Daimin tarinan jatkoa osa II
Lähetetty: Ma 29.03.2004 12:51
Joo eli taas innostuin kirjottelemaan, palautetta otetaan aina vastaan ja kritiikkiä saa antaa. Toivottavasti pidätte tarinasta.
Osa: Luojansa kohtaaminen
Oli kirpeä ja kirkas syysaamu vanhus katseli ulos talonsa ikkunasta "Tänään on hyvä päivä tarinalle” vanhus totesi ja asteli kohti huoneen ovea. Astuttuaan ulos huoneesta vanhus otti telineestä takin ja astui raikkaaseen ulkoilmaan "Kaunis päivä." hän sanoi ja lähti kävelemään kohti suurta rakennusta kaupungin keskellä. Rakennus oli väriltään punainen ja sieltä kuului juhlan ääntä sillä tänään oli juhlapäivä. Vanhus asteli rakennuksen luo ”Vanha ystävä he juhlivat sinua.” sanoi vanhus ja katsoi ylös taivaalle, vanhus astui ovesta sisään ja näki kuinka kaupungin väki lapset mukaan lukien juhlivat. Kun vanhus astui sisään kaikki kääntyivät katsomaan häntä ja antoivat tälle kohteliaasti tietä, vanhus asteli kohti suurta koristeltua tuoli ja istuutui siihen. ”Kuulkaa.” sanoi vanhus ja suuri sali hiljeni ja ihmiset istuutuivat pöytien äären ”Tänään on hyvä päivä tarinalle. Kerron teille tarinan tästä päivästä mutta, monien vuosien takaa.” ja vanhus aloitti.
Oli samanlainen syysaamu kuin tänään metsässä lähellä Paholaisen maata oli kulunut vain viikko siitä kun Tuskasta Syntynyt oli kukistanut Paholaisen. Daim istui metsässä ja mietiskeli miekka oli maassa hänen vierellään Daim tunsi kuinka hänen ympäristönsä huokaili ja kiitti häntä siitä että hän vapautti heidät Paholaisen hallusta. Daimin suulle nousi hymy joka johtui siitä ilosta jota hän oli tuottanut tälle maalle mutta, silti hänen silmistään loisti suru, suru siitä että hän tiesi ettei voisi viipyä täällä pidempään. Hän nousi nosti miekkansa maasta ja asteli kohti metsän toista laitaa. Hän tunsi että siellä oli joku ja se joku leikitteli hänen kanssaan oli hänen päässään ja hän ei päässyt siitä eroon joten hän päätti ottaa selvää siitä. Kun hän saapui metsän laitaan hän ei nähnyt eikä kuullut mitään oli hiljaista Daim laski miekkansa alas sulki silmänsä ja keskittyi sitten hän kuuli äänen ”Haluat tietää mikä olen, haluat tietää mikä kummittelee päässäsi. Sen saatkin tietää mutta, et täällä sinun kohtalosi on matkata pohjoisen vuorille siellä tapaat minut.” samalla hetkellä metsä heräsi eloon. Daim avasi silmänsä ja lähti kävelemään kohti pohjoista sielussaan pelko ja ihmetys siitä mikä häntä siellä odottaa.
Viikon päästä Daim seisoi suurten vuorten edessä. Oli talvi ja lumi peitti vuoret valkoiseen vaippaansa, Daim kuuli päässään kuinka jokin kiusoitteli häntä se oli hänen päässään eikä lähtenyt ”Aah pääsit perille.” Daim kuuli äänen sanovan ”En näe tietä” Daim vastasi ”Tie tulee aivan kohta.” vastasi ääni ja vaikeni samalla hetkellä mahtavat vuoret halkesivat kahtia ja niiden väliin muodostui pimeä tie mutta, Daimia tämä ei häirinnyt sillä hän näkee tunteet ei värejä elleivät ne ole tunteita. Daim katselu tietä ja huomasi siellä kolme pahaa tunnetta synti, viha ja kateus. Tunteet joille ihmiset ovat kaikkein alttiimpia Daim astui tielle ja lähti kävelemään. Tiellä kävellessään Demonit yrittivät houkutella häntä poikkeamaan polulta kapeille sivu teille lupaamalla Daimille suuria voimia ja rikkauksia mutta Daimin mieli ei järkkynyt näille houkutuksille. Matkallaan hän näki myös monia luurankoja jotka kuuluivat monille roduille jotkut vanhemmille kuin maailma sillä sanottiin että pohjoisen vuorilla asuivat ennen maailman syntyä jumalat. Hän asteli päättäväisesti kohti solan päätyä jossa loisti himmeä valo joka tuntui kutsuvan häntä.
Kun hän saapui solan päähän hän näki portaat portaiden päässä loisti valo. Hän lähti kävelemään portaita varovasti ylös. Kesken matkan hän joutui keskelle suurta kivilaattaa jota ympäröi vain tyhjyys. Kivilaatan toisessa päässä seisoi tumma hahmo joka oli sonnustautunut pitkään mustaan viittaan ja siniseen kaapuun ”Tervetuloa!” sanoi hahmo voimakkaalla äänellä ”Olen Portinvartija jatkaaksesi matkaa sinun pitää voittaa minut!” hahmo jatkoi. Daimin ilme ei edes värähtänyt hän kohotti miekkansa ja valmistautui taisteluun. Portinvartija lähestyi häntä hitaasti ja varmasti aseenaan hänellä oli pitkä keihäs jonka riimut hohtivat ja josta roikkui repaleista punaista kangasta.
Daim seisoi paikallaan vetäen miekkansa, hän tiesi että hänen piti voittaa tuo Vartija jatkaakseen matkaansa. Vartija hyökkäsi yllättäen Daimin kimppuun. Nopeiden refleksiensä ansiosta Daim ehti kierähtää syrjään iskun tieltä. Daim nousi ylös ja laukaisi oman hyökkäyksensä Vartijaa kohti, Vartijalla oli täysi työ torjua taitavan taistelijan iskuja ja hän alkoi väsyä. Monen tunnin taistelun jälkeen Vartija lysähti maahan, Daim kohotti miekkansa ja survaisi sen Vartijan sydämestä läpi. Daim riuhtaisi miekkansa irti ja vartija lysähti maahan kuolleena Daim asteli kivilaatan toiseen päähän, avasi oven ja astui sisään.
To be continued….
Osa: Luojansa kohtaaminen
Oli kirpeä ja kirkas syysaamu vanhus katseli ulos talonsa ikkunasta "Tänään on hyvä päivä tarinalle” vanhus totesi ja asteli kohti huoneen ovea. Astuttuaan ulos huoneesta vanhus otti telineestä takin ja astui raikkaaseen ulkoilmaan "Kaunis päivä." hän sanoi ja lähti kävelemään kohti suurta rakennusta kaupungin keskellä. Rakennus oli väriltään punainen ja sieltä kuului juhlan ääntä sillä tänään oli juhlapäivä. Vanhus asteli rakennuksen luo ”Vanha ystävä he juhlivat sinua.” sanoi vanhus ja katsoi ylös taivaalle, vanhus astui ovesta sisään ja näki kuinka kaupungin väki lapset mukaan lukien juhlivat. Kun vanhus astui sisään kaikki kääntyivät katsomaan häntä ja antoivat tälle kohteliaasti tietä, vanhus asteli kohti suurta koristeltua tuoli ja istuutui siihen. ”Kuulkaa.” sanoi vanhus ja suuri sali hiljeni ja ihmiset istuutuivat pöytien äären ”Tänään on hyvä päivä tarinalle. Kerron teille tarinan tästä päivästä mutta, monien vuosien takaa.” ja vanhus aloitti.
Oli samanlainen syysaamu kuin tänään metsässä lähellä Paholaisen maata oli kulunut vain viikko siitä kun Tuskasta Syntynyt oli kukistanut Paholaisen. Daim istui metsässä ja mietiskeli miekka oli maassa hänen vierellään Daim tunsi kuinka hänen ympäristönsä huokaili ja kiitti häntä siitä että hän vapautti heidät Paholaisen hallusta. Daimin suulle nousi hymy joka johtui siitä ilosta jota hän oli tuottanut tälle maalle mutta, silti hänen silmistään loisti suru, suru siitä että hän tiesi ettei voisi viipyä täällä pidempään. Hän nousi nosti miekkansa maasta ja asteli kohti metsän toista laitaa. Hän tunsi että siellä oli joku ja se joku leikitteli hänen kanssaan oli hänen päässään ja hän ei päässyt siitä eroon joten hän päätti ottaa selvää siitä. Kun hän saapui metsän laitaan hän ei nähnyt eikä kuullut mitään oli hiljaista Daim laski miekkansa alas sulki silmänsä ja keskittyi sitten hän kuuli äänen ”Haluat tietää mikä olen, haluat tietää mikä kummittelee päässäsi. Sen saatkin tietää mutta, et täällä sinun kohtalosi on matkata pohjoisen vuorille siellä tapaat minut.” samalla hetkellä metsä heräsi eloon. Daim avasi silmänsä ja lähti kävelemään kohti pohjoista sielussaan pelko ja ihmetys siitä mikä häntä siellä odottaa.
Viikon päästä Daim seisoi suurten vuorten edessä. Oli talvi ja lumi peitti vuoret valkoiseen vaippaansa, Daim kuuli päässään kuinka jokin kiusoitteli häntä se oli hänen päässään eikä lähtenyt ”Aah pääsit perille.” Daim kuuli äänen sanovan ”En näe tietä” Daim vastasi ”Tie tulee aivan kohta.” vastasi ääni ja vaikeni samalla hetkellä mahtavat vuoret halkesivat kahtia ja niiden väliin muodostui pimeä tie mutta, Daimia tämä ei häirinnyt sillä hän näkee tunteet ei värejä elleivät ne ole tunteita. Daim katselu tietä ja huomasi siellä kolme pahaa tunnetta synti, viha ja kateus. Tunteet joille ihmiset ovat kaikkein alttiimpia Daim astui tielle ja lähti kävelemään. Tiellä kävellessään Demonit yrittivät houkutella häntä poikkeamaan polulta kapeille sivu teille lupaamalla Daimille suuria voimia ja rikkauksia mutta Daimin mieli ei järkkynyt näille houkutuksille. Matkallaan hän näki myös monia luurankoja jotka kuuluivat monille roduille jotkut vanhemmille kuin maailma sillä sanottiin että pohjoisen vuorilla asuivat ennen maailman syntyä jumalat. Hän asteli päättäväisesti kohti solan päätyä jossa loisti himmeä valo joka tuntui kutsuvan häntä.
Kun hän saapui solan päähän hän näki portaat portaiden päässä loisti valo. Hän lähti kävelemään portaita varovasti ylös. Kesken matkan hän joutui keskelle suurta kivilaattaa jota ympäröi vain tyhjyys. Kivilaatan toisessa päässä seisoi tumma hahmo joka oli sonnustautunut pitkään mustaan viittaan ja siniseen kaapuun ”Tervetuloa!” sanoi hahmo voimakkaalla äänellä ”Olen Portinvartija jatkaaksesi matkaa sinun pitää voittaa minut!” hahmo jatkoi. Daimin ilme ei edes värähtänyt hän kohotti miekkansa ja valmistautui taisteluun. Portinvartija lähestyi häntä hitaasti ja varmasti aseenaan hänellä oli pitkä keihäs jonka riimut hohtivat ja josta roikkui repaleista punaista kangasta.
Daim seisoi paikallaan vetäen miekkansa, hän tiesi että hänen piti voittaa tuo Vartija jatkaakseen matkaansa. Vartija hyökkäsi yllättäen Daimin kimppuun. Nopeiden refleksiensä ansiosta Daim ehti kierähtää syrjään iskun tieltä. Daim nousi ylös ja laukaisi oman hyökkäyksensä Vartijaa kohti, Vartijalla oli täysi työ torjua taitavan taistelijan iskuja ja hän alkoi väsyä. Monen tunnin taistelun jälkeen Vartija lysähti maahan, Daim kohotti miekkansa ja survaisi sen Vartijan sydämestä läpi. Daim riuhtaisi miekkansa irti ja vartija lysähti maahan kuolleena Daim asteli kivilaatan toiseen päähän, avasi oven ja astui sisään.
To be continued….
Mutta toisaalta se ei pahemmin tarinaa pahentanut, se mikä taas häiritsi oli virkkeiden huolimattomuus. Pisteitä ja pilkkuja oli unohdeltu, lauseet olivat aivan sitä mitä niiden ei olisi kuulunut olla ja pilkut olivat väärissä paikoissan. Jokunen sanakin puuttui selvästi välistä. Toisaalta homma toimi, maisemaa ainakin kuvailtiin ihan nätisti, mutta tapahtumat olivat vähän sekavia. Mutta jatka ihmeessä ja kiinnitä hiukka huomiota kielioppiin ja oikeinkirjoitukseen, niin tästä tulee todella hyvä tarina. Jatkoa kai saamme pian lukea, vai? 
Kuvaus on tärkeä asia, mutta sitä pitää käyttää taitavasti. Kielioppiasiat kuntoon ja niin poispäin 