Fb: Vihreän Ritarin metsästys, osa III
Lähetetty: Pe 26.03.2004 21:48
VIHREÄN RITARIN METSÄSTYS
Osa III
Mog oli kolmekymppinen talonpoika alhaisesta perheestä (kuten talonpojat yleensäkin). Hänen vaimonsa oli kuollut koleraan ja toinen hänen pojistaan kun hevonen oli potkaissut tätä päähän. Mogin vanhempi poika palveli Aquitainen herttua Armandin armeijassa asemiehenä. Mog ei ollut nähnyt tätä kuuteen vuoteen eikä ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi, että poika ei välttämättä ollut enää hengissä.
Mog raatoi päivät pitkät pellolla kädet ruvella. Kuumina päivinä, kun aurinko paahtoi hien pintaan, ja märkinä päivinä, kun pellot olivat kurassa ja muta tahri Mogin varpaista tukkaan, häntä otti hieman päähän mutta kaiken kaikkiaan hän ei tiennyt paremmasta.
Kun hän eräänä (vähän turhankin) aurinkoisena päivänä kylvi siemeniä joista suurimman osan räkättirastaat heti varastivat, kaukaisen metsän laitaan ilmestyi joukko sotamiehiä. Mogin näkö ei ollut hyvä mutta hän huomasi joukon aika nopeasti. Minkään lordin värejä hän ei erottanut, mutta siitä saattoi syyttää joko huonoa näköä tai ehkäpä miehet olivat vain ryöstelijöitä. Niin tai näin, Mog totesi että olisi paras olla poissa näkyviltä kun sotilaat tulevat kohdalle. Niinpä hän jätti työnsä kesken ja jätti siemenet rastaille.
Kävellessään kohti mökkiä hän kuuli kumman karjaisun takaansa ja kääntyi katsomaan. Sotilaat juoksivat häntä kohti. Kun he tulivat lähemmäs, Mog huomasi jotain sangen kummallista. He eivät olleet bretonnialaisia. Itse asiassa he eivät olleet ihmisiä lainkaan. Heillä oli sarvet päässä.
Mog heitti työkalunsa pellolle ja alkoi juosta.
Ei tarpeeksi nopeasti.
Kun Ceryonin Puolustaja Montglaive ja Vihreä Ritari saapuivat puolisen tuntia myöhemmin paikalle, he eivät löytäneet kuin raadellun ja puoliksi syödyn raadon. Heidän metsästysretkeensä oli liittynyt mukaan kolme Aloittelevaa Ritaria, jotka toivoivat saavansa kunniaa Vihreän Ritarin nähden ja että heidät ylennettäisiin suoraan Grailin Ritarikuntaan, tai ainakin Valtakunnan Ritareiksi. Heidän nimensä olivat Mikael, Norrae ja Erik. Heistä Mikael oli vanhin ja ylimmästä perheestä, ja Montglaive epäili että hänet ylennettäisiinkin Valtakunnan Ritariksi niin pian kuin mahdollista.
Petomiehet ovat olleet täällä, sanoi aavemainen Vihreä Ritari.
”Huomattiin”, totesi Norrae viittoen kohti syötyä talonpoikaa, ympäriinsä roiskunutta verta ja satoja kavion-, sorkan- ja tassunjälkiä.
”Niitä on ollut paljon”, Montglaive sanoi. ”Kokonainen armeija. Ainakin sata.”
Me emme voi lyödä niitä kaikkia kerralla, Vihreä Ritari tuumasi. Meidän on hälytettävä apuvoimia. ”Mistä?” kysyi Montglaive. ”Lähin linna on niin kaukana, että jos menemme sinne hakemaan lisää miehiä, emme ikinä löydä petomiehiä uudelleen.”
Ei, Ritari vastasi, on toinen linna, joka on aivan lähellä. Se on salainen, hyvin kätketty ja kauan piilossa pysynyt, mutta minä kyllä tiedän sen olinpaikan ja tarkoituksen. Niin tiedät sinäkin, Montglaive.
Montglaive nielaisi – kyse oli nimittäin hänen salaisesta ja laittomasta turvapaikastaan. Montglaive oli herttua Armandin alaisia ja hänen salainen linnakkeensa sijaitsi Chalônsin metsässä, joka oli herttua Albericin mailla Bordeleauxissa. Jos joku saisi tietää linnasta, Montglaivea syytettäisiin vehkeilystä Albericia vastaan ja suuren sotajoukon salaamisesta kuninkaalta. Vähemmästäkin oli joutunut päitä pölkylle.
”Mistä sinä puhut?” Montglaive kysyi varovasti.
Sinun salaisesta linnastasi Bordeleauxin maaperällä, tokaisi Ritari, jonka paljastuminen tietäisi sinun pikaista teloitustasi! Mutta älä pelkää – Ritari rauhoitteli kun Montglaive pälyili ympärilleen kuin odottaen kuninkaan miesten syöksyvän pusikosta ja pidättävän hänet oitis – minä tiedän että tällä linnalla on suuri merkitys ja annan sinulle ainakin omasta puolestani ja Neidon puolesta anteeksi.
”Mistä siis on kysymys?” kysyi Mikael.
”Salaisesta linnastani Alberic-herttuan mailla”, Montglaive kertoi. ”Siellä vartioidaan suurta aarretta. Saatte ehkä nähdä sen joskus.”
Nyt ei ole aikaa, sanoi Vihreä Ritari. Meidän on ratsastettava Lehtien Linnaan tuulen nopeudella! Seuratkaa minua!
”Mistähän hän tietää minua paremmin oman linnani sijainnin”, tuumi Montglaive muttei sanonut sitä ääneen jottei Vihreä Ritari loukkaantuisi.
He ratsastivat Vihreän Ritarin kintereillä metsään ja syvälle sinne. Aurinko saavutti lakipisteensä kun he puolisen tuntia myöhemmin ehtivät Montglaiven salalinnalle. Se oli korkea ja kapea, yksi ainoa kivirakennelma josta ei eronnut yhtään sivutorneja eikä sen ympärillä ollut asutusta. Sen ympärillä ei ollut aukiota nimeksikään ja ympäröivän metsän puut suorastaan nuoleskelivat linnan kivistä, pystysuoraa pintaa. Siinä oli yksi ainoa, jykevä portti, eikä kapeita ikkunoitakaan ollut kovin montaa. Linnan harja oli ainakin sadan metrin korkeudessa.
”Tuota ei helposti valloiteta”, Erik sanoi ihaillen linnaa.
”Se on rakennettu salassa kaikilta muilta paitsi herttua Armandilta”, Montglaive paljasti hieman ylpeillen linnallaan. ”Hän hyväksyi sen pystyttämisen vuosien suostuttelun jälkeen.”
Kun he ratsastivat lähemmäs, Mikael, Norrae ja Erik huomasivat että linnan seinillä kasvoi paljon murattia ja se oli ikään kuin koristeltu kauniilla kasveilla. Sen nimi ei syyttä ollut Lehtien Linna. Se näytti suunnattomalta kivenlohkareelta joka pisti esiin puiden keskeltä.
Silloin linnasta kuului pitkä torven toitotus. Portit avautuivat heille ja sulkeutuivat heti heidän jäljessään. He olivat tulleet suureen, maapohjaiseen holvisaliin. Siellä oli paljon talonpoikia jotka tylsistynein ilmein hoitivat arkisia askareita vartijoiden seuratessa heidän touhujaan. Heitä kohti käveli koreaan, kirjavaan viittaan pukeutunut, kokonaan kalju mies jolla oli punainen parta.
”Tervetuloa takaisin, lordi Montglaive”, hän sanoi. ”Ja onko tämä itse-” hän haukkoi henkeään nähdessään Vihreän Ritarin.
Järven Neidon palvelija Vihreä Ritari, viimeksi mainittu sanoi ja kumarsi hieman satulastaan.
Kalju mies kumarsi niin syvään että parta hipoi maata. ”On suuri kunnia tavata teidät. Mikä tuo teidän… vihreytenne Lehtien Linnaan?”
”Tarvitsemme sata ritaria taisteluun petomiesten armeijaa vastaan”, Montglaive vastasi Ritarin puolesta. ”Ne lähtivät Chalônsista noin tunti sitten ja suunnistivat etelään.”
”Kamalaa!” sanoi kalju mies. ”Meillä ei ole nyt paikalla kuin kolmekymmentä Valtakunnan Ritaria. He voivat kyllä lähteä puolen tunnin sisällä.”
”He eivät riitä!” sanoi Mikael. ”Petomiehiä on yli sata, ehkä monta sataa. Ja ne saavat edun metsässä, koska me emme voi käyttää peitsimuodostelmaa kuin aukealla paikalla!”
He riittävät, keskeytti Vihreä Ritari.
Vihreän Ritarin käskystä he lähtivät etsimään petomiehiä ainoastaan kolmenkymmenen ritarin voimin. Neidon suosikki oli täysin tyyni ja sanoi heille koko ajan rauhoitellen, että Neito kyllä antaisi heille voiton vaikka petomiehiä olisi tuhat.
Kun he lähestyivät metsän laitaa, kuului edestäpäin ihmisten ääniä: naurua, laulua ja soittoa.
”Keitä siellä on?” kysyi Erik.
”Ei ainakaan petomiehiä”, Norrae vastasi. ”Ne eivät ole mandoliinia nähneetkään ja jos näkisivät, luulisivat sitä taistelunuijaksi.”
Montglaive huusi: ”Astukaa esiin!”
Metsästä ratsasti noin viidenkymmenen Etsivän Ritarin joukko. Matkallaan Grailia etsimään he olivat tulleet Chalônsin metsään. ”Kappas!” huudahti heidän johtajansa. ”Eikös se ole itse lordi Montglaive! Hauskaa tavata taas! Mikä tuo teidät tänne syrjäiseen Chalônsiin?”
”Tunnemmeko me?” kysyi Montglaive muistiaan kaivellen.
Ilmeni, että heitä tervehtinyt ryhdikäs, keltahiuksinen mies oli lordi Harland, joka oli etäistä sukua Montglaivelle. Hän ilahtui sukulaisensa kohtaamisesta ja hänen kumppaninsakin olivat iloisia tavatessaan muita ritareita. Montglaive selitti heidän metsästävän petomiehiä etelässä ja Harland ilmoitti heti tulevansa mukaan Etsivine Ritareineen. He etsivät kunniaa taistelukentältä ja petomiesten luona sitä olisi tarjolla. Ritarit yhdistivät voimansa ja lähtivät yhdessä metsästämään Kaaoksen vääristämiä otuksia.
”Tiesitkö sinä että me kohtaisimme Harlandin?” Mikael kysyi Vihreältä Ritarilta.
Vihreä Ritari ei vastannut, mutta Mikaelilla oli omat epäilyksensä. Ilmankos Ritari oli ollut niin varma että he eivät tarvitsisi lisää Valtakunnan Ritareita.
He tulivat ulos metsästä ja palasivat maatilalle. Siellä ei ollut tapahtunut muutoksia lukuun ottamatta sitä seikkaa että räkättirastaat olivat todenneet Mog-paran olevan parempaa syötävää kuin hänen kylvämänsä siemenet. Kahdeksankymmentä ritaria jyristi sotaratsuillaan onnettoman maanviljelijän peltojen halki etelään seuraten leveää petomiesten jättämää jälkivanaa, jota paikoin koristivat tallotut ulosteet ja jalkoihin jääneet taistelutoverit, jotka makasivat kuolleina tiellä. Niiden kilvissä oli kaikissa sama merkki: iso, muodoton veritahra.
”Siivotonta sakkia”, Norrae huomautti kun he ohittivat yhden näistä raadoista.
”Siinähän olisi meille hyvä iltapala”, Erik virnisti.
”Niillä on ollut kova kiire”, Montglaive huomautti. ”Aivan kuin joku olisi komentanut niitä juoksemaan.”
”Ehkä niillä on ollut suuri sotapäällikkö kannustamassa niitä”, Mikael epäili.
Tai joku muukin on ajanut niitä takaa, sanoi Vihreä Ritari ja osoitti edessä siintävää kasaa.
Kun he ratsastivat lähemmäs, he näkivät että se oli pino joka muodostui kolmensadan gorin ja ungorin ruumiista. Ne oli kaikki silvottu kuoliaiksi kynsin ja hampain, ja monesta puuttui paloja.
”Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?” kysyi Montglaive tuijottaen taistelukenttää joka oli täynnä petomiesten raatoja. ”Ovatko ne taistelleet keskenään?”
Eivät, Vihreä Ritari sanoi. Niitä on ajanut takaa vahvempi armeija joka on teurastanut ne viimeiseen sarveen.
”Tiedätkö vai arvaatko?”
Vihreä Ritari jätti kysymyksen omaan arvoonsa.
”Tulkaa katsomaan!” Harland huudahti ja viittoi muita luokseen.
Siellä makasi kuollut minotauri. Se oli ainut lajiaan koko taistelukentällä, ja sen kilvessä ei ollut epämääräistä veritahraa vaan sinapinkeltainen pääkallo, jolla oli isot sarvet päässään. Sama kuvio oli tatuoitu sen reiteen.
”Se ei ole kuulunut samaan armeijaan. Täällä on käyty gorien ja minotaurien välinen taistelu”, Montglaive puki sanoiksi kaikkien ajatukset.
Sitä suuremmalla syyllä meidän on saatava kiinni hirviöt, Vihreä Ritari huusi. Minotaurit ovat vaarallisempia kuin gorit. Ne on lahdattava pian! Niinpä he kokosivat rivinsä ja lähtivät minotaurien jättämien jälkien perään.
Aurinko lähestyi taivaanrantaa. He olivat ratsastaneet koko päivän Aquitainen tasangoilla. Ruohoerämaat vilistivät heidän ohitseen kun he metsästivät minotaurien sotajoukkoa.
”Tuolla!” huudahti Mikael.
Kaukana edessäpäin kulki kovasti röhkien isojen sarvipäiden lauma. Niiden aseet kiilsivät laskevan auringon verenkarvaisessa valossa.
”Hyökkäykseen!” karjui Montglaive, laski kypäränsä silmikon alas, höllensi miekkaansa huotrassaan, laski peitsen tanaan ja kannusti ratsunsa kovempaan vauhtiin. Samoin tekivät kaikki kahdeksankymmentä ritaria.
”Peitsimuodostelmaan!” huusi puolestaan Harland ja ritarit tottelivat. Sotajoukko vaihtoi järjestystään ja asettui pelättyyn peitsimuodostelmaan. Montglaive, Harland ja Vihreä Ritari pitivät kärkeä ja lisäsivät vauhtia aina vain. Heidän takanaan tulivat muut ritarit ja jossain taaempana Mikael, Norrae ja Erik. Suhina kävi kun Etsivät Ritarit vetivät esiin valtaisat kahdenkädenmiekkansa. Tanner jylisi kuin ukkosen jyminä kun seitsemän tusinaa sotahevosta ravasi kohti minotaureja. Ne kuulivat äänen ja kiljuen ja röhkien ne kääntyivät ympäri ja valmistautuivat taisteluun.
Ritarit syöksyivät valtavalla vauhdilla härkäpäisiä vihollisiaan päin. Edes minotaurien valtavat kirveet ja haarniskat eivät kyenneet pysäyttämään Bretonnian Ritarien rynnäkköä. Peitset katkeilivat, teräs pirstoutui ja pedot kaatuivat maahan yksi kerrallaan. Kenenkään rohkeus ei pettänyt; kenties otukset olivat liian tyhmiä pelätäkseen kuolemaa. Peitsimuodostelma leikkasi minotaurien rivistöjen läpi kiilana surmaten kaikki jotka tulivat tielle.
Mutta taistelu vaati veronsa: vaikka ritarit olivat saaneet valtavan edun vauhdillaan ja hyökkäyksen voimalla, olivat minotaurit silti isoja ja vahvoja. Jotkut ottivat hevosten päistä kiinni ja väänsivät niiden niskat nurin, ja jotkut uljaat ritarit putosivat verissään maahan saatuaan osuman minotaurin aseesta.
Montglaive hyökkäsi hurmekarkeloon lapsen innolla ja teurastus lumosi hänet: hieman epäritarillisesti hän surmasi jokaisen minotaurin joka tuli hänen eteensä ja oli kuin näkymätön kilpi olisi suojellut häntä vihollisilta. Vihreä Ritari hakkasi miekallaan puolin ja toisin ja veri roiskui hänen ympärillään. Harland niitti minotaurien jänteitä katki kuin heinää ja hakkasi niiden kaulat auki. Erik ja Norrae käyttelivät pieniä kirveitään tehokkaasti. Mikael taas niitti enemmän kunniaa kuin moni Valtakunnan Ritari: hän surmasi itse kaksi isoa minotauria ja haavoitti pahasti montaa, ja hänen kilpeensä upposi monta pahaa iskua mutta se kesti.
Taistelu kesti pitkään. Ritarien ajantaju katosi ja vasta myöhään illalla kävi selväksi että taistelu oli muuttunut jäljellejääneiden teurastukseksi. Bretonnia oli saanut voiton.
”Rumaa”, Montglaive tiivisti katsellen ratsunsa selästä veristä taistelukenttää. Hän puhui lähinnä itselleen; muut ritarit olivat aika kaukana lopettamassa haavoittuneita minotaureja.
Hän etsi käsiinsä tuttuja ja sattui törmäämään Erikiin ja Norraeen jotka olivat kumartuneet jonkin ylle.
”Mikä hätänä?” Montglaive kysyi nähdessään toverinsa. Hän tuli alas ratsailta ja meni katsomaan.
Mikael makasi maassa pahasti haavoittuneena. Erik ja Norrae olivat löytäneet hänet ja vajonneet polvilleen hänen vierelleen. Mikael oli saanut taistelun tiimellyksessä kirveen selkäänsä. Se oli lävistänyt hänen panssarinsa ja hän oli pudonnut satulasta selälleen. Hän hengitti heikosti. Haava oli paha, ja Montglaive näki heti että moni olisi kuollut heti moisen saadessaan.
Montglaive otti Mikaelin käden omaansa ja laski toisen kätensä kuolevan otsalle. Mikael avasi raukeasti silmänsä. Hänen huulillaan oli verta.
”Montglaive”, hän vaikeroi, ”minä tapoin niitä… monta minotauria.”
”Sinä olit hyvin urhoollinen.”
”Olisiko…” Mikael yskäisi heikosti. Kuunvalo heitti kolmen surijan varjot hänen kasvoilleen. ”Olisiko minusta tullut Valtakunnan Ritari?”
”Olisi”, Montglaive vastasi liikuttuneena. Hän tunsi kyyneleen silmässään. ”Sinusta olisi tullut paras tuntemani Valtakunnan Ritari.”
Mikael hymyili ja katsoi välinpitämätöntä kuuta Montglaiven takana. Sitten hän kohdisti katseensa vielä takaisin Montglaiveen. Se kävi vaivalloisesti. Elämä pakeni hänestä kovaa vauhtia ja hän tunsi sen.
”Nimitä minut.”
”Mitä?”
”Minä haluan kuolla Valtakunnan Ritarina. Ylennä minut. Minä … pyydän …”
Montglaive niiskaisi. Kyynel valui hänen poskelleen. Sitten hän luetteli ulkomuistista koko seremonian. Mikael vannoi valat, hän oli jo opetellut ne: ”…Niin kauan kuin henkeni kulkee ei maata pahuus saastuta… Kunnia on kaikki … Ritarillisuus on kaikki …”
Sitten hän kuoli.
TO BE CONTINUED…
Osa III
Mog oli kolmekymppinen talonpoika alhaisesta perheestä (kuten talonpojat yleensäkin). Hänen vaimonsa oli kuollut koleraan ja toinen hänen pojistaan kun hevonen oli potkaissut tätä päähän. Mogin vanhempi poika palveli Aquitainen herttua Armandin armeijassa asemiehenä. Mog ei ollut nähnyt tätä kuuteen vuoteen eikä ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi, että poika ei välttämättä ollut enää hengissä.
Mog raatoi päivät pitkät pellolla kädet ruvella. Kuumina päivinä, kun aurinko paahtoi hien pintaan, ja märkinä päivinä, kun pellot olivat kurassa ja muta tahri Mogin varpaista tukkaan, häntä otti hieman päähän mutta kaiken kaikkiaan hän ei tiennyt paremmasta.
Kun hän eräänä (vähän turhankin) aurinkoisena päivänä kylvi siemeniä joista suurimman osan räkättirastaat heti varastivat, kaukaisen metsän laitaan ilmestyi joukko sotamiehiä. Mogin näkö ei ollut hyvä mutta hän huomasi joukon aika nopeasti. Minkään lordin värejä hän ei erottanut, mutta siitä saattoi syyttää joko huonoa näköä tai ehkäpä miehet olivat vain ryöstelijöitä. Niin tai näin, Mog totesi että olisi paras olla poissa näkyviltä kun sotilaat tulevat kohdalle. Niinpä hän jätti työnsä kesken ja jätti siemenet rastaille.
Kävellessään kohti mökkiä hän kuuli kumman karjaisun takaansa ja kääntyi katsomaan. Sotilaat juoksivat häntä kohti. Kun he tulivat lähemmäs, Mog huomasi jotain sangen kummallista. He eivät olleet bretonnialaisia. Itse asiassa he eivät olleet ihmisiä lainkaan. Heillä oli sarvet päässä.
Mog heitti työkalunsa pellolle ja alkoi juosta.
Ei tarpeeksi nopeasti.
Kun Ceryonin Puolustaja Montglaive ja Vihreä Ritari saapuivat puolisen tuntia myöhemmin paikalle, he eivät löytäneet kuin raadellun ja puoliksi syödyn raadon. Heidän metsästysretkeensä oli liittynyt mukaan kolme Aloittelevaa Ritaria, jotka toivoivat saavansa kunniaa Vihreän Ritarin nähden ja että heidät ylennettäisiin suoraan Grailin Ritarikuntaan, tai ainakin Valtakunnan Ritareiksi. Heidän nimensä olivat Mikael, Norrae ja Erik. Heistä Mikael oli vanhin ja ylimmästä perheestä, ja Montglaive epäili että hänet ylennettäisiinkin Valtakunnan Ritariksi niin pian kuin mahdollista.
Petomiehet ovat olleet täällä, sanoi aavemainen Vihreä Ritari.
”Huomattiin”, totesi Norrae viittoen kohti syötyä talonpoikaa, ympäriinsä roiskunutta verta ja satoja kavion-, sorkan- ja tassunjälkiä.
”Niitä on ollut paljon”, Montglaive sanoi. ”Kokonainen armeija. Ainakin sata.”
Me emme voi lyödä niitä kaikkia kerralla, Vihreä Ritari tuumasi. Meidän on hälytettävä apuvoimia. ”Mistä?” kysyi Montglaive. ”Lähin linna on niin kaukana, että jos menemme sinne hakemaan lisää miehiä, emme ikinä löydä petomiehiä uudelleen.”
Ei, Ritari vastasi, on toinen linna, joka on aivan lähellä. Se on salainen, hyvin kätketty ja kauan piilossa pysynyt, mutta minä kyllä tiedän sen olinpaikan ja tarkoituksen. Niin tiedät sinäkin, Montglaive.
Montglaive nielaisi – kyse oli nimittäin hänen salaisesta ja laittomasta turvapaikastaan. Montglaive oli herttua Armandin alaisia ja hänen salainen linnakkeensa sijaitsi Chalônsin metsässä, joka oli herttua Albericin mailla Bordeleauxissa. Jos joku saisi tietää linnasta, Montglaivea syytettäisiin vehkeilystä Albericia vastaan ja suuren sotajoukon salaamisesta kuninkaalta. Vähemmästäkin oli joutunut päitä pölkylle.
”Mistä sinä puhut?” Montglaive kysyi varovasti.
Sinun salaisesta linnastasi Bordeleauxin maaperällä, tokaisi Ritari, jonka paljastuminen tietäisi sinun pikaista teloitustasi! Mutta älä pelkää – Ritari rauhoitteli kun Montglaive pälyili ympärilleen kuin odottaen kuninkaan miesten syöksyvän pusikosta ja pidättävän hänet oitis – minä tiedän että tällä linnalla on suuri merkitys ja annan sinulle ainakin omasta puolestani ja Neidon puolesta anteeksi.
”Mistä siis on kysymys?” kysyi Mikael.
”Salaisesta linnastani Alberic-herttuan mailla”, Montglaive kertoi. ”Siellä vartioidaan suurta aarretta. Saatte ehkä nähdä sen joskus.”
Nyt ei ole aikaa, sanoi Vihreä Ritari. Meidän on ratsastettava Lehtien Linnaan tuulen nopeudella! Seuratkaa minua!
”Mistähän hän tietää minua paremmin oman linnani sijainnin”, tuumi Montglaive muttei sanonut sitä ääneen jottei Vihreä Ritari loukkaantuisi.
He ratsastivat Vihreän Ritarin kintereillä metsään ja syvälle sinne. Aurinko saavutti lakipisteensä kun he puolisen tuntia myöhemmin ehtivät Montglaiven salalinnalle. Se oli korkea ja kapea, yksi ainoa kivirakennelma josta ei eronnut yhtään sivutorneja eikä sen ympärillä ollut asutusta. Sen ympärillä ei ollut aukiota nimeksikään ja ympäröivän metsän puut suorastaan nuoleskelivat linnan kivistä, pystysuoraa pintaa. Siinä oli yksi ainoa, jykevä portti, eikä kapeita ikkunoitakaan ollut kovin montaa. Linnan harja oli ainakin sadan metrin korkeudessa.
”Tuota ei helposti valloiteta”, Erik sanoi ihaillen linnaa.
”Se on rakennettu salassa kaikilta muilta paitsi herttua Armandilta”, Montglaive paljasti hieman ylpeillen linnallaan. ”Hän hyväksyi sen pystyttämisen vuosien suostuttelun jälkeen.”
Kun he ratsastivat lähemmäs, Mikael, Norrae ja Erik huomasivat että linnan seinillä kasvoi paljon murattia ja se oli ikään kuin koristeltu kauniilla kasveilla. Sen nimi ei syyttä ollut Lehtien Linna. Se näytti suunnattomalta kivenlohkareelta joka pisti esiin puiden keskeltä.
Silloin linnasta kuului pitkä torven toitotus. Portit avautuivat heille ja sulkeutuivat heti heidän jäljessään. He olivat tulleet suureen, maapohjaiseen holvisaliin. Siellä oli paljon talonpoikia jotka tylsistynein ilmein hoitivat arkisia askareita vartijoiden seuratessa heidän touhujaan. Heitä kohti käveli koreaan, kirjavaan viittaan pukeutunut, kokonaan kalju mies jolla oli punainen parta.
”Tervetuloa takaisin, lordi Montglaive”, hän sanoi. ”Ja onko tämä itse-” hän haukkoi henkeään nähdessään Vihreän Ritarin.
Järven Neidon palvelija Vihreä Ritari, viimeksi mainittu sanoi ja kumarsi hieman satulastaan.
Kalju mies kumarsi niin syvään että parta hipoi maata. ”On suuri kunnia tavata teidät. Mikä tuo teidän… vihreytenne Lehtien Linnaan?”
”Tarvitsemme sata ritaria taisteluun petomiesten armeijaa vastaan”, Montglaive vastasi Ritarin puolesta. ”Ne lähtivät Chalônsista noin tunti sitten ja suunnistivat etelään.”
”Kamalaa!” sanoi kalju mies. ”Meillä ei ole nyt paikalla kuin kolmekymmentä Valtakunnan Ritaria. He voivat kyllä lähteä puolen tunnin sisällä.”
”He eivät riitä!” sanoi Mikael. ”Petomiehiä on yli sata, ehkä monta sataa. Ja ne saavat edun metsässä, koska me emme voi käyttää peitsimuodostelmaa kuin aukealla paikalla!”
He riittävät, keskeytti Vihreä Ritari.
Vihreän Ritarin käskystä he lähtivät etsimään petomiehiä ainoastaan kolmenkymmenen ritarin voimin. Neidon suosikki oli täysin tyyni ja sanoi heille koko ajan rauhoitellen, että Neito kyllä antaisi heille voiton vaikka petomiehiä olisi tuhat.
Kun he lähestyivät metsän laitaa, kuului edestäpäin ihmisten ääniä: naurua, laulua ja soittoa.
”Keitä siellä on?” kysyi Erik.
”Ei ainakaan petomiehiä”, Norrae vastasi. ”Ne eivät ole mandoliinia nähneetkään ja jos näkisivät, luulisivat sitä taistelunuijaksi.”
Montglaive huusi: ”Astukaa esiin!”
Metsästä ratsasti noin viidenkymmenen Etsivän Ritarin joukko. Matkallaan Grailia etsimään he olivat tulleet Chalônsin metsään. ”Kappas!” huudahti heidän johtajansa. ”Eikös se ole itse lordi Montglaive! Hauskaa tavata taas! Mikä tuo teidät tänne syrjäiseen Chalônsiin?”
”Tunnemmeko me?” kysyi Montglaive muistiaan kaivellen.
Ilmeni, että heitä tervehtinyt ryhdikäs, keltahiuksinen mies oli lordi Harland, joka oli etäistä sukua Montglaivelle. Hän ilahtui sukulaisensa kohtaamisesta ja hänen kumppaninsakin olivat iloisia tavatessaan muita ritareita. Montglaive selitti heidän metsästävän petomiehiä etelässä ja Harland ilmoitti heti tulevansa mukaan Etsivine Ritareineen. He etsivät kunniaa taistelukentältä ja petomiesten luona sitä olisi tarjolla. Ritarit yhdistivät voimansa ja lähtivät yhdessä metsästämään Kaaoksen vääristämiä otuksia.
”Tiesitkö sinä että me kohtaisimme Harlandin?” Mikael kysyi Vihreältä Ritarilta.
Vihreä Ritari ei vastannut, mutta Mikaelilla oli omat epäilyksensä. Ilmankos Ritari oli ollut niin varma että he eivät tarvitsisi lisää Valtakunnan Ritareita.
He tulivat ulos metsästä ja palasivat maatilalle. Siellä ei ollut tapahtunut muutoksia lukuun ottamatta sitä seikkaa että räkättirastaat olivat todenneet Mog-paran olevan parempaa syötävää kuin hänen kylvämänsä siemenet. Kahdeksankymmentä ritaria jyristi sotaratsuillaan onnettoman maanviljelijän peltojen halki etelään seuraten leveää petomiesten jättämää jälkivanaa, jota paikoin koristivat tallotut ulosteet ja jalkoihin jääneet taistelutoverit, jotka makasivat kuolleina tiellä. Niiden kilvissä oli kaikissa sama merkki: iso, muodoton veritahra.
”Siivotonta sakkia”, Norrae huomautti kun he ohittivat yhden näistä raadoista.
”Siinähän olisi meille hyvä iltapala”, Erik virnisti.
”Niillä on ollut kova kiire”, Montglaive huomautti. ”Aivan kuin joku olisi komentanut niitä juoksemaan.”
”Ehkä niillä on ollut suuri sotapäällikkö kannustamassa niitä”, Mikael epäili.
Tai joku muukin on ajanut niitä takaa, sanoi Vihreä Ritari ja osoitti edessä siintävää kasaa.
Kun he ratsastivat lähemmäs, he näkivät että se oli pino joka muodostui kolmensadan gorin ja ungorin ruumiista. Ne oli kaikki silvottu kuoliaiksi kynsin ja hampain, ja monesta puuttui paloja.
”Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?” kysyi Montglaive tuijottaen taistelukenttää joka oli täynnä petomiesten raatoja. ”Ovatko ne taistelleet keskenään?”
Eivät, Vihreä Ritari sanoi. Niitä on ajanut takaa vahvempi armeija joka on teurastanut ne viimeiseen sarveen.
”Tiedätkö vai arvaatko?”
Vihreä Ritari jätti kysymyksen omaan arvoonsa.
”Tulkaa katsomaan!” Harland huudahti ja viittoi muita luokseen.
Siellä makasi kuollut minotauri. Se oli ainut lajiaan koko taistelukentällä, ja sen kilvessä ei ollut epämääräistä veritahraa vaan sinapinkeltainen pääkallo, jolla oli isot sarvet päässään. Sama kuvio oli tatuoitu sen reiteen.
”Se ei ole kuulunut samaan armeijaan. Täällä on käyty gorien ja minotaurien välinen taistelu”, Montglaive puki sanoiksi kaikkien ajatukset.
Sitä suuremmalla syyllä meidän on saatava kiinni hirviöt, Vihreä Ritari huusi. Minotaurit ovat vaarallisempia kuin gorit. Ne on lahdattava pian! Niinpä he kokosivat rivinsä ja lähtivät minotaurien jättämien jälkien perään.
Aurinko lähestyi taivaanrantaa. He olivat ratsastaneet koko päivän Aquitainen tasangoilla. Ruohoerämaat vilistivät heidän ohitseen kun he metsästivät minotaurien sotajoukkoa.
”Tuolla!” huudahti Mikael.
Kaukana edessäpäin kulki kovasti röhkien isojen sarvipäiden lauma. Niiden aseet kiilsivät laskevan auringon verenkarvaisessa valossa.
”Hyökkäykseen!” karjui Montglaive, laski kypäränsä silmikon alas, höllensi miekkaansa huotrassaan, laski peitsen tanaan ja kannusti ratsunsa kovempaan vauhtiin. Samoin tekivät kaikki kahdeksankymmentä ritaria.
”Peitsimuodostelmaan!” huusi puolestaan Harland ja ritarit tottelivat. Sotajoukko vaihtoi järjestystään ja asettui pelättyyn peitsimuodostelmaan. Montglaive, Harland ja Vihreä Ritari pitivät kärkeä ja lisäsivät vauhtia aina vain. Heidän takanaan tulivat muut ritarit ja jossain taaempana Mikael, Norrae ja Erik. Suhina kävi kun Etsivät Ritarit vetivät esiin valtaisat kahdenkädenmiekkansa. Tanner jylisi kuin ukkosen jyminä kun seitsemän tusinaa sotahevosta ravasi kohti minotaureja. Ne kuulivat äänen ja kiljuen ja röhkien ne kääntyivät ympäri ja valmistautuivat taisteluun.
Ritarit syöksyivät valtavalla vauhdilla härkäpäisiä vihollisiaan päin. Edes minotaurien valtavat kirveet ja haarniskat eivät kyenneet pysäyttämään Bretonnian Ritarien rynnäkköä. Peitset katkeilivat, teräs pirstoutui ja pedot kaatuivat maahan yksi kerrallaan. Kenenkään rohkeus ei pettänyt; kenties otukset olivat liian tyhmiä pelätäkseen kuolemaa. Peitsimuodostelma leikkasi minotaurien rivistöjen läpi kiilana surmaten kaikki jotka tulivat tielle.
Mutta taistelu vaati veronsa: vaikka ritarit olivat saaneet valtavan edun vauhdillaan ja hyökkäyksen voimalla, olivat minotaurit silti isoja ja vahvoja. Jotkut ottivat hevosten päistä kiinni ja väänsivät niiden niskat nurin, ja jotkut uljaat ritarit putosivat verissään maahan saatuaan osuman minotaurin aseesta.
Montglaive hyökkäsi hurmekarkeloon lapsen innolla ja teurastus lumosi hänet: hieman epäritarillisesti hän surmasi jokaisen minotaurin joka tuli hänen eteensä ja oli kuin näkymätön kilpi olisi suojellut häntä vihollisilta. Vihreä Ritari hakkasi miekallaan puolin ja toisin ja veri roiskui hänen ympärillään. Harland niitti minotaurien jänteitä katki kuin heinää ja hakkasi niiden kaulat auki. Erik ja Norrae käyttelivät pieniä kirveitään tehokkaasti. Mikael taas niitti enemmän kunniaa kuin moni Valtakunnan Ritari: hän surmasi itse kaksi isoa minotauria ja haavoitti pahasti montaa, ja hänen kilpeensä upposi monta pahaa iskua mutta se kesti.
Taistelu kesti pitkään. Ritarien ajantaju katosi ja vasta myöhään illalla kävi selväksi että taistelu oli muuttunut jäljellejääneiden teurastukseksi. Bretonnia oli saanut voiton.
”Rumaa”, Montglaive tiivisti katsellen ratsunsa selästä veristä taistelukenttää. Hän puhui lähinnä itselleen; muut ritarit olivat aika kaukana lopettamassa haavoittuneita minotaureja.
Hän etsi käsiinsä tuttuja ja sattui törmäämään Erikiin ja Norraeen jotka olivat kumartuneet jonkin ylle.
”Mikä hätänä?” Montglaive kysyi nähdessään toverinsa. Hän tuli alas ratsailta ja meni katsomaan.
Mikael makasi maassa pahasti haavoittuneena. Erik ja Norrae olivat löytäneet hänet ja vajonneet polvilleen hänen vierelleen. Mikael oli saanut taistelun tiimellyksessä kirveen selkäänsä. Se oli lävistänyt hänen panssarinsa ja hän oli pudonnut satulasta selälleen. Hän hengitti heikosti. Haava oli paha, ja Montglaive näki heti että moni olisi kuollut heti moisen saadessaan.
Montglaive otti Mikaelin käden omaansa ja laski toisen kätensä kuolevan otsalle. Mikael avasi raukeasti silmänsä. Hänen huulillaan oli verta.
”Montglaive”, hän vaikeroi, ”minä tapoin niitä… monta minotauria.”
”Sinä olit hyvin urhoollinen.”
”Olisiko…” Mikael yskäisi heikosti. Kuunvalo heitti kolmen surijan varjot hänen kasvoilleen. ”Olisiko minusta tullut Valtakunnan Ritari?”
”Olisi”, Montglaive vastasi liikuttuneena. Hän tunsi kyyneleen silmässään. ”Sinusta olisi tullut paras tuntemani Valtakunnan Ritari.”
Mikael hymyili ja katsoi välinpitämätöntä kuuta Montglaiven takana. Sitten hän kohdisti katseensa vielä takaisin Montglaiveen. Se kävi vaivalloisesti. Elämä pakeni hänestä kovaa vauhtia ja hän tunsi sen.
”Nimitä minut.”
”Mitä?”
”Minä haluan kuolla Valtakunnan Ritarina. Ylennä minut. Minä … pyydän …”
Montglaive niiskaisi. Kyynel valui hänen poskelleen. Sitten hän luetteli ulkomuistista koko seremonian. Mikael vannoi valat, hän oli jo opetellut ne: ”…Niin kauan kuin henkeni kulkee ei maata pahuus saastuta… Kunnia on kaikki … Ritarillisuus on kaikki …”
Sitten hän kuoli.
TO BE CONTINUED…
Loppukin oli hieno, vai olenko pehmo tai jotain vastaavaa? 
