Norendalionin matkat: osa 3
Lähetetty: La 27.03.2004 20:46
Juu parempi jatkaa tätä tarinaa myöhään kuin ei milloinkaan, vai? Muistin virkistykseksi linkitän teille 1. ja 2. tarinani tähän trilogiaan – ->[url]http://forums.sotavasara.net/viewtopic. ... highlight=[/u]
Pyytäisin että kommentoisitte ihan tähän topicciin noita kahta aiempaa tarinaa koska sitä on ihan turha nostattaa haudastaan kun on jo niin vanha sekin mokoma. Otan vastuun kaikesta mahdollisesta off-topicista koskien aiempien tarinoideni kommentointia väärässä topicissa eli tässä kyseisessä. Siis jos jotain tarvitsee rankaista kyseisesta off-topicista, ryhdyn marttyyriksi. Moderaattorit polttakoon minut roviolla jos on siis tarpeen
Nonniin tarina alakaa! Pistäkkääs ne kaikki vempaimet ja kännykät kiinni tarinan ajaksi!
Norendalionin kasvot olivat hiestä märät johtuen paahtavasta auringosta, jota hän oli joutunut kokemaan 3 päivää. Hän oli itsekin unohtanut että aavikolla ei pitäisi kulkea päivällä ilman vettä pitkään. Hän silti teki niin henkensä pantilla. Hän vaelsi ja vaelsi, eikä silti nähnyt muuta kuin dyynejä ja kuumuudessa väreilevää ilmaa horisontissa. Päivä alkoi lopulta kääntyä illaksi, ja ilma viileni. Hän alkoi jo epäillä tehtävänsä tärkeyttä.
”Miksihän feenikskuningas ei ollut kertonut hänelle enempää?” hän mietti itsekseen. Hän alkoi etsiä
karttaansa, muttei löytänyt sitä. ”Muut olivat varmaan ottaneet sen mukanaan veden kanssa.”
hän pohti. Epätoivo alkoi kiristää otettaan Norendalionista. Hän ei enää kyennyt ajattelemaan selkeästi ja häntä alkoi huimata. Hän hoippui muutaman metrin eteenpäin vain tuupertuakseen kuumaan hiekkaan. Hänen näkökenttänsä alkoi pimentyä. Hän ei nähnyt enempää.
Norendalion heräsi valkoisessa teltassa jonka lattia oli päällystetty koristeellisella ja kuvioidulla matolla. Teltta oli pyöreän muotoinen ja siellä oli yksi oviaukko. Teltan katosta kajasti valoa ja Norendalion erotti ympärillään olevia esineitä. Hänen ympärillään oli hienoja sinisiä ruukkuja joissa oli kultakaiverruksia.
Teltassa oli myös outo tuoksahdus, se tuoksui kirkkaan raikkaana ja metsäisenä. Norendalion erotti panssarinsa telineessä teltan reunalla. Siitä oli erotettu hienosti valmistettu ja koristeellinen kyrassi ja suomupanssari joka suojasi vyötäröstä alaspäin. Hänen saappaansa olivat puhtaan näköiset ja olivat siististi panssarin vieressä. Hänen miekkansa oli toisessa telineessä panssarin vieressä. Oviaukosta tuli sisään hunnutettu nainen joka ohjasi Norendalionin kädestä pitäen ulos tapaamaan tukevan näköistä viiksekästä sheikkiä. Norendalion yritti kommunikoida kyseisen henkilön kanssa Empiren yleiskielellä
– Jos saan kysyä niin missä olen juuri nyt ja mikä soi minulle onnen teidän saapumisellanne pelastaakseni minut, ja kuka te oikein olette?
– Olen Abdullah Dary-am ja olette meidän arabialaisten leirissä Etelämaiden eteläisillä laidoilla.
Pelastin sinut koska olit ilman vettä ja olit kaikenlisäksi kuolemaisillasi. On jokaisen aavikolla matkaavan velvollisuus tarjota matkalaisille vettä, mikäli heillä ei sitä ole ja he ovat nääntymäisillään.
”Jokin sheikin puheissa ei vakuuttanut, tässä oli kyllä koira haudattuna, ei tavallinen ihminen vain pelastaisi kuolemaisillaan olevaa prinssiä kauniin haarniskan, kypärän ja maagisen miekan kanssa.
Vaan ennemminkin nappaisi arvotavarat ja jättäisi ylimyksen kuolemaan.” hän tuumi.
Ajatukset muista, Norendalionin ystävistä ja miehistönjäsenistä täyttivät hänen mielen.
Niinpä hän kysyi sheikiltä olivatko he löytäneet muita samanlaisiin valkoisiin housuihin ja paitoihin pukeutuneita matkalaisia kuin hän. Sheikki vastasi kielteisesti ja suru täytti Norendalionin mielen.
Hän oli muisti kuinka Golradir oli kuollut pyramidissa ja hautakuningas oli herännyt henkiin henkivartijakaartinsa kanssa, ja kuinka Norendalion oli päihittänyt hautajätin.
Mitä jos kuolleet olivat seuranneet muita ja lopulta tappaneet heidät? Näitä asioita miettiessä
sheikki karjaisi lähtökäskyn ja kaapuun ja turbaaniin pukeutuneet palvelijat menivät telttaan ja käärivät Norendalionin panssarin, miekan ja kypärän hienoihin kankaisiin ja asettivat ne outojen eläinten kyljessä olevaan satulalaukkuun. Samalla muut palvelijat olivat purkaneet teltan ja sen sisustuksen. Kaksi muuta palvelijaa tuli Norendalionin luokse ja tarjosivat hänelle hieman hienompaa kaapua ja turbaanikangasta ilmeisesti matkan ajaksi vaatetukseksi. Palvelijat pukivat sinisen kankaan Norendalionin päähän turbaaniksi ja vyöttivät hänelle kaavun.
Samat palvelijat auttoivat Norendalionin tuon kameliksi kutsutun elikon selkään ja taluttivat kamelia sheikin kamelin takana. He matkasivat kaksi päivää, ja Norendalion kysyi sheikiltä vihdoin minne he olivat menossa. ”Olemme menossa kohti etelää ja sen sademetsiä.” vastasi sheikki.
Kohta tylsä aavikkomaisema alkoi muuttua vähitellen tiheäksi viidakoksi. Välillä he pysähtelivät
pienille puroille täyttämään vesileilejään ja kamelit janoisina matkasta täyttivät myös janoaan.
Viidakko kävi yhä vaikeakulkuisemmaksi kunnes he tulivat muinaisen temppelin luokse. Sheikki
huusi palvelijoilleen käskyn perustaa leiri temppelin lähelle.
Leirissä oli kaksi telttaa, yksi Norendalionille ja yksi sheikille. Oli kohta jo yö. Sheikki vetäytyi omaan telttaansa, samalla kuin Norendalion vetäytyi omaansa. Haltialla oli tällä kertaa suunnitelma mielessään. Ja hän tiesi nyt tasatarkalleen miksi sheikki oli pelastanut Norendalionin, itse asiassa haltiaprinssi oli aavistanut sen jo heidän ensitapaamisessa. Sheikki halusi kultaa. Sitä hän olisi saanut Norendalionin panssarista ja miekasta, mutta se ei olisi ollut uskottavaa, eikä edes kannattavaa, vielä. Sheikin suunnitelma oli käyttää Norendalionia hyväkseen jonkin aarteen etsimisessä ja sen jälkeen surmata Norendalion aseettomana ja korjata koko potti itselleen.
Norendalionilla ei ollut silloin vaihtoehtoja, silloin hän oli tajuton ja nestehukan ja auringonpistoksen uhri. Sheikki oli myös valinnut hänet aavikolta, koska sheikki tiesi
Norendalionin osaavan liskomiesten hieroglyfejä. Haltia oli aliarvioinut röyhkeän ihmisen tietämyksen ja samalla ei itse myöntänyt joutuneensa huijatuksi, kuten haltiat joskus ylpeydessään tekevät. Ja vaikka sheikki ei aikoisi mitään tällaista, Norendalionin täytyi silti päästä Auringonlaskun linnakkeeseen, hakemaan feenikskuninkaan haluama artefakti. Sieltä hän saisi uuden laivan ja miehistöä palatakseen.
Haltia hiipi ulos teltastaan hakemaan ithilmar-panssaripukunsa ja maagisen miekkansa ulkoa, vartiopaikalla nukkuvan vahdin tarkasta vartioinnista huolimatta. Sen jälkeen hän hiipi pois leiristä jättäen sheikin haareminsa huostaan ja suuntasi itse viidakkoon ja kohti linnaketta kiertäen temppelin kaukaa. Hänellä oli mukanaan arabialaisten puhdas vesi joka oli säästynyt matkalla aavikolta viidakkoon.
Kaikesta hyvästä kohtelusta huolimatta Norendalionilla oli omat johtopäätöksensä ja ei tuntenut myötätuntoa noita ihmisiä kohtaan. Aamu alkoi sarastaa ja sheikki heräsi. Hän siirtyi pirteänä herättämään Norendalionia hänen telttaansa. Eikä kestänyt kauaakaan kun Abdullah ryntäsi teltasta naama punaisena huutaen: ”Missä se suippokorva on?!”
Sheikillä ei ollut aikaa etsiä haltiaprinssiä käsiinsä, koska viidakko oli vaarallinen paikka, ja hän joutuisi palaamaan kotiin tyhjin käsin jos hän menettäisi tarpeeksi työvoimaa. Abdullah ja yhdeksän
hänen palvelijaansa suuntasivat kohti temppeliä. He kävelivät portaat ylös tasanteelle. Yksi palvelijoista jatkoi eteenpäin kohti temppelin sisintä. Pelokkaana palvelija vilkaisi taakseen ja jatkoi hitaasti kävellen. Maassa alkoi näkyä entisten aarteenmetsästäjien päitä ja raajoja. Seinillä oli outoja
käärmeitä kuvaavia ornamentteja. Palvelija kääntyi oikealle tunnelissa. Pian hän huomasi kullan kiillon käytävän päässä. Palvelija juoksi kaavussaan villisti kohti kulta-aarretta ylistäen arabian kielellä jumaliaan kyseisestä. Kulta oli melkein käsin kosketeltavissa kun lattia katosi palvelijan alta
ja tämä syöksyi kuolemaansa karmivasti kirkuen.
Abdullah kuuli tämän tasanteelle asti ja kirosi huonoa tuuriaan lähettäen toisen palvelijan matkaan.
Sillä välin Norendalion oli ehtinyt jo kauas leiristä, ja suuntasi suunnitelma mielessään kohti Auringonnousun linnaketta. Kun hän pääsisi linnakkeeseen, hän hakisi artefaktin koska hän
tiesi nyt mitä feenikskuningas oli tarkoittanut. Hän lähetti Norendalionin hakemaan Morionin
sydäntä. Morion oli Merilohikäärme joka oli kiusannut Cothiquen kalastajia jo monia vuosikymmeniä. Hän oli itsekin nähnyt sen isänsä kanssa veneestä. Morion oli syönyt kalastajien
saaliita ja varomattomia kalastajiakin. Se oli väritykseltään musta ja sen kiiltävien suomujen huhuttiin olevan ithilmariakin kovempia. Monet kerrat sitä yritettiin surmata, mutta tavalliset keihäät haltioiden heittäminä eivät petoa hätkäyttäneet.
Se oli myös tunnettu muuallakin kuin
Ulthuanissa ja sen rannikoilla. Monet ihmisten merikapteenit olivat joutuneet sen hyökkäyksen kohteeksi, eikä heistä kuultu sen koommin. Kerran kun Morion yritti tuhota erästä Cathayyn menevää kauppalaivaa Auringonnousun linnakkeen lähellä, sen onni kuitenkin kääntyi. Kauppalaivassa oli keihäänheittimiä jotka olivat laivassa juuri mereneläviltä puolustamista varten. Yksi keihäs joka ammuttiin laivasta, oli läpäissyt Morionin suomut ja se pakeni paikalta.
Myöhemmin se ajautui kuitenkin kuolleena Etelämaiden eteläisille rannoille jossa haltiat nylkivät siltä suomut ja ottivat sen sydämen. Sydäntä pidettiin arkistoissa Auringonnousun linnakkeen sisällä. Suomut taas menivät jonkin ylimyksen panssaria varten josta ei ollut mitään merkintöjä.
Sanottiin että sydän piti sisällään mahtavia taikavoimia ja omasi parantavia vaikutuksia.
Norendalion tuli ulos viidakosta ja astui kivikkoiseen kristallinkirkkaaseen rantaveteen, josta näki jo linnakkeen korkeat tornit ja muurit. Enää täytyi päästä sinne. Norendalion oli kuullut kuinka vanha liskomiesten rotu ratsasti pienillä lentoliskoilla joita he kutsuivat terradoneiksi. Ja hän havaitsi juuri yhden kyseisen lentoliskon pesän jossa sellainen nukkui. Pesä oli korkealla kalliolla laguunissa, ja kallio näytti liukkaalta. Haltia kahlasi tiensä läpi vedestä kalliolle ja alkoi kiivetä. Hän liukastui ja melkein tippui alas, mutta sai otteensa kallion seinästä. Lisko onneksi vain murahti unissaan eikä herännyt. Kun hän vihdoin pääsi kallion päälle, hän hyppäsi liskon selkään. Prinssimme oli lentänyt Ulthuanissa pelottavan isoja suurkotkia ja kerran lohikäärmettäkin eikä lentäminen tällä voisi olla kovin vaikeaa.
Lisko kiljaisi kun se herätettiin näin kesken unten. Se heitti Norendalionin pois selästänsä, ja yritti paeta. Haltia sai kuitenkin napattua kiinni liskon hännästä, mutta se nosti hänet ilmaan. Hän taisteli itsensä liskon selkään ja ohjasi sen kohti linnaketta. Lisko yritti vielä rimpuilla, mutta Norendalion
puhui sille rauhoittavalla äänensävyllä haltiakielellä lumoavia sanoja, ja se rauhoittui.
Lentomatka ei ollut pitkä ja pian Norendalion olisi päässyt pois tuolta kirotulta maalta. Hän laskeutui terradonilla ”hieman rajummin” keskelle toria. Terradon liisi kirkuen takaisin viidakkoon.
Norendalion nousi seisaalleen ja alkoi puhdistella haarniskaansa pölystä ja liasta. Tavalliset kansalaiset tuijottivat Norendalionia. Kaikki puhe ja hälinä hiljeni. Katseet kohdistuivat Norendalioniin. Seurasi kiusallinen pitkä hiljaisuus. Norendalion kysyi osuvasti: ”Mitä te oikein mulkkaatte?” Sitten hän tepasteli pois paikalta nyrpeänä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Hän suuntasi kohti museota jossa Morionin sydäntä säilytettiin. Päästyään ovelle ja astuttuaan sisään, Norendalion käveli pöydän ohi ja sanoi kirjanpitäjälle olevansa feenikskuninkaan asialla.
Kirjanpitäjä palasi tämän kuultuaan kirjansa pariin. Norendalion käveli portaita alas kohti holveja missä arvotavaroita pidettiin lukkojen takana. Hän käveli yhden oven luo ja otti mukana olleestaan
pussista avaimen jolla hän avasi vankan lukon. Hän käveli sisään kohti valaistua kivipöytää ja otti
sen päältä kankaaseen käärityn möykyn, artefaktin, Morionin sydämen.
Tällanen pikku tarina tuli nyt vaihteeksi väännettyä. Minulla olisi siis myös kysymyksiä mahdollisista jatko tarinoista, mahdollisen kritiikin ohella.
1. Kannattaako minun kirjoittaa seuraava tarina vaikka ”minämuodossa”? Mielestäni se voisi sopia jatko-osaan. Mielipiteitä, anyone?
2. Kannattaisiko kirjoittaa englanniksi? Itselläni on kuitenkin kohtuu hyvä englanti (oisko joku 9-10… En muista kumpi).
3. Hieman tyhmä kysymys, mutta kaipaisitteko hieman hack&slashiä tarinoissani? Edes kuvailtua taistelua ja tappioita ettei tuu mitään uber-elffiprinssiä joka ei häviä vaan kokee kokoajan voittoja ja onnnistuu?
EDIT:Dääm se linkki ei taaskaan siis toimi...
Pyytäisin että kommentoisitte ihan tähän topicciin noita kahta aiempaa tarinaa koska sitä on ihan turha nostattaa haudastaan kun on jo niin vanha sekin mokoma. Otan vastuun kaikesta mahdollisesta off-topicista koskien aiempien tarinoideni kommentointia väärässä topicissa eli tässä kyseisessä. Siis jos jotain tarvitsee rankaista kyseisesta off-topicista, ryhdyn marttyyriksi. Moderaattorit polttakoon minut roviolla jos on siis tarpeen
Nonniin tarina alakaa! Pistäkkääs ne kaikki vempaimet ja kännykät kiinni tarinan ajaksi!
Norendalionin kasvot olivat hiestä märät johtuen paahtavasta auringosta, jota hän oli joutunut kokemaan 3 päivää. Hän oli itsekin unohtanut että aavikolla ei pitäisi kulkea päivällä ilman vettä pitkään. Hän silti teki niin henkensä pantilla. Hän vaelsi ja vaelsi, eikä silti nähnyt muuta kuin dyynejä ja kuumuudessa väreilevää ilmaa horisontissa. Päivä alkoi lopulta kääntyä illaksi, ja ilma viileni. Hän alkoi jo epäillä tehtävänsä tärkeyttä.
”Miksihän feenikskuningas ei ollut kertonut hänelle enempää?” hän mietti itsekseen. Hän alkoi etsiä
karttaansa, muttei löytänyt sitä. ”Muut olivat varmaan ottaneet sen mukanaan veden kanssa.”
hän pohti. Epätoivo alkoi kiristää otettaan Norendalionista. Hän ei enää kyennyt ajattelemaan selkeästi ja häntä alkoi huimata. Hän hoippui muutaman metrin eteenpäin vain tuupertuakseen kuumaan hiekkaan. Hänen näkökenttänsä alkoi pimentyä. Hän ei nähnyt enempää.
Norendalion heräsi valkoisessa teltassa jonka lattia oli päällystetty koristeellisella ja kuvioidulla matolla. Teltta oli pyöreän muotoinen ja siellä oli yksi oviaukko. Teltan katosta kajasti valoa ja Norendalion erotti ympärillään olevia esineitä. Hänen ympärillään oli hienoja sinisiä ruukkuja joissa oli kultakaiverruksia.
Teltassa oli myös outo tuoksahdus, se tuoksui kirkkaan raikkaana ja metsäisenä. Norendalion erotti panssarinsa telineessä teltan reunalla. Siitä oli erotettu hienosti valmistettu ja koristeellinen kyrassi ja suomupanssari joka suojasi vyötäröstä alaspäin. Hänen saappaansa olivat puhtaan näköiset ja olivat siististi panssarin vieressä. Hänen miekkansa oli toisessa telineessä panssarin vieressä. Oviaukosta tuli sisään hunnutettu nainen joka ohjasi Norendalionin kädestä pitäen ulos tapaamaan tukevan näköistä viiksekästä sheikkiä. Norendalion yritti kommunikoida kyseisen henkilön kanssa Empiren yleiskielellä
– Jos saan kysyä niin missä olen juuri nyt ja mikä soi minulle onnen teidän saapumisellanne pelastaakseni minut, ja kuka te oikein olette?
– Olen Abdullah Dary-am ja olette meidän arabialaisten leirissä Etelämaiden eteläisillä laidoilla.
Pelastin sinut koska olit ilman vettä ja olit kaikenlisäksi kuolemaisillasi. On jokaisen aavikolla matkaavan velvollisuus tarjota matkalaisille vettä, mikäli heillä ei sitä ole ja he ovat nääntymäisillään.
”Jokin sheikin puheissa ei vakuuttanut, tässä oli kyllä koira haudattuna, ei tavallinen ihminen vain pelastaisi kuolemaisillaan olevaa prinssiä kauniin haarniskan, kypärän ja maagisen miekan kanssa.
Vaan ennemminkin nappaisi arvotavarat ja jättäisi ylimyksen kuolemaan.” hän tuumi.
Ajatukset muista, Norendalionin ystävistä ja miehistönjäsenistä täyttivät hänen mielen.
Niinpä hän kysyi sheikiltä olivatko he löytäneet muita samanlaisiin valkoisiin housuihin ja paitoihin pukeutuneita matkalaisia kuin hän. Sheikki vastasi kielteisesti ja suru täytti Norendalionin mielen.
Hän oli muisti kuinka Golradir oli kuollut pyramidissa ja hautakuningas oli herännyt henkiin henkivartijakaartinsa kanssa, ja kuinka Norendalion oli päihittänyt hautajätin.
Mitä jos kuolleet olivat seuranneet muita ja lopulta tappaneet heidät? Näitä asioita miettiessä
sheikki karjaisi lähtökäskyn ja kaapuun ja turbaaniin pukeutuneet palvelijat menivät telttaan ja käärivät Norendalionin panssarin, miekan ja kypärän hienoihin kankaisiin ja asettivat ne outojen eläinten kyljessä olevaan satulalaukkuun. Samalla muut palvelijat olivat purkaneet teltan ja sen sisustuksen. Kaksi muuta palvelijaa tuli Norendalionin luokse ja tarjosivat hänelle hieman hienompaa kaapua ja turbaanikangasta ilmeisesti matkan ajaksi vaatetukseksi. Palvelijat pukivat sinisen kankaan Norendalionin päähän turbaaniksi ja vyöttivät hänelle kaavun.
Samat palvelijat auttoivat Norendalionin tuon kameliksi kutsutun elikon selkään ja taluttivat kamelia sheikin kamelin takana. He matkasivat kaksi päivää, ja Norendalion kysyi sheikiltä vihdoin minne he olivat menossa. ”Olemme menossa kohti etelää ja sen sademetsiä.” vastasi sheikki.
Kohta tylsä aavikkomaisema alkoi muuttua vähitellen tiheäksi viidakoksi. Välillä he pysähtelivät
pienille puroille täyttämään vesileilejään ja kamelit janoisina matkasta täyttivät myös janoaan.
Viidakko kävi yhä vaikeakulkuisemmaksi kunnes he tulivat muinaisen temppelin luokse. Sheikki
huusi palvelijoilleen käskyn perustaa leiri temppelin lähelle.
Leirissä oli kaksi telttaa, yksi Norendalionille ja yksi sheikille. Oli kohta jo yö. Sheikki vetäytyi omaan telttaansa, samalla kuin Norendalion vetäytyi omaansa. Haltialla oli tällä kertaa suunnitelma mielessään. Ja hän tiesi nyt tasatarkalleen miksi sheikki oli pelastanut Norendalionin, itse asiassa haltiaprinssi oli aavistanut sen jo heidän ensitapaamisessa. Sheikki halusi kultaa. Sitä hän olisi saanut Norendalionin panssarista ja miekasta, mutta se ei olisi ollut uskottavaa, eikä edes kannattavaa, vielä. Sheikin suunnitelma oli käyttää Norendalionia hyväkseen jonkin aarteen etsimisessä ja sen jälkeen surmata Norendalion aseettomana ja korjata koko potti itselleen.
Norendalionilla ei ollut silloin vaihtoehtoja, silloin hän oli tajuton ja nestehukan ja auringonpistoksen uhri. Sheikki oli myös valinnut hänet aavikolta, koska sheikki tiesi
Norendalionin osaavan liskomiesten hieroglyfejä. Haltia oli aliarvioinut röyhkeän ihmisen tietämyksen ja samalla ei itse myöntänyt joutuneensa huijatuksi, kuten haltiat joskus ylpeydessään tekevät. Ja vaikka sheikki ei aikoisi mitään tällaista, Norendalionin täytyi silti päästä Auringonlaskun linnakkeeseen, hakemaan feenikskuninkaan haluama artefakti. Sieltä hän saisi uuden laivan ja miehistöä palatakseen.
Haltia hiipi ulos teltastaan hakemaan ithilmar-panssaripukunsa ja maagisen miekkansa ulkoa, vartiopaikalla nukkuvan vahdin tarkasta vartioinnista huolimatta. Sen jälkeen hän hiipi pois leiristä jättäen sheikin haareminsa huostaan ja suuntasi itse viidakkoon ja kohti linnaketta kiertäen temppelin kaukaa. Hänellä oli mukanaan arabialaisten puhdas vesi joka oli säästynyt matkalla aavikolta viidakkoon.
Kaikesta hyvästä kohtelusta huolimatta Norendalionilla oli omat johtopäätöksensä ja ei tuntenut myötätuntoa noita ihmisiä kohtaan. Aamu alkoi sarastaa ja sheikki heräsi. Hän siirtyi pirteänä herättämään Norendalionia hänen telttaansa. Eikä kestänyt kauaakaan kun Abdullah ryntäsi teltasta naama punaisena huutaen: ”Missä se suippokorva on?!”
Sheikillä ei ollut aikaa etsiä haltiaprinssiä käsiinsä, koska viidakko oli vaarallinen paikka, ja hän joutuisi palaamaan kotiin tyhjin käsin jos hän menettäisi tarpeeksi työvoimaa. Abdullah ja yhdeksän
hänen palvelijaansa suuntasivat kohti temppeliä. He kävelivät portaat ylös tasanteelle. Yksi palvelijoista jatkoi eteenpäin kohti temppelin sisintä. Pelokkaana palvelija vilkaisi taakseen ja jatkoi hitaasti kävellen. Maassa alkoi näkyä entisten aarteenmetsästäjien päitä ja raajoja. Seinillä oli outoja
käärmeitä kuvaavia ornamentteja. Palvelija kääntyi oikealle tunnelissa. Pian hän huomasi kullan kiillon käytävän päässä. Palvelija juoksi kaavussaan villisti kohti kulta-aarretta ylistäen arabian kielellä jumaliaan kyseisestä. Kulta oli melkein käsin kosketeltavissa kun lattia katosi palvelijan alta
ja tämä syöksyi kuolemaansa karmivasti kirkuen.
Abdullah kuuli tämän tasanteelle asti ja kirosi huonoa tuuriaan lähettäen toisen palvelijan matkaan.
Sillä välin Norendalion oli ehtinyt jo kauas leiristä, ja suuntasi suunnitelma mielessään kohti Auringonnousun linnaketta. Kun hän pääsisi linnakkeeseen, hän hakisi artefaktin koska hän
tiesi nyt mitä feenikskuningas oli tarkoittanut. Hän lähetti Norendalionin hakemaan Morionin
sydäntä. Morion oli Merilohikäärme joka oli kiusannut Cothiquen kalastajia jo monia vuosikymmeniä. Hän oli itsekin nähnyt sen isänsä kanssa veneestä. Morion oli syönyt kalastajien
saaliita ja varomattomia kalastajiakin. Se oli väritykseltään musta ja sen kiiltävien suomujen huhuttiin olevan ithilmariakin kovempia. Monet kerrat sitä yritettiin surmata, mutta tavalliset keihäät haltioiden heittäminä eivät petoa hätkäyttäneet.
Se oli myös tunnettu muuallakin kuin
Ulthuanissa ja sen rannikoilla. Monet ihmisten merikapteenit olivat joutuneet sen hyökkäyksen kohteeksi, eikä heistä kuultu sen koommin. Kerran kun Morion yritti tuhota erästä Cathayyn menevää kauppalaivaa Auringonnousun linnakkeen lähellä, sen onni kuitenkin kääntyi. Kauppalaivassa oli keihäänheittimiä jotka olivat laivassa juuri mereneläviltä puolustamista varten. Yksi keihäs joka ammuttiin laivasta, oli läpäissyt Morionin suomut ja se pakeni paikalta.
Myöhemmin se ajautui kuitenkin kuolleena Etelämaiden eteläisille rannoille jossa haltiat nylkivät siltä suomut ja ottivat sen sydämen. Sydäntä pidettiin arkistoissa Auringonnousun linnakkeen sisällä. Suomut taas menivät jonkin ylimyksen panssaria varten josta ei ollut mitään merkintöjä.
Sanottiin että sydän piti sisällään mahtavia taikavoimia ja omasi parantavia vaikutuksia.
Norendalion tuli ulos viidakosta ja astui kivikkoiseen kristallinkirkkaaseen rantaveteen, josta näki jo linnakkeen korkeat tornit ja muurit. Enää täytyi päästä sinne. Norendalion oli kuullut kuinka vanha liskomiesten rotu ratsasti pienillä lentoliskoilla joita he kutsuivat terradoneiksi. Ja hän havaitsi juuri yhden kyseisen lentoliskon pesän jossa sellainen nukkui. Pesä oli korkealla kalliolla laguunissa, ja kallio näytti liukkaalta. Haltia kahlasi tiensä läpi vedestä kalliolle ja alkoi kiivetä. Hän liukastui ja melkein tippui alas, mutta sai otteensa kallion seinästä. Lisko onneksi vain murahti unissaan eikä herännyt. Kun hän vihdoin pääsi kallion päälle, hän hyppäsi liskon selkään. Prinssimme oli lentänyt Ulthuanissa pelottavan isoja suurkotkia ja kerran lohikäärmettäkin eikä lentäminen tällä voisi olla kovin vaikeaa.
Lisko kiljaisi kun se herätettiin näin kesken unten. Se heitti Norendalionin pois selästänsä, ja yritti paeta. Haltia sai kuitenkin napattua kiinni liskon hännästä, mutta se nosti hänet ilmaan. Hän taisteli itsensä liskon selkään ja ohjasi sen kohti linnaketta. Lisko yritti vielä rimpuilla, mutta Norendalion
puhui sille rauhoittavalla äänensävyllä haltiakielellä lumoavia sanoja, ja se rauhoittui.
Lentomatka ei ollut pitkä ja pian Norendalion olisi päässyt pois tuolta kirotulta maalta. Hän laskeutui terradonilla ”hieman rajummin” keskelle toria. Terradon liisi kirkuen takaisin viidakkoon.
Norendalion nousi seisaalleen ja alkoi puhdistella haarniskaansa pölystä ja liasta. Tavalliset kansalaiset tuijottivat Norendalionia. Kaikki puhe ja hälinä hiljeni. Katseet kohdistuivat Norendalioniin. Seurasi kiusallinen pitkä hiljaisuus. Norendalion kysyi osuvasti: ”Mitä te oikein mulkkaatte?” Sitten hän tepasteli pois paikalta nyrpeänä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Hän suuntasi kohti museota jossa Morionin sydäntä säilytettiin. Päästyään ovelle ja astuttuaan sisään, Norendalion käveli pöydän ohi ja sanoi kirjanpitäjälle olevansa feenikskuninkaan asialla.
Kirjanpitäjä palasi tämän kuultuaan kirjansa pariin. Norendalion käveli portaita alas kohti holveja missä arvotavaroita pidettiin lukkojen takana. Hän käveli yhden oven luo ja otti mukana olleestaan
pussista avaimen jolla hän avasi vankan lukon. Hän käveli sisään kohti valaistua kivipöytää ja otti
sen päältä kankaaseen käärityn möykyn, artefaktin, Morionin sydämen.
Tällanen pikku tarina tuli nyt vaihteeksi väännettyä. Minulla olisi siis myös kysymyksiä mahdollisista jatko tarinoista, mahdollisen kritiikin ohella.
1. Kannattaako minun kirjoittaa seuraava tarina vaikka ”minämuodossa”? Mielestäni se voisi sopia jatko-osaan. Mielipiteitä, anyone?
2. Kannattaisiko kirjoittaa englanniksi? Itselläni on kuitenkin kohtuu hyvä englanti (oisko joku 9-10… En muista kumpi).
3. Hieman tyhmä kysymys, mutta kaipaisitteko hieman hack&slashiä tarinoissani? Edes kuvailtua taistelua ja tappioita ettei tuu mitään uber-elffiprinssiä joka ei häviä vaan kokee kokoajan voittoja ja onnnistuu?
EDIT:Dääm se linkki ei taaskaan siis toimi...
Omasta mieltymyksestä se vain on kiinni, tosin minä itse en oikein koskaan oppinut siitä pitämään. Yksikön kolmas persoona on paljon miellyttävämpi kirjoitusmuoto.