40k: Watcher Of Darkness, Alkuosa
Lähetetty: Ma 01.03.2004 23:16
Ajattelin aluksi kertoa hieman itsestäni. Minussa on monia ihmeellisiä piirteitä verrattuna ihmisrodun edustajiin, mutta niitä ei erota helposti. Mutta ihmiseksi minua ei missään nimessä voi sanoa. Olin ennen vain ajatus ilmassa joka kutsuttiin palvelemaan parempaa tarkoitusta, näkemään galaksia, oppimaan. Olen kulkenut pitkään, mutta vielä en ole löytänyt päämäärää tai matkani tarkoitusta. Toivon että vielä saan nämä asiat selville.
Olen pieni pimeä sielu, jolle on suotu mahdollisuus selviytyä ja saattaa tehtäväni päätökseen. Minulla ei ole muuta tarkoitusta kuin kunnioittaa pyhän Keisarin tahtoa. Näin vannoin kun minua opetettiin kauan sitten astuessani pimeydestä tähän maailmaan. Uskon Keisarin mahtiin, joka on antanut minulle kyvyn selviytyä melkein kaikista epäpuhtaiden olentojen aiheuttamsita haavoista ja kestämään jopa paljon enemmän kuin space marine.
Heittäydyn muurin suojiin. Mestarini, inkvisiitori Morachias tulittaa varjoista esiin tunkevia olioita. Kun hänen pistoolinsa viimeisen ammuksen hylsy kilahtaa temppelin lattialle, hän ryntää karjuen eteenpäin apurit kannoillaan. Nousen nopeasti ja pienellä äänelläni häntä tukien seuraan joukkiota varjoihin. Taistelemme jossain Armageddonin pimeimpien luokkojen sydämessä, mutten anna varjojen mustata uskoani. Nopesti herrani repii jäljellejääneet epäsikiöt ja kääntyy apujoukkojensa puoleen. Hänen kultainen haarniskansa on kolhuilla ja sekä hänen omansa, että vihollisten veren tahrima. Pyyhin kaapuuni panssarin ornamentit puhtaiksi ja käännyn muiden puoleen. "Eivät loppuneet tähän.." herrani lausahtaa tuijottaen suruissaan vasaraansa tulleita kolhuja. "Pian, eteenpäin. Eivät saa saavuttaa lähtöalustaa!"
Jotain tehtävästä mutisten herrani kokoaa voimansa ja lyö lattiaa kaikin voimin. Siihen repeää aukko ja alhaalta kajastaa vihreänkelmeää valoa. Herrani huitaisee viittansa sivuun, loikkaa alas ja tömähtää maahan raskaasti. Myös hänen neljähenkinen apujoukkonsa alkaa laskeutua tikkaita. Kuulen alhaalta tuttua vasaranmätkettä ja mielipuolista kaaoksen mutanttien örinää, kunpa herrani ei olisi vaarassa. Seuraan muita viimeisenä alas luukusta ja huomaan saapuneemme viemäriin. Uppoan melkein kokonaan likaiseen veteen, mutta nojaan sauvaani ja pääsen pinnalle. Muut taistelevat jo kaukana, raivaten tietä mutanttiseinämän lävitse. "Odottakaa..!" huudan, mutta he katoavat mutkan taakse, enkä näe heitä enää. "Voih, mikseivät he muista minua?" kysyn hiljaa itseltäni ja lähden kahlaamaan eteenpäin.
Juostessani puristan kaavustani viemärivettä, mutta kuulen muutakin kuin pelkät taistelunäänet ja oman huohotukseni. Vaistomaisesti käännähdän ympäri, mutta takanani ei ole mitään. Mutta kääntyessäni takaisin, erotan epäsikiön punaisten silmien hohteen. Valmistaudun ennen kuin mutantti ehtii liikahtaakkaan, ja kerään ympäriltäni tunne-energiaa. Ehkäpä mutantti vaistoaa sen, karjahtaa ja loikkaa minua kohti. Nostan äkkiä käteni ja päästän energian vapaaksi karjuen rukousta Keisarille. Tilan pyöreät seinät kylpevät hetken valosta ja vesi perääntyy ympäriltäni seinämiksi minun ja viholliseni ympärille. Mutantti karjuu kivusta ja räjähtää sitten värjäten ympäristön verellään. "Onnistuin." mietin tyytyväisenä, mutta tiedän taistelun verottaneen voimiani. Herrani taistelun äänet kuuluvat kaukaa tunnelin pimeydestä.
Ilmeisesti myös herrani mahti hiipuu väsymyksen tehdessä tuloaan. Heidän rynnäkkönsä on muuttunut aluetaisteluksi, pimeän tunneliverkoston herruudesta. Ryhmä taistelee paikallaan putkistojen liittymäkohdassa kun viimein saavun paikalle. Kolme suurta mutanttia on jo lävistänyt yhden isäntäni lojaaleista henkivartijoista, ja loikkivat seuraavan saaliinsa ympärillä. Kahlaan apuun iskien sauvani terän lähimmän otuksen selkään. Se käännähtää huitaisten minua kynsillään, karjuen kivusta. Iskeydyn tunnelin pyöreään seinään ja sauvani uppoaa sameean veteen. Luisun alas seinältä ja uppoan taas. "Tämä ei ole oikein. Miksei valtuusto avustanut herraani suuremmalla iskujoukolla. Kuolemme tähän tunneliin, Keisari auta meitä!" Saan pääni pinnalle ja näen herrani taistellen selkä selkää vasten viimeisen veteraanivartijansa kanssa. Taitavasti hän torjuu mutanttien lyönnit vaarattomiksi ja tuhoaa niitä nopeilla pistoilla. "Hän on suuri mies."- ajattelen ja nousen jälleen auttamaan. Varjoissa kokoan voimani uuteen tuhovasamaan ja pian täytän taas tunnelin valonvälähdyksellä. Mestarini kääntyy minua kohden nopeasti hymyillen. "Pienin apurimme saapuu, eikä liian myöhään." Ylpeänä tuhoan viimeiset oliot ja ryntään herrani vierellä ruumiiden ohitse, tukien sauvallani pieniä askeleitani.
Juostessani mittailen voimiani; en pysty enää tuottamaan tarpeeksi tuhovoimaa mutanttien tappamiseen. Mutta huomaan ettei niiden tuhoaminen olekaan tarpeen; kolme jäljelle jäänyttä karkulaista loikkii suureen imperiumin aluksen ympärillä. Tila on suuri, katto on satojen metrien korkuudessa, ja kattoluukusta sisään tunkeutuva valonkajo saa sydämeni syttymään iloiseen liekkiin. "Käynnistä aluksen moottori!" herrani karjuu veteraanille huitaisten ensimmäisen mutantin korkealle ilmaan. "Loikkaamme heti warppiin, tuhottuamme tämän kirotun alueen!" Mutanttia vastaan taistellen hän kuiskaa ilmaan sanat warppiavaruuden aukaisemiseksi. Näen miten korkealle ilmaan alkaa muodostua syvänpunainen, kieppuva pyörre. "Se on auki!" inkivisiittori huudahtaa ja murskaa mutantin kallon vasarallaan. "Vie nämä tukipilarin luokse ja aktivoi ne!" herrani antaa minulle tehtävän, ja heittää räjähdepakkauksen. Painava laatikko sylissäni, juoksen mustaa lattiaa pitkin kohti salin reunustalla seisovaa pylvästä. Kiinnitän pommit nopeasti ja painan ajastimen käyntiin. "30 sekuntia!" huudan, ja ravaan kohti alusta minkä kintuistani kerkeän. Mutta mutantteja tulvii viemäriaukkojen syövereistä kymmeniä lisää, ne huomaavat meidät ja lähtevät ryömien, laahustaen ja miten kukin lähestymään alusta. "Ne tuhoutuvat salin mukana!" mestarini karjuu ja heittää pari psyykkistä salamaa hidastamaan kauheaa, nopeasti lähestyvää uhkaa. Alus nousee maan pinnasta ja kiipeän avonaiselle kannelle mestarini viereen. Mutantit pääsevät kantamalle, ja alkavat karjuen tulittaa. Mestarini saa osuman kaulansa tienoille ja säikähdän kuoliaaksi. Mutta vain kultainen rosarius-kaulanauha putoaa soljen katkettua. Pyhä esine putoaa silmieni ohitse, kimaltaen hetken majesteettistä valoa. Se ei saa jäädä mutanttien käsiin. Loikkaan kiljuen sen perään, alas aluksen kannelta pudoten kaapu hulmuten kohti epäsikiöitä. "Ei!!" mestarini karjahtaa, huomatessaan minun putoavan esineen perään. Hän kääntyy nopeasti veteraanin puoleen. "Laskeudu, käskyläiseni..." mutta huomaa pilotin kuolleen mutanttiluodista. Nopeasti hän tönäisee ruumiin pois kojelaudalta, mutta huomaa warpin vetovoiman olevan liian suuri. Hän ei saa alusta laskeutumaan.
Saan lennossa korun sormiini ja tömähdän lattialle, mutanttien keskelle. Olin laskenut sekunteja mielessäni ja aika lähestyi loppuaan. Katson ylös ja näen aluksen ohjautuvan warppiin ja katoavan sen syövereihin. "Siunattua matkaa, herrani". Vieräytettyäni kyynelen suljen rosariuksen alleni, pois mutanttien ulottuvilta. Aika päättyi, ajastin laukaisi räjähteen.
Mitä mieltä porukka on? kokeilin nyt tällaista synkkää ja eityisesti minämuodossa kirjoitettua juttua.
Kritiikki ja muu kommentointi otetaan ilomielin vastaan! =)
Olen pieni pimeä sielu, jolle on suotu mahdollisuus selviytyä ja saattaa tehtäväni päätökseen. Minulla ei ole muuta tarkoitusta kuin kunnioittaa pyhän Keisarin tahtoa. Näin vannoin kun minua opetettiin kauan sitten astuessani pimeydestä tähän maailmaan. Uskon Keisarin mahtiin, joka on antanut minulle kyvyn selviytyä melkein kaikista epäpuhtaiden olentojen aiheuttamsita haavoista ja kestämään jopa paljon enemmän kuin space marine.
Heittäydyn muurin suojiin. Mestarini, inkvisiitori Morachias tulittaa varjoista esiin tunkevia olioita. Kun hänen pistoolinsa viimeisen ammuksen hylsy kilahtaa temppelin lattialle, hän ryntää karjuen eteenpäin apurit kannoillaan. Nousen nopeasti ja pienellä äänelläni häntä tukien seuraan joukkiota varjoihin. Taistelemme jossain Armageddonin pimeimpien luokkojen sydämessä, mutten anna varjojen mustata uskoani. Nopesti herrani repii jäljellejääneet epäsikiöt ja kääntyy apujoukkojensa puoleen. Hänen kultainen haarniskansa on kolhuilla ja sekä hänen omansa, että vihollisten veren tahrima. Pyyhin kaapuuni panssarin ornamentit puhtaiksi ja käännyn muiden puoleen. "Eivät loppuneet tähän.." herrani lausahtaa tuijottaen suruissaan vasaraansa tulleita kolhuja. "Pian, eteenpäin. Eivät saa saavuttaa lähtöalustaa!"
Jotain tehtävästä mutisten herrani kokoaa voimansa ja lyö lattiaa kaikin voimin. Siihen repeää aukko ja alhaalta kajastaa vihreänkelmeää valoa. Herrani huitaisee viittansa sivuun, loikkaa alas ja tömähtää maahan raskaasti. Myös hänen neljähenkinen apujoukkonsa alkaa laskeutua tikkaita. Kuulen alhaalta tuttua vasaranmätkettä ja mielipuolista kaaoksen mutanttien örinää, kunpa herrani ei olisi vaarassa. Seuraan muita viimeisenä alas luukusta ja huomaan saapuneemme viemäriin. Uppoan melkein kokonaan likaiseen veteen, mutta nojaan sauvaani ja pääsen pinnalle. Muut taistelevat jo kaukana, raivaten tietä mutanttiseinämän lävitse. "Odottakaa..!" huudan, mutta he katoavat mutkan taakse, enkä näe heitä enää. "Voih, mikseivät he muista minua?" kysyn hiljaa itseltäni ja lähden kahlaamaan eteenpäin.
Juostessani puristan kaavustani viemärivettä, mutta kuulen muutakin kuin pelkät taistelunäänet ja oman huohotukseni. Vaistomaisesti käännähdän ympäri, mutta takanani ei ole mitään. Mutta kääntyessäni takaisin, erotan epäsikiön punaisten silmien hohteen. Valmistaudun ennen kuin mutantti ehtii liikahtaakkaan, ja kerään ympäriltäni tunne-energiaa. Ehkäpä mutantti vaistoaa sen, karjahtaa ja loikkaa minua kohti. Nostan äkkiä käteni ja päästän energian vapaaksi karjuen rukousta Keisarille. Tilan pyöreät seinät kylpevät hetken valosta ja vesi perääntyy ympäriltäni seinämiksi minun ja viholliseni ympärille. Mutantti karjuu kivusta ja räjähtää sitten värjäten ympäristön verellään. "Onnistuin." mietin tyytyväisenä, mutta tiedän taistelun verottaneen voimiani. Herrani taistelun äänet kuuluvat kaukaa tunnelin pimeydestä.
Ilmeisesti myös herrani mahti hiipuu väsymyksen tehdessä tuloaan. Heidän rynnäkkönsä on muuttunut aluetaisteluksi, pimeän tunneliverkoston herruudesta. Ryhmä taistelee paikallaan putkistojen liittymäkohdassa kun viimein saavun paikalle. Kolme suurta mutanttia on jo lävistänyt yhden isäntäni lojaaleista henkivartijoista, ja loikkivat seuraavan saaliinsa ympärillä. Kahlaan apuun iskien sauvani terän lähimmän otuksen selkään. Se käännähtää huitaisten minua kynsillään, karjuen kivusta. Iskeydyn tunnelin pyöreään seinään ja sauvani uppoaa sameean veteen. Luisun alas seinältä ja uppoan taas. "Tämä ei ole oikein. Miksei valtuusto avustanut herraani suuremmalla iskujoukolla. Kuolemme tähän tunneliin, Keisari auta meitä!" Saan pääni pinnalle ja näen herrani taistellen selkä selkää vasten viimeisen veteraanivartijansa kanssa. Taitavasti hän torjuu mutanttien lyönnit vaarattomiksi ja tuhoaa niitä nopeilla pistoilla. "Hän on suuri mies."- ajattelen ja nousen jälleen auttamaan. Varjoissa kokoan voimani uuteen tuhovasamaan ja pian täytän taas tunnelin valonvälähdyksellä. Mestarini kääntyy minua kohden nopeasti hymyillen. "Pienin apurimme saapuu, eikä liian myöhään." Ylpeänä tuhoan viimeiset oliot ja ryntään herrani vierellä ruumiiden ohitse, tukien sauvallani pieniä askeleitani.
Juostessani mittailen voimiani; en pysty enää tuottamaan tarpeeksi tuhovoimaa mutanttien tappamiseen. Mutta huomaan ettei niiden tuhoaminen olekaan tarpeen; kolme jäljelle jäänyttä karkulaista loikkii suureen imperiumin aluksen ympärillä. Tila on suuri, katto on satojen metrien korkuudessa, ja kattoluukusta sisään tunkeutuva valonkajo saa sydämeni syttymään iloiseen liekkiin. "Käynnistä aluksen moottori!" herrani karjuu veteraanille huitaisten ensimmäisen mutantin korkealle ilmaan. "Loikkaamme heti warppiin, tuhottuamme tämän kirotun alueen!" Mutanttia vastaan taistellen hän kuiskaa ilmaan sanat warppiavaruuden aukaisemiseksi. Näen miten korkealle ilmaan alkaa muodostua syvänpunainen, kieppuva pyörre. "Se on auki!" inkivisiittori huudahtaa ja murskaa mutantin kallon vasarallaan. "Vie nämä tukipilarin luokse ja aktivoi ne!" herrani antaa minulle tehtävän, ja heittää räjähdepakkauksen. Painava laatikko sylissäni, juoksen mustaa lattiaa pitkin kohti salin reunustalla seisovaa pylvästä. Kiinnitän pommit nopeasti ja painan ajastimen käyntiin. "30 sekuntia!" huudan, ja ravaan kohti alusta minkä kintuistani kerkeän. Mutta mutantteja tulvii viemäriaukkojen syövereistä kymmeniä lisää, ne huomaavat meidät ja lähtevät ryömien, laahustaen ja miten kukin lähestymään alusta. "Ne tuhoutuvat salin mukana!" mestarini karjuu ja heittää pari psyykkistä salamaa hidastamaan kauheaa, nopeasti lähestyvää uhkaa. Alus nousee maan pinnasta ja kiipeän avonaiselle kannelle mestarini viereen. Mutantit pääsevät kantamalle, ja alkavat karjuen tulittaa. Mestarini saa osuman kaulansa tienoille ja säikähdän kuoliaaksi. Mutta vain kultainen rosarius-kaulanauha putoaa soljen katkettua. Pyhä esine putoaa silmieni ohitse, kimaltaen hetken majesteettistä valoa. Se ei saa jäädä mutanttien käsiin. Loikkaan kiljuen sen perään, alas aluksen kannelta pudoten kaapu hulmuten kohti epäsikiöitä. "Ei!!" mestarini karjahtaa, huomatessaan minun putoavan esineen perään. Hän kääntyy nopeasti veteraanin puoleen. "Laskeudu, käskyläiseni..." mutta huomaa pilotin kuolleen mutanttiluodista. Nopeasti hän tönäisee ruumiin pois kojelaudalta, mutta huomaa warpin vetovoiman olevan liian suuri. Hän ei saa alusta laskeutumaan.
Saan lennossa korun sormiini ja tömähdän lattialle, mutanttien keskelle. Olin laskenut sekunteja mielessäni ja aika lähestyi loppuaan. Katson ylös ja näen aluksen ohjautuvan warppiin ja katoavan sen syövereihin. "Siunattua matkaa, herrani". Vieräytettyäni kyynelen suljen rosariuksen alleni, pois mutanttien ulottuvilta. Aika päättyi, ajastin laukaisi räjähteen.
Mitä mieltä porukka on? kokeilin nyt tällaista synkkää ja eityisesti minämuodossa kirjoitettua juttua.
Kritiikki ja muu kommentointi otetaan ilomielin vastaan! =)
Jotenkin 'mutantit' jäivät hieman kasvottomiksi, mutta toisaalta tällaisessa tarinassa niiden kuvailulla ei olisi paljoa voitettukaan. Ainut ehkä 'fluffin vastainen' homma oli tuossa se, että sen pikkumäystin energiakenttä ei kai riittänyt tappamaan niitä vihulaisia, pelkästään suojaamaan itseään. Mutta en ole taaskaan varma tästä, nelkytkoon fluffi on minulta ihan liikaa hakusessa. Oli mukava aloitus taas viikon mittaisen tauon jälkeen sotusta. 