, hyppäsin kiviröykkiön päälle, nostin karbiinini korkealle ja vedin keuhkoni täyteen Sa’cean aavikon kuumaa ilmaa. “Kunnian, Tulen ja Hyvyyden puolesta, TAISTELKAA” huusin koko kehoni voimilla, hyppäsin kivien toiselle puolelle ja juoksi kohti pysähtynyttä örkkilaumaa karbiinini syöksyen sinistä kuolemaa. Jokainen ammus murskasi kohteensa rintakehän tai kallon, saaden veren satamaan hämmästyneiden örkkien päälle. Ne käänsivät selkänsä minulle ja lähtivät juoksemaan henkensä edestä kohti pientä linnoitustaan. vilkaisin taas oikealle ja näin kuinka moni soturi oli lähtenyt mukaani, saman näyn sain kun katsoin vasemmalla, mutta yllätyksekseni vasemmalla Aun’ui juoksi aivan minun rinnallani, musta viitta hulmuten ja seiväs kuin leimuten auringossa. Hänen silmänsä tuijottivat värähtämättä vihollisten pakeneviin selkiin.
“Todellinen metsästäjä.”
Seurasimme jäljellä olevia örkkejä sisään niiden linnoitukseen. Jossa ne kääntyivät meitä vastaan, kun eivät päässeet enää pakoon. Vilkaisin taas vasemmalle ja näin Aun’uin kääntyneen minuun päin ja häneen selkäänsä hyökkäävän örkin, tunsin tässä vaiheessa pistävän kivun oikeassa olkapäässäni, mutten välittänyt vaan asetin nopeasti karbiinini Aun’uin oikealle hartialle ja ammuin. Ammus osui otusta leukaan murskaten palasiksi ja läpäisi samalla tiensä sen aivoihin. Punainen veri satoi maahan kun otus kaatui niskat edellä aavikon tomuun. Aunin silmät olivat nyt aivan edessäni, hänen kummasti nojaten hieman eteenpäin. Hän siirsi mustat silmänsä minusta olkapääni yli, minä seurasin hänen katsettaan nähdäkseni takanani olevan suuren, vihreän otuksen jonka kurkun oli lävistänyt Aun’uin seipään leveä terä. Siitä virtaava veri valui seipään vartta pitkin ja sekoittui matkallaan maahan omaan vereeni jota tihkui olkapääni suojakilpeen ammutusta reiästä.
Tuska ja kipu levisi yhtäkkiä olkapäästäni koko ruumiiseeni ja vajosin polvilleni Aun’uin eteen, samalla kun hän irrotti terän otuksesta. Purin hampaitani yhteen samalla kun johtava Shas’vre kirosi “Mitä ne Kor kastinjäsenet oikein selittivät!? Täällä piti olla vain tusina vihollisia, mutta sen sijaan täällä oli nelinkertainen määrä!”
“Rauhoitu, pää-asia että saimme poistettua tämän uhkan. Kyllä, me menetimme puolet joukoistamme.
Mutta…” Shas’el sanoi ja vilkaisi minuun päin “…he kuolivat kunniallisesti, aivan niin kuin meidän kaikkien pitäisikin.” hän jatkoi kääntyessään takaisin Shas’vren puoleen.
“Niin…kunnia heidän muistolleen…” Sai Shas’vre sanotuksi.
“Kutsu Orca tänne ja valmista miehesi lähtökuntoon.” Käski Shas’el lempeästi.
Aun’ui lähti kävelemään poispäin minusta. “Pysähdy!” sain huudahdettua hampaideni välistä.
Hän pysähtyi, muttei kääntynyt. “…käskeekö Shas’la Aun’uita pysähtymään?”
Tunsin kylmien väreiden juoksevan ruumiini läpi. “Tuo ääni! Muistan sen vieläkin. Sama jonka kuulin sairastuvalla, sen jälkeen kun kotini oli poltettu maahan!”
En vastannut mitään. Olin vain jäykkänä, en pelosta, muttei tämä tunne pelosta kauheasti poikennut.
Hän kääntyi ja asteli minuun päin, jolloin näin hänen silmissään kiillon, jollaista en ollut missään ennen nähnyt.
Hän tuli aivan viereeni ja kyykistyi niin, että hänen silmänsä olivat vain muutaman tuuman päässä omistani. Hän tuijotti niihin vähän aikaa, aivan kuin tutkaillakseen ajatuksiani.
“No…oliko sinulla jotain kysyttävää?” hän kysyi oudolla äänellä, aivan kuin hän himoitsisi minun kysyvän häneltä jotain tärkeää.
“…kuka sinä olet?” se oli ensimmäinen kysymys jonka sain mielestäni muodostettua.
Hänen suulleen levisi pienoinen hymy. “Minä olen Aun’ui Sa’cea Mont’yr, jos et vielä sattunut tietämään…” hän sanoi hieman huvittuneella äänellä ja tuli vieläkin lähemmäs. “…mutta olen myös paljon muuta ja sinä tiedät sen.” tämän hän sanoi niin hiljaa, että sitä oli vaikea edes kuulla, mutta kuitenkin jokainen sana porautui syvälle mieleeni.
“Mutta nyt on minun vuoroni kysyä kysymys. Aiotko sinä pitää valasi?”
Väläykset palavasta kotokylästäni, kuolleesta äidistäni ja isästäni ja niistä vertahimoitsevista olennoista täyttivät mieleni, en välittänyt mistä hän tiesi.
“Kyllä…”
