Ruton viimeinen uhri - Fb-kilpailunovelli
Lähetetty: Ke 25.02.2004 11:51
Ruton viimeinen uhri
Kaikki alkoi kaksi kuukautta sitten, kun lauma valtavia rottia hyökkäsi kyläämme. Sanon ”hyökkäsi”, koska se kuvastaa parhaiten niiden määrätietoista toimintaa. Ne söivät tai tärvelivät suuren osan kylän viljavarastosta, ja kun muutama niistä meni hukkuman kaivoomme, juomavesikin saastui. Pormestarimme julisti rottasodan ja maksoi hopeapennin jokaisesta tapetusta rotasta. Muutamassa päivässä rotat oli listitty ja suurin osa kylän pojista kulki taskut täynnä hopeaa.
Nyt kuka tahansa heistä vaihtaisi kaiken hopeansa palaan kuivaa leipää tai kupilliseen puhdasta vettä. Vain muutama päivä rottien tulon jälkeen kylään puhkesi rutto. Rotat olivat purreet joitakin ihmisiä, pääasiassa niitä pyydystäneitä poikia, ja kaivon juomavesikään ei kelvannut juotavaksi enää edes keitettynä. Aluksi kävimme noutamassa vettä Reik-joesta, mutta kun sana ruttotartunnoista levisi, Keisarikunta julisti kylämme karanteeniin ja lähetti kylän ympärille komppanian tilealaisia palkkasotureita. Jos joku yritti pois kylästä, hänet ammuttiin. Jotkut yrittivät, ja heidän ruumiinsa tuotiin kylän porttien luo näytille. Jotkut ruttoon sairastuneista, joilla ei ollut rohkeutta päättää itse päiviään, antoivat sotilaiden tehdä työn puolestaan.
Olin opiskellut lääkäriksi Altdorfin yliopistossa, joten tietysti yritin tehdä parhaani ihmisten kärsimysten lievittämiseksi. Surukseni minun on sanottava, että enimmäkseen ponnisteluni valuivat hukkaan: useimmat potilaat menehtyivät. Kaiken tämän tuskan ja kärsimyksen keskellä yksi asia kuitenkin satutti minua eniten: Erika.
Erika oli ollut sievä, pyöreä nuori neito, samanikäinen kuin minäkin. Olimme olleet lapsina ystäviä, ja olisimme vanhempina voineet olla enemmänkin, mutta opintoni veivät minut pois kotikylästämme, jonne olin nyt palannut vasta aivan hiljattain. Minua raastoi nähdä hänet nälän ja kurjuuden riuduttamana; hänen poskensa olivat painuneet kuopille, punaruskeat kiharat olivat takussa, ja kirkkaiden silmien loiste oli samentunut. Ennen hän oli ollut leipurin tytär ja auttanut isäänsä liikkeen hoitamisessa. Nyt hän hankki elantoaan omalla ruumiillaan. Monesti näin hänen menevän johonkin taloon ja tulevan sieltä ulos tunti, pari myöhemmin kantaen mukanaan jotakin syötävää. Minua hämmästytti, kuinka typeriä ihmiset olivat vaihtaessaan viimeisiä ruokapalojaan hetken hekumaan – ja varsinkin se, kuinka Erika oli saattanut vajota niin alas.
Eräänä päivänä pysäytin hänet kadulla. ”Miksi teet tätä?” kysyin häneltä. Hän ei ollut ymmärtävinään. ”Miksi sinun kaltaisesi neito alentuu tekemään jotain noin… likaista?”
Neidon katse pureutui minuun. ”Minun työni on samanlaista kuin sinun. Tuon lohtua kärsiville ja ansaitsen siinä sivussa elantoani. Mikä sinä olet arvostelemaan sitä?”
Tunsin saaneeni ansaitun läksytyksen, mutta jokin jäi vielä vaivaamaan minua. ”Eikö sinua pelota, että saat tartunnan joltakulta… potilaaltasi?” Näin heti, että olin osunut arkaan paikkaan. Hetken mietittyään Erika vastasi: ”Totta kai pelottaa, mutta se on harkittu riski. Katsos, voi ottaa sen riskin, että saan ruton ja kuolen siihen – tai sitten voin varmasti kuolla nälkään.” Minun oli pakko myöntää, että tytön perustelussa oli tiettyä logiikkaa.
Olin lähdössä jatkamaan matkaani, vilkaisin häneen vielä kerran, ja hän näki murheen katseessani. ”Ludwig”, hän sanoi, ”älä luule, että nautin tästä työstä. Jossain toisessa tilanteessa olisimme voineet….” hänen lauseensa jäi kesken, kun hän alkoi nieleskellä, ja näin kimallusta hänen silmäkulmissaan. Suutelin häntä otsalle ja sanoin: ”Sitä on turha miettiä. Tilanne nyt on, mitä on. Pidä huoli itsestäsi.”
Kului viikko ja toinenkin. Potilaani pitivät minut työn touhussa kaiken aikaa, enkä ehtinyt juuri murehtia muuta kuin sitä, miten saisin edes osan heistä pysymään hengissä. Tartuntoja oli yhä enemmän, ja oman sairastupani lisäksi majatalon suuri ruokasalikin oli jouduttu muuttamaan sairaalaksi. En edes ehtinyt huomata olevani nälissäni, mutta viikkojen uupumus alkoi vaatia veronsa; aloin nukahdella kesken päivän tai pyörtyillä jopa kesken potilaan hoitamisen. Lopulta minun oli pakko pitää lepopäivä.
Heräsin siihen, kun joku koputti oveeni. Kompuroin vuoteestani – olin käynyt pitkäkseni täysissä pukeissa – ja avasin oven silmiäni hieroskellen.
Oven takana seisoi Erika. Hän näytti olevan kurjemmassa kunnossa kuin koskaan siihen mennessä. Hänen silmänalusensa olivat mustat, ja hän näytti siltä kuin olisi itkenyt koko yön. Hän melkeinpä lyyhistyi minua vasten ja alkoi nyyhkyttää lähes hysteerisesti. Silitin hänen hiuksiaan ja yritin saada hänet rauhoittumaan. Talutin hänet sohvalleni istumaan ja tarjosin hänelle teetä, kunnes sitten muistin, että olin käyttänyt kaikki teelehteni hauteisiin jo aikoja sitten.
Kun Erika oli viimein tointunut siinä määrin, että kykeni puhumaan, hän selitti minulle löytäneensä hartiastaan ja kainaloistaan märkiviä paiseita. Olin lamaantunut. Vaikka taudinkuvasta ei ollut epäilystäkään, pyysin häntä silti riisuutumaan ja näyttämään minulle; en halunnut uskoa sitä todeksi.
Nähtyäni paiseet minun oli pakko myöntää katkera totuus itselleni. Erikalla oli rutto.
Toivuttuani järkytyksestä unohdin uupumukseni ja nälkäni. Mieleni täytti vain yksi ajatus: Erika oli saatava paranemaan. Pesin hänet kostealla sienellä – kylpyyn ei vettä riittänyt – ja peittelin hänet omaan vuoteeseeni.
Seuraavien päivien ja öiden aikana en väistynyt hänen viereltään. Puhkoin paiseita, valutin pahan veren pois, pesin hänen ihonsa säännöllisesti ja luin rukouksia Shallyalle. Erika vietti suurimman osan aikaa onnellisessa tiedottomuuden tilassa, jota osaltaan auttoivat tietyt rauhoittavat yrtit, joita olin hänelle antanut. Niinä hetkinä, kun hän oli hereillä, puhelin hänen kanssaan, pitelin häntä sylissäni ja yritin tehdä hänen olonsa niin mukavaksi kuin tilanne sen salli.
”Olet varmaan ainoa, jolle en ole antanut ruumistani”, hän kuiskasi kerran, ”ja silti olet ainoa, joka minua on rakastanut.”
”Ja rakastan vieläkin”, kuiskasin takaisin.
Päiväkausien uurastuksen jälkeen tilanne alkoi näyttää paremmalta. Uusia paiseita ei enää puhjennut, ja Erika alkoi hengittää tasaisemmin ja voimakkaammin. Näytti siltä, että elämä voittaisi. Riemuni oli suuri, kun hän eräänä päivänä saattoi nousta jo jalkeille. Hän oli yhä heikkona, mutta me molemmat tiesimme, että hän oli toipumassa. Syleilimme itkien ilosta.
”Ludwig”, hän sanoi minulle, ”haluaisin kertoa sinulle jotakin.” Pudistin päätäni. ”Ei vielä, Erika. Odottakaamme, että tästä kirotusta rutosta päästään lopullisesti eroon.”
Toiveeni ei toteutunut. Vaikka Erika olikin toipunut rutosta täysin, muu kylä ei ollut yhtä onnekas. Vaikka näyttikin siltä, että uusia tartuntoja ei enää juurikaan löytynyt, lähes kolmannes kyläläisistä oli joko kuollut tai kuolemassa. Kuin jumalten kieron huumorintajun viimeisenä oikkuna rutto päätti ottaa itselleen vielä yhden uhrin. Minut.
Kaksi päivää Erikan toipumisen jälkeen huomasi saaneeni itse tartunnan. Luultavasti sain sen häneltä hoivatessani häntä liian läheisesti niin pitkän ajan. Olen yrittänyt parhaani, mutta Erika ja minä kumpikin tiedämme, että todennäköisesti tästä ei ole toipumista. Tänä iltana hän tuli vierelleni ja kuiskasi: ”Ludwig, minä rakastan sinua. Jos haluat saada sen, mitä en ole sinulle koskaan antanut, olen valmis siihen nyt.” Hymyilin hänelle ja otin häntä kädestä. ”Ei, rakkaani. Vaikka menneisyydessä olisi tapahtunut mitä tahansa, minulle sinä olet aina puhtoinen neitsyt. Haluan muistaa sinut sellaisena siellä, minne olen menossa.”
Makaan nyt vuoteellani, pää rakkaan Erikani sylissä, ja kirjoitan tätä. Kynäni alkaa lipsua käsistäni, minua väsyttää niin paljon. Taidan sulkea hetkeksi silmäni. Erika itkee. Hän tietää, kuten minäkin tiedän, että aamulla en enää herää.
Sigmar siunatkoon kylääni ja lukijoitani.
Ludwig Feldkirch
Kaikki alkoi kaksi kuukautta sitten, kun lauma valtavia rottia hyökkäsi kyläämme. Sanon ”hyökkäsi”, koska se kuvastaa parhaiten niiden määrätietoista toimintaa. Ne söivät tai tärvelivät suuren osan kylän viljavarastosta, ja kun muutama niistä meni hukkuman kaivoomme, juomavesikin saastui. Pormestarimme julisti rottasodan ja maksoi hopeapennin jokaisesta tapetusta rotasta. Muutamassa päivässä rotat oli listitty ja suurin osa kylän pojista kulki taskut täynnä hopeaa.
Nyt kuka tahansa heistä vaihtaisi kaiken hopeansa palaan kuivaa leipää tai kupilliseen puhdasta vettä. Vain muutama päivä rottien tulon jälkeen kylään puhkesi rutto. Rotat olivat purreet joitakin ihmisiä, pääasiassa niitä pyydystäneitä poikia, ja kaivon juomavesikään ei kelvannut juotavaksi enää edes keitettynä. Aluksi kävimme noutamassa vettä Reik-joesta, mutta kun sana ruttotartunnoista levisi, Keisarikunta julisti kylämme karanteeniin ja lähetti kylän ympärille komppanian tilealaisia palkkasotureita. Jos joku yritti pois kylästä, hänet ammuttiin. Jotkut yrittivät, ja heidän ruumiinsa tuotiin kylän porttien luo näytille. Jotkut ruttoon sairastuneista, joilla ei ollut rohkeutta päättää itse päiviään, antoivat sotilaiden tehdä työn puolestaan.
Olin opiskellut lääkäriksi Altdorfin yliopistossa, joten tietysti yritin tehdä parhaani ihmisten kärsimysten lievittämiseksi. Surukseni minun on sanottava, että enimmäkseen ponnisteluni valuivat hukkaan: useimmat potilaat menehtyivät. Kaiken tämän tuskan ja kärsimyksen keskellä yksi asia kuitenkin satutti minua eniten: Erika.
Erika oli ollut sievä, pyöreä nuori neito, samanikäinen kuin minäkin. Olimme olleet lapsina ystäviä, ja olisimme vanhempina voineet olla enemmänkin, mutta opintoni veivät minut pois kotikylästämme, jonne olin nyt palannut vasta aivan hiljattain. Minua raastoi nähdä hänet nälän ja kurjuuden riuduttamana; hänen poskensa olivat painuneet kuopille, punaruskeat kiharat olivat takussa, ja kirkkaiden silmien loiste oli samentunut. Ennen hän oli ollut leipurin tytär ja auttanut isäänsä liikkeen hoitamisessa. Nyt hän hankki elantoaan omalla ruumiillaan. Monesti näin hänen menevän johonkin taloon ja tulevan sieltä ulos tunti, pari myöhemmin kantaen mukanaan jotakin syötävää. Minua hämmästytti, kuinka typeriä ihmiset olivat vaihtaessaan viimeisiä ruokapalojaan hetken hekumaan – ja varsinkin se, kuinka Erika oli saattanut vajota niin alas.
Eräänä päivänä pysäytin hänet kadulla. ”Miksi teet tätä?” kysyin häneltä. Hän ei ollut ymmärtävinään. ”Miksi sinun kaltaisesi neito alentuu tekemään jotain noin… likaista?”
Neidon katse pureutui minuun. ”Minun työni on samanlaista kuin sinun. Tuon lohtua kärsiville ja ansaitsen siinä sivussa elantoani. Mikä sinä olet arvostelemaan sitä?”
Tunsin saaneeni ansaitun läksytyksen, mutta jokin jäi vielä vaivaamaan minua. ”Eikö sinua pelota, että saat tartunnan joltakulta… potilaaltasi?” Näin heti, että olin osunut arkaan paikkaan. Hetken mietittyään Erika vastasi: ”Totta kai pelottaa, mutta se on harkittu riski. Katsos, voi ottaa sen riskin, että saan ruton ja kuolen siihen – tai sitten voin varmasti kuolla nälkään.” Minun oli pakko myöntää, että tytön perustelussa oli tiettyä logiikkaa.
Olin lähdössä jatkamaan matkaani, vilkaisin häneen vielä kerran, ja hän näki murheen katseessani. ”Ludwig”, hän sanoi, ”älä luule, että nautin tästä työstä. Jossain toisessa tilanteessa olisimme voineet….” hänen lauseensa jäi kesken, kun hän alkoi nieleskellä, ja näin kimallusta hänen silmäkulmissaan. Suutelin häntä otsalle ja sanoin: ”Sitä on turha miettiä. Tilanne nyt on, mitä on. Pidä huoli itsestäsi.”
Kului viikko ja toinenkin. Potilaani pitivät minut työn touhussa kaiken aikaa, enkä ehtinyt juuri murehtia muuta kuin sitä, miten saisin edes osan heistä pysymään hengissä. Tartuntoja oli yhä enemmän, ja oman sairastupani lisäksi majatalon suuri ruokasalikin oli jouduttu muuttamaan sairaalaksi. En edes ehtinyt huomata olevani nälissäni, mutta viikkojen uupumus alkoi vaatia veronsa; aloin nukahdella kesken päivän tai pyörtyillä jopa kesken potilaan hoitamisen. Lopulta minun oli pakko pitää lepopäivä.
Heräsin siihen, kun joku koputti oveeni. Kompuroin vuoteestani – olin käynyt pitkäkseni täysissä pukeissa – ja avasin oven silmiäni hieroskellen.
Oven takana seisoi Erika. Hän näytti olevan kurjemmassa kunnossa kuin koskaan siihen mennessä. Hänen silmänalusensa olivat mustat, ja hän näytti siltä kuin olisi itkenyt koko yön. Hän melkeinpä lyyhistyi minua vasten ja alkoi nyyhkyttää lähes hysteerisesti. Silitin hänen hiuksiaan ja yritin saada hänet rauhoittumaan. Talutin hänet sohvalleni istumaan ja tarjosin hänelle teetä, kunnes sitten muistin, että olin käyttänyt kaikki teelehteni hauteisiin jo aikoja sitten.
Kun Erika oli viimein tointunut siinä määrin, että kykeni puhumaan, hän selitti minulle löytäneensä hartiastaan ja kainaloistaan märkiviä paiseita. Olin lamaantunut. Vaikka taudinkuvasta ei ollut epäilystäkään, pyysin häntä silti riisuutumaan ja näyttämään minulle; en halunnut uskoa sitä todeksi.
Nähtyäni paiseet minun oli pakko myöntää katkera totuus itselleni. Erikalla oli rutto.
Toivuttuani järkytyksestä unohdin uupumukseni ja nälkäni. Mieleni täytti vain yksi ajatus: Erika oli saatava paranemaan. Pesin hänet kostealla sienellä – kylpyyn ei vettä riittänyt – ja peittelin hänet omaan vuoteeseeni.
Seuraavien päivien ja öiden aikana en väistynyt hänen viereltään. Puhkoin paiseita, valutin pahan veren pois, pesin hänen ihonsa säännöllisesti ja luin rukouksia Shallyalle. Erika vietti suurimman osan aikaa onnellisessa tiedottomuuden tilassa, jota osaltaan auttoivat tietyt rauhoittavat yrtit, joita olin hänelle antanut. Niinä hetkinä, kun hän oli hereillä, puhelin hänen kanssaan, pitelin häntä sylissäni ja yritin tehdä hänen olonsa niin mukavaksi kuin tilanne sen salli.
”Olet varmaan ainoa, jolle en ole antanut ruumistani”, hän kuiskasi kerran, ”ja silti olet ainoa, joka minua on rakastanut.”
”Ja rakastan vieläkin”, kuiskasin takaisin.
Päiväkausien uurastuksen jälkeen tilanne alkoi näyttää paremmalta. Uusia paiseita ei enää puhjennut, ja Erika alkoi hengittää tasaisemmin ja voimakkaammin. Näytti siltä, että elämä voittaisi. Riemuni oli suuri, kun hän eräänä päivänä saattoi nousta jo jalkeille. Hän oli yhä heikkona, mutta me molemmat tiesimme, että hän oli toipumassa. Syleilimme itkien ilosta.
”Ludwig”, hän sanoi minulle, ”haluaisin kertoa sinulle jotakin.” Pudistin päätäni. ”Ei vielä, Erika. Odottakaamme, että tästä kirotusta rutosta päästään lopullisesti eroon.”
Toiveeni ei toteutunut. Vaikka Erika olikin toipunut rutosta täysin, muu kylä ei ollut yhtä onnekas. Vaikka näyttikin siltä, että uusia tartuntoja ei enää juurikaan löytynyt, lähes kolmannes kyläläisistä oli joko kuollut tai kuolemassa. Kuin jumalten kieron huumorintajun viimeisenä oikkuna rutto päätti ottaa itselleen vielä yhden uhrin. Minut.
Kaksi päivää Erikan toipumisen jälkeen huomasi saaneeni itse tartunnan. Luultavasti sain sen häneltä hoivatessani häntä liian läheisesti niin pitkän ajan. Olen yrittänyt parhaani, mutta Erika ja minä kumpikin tiedämme, että todennäköisesti tästä ei ole toipumista. Tänä iltana hän tuli vierelleni ja kuiskasi: ”Ludwig, minä rakastan sinua. Jos haluat saada sen, mitä en ole sinulle koskaan antanut, olen valmis siihen nyt.” Hymyilin hänelle ja otin häntä kädestä. ”Ei, rakkaani. Vaikka menneisyydessä olisi tapahtunut mitä tahansa, minulle sinä olet aina puhtoinen neitsyt. Haluan muistaa sinut sellaisena siellä, minne olen menossa.”
Makaan nyt vuoteellani, pää rakkaan Erikani sylissä, ja kirjoitan tätä. Kynäni alkaa lipsua käsistäni, minua väsyttää niin paljon. Taidan sulkea hetkeksi silmäni. Erika itkee. Hän tietää, kuten minäkin tiedän, että aamulla en enää herää.
Sigmar siunatkoon kylääni ja lukijoitani.
Ludwig Feldkirch
Mutta nätti novelli, ei siinä mitään. En vain olisi yhtään arvannut Kapteenin tekeleeksi.