Fb: Mallobauden kosto, osa I
Lähetetty: Ke 31.03.2004 15:40
Huom. Kannattaa lukea saman kirjoittajan Vihreän Ritarin metsästys –sarja, varsinkin osa V, ennen kuin aloittaa tämän. Tai miten vain. Kyllä te kärryillä pysytte.
________________________________
MALLOBAUDEN KOSTO
Osa I
Chalônsin metsä myöhään yöllä on toisten mielestä lumoavan kaunis näky ja toisten mielestä suunnattoman pelottava. Kuunvalo leikkaa varjoja siivuiksi kuin veitsi voita, ja vieno tuulenvire kahisuttaa tammien latvustoja. Talvisin vitivalkea, koskematon lumi peittää vaippaansa maan ja oksat nuokkuvat väsyneesti valkeiden, raskaiden kinosten painosta. Joku yölintu laulaa surullista lauluaan, pöllö huhuilee ja kettu juoksentelee lumessa jättäen sen tuoreeseen, vastasataneeseen pintaan jälkensä.
Täällä ei uskoisi, että samalla paikalla on käyty ehkä useampiakin verisiä ja julmia taisteluita. Tätä metsää saastuttaa monien petojen pahuus. Metsän julmat asukit ovat Bretonnian ritareiden ikuinen vitsaus, joista on moneen kertaan yritetty päästä eroon mutta huonoin tuloksin.
Tämän tiesi erittäin hyvin nuori talonpoika, joka keräsi eräänä kohtalokkaana yönä polttopuuta lumisesta metsästä. Hän vilkuili koko ajan hermostuneena ympärilleen ja hänen sydämensä hakkasi. Hän pelkäsi tarinoita hirviöistä ja aaveista, joita metsässä liikkui taistellen, ja häntä pelotti että joku näistä taruhahmoista tulisi metsästä häntä surmaamaan. Talonpoika etsi oksia lumen alta ja taitteli niitä puista. Hänen vanha äitinsä odotti mökissä parinsadan metrin päässä, ja talonpoika tiesi että jos takkaan ei saataisi lisää puuta, he paleltuisivat. Metsässä oli hyvin kylmä. Bretonniassa oli harvoin näin kylmiä öitä edes talvella, mutta nyt sellainen oli sattunut ja siitä piti selvitä yli. Talonpoikaa hytisytti ja hänen hengityksensä näkyi selvänä huuruna ilmassa. Lumi pyrki sisään hänen risaisiin kenkiinsä ja sukkiinsa sulaakseen sinne.
Äkkiä talonpoika löi varpaansa johonkin kovaan. Hän kirosi ja nosti kiven lumen alta vihoissaan.
Se ei ollutkaan kivi. Hän oli kompastunut ihmisen pääkalloon. Hän tuijotti sitä silmästä silmään ja kiljaisi sitten kauhuissaan ja pudotti kallon lumeen. Se vajosi puoliksi kinokseen, tuijottaen tyhjillä silmäkuopillaan talonpoikaa joka pyyhki helpottuneena hikeä otsaltaan.
”Se on vain luu”, hän sanoi itselleen, ”se on lojunut täällä vuosia.”
Pääkallo oli lojunut siinä monta vuosikymmentä, jo kauan ennen talonpojan syntymää. Sen omistaja oli ollut epäonnekas samojen otusten kanssa, jotka nyt tarkkailivat talonpoikaa läheisestä lumen peittämästä karhunvatukkapensaasta.
Kuusi goria seurasivat talonpojan kulkua silmä kovana. Niillä oli alkeelliset, uhreilta varastetut miekat ja itse tehdyt kilvet. Ne tiesivät etteivät tarvitsisi niitä uhrinsa tappamiseen, mutta niitä kannatti silti pitää mukana siltä varalta, että joukko asemiehiä sattuisi osumaan kohdalle.
Kun niiden johtaja, Grofo, arveli sopivan hetken koittaneen, se karjaisi hyökkäyskäskyn ja säntäsi pusikon läpi talonpojan kimppuun muut viisi kintereillään. Onneton bretonnialainen kääntyi katsomaan ja hänen silmänsä täyttyivät kauhusta. Hän jähmettyi pelosta eikä kyennyt edes harkitsemaan juoksemista ennen kuin Grofon käyrä miekka lävisti hänet. Hän haukkoi henkeään ja kaatui maahan. Veri valui lumelle höyryten, yhä lämpimänä, tahraten sen puhtauden.
Kun petomiehet olivat aikeissa käydä kuolleen kimppuun syödäkseen tämän, ne kuulivat äkkiä hevosen tuhahduksen aivan läheltä. Yksissä tuumin ne kohottivat katseensa ja näkivät lähellä, kahden suuren puun välissä, mustan hevosen jonka selässä istui haarniskoitu ritari. Hänen asepukunsa oli musta samoin kuin hevosen vaate, ja hänen kilpeensä ja hevosen yllä olevaan liinaan oli kuvattu mustapohjainen vaakuna jota koristi keltainen käärme jonka suu oli auki sähisten äänettömästi. Ritari piti kypärää kainalossaan ja toisessa kädessä pitkää, hiilenmustaa miekkaa joka kimalsi kuunvalon osuessa sen lappeeseen. Hänen kasvonsa olivat julmat ja raa’at, hänen jäänsinisistä silmistään kuvastui vain säälimätön julmuus. Mustat, pitkät hiukset kehystivät hänen kalpeita kasvojaan. Hänen kutreillaan lepäsi musta kruununtapainen johon oli upotettu kolme rubiinia riviin. Ne hehkuivat verenvärisinä, kuin niiden sisällä olisi palanut liekki.
”Iltaa, rakkaat alamaiseni”, Mallobaude tervehti hymyillen. Hänen jokainen ilmeensä kuvasti ivaa ja ironiaa. Hänessä ei ollut mitään ystävällistä. ”Olette eksyneet sopimattoman korkea-arvoiseen seuraan.”
Gorit tunnistivat lordi Mallobauden sillä ne olivat nähneet hänet kerran, kun hän piti puhetta suurelle joukolle Chalônsin petomiehiä. Mallobaude oli niiden kaikkien johtaja ja ylivaltias, kaikki pedot, jopa suuret jättiläiset ja ogrelohikäärmeet kumarsivat hänen edessään. Hän oli alkujaan Moussilonin kirotusta maakunnasta, mutta lähti sieltä nuorena ja katosi Bretonniasta. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli ilmestynyt petomiesarmeijan kärjessä Chalônsiin ja alkanut käännyttää petoja alaisikseen.
Grofo kumarsi mustalle ritarille, samoin sen kumppanit. Ne eivät puhuneet eikä Mallobaude välittänyt. ”Jos tahdotte lisää lihaa”, hän sanoi viitaten kuolleeseen talonpoikaan, ”lähistöllä on mökki jossa asuu lisää ihmisiä.”
Gorit mylväisivät ilosta ja nälästä. Sitten ne empivät miettien, olisiko sopivaa käydä syömään ruumista Mallobauden silmien edessä. Tämä hymyili jälleen tuota samaa, pilkallista hymyään. ”Syökää pois”, hän sanoi kuin olisi tiennyt mitä ne ajattelivat. ”Minä lähden teitä häiritsemästä.” Ja Mallobaude ratsasti tiehensä.
Oli sunnuntaiyö, ja Mallobaude oli pyhittänyt joka ikisen sunnuntaiyönsä kostolleen. Ikinä hän ei levännyt, ei nukkunut tuona yönä. Sen sijaan hän ratsasti syvälle metsän siimekseen ja karjui kovaan ääneen: ”Montglaive! Näytä itsesi! Minä haastan sinut kaksintaisteluun. Montglaive!!” Hän jatkoi sitä pitkään, kunnes keuhkot väsyivät huutamiseen, ja sitten hän ratsasti metsän toiseen osaan ja aloitti huudon jälleen. Sitä hän jatkoi koko yön.
Mallobaudella oli paha pakkomielle. Hän oli kostonhimoinen ihminen, ja myös hyvin itsepäinen. Kun nämä kohtaavat samassa henkilössä, on kyseessä huono yhdistelmä. Varsinkin kun henkilö, jolle hän yritti kostaa, oli jo kuollut ja kuopattu.
Lordi Montglaive oli iskenyt Mallobauden oikean käden irti ja tuottanut Moussilonin ritarille suunnatonta tuskaa. Montglaive sen sijaan oli saanut heti tapahtuman perään helpon ja tuskattoman kuoleman. Mallobaude ei hyväksynyt sitä, vaikka hän olikin vasenkätinen. Hän vaati oikeutta ja kostoa. Hän oli rukoillut jokaista tuntemaansa jumalaa, jotta joku heistä vastaisi tuomalla Montglaiven takaisin jotta Mallobaude voisi tuottaa tälle vastaavaa – ja mieluiten suurempaa – tuskaa. Kukaan ei kuitenkaan vastannut, ja niinpä Mallobaude oli päättänyt hoitaa asian omin neuvoin. Valitettavasti Montglaiven aave ei kuitenkaan näyttäytynyt hänelle vaikka hän haastoi sen kaksintaisteluun kerran viikossa, ja oli tehnyt sitä jo seitsemän viikon ajan.
Ei tämä vielä mitään. Mallobaude todella uskoi että Montglaive olisi niin kunniallinen, että lopulta vastaisi kutsuun, taistelisi Mallobaudea vastaan, häviäisi ja saisi kärsiä. Ongelmia olivat muun muassa se seikka että aaveelta ei voi lyödä kättä poikki, ja että kuolleet eivät enää voi tuntea tuskaa.
”MONTGLAIVE!” Mallobaude karjui kuutamolle lähes epätoivoisena. Tämä oli ainut hetki viikosta, jolloin musta ritari osoitti minkäänlaisia tunteita, ja hän varoi visusti ettei kukaan kuulisi näitä purkauksia – paitsi tietenkin Lehtien Linnan ruhtinas, jolle hän yritti kostaa.
Metsä kaikui, mutta Montglaive ei tullut.
Löydettyään Järven Neidon tiaran Montglaiven ruumiin hallusta Mallobaude oli heti aavistanut sen olevan mahtava esine. Se oli värjäytynyt oitis mustaksi ja sen smaragdit olivat muuttuneet hehkuviksi rubiineiksi, kun Mallobaude oli koskenut siihen. Hän piti sen ulkomuodosta ja piti sitä nykyään aina päässään. Hän uskoi sen tuovan onnea hänelle.
Mallobaude huusi niin kauan kuin suinkin jaksoi. Hän solvasi Montglaivea, tämän ihanteita ja ystäviä, pilkkasi häntä ja kaikkea mitä uskoi Montglaiven kunnioittavan, yritti houkutella aaveen esiin. Mutta Montglaive ei joko kuullut tai pidättäytyi tulemasta. Ajatus kuolleen lordin haamusta joka nauroi äänettömästi katsellen Mallobauden epätoivoisia yrityksiä sai Moussilonin ritarin entistä raivoisammaksi. Hän kajautti vihollisensa nimen viimeisen kerran taivaalle ja hoksasi sitten että itäisessä taivaanrannassa alkoi valjeta. Aamu koitti pian eikä Montglaive ollut näyttäytynyt.
”Hittolainen!” Mallobaude kirosi. ”Koska hän oikein tulee?” Sitten hän ratsasti pois surkeasti epäonnistuneena.
Mallobaude ratsasti kauas, Chalônsin eteläisiin osiin, jossa sijaitsivat Lehtien Linnan murskatut jäännökset. Mallobaude oli piirittänyt linnan ja tulittanut sen tuusannuuskaksi petomiesten rakentamilla alkeellisilla katapulteilla. Niiden laukomat kivenjärkäleet olivat pommittaneet kauniin linnan muureja ja murskanneet ne. Nyt paikalla oli enää raunioita, korkeita kivenjärkäleitä ja murtuneita holveja. Mallobaude oli pystyttänyt Montglaiven linnan luo oman tukikohtansa jota hän nimitti Ruttoraunioksi. Siellä asusti tuhat goria jotka pystyttivät linnaa osaksi uudelleen omia tarkoitusperiänsä varten ja pitivät majaa raunioiden läheisyydessä. Mallobaude suunnitteli että hän puhdistaisi koko Chalônsin kaikista ihmisistä ja kasvattaisi petoarmeijansa kymmentuhatpäiseksi. Sitä joukkoa hän johtaisi itse Ruttorauniosta, jonka hän pystyttäisi kokonaan uudelleen ja tekisi siitä oman, Moussilonille omistetun linnakkeensa. Hän näki jo mielessään sen valtavat, mustat muurit ja oman keltamustan lippunsa joka liehuisi sen synkissä torneissa. Metsän hän hakattaisi kumoon virstan säteeltä ja alue ympäröitäisiin suurella muurilla, jonka sisäpuolella valtavat armeijat pitäisivät leiriään.
Mallobaude ratsasti raunioiden luo ja hieman pettyi nähdessään niiden alennustilan. Loistokkaiden kuvitelmien jälkeen ankea todellisuus masensi aina. Puut olivat vielä pystyssä ja linna oli pelkkiä raunioita. Sen uudelleenpystyttäminen veisi vielä vuosia.
”Miten työt edistyvät?” Mallobaude kysyi eräältä suurelta ungorikenraalilta.
”Työt?” se kysyi karkealla äänellään hämmentyneenä. ”Emme me ole aloittaneet mitään töitä. Mitä meidän pitäisi…” Se vaikeni nähdessään Mallobauden vihaisen ilmeen.
”Teidän pitäisi rakentaa valtaisa, valloittamaton linna!” Mallobaude karjaisi. ”Jos ette ole vielä aloittaneet, alkaisi olla aika! Teillä on yllin kyllin rakennusaineita”, hän sanoi osoittaen raunioita. ”Purkakaa maan tasalle viimeisetkin bretonnialaiskivet ja pystyttäkää uusien suunnitelmien mukaisesti perusta ja kivijalka uudelle, isommalle linnakkeelle!”
”Nämä kivet ovat pelkkiä raunioita”, ungori vastusti henkensä uhalla. ”Niistä suurin osa on rakennuskelvottomia…”
”No tehkää niistä kelvollisia! Ja etsikää lisää kiviä. Perustakaa vaikka helkutin kaivos jos ei muu auta!” Mallobaude sylkäisi maahan ja ratsasti pois.
Hänen suurta, mustaa ratsuaan varten oli rakennettu puinen talli jossa myös centigorit asustivat. Se sijaitsi raunioiden keskelle raivatulla tasaisella paikalla. Mallobauden hevosen nimi oli Yövarjo; se oli kokomusta ja sillä oli vaaleanvihreät silmät jotka näyttivät lähes kokonaan valkoisilta luoden oudon kontrastin synkän karvan kanssa. Mallobaude piti ratsustaan ja luotti siihen. Se oli lahja hänelle Kaaoksen pimeiltä voimilta, jonka hän oli löytänyt Kaaoksen Erämailta siellä vaeltaessaan.
Hän talutti Yövarjon talliinsa ja lähti pois. Kun hän käveli raunioiden keskellä tehden suunnitelmia Ruttoraunion tulevaisuudesta hän huomasi jotain sangen mielenkiintoista.
Linnan kellaritilat olivat romahtaneet linnan mukana ja suurin osa raunioista lojui nyt maanpinnan alapuolella entisen kellarin lattialla. Kaikki olivat otaksuneet, ettei kellarin alla ollut mitään, mutta nyt Mallobaude näki selvästi lattialuukun. Se oli varjossa yhden ison kivipaaden alla, piilossa uteliailta katseilta. Paasi oli ikään kuin kumartunut sen ylle piilottaakseen sen Mallobaudelta ja hänen pedoiltaan. Mutta nyt ritari näki sen selvästi. Hän kiirehti sen luo ja yritti avata sen, mutta hän ei saanut siitä hyvää otetta kun iso paasi oli tiellä. Niinpä hän säntäsi hakemaan niin monta goria kuin arveli tarvitsevansa ja otti mukaan vielä yhden minotaurin. Hirviöt hän laittoi siirtämään kivipaaden pois tieltä. Se oli painava mutta pedon raivolla se hiljalleen siirtyi. Viimein se horjahti ja romahti pois. Mallobaude juoksi lattialuukun luo ja tarttui sen kahvaan. Hän väänsi kaikin voimin ja sai sen auki.
Se johti pimeään portaikkoon, joka johti syvälle maan uumeniin. Mallobaude hymyili ajatellessaan, että hän oli ratkaisemaisillaan jonkun Montglaiven arvoituksen. Hän laskeutui portaikkoon. Se oli säilynyt hyvin vaikka sen yläpuolella oli romahtanut kokonainen linna. Mallobaude hoksasi soihdun seinällä, otti sen ja sytytti tuluksilla joita piti mukanaan. Sitten hän alkoi mennä alas kivirappusia.
Ne veivät hänet syvälle Ruttoraunioiden alle. Kun Mallobaude laskeutui niitä, hänen mielensä täyttyi loistokkaista kuvitelmista suurista salaisuuksista jotka kätkeytyivät linnan alle. Viimein portaikko päättyi suureen, tukevaan oveen jossa oli seitsemän teräslukkoa. Mallobaude ei pettynyt, päinvastoin hän kävi innokkaaksi kuin pieni lapsi. Hän juoksi portaat takaisin ylös hakeakseen järeitä keinoja lukkojen avaamiseen.
Porraskäytävä oli liian ahdas muurinmurtajien käyttämiseen, mutta Mallobaude vei alas joukon työkaluja ja petomiehiä niitä käyttämään. Lukot olivat vaikeita murrettavia mutta viimein pedot saivat keploteltua ne auki käyttäen Mallobauden oveluutta ja raakaa voimaa. Raskas ovi lennähti auki ja Mallobaude käveli varovasti sisään.
Oven takana oli valtaisa holvikammio joka oli täynnään puuarkkuja, -kirstuja ja -tynnyreitä. Kun ritari siirtyi lähemmäs, hän näki että joka ikinen oli täynnään kulta-aarteita. Hän tuijotti silmät pyöreinä valtavan arvokkaita esineitä, hihkaisi ja juoksi niiden luo. Hän kahmi kätensä täyteen kiiltäviä koruja ja ahmi niitä säihkyvillä silmillään. Kullan joukossa oli jalokiviä ja muita jalometalleja sekä muistoesineitä muinaisilta ajoilta: lippuja ja tunnuksia, pyhäinjäännöksiä ja suurten sankareiden jäämistöä.
”Vai tätä suojelemaan linna rakennettiin”, Mallobaude kuiskasi itsekseen. ”Tiarakin oli varmaan yksi näistä aarteista.”
Hän hoksasi tyhjän marmorijalustan keskellä aarteita. Hän otti kruunun päästään ja laski sen varovasti alkuperäiselle jalustalleen. Se sopi kuin valettu, ja samalla hetkellä kun tiara koski alustaansa, alusta tummeni ja marmori kuviointi muuttui punaiseksi ja veren sävyt värjäsivät sen. Koko kammio muuttui: sen sävyt synkkenivät ja kaiverrusten aiheet muuttuivat Bretonnin heimon historian kuvaelmista Kaaoksen voimien ylistykseksi. Seinät täyttyivät koristeista jotka kuvasivat neljää suurta pimeyden jumalaa ja heidän palvelijoitaan ja voimiaan. Mallobaude seurasi hämmästyneenä huoneen muuttumista. Silloin aarre itsekin alkoi vääristyä kuin tuskissaan: kulta vääntyi kippuralle ja muodosti uudenlaisia, epäpyhiä esineitä. Jalokivet värjäytyivät verenpunaisiksi ja kulta ja hopea saivat tummemman, synkemmän sävyn vaikka sen kiilto ei himmennytkään. Kaiken kukkuraksi koko kammio alkoi tärähdellä ja rymistä. Kivilattia vapisi. Mallobaude katsoi hädissään ympärilleen. Hänen petonsakin säikähtivät, ne ulisivat ja säntäilivät ympäriinsä.
Mallobaude tunki niiden ohi ja alkoi juosta portaita ylös. Ne tuntuivat pitemmiltä kuin ennen. Viimein hän saapui niiden yläpäähän ja havaitsi, ettei seissytkään keskellä Lehtien Linnan raunioita vaan pikimustasta kivestä veistetyssä holvisalissa, jonka seinustoja ympäröivät muinaiset haarniskat ja jonka seinillä riippui vanhoja gobeliineja ja tauluja. Kaikki kiilsi puhtaana ja tuoreena.
Mallobaude säntäsi hämmästyksissään ulos ja tuli toiseen saliin, samanlaiseen mustaan kiviholviin. Hän katsoi ympärilleen. Itse asiassa salit olivat uskomattoman upeita ja sopivat hänen tyyliinsä. Lisäksi ne oli koristeltu hänen mustalla ja keltaisella värillään.
Hän rauhoittui hieman vaikkakin hämmentyi yhä enemmän. Ritari käveli ulospäin tyynesti pois siitäkin salista saapuakseen linnan portille. Se oli auki, portin ovet olivat sepposen selällään. Mallobauden edessä avautui maisema jonka hän oli kuvitellut monesti muttei nähnyt kertaakaan: puut oli hakattu puolen virstan säteeltä ja niiden tilalla oli nyt autio, musta ja kivinen maakenttä jota täplittivät paikoin kaivot ja vähäiset rakennukset: tallit ja vartiotuvat. Savua nousi railoista maaperässä. Lunta siellä ei ollut, mutta kaukaisuudessa levittäytyi Chalônsin metsä jonka kinokset olivat vallanneet. Mallobauden pedot olivat yhtä ihmeissään kuin hänkin: ne tuijottivat hämmästyksissään ympärillä levittäytyvää kenttää.
Mallobaude seisoi linnan ovensuussa ison portaikon yläpäässä. Linnan portin edessä oli tasanne josta johti leveä portaikko maan pinnalle. Mallobaude meni portaikon yläpäähän ja katsoi taakseen.
Ruttolinna seisoi siinä, valtavan korkeana ja kiiltävän sysimustana. Siitä haarautui sivutorneja valtaviin korkeuksiin ja sitä rei’ittivät kapeat, mustat ikkunat.
Mallobaude hymyili. Linna oli valmis ja pian olisi hänkin.
To be continued…
________________________________
MALLOBAUDEN KOSTO
Osa I
Chalônsin metsä myöhään yöllä on toisten mielestä lumoavan kaunis näky ja toisten mielestä suunnattoman pelottava. Kuunvalo leikkaa varjoja siivuiksi kuin veitsi voita, ja vieno tuulenvire kahisuttaa tammien latvustoja. Talvisin vitivalkea, koskematon lumi peittää vaippaansa maan ja oksat nuokkuvat väsyneesti valkeiden, raskaiden kinosten painosta. Joku yölintu laulaa surullista lauluaan, pöllö huhuilee ja kettu juoksentelee lumessa jättäen sen tuoreeseen, vastasataneeseen pintaan jälkensä.
Täällä ei uskoisi, että samalla paikalla on käyty ehkä useampiakin verisiä ja julmia taisteluita. Tätä metsää saastuttaa monien petojen pahuus. Metsän julmat asukit ovat Bretonnian ritareiden ikuinen vitsaus, joista on moneen kertaan yritetty päästä eroon mutta huonoin tuloksin.
Tämän tiesi erittäin hyvin nuori talonpoika, joka keräsi eräänä kohtalokkaana yönä polttopuuta lumisesta metsästä. Hän vilkuili koko ajan hermostuneena ympärilleen ja hänen sydämensä hakkasi. Hän pelkäsi tarinoita hirviöistä ja aaveista, joita metsässä liikkui taistellen, ja häntä pelotti että joku näistä taruhahmoista tulisi metsästä häntä surmaamaan. Talonpoika etsi oksia lumen alta ja taitteli niitä puista. Hänen vanha äitinsä odotti mökissä parinsadan metrin päässä, ja talonpoika tiesi että jos takkaan ei saataisi lisää puuta, he paleltuisivat. Metsässä oli hyvin kylmä. Bretonniassa oli harvoin näin kylmiä öitä edes talvella, mutta nyt sellainen oli sattunut ja siitä piti selvitä yli. Talonpoikaa hytisytti ja hänen hengityksensä näkyi selvänä huuruna ilmassa. Lumi pyrki sisään hänen risaisiin kenkiinsä ja sukkiinsa sulaakseen sinne.
Äkkiä talonpoika löi varpaansa johonkin kovaan. Hän kirosi ja nosti kiven lumen alta vihoissaan.
Se ei ollutkaan kivi. Hän oli kompastunut ihmisen pääkalloon. Hän tuijotti sitä silmästä silmään ja kiljaisi sitten kauhuissaan ja pudotti kallon lumeen. Se vajosi puoliksi kinokseen, tuijottaen tyhjillä silmäkuopillaan talonpoikaa joka pyyhki helpottuneena hikeä otsaltaan.
”Se on vain luu”, hän sanoi itselleen, ”se on lojunut täällä vuosia.”
Pääkallo oli lojunut siinä monta vuosikymmentä, jo kauan ennen talonpojan syntymää. Sen omistaja oli ollut epäonnekas samojen otusten kanssa, jotka nyt tarkkailivat talonpoikaa läheisestä lumen peittämästä karhunvatukkapensaasta.
Kuusi goria seurasivat talonpojan kulkua silmä kovana. Niillä oli alkeelliset, uhreilta varastetut miekat ja itse tehdyt kilvet. Ne tiesivät etteivät tarvitsisi niitä uhrinsa tappamiseen, mutta niitä kannatti silti pitää mukana siltä varalta, että joukko asemiehiä sattuisi osumaan kohdalle.
Kun niiden johtaja, Grofo, arveli sopivan hetken koittaneen, se karjaisi hyökkäyskäskyn ja säntäsi pusikon läpi talonpojan kimppuun muut viisi kintereillään. Onneton bretonnialainen kääntyi katsomaan ja hänen silmänsä täyttyivät kauhusta. Hän jähmettyi pelosta eikä kyennyt edes harkitsemaan juoksemista ennen kuin Grofon käyrä miekka lävisti hänet. Hän haukkoi henkeään ja kaatui maahan. Veri valui lumelle höyryten, yhä lämpimänä, tahraten sen puhtauden.
Kun petomiehet olivat aikeissa käydä kuolleen kimppuun syödäkseen tämän, ne kuulivat äkkiä hevosen tuhahduksen aivan läheltä. Yksissä tuumin ne kohottivat katseensa ja näkivät lähellä, kahden suuren puun välissä, mustan hevosen jonka selässä istui haarniskoitu ritari. Hänen asepukunsa oli musta samoin kuin hevosen vaate, ja hänen kilpeensä ja hevosen yllä olevaan liinaan oli kuvattu mustapohjainen vaakuna jota koristi keltainen käärme jonka suu oli auki sähisten äänettömästi. Ritari piti kypärää kainalossaan ja toisessa kädessä pitkää, hiilenmustaa miekkaa joka kimalsi kuunvalon osuessa sen lappeeseen. Hänen kasvonsa olivat julmat ja raa’at, hänen jäänsinisistä silmistään kuvastui vain säälimätön julmuus. Mustat, pitkät hiukset kehystivät hänen kalpeita kasvojaan. Hänen kutreillaan lepäsi musta kruununtapainen johon oli upotettu kolme rubiinia riviin. Ne hehkuivat verenvärisinä, kuin niiden sisällä olisi palanut liekki.
”Iltaa, rakkaat alamaiseni”, Mallobaude tervehti hymyillen. Hänen jokainen ilmeensä kuvasti ivaa ja ironiaa. Hänessä ei ollut mitään ystävällistä. ”Olette eksyneet sopimattoman korkea-arvoiseen seuraan.”
Gorit tunnistivat lordi Mallobauden sillä ne olivat nähneet hänet kerran, kun hän piti puhetta suurelle joukolle Chalônsin petomiehiä. Mallobaude oli niiden kaikkien johtaja ja ylivaltias, kaikki pedot, jopa suuret jättiläiset ja ogrelohikäärmeet kumarsivat hänen edessään. Hän oli alkujaan Moussilonin kirotusta maakunnasta, mutta lähti sieltä nuorena ja katosi Bretonniasta. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli ilmestynyt petomiesarmeijan kärjessä Chalônsiin ja alkanut käännyttää petoja alaisikseen.
Grofo kumarsi mustalle ritarille, samoin sen kumppanit. Ne eivät puhuneet eikä Mallobaude välittänyt. ”Jos tahdotte lisää lihaa”, hän sanoi viitaten kuolleeseen talonpoikaan, ”lähistöllä on mökki jossa asuu lisää ihmisiä.”
Gorit mylväisivät ilosta ja nälästä. Sitten ne empivät miettien, olisiko sopivaa käydä syömään ruumista Mallobauden silmien edessä. Tämä hymyili jälleen tuota samaa, pilkallista hymyään. ”Syökää pois”, hän sanoi kuin olisi tiennyt mitä ne ajattelivat. ”Minä lähden teitä häiritsemästä.” Ja Mallobaude ratsasti tiehensä.
Oli sunnuntaiyö, ja Mallobaude oli pyhittänyt joka ikisen sunnuntaiyönsä kostolleen. Ikinä hän ei levännyt, ei nukkunut tuona yönä. Sen sijaan hän ratsasti syvälle metsän siimekseen ja karjui kovaan ääneen: ”Montglaive! Näytä itsesi! Minä haastan sinut kaksintaisteluun. Montglaive!!” Hän jatkoi sitä pitkään, kunnes keuhkot väsyivät huutamiseen, ja sitten hän ratsasti metsän toiseen osaan ja aloitti huudon jälleen. Sitä hän jatkoi koko yön.
Mallobaudella oli paha pakkomielle. Hän oli kostonhimoinen ihminen, ja myös hyvin itsepäinen. Kun nämä kohtaavat samassa henkilössä, on kyseessä huono yhdistelmä. Varsinkin kun henkilö, jolle hän yritti kostaa, oli jo kuollut ja kuopattu.
Lordi Montglaive oli iskenyt Mallobauden oikean käden irti ja tuottanut Moussilonin ritarille suunnatonta tuskaa. Montglaive sen sijaan oli saanut heti tapahtuman perään helpon ja tuskattoman kuoleman. Mallobaude ei hyväksynyt sitä, vaikka hän olikin vasenkätinen. Hän vaati oikeutta ja kostoa. Hän oli rukoillut jokaista tuntemaansa jumalaa, jotta joku heistä vastaisi tuomalla Montglaiven takaisin jotta Mallobaude voisi tuottaa tälle vastaavaa – ja mieluiten suurempaa – tuskaa. Kukaan ei kuitenkaan vastannut, ja niinpä Mallobaude oli päättänyt hoitaa asian omin neuvoin. Valitettavasti Montglaiven aave ei kuitenkaan näyttäytynyt hänelle vaikka hän haastoi sen kaksintaisteluun kerran viikossa, ja oli tehnyt sitä jo seitsemän viikon ajan.
Ei tämä vielä mitään. Mallobaude todella uskoi että Montglaive olisi niin kunniallinen, että lopulta vastaisi kutsuun, taistelisi Mallobaudea vastaan, häviäisi ja saisi kärsiä. Ongelmia olivat muun muassa se seikka että aaveelta ei voi lyödä kättä poikki, ja että kuolleet eivät enää voi tuntea tuskaa.
”MONTGLAIVE!” Mallobaude karjui kuutamolle lähes epätoivoisena. Tämä oli ainut hetki viikosta, jolloin musta ritari osoitti minkäänlaisia tunteita, ja hän varoi visusti ettei kukaan kuulisi näitä purkauksia – paitsi tietenkin Lehtien Linnan ruhtinas, jolle hän yritti kostaa.
Metsä kaikui, mutta Montglaive ei tullut.
Löydettyään Järven Neidon tiaran Montglaiven ruumiin hallusta Mallobaude oli heti aavistanut sen olevan mahtava esine. Se oli värjäytynyt oitis mustaksi ja sen smaragdit olivat muuttuneet hehkuviksi rubiineiksi, kun Mallobaude oli koskenut siihen. Hän piti sen ulkomuodosta ja piti sitä nykyään aina päässään. Hän uskoi sen tuovan onnea hänelle.
Mallobaude huusi niin kauan kuin suinkin jaksoi. Hän solvasi Montglaivea, tämän ihanteita ja ystäviä, pilkkasi häntä ja kaikkea mitä uskoi Montglaiven kunnioittavan, yritti houkutella aaveen esiin. Mutta Montglaive ei joko kuullut tai pidättäytyi tulemasta. Ajatus kuolleen lordin haamusta joka nauroi äänettömästi katsellen Mallobauden epätoivoisia yrityksiä sai Moussilonin ritarin entistä raivoisammaksi. Hän kajautti vihollisensa nimen viimeisen kerran taivaalle ja hoksasi sitten että itäisessä taivaanrannassa alkoi valjeta. Aamu koitti pian eikä Montglaive ollut näyttäytynyt.
”Hittolainen!” Mallobaude kirosi. ”Koska hän oikein tulee?” Sitten hän ratsasti pois surkeasti epäonnistuneena.
Mallobaude ratsasti kauas, Chalônsin eteläisiin osiin, jossa sijaitsivat Lehtien Linnan murskatut jäännökset. Mallobaude oli piirittänyt linnan ja tulittanut sen tuusannuuskaksi petomiesten rakentamilla alkeellisilla katapulteilla. Niiden laukomat kivenjärkäleet olivat pommittaneet kauniin linnan muureja ja murskanneet ne. Nyt paikalla oli enää raunioita, korkeita kivenjärkäleitä ja murtuneita holveja. Mallobaude oli pystyttänyt Montglaiven linnan luo oman tukikohtansa jota hän nimitti Ruttoraunioksi. Siellä asusti tuhat goria jotka pystyttivät linnaa osaksi uudelleen omia tarkoitusperiänsä varten ja pitivät majaa raunioiden läheisyydessä. Mallobaude suunnitteli että hän puhdistaisi koko Chalônsin kaikista ihmisistä ja kasvattaisi petoarmeijansa kymmentuhatpäiseksi. Sitä joukkoa hän johtaisi itse Ruttorauniosta, jonka hän pystyttäisi kokonaan uudelleen ja tekisi siitä oman, Moussilonille omistetun linnakkeensa. Hän näki jo mielessään sen valtavat, mustat muurit ja oman keltamustan lippunsa joka liehuisi sen synkissä torneissa. Metsän hän hakattaisi kumoon virstan säteeltä ja alue ympäröitäisiin suurella muurilla, jonka sisäpuolella valtavat armeijat pitäisivät leiriään.
Mallobaude ratsasti raunioiden luo ja hieman pettyi nähdessään niiden alennustilan. Loistokkaiden kuvitelmien jälkeen ankea todellisuus masensi aina. Puut olivat vielä pystyssä ja linna oli pelkkiä raunioita. Sen uudelleenpystyttäminen veisi vielä vuosia.
”Miten työt edistyvät?” Mallobaude kysyi eräältä suurelta ungorikenraalilta.
”Työt?” se kysyi karkealla äänellään hämmentyneenä. ”Emme me ole aloittaneet mitään töitä. Mitä meidän pitäisi…” Se vaikeni nähdessään Mallobauden vihaisen ilmeen.
”Teidän pitäisi rakentaa valtaisa, valloittamaton linna!” Mallobaude karjaisi. ”Jos ette ole vielä aloittaneet, alkaisi olla aika! Teillä on yllin kyllin rakennusaineita”, hän sanoi osoittaen raunioita. ”Purkakaa maan tasalle viimeisetkin bretonnialaiskivet ja pystyttäkää uusien suunnitelmien mukaisesti perusta ja kivijalka uudelle, isommalle linnakkeelle!”
”Nämä kivet ovat pelkkiä raunioita”, ungori vastusti henkensä uhalla. ”Niistä suurin osa on rakennuskelvottomia…”
”No tehkää niistä kelvollisia! Ja etsikää lisää kiviä. Perustakaa vaikka helkutin kaivos jos ei muu auta!” Mallobaude sylkäisi maahan ja ratsasti pois.
Hänen suurta, mustaa ratsuaan varten oli rakennettu puinen talli jossa myös centigorit asustivat. Se sijaitsi raunioiden keskelle raivatulla tasaisella paikalla. Mallobauden hevosen nimi oli Yövarjo; se oli kokomusta ja sillä oli vaaleanvihreät silmät jotka näyttivät lähes kokonaan valkoisilta luoden oudon kontrastin synkän karvan kanssa. Mallobaude piti ratsustaan ja luotti siihen. Se oli lahja hänelle Kaaoksen pimeiltä voimilta, jonka hän oli löytänyt Kaaoksen Erämailta siellä vaeltaessaan.
Hän talutti Yövarjon talliinsa ja lähti pois. Kun hän käveli raunioiden keskellä tehden suunnitelmia Ruttoraunion tulevaisuudesta hän huomasi jotain sangen mielenkiintoista.
Linnan kellaritilat olivat romahtaneet linnan mukana ja suurin osa raunioista lojui nyt maanpinnan alapuolella entisen kellarin lattialla. Kaikki olivat otaksuneet, ettei kellarin alla ollut mitään, mutta nyt Mallobaude näki selvästi lattialuukun. Se oli varjossa yhden ison kivipaaden alla, piilossa uteliailta katseilta. Paasi oli ikään kuin kumartunut sen ylle piilottaakseen sen Mallobaudelta ja hänen pedoiltaan. Mutta nyt ritari näki sen selvästi. Hän kiirehti sen luo ja yritti avata sen, mutta hän ei saanut siitä hyvää otetta kun iso paasi oli tiellä. Niinpä hän säntäsi hakemaan niin monta goria kuin arveli tarvitsevansa ja otti mukaan vielä yhden minotaurin. Hirviöt hän laittoi siirtämään kivipaaden pois tieltä. Se oli painava mutta pedon raivolla se hiljalleen siirtyi. Viimein se horjahti ja romahti pois. Mallobaude juoksi lattialuukun luo ja tarttui sen kahvaan. Hän väänsi kaikin voimin ja sai sen auki.
Se johti pimeään portaikkoon, joka johti syvälle maan uumeniin. Mallobaude hymyili ajatellessaan, että hän oli ratkaisemaisillaan jonkun Montglaiven arvoituksen. Hän laskeutui portaikkoon. Se oli säilynyt hyvin vaikka sen yläpuolella oli romahtanut kokonainen linna. Mallobaude hoksasi soihdun seinällä, otti sen ja sytytti tuluksilla joita piti mukanaan. Sitten hän alkoi mennä alas kivirappusia.
Ne veivät hänet syvälle Ruttoraunioiden alle. Kun Mallobaude laskeutui niitä, hänen mielensä täyttyi loistokkaista kuvitelmista suurista salaisuuksista jotka kätkeytyivät linnan alle. Viimein portaikko päättyi suureen, tukevaan oveen jossa oli seitsemän teräslukkoa. Mallobaude ei pettynyt, päinvastoin hän kävi innokkaaksi kuin pieni lapsi. Hän juoksi portaat takaisin ylös hakeakseen järeitä keinoja lukkojen avaamiseen.
Porraskäytävä oli liian ahdas muurinmurtajien käyttämiseen, mutta Mallobaude vei alas joukon työkaluja ja petomiehiä niitä käyttämään. Lukot olivat vaikeita murrettavia mutta viimein pedot saivat keploteltua ne auki käyttäen Mallobauden oveluutta ja raakaa voimaa. Raskas ovi lennähti auki ja Mallobaude käveli varovasti sisään.
Oven takana oli valtaisa holvikammio joka oli täynnään puuarkkuja, -kirstuja ja -tynnyreitä. Kun ritari siirtyi lähemmäs, hän näki että joka ikinen oli täynnään kulta-aarteita. Hän tuijotti silmät pyöreinä valtavan arvokkaita esineitä, hihkaisi ja juoksi niiden luo. Hän kahmi kätensä täyteen kiiltäviä koruja ja ahmi niitä säihkyvillä silmillään. Kullan joukossa oli jalokiviä ja muita jalometalleja sekä muistoesineitä muinaisilta ajoilta: lippuja ja tunnuksia, pyhäinjäännöksiä ja suurten sankareiden jäämistöä.
”Vai tätä suojelemaan linna rakennettiin”, Mallobaude kuiskasi itsekseen. ”Tiarakin oli varmaan yksi näistä aarteista.”
Hän hoksasi tyhjän marmorijalustan keskellä aarteita. Hän otti kruunun päästään ja laski sen varovasti alkuperäiselle jalustalleen. Se sopi kuin valettu, ja samalla hetkellä kun tiara koski alustaansa, alusta tummeni ja marmori kuviointi muuttui punaiseksi ja veren sävyt värjäsivät sen. Koko kammio muuttui: sen sävyt synkkenivät ja kaiverrusten aiheet muuttuivat Bretonnin heimon historian kuvaelmista Kaaoksen voimien ylistykseksi. Seinät täyttyivät koristeista jotka kuvasivat neljää suurta pimeyden jumalaa ja heidän palvelijoitaan ja voimiaan. Mallobaude seurasi hämmästyneenä huoneen muuttumista. Silloin aarre itsekin alkoi vääristyä kuin tuskissaan: kulta vääntyi kippuralle ja muodosti uudenlaisia, epäpyhiä esineitä. Jalokivet värjäytyivät verenpunaisiksi ja kulta ja hopea saivat tummemman, synkemmän sävyn vaikka sen kiilto ei himmennytkään. Kaiken kukkuraksi koko kammio alkoi tärähdellä ja rymistä. Kivilattia vapisi. Mallobaude katsoi hädissään ympärilleen. Hänen petonsakin säikähtivät, ne ulisivat ja säntäilivät ympäriinsä.
Mallobaude tunki niiden ohi ja alkoi juosta portaita ylös. Ne tuntuivat pitemmiltä kuin ennen. Viimein hän saapui niiden yläpäähän ja havaitsi, ettei seissytkään keskellä Lehtien Linnan raunioita vaan pikimustasta kivestä veistetyssä holvisalissa, jonka seinustoja ympäröivät muinaiset haarniskat ja jonka seinillä riippui vanhoja gobeliineja ja tauluja. Kaikki kiilsi puhtaana ja tuoreena.
Mallobaude säntäsi hämmästyksissään ulos ja tuli toiseen saliin, samanlaiseen mustaan kiviholviin. Hän katsoi ympärilleen. Itse asiassa salit olivat uskomattoman upeita ja sopivat hänen tyyliinsä. Lisäksi ne oli koristeltu hänen mustalla ja keltaisella värillään.
Hän rauhoittui hieman vaikkakin hämmentyi yhä enemmän. Ritari käveli ulospäin tyynesti pois siitäkin salista saapuakseen linnan portille. Se oli auki, portin ovet olivat sepposen selällään. Mallobauden edessä avautui maisema jonka hän oli kuvitellut monesti muttei nähnyt kertaakaan: puut oli hakattu puolen virstan säteeltä ja niiden tilalla oli nyt autio, musta ja kivinen maakenttä jota täplittivät paikoin kaivot ja vähäiset rakennukset: tallit ja vartiotuvat. Savua nousi railoista maaperässä. Lunta siellä ei ollut, mutta kaukaisuudessa levittäytyi Chalônsin metsä jonka kinokset olivat vallanneet. Mallobauden pedot olivat yhtä ihmeissään kuin hänkin: ne tuijottivat hämmästyksissään ympärillä levittäytyvää kenttää.
Mallobaude seisoi linnan ovensuussa ison portaikon yläpäässä. Linnan portin edessä oli tasanne josta johti leveä portaikko maan pinnalle. Mallobaude meni portaikon yläpäähän ja katsoi taakseen.
Ruttolinna seisoi siinä, valtavan korkeana ja kiiltävän sysimustana. Siitä haarautui sivutorneja valtaviin korkeuksiin ja sitä rei’ittivät kapeat, mustat ikkunat.
Mallobaude hymyili. Linna oli valmis ja pian olisi hänkin.
To be continued…
Pilasiko tunnelmaa? 
Ehkä hieman. Mutta ei väliä, tarina oli muuten niin mahtavasti kirjoitettu (kuten aiemmatkin) että tunnelmaa olisi ollut paha mennä millään pilaamaan. Vaikutti hieman ensinäytökseltä, mutta väliäkö tuolla. Loppukin oli hienosti toteutettu, kun ruttolinna kohosi maasta ja aarteet vääristyivät. Nätti tarina, kuten aina.