Liitävä Kuolema: Uusi johtaja
Lähetetty: Ke 24.03.2004 23:27
Hän todellakin oli kotona, ruumiiltaan ja mieleltään. Ja se tunne oli korkeintaan vain kasvanut hänen tapettua oman isänsä. Isänsä, jota oli jo nuorempana oppinut kunnioittamaan ja pelkäämään, ja viimepäivien aikana jopa kerran, tosin sokeasti rakastamaankin. Mutta nyt, häneltä pääsi hienoinen naurahdus ajatellessaan tätä, hänen isänsä oli hänelle vain kauhuun ja kuolemaan kangistuneet kasvot tyhjyyteen tuijottavine silmine ja suu äänettömään avunhuutoon loksahtaneena. Se olisi kenties ollut ainut avunhuuto edesmenneen Archon Khiraynran elämässä. No mitä väliä, se ei ollut päässyt ilmoille, eikä olisi auttanutkaan.
Nyt Viiltävän Kuoleman Kabalissa vallitsi uusi järjestys. Nainen Archonina! Miten ennenkuulumatonta! Kuitenkin uusi Archon tiesi, ettei kukaan uskaltaisi juonitella häntä vastaan nyt, kun hän juuri oli surmannut yhden Commorraghin kuuluisimmista johtajista. Valtaistuimen mustien, kultakoristeisten kädensijojen mukana häneen imeytyi kaikki vastuu, mitä häneltä odotettiin. Nuori Archon säpsähti ensiksi hieman sitä vastuun määrää, mutta sai itsevarmuutta voimasta, joka lämmitti häntä mukavasti sisältä päin ja ajoi epävarmuuden tuoman kylmyyden pois.
”Sylenna”, musta eldari kuiskasi hiljaa nimensä. ”Archon Sylenna” Tuo pieni sana, joka merkitsi Commorraghissa lähes kaikkea oli nyt oikeutetusti hänen nimensä edessä tuoden hänelle valtaa ja voimaa. Nyt ne vanhat toiveet olivat vihdoin täyttyneet.
********
Kukaan ei hänestä välittänyt sen enempää, kuin muistakaan Commorraghin pimeillä kaduilla kulkevista eldareista. Silti kaikki tarkkailivat alituiseen omaa selkämystään silmänurkastaan, jokainen oli alituiseen varuillaan aina mahdollisen, takaa tulevan veitsen tuottaman ajatuksen johdosta käynnistyneen itsesuojeluvaiston ohjaamana. Täällä tunnistamattomuus herätti lähinnä epäluuloja, jopa sitä pidettiin röyhkeyden merkkinä. Monet kasvonsa peittäjät surmattiin ensimmäiseksi, ties mitä he voisivatkaan joskus saada aikaa.
Silti tämä, ainakin varreltaan miehen kokoinen hahmo peitti kasvonsa ja kehonsa mustalla matkaviitalla. Ja vaikka hänen huppunsa ovaalin muotoisiksi rajaamat kasvonsa joskus joku näkisikin, katsoja varmasti pettyisi nähdessään nuo lähes tuhkanharmaat, katkerat ja surulliset kasvot. Kukaan ei yrittänyt surmata tätä miestä.
********
”Hyvät soturit!”, kimeä, mutta vahva ääni tervehti parvekkeen alapuolella seisovia, pieniä hahmoja. ”Vielä eilen te palvelitte Viiltävän Kuoleman Archon Khiraynraa.” Sylenna antoi sanojen kaikua jokaisen suippoihin korviin.
”Palvelitte miestä, joka tunnettiin ehkä jopa koko Commorraghin loistavimpana taktikkona, miestä joka nosti pienen Kabalinsa kaikkien tietoisuuteen…” Sylenna piti tauon, virnisti mielihyvästä seuraaville sanoilleen. ”Ja lopulta jouduitte palvelemaan miestä, joka häikäilemättömyydessään unohti tekojensa seuraukset ja ajoi itsensä tuhoon, häntä jonka minä, hänen tyttärensä Sylenna juuri tämän takia surmasin!” Julistus sai ilmoille raikuvat aplodit ja villit Wych-soturit, joiden esikuvana entisen Archonin tytär oli ollut jo pitkään, rääkyivät kimeillä äänillään kaiken muun yli.
”Palvelkaa siis minua nyt! Liitävän Kuoleman Kabal tulee olemaan kaikkien Commorraghilaisten mielissä ja unissa ikuisesti.” Hän kirkaisi sanat mahtipontisesti, mutta varoi tarkasti painottamasta Kabalinsa uutta nimeä lainkaan; hänen alaisensa saisivat itse totutella siihen, että heillä alkaisi nyt aivan uusi aika paitsi, että tämä Kabal olisi aina ollut tunnettu tällä nimellä heidän ja koko kaupungin keskuudessa. Sylenna toivoi todella ettei heitä tarvitsisi pakottaa totuttelemaan naisvaltaan.
Nyt hän oli sitten sanonut sanottavansa ja kenties ärsyynnyttänytkin jotkin julistuksellaan. Mutta se oli varmaa, että hän oli saanut soturinsa miettimään. Milloin saamme vuodattaa ensimmäisen kerran vihollistemme verta uuden johtajamme kanssa? Mistä Kabalimme uusi nimi tulee? Nämä olisivat aivan viattomia ja suotaviakin kysymyksiä. Tosin Sylenna oli varma, että toisinajattelijoitakin putkahtaisi esiin oman henkensä vaarantavine kysymyksineen. Onko tässä nyt mitään järkeä? Seuraisimmeko naispuoleista henkilöä taisteluun, hänen ihonsakin on oudon sinertävä?
Kyllä Commorraghissa naisia yleensäkin ja etenkin Wychejä arvostettiin hurjina taistelijoina, mutta johtajan rooliin yleensä monikaan mies heitä ei asettaisi.
”He eivät vielä tunne minua”, Archon Sylenna tuhahti. ”Mutta olen varma, että tulevat tuntemaan, elleivät ole kiltisti.” Hän naurahti leikkisästi.
********
”Pysykää järjestyksessä!”, Wychien naispuoleinen ryhmänjohtaja, Succubus kirkui. Mutta julistuksen voimasta humaltuneet, puolialastomat naiset kirkuivat ja poukkoilivat ympäriinsä kiihdyksissään, lainkaan häpeämättä näyttää tunteitaan. Nyt, kun tuo Wychien ihailema olento oli nostanut itsensä heidän kaikkien uudeksi johtajaksi, he saisivat vallan kaikkien muiden joukkojen yli, olivathan he sentään Archon Sylennan suosikkeja.
Pikkuhiljaa villien naisten kiihko laantui ja soturit pääsivät poistumaan yhtä aikaa, kuten oli asianmukaista. Wycheillä ja jalkaväellä oli sama reitti.
”Siirry syrjään mies.”, erän Wych-soturi komensi ovelle pyrkivää soturia ja heitti ylimielisen katseen häntä kohti.
”Siirry itse nainen.”, mies vastasi röyhkeästi takaisin. Wychi hengitti raivosta raskailla keuhkoillaan syvään.
”Annan sinulle vielä mahdollisuuden siirtyä, mutta sitten…”, nainen aloitti, mutta jalkaväen Sybariitti keskeytti hänet tullen väliin.
”Tämä johtuu uudesta johtajastamme nainen. Jalkaväellä on yhtä suuri oikeus kulkea tästä, kuin teilläkin.” Samassa nainen purki raivonsa kimeään kirkaisuun ja astui nopeasti askeleen eteenpäin tikari kohossa. Sybariitti väisti nopeasti takavasemmalle, odotti tikarin leikkaavan ilmaan hänen edessään,mutta valmistautuessaan torjumaan seuraavan hyökkäyksen, hän huomasikin Wychin makaavan polvillaan maassa ja haukkoen henkeään.
”Älä koskaan uhmaa ylempääsi soturi!”, paikalle ilmestynyt kaunis nainen läksytti haavoittunutta Wychiä ja asetteli potkussa siirtynyttä säärisuojusta takaisin paikoilleen. Hän oli pukeutunut koreampiin varusteisiin ja näytti muutenkin vantterammalta. Nyt jalkaväen ryhmänjohtaja, Sybariitti asteli tämän uljaan naisen eteen ja painoi päänsä.
”Succubus Ilhrana, kiitos kun lopetitte tämän ajoissa.” Ilhranaksi-kutsuttu nainen nyökkäsi hyväksyvästi miehelle, levitti kätensä ja kääntyi katsomaan mahdollisimman suurta osaa joukosta saadakseen äänensä kuuluviin.
”Lopettakaa tämä typeryys ja kunnioittakaa uutta johtajaanne tämän häväistyksen sijaan.”, Succubus huusi. ”Olette kaikki hänelle tärkeitä jossain määrin, joten yrittäkää olla kiistelemättä. Ilhrana vilkaisi paheksuvasti nyt seisomaan noussutta soturiaan. Ylpeä nainen nosti päänsä pystyyn ja asteli lyötynä sitä jalkamiestä kohti, jota oli ensiksi käskenyt. Miehen kasvot pysyivät kovina ja hän vältti katsekontaktia naisen kanssa. Wychi kallisti päätään miehen edessä katsoen tätä suoraan silmiin ja kääntyi lähteäkseen.
Naisen käännyttyä miehen kasvot veltostuivat niiden palautuessa normaaliksi ja hän naurahti hiljaa. Ääni oli hiljainen, mutta se riitti raivostuneelle Wychille, joka kääntyi äkkiä salamannopeasti ja sylkäisi hämmästynyttä miestä suoraan kasvoihin. Nainen virnisti vienosti miehelle ja käänsi hänelle taas selkänsä. Mies puri hampaansa raivoissaan yhteen, mutta raivo oli hänelle liikaa. Hopeinen välähdys räpäytti lähimpien läsnäolijoiden silmiä, kun miehen käteen ilmestyi pieni veitsi. Ylpeä nainen ei edes kuullut miehen askeleita itsevarmuudessaan ja henkäisi rahisevalla äänellä, kun ohut terä pureutui hänen selkäänsä kivuliaasti. Kuolettavasti haavoittunut Wych-soturi kaatui verissään maahan ja hänen viimeisten parkaisujensa tulvahtaessa hänen suustaan, lattialle ilmestyi punainen läikkä.
Suuren pihan kiiltävän tummissa pinnoissa alkoi samassa näkyä hopeisia välähdyksiä ja punertavia pisaroita. Se pieni, rohiseva ääni, joka oli purkautunut kuolevan naisen suusta oli aloittanut suuren mellakan, kun jalkaväki ja Wychit ottivat verisesti yhteen. Näin lähietäisyydeltä nuo hurjat naiset olivat selvästi heti alusta alkaen niskan päällä viillellen ja pistäen tarkkoja ja harkittuja viiltoja jalkaväen haarniskoiden raoista, vaikka heidän hurjannäköinen ja kieppuva taistelutyylinsä kuvasti silkkaa sokeaa raivoa.
Jos alhaalla taistelevat eldarit olisivat tunteneet hänen tämänhetkiset ajatuksensa ja todellisen voimansa, he olisivat varmasti kavahtaneet ja heittäytyneet maahan lopettaen taistelun. Nyt tämä voimakas olento katseli hiljaa parvekkeeltaan alas, odottaen, että hänen alaisensa tulisivat järkiinsä ja olisivat taas, kuin yksi joukko. Mutta rähinä vain muuttui verisemmäksi, he eivät käyttäneet tätä Archoninsa antamaan mahdollisuutta.
”Lopettakaa typerykset.”, siniharmaanihoinen eldari sihisi itsekseen hampaat yhteen purtuina. ”Lopettakaa!” Silti yhä alhaalta kuului aseiden kalketta ja mustille eldareille harvinaisia kuolinhuutojakin. Hänen laumansa täytyi pysyä koossa!
********
Nyt, kuten kaksi kertaa aiemmin, Sylenna tunsi taas, tosin nyt omasta halustaan, sen polttavan kuumuuden sisällään. Tuntui, kuin aika hänen mielessään olisi hidastunut, sillä muutos oli tuskallisen pitkä. Vaikka kipu ei enää ollut lainkaan kova, ahdistus silti entistäkin inhottavampi.
Hän heittäytyi mielensä virtaan ja antoi sen viedä itseään mukanaan. Sylennan raivoava mieli väisteli teräviä karikkoja, kunnes yhtäkkiä virtaus muuttui tyveneksi keskellä merta ja hän sukelsi pinnan alle. Eksoottisen näköinen musta eldari sukelsi, kauhoi aina pohjalle asti ja ryhtyi siirtämään hienoa, mustaa hiekkaa sivuun. Hän tiesi mistä kohtaa piti etsiä ja mitä. Vihdoin hän löysi mustan simpukan, joka tällä kertaa avautuikin hänen yllätyksekseen aivan itsestään ja paljastaen pikimustan helmen sisältään. Nopeasti hän nosti helmen kämmenellensä ja pakotti sen kiiltävästä pinnasta itsensä katsomaan ja muistamaan tuon tuskallisen tapahtuman, jonka hän oli kokenut eräällä vuorella kaaosnoitien käsissä.
Tuska oli vain mielessä, mutta tuntui silti. Hän pystyi sulkemaan sen kokonaan pois, mutta silti se ikävä ahdistus jäi edelleen jäljelle ja raastoi häntä sisältäpäin. Hän tunsi luidensa muotoutuvan uuteen asentoon selässään ja tunsi, kuinka hänen selkänsä räjähti auki. Jo kolmannen kerran hän joutui katselemaan, kuinka hänen kirotun ruumiinsa selkäpuolelta kohosi kaksi vahvannäköistä, hänen ihonsa väristä uloketta ja, kuinka niihin pingottui pikimustat nahkanpalaset. Mutta nyt ahdistuneisuus oli poissa ja hän saattoi jopa kiittää edesmennyttä isäänsä, kun oli, tosin vain oman hyötynsä tavoittamiseksi, osittain vaikuttanut hänen muutokseensa. Ihana vallantunne hukutti hänet miellyttävään syleilyynsä ja hoputti käyttämään tätä valtaisaa voimaa.
********
Vaikka taistelu oli raivonnut jo muutaman minuutin, monikaan eldari ei ollut ehtinyt menettää henkeään vielä. Wychit painostivat edelleen kaikella vimmallaan ja vaikka, kuinka hurjia olivatkin, jalkaväki piti pintansa. Mutta kurinalaiset jalkamiehet pystyivät vain pitämään hyökkäystä paikallaan, heidän tunteensa ja tämänhetkiset aatteensa pitivät heidät hengissä, voitosta he eivät voineet edes ajatella.
Pienen, turhautuneen tunteenpurkauksen lähettämä ääni poukkoili pitkin keskuspihalle johtavia kujia ja käytäviä. Joka käännöksessä se keräsi lisää voimaa ja, kun taistelu oli kiihkeimmillään, se purkautui kaikkien suippoihin korviin veret seisauttavana kirkaisuna ja vähitellen söi tiensä kaikkien läsnäolijoiden mieliin, sulatti kaiken vihan ja kiihkon pieneksi, voimattomaksi mytyksi ja jätti jäljelle vain onton pelon tunteen, kuin ansaan ajetulla eläimellä.
Kaikkien pelokkaat katseet kohosivat pakon omaisesti ylös, parvekkeelle. Nyt kukaan ei erotellut toisia, kaikki pelkäsivät samaa asiaa. Eikä varsinkaan tämä siivekäs, siro naishahmo, joka äkkiä lehahti ilmaan ja liihotteli hiljalleen alas kohti taistelun keskustaa. Ja sitä mukaa, mitä alemmas hän pääsi, väkijoukko hajaantui vaistomaisesti jättäen keskustaan pyöreän läikän.
Sylenna laskeutui keveästi piirin keskelle vastaten ympärillä olijoiden ristiriitaisiin katseisiin. Nyt tuohon groteskiin kaunottareen kohdistettiin ihailevan vieroksuvia, huumaantuneita silmäpareja edessä seisovien olkapäidenkin ylitse. Vain mustat eldarit pystyivät ymmärtämään tällaista kauneutta; heidän uuden Archoninsa vartalosta näki selvästi millaista kärsimystä hän oli joutunut kokemaan.
Sinertävänihoisen mustan eldarinnan selästä nousevat siivet piiskasivat maata ja liikahtelivat, kuin ne olisivat olleet itsekin eläviä olentoja. Mutta nähdessään Sylennan itsevarman ilmeen ja vaistoten hänen sisällään palavan voimanliekin, he peruivat epäluulonsa, tuo hentoinen naisihminen hallitsi täysin noita kirouksen tuottamia nahanpalasia.
Sylenna nautti väkijoukon katseista, he näkivät hänet ensi kertaa tällaisena. Näiden katseiden kuumottaessa, hänen oli pakko myös itsekin tarkastella itseään. Edes kaaosnoitien kirous ei ollut pystynyt muuttamaan hänen vartalonsa kauneutta; vahvat sääret, lihaksikkaat reidet ja juuri oikean kokoiset rinnat olivat pysyneet juuri samoina täyteläisistä, sinisistä huulista puhumattakaan.
”Mitä te teette!”, Sylenna sähähti rikkoen lyhyen, kevyen hetken. ”Miksi Liitävän Kuoleman soturit taistelevat toisiaan vastaan?” Vahva nainen antoi smaragdinvihreiden silmiensä katseen suunnistaa hänen metallinaamionsa pakotetuista silmänrei’istä jokaisen pään sisään.
”Niin juuri. Nyt olette säyseitä, mutta entä muulloin… Kun minä en ole teitä paimentamassa?”, nainen puhui rauhallisen tappavalla äänellään. ”Tämä johtuu teidän pelostamme minua kohtaa. Ja uskokaa pois, että vaikka näytänkin nyt miltä näytän, en haluaisi hallita pelon avulla… Ellei sitten ole ihan pakko. Ja uskokaa pois, tiedän että se on kaikista helpoin tapa hallita ja uskokaa pois, että tiedän ettette tahdo, että menen sinne asti.” Sylenna näki puheensa tehonneen, monien katse oli nyt veitsenterävä ja silmät kirkkaat ja päättäväiset.
”No asiasta toiseen, kuka aloitti tämän kaiken?”, Archon kysyi nyt hieman leppoisammin. Väkijoukko hajaantui ja muodosti polun Sylennan eteen. Kohta polkua pitkin käveli kaksi miestä raahaten velttoa naisen ruumista.
”Kuka hän on?”, Sylenna kysyi ja tunsi kohta hennon kosketuksen olkapäällään. Ilhrana! hän ajatteli. Ja Archon oli ollut täysin oikeassa. Hänen vanha taistelutoverinsa Succubus Ilhrana asteli hitaasti ruumiin vierelle ja kohotti hieman kuolleen naamalle laskeutunutta hiuspehkoa.
”Valtiatar Sylenna hän on Ariana. Hän on minun ryhmästäni.”, Ilhrana kertoi kumartaen.
”No, eipä hänellä näytä olevan enää mitään sanottavaa. Hän on maksanut teostaan… Mikä se nyt sitten olikin.”, Sylenna sanoi leikkisästi ja käänsi ruumiin saappaansa kärjellä.
Nyt, kun asia oli selvitetty ja soturit olivat saaneet pienen pelonhäivähdyksen sisimpäänsä, hän saattoi poistua. Mutta sitten hänen takaansa alkoi kuulua huutoa. No mitä vielä! Sylenna ajatteli ärtyneenä. Väkijoukon läpi juoksi muuan nuori eldari, haarniskasta päätellen jalkaväkeen kuuluva. Mies suoristui Archoninsa edessä ja painoi päänsä.
”Anteeksi valtiattareni, mutta tämä asia ei ole vielä ohi.”, nuori mies sanoi tiukasti. Sylenna virnisti itsekseen. Kuinka rohkea nuori mies. hän myhäili. Äkkiä sanoinkuvaamattomalla nopeudellaan Sylenna kääntyi ja loikkasi miestä kohti nostaen hänen kurkusta ilmaan.
”Minä luulen ettei sinulla ole kauheasti sananvaltaa tässä asiassa jalkamies.”, nainen ärähti vihaisesti ja esitti raivostunutta piloillaan jo valmiiksi säikähtäneelle miehelle, jonka raajat vääntelehtivät tuskaisesti maan yläpuolella. ”Mitä? En oikein kuule mitä sinulla on sydämelläsi.”, Sylenna pilkkasi ja kuristi lujempaa, kun mies vielä yritti puhua.
Naisen ote oli ollut yliluonnollisen voimakas ja mies tunsi saaneensa kuin uuden mahdollisuuden elämäänsä päästessään irti. Mies makasi vähän aikaa maassa haukkoen henkeään, mutta mustan eldarin kurinalaisuudella hän kohta nousi seisomaan ja ajatteli nyt esittävänsä asiansa.
”Valtiattareni, anteeksi töykeyteni.”, mies änkytti. ”Pyytäisin nyt puheenvuoroa, jos sallitte.” Sylenna nyökkäsi tyytyväisenä miehelle antaen luvan.
”Vaikka me kaikki tiedämme, että kaltaisesi Wych-soturit, eliittijoukkomme ovat niitä, jotka nauttivat sinun suosiostasi varmasti eniten Kabalissamme, se ei silti oikeuta heitä kohtelemaan meitä, armeijan peruskiveä, jalkaväkeä, kuin pelkkää saastaa.” Archon Sylenna katsoi rohkeaa miestä hienoisesti hymyillen ja hieroen leukaansa. Sitten hän kääntyi katsomaan joukkiota, jota vastaan mies oli esittänyt syytöksensä.
”Naiset, haluaisin vain tietää, että kuka teistä on väittänyt, että olisitte mukamas erityissuosiossani?”, Sylenna kysyi viekkaasti. Wychien villeissä mielissä alkoi välittömästi liikkua epävarmoja ja pelokkaita ajatuksia ja he kaikki katselivat levottomina ympärilleen, kuin etsien pakotietä.
”Niin, sitähän minäkin.”, sini-ihoinen eldari sanoi itsetyytyväisenä. ”Kuka muuten surmasi tämän onnellisen riidankylväjän tässä?”, hän kysäisi vielä. Nyt Wychit saivat rohkeutta, nyt he saisivat syyttää muita. Heti koko joukko alkoi kirkua yhteen ääneen: ”Jalkaväki, Jalkaväki!”
”Niinkö? No sehän tarkoittaa sitten, että minun pitäisi tappaa jokunen hyvistä sotureistani. Sitäkö haluaisitte naiset?” Ilmeisesti Sylenna oli aivan oikeassa, kun Wych-soturit riehaantuivat täysin ja alkoivat kiljua kannustushuutoja valtiattarelleen. Sylenna asteli pakarat keinuen villien soturiensa vierelle ja laski kätensä yhden olkapäälle ja hymyili hänelle.
”No tiedättekö mitä? Kansalle täytyy antaa, mitä kansa tahtoo.”, Sylenna kirkaisi kimeästi, nappasi kaikkien yllätykseksi nopealla liikkeellä häntä lähinnä olleen nuoren naisen kurkusta kiinni ja nousi siipiensä nostattamana korkeuksiin roikuttaen Wychiä. Nyt alhaalla oli täysin hiljaista, kaikki olivat suunnanneet katseensa yhä ylemmäs nousevaa kuoleman ruumiillistumaa. Lopulta hän keskeytti nousunsa ja puhui alamaisilleen lähes paholaismaisella äänellä: ”Te olette kaikki tasapuolisia minulle, tietäkää se. Ja tietäkää myös se, että minä en tee tätä mielelläni.” Tämän sanottuaan Sylenna paiskasi villisti ilmassa vaappuvan naisen suoraan alaspäin ja katseli, kaikki katselivat, kuinka pihan monien sivurakennusten monet piikkikatot seivästivät Wychin hennon ruumiin ja lähes löivät sen kahtia.
”Aina, kun tunnette pienintäkään epävarmuutta mielissänne, katsokaa tuota onnetonta sielua ja muistelkaa mitä teitte tänä päivänä.” Ääntä ei voinut kuulla paljaalla korvalla, sanat oli kaiverrettu heidän sydämiinsä heidän omien aseittensa terillä.
Eli uusi sarja alkaa. Tahtoisin nimenomaa RAKENTAVAA kommenttia ei tyyliin "ihan paska" vaan "ihan paska, koska kirjoitusta ei kuvailt tarpeeksi jne..."
Nyt Viiltävän Kuoleman Kabalissa vallitsi uusi järjestys. Nainen Archonina! Miten ennenkuulumatonta! Kuitenkin uusi Archon tiesi, ettei kukaan uskaltaisi juonitella häntä vastaan nyt, kun hän juuri oli surmannut yhden Commorraghin kuuluisimmista johtajista. Valtaistuimen mustien, kultakoristeisten kädensijojen mukana häneen imeytyi kaikki vastuu, mitä häneltä odotettiin. Nuori Archon säpsähti ensiksi hieman sitä vastuun määrää, mutta sai itsevarmuutta voimasta, joka lämmitti häntä mukavasti sisältä päin ja ajoi epävarmuuden tuoman kylmyyden pois.
”Sylenna”, musta eldari kuiskasi hiljaa nimensä. ”Archon Sylenna” Tuo pieni sana, joka merkitsi Commorraghissa lähes kaikkea oli nyt oikeutetusti hänen nimensä edessä tuoden hänelle valtaa ja voimaa. Nyt ne vanhat toiveet olivat vihdoin täyttyneet.
********
Kukaan ei hänestä välittänyt sen enempää, kuin muistakaan Commorraghin pimeillä kaduilla kulkevista eldareista. Silti kaikki tarkkailivat alituiseen omaa selkämystään silmänurkastaan, jokainen oli alituiseen varuillaan aina mahdollisen, takaa tulevan veitsen tuottaman ajatuksen johdosta käynnistyneen itsesuojeluvaiston ohjaamana. Täällä tunnistamattomuus herätti lähinnä epäluuloja, jopa sitä pidettiin röyhkeyden merkkinä. Monet kasvonsa peittäjät surmattiin ensimmäiseksi, ties mitä he voisivatkaan joskus saada aikaa.
Silti tämä, ainakin varreltaan miehen kokoinen hahmo peitti kasvonsa ja kehonsa mustalla matkaviitalla. Ja vaikka hänen huppunsa ovaalin muotoisiksi rajaamat kasvonsa joskus joku näkisikin, katsoja varmasti pettyisi nähdessään nuo lähes tuhkanharmaat, katkerat ja surulliset kasvot. Kukaan ei yrittänyt surmata tätä miestä.
********
”Hyvät soturit!”, kimeä, mutta vahva ääni tervehti parvekkeen alapuolella seisovia, pieniä hahmoja. ”Vielä eilen te palvelitte Viiltävän Kuoleman Archon Khiraynraa.” Sylenna antoi sanojen kaikua jokaisen suippoihin korviin.
”Palvelitte miestä, joka tunnettiin ehkä jopa koko Commorraghin loistavimpana taktikkona, miestä joka nosti pienen Kabalinsa kaikkien tietoisuuteen…” Sylenna piti tauon, virnisti mielihyvästä seuraaville sanoilleen. ”Ja lopulta jouduitte palvelemaan miestä, joka häikäilemättömyydessään unohti tekojensa seuraukset ja ajoi itsensä tuhoon, häntä jonka minä, hänen tyttärensä Sylenna juuri tämän takia surmasin!” Julistus sai ilmoille raikuvat aplodit ja villit Wych-soturit, joiden esikuvana entisen Archonin tytär oli ollut jo pitkään, rääkyivät kimeillä äänillään kaiken muun yli.
”Palvelkaa siis minua nyt! Liitävän Kuoleman Kabal tulee olemaan kaikkien Commorraghilaisten mielissä ja unissa ikuisesti.” Hän kirkaisi sanat mahtipontisesti, mutta varoi tarkasti painottamasta Kabalinsa uutta nimeä lainkaan; hänen alaisensa saisivat itse totutella siihen, että heillä alkaisi nyt aivan uusi aika paitsi, että tämä Kabal olisi aina ollut tunnettu tällä nimellä heidän ja koko kaupungin keskuudessa. Sylenna toivoi todella ettei heitä tarvitsisi pakottaa totuttelemaan naisvaltaan.
Nyt hän oli sitten sanonut sanottavansa ja kenties ärsyynnyttänytkin jotkin julistuksellaan. Mutta se oli varmaa, että hän oli saanut soturinsa miettimään. Milloin saamme vuodattaa ensimmäisen kerran vihollistemme verta uuden johtajamme kanssa? Mistä Kabalimme uusi nimi tulee? Nämä olisivat aivan viattomia ja suotaviakin kysymyksiä. Tosin Sylenna oli varma, että toisinajattelijoitakin putkahtaisi esiin oman henkensä vaarantavine kysymyksineen. Onko tässä nyt mitään järkeä? Seuraisimmeko naispuoleista henkilöä taisteluun, hänen ihonsakin on oudon sinertävä?
Kyllä Commorraghissa naisia yleensäkin ja etenkin Wychejä arvostettiin hurjina taistelijoina, mutta johtajan rooliin yleensä monikaan mies heitä ei asettaisi.
”He eivät vielä tunne minua”, Archon Sylenna tuhahti. ”Mutta olen varma, että tulevat tuntemaan, elleivät ole kiltisti.” Hän naurahti leikkisästi.
********
”Pysykää järjestyksessä!”, Wychien naispuoleinen ryhmänjohtaja, Succubus kirkui. Mutta julistuksen voimasta humaltuneet, puolialastomat naiset kirkuivat ja poukkoilivat ympäriinsä kiihdyksissään, lainkaan häpeämättä näyttää tunteitaan. Nyt, kun tuo Wychien ihailema olento oli nostanut itsensä heidän kaikkien uudeksi johtajaksi, he saisivat vallan kaikkien muiden joukkojen yli, olivathan he sentään Archon Sylennan suosikkeja.
Pikkuhiljaa villien naisten kiihko laantui ja soturit pääsivät poistumaan yhtä aikaa, kuten oli asianmukaista. Wycheillä ja jalkaväellä oli sama reitti.
”Siirry syrjään mies.”, erän Wych-soturi komensi ovelle pyrkivää soturia ja heitti ylimielisen katseen häntä kohti.
”Siirry itse nainen.”, mies vastasi röyhkeästi takaisin. Wychi hengitti raivosta raskailla keuhkoillaan syvään.
”Annan sinulle vielä mahdollisuuden siirtyä, mutta sitten…”, nainen aloitti, mutta jalkaväen Sybariitti keskeytti hänet tullen väliin.
”Tämä johtuu uudesta johtajastamme nainen. Jalkaväellä on yhtä suuri oikeus kulkea tästä, kuin teilläkin.” Samassa nainen purki raivonsa kimeään kirkaisuun ja astui nopeasti askeleen eteenpäin tikari kohossa. Sybariitti väisti nopeasti takavasemmalle, odotti tikarin leikkaavan ilmaan hänen edessään,mutta valmistautuessaan torjumaan seuraavan hyökkäyksen, hän huomasikin Wychin makaavan polvillaan maassa ja haukkoen henkeään.
”Älä koskaan uhmaa ylempääsi soturi!”, paikalle ilmestynyt kaunis nainen läksytti haavoittunutta Wychiä ja asetteli potkussa siirtynyttä säärisuojusta takaisin paikoilleen. Hän oli pukeutunut koreampiin varusteisiin ja näytti muutenkin vantterammalta. Nyt jalkaväen ryhmänjohtaja, Sybariitti asteli tämän uljaan naisen eteen ja painoi päänsä.
”Succubus Ilhrana, kiitos kun lopetitte tämän ajoissa.” Ilhranaksi-kutsuttu nainen nyökkäsi hyväksyvästi miehelle, levitti kätensä ja kääntyi katsomaan mahdollisimman suurta osaa joukosta saadakseen äänensä kuuluviin.
”Lopettakaa tämä typeryys ja kunnioittakaa uutta johtajaanne tämän häväistyksen sijaan.”, Succubus huusi. ”Olette kaikki hänelle tärkeitä jossain määrin, joten yrittäkää olla kiistelemättä. Ilhrana vilkaisi paheksuvasti nyt seisomaan noussutta soturiaan. Ylpeä nainen nosti päänsä pystyyn ja asteli lyötynä sitä jalkamiestä kohti, jota oli ensiksi käskenyt. Miehen kasvot pysyivät kovina ja hän vältti katsekontaktia naisen kanssa. Wychi kallisti päätään miehen edessä katsoen tätä suoraan silmiin ja kääntyi lähteäkseen.
Naisen käännyttyä miehen kasvot veltostuivat niiden palautuessa normaaliksi ja hän naurahti hiljaa. Ääni oli hiljainen, mutta se riitti raivostuneelle Wychille, joka kääntyi äkkiä salamannopeasti ja sylkäisi hämmästynyttä miestä suoraan kasvoihin. Nainen virnisti vienosti miehelle ja käänsi hänelle taas selkänsä. Mies puri hampaansa raivoissaan yhteen, mutta raivo oli hänelle liikaa. Hopeinen välähdys räpäytti lähimpien läsnäolijoiden silmiä, kun miehen käteen ilmestyi pieni veitsi. Ylpeä nainen ei edes kuullut miehen askeleita itsevarmuudessaan ja henkäisi rahisevalla äänellä, kun ohut terä pureutui hänen selkäänsä kivuliaasti. Kuolettavasti haavoittunut Wych-soturi kaatui verissään maahan ja hänen viimeisten parkaisujensa tulvahtaessa hänen suustaan, lattialle ilmestyi punainen läikkä.
Suuren pihan kiiltävän tummissa pinnoissa alkoi samassa näkyä hopeisia välähdyksiä ja punertavia pisaroita. Se pieni, rohiseva ääni, joka oli purkautunut kuolevan naisen suusta oli aloittanut suuren mellakan, kun jalkaväki ja Wychit ottivat verisesti yhteen. Näin lähietäisyydeltä nuo hurjat naiset olivat selvästi heti alusta alkaen niskan päällä viillellen ja pistäen tarkkoja ja harkittuja viiltoja jalkaväen haarniskoiden raoista, vaikka heidän hurjannäköinen ja kieppuva taistelutyylinsä kuvasti silkkaa sokeaa raivoa.
Jos alhaalla taistelevat eldarit olisivat tunteneet hänen tämänhetkiset ajatuksensa ja todellisen voimansa, he olisivat varmasti kavahtaneet ja heittäytyneet maahan lopettaen taistelun. Nyt tämä voimakas olento katseli hiljaa parvekkeeltaan alas, odottaen, että hänen alaisensa tulisivat järkiinsä ja olisivat taas, kuin yksi joukko. Mutta rähinä vain muuttui verisemmäksi, he eivät käyttäneet tätä Archoninsa antamaan mahdollisuutta.
”Lopettakaa typerykset.”, siniharmaanihoinen eldari sihisi itsekseen hampaat yhteen purtuina. ”Lopettakaa!” Silti yhä alhaalta kuului aseiden kalketta ja mustille eldareille harvinaisia kuolinhuutojakin. Hänen laumansa täytyi pysyä koossa!
********
Nyt, kuten kaksi kertaa aiemmin, Sylenna tunsi taas, tosin nyt omasta halustaan, sen polttavan kuumuuden sisällään. Tuntui, kuin aika hänen mielessään olisi hidastunut, sillä muutos oli tuskallisen pitkä. Vaikka kipu ei enää ollut lainkaan kova, ahdistus silti entistäkin inhottavampi.
Hän heittäytyi mielensä virtaan ja antoi sen viedä itseään mukanaan. Sylennan raivoava mieli väisteli teräviä karikkoja, kunnes yhtäkkiä virtaus muuttui tyveneksi keskellä merta ja hän sukelsi pinnan alle. Eksoottisen näköinen musta eldari sukelsi, kauhoi aina pohjalle asti ja ryhtyi siirtämään hienoa, mustaa hiekkaa sivuun. Hän tiesi mistä kohtaa piti etsiä ja mitä. Vihdoin hän löysi mustan simpukan, joka tällä kertaa avautuikin hänen yllätyksekseen aivan itsestään ja paljastaen pikimustan helmen sisältään. Nopeasti hän nosti helmen kämmenellensä ja pakotti sen kiiltävästä pinnasta itsensä katsomaan ja muistamaan tuon tuskallisen tapahtuman, jonka hän oli kokenut eräällä vuorella kaaosnoitien käsissä.
Tuska oli vain mielessä, mutta tuntui silti. Hän pystyi sulkemaan sen kokonaan pois, mutta silti se ikävä ahdistus jäi edelleen jäljelle ja raastoi häntä sisältäpäin. Hän tunsi luidensa muotoutuvan uuteen asentoon selässään ja tunsi, kuinka hänen selkänsä räjähti auki. Jo kolmannen kerran hän joutui katselemaan, kuinka hänen kirotun ruumiinsa selkäpuolelta kohosi kaksi vahvannäköistä, hänen ihonsa väristä uloketta ja, kuinka niihin pingottui pikimustat nahkanpalaset. Mutta nyt ahdistuneisuus oli poissa ja hän saattoi jopa kiittää edesmennyttä isäänsä, kun oli, tosin vain oman hyötynsä tavoittamiseksi, osittain vaikuttanut hänen muutokseensa. Ihana vallantunne hukutti hänet miellyttävään syleilyynsä ja hoputti käyttämään tätä valtaisaa voimaa.
********
Vaikka taistelu oli raivonnut jo muutaman minuutin, monikaan eldari ei ollut ehtinyt menettää henkeään vielä. Wychit painostivat edelleen kaikella vimmallaan ja vaikka, kuinka hurjia olivatkin, jalkaväki piti pintansa. Mutta kurinalaiset jalkamiehet pystyivät vain pitämään hyökkäystä paikallaan, heidän tunteensa ja tämänhetkiset aatteensa pitivät heidät hengissä, voitosta he eivät voineet edes ajatella.
Pienen, turhautuneen tunteenpurkauksen lähettämä ääni poukkoili pitkin keskuspihalle johtavia kujia ja käytäviä. Joka käännöksessä se keräsi lisää voimaa ja, kun taistelu oli kiihkeimmillään, se purkautui kaikkien suippoihin korviin veret seisauttavana kirkaisuna ja vähitellen söi tiensä kaikkien läsnäolijoiden mieliin, sulatti kaiken vihan ja kiihkon pieneksi, voimattomaksi mytyksi ja jätti jäljelle vain onton pelon tunteen, kuin ansaan ajetulla eläimellä.
Kaikkien pelokkaat katseet kohosivat pakon omaisesti ylös, parvekkeelle. Nyt kukaan ei erotellut toisia, kaikki pelkäsivät samaa asiaa. Eikä varsinkaan tämä siivekäs, siro naishahmo, joka äkkiä lehahti ilmaan ja liihotteli hiljalleen alas kohti taistelun keskustaa. Ja sitä mukaa, mitä alemmas hän pääsi, väkijoukko hajaantui vaistomaisesti jättäen keskustaan pyöreän läikän.
Sylenna laskeutui keveästi piirin keskelle vastaten ympärillä olijoiden ristiriitaisiin katseisiin. Nyt tuohon groteskiin kaunottareen kohdistettiin ihailevan vieroksuvia, huumaantuneita silmäpareja edessä seisovien olkapäidenkin ylitse. Vain mustat eldarit pystyivät ymmärtämään tällaista kauneutta; heidän uuden Archoninsa vartalosta näki selvästi millaista kärsimystä hän oli joutunut kokemaan.
Sinertävänihoisen mustan eldarinnan selästä nousevat siivet piiskasivat maata ja liikahtelivat, kuin ne olisivat olleet itsekin eläviä olentoja. Mutta nähdessään Sylennan itsevarman ilmeen ja vaistoten hänen sisällään palavan voimanliekin, he peruivat epäluulonsa, tuo hentoinen naisihminen hallitsi täysin noita kirouksen tuottamia nahanpalasia.
Sylenna nautti väkijoukon katseista, he näkivät hänet ensi kertaa tällaisena. Näiden katseiden kuumottaessa, hänen oli pakko myös itsekin tarkastella itseään. Edes kaaosnoitien kirous ei ollut pystynyt muuttamaan hänen vartalonsa kauneutta; vahvat sääret, lihaksikkaat reidet ja juuri oikean kokoiset rinnat olivat pysyneet juuri samoina täyteläisistä, sinisistä huulista puhumattakaan.
”Mitä te teette!”, Sylenna sähähti rikkoen lyhyen, kevyen hetken. ”Miksi Liitävän Kuoleman soturit taistelevat toisiaan vastaan?” Vahva nainen antoi smaragdinvihreiden silmiensä katseen suunnistaa hänen metallinaamionsa pakotetuista silmänrei’istä jokaisen pään sisään.
”Niin juuri. Nyt olette säyseitä, mutta entä muulloin… Kun minä en ole teitä paimentamassa?”, nainen puhui rauhallisen tappavalla äänellään. ”Tämä johtuu teidän pelostamme minua kohtaa. Ja uskokaa pois, että vaikka näytänkin nyt miltä näytän, en haluaisi hallita pelon avulla… Ellei sitten ole ihan pakko. Ja uskokaa pois, tiedän että se on kaikista helpoin tapa hallita ja uskokaa pois, että tiedän ettette tahdo, että menen sinne asti.” Sylenna näki puheensa tehonneen, monien katse oli nyt veitsenterävä ja silmät kirkkaat ja päättäväiset.
”No asiasta toiseen, kuka aloitti tämän kaiken?”, Archon kysyi nyt hieman leppoisammin. Väkijoukko hajaantui ja muodosti polun Sylennan eteen. Kohta polkua pitkin käveli kaksi miestä raahaten velttoa naisen ruumista.
”Kuka hän on?”, Sylenna kysyi ja tunsi kohta hennon kosketuksen olkapäällään. Ilhrana! hän ajatteli. Ja Archon oli ollut täysin oikeassa. Hänen vanha taistelutoverinsa Succubus Ilhrana asteli hitaasti ruumiin vierelle ja kohotti hieman kuolleen naamalle laskeutunutta hiuspehkoa.
”Valtiatar Sylenna hän on Ariana. Hän on minun ryhmästäni.”, Ilhrana kertoi kumartaen.
”No, eipä hänellä näytä olevan enää mitään sanottavaa. Hän on maksanut teostaan… Mikä se nyt sitten olikin.”, Sylenna sanoi leikkisästi ja käänsi ruumiin saappaansa kärjellä.
Nyt, kun asia oli selvitetty ja soturit olivat saaneet pienen pelonhäivähdyksen sisimpäänsä, hän saattoi poistua. Mutta sitten hänen takaansa alkoi kuulua huutoa. No mitä vielä! Sylenna ajatteli ärtyneenä. Väkijoukon läpi juoksi muuan nuori eldari, haarniskasta päätellen jalkaväkeen kuuluva. Mies suoristui Archoninsa edessä ja painoi päänsä.
”Anteeksi valtiattareni, mutta tämä asia ei ole vielä ohi.”, nuori mies sanoi tiukasti. Sylenna virnisti itsekseen. Kuinka rohkea nuori mies. hän myhäili. Äkkiä sanoinkuvaamattomalla nopeudellaan Sylenna kääntyi ja loikkasi miestä kohti nostaen hänen kurkusta ilmaan.
”Minä luulen ettei sinulla ole kauheasti sananvaltaa tässä asiassa jalkamies.”, nainen ärähti vihaisesti ja esitti raivostunutta piloillaan jo valmiiksi säikähtäneelle miehelle, jonka raajat vääntelehtivät tuskaisesti maan yläpuolella. ”Mitä? En oikein kuule mitä sinulla on sydämelläsi.”, Sylenna pilkkasi ja kuristi lujempaa, kun mies vielä yritti puhua.
Naisen ote oli ollut yliluonnollisen voimakas ja mies tunsi saaneensa kuin uuden mahdollisuuden elämäänsä päästessään irti. Mies makasi vähän aikaa maassa haukkoen henkeään, mutta mustan eldarin kurinalaisuudella hän kohta nousi seisomaan ja ajatteli nyt esittävänsä asiansa.
”Valtiattareni, anteeksi töykeyteni.”, mies änkytti. ”Pyytäisin nyt puheenvuoroa, jos sallitte.” Sylenna nyökkäsi tyytyväisenä miehelle antaen luvan.
”Vaikka me kaikki tiedämme, että kaltaisesi Wych-soturit, eliittijoukkomme ovat niitä, jotka nauttivat sinun suosiostasi varmasti eniten Kabalissamme, se ei silti oikeuta heitä kohtelemaan meitä, armeijan peruskiveä, jalkaväkeä, kuin pelkkää saastaa.” Archon Sylenna katsoi rohkeaa miestä hienoisesti hymyillen ja hieroen leukaansa. Sitten hän kääntyi katsomaan joukkiota, jota vastaan mies oli esittänyt syytöksensä.
”Naiset, haluaisin vain tietää, että kuka teistä on väittänyt, että olisitte mukamas erityissuosiossani?”, Sylenna kysyi viekkaasti. Wychien villeissä mielissä alkoi välittömästi liikkua epävarmoja ja pelokkaita ajatuksia ja he kaikki katselivat levottomina ympärilleen, kuin etsien pakotietä.
”Niin, sitähän minäkin.”, sini-ihoinen eldari sanoi itsetyytyväisenä. ”Kuka muuten surmasi tämän onnellisen riidankylväjän tässä?”, hän kysäisi vielä. Nyt Wychit saivat rohkeutta, nyt he saisivat syyttää muita. Heti koko joukko alkoi kirkua yhteen ääneen: ”Jalkaväki, Jalkaväki!”
”Niinkö? No sehän tarkoittaa sitten, että minun pitäisi tappaa jokunen hyvistä sotureistani. Sitäkö haluaisitte naiset?” Ilmeisesti Sylenna oli aivan oikeassa, kun Wych-soturit riehaantuivat täysin ja alkoivat kiljua kannustushuutoja valtiattarelleen. Sylenna asteli pakarat keinuen villien soturiensa vierelle ja laski kätensä yhden olkapäälle ja hymyili hänelle.
”No tiedättekö mitä? Kansalle täytyy antaa, mitä kansa tahtoo.”, Sylenna kirkaisi kimeästi, nappasi kaikkien yllätykseksi nopealla liikkeellä häntä lähinnä olleen nuoren naisen kurkusta kiinni ja nousi siipiensä nostattamana korkeuksiin roikuttaen Wychiä. Nyt alhaalla oli täysin hiljaista, kaikki olivat suunnanneet katseensa yhä ylemmäs nousevaa kuoleman ruumiillistumaa. Lopulta hän keskeytti nousunsa ja puhui alamaisilleen lähes paholaismaisella äänellä: ”Te olette kaikki tasapuolisia minulle, tietäkää se. Ja tietäkää myös se, että minä en tee tätä mielelläni.” Tämän sanottuaan Sylenna paiskasi villisti ilmassa vaappuvan naisen suoraan alaspäin ja katseli, kaikki katselivat, kuinka pihan monien sivurakennusten monet piikkikatot seivästivät Wychin hennon ruumiin ja lähes löivät sen kahtia.
”Aina, kun tunnette pienintäkään epävarmuutta mielissänne, katsokaa tuota onnetonta sielua ja muistelkaa mitä teitte tänä päivänä.” Ääntä ei voinut kuulla paljaalla korvalla, sanat oli kaiverrettu heidän sydämiinsä heidän omien aseittensa terillä.
Eli uusi sarja alkaa. Tahtoisin nimenomaa RAKENTAVAA kommenttia ei tyyliin "ihan paska" vaan "ihan paska, koska kirjoitusta ei kuvailt tarpeeksi jne..."
Yhtä mahtavaa laatua kuin edellinen osa, nyt kun vielä sain tarinasta otteen kun olen lukenut yhden edellisistä osista. 
Tarinan hahmot ja ainakin kansa johon tämä viittaa olivat niin kekseliäitä että phiuh, muuta ei voi oikein sanoa. Miten ihmeessä minä nyt tästä rakentavaa kritiikkiä annan, äh.. No käsi, en minä vaan keksi mitään huonoa tästä. Myös vertauskuvien ja muistipätkien käyttö oli niin mahtavasti kuvailtu että ei siihen enää mitään voi sanoa. Sori etten antanut mitä tahdoit, mutta tämä on etusivun 40k tarinoiden kanssa parasta 40k viihdettä mitä täällä on, ja aika pitkään tulee varmasti olemaankin. Olen varma siitä. 
)