Keskiyö: Prologi
Lähetetty: Su 01.02.2004 16:26
Eli olen muokannut armeijani fluffia (taas kerran). Viimeisin kirjoitteluni töppäsi tautiin enkä ole sen jälkeen kirjoitelmaani koskenut. Toivotaan siis että nyt ei käy samalla lailla. Nyt on siis aika ottaa näppäimistö kauniiseen käteen ja aloitta tarinan jatkaminen (ja parannella sitä samalla). Eli tässä on tarinani prologi.
Prologi
Oli keskiyö. Kuunvalo valaisi pientä ja kaunista niittyä, jossa kasvoi kauniita mustia liljoja. Ääntäkään ei kuulunut, lehtikään ei värähtänyt, kaikki oli täysin rauhallista. Niityn keskellä kasvoi vanhan näköinen puu, olisikohan ollut tammi. Se näytti siltä kuin se olisi istunut siinä jo aikojen alussa. Sen runko oli paksu, ja sen oksat käyrät. Sen lehdet olivat suuria ja vihreitä. Se oli uljas näky, mutta jotain siinä ei ollut kunnossa. Se näytti juonittelevalta, kierolta. Sen kiertyvät oksat näyttivät vanhan riutuneen miehen sormilta, jotka kurottelevat jotain. Puun varjo on tumma, todella tumma. Ja kuunvalo ei enää jää leikkimään sen lehdille, niin kuin sillä oli ennen tapana tehdä. Puu näytti kidutetulta, säälittävältä, elämänhaluttomalta. Mutta sen täytyi jatkaa elämistään, niin kauan kunnes joku sen kaataa, tuli polttaa tai tauti tappaa. Siinä puu seisoi niin kuin se oli aina seisonut.
Yhtäkkiä niityn rauha ja hiljaisuus rikkoutui. Tumma miehen hahmo juoksi niitylle. Mies huohotti, suorastaan läähätti. Hän oli pukeutunut tummaan viittaan ja vaaleisiin vaatteisiin. Hänen vaaleilla kasvoillaan oli kauhistunut ilme. Kuunvalossa mies näytti aivan haamulta. Miehen silmät pälyilivät joka suuntaan, aivan kuin odottaen että jokin ampaisisi pimeydestä hänen kimppuunsa. Yhdellä kädellä hän rutisti jotain liinaan käärittyä neliskanttistaesinettä rintaansa vasten. Toisessa kädessä hän piteli lyhyttä huonokuntoista miekkaa.
”Minä kun luulin, että sinulla olisi järkeä luovuttaa se suosiolla minulle.” kuului kylmästä pimeydestä kantautunut ääni. Niityllä seisova mies kääntyi ja näki nuoren miehen, joka oli sonnustautunut pitkään mustaan maxitakkiin. ”En luovuta sitä sinulle!” karjui mies, mutta ei kovinkaan uhmakkaasti. ”En tässä elämässä!” Maxi takkiin pukeutunut mies alkoi kävellä niityn keskellä olevaa miestä kohti. ”Minä tarvitsen sitä.” hän sanoi painokkaasti. ”Anna se minulle niin saatan harkita armahdustasi. Te ”kultaisetliljat” olette aiheuttaneet minulle paljon harmia. En vain tajua mikä minussa teitä niin kiinnostaa.” Niityn keskellä mies nosti miekkansa toista miestä kohti. ”Sinä tapoit ”varjon”!” Mies huusi. ”Se on merkki! ”Varjon” musta veri turmeli tämän paikan! Tämän puun! Nämä liljat! Kukaan kuolevainen ei voi vahingoittaa ”varjoa”, paitsi jos tämän kohtalo liittyy ”kiroukseen”. Me vartioimme ”kirousta”. Mutta sinä tulit ja tapoit meidät. Yrität vapauttaa ”kirouksen”. ”Varjoja” on maailmassa monia, mutta jos ”kirous” pääsee vapaaksi…” Mies lopetti huutamisen. ”Ei. Et saa sitä.” Hän jatkoi. ”Et saa sitä!” Ja samassa mies hyökkäsi raivopäisesti vastustajaansa kohti. Mutta hänen vastustajansa väisti hänen iskunsa taidokkaalla kierähdyksellä sivulle, ja hyökkääjä menetti tasapainonsa. Salaman nopeasti maxitakkiin sonnustautunut mies veti takistaan esiin hienon koristeellisen pistoolin ja laukaisi sen kohti hyökkääjän selkää. Vihreä välähdys valaisi niityn. Toinen mies rojahti maahan, kuolleena. Murhan tehnyt mies kumartui uhrinsa ylle, otti tältä liinaan käärityn esineen. ”Kiitos yhteistyönne.” Hän sanoi ja juoksi varjoihin.
Eli risuja ja ruusuja otetaan vastaan.
Prologi
Oli keskiyö. Kuunvalo valaisi pientä ja kaunista niittyä, jossa kasvoi kauniita mustia liljoja. Ääntäkään ei kuulunut, lehtikään ei värähtänyt, kaikki oli täysin rauhallista. Niityn keskellä kasvoi vanhan näköinen puu, olisikohan ollut tammi. Se näytti siltä kuin se olisi istunut siinä jo aikojen alussa. Sen runko oli paksu, ja sen oksat käyrät. Sen lehdet olivat suuria ja vihreitä. Se oli uljas näky, mutta jotain siinä ei ollut kunnossa. Se näytti juonittelevalta, kierolta. Sen kiertyvät oksat näyttivät vanhan riutuneen miehen sormilta, jotka kurottelevat jotain. Puun varjo on tumma, todella tumma. Ja kuunvalo ei enää jää leikkimään sen lehdille, niin kuin sillä oli ennen tapana tehdä. Puu näytti kidutetulta, säälittävältä, elämänhaluttomalta. Mutta sen täytyi jatkaa elämistään, niin kauan kunnes joku sen kaataa, tuli polttaa tai tauti tappaa. Siinä puu seisoi niin kuin se oli aina seisonut.
Yhtäkkiä niityn rauha ja hiljaisuus rikkoutui. Tumma miehen hahmo juoksi niitylle. Mies huohotti, suorastaan läähätti. Hän oli pukeutunut tummaan viittaan ja vaaleisiin vaatteisiin. Hänen vaaleilla kasvoillaan oli kauhistunut ilme. Kuunvalossa mies näytti aivan haamulta. Miehen silmät pälyilivät joka suuntaan, aivan kuin odottaen että jokin ampaisisi pimeydestä hänen kimppuunsa. Yhdellä kädellä hän rutisti jotain liinaan käärittyä neliskanttistaesinettä rintaansa vasten. Toisessa kädessä hän piteli lyhyttä huonokuntoista miekkaa.
”Minä kun luulin, että sinulla olisi järkeä luovuttaa se suosiolla minulle.” kuului kylmästä pimeydestä kantautunut ääni. Niityllä seisova mies kääntyi ja näki nuoren miehen, joka oli sonnustautunut pitkään mustaan maxitakkiin. ”En luovuta sitä sinulle!” karjui mies, mutta ei kovinkaan uhmakkaasti. ”En tässä elämässä!” Maxi takkiin pukeutunut mies alkoi kävellä niityn keskellä olevaa miestä kohti. ”Minä tarvitsen sitä.” hän sanoi painokkaasti. ”Anna se minulle niin saatan harkita armahdustasi. Te ”kultaisetliljat” olette aiheuttaneet minulle paljon harmia. En vain tajua mikä minussa teitä niin kiinnostaa.” Niityn keskellä mies nosti miekkansa toista miestä kohti. ”Sinä tapoit ”varjon”!” Mies huusi. ”Se on merkki! ”Varjon” musta veri turmeli tämän paikan! Tämän puun! Nämä liljat! Kukaan kuolevainen ei voi vahingoittaa ”varjoa”, paitsi jos tämän kohtalo liittyy ”kiroukseen”. Me vartioimme ”kirousta”. Mutta sinä tulit ja tapoit meidät. Yrität vapauttaa ”kirouksen”. ”Varjoja” on maailmassa monia, mutta jos ”kirous” pääsee vapaaksi…” Mies lopetti huutamisen. ”Ei. Et saa sitä.” Hän jatkoi. ”Et saa sitä!” Ja samassa mies hyökkäsi raivopäisesti vastustajaansa kohti. Mutta hänen vastustajansa väisti hänen iskunsa taidokkaalla kierähdyksellä sivulle, ja hyökkääjä menetti tasapainonsa. Salaman nopeasti maxitakkiin sonnustautunut mies veti takistaan esiin hienon koristeellisen pistoolin ja laukaisi sen kohti hyökkääjän selkää. Vihreä välähdys valaisi niityn. Toinen mies rojahti maahan, kuolleena. Murhan tehnyt mies kumartui uhrinsa ylle, otti tältä liinaan käärityn esineen. ”Kiitos yhteistyönne.” Hän sanoi ja juoksi varjoihin.
Eli risuja ja ruusuja otetaan vastaan.
muuten hyvä