Viiltävä Kuolema osa.6: Minä olen minä
Lähetetty: Ti 24.02.2004 22:37
Kansalleni ominaisin silmin katselin veritekojeni jälkiä. Kaksi kaaosnoitaa makasi liikkumattomina, raadeltuina kivisellä maaperällä. Ihailin kiihkeänä ruumiiden kuolintapaa, mutta en kuitenkaan voinut olla värisemättä ajatellessani mitä minulle oli tapahtunut, sillä sitä en tiennyt. Samalla tutisin ruumiissani vellovan, kuluttavan kylmyyden vaikutuksesta, mutta se oli todellista, ei vain korvien välissä.
Muistin, että noidat olivat vanginneet minut, sitten olin tuntenut kuoleman tervetulleeksi toivottavaa tuskaa, joka oli päättynyt tuskallisesti räjähtävään kipuun selässäni. Mutta olin hengissä. Itse asiassa olin tuntenut olevani elämäni voimissa, mutta en ollut pystynyt kontrolloimaan itseäni. Oli, kuin mieleni ja ruumiini välissä olisi ollut paksu, verenpunainen seinämä, jonka läpi jouduin katselemaan toimettomana miten olin repinyt noidan kurkun auki paljain käsin. Toinen taiankäyttäjä oli singonnut minua kohti jonkinlaisen taika-ammuksen, mutta se ei ollut vahingoittanut minua.
********
Silmäni suorastaan levisivät hämmästyksestä ja ihastuksesta, kun minulle tuttu hahmo seisoi tunnelin suulla heiluttamassa kättään, odottamassa minua. Vaivalloisesti kohotin omanikin tervehdykseksi.
”Tervehdys Smaragdisilmä.”, hän sanoi minulle ominaiseen, lipevään, hilpeään tapaansa. ”Saitko sen, mitä tulit hakemaan? Näytät muuten jopa paremmalta ilman naamiotasi” Katsahdin Stygieliin väsyneenä, pieni hymynhäivä huulillani ja tyydyin vain nyökkäämään hänelle laiskasti, kun astuimme tunneliin.
Stygiel oli yhä tuo sama, hiljainen ja outo matkakumppani, joka haisteli ilmaa käytävän joka käänteessä ja maiskutti kieltään ulkonäköönsäkin ominaisesti, matelijamaisesti. Pidin hänestä. Kaikki täällä oli pysynyt samanlaisena, mutta minusta tuntui, kuin olisin jollain tavalla muuttunut poissa ollessani. Se, että katselin minua ympäröivää maailmaan nyt eri tavalla ja tunsin epätavallista kiinnostusta Stygieliin ei tuntunut päällimmäiseltä muutokselta. Se minun täytyi etsiä itsestäni… Jollain tavalla. Ja, no olin tullut tänne sinä hurjana taistelijana naamio päässä, mutta nyt tunsin itseni lyödyksi roikottaessani kasvosuojustani reittäni vasten.
Tässä siunatussa hiljaisuudessa yritin muistella tapahtunutta, mutta vavahdin joka kerta, kun tulin kohtaan, jossa olin tuntenut kivun korkeimmillaan… Sen jälkeen kaikki oli mustunut ja seuraavaksi olinkin ollut vankina mieleni punaisessa tyrmässä.
********
Tuntui, kuin siitä olisi ollut vuosia, kun viimeksi näin nuo Viiltävän Kuoleman Kabalin taivaitatavoittelevat, suipot kierteistornit. Jos musta eldari jotain paikkaa voisi kodiksi sanoa, niin tämä olisi minun, kotiinpaluu sulatti viimeisetkin rippeet siitä hyytävänkylmästä huurteesta, joka velloi jäsenissäni ja mielessäni. Alueellemme olin päässyt helposti ja tuon edessäni nousevan, suuren pimeydenhuoneen portinvartijat tuskin tekisivät kunnioittavan kumarruksen lisäksi muuta, kuin avaisivat portit ja kuuluttaisivat nimeni palatsiin.
Taas näin edessäni sen mustan, kultareunuksisen, pitkän maton, joka vei valtaistuinsalin ovilta aina sen perälle ja korokkeella seisovan valtaistuimen juurelle asti. Näin miehen ottavan tukea istuimen käsinojista ja nousevan seisomaan, hän kohotti kätensä, kouramaisen tuskantuoja-aseensa tervehdykseksi. Viimeaikaisten tapahtumien väsyttämänä en jaksanut noudattaa etikettiä, joten en vastannut hänen tervehdykseensä, typerä, kun olin. Onnekseni Archon-isäni näytti olevan iloinen ja sen takia suopealla tuulella, hän hymyili. Mies, jonka olin nähnyt monesti hymyilevän itsetyytyväistä tai ivallista hymyä, näytti nyt vilpittömästi tunteensa. En pystynyt uskomaan tätä todeksi. Commorraghissa ei olisi ketään muuta hänen isänsä lisäksi, joka olisi todella huolissaan lapsistaan, eikä varmasti ketään, joka olisi onnellinen moisesta huomionosoituksesta.
Mitä pirua minä ajattelen? Mitä minulle on tapahtunut? Selvittelin päätäni. Missä on se häikäilemätön olento, joka ei välittänyt mistään eikä kenestäkään? Missä minä olen, tunnen itseni taas siksi viattomaksi lapseksi, josta en ole muistanut tai tiennytkään mitään. Lapseksi, joka nautti isänsä huomiosta.
”Sylenna, tervetuloa kotiin tyttäreni.”, isäni, Archon Khiraynra sanoi kehräten. ”Onnistuiko tehtäväsi? Kerro saimmeko mitä halusimme.” Tehtäväni? Mikä tehtävä? Se päivä, jona saavuin määränpäähäni oli vain silkkaa hengissä selviytymistä.
”Luulen niin.”, sanoin varovaisesti. Isäni kallisti päätään kysyvästi.
”No, anna kuulua. Toteutuiko tahtoni.”, hän sanoi hieman ankarammin. Laskin katseeni alas todella tietämättömänä. ”Petit minut! Lähetin sinut suorittamaan tehtävää, josta riippuu ehkä koko Kabalimme tulevaisuus ja sinä petit minut… Meidät kaikki. Häivy silmistäni!”
Hän kääntyi lähes teatraalisesti selin minuun päin. Silloin tunsin jotain täysin uutta. Huuleni alkoivat vapisemaan, tunsin, kuinka isäni huuto täytti pääni surulla ja kyynel värähti poskelleni. Vielä yritin koota viimeisetkin rippeet itsestäni ja kävelin pää pystyssä omaan kammiooni.
Ei mennyt kauaakaan, kun jo hukuttauduin ajatuksiini ja annoin niiden virran viedä minut mukanaan. Olin itkenyt… Tuntenut surua, joka oli todellakin harvinainen ellei täysin tuntematon tunne Commorraghissa. Muistoni vaelsivat kadotettuun lapsuuteeni ja huomasin nyt kaipaavani isääni. Isäni tule takaisin! Cyrenyel! Kurotin häneen, hänen käteensä, joka hamusi minua. Kämmenet kohtasivat ja heräsin.
”Sylenna, valtiattareni… Minulla on asiaa.”, sanoi tuttu ääni, joka ei kuitenkaan ollut Cyrenyelin. Nyt hieman ärsyyntyneenä paiskasin naisen käden syrjään ja nousin nopeasti.
”Ilhrana, muista asemasi ja ennen kaikkea minun asemani.”, varoitin, sillä hän oli taas tullut omapäisesti, aivan liian tuttavallisesti huoneistooni. Olihan meissä paljon yhteistä ja yhteisiä muistoja, mutta olinhan sentään Viiltävän Kuoleman prinsessa ja hän vain Succubus. ”No kerro asiasi ja poistu.”, sanoin silti hänelle, mutta hänen ilmeestään näin, ettei se olisikaan niin yksinkertaista.
”Älä tuomitse häntä tästä… Pyydän sinua kuuntelemaan.”, Ilhrana sanoi anoen.
”Tuomitse ketä?”, tiukkasin, mutta Succubus vain laski päänsä väsyneenä, annoin hänelle suunvuoron.
********
Muistan hyvin, kun lähdit. Muistan Archon Khiraynran hetkellisen sekoamisen silloin siinä samaisessa valtaistuinsalissa. Haikeana katselin parvekkeelta, kun lähdit ja tunsin Archonini käden laskeutuvan olalleni. Syvästi hän katsoi minua ja minä välttelin hänen katsettaan. Hän kertoi kiihkeänä, kuinka samanlaisia me, minä ja sinä, olemme; taistelutaitoisia tappajia ja kuvankauniita viettelijöitä. Hän tuijotti minua haluavasti ja puhui.
”Koska en voi saada tyttäreni miekkakäden lisäksi hänen kehoaan omakseni, vaadin, että sinä Ilhrana teet velvollisuutesi ja yhdyt kanssani… Jälkikasvumme tulee olemaan todellinen Viiltävän Kuoleman valtias ja koko Commorraghin hallitsija.” Kauhistuin hänen sanoistaan ja yritin selittää, että se ei olisi sopinut hänen arvolleen yhtyä minun, alhaissyntyisen naisen kanssa. Tämä olisi ollut minulle loistava tilaisuus nostaa arvoani, mutta en voinut pettää sinua valtiattareni.
”Luulin, että valtiattareni Sylenna olisi perillisesi?”, kysyin Archonilta.
”Sylenna on vain nainen ja miten hän muka ehtisi johtamaan joukkojaan, kun tulen käyttämään häntä voimakkaimpana aseenani sodan alkaessa.”, hän oli vastannut. ”Tyttäreni on muuttunut Ilhrana. Hän on nyt aivan eri eldari, kuin se, jonka tunsit joskus. Jos hän nyt edes on enää eldari.” Archon nauroi itsetyytyväisenä ja puristi olkapäätäni.
”Tule puolisoni, luokaamme yhdessä jotain todella voimakasta. ” Seurasin mitään sanomatta häntä aikomuksenani yrittää muuttaa hänen mielensä. No, en onnistunut ja yritin vastustella, mutta hän otti minut väkisin.
********
Pyörittelin hiljaa mielessäni noita asioita, kun Ilhrana oli lopettanut. Tosin Kabalin Archonilla on tosiaan paljon valtaa, mutta tämä… Jos joku muu olisi joutunut hänen petiinsä, en olisi välittänyt, mutta että Ilhrana!
”Ja nyt sinulla on siis sellainen mahdollisuus, että kannat minun syrjäyttäjääni vatsassasi.”, tiuskaisin äkkiä.
”Olen pahoillani valtiatar. Minä kannan hänen lastaan.”, Succubus sanoi apeana. En saanut kunnolla henkeä vähään aikaan ja jätin asian nyt sikseen ja vaihdoin puheenainetta.
”Mitä sitten se puhe minusta tarkoitti?”, kysyin äkkiä ankarasti.
”Oi, luulen, että sinulle tapahtuu jotain todella kauheaa valtiattareni.”, Ilhrana vastasi levottomana väistäen kysymykseni. Tuskin viimeaikaisia tapahtumia ja tätä pahempaa voi enää sattua, ajattelin mietteissäni.
”No, jos sinä et kerro, taidankin tästä mennä piipahtamaan isäni luona.”, sanoin vihaisesti ja Ilhrana valahti entistäkin vaaleammaksi.
”Älä mene, älä tuomitse häntä.”, Succubus anoi. ”Syytä minua… Se oli hänen oikeutensa…” Mutta en jäänyt kuuntelemaan Ilhranan säälittäviä aneluita.
********
”Isä, minulla on kysyttävää ja haluan vastauksia heti.”, huusin vihaisesti kävellessäni valtaistuinsalin mustaa mattoa pitkin kohti valtaistuinkorokkeella seisovaa isääni.
”Mitenkäs nyt mielialasi muuttui?”, isäni kysyi ivallisesti. ”Viimeksihän sinä vielä itkeä vinguit, kuin vain pahainen ihminen. Todella outo ja haitallinen piirre mustalla eldarilla”
”Mikä tehtävä minun olisikaan pitänyt tehdä, kun lähetit minut matkaan silloin?”, kysyin suorasukaisesti ja edes kuulematta solvausta. Isäni hymyili ylimielisesti.
”Tehtäväsi oli… Sanotaanko ainutlaatuinen.”, hän aloitti. ”Ja, jos totta puhutaan, sinä olet jo suoriutunut siitä loistavasti.” Hätkähdin ja katsoin kysyvästi isääni. ”Niin, muistele aikaa, kun olit noitien luona, muistele kipua ja sen jälkeistä tunnetta.”
********
Suljin kaiken muun ulkopuolelle ja sukelsin mieleni virtaan ja annoin sen viedä minua. Edessäni olevat karikot ja pärskeet näyttivät minulle kuvia tapahtuneesta, mutta hamusin enemmän ja sukelsin kokonaan pinnan alle. Siellä tumma hiekkapohja heijasti silmiini ensimmäisen olennaisen asian; olin joutunut noitien kivuliaan loitsun alaiseksi ja se riepotteli minua, kuin kankaanpalaa tuulessa.
Tämä tuntui todella tutulta. Mutta nähdäkseni lisää, aloin kauhomaan hiekkaa sivuun ja näin simpukan, kiiltävän, kuin aseitteni terät. Sen hopeapinnalla näin itseni heittelehtimässä kauheissa tuskanaalloissa. Tunsin, kuinka sisäinen tulivuoreni pulppusi, kuumaa laavaa jokaiseen kehoni osaa. Tunsin ja näin, kuinka selkäni pullistui ja ihoni venyi. Luuni rusahtelivat ja yhdistyivät uudelleen muodostaen jotain uutta.
Vaivoin sain avattua simpukan, sen sisällä kimmelsi musta helmi, jonka pinnalta katsoin viimeiset tapahtumat. Selkäni räjähti auki ja tässä kohtaa kipu oli pahimmillaan. Verta pursusi joka puolelle ja selkäni vääntyi taaksepäin. Ja nyt näin sen, mikä oli silloin jäänyt minulta näkemättä. Käänsin ujosti, varovaisesti katseeni olkapääni ylitse ja hengitykseni salpautui. Kurkkuani kuristi katsoessani kahta, suurta siipeä selässäni. Niiden kannatinluut olivat ihoni väriset ja niiden väliin pingottuneet nahkanpalat olivat mustat, kuin yö. Tunsin mieleni kaikkoavan jonnekin kauas pois, niin, kuin silloin vuorella, mutta pakottauduin pakokauhun vallassa pitämään itseni koossa. Heräsin ja näin isäni voitonriemuiset kasvot edessäni.
********
Ensin olin kavahtanut uutta ulkomuotoani, mutta tunsin olevani nyt enemmän itseni, kuin ikinä ennen. Nyt minulla oli entistä enemmän voimaa ja sen mukana tuomaa valtaa. Nämä siis pelastivat minut silloin noidan taialta vuorella, ajattelin yllättyneenä. Tutkailin itseäni nyt ihaillen ja tunsin tyytyväisyyttä, syvää tyytyväisyyttä. Nostin katseeni isääni, Archon Khiraynraa kohti.
”Sinä suunnittelit tämän.”, sähähdin hänelle. Mieleni virrassa olin nähnyt koko tapahtuman.
Tämän piti olla minun isäni ja teidän välinen liikeasia, olen vain välikätenä.”, tiuskaisin. ”En usko hänen riemastuvan, jos minulle sattuu jotain.” Värinä kulki selkääni pitkin noita Firengharin alkaessa nauramaan.
”Voi kyllä prinsessa, luulen, että hän riemastuu.”, noita hekotti. En edes kerinnyt lausua seuraavaa kysymystäni ääneen, kun hetken hämmennystäni käytettiin hyväksi ja tunsin aseitteni metallin polttavan kämmeniäni.
”Oikeassa olet tyttöseni.”, isäni sanoi tyytyväisenä. ”Näin sinussa sellaista vallanhimoa, että tiesin muodonmuutoksen olevan mahdollista. ” Tunsin vihani kasvavan ja näin isäni silmien pinnassa, kuinka omat silmäni leiskuivat kirkkaanvihreinä.
”Muodonmuutoksen jälkeen olin, kiitos henkisen väsymykseni, armoillasi ja sait minut hämmennyksiin niin, että olisit voinut käyttää minua yhä suurempien Kabalien Archonien salamurhaamiseen.”, huusin raivoissani.
”Muun muassa tyttäreni, muun muassa.”, isäni myhäili hieroen leukaansa.
”No, joka tapauksessa, sitä et tule tekemään.”, sanoin tiukasti ja aloin ottaa lyhyitä, varoituksenomaisia askelia isääni kohti.
”Etkö sinä ymmärrä!”, isäni huusi hieman pelkoa äänessään. ”Nuo siivet on luotu siitä pahuudesta, joka sinussa poukkoilee! Mitä muuta muka aikoisit tehdä tuollaisella lahjalla? Taantua iljettävien serkkujemme tasolle ja tehdä hyvää? Enpä usko!”
”Ehei, isukkiseni. Aion kyllä käyttää tätä, sanotaanko siunausta Kabalimme ja oman itseni hyväksi.”, sanoin viekkaasti hymyillen ja kohotin kättäni. ”Mutta siihen en sinun apuasi tarvitse!”
Karjaisin ja loikkasin isäni päälle kaataen hänet. Silmäkulmastani näin isäni Incubusten liikahtavan levottomasti, mutta kuitenkin asettuen takaisin paikoillensa, kuin hyväksyen tämän. Katsoin kämmentäni ja tahtoni voimasta näin tyydytyksekseni sormieni kapenevan ja pitenevän. Silmäkulmastani näin Incubusten astelevän määrätietoisesti minua kohti. Yllätyksekseni he polvistuivat uuden, hieman groteskin ulkomuotoni edessä, painoivat päänsä ja sanoivat yhteen aikaan kunnioittavalla äänellä: ”Valtiattareni”
Nyökkäsin hymyillen mielihyvästä, heiluttelin hetken verran pitkiä piikkejäni härnäävästi isäni kasvojen edessä ja survaisin kaikki viisi hänen kurkkuunsa. Isäni kurkusta pääsi tuskainen korahdus ja hänen lasittuneet silmänsä tuijottivat äänettömästi minua kauhun vallassa.
Vetäisin sormeni taaksepäin ja iskin taas… Ja kolmannenkin kerran. Suupieleni vääntyivät väkisin tyytyväiseen hymyntapaiseen ja maistoin piikkisormissani olevaa isäni punaista hurmetta kielelläni. Se tuntui ja jopa maistui hyvältä. Olin kotona mielessäni ja kehossani.
Eli tämä oli se jorinakisan tarina. Tässä nyt kaikille.
Ja tosiaankin RAKENTAVAA palautetta pyytäisin.
Muistin, että noidat olivat vanginneet minut, sitten olin tuntenut kuoleman tervetulleeksi toivottavaa tuskaa, joka oli päättynyt tuskallisesti räjähtävään kipuun selässäni. Mutta olin hengissä. Itse asiassa olin tuntenut olevani elämäni voimissa, mutta en ollut pystynyt kontrolloimaan itseäni. Oli, kuin mieleni ja ruumiini välissä olisi ollut paksu, verenpunainen seinämä, jonka läpi jouduin katselemaan toimettomana miten olin repinyt noidan kurkun auki paljain käsin. Toinen taiankäyttäjä oli singonnut minua kohti jonkinlaisen taika-ammuksen, mutta se ei ollut vahingoittanut minua.
********
Silmäni suorastaan levisivät hämmästyksestä ja ihastuksesta, kun minulle tuttu hahmo seisoi tunnelin suulla heiluttamassa kättään, odottamassa minua. Vaivalloisesti kohotin omanikin tervehdykseksi.
”Tervehdys Smaragdisilmä.”, hän sanoi minulle ominaiseen, lipevään, hilpeään tapaansa. ”Saitko sen, mitä tulit hakemaan? Näytät muuten jopa paremmalta ilman naamiotasi” Katsahdin Stygieliin väsyneenä, pieni hymynhäivä huulillani ja tyydyin vain nyökkäämään hänelle laiskasti, kun astuimme tunneliin.
Stygiel oli yhä tuo sama, hiljainen ja outo matkakumppani, joka haisteli ilmaa käytävän joka käänteessä ja maiskutti kieltään ulkonäköönsäkin ominaisesti, matelijamaisesti. Pidin hänestä. Kaikki täällä oli pysynyt samanlaisena, mutta minusta tuntui, kuin olisin jollain tavalla muuttunut poissa ollessani. Se, että katselin minua ympäröivää maailmaan nyt eri tavalla ja tunsin epätavallista kiinnostusta Stygieliin ei tuntunut päällimmäiseltä muutokselta. Se minun täytyi etsiä itsestäni… Jollain tavalla. Ja, no olin tullut tänne sinä hurjana taistelijana naamio päässä, mutta nyt tunsin itseni lyödyksi roikottaessani kasvosuojustani reittäni vasten.
Tässä siunatussa hiljaisuudessa yritin muistella tapahtunutta, mutta vavahdin joka kerta, kun tulin kohtaan, jossa olin tuntenut kivun korkeimmillaan… Sen jälkeen kaikki oli mustunut ja seuraavaksi olinkin ollut vankina mieleni punaisessa tyrmässä.
********
Tuntui, kuin siitä olisi ollut vuosia, kun viimeksi näin nuo Viiltävän Kuoleman Kabalin taivaitatavoittelevat, suipot kierteistornit. Jos musta eldari jotain paikkaa voisi kodiksi sanoa, niin tämä olisi minun, kotiinpaluu sulatti viimeisetkin rippeet siitä hyytävänkylmästä huurteesta, joka velloi jäsenissäni ja mielessäni. Alueellemme olin päässyt helposti ja tuon edessäni nousevan, suuren pimeydenhuoneen portinvartijat tuskin tekisivät kunnioittavan kumarruksen lisäksi muuta, kuin avaisivat portit ja kuuluttaisivat nimeni palatsiin.
Taas näin edessäni sen mustan, kultareunuksisen, pitkän maton, joka vei valtaistuinsalin ovilta aina sen perälle ja korokkeella seisovan valtaistuimen juurelle asti. Näin miehen ottavan tukea istuimen käsinojista ja nousevan seisomaan, hän kohotti kätensä, kouramaisen tuskantuoja-aseensa tervehdykseksi. Viimeaikaisten tapahtumien väsyttämänä en jaksanut noudattaa etikettiä, joten en vastannut hänen tervehdykseensä, typerä, kun olin. Onnekseni Archon-isäni näytti olevan iloinen ja sen takia suopealla tuulella, hän hymyili. Mies, jonka olin nähnyt monesti hymyilevän itsetyytyväistä tai ivallista hymyä, näytti nyt vilpittömästi tunteensa. En pystynyt uskomaan tätä todeksi. Commorraghissa ei olisi ketään muuta hänen isänsä lisäksi, joka olisi todella huolissaan lapsistaan, eikä varmasti ketään, joka olisi onnellinen moisesta huomionosoituksesta.
Mitä pirua minä ajattelen? Mitä minulle on tapahtunut? Selvittelin päätäni. Missä on se häikäilemätön olento, joka ei välittänyt mistään eikä kenestäkään? Missä minä olen, tunnen itseni taas siksi viattomaksi lapseksi, josta en ole muistanut tai tiennytkään mitään. Lapseksi, joka nautti isänsä huomiosta.
”Sylenna, tervetuloa kotiin tyttäreni.”, isäni, Archon Khiraynra sanoi kehräten. ”Onnistuiko tehtäväsi? Kerro saimmeko mitä halusimme.” Tehtäväni? Mikä tehtävä? Se päivä, jona saavuin määränpäähäni oli vain silkkaa hengissä selviytymistä.
”Luulen niin.”, sanoin varovaisesti. Isäni kallisti päätään kysyvästi.
”No, anna kuulua. Toteutuiko tahtoni.”, hän sanoi hieman ankarammin. Laskin katseeni alas todella tietämättömänä. ”Petit minut! Lähetin sinut suorittamaan tehtävää, josta riippuu ehkä koko Kabalimme tulevaisuus ja sinä petit minut… Meidät kaikki. Häivy silmistäni!”
Hän kääntyi lähes teatraalisesti selin minuun päin. Silloin tunsin jotain täysin uutta. Huuleni alkoivat vapisemaan, tunsin, kuinka isäni huuto täytti pääni surulla ja kyynel värähti poskelleni. Vielä yritin koota viimeisetkin rippeet itsestäni ja kävelin pää pystyssä omaan kammiooni.
Ei mennyt kauaakaan, kun jo hukuttauduin ajatuksiini ja annoin niiden virran viedä minut mukanaan. Olin itkenyt… Tuntenut surua, joka oli todellakin harvinainen ellei täysin tuntematon tunne Commorraghissa. Muistoni vaelsivat kadotettuun lapsuuteeni ja huomasin nyt kaipaavani isääni. Isäni tule takaisin! Cyrenyel! Kurotin häneen, hänen käteensä, joka hamusi minua. Kämmenet kohtasivat ja heräsin.
”Sylenna, valtiattareni… Minulla on asiaa.”, sanoi tuttu ääni, joka ei kuitenkaan ollut Cyrenyelin. Nyt hieman ärsyyntyneenä paiskasin naisen käden syrjään ja nousin nopeasti.
”Ilhrana, muista asemasi ja ennen kaikkea minun asemani.”, varoitin, sillä hän oli taas tullut omapäisesti, aivan liian tuttavallisesti huoneistooni. Olihan meissä paljon yhteistä ja yhteisiä muistoja, mutta olinhan sentään Viiltävän Kuoleman prinsessa ja hän vain Succubus. ”No kerro asiasi ja poistu.”, sanoin silti hänelle, mutta hänen ilmeestään näin, ettei se olisikaan niin yksinkertaista.
”Älä tuomitse häntä tästä… Pyydän sinua kuuntelemaan.”, Ilhrana sanoi anoen.
”Tuomitse ketä?”, tiukkasin, mutta Succubus vain laski päänsä väsyneenä, annoin hänelle suunvuoron.
********
Muistan hyvin, kun lähdit. Muistan Archon Khiraynran hetkellisen sekoamisen silloin siinä samaisessa valtaistuinsalissa. Haikeana katselin parvekkeelta, kun lähdit ja tunsin Archonini käden laskeutuvan olalleni. Syvästi hän katsoi minua ja minä välttelin hänen katsettaan. Hän kertoi kiihkeänä, kuinka samanlaisia me, minä ja sinä, olemme; taistelutaitoisia tappajia ja kuvankauniita viettelijöitä. Hän tuijotti minua haluavasti ja puhui.
”Koska en voi saada tyttäreni miekkakäden lisäksi hänen kehoaan omakseni, vaadin, että sinä Ilhrana teet velvollisuutesi ja yhdyt kanssani… Jälkikasvumme tulee olemaan todellinen Viiltävän Kuoleman valtias ja koko Commorraghin hallitsija.” Kauhistuin hänen sanoistaan ja yritin selittää, että se ei olisi sopinut hänen arvolleen yhtyä minun, alhaissyntyisen naisen kanssa. Tämä olisi ollut minulle loistava tilaisuus nostaa arvoani, mutta en voinut pettää sinua valtiattareni.
”Luulin, että valtiattareni Sylenna olisi perillisesi?”, kysyin Archonilta.
”Sylenna on vain nainen ja miten hän muka ehtisi johtamaan joukkojaan, kun tulen käyttämään häntä voimakkaimpana aseenani sodan alkaessa.”, hän oli vastannut. ”Tyttäreni on muuttunut Ilhrana. Hän on nyt aivan eri eldari, kuin se, jonka tunsit joskus. Jos hän nyt edes on enää eldari.” Archon nauroi itsetyytyväisenä ja puristi olkapäätäni.
”Tule puolisoni, luokaamme yhdessä jotain todella voimakasta. ” Seurasin mitään sanomatta häntä aikomuksenani yrittää muuttaa hänen mielensä. No, en onnistunut ja yritin vastustella, mutta hän otti minut väkisin.
********
Pyörittelin hiljaa mielessäni noita asioita, kun Ilhrana oli lopettanut. Tosin Kabalin Archonilla on tosiaan paljon valtaa, mutta tämä… Jos joku muu olisi joutunut hänen petiinsä, en olisi välittänyt, mutta että Ilhrana!
”Ja nyt sinulla on siis sellainen mahdollisuus, että kannat minun syrjäyttäjääni vatsassasi.”, tiuskaisin äkkiä.
”Olen pahoillani valtiatar. Minä kannan hänen lastaan.”, Succubus sanoi apeana. En saanut kunnolla henkeä vähään aikaan ja jätin asian nyt sikseen ja vaihdoin puheenainetta.
”Mitä sitten se puhe minusta tarkoitti?”, kysyin äkkiä ankarasti.
”Oi, luulen, että sinulle tapahtuu jotain todella kauheaa valtiattareni.”, Ilhrana vastasi levottomana väistäen kysymykseni. Tuskin viimeaikaisia tapahtumia ja tätä pahempaa voi enää sattua, ajattelin mietteissäni.
”No, jos sinä et kerro, taidankin tästä mennä piipahtamaan isäni luona.”, sanoin vihaisesti ja Ilhrana valahti entistäkin vaaleammaksi.
”Älä mene, älä tuomitse häntä.”, Succubus anoi. ”Syytä minua… Se oli hänen oikeutensa…” Mutta en jäänyt kuuntelemaan Ilhranan säälittäviä aneluita.
********
”Isä, minulla on kysyttävää ja haluan vastauksia heti.”, huusin vihaisesti kävellessäni valtaistuinsalin mustaa mattoa pitkin kohti valtaistuinkorokkeella seisovaa isääni.
”Mitenkäs nyt mielialasi muuttui?”, isäni kysyi ivallisesti. ”Viimeksihän sinä vielä itkeä vinguit, kuin vain pahainen ihminen. Todella outo ja haitallinen piirre mustalla eldarilla”
”Mikä tehtävä minun olisikaan pitänyt tehdä, kun lähetit minut matkaan silloin?”, kysyin suorasukaisesti ja edes kuulematta solvausta. Isäni hymyili ylimielisesti.
”Tehtäväsi oli… Sanotaanko ainutlaatuinen.”, hän aloitti. ”Ja, jos totta puhutaan, sinä olet jo suoriutunut siitä loistavasti.” Hätkähdin ja katsoin kysyvästi isääni. ”Niin, muistele aikaa, kun olit noitien luona, muistele kipua ja sen jälkeistä tunnetta.”
********
Suljin kaiken muun ulkopuolelle ja sukelsin mieleni virtaan ja annoin sen viedä minua. Edessäni olevat karikot ja pärskeet näyttivät minulle kuvia tapahtuneesta, mutta hamusin enemmän ja sukelsin kokonaan pinnan alle. Siellä tumma hiekkapohja heijasti silmiini ensimmäisen olennaisen asian; olin joutunut noitien kivuliaan loitsun alaiseksi ja se riepotteli minua, kuin kankaanpalaa tuulessa.
Tämä tuntui todella tutulta. Mutta nähdäkseni lisää, aloin kauhomaan hiekkaa sivuun ja näin simpukan, kiiltävän, kuin aseitteni terät. Sen hopeapinnalla näin itseni heittelehtimässä kauheissa tuskanaalloissa. Tunsin, kuinka sisäinen tulivuoreni pulppusi, kuumaa laavaa jokaiseen kehoni osaa. Tunsin ja näin, kuinka selkäni pullistui ja ihoni venyi. Luuni rusahtelivat ja yhdistyivät uudelleen muodostaen jotain uutta.
Vaivoin sain avattua simpukan, sen sisällä kimmelsi musta helmi, jonka pinnalta katsoin viimeiset tapahtumat. Selkäni räjähti auki ja tässä kohtaa kipu oli pahimmillaan. Verta pursusi joka puolelle ja selkäni vääntyi taaksepäin. Ja nyt näin sen, mikä oli silloin jäänyt minulta näkemättä. Käänsin ujosti, varovaisesti katseeni olkapääni ylitse ja hengitykseni salpautui. Kurkkuani kuristi katsoessani kahta, suurta siipeä selässäni. Niiden kannatinluut olivat ihoni väriset ja niiden väliin pingottuneet nahkanpalat olivat mustat, kuin yö. Tunsin mieleni kaikkoavan jonnekin kauas pois, niin, kuin silloin vuorella, mutta pakottauduin pakokauhun vallassa pitämään itseni koossa. Heräsin ja näin isäni voitonriemuiset kasvot edessäni.
********
Ensin olin kavahtanut uutta ulkomuotoani, mutta tunsin olevani nyt enemmän itseni, kuin ikinä ennen. Nyt minulla oli entistä enemmän voimaa ja sen mukana tuomaa valtaa. Nämä siis pelastivat minut silloin noidan taialta vuorella, ajattelin yllättyneenä. Tutkailin itseäni nyt ihaillen ja tunsin tyytyväisyyttä, syvää tyytyväisyyttä. Nostin katseeni isääni, Archon Khiraynraa kohti.
”Sinä suunnittelit tämän.”, sähähdin hänelle. Mieleni virrassa olin nähnyt koko tapahtuman.
Tämän piti olla minun isäni ja teidän välinen liikeasia, olen vain välikätenä.”, tiuskaisin. ”En usko hänen riemastuvan, jos minulle sattuu jotain.” Värinä kulki selkääni pitkin noita Firengharin alkaessa nauramaan.
”Voi kyllä prinsessa, luulen, että hän riemastuu.”, noita hekotti. En edes kerinnyt lausua seuraavaa kysymystäni ääneen, kun hetken hämmennystäni käytettiin hyväksi ja tunsin aseitteni metallin polttavan kämmeniäni.
”Oikeassa olet tyttöseni.”, isäni sanoi tyytyväisenä. ”Näin sinussa sellaista vallanhimoa, että tiesin muodonmuutoksen olevan mahdollista. ” Tunsin vihani kasvavan ja näin isäni silmien pinnassa, kuinka omat silmäni leiskuivat kirkkaanvihreinä.
”Muodonmuutoksen jälkeen olin, kiitos henkisen väsymykseni, armoillasi ja sait minut hämmennyksiin niin, että olisit voinut käyttää minua yhä suurempien Kabalien Archonien salamurhaamiseen.”, huusin raivoissani.
”Muun muassa tyttäreni, muun muassa.”, isäni myhäili hieroen leukaansa.
”No, joka tapauksessa, sitä et tule tekemään.”, sanoin tiukasti ja aloin ottaa lyhyitä, varoituksenomaisia askelia isääni kohti.
”Etkö sinä ymmärrä!”, isäni huusi hieman pelkoa äänessään. ”Nuo siivet on luotu siitä pahuudesta, joka sinussa poukkoilee! Mitä muuta muka aikoisit tehdä tuollaisella lahjalla? Taantua iljettävien serkkujemme tasolle ja tehdä hyvää? Enpä usko!”
”Ehei, isukkiseni. Aion kyllä käyttää tätä, sanotaanko siunausta Kabalimme ja oman itseni hyväksi.”, sanoin viekkaasti hymyillen ja kohotin kättäni. ”Mutta siihen en sinun apuasi tarvitse!”
Karjaisin ja loikkasin isäni päälle kaataen hänet. Silmäkulmastani näin isäni Incubusten liikahtavan levottomasti, mutta kuitenkin asettuen takaisin paikoillensa, kuin hyväksyen tämän. Katsoin kämmentäni ja tahtoni voimasta näin tyydytyksekseni sormieni kapenevan ja pitenevän. Silmäkulmastani näin Incubusten astelevän määrätietoisesti minua kohti. Yllätyksekseni he polvistuivat uuden, hieman groteskin ulkomuotoni edessä, painoivat päänsä ja sanoivat yhteen aikaan kunnioittavalla äänellä: ”Valtiattareni”
Nyökkäsin hymyillen mielihyvästä, heiluttelin hetken verran pitkiä piikkejäni härnäävästi isäni kasvojen edessä ja survaisin kaikki viisi hänen kurkkuunsa. Isäni kurkusta pääsi tuskainen korahdus ja hänen lasittuneet silmänsä tuijottivat äänettömästi minua kauhun vallassa.
Vetäisin sormeni taaksepäin ja iskin taas… Ja kolmannenkin kerran. Suupieleni vääntyivät väkisin tyytyväiseen hymyntapaiseen ja maistoin piikkisormissani olevaa isäni punaista hurmetta kielelläni. Se tuntui ja jopa maistui hyvältä. Olin kotona mielessäni ja kehossani.
Eli tämä oli se jorinakisan tarina. Tässä nyt kaikille.
Ja tosiaankin RAKENTAVAA palautetta pyytäisin.