Myrsky nousee [episodi I]
Lähetetty: Pe 02.04.2004 21:20
MYRSKY NOUSEE episodi I
Oli synkkä ja myrskyinen yö, vakoilupuuhiin lähetetty yögobbo ui äänettömästi kohti Despairin viidakon laitaan leiriytynyttä skinkkihordea. Gobbon oli käsketty jäädä vartioon joen rantaan, mutta ylennyksen toivossa tämä oli päättänyt tutkia vihollista vähän tarkemmin.
Se ui rantaan ja istahti varovasti liukkaalle palmun rungolle, yrittäen olla tuottamasta kovin paljon melua.
Lukuun ottamatta muutamaa sateen sammuttaman nuotion ympärillä istuskelevaa skinkkiä kaikki liskot olivat paenneet sadetta joko viidakon suojiin tai kiivenneet puiden oksille koisimaan.
Aika kului hermoja raastavan hitaasti. Yhtäkkiä gobbo hätkähti, jokin liikkui sen takana.
Gobbo vilkaisi hermostuneena taakseen ja antoi katseensa kiertää myrskyisessä yössä riehuvan joen rantaa, mutta kiitos pimeyden, se ei nähnyt mitään.
Se kääntyi pelokkaana kivellä ja alkoi tarkkailla jokea. Lukuun ottamatta kovaa puhaltavaa myrskytuulta ja mättäitä kastelevaa rankkasadetta oli taas hiljaista.
Gobbo meinasi vähän väliä nukahtaa tylsyyteen, kunnes se lopulta huomasi äänten aiheuttajat.
”Salamantuja!” gobbo vinkaisi ja loikkasi ylös tarttuen keihääseensä ja aivan oikein, myrskyn takia törmän yli tulvivasta vedestä nousi puolisen tusinaa suuria salamantereita.
Pelon kangistama gobbo kompastui maasta törröttävään palmun juureen ja tömähti äänekkäästi maahan ja iloisesti kilisten ja kolisten se keihäs vieri salamanterien jalkojen juureen. Se sulki peloissaan silmänsä ja alkoi täristä sekä kauhusta, että kylmyydestä.
Yögobbo makasi liikkumatta, naama märkä ruohoa vasten ja toivoen, etteivät otukset olleet huomanneet sitä.
Salamanterit tutkivat ihmeissään keihästä ja alkoivat sitten etsiä sen omistajaa. Ne löntystivät hitaasti kohti leiriä… kohti gobboa, joka avasi säikähtäen silmänsä. Tämä tuijotti suoraan hermostuneen salamanterin partaveitsen teräviä hampaita täynnä olevaan kitaan. Gobbo hapuili kauhuissaan keihästään, mutta se oli liian kaukana. Gobbo sulki taas silmänsä… Oliko otus jo huomannut sen… Purisiko vai sylkisikö se tulta… Luultavasti purisi…
Samassa metsästä kuului mahtava mylvähdys. Se muistutti lähinnä valtaisan sotatorven törähdystä, mutta äänessä oli jotain… jotain outoa.
Salamanterit nostivat pelokkaan näköisinä päänsä. Ne tuijottivat hetken gobbon yli öiseen metsään… Alkoi kuulua raskaita tömähdyksiä ja maa alkoi täristä. Salamanterit säntäsivät kauhuissaan takaisin jokeen juuri ja juuri metsästä rymistävän vauhkon stegadonin alta.
Skinkkejä pakeni vikisten pimeään viidakkoon ja osa loikkasi jokeen. Gobbo nousi äkkiä ylös ja etsi keihäänsä käsiinsä. Se tajusi tilaisuutensa koittaneen.
Stegadon pyöri rannan tuntumassa mylvien ja heilutellen valtavaa piikkipäistä moukarihäntäänsä.
Monet skinkit saivat siitä osuman ja lensivät kymmenien metrien päähän ja osa jäi valtavan stegadonin tallomaksi.
Gobbo ryntäsi kohti jokea, mutta kuitenkin pysähtyi muistaessaan salamanterit. Se näki parhaakseen hypätä takaisin maahan makaamaan. Ja siinä hän makasi… ja makasi… ja makasi…
Myrsky repi palmuja juurineen maasta ja rankkasade piiskasi koko Lustriaa peittävää ruohomattoa, muuttaen sen märäksi, likaiseksi mutavelliksi…
…Liskomies Uax-Kai, kääpiö mikälie Stonefist ja imperiumin jalkaväenkenraali Hermann ’silberferkel’ Müllerbach istuivat Hexoatlissa, pienessä kiveen louhitussa majatalossa kolmatta päivää peräkkäin, odotellen myrskyn laantumista, ja mahdollisuutta ylittää meri.
Talo oli miltei täynnä huonoa säätä paenneita sauruksia ja kurasta likaantuneita skinkkejä.
”Pelataankos pari erää pokeria kaverit?!” Hermann kysäisi kumoten samalla jo illan neljännen kolpakollisen olutta kurkkuunsa.
”Hmm…” Kääpiö mutisi itsekseen. Ehkä hänellä nyt olisi mahdollisuudet… Olihan Hermann vahvasti hihhulissa…
Uax-Kai tunki kastuneen, ryttyisen korttipakan Hermannin käteen. ”Pelatkaa te, minä käyn ulkona hengittämässä hieman raitista ilmaa.” Hän nousi seisomaan, käveli ulko-ovelle ja katosi pimeyteen.
Hermann alkoi ahkerasti sekoittaa kortteja, joskin vaikeahkolta se näytti, olihan hän sen verran päissään.
Gobbo makasi edelleen liikkumatta kuraisella, vettä lainehtivalla nurmikolla. Tilanne oli rauhoittunut. Stegadon oli juossut pakenevan skinkkijoukon perässä joen vartta, pelästyttäen samalla salamanterit joen toiselle puolen, missä ne nyt makasivat tyytyväisesti kuorsaten.
Gobbo nousi ylös, puisteli likaista, litimärkää nahkanuttuaan ja alkoi juosta kohti kaukana horisontissa häämöttävää Hexoatlia. Se oli gobbon ainoa mahdollisuus… Se oli kadottanut suuntavaistonsa, eikä enää tiennyt, missä muut örkit olivat.
Uax-Kai nojasi väsyneenä majatalon terassin puiseen kaiteeseen ja katseli synkälle taivaalle. Myrsky yltyi yltymistään. Tuuli puhalsi pistävän kovaa ja vettä satoi kaatamalla. He eivät siis lähtisi vielä huomennakaan.
Uax-Kai laski katseensa. Suurin kivilohkarein päällystetyt kadut lainehtivat sateen synnyttämissä lammikoissa, joista pilvien välistä kumottava täysikuu heijastui Uax-Kain päivettyneille kasvoille.
Hän vaihtoi asentoa ja alkoi miettiä tulevaa… Milloin he pääsisivät matkaan?! Loppuisiko myrsky ikinä?! Näkisikö hän enää koskaan syvää ystäväänsä Tenq-Goria, saurus oldbloodia, jonka komennon alaisena hän oli joskus taistellut petomiehiä vastaan. Hän muisti noiden julmien otusten kirveet, tuskgorien vetämät sotavaunut, luunvalkeat käyrät sarvet ja…
Uax-Kain ajatus keskeytyi jonkun nykäistessä häntä varovasti hännänpäästä. Hän kääntyi salamana ympäri, vetäen piikikkään, miekkaa muistuttavan aseensa vyöltään.
”Ei! Se olen minä, Stonefist!” kuului kääpiön säikähtänyt ääni varjoista. Uax-Kai laski aseensa, pyysi anteeksi tapahtunutta ja kysyi, mitä asiaa tällä oli hänelle.
Kääpiö laahusti hänen viereensä, nojasi kaiteeseen ja kertoi: ”Alkoi tuo peliseura vähän tympimään… Hävisin viidesti… Pahuksen peli…” Stonefist keskeytti lauseensa katsahtaen taivaalle. ”Kautta isoisäni veljen isän serkun pojan! Emme pääse vieläkään matkaan.”
”Oikeassa olet.” Uax-Kai totesi vilkaisten jälleen myrskyisälle taivaalle.
Yögobbo vaelsi vettä lainehtivalla niityllä kohti Hexoatlia. Se paleli ja oli nälissään. Sen oli vain jaksettava perille saakka. Gobbo toivoi hartaasti liskojen olevan vieraanvaraista kansaa.
Sadevesi imeytyi gobbon vaatteisiin, jotka alkoivat painaa suunnattomasti.
Sen silmissä alkoi sumeta… Jalat pettivät ja se lysähti maahan… Se ei enää jaksanut.
… … Jokin tarrasi pitkillä kynsillään gobboa niskasta ja nosti tämän ilmaan… …
Hermann ’silberferkel’ Müllerbach lysähti uupuneena pöydälle. Kaljatuoppi putosi hänen kädestään ja räsähti tuhannen päreiksi kivilattialle. Kukaan ei välittänyt. Hermann vaipui uneen… Syvään uneen…
Stonefist istahti terassin portaalle. Sade kasteli virkistävästi hänen kuumia vaatekertojaan.
”Pitäisi varmaan painua yöpuulle, vai mitä mieltä olet ystäväiseni?!” Hän kysyi haukotellen.
Kukaan ei vastannut. Uax-Kai oli nukahtanut.
Hermann hyppäsi sivuun viime hetkellä skaven klaanirotan loikatessa häntä kohti pitkä, käyrä sirppi kourassaan. Hän pyörähti ketterästi ja löi rottaa päähän miekan lappeella. Rotta kaatui vingahtaen maahan, eikä enää noussut.
Hermann laittoi miekan tuppeensa ja käännähti tyytyväisenä ja näki edessään jotakin. Se oli vihreää ja loisti pimeässä. Se suureni ja suureni… Nyrkin kokoinen warppikivilohkare viuhahti häntä kohti, lävisti vatsan, kaataen Hermannin maahan.
Jostain kaukaisuudesta hänen korviinsa kantautui karmivaa ivanaurua...
Siihen hän heräsi…
Hermann puisteli hermostuneesti päätään ja avasi silmänsä. Enää muutama saurus oleskeli majatalossa. Hän katseli ympärilleen. Pienestä likaisesta ikkunasta tulvivasta valosta hän huomasi, että oli aamu. Myrsky ei ollut hellittänyt sitten edellispäivän. Hermann vilkuili huoneessa istuskelevia sauruksia. Uax-Kai, saati sitten Stonefist ei ollut paikalla.
Valtava siivekäs otus makasi ojassa yltä päältä kurassa. Sen vihreä nahka oli lohkeillut ja sen pitkä, tukeva, mutta kuitenkin yllättävän kevyt kaula roikkui elottomana, taittuneena eläimen ruumiin alle.
Pitkä kaula kannatteli komeaa pitkulaista päätä. Otuksen suu oli kapea ja täynnä pieniä veitsenteräviä hampaita. Oliolla oli kaksi suhteellisen pientä takaraajaa, joiden välistä kasvoi hontelo, kevytrakenteinen häntä.
”Se on terradon.” Totesi Uax-Kai ihmeissään. ”Miksi se tänne on lentänyt ja mikä sen on tappanut?!”
Stonefist kumartui varovasti kohti eläintä. ”Näyttää luonnolliselta kuolemalta.” Hän arvasi nuuhkien samalla ilmaa. Ruumis ei haissut mädäntyneeltä, joten se oli lojunut ojassa vasta lyhyen tovin.
Uax-Kai suoristautui. ”Enpä usko, vanhuuteen kuollessaan terradon vääntää päänsä taaksepäin. Tuo on menehtynyt jostain muusta syystä.”
Stonefist silmäili terradonia tarkemmin. Se oli jotenkin luonnottomassa asennossa. Hän tönäisi sitä varovasti jalallaan, jolloin otus kääntyi ja paljasti altaan jotain. Terradon piteli kynsissään tajutonta goblinia. Vai olisiko se ollut kuollut.
Uax-Kai polvistui äkkiä ja alkoi tutkia sitä. ”Se elää yhä!” Hän huudahti hetken sorkittuaan gobboa.
Hermann hoiperteli ovelle, ottaen vähän väliä tasapainoa lähellä seisovasta sauruksesta tai pöydästä. Hän käänsi kuparista valettua kahvaa hennosti ja tuki itseään samalla nojaten seinään.
Ränsistynyt puuovi avautui naristen. Oviaukosta pöllähtänyt voimakas tuulen puhallus oli kaataa juopuneen Hermannin.
Hermann astui ulos. Sade oli liukastuttanut terassin ja hänen oli pidettävä kaiteesta kiinni pysyäkseen pystyssä.
********
”Jos kerran sää ei tästä parane, hyökkäämme huomenna aamun koitteessa kaupunkiin!” Úrglk karjui örkkihordelleen katsellen tuimasti Hexoatlin massiivisia marmoriportteja.
”Valmistautukaa siihen mennessä. Kootkaa rivistönne. Virittäkää katapulttinne ja ladatkaa ne valmiiksi.” Hän piti pienen hengähdystauon. ”Ja muistakaakin tällä kertaa ruokkia villisiat!”
Yögobbo havahtui hereille jonkun töytäistessä tätä olkapäästä. Se avasi silmänsä ja tihrusti ympärillensä. Se oli jonkinlaisessa salissa. Sali oli valtava ja sitä ympäröivät kultakoristeluin taiteillut marmoriset patsaat. Sali oli täynnä kivestä veistettyjä tukipilareita, joiden välissä kulki pehmeä, samettinen punainen matto. Matto johti salin päässä olevalle suurelle valtaistuimelle, sekin kullalla ja erilaisilla jalokivillä koristeltu.
Gobbo vilkuili epäröiden, kuka häntä oli tönäissyt. Salissa ei näkynyt ketään. Se nousi seisomaan ja hiipi kohti valtaistuinta. Miten gobbo oli joutunut sinne?! Tätä mietiskellessään se ei huomannut tukipilaria pitkin alaspäin äänettömästi ryömivää skinkkiä. Sillä oli veitsi hampaissaan ja vyöllään sillä roikkui nahkasta punottu pussi, täynnä myrkyllisiä kasveja.
Gobbo kuuli takaansa askelia. Se kääntyi pelokkaana ja kohtasi katseellaan suurikokoisen, raskaasti aseistautuneen sauruksen. Gobbo älähti hätääntyneenä ja alkoi perääntyä.
Vähän matkan päässä, gobbolta näkymättömissä, skinkki laskeutui kivilattialle ja otti veitsen käteensä.
Uax-Kai tuijotti herkeämättä gobboa. Hän huomasi sen olevan peloissaan ja nosti kätensä merkiksi skinkille olemaan puuttumatta tapahtumiin. ”Mitä yöpeikko tekee Lustriassa?!” Hän kysyi kuuluvalla äänellä niin, että salissa kaikui.
Gobbo pysähtyi ja ääni täristen aloitti: ”En voi valitettavasti kertoa.”
”Et voi kertoa?!” Uax-Kai karjahti. ”Pitääkö meidän sitten laittaa sinut kertomaan?!” Hän astui mahtipontisesti askeleen eteenpäin, saaden goblinin hätkähtäen hypähtämään taaksepäin.
Uax-Kai oli juuri aloittamassa utelemaan goblinilta, kun yht’äkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, jokin rysähti salin kattoon. Gobbo säikähti melkein kuoliaaksi ja juoksi sauruspatsaan taakse piiloon.
Uax-Kai nosti katseensa kattoon. Se oli sortumassa. Lattia tärisi ja katosta putoili valtavia kivenlohkareita. ”Temppeli sortuu!!!” Uax-Kai huusi kurkku suorana. ”Paetkaa henkenne edestä!”
Skinkkiä ei enää näkynyt, se oli ilmeisesti luikkinut tiehensä jo aikoja sitten. Gobbo säntäsi sauruksesta välittämättä ulos temppelistä, suoraan yllättyneen Stonefistin syliin.
”Mitä hemmettiä te teette?!” Úrglk karjui, kääntäen katseensa lauenneen trebuchetin huoltajina toimivia goblineita kohden. ”Mitä hemmettiä te teette?!” Hän huusi.
Silmät päistään katuvat goblinit laskivat päänsä nöyrästi kumaraan. ”Se nyt vaan sattui laukeamaan itsestään!”
Úrglk irvisti goblineille. ”Jaa että se ihan vaan sattui laukeamaan itsestään, no sepä harmi! Pitäisikö teidät syöttää villisioille vai hukuttaa Käärmeenkieleen?!” Hän vilkaisi taas Hexoatlin temppelin raunioista nousevaa pölypatsasta. ”Vaikkakin kyllä se kieltämättä aika nappi osuma oli!”
Hexoatlin jättiläismäinen temppeli luhistui hetkessä, pistävän myrskytuulen siivittämänä. Koko kaupungillinen liskoja kokoontui katsomaan suunnatonta hävitystä. Väkijoukoin keskellä seisoi ylväänä liskomies ja kääpiö, ihmetellen hämmästyneenä tapahtunutta.
”Mikä Quetzlin nimeen se oli?!” Uax-Kai kysyi järkyttyneenä.
Kääpiö, nimeltään Stonefst tuijotti suu ammollaan temppeliä. ”Se oli katapultti… Örkkejä… Valtavasti… Metsän laidassa…” Hän ei kyennyt enempään.
Uax-Kai tarttui kääpiötä kädestä. ”Etsitään Hermann! Asialle on tehtävä äkkiä jotain!”
Örkit kokosivat rivejään ja valjastivat villisikoja. ”Úrglk! Emme voi käyttää sotavaunuja, jos tämä sade vielä jatkuu! Kosteus pehmentää niiden puuosat niin heikoiksi, etteivät ne kestäisi kannatella raskaasti haarniskoituja örkkejä!” Kuului jostain goblinjoukkojen keskeltä.
Úrglk siihen ärtyneenä: ”Älkää sitten välittäkö siitä! Jos ne hajoavat, niin hajoavat!”
Aurinko nousi taas seuraavana päivänä ja valaisi synkkien myrskypilvien lomasta itsevarmasti kohti Hexoatlia marssivan örkkihorden. Naristen ja kolisten järeät sotavaunut pyyhälsivät joukkojen edellä mutaisella niityllä äkäisten villisikojen vetäminä.
Jostain örkkimassojen keskeltä kantautui örkkipäällikön voimakas huuto: ”Hey pojat! Muistittehan te ruokkia possut ennen lähtöä?!”
Juuh... Mitäs piditte?! Tarina alkaa perinteisesti "Oli synkkä ja myrskyinen yö"... häiritseekö?!
Tämä ensimmäinen episodi on aika lyhyt, minkä vuoksi olisinkin voinut laittaa "Myrsky nousee [prologi]", mutta episodi I kuulosti paremmalta.
Pahoittelen mahdollisia virjoituskirheitä ja kappalejaossa esiintyviä ongelmia (Microsoft Wordin ja Internet Exploderin yhteistyökyvyn puute).
HOPEAPOSSU EDIT: Korjailin tekstiä...
Oli synkkä ja myrskyinen yö, vakoilupuuhiin lähetetty yögobbo ui äänettömästi kohti Despairin viidakon laitaan leiriytynyttä skinkkihordea. Gobbon oli käsketty jäädä vartioon joen rantaan, mutta ylennyksen toivossa tämä oli päättänyt tutkia vihollista vähän tarkemmin.
Se ui rantaan ja istahti varovasti liukkaalle palmun rungolle, yrittäen olla tuottamasta kovin paljon melua.
Lukuun ottamatta muutamaa sateen sammuttaman nuotion ympärillä istuskelevaa skinkkiä kaikki liskot olivat paenneet sadetta joko viidakon suojiin tai kiivenneet puiden oksille koisimaan.
Aika kului hermoja raastavan hitaasti. Yhtäkkiä gobbo hätkähti, jokin liikkui sen takana.
Gobbo vilkaisi hermostuneena taakseen ja antoi katseensa kiertää myrskyisessä yössä riehuvan joen rantaa, mutta kiitos pimeyden, se ei nähnyt mitään.
Se kääntyi pelokkaana kivellä ja alkoi tarkkailla jokea. Lukuun ottamatta kovaa puhaltavaa myrskytuulta ja mättäitä kastelevaa rankkasadetta oli taas hiljaista.
Gobbo meinasi vähän väliä nukahtaa tylsyyteen, kunnes se lopulta huomasi äänten aiheuttajat.
”Salamantuja!” gobbo vinkaisi ja loikkasi ylös tarttuen keihääseensä ja aivan oikein, myrskyn takia törmän yli tulvivasta vedestä nousi puolisen tusinaa suuria salamantereita.
Pelon kangistama gobbo kompastui maasta törröttävään palmun juureen ja tömähti äänekkäästi maahan ja iloisesti kilisten ja kolisten se keihäs vieri salamanterien jalkojen juureen. Se sulki peloissaan silmänsä ja alkoi täristä sekä kauhusta, että kylmyydestä.
Yögobbo makasi liikkumatta, naama märkä ruohoa vasten ja toivoen, etteivät otukset olleet huomanneet sitä.
Salamanterit tutkivat ihmeissään keihästä ja alkoivat sitten etsiä sen omistajaa. Ne löntystivät hitaasti kohti leiriä… kohti gobboa, joka avasi säikähtäen silmänsä. Tämä tuijotti suoraan hermostuneen salamanterin partaveitsen teräviä hampaita täynnä olevaan kitaan. Gobbo hapuili kauhuissaan keihästään, mutta se oli liian kaukana. Gobbo sulki taas silmänsä… Oliko otus jo huomannut sen… Purisiko vai sylkisikö se tulta… Luultavasti purisi…
Samassa metsästä kuului mahtava mylvähdys. Se muistutti lähinnä valtaisan sotatorven törähdystä, mutta äänessä oli jotain… jotain outoa.
Salamanterit nostivat pelokkaan näköisinä päänsä. Ne tuijottivat hetken gobbon yli öiseen metsään… Alkoi kuulua raskaita tömähdyksiä ja maa alkoi täristä. Salamanterit säntäsivät kauhuissaan takaisin jokeen juuri ja juuri metsästä rymistävän vauhkon stegadonin alta.
Skinkkejä pakeni vikisten pimeään viidakkoon ja osa loikkasi jokeen. Gobbo nousi äkkiä ylös ja etsi keihäänsä käsiinsä. Se tajusi tilaisuutensa koittaneen.
Stegadon pyöri rannan tuntumassa mylvien ja heilutellen valtavaa piikkipäistä moukarihäntäänsä.
Monet skinkit saivat siitä osuman ja lensivät kymmenien metrien päähän ja osa jäi valtavan stegadonin tallomaksi.
Gobbo ryntäsi kohti jokea, mutta kuitenkin pysähtyi muistaessaan salamanterit. Se näki parhaakseen hypätä takaisin maahan makaamaan. Ja siinä hän makasi… ja makasi… ja makasi…
Myrsky repi palmuja juurineen maasta ja rankkasade piiskasi koko Lustriaa peittävää ruohomattoa, muuttaen sen märäksi, likaiseksi mutavelliksi…
…Liskomies Uax-Kai, kääpiö mikälie Stonefist ja imperiumin jalkaväenkenraali Hermann ’silberferkel’ Müllerbach istuivat Hexoatlissa, pienessä kiveen louhitussa majatalossa kolmatta päivää peräkkäin, odotellen myrskyn laantumista, ja mahdollisuutta ylittää meri.
Talo oli miltei täynnä huonoa säätä paenneita sauruksia ja kurasta likaantuneita skinkkejä.
”Pelataankos pari erää pokeria kaverit?!” Hermann kysäisi kumoten samalla jo illan neljännen kolpakollisen olutta kurkkuunsa.
”Hmm…” Kääpiö mutisi itsekseen. Ehkä hänellä nyt olisi mahdollisuudet… Olihan Hermann vahvasti hihhulissa…
Uax-Kai tunki kastuneen, ryttyisen korttipakan Hermannin käteen. ”Pelatkaa te, minä käyn ulkona hengittämässä hieman raitista ilmaa.” Hän nousi seisomaan, käveli ulko-ovelle ja katosi pimeyteen.
Hermann alkoi ahkerasti sekoittaa kortteja, joskin vaikeahkolta se näytti, olihan hän sen verran päissään.
Gobbo makasi edelleen liikkumatta kuraisella, vettä lainehtivalla nurmikolla. Tilanne oli rauhoittunut. Stegadon oli juossut pakenevan skinkkijoukon perässä joen vartta, pelästyttäen samalla salamanterit joen toiselle puolen, missä ne nyt makasivat tyytyväisesti kuorsaten.
Gobbo nousi ylös, puisteli likaista, litimärkää nahkanuttuaan ja alkoi juosta kohti kaukana horisontissa häämöttävää Hexoatlia. Se oli gobbon ainoa mahdollisuus… Se oli kadottanut suuntavaistonsa, eikä enää tiennyt, missä muut örkit olivat.
Uax-Kai nojasi väsyneenä majatalon terassin puiseen kaiteeseen ja katseli synkälle taivaalle. Myrsky yltyi yltymistään. Tuuli puhalsi pistävän kovaa ja vettä satoi kaatamalla. He eivät siis lähtisi vielä huomennakaan.
Uax-Kai laski katseensa. Suurin kivilohkarein päällystetyt kadut lainehtivat sateen synnyttämissä lammikoissa, joista pilvien välistä kumottava täysikuu heijastui Uax-Kain päivettyneille kasvoille.
Hän vaihtoi asentoa ja alkoi miettiä tulevaa… Milloin he pääsisivät matkaan?! Loppuisiko myrsky ikinä?! Näkisikö hän enää koskaan syvää ystäväänsä Tenq-Goria, saurus oldbloodia, jonka komennon alaisena hän oli joskus taistellut petomiehiä vastaan. Hän muisti noiden julmien otusten kirveet, tuskgorien vetämät sotavaunut, luunvalkeat käyrät sarvet ja…
Uax-Kain ajatus keskeytyi jonkun nykäistessä häntä varovasti hännänpäästä. Hän kääntyi salamana ympäri, vetäen piikikkään, miekkaa muistuttavan aseensa vyöltään.
”Ei! Se olen minä, Stonefist!” kuului kääpiön säikähtänyt ääni varjoista. Uax-Kai laski aseensa, pyysi anteeksi tapahtunutta ja kysyi, mitä asiaa tällä oli hänelle.
Kääpiö laahusti hänen viereensä, nojasi kaiteeseen ja kertoi: ”Alkoi tuo peliseura vähän tympimään… Hävisin viidesti… Pahuksen peli…” Stonefist keskeytti lauseensa katsahtaen taivaalle. ”Kautta isoisäni veljen isän serkun pojan! Emme pääse vieläkään matkaan.”
”Oikeassa olet.” Uax-Kai totesi vilkaisten jälleen myrskyisälle taivaalle.
Yögobbo vaelsi vettä lainehtivalla niityllä kohti Hexoatlia. Se paleli ja oli nälissään. Sen oli vain jaksettava perille saakka. Gobbo toivoi hartaasti liskojen olevan vieraanvaraista kansaa.
Sadevesi imeytyi gobbon vaatteisiin, jotka alkoivat painaa suunnattomasti.
Sen silmissä alkoi sumeta… Jalat pettivät ja se lysähti maahan… Se ei enää jaksanut.
… … Jokin tarrasi pitkillä kynsillään gobboa niskasta ja nosti tämän ilmaan… …
Hermann ’silberferkel’ Müllerbach lysähti uupuneena pöydälle. Kaljatuoppi putosi hänen kädestään ja räsähti tuhannen päreiksi kivilattialle. Kukaan ei välittänyt. Hermann vaipui uneen… Syvään uneen…
Stonefist istahti terassin portaalle. Sade kasteli virkistävästi hänen kuumia vaatekertojaan.
”Pitäisi varmaan painua yöpuulle, vai mitä mieltä olet ystäväiseni?!” Hän kysyi haukotellen.
Kukaan ei vastannut. Uax-Kai oli nukahtanut.
Hermann hyppäsi sivuun viime hetkellä skaven klaanirotan loikatessa häntä kohti pitkä, käyrä sirppi kourassaan. Hän pyörähti ketterästi ja löi rottaa päähän miekan lappeella. Rotta kaatui vingahtaen maahan, eikä enää noussut.
Hermann laittoi miekan tuppeensa ja käännähti tyytyväisenä ja näki edessään jotakin. Se oli vihreää ja loisti pimeässä. Se suureni ja suureni… Nyrkin kokoinen warppikivilohkare viuhahti häntä kohti, lävisti vatsan, kaataen Hermannin maahan.
Jostain kaukaisuudesta hänen korviinsa kantautui karmivaa ivanaurua...
Siihen hän heräsi…
Hermann puisteli hermostuneesti päätään ja avasi silmänsä. Enää muutama saurus oleskeli majatalossa. Hän katseli ympärilleen. Pienestä likaisesta ikkunasta tulvivasta valosta hän huomasi, että oli aamu. Myrsky ei ollut hellittänyt sitten edellispäivän. Hermann vilkuili huoneessa istuskelevia sauruksia. Uax-Kai, saati sitten Stonefist ei ollut paikalla.
Valtava siivekäs otus makasi ojassa yltä päältä kurassa. Sen vihreä nahka oli lohkeillut ja sen pitkä, tukeva, mutta kuitenkin yllättävän kevyt kaula roikkui elottomana, taittuneena eläimen ruumiin alle.
Pitkä kaula kannatteli komeaa pitkulaista päätä. Otuksen suu oli kapea ja täynnä pieniä veitsenteräviä hampaita. Oliolla oli kaksi suhteellisen pientä takaraajaa, joiden välistä kasvoi hontelo, kevytrakenteinen häntä.
”Se on terradon.” Totesi Uax-Kai ihmeissään. ”Miksi se tänne on lentänyt ja mikä sen on tappanut?!”
Stonefist kumartui varovasti kohti eläintä. ”Näyttää luonnolliselta kuolemalta.” Hän arvasi nuuhkien samalla ilmaa. Ruumis ei haissut mädäntyneeltä, joten se oli lojunut ojassa vasta lyhyen tovin.
Uax-Kai suoristautui. ”Enpä usko, vanhuuteen kuollessaan terradon vääntää päänsä taaksepäin. Tuo on menehtynyt jostain muusta syystä.”
Stonefist silmäili terradonia tarkemmin. Se oli jotenkin luonnottomassa asennossa. Hän tönäisi sitä varovasti jalallaan, jolloin otus kääntyi ja paljasti altaan jotain. Terradon piteli kynsissään tajutonta goblinia. Vai olisiko se ollut kuollut.
Uax-Kai polvistui äkkiä ja alkoi tutkia sitä. ”Se elää yhä!” Hän huudahti hetken sorkittuaan gobboa.
Hermann hoiperteli ovelle, ottaen vähän väliä tasapainoa lähellä seisovasta sauruksesta tai pöydästä. Hän käänsi kuparista valettua kahvaa hennosti ja tuki itseään samalla nojaten seinään.
Ränsistynyt puuovi avautui naristen. Oviaukosta pöllähtänyt voimakas tuulen puhallus oli kaataa juopuneen Hermannin.
Hermann astui ulos. Sade oli liukastuttanut terassin ja hänen oli pidettävä kaiteesta kiinni pysyäkseen pystyssä.
********
”Jos kerran sää ei tästä parane, hyökkäämme huomenna aamun koitteessa kaupunkiin!” Úrglk karjui örkkihordelleen katsellen tuimasti Hexoatlin massiivisia marmoriportteja.
”Valmistautukaa siihen mennessä. Kootkaa rivistönne. Virittäkää katapulttinne ja ladatkaa ne valmiiksi.” Hän piti pienen hengähdystauon. ”Ja muistakaakin tällä kertaa ruokkia villisiat!”
Yögobbo havahtui hereille jonkun töytäistessä tätä olkapäästä. Se avasi silmänsä ja tihrusti ympärillensä. Se oli jonkinlaisessa salissa. Sali oli valtava ja sitä ympäröivät kultakoristeluin taiteillut marmoriset patsaat. Sali oli täynnä kivestä veistettyjä tukipilareita, joiden välissä kulki pehmeä, samettinen punainen matto. Matto johti salin päässä olevalle suurelle valtaistuimelle, sekin kullalla ja erilaisilla jalokivillä koristeltu.
Gobbo vilkuili epäröiden, kuka häntä oli tönäissyt. Salissa ei näkynyt ketään. Se nousi seisomaan ja hiipi kohti valtaistuinta. Miten gobbo oli joutunut sinne?! Tätä mietiskellessään se ei huomannut tukipilaria pitkin alaspäin äänettömästi ryömivää skinkkiä. Sillä oli veitsi hampaissaan ja vyöllään sillä roikkui nahkasta punottu pussi, täynnä myrkyllisiä kasveja.
Gobbo kuuli takaansa askelia. Se kääntyi pelokkaana ja kohtasi katseellaan suurikokoisen, raskaasti aseistautuneen sauruksen. Gobbo älähti hätääntyneenä ja alkoi perääntyä.
Vähän matkan päässä, gobbolta näkymättömissä, skinkki laskeutui kivilattialle ja otti veitsen käteensä.
Uax-Kai tuijotti herkeämättä gobboa. Hän huomasi sen olevan peloissaan ja nosti kätensä merkiksi skinkille olemaan puuttumatta tapahtumiin. ”Mitä yöpeikko tekee Lustriassa?!” Hän kysyi kuuluvalla äänellä niin, että salissa kaikui.
Gobbo pysähtyi ja ääni täristen aloitti: ”En voi valitettavasti kertoa.”
”Et voi kertoa?!” Uax-Kai karjahti. ”Pitääkö meidän sitten laittaa sinut kertomaan?!” Hän astui mahtipontisesti askeleen eteenpäin, saaden goblinin hätkähtäen hypähtämään taaksepäin.
Uax-Kai oli juuri aloittamassa utelemaan goblinilta, kun yht’äkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, jokin rysähti salin kattoon. Gobbo säikähti melkein kuoliaaksi ja juoksi sauruspatsaan taakse piiloon.
Uax-Kai nosti katseensa kattoon. Se oli sortumassa. Lattia tärisi ja katosta putoili valtavia kivenlohkareita. ”Temppeli sortuu!!!” Uax-Kai huusi kurkku suorana. ”Paetkaa henkenne edestä!”
Skinkkiä ei enää näkynyt, se oli ilmeisesti luikkinut tiehensä jo aikoja sitten. Gobbo säntäsi sauruksesta välittämättä ulos temppelistä, suoraan yllättyneen Stonefistin syliin.
”Mitä hemmettiä te teette?!” Úrglk karjui, kääntäen katseensa lauenneen trebuchetin huoltajina toimivia goblineita kohden. ”Mitä hemmettiä te teette?!” Hän huusi.
Silmät päistään katuvat goblinit laskivat päänsä nöyrästi kumaraan. ”Se nyt vaan sattui laukeamaan itsestään!”
Úrglk irvisti goblineille. ”Jaa että se ihan vaan sattui laukeamaan itsestään, no sepä harmi! Pitäisikö teidät syöttää villisioille vai hukuttaa Käärmeenkieleen?!” Hän vilkaisi taas Hexoatlin temppelin raunioista nousevaa pölypatsasta. ”Vaikkakin kyllä se kieltämättä aika nappi osuma oli!”
Hexoatlin jättiläismäinen temppeli luhistui hetkessä, pistävän myrskytuulen siivittämänä. Koko kaupungillinen liskoja kokoontui katsomaan suunnatonta hävitystä. Väkijoukoin keskellä seisoi ylväänä liskomies ja kääpiö, ihmetellen hämmästyneenä tapahtunutta.
”Mikä Quetzlin nimeen se oli?!” Uax-Kai kysyi järkyttyneenä.
Kääpiö, nimeltään Stonefst tuijotti suu ammollaan temppeliä. ”Se oli katapultti… Örkkejä… Valtavasti… Metsän laidassa…” Hän ei kyennyt enempään.
Uax-Kai tarttui kääpiötä kädestä. ”Etsitään Hermann! Asialle on tehtävä äkkiä jotain!”
Örkit kokosivat rivejään ja valjastivat villisikoja. ”Úrglk! Emme voi käyttää sotavaunuja, jos tämä sade vielä jatkuu! Kosteus pehmentää niiden puuosat niin heikoiksi, etteivät ne kestäisi kannatella raskaasti haarniskoituja örkkejä!” Kuului jostain goblinjoukkojen keskeltä.
Úrglk siihen ärtyneenä: ”Älkää sitten välittäkö siitä! Jos ne hajoavat, niin hajoavat!”
Aurinko nousi taas seuraavana päivänä ja valaisi synkkien myrskypilvien lomasta itsevarmasti kohti Hexoatlia marssivan örkkihorden. Naristen ja kolisten järeät sotavaunut pyyhälsivät joukkojen edellä mutaisella niityllä äkäisten villisikojen vetäminä.
Jostain örkkimassojen keskeltä kantautui örkkipäällikön voimakas huuto: ”Hey pojat! Muistittehan te ruokkia possut ennen lähtöä?!”
Juuh... Mitäs piditte?! Tarina alkaa perinteisesti "Oli synkkä ja myrskyinen yö"... häiritseekö?!
Tämä ensimmäinen episodi on aika lyhyt, minkä vuoksi olisinkin voinut laittaa "Myrsky nousee [prologi]", mutta episodi I kuulosti paremmalta.
Pahoittelen mahdollisia virjoituskirheitä ja kappalejaossa esiintyviä ongelmia (Microsoft Wordin ja Internet Exploderin yhteistyökyvyn puute).
HOPEAPOSSU EDIT: Korjailin tekstiä...
Aika outo idea tuo, että tarinaa kuvailtiin monelta kannalta, vaikkakin se teki tästä juuri sen omalaatuisen