Fb: Aiden Rohkea
Lähetetty: Su 04.04.2004 12:43
_________________________________________________
AIDEN ROHKEA
Craehenin linnanherran poika Aiden oli Etsivä Ritari vaikka oli vasta yhdeksäntoistavuotias. Hänet tunnettiin laajalti miekankäsittelytaidoistaan. Sanottiin, että hän oli nopeampi ja vahvempi kuin isänsä, joka oli Carcassonnen parhaita sotureita. Hän oli ansainnut paljon kunniaa Aloittelevana Ritarina Elangoren Verilöylyssä, jossa hän oli surmannut skavenien suurpäällikön ja ajanut rottamiehet pakosalle. Sen johdosta hänet lyötiin Valtakunnan Ritariksi, mutta hän ei tahtonut vain asustaa isänsä linnassa ja hoitaa sen asioita. Hän oli seikkailumielinen ja oli tahtonut pois Craehenista ratsastamaan ja etsimään kunniaa. Niinpä hän oli jättänyt peitsensä syrjään oltuaan vain vuoden Valtakunnan Ritarina ja lähtenyt etsimään pyhää Graalin Maljaa.
Nyt hän oli ollut puolisen vuotta Etsivänä Ritarina eikä ollut nähnyt varjoakaan Vihreästä Ritarista tai Järven Neidosta, saati Graalista. Hän oli ratsastanut hevosensa Gillesin kanssa jokaisessa Bretonnian maakunnassa ja pelastanut kymmeniä neitoja, surmannut lukemattomia vihollisia ja voittanut monta ritaria kaksintaistelussa. Häneltä alkoivat loppua keinot, eikä nuori ritari enää oikein keksinyt, miten voisi ansaita Neidon suosion.
Hän oli palannut Carcassonneen oltuaan sieltä poissa siitä lähtien kun hän oli vannonut Etsinnän Valat. Aiden rakasti kotimaakuntansa karua autiutta. Siellä saattoi ratsastaa koko päivän kohtaamatta yhtäkään elävää sielua. Carcassonnea poimuttivat laaksot ja kukkulat, kurut ja vaarat, sitä täplittivät louhikkoinen maaperä ja laajat kuusi- ja mäntymetsät. Näissä jylhissä maisemissa hän antoi Gillesin (jonka oli nimennyt Bretonnian ensimmäisen kuninkaan mukaan) juosta täyttä ravia ja tuulen liehuttaa viittaansa ja tukkaansa. Siitä hän nautti.
Silloin tällöin Aiden kohtasi pieniä joukkoja petomiehiä tai pieniä vihernahkoja. Silloin ritari veti ison kahdenkäden miekkansa esiin, ratsasti viholaiset kumoon ja leikkasi ne palasiksi kalvallaan, jota hän osasi jo käytellä taitavammin kuin monet kaksi kertaa häntä vanhemmat ja kokeneemmat ritarit. Hän piti taisteluista eikä pelännyt hakeutua niiden luo.
Eräänä iltana eteläisessä Carcassonnessa lähellä Bretonnian etelärajaa osoittavia vuoria, kun Aiden oli pysähtynyt lepäämään, hän kuuli laulua. Hän oli sitonut Gillesin suitset puuhun ja sytyttänyt nuotion, ja siemaili nyt puisesta kulhosta teetä jonka oli lämmittänyt nuotiolla. Äkkiä hänen korviinsa kantautui kaunista ihmisen laulua. Se tuli kaukaa mutta kaiut vahvistivat sitä, niin että kuulosti kuin kokonainen kuoro olisi laulanut. Sanoja Aiden ei erottanut, mutta sävelmän hän tunsi etäisesti. Se oli kaunis ja hyvin surullinen. Välillä se katkeili ja laulaja takelteli tai aloitti alusta, välillä laulu voimistui ja välillä heikkeni. Ritari kuunteli sitä myöhään yöhön, kunnes se aivan yhtäkkiä katkesi.
Hän yritti vielä kuunnella vähän aikaa, mutta mitään ei kuulunut enää. Niinpä hän potki multaa sammuneen nuotion päälle ja kävi nukkumaan.
Varhain seuraavana aamuna hän heräsi siihen, kun nouseva aurinko otti häntä silmiin. Hän suojasi silmiään kädellään ja ravisti unet pääkopastaan. Sitten hän herätti Gillesin, irrotti sen ja lähti jatkamaan matkaa.
Hän huomasi lähistöllä pienen linnan, jota ei ollut nähnyt eilen illalla pimeässä. Se oli matala ja leveä, ja sen keskeltä nousi korkeahko, pyöreä torni. Aiden päätti pistäytyä siellä etsimässä ruokaa ja muuta tarvitsemaansa. Hän ratsasti sen porteille, joita vartioivat kaksi vartijaa, jotka kantoivat samaa vaakunaa joka roikkui portin yläpuolella: kaksi hopeamiekkaa ristissä sinisellä pohjalla.
”Kuka olet?” vartijat huusivat Aidenille. Tämä ei vaivautunut vastaamaan ennen kuin oli niin lähellä, että saattoi puhua normaalilla äänellä.
”Nimeni on ritari Aiden. Olen Etsivä Ritari Craehenin linnasta. Näin linnan ja ajattelin pyytää ruokaa ja muita varoja, joita tarvitsen.”
Vartijat katsoivat häntä. He ilmeisesti tunnistivat hänen (ja hänen isänsä) vaakunansa, joka oli jaettu neljään osaan, joista kaksi oli sinisiä ja kaksi punaisia, ja jonka keskellä oli kultamiekka terä alaspäin, ja päästivät hänet sisään.
Linnan muurien sisällä oli kaunis piha, joka kävi paikoin puutarhasta. Siellä oli ruohoa, puita ja pensaita, ja linnan väki hääri askareissaan. Aiden kysyi tietä talleille, vei Gillesin sinne ja meni itse linnan päärakennukseen, joka kohosi pihan keskellä muureja korkeammalle.
Eteissalin katosta riippui monta lippua ja viiriä, joihin oli kuvattu ilmeisesti linnan ritareiden vaakunoita. Aiden katsoi ympärilleen ja mietti, minne hänen kannattaisi mennä.
Äkkiä joku kosketti hänen olkapäätään ja kysyi: ”Etsittekö jotain?”
Aiden kääntyi ympäri. Hänen edessään seisoi vaalea, häntä ehkä vuoden tai kaksi nuorempi kaunis tyttö jolla oli yllään luonnonvalkoinen puku ja päässään seppele. ”Etsin ruokavaroja matkaani varten, arvon neito”, ritari sanoi kohteliaasti ja kumarsi hieman. ”Olen Etsivä Ritari Aiden Craehenista.”
Tyttö hymyili. ”Tule siis keittiöön. Minä vien sinut sinne. Seuraa minua!”
Neito johdatti hänet pois eteissalista, portaita ylös. Aiden tuli tämän perässä ja katsoi päättäväisesti ja mielestään ritarillisesti toisaalle. Tytön ääni vaivasi häntä. Hänestä tuntui kuin olisi kuullut sen jossain aiemminkin.
”Kuka te olette, arvon -?”
”Idare”, neito keskeytti vilkaisten Aidenia olkansa yli. ”Voitte kutsua minua nimelläni. En pidä ’arvon neidottelusta’. Olen linnan kreivin Icaherin tytär. Keittiö on tässä.”
Aiden kiitti, epäröi lyhyen hetken, suuteli Idaren kättä ja astui keittiöön. Emäntä antoi hänelle kaiken mitä hän tarvitsi ja käytännöllisesti katsoen lakaisi ritarin ulos keittiöstä. ”Kohteliasta”, tämä mumisi ja lähti takaisin kohti eteissalia. Sinne tultuaan hän näki Idaren katoavan yhdestä ovesta sisään. Hän jäi katsomaan neidon perään hetkeksi ja ravisti sitten päätään.
Hän oli jo aikeissa lähteä linnasta, kun hän matkalla talleille hakemaan Gillesiä näki Idaren huiskuttavan hänelle ikkunasta. Neito antoi hänelle lentosuukon ja katosi. Tällä kertaa Aiden ei epäröinyt lyhyttäkään hetkeä. Hän palasi linnan emännän luo, kertoi olevansa levon tarpeessa ja ilmoitti tarvitsevansa huoneen sillä jäisikin yöksi.
Seuraavana yönä hän ei nukkunut vaan lähti kävelylle linnan pihalle. Hän istahti penkille joka seisoi kauneimman puistoalueen edessä. Siellä oli pieni lammikkokin, joka sai vetensä suoraan lähteestä joka oli sen pohjassa. Aiden istui siinä ja katseli täysikuuta nauttien lämpimästä kesäyöstä, kun hän äkkiä kuuli laulua.
Vasta nyt hän osasi yhdistää täysin Idaren äänen ja yöllä kuulemansa laulun. Ritari nousi seisomaan ja katsoi ylöspäin.
Idare-neito seisoi parvekkeella kaksi kerrosta Aidenin yläpuolella ja lauloi yölle samaa laulua, jonka Etsivä Ritari oli kuullut edellisenäkin yönä. Idare ei nähnyt tätä vaan luuli laulavansa vailla kuulijoita. Hänellä oli kaunis ääni ja hänen laulamansa surumielinen laulu tuntui sopivan hänelle hyvin. Aiden jäi kuuntelemaan sitä hiljaa ja huomasi välillä pidättävänsä hengitystään.
Jonkin ajan kuluttua hän ei enää jaksanut hillitä itseään vaan huikkasi neidolle: ”Hyvää iltaa, arvon neito!”
Idare säpsähti ja katsoi alas puutarhaan. Aidenin nähdessään hän sihahti pahaenteisesti. ”Sinä olet salakuunnellut minua!” hän syytti.
”Noin kaunista laulua olisi syytäkin salakuunnella”, Aiden vastasi ja hymyili ilkikurisesti Idarelle. Tämä vastasi hymyyn ja katosi.
Aidenin oleskelu linnassa venyi ja venyi. Hän tutustui lähes kaikkiin linnan ritareihin mutta ei tavannut kreivi Icaheria kertaakaan. Idaren kanssa hän ei juuri puhunut eikä edes nähnyt tätä, mutta kävi kuuntelemassa tämän laulua joka yö neidon parvekkeen alla. Idare ei näyttänyt pistävän sitä pahakseen, ja Aiden epäili että tyttö piti siitä, että sai vaihteeksi yleisöä laululleen.
Viimein, kun Aiden oli oleskellut linnassa jo yli viikon, Idare ei ilmestynytkään parvekkeelleen vaan tuli Aidenin luo puutarhaan. Ritari hieman hämmästyi nähdessään neidon tulevan häntä kohti maan tasalla eikä hänen yläpuolellaan.
”Yötä”, hän tervehti ja nyökkäsi.
”Yötä”, Idare vastasi ja jatkoi ikään kuin ei olisi tiennyt vastausta: ”Mitä sinä ulkona teet tähän aikaan yöstä? Eikö kunniallisen ritarin pitäisi olla nukkumassa?”
”Entä kunniallisen linnanneidon?”
”Kunniallisen ehkä. Nukkuminen on tylsää. Yöllä on muutenkin ihanampaa kuin päivällä. Minusta sen viettäminen unessa olisi ajanhukkaa.”
Aiden naurahti. ”Nukutko sinä sitten päivällä?”
”Mitä sitten vaikka nukkuisinkin? Isäni ei välitä, hän ei piittaa muusta kuin sodista ja sotilaista. Hän istuu päivät pitkät huoneessaan ja suunnittelee milloin hyökkäystä ja milloin puolustusta.”
”Se on kunniallisen kreivin velvollisuus”, Aiden muistutti. Hän mietti, kuinka soveliasta oli keskustella tähän sävyyn öisessä puutarhassa kyseisen kreivin tyttären kanssa. ”Sinun pitäisi osoittaa enemmän kunnioitusta isääsi kohtaan.”
”Hänen pitäisi osoittaa enemmän kunnioitusta minua kohtaan”, Idare tuhahti. ”Sinä saisitkin puhua hänelle.”
”Mitä?” Aiden häkeltyi. ”Miksi minun?”
”Te olette kumpikin ritareita. Eikö teidän pitäisi ymmärtää toisianne?”
”Ei hän ole minun isäni”, Aiden totesi.
”Sitä paitsi”, Idare sanoi ja katsoi ritaria silmiin, ”jos tämä keskustelu jatkuu vielä, hänestä voi tulla sinulle läheisempi kuin arvaatkaan…”
Aiden ei jaksanut ajatella kreivi Icaheria appenaan juuri sillä hetkellä. Hän kumartui lähemmäs neitoa. Mutta juuri kun heidän huulensa olivat hipaisemassa toisiaan, Idare vetäytyi kauemmas ja soi ritarille hymyn. Sitten hän lähti ja jätti Aidenin yksin puutarhaan.
”Sinä mitä?” kreivi Icaher karjaisi.
”Minä pyydän tyttärenne kättä”, Aiden toisti tyynesti ja selkeästi.
”Miksi minä antaisin tyttäreni käden tuollaiselle ala-arvoiselle onnenonkijalle?” kreivi ärjyi ja löi nyrkillään pöytää, jonka ääressä istui, niin että pöydällä seisova mustepullo pomppasi, horjahti ja melkein kaatui, mutta kreivi sai sen kiinni viime hetkellä ja asetti sen takaisin pystyyn.
”Minä olen ritarillinen ja kunniallinen siinä missä tekin, kreivi Icaher”, Aiden vastasi miehelle, joka tuijotti raivoissaan tyyntä ritaria. Suoni tykytti hänen ohimollaan.
”Todista se”, kreivi ärähti.
”Antakaa mikä tahansa tehtävä, niin minä teen sen”, Aiden lupasi.
”Tai pötkit pakoon päästyäsi linnasta.”
”Sittenpähän pääsisitte minusta.”
Kreivi harkitsi asiaa ja tuhahti sitten. ”Hyvä on. Minä annan sinulle koetuksen, ja jos läpäiset sen, saat Idaren käden. Jos epäonnistut…” Kreivi mietti mutta ei keksinyt mitään ja tokaisi vain: ”Onnistut tai kuolet yrittäessäsi.”
”Hyvä on. Mikä ovat tehtäväni?”
Kreivi mietti hetkisen katsellen ympärilleen hakien ideoita. Hänen katseensa osui karttaan, joka oli levitetty pöydälle hänen eteensä. Sitten hänen silmänsä osuivat pieneen puuveistokseen, joka esitti ritaria surmaamassa lohikäärmettä. Vahingoniloinen hymy levisi kreivin kasvoille. Aiden voihkaisi.
”Sinun täytyy surmata lohikäärme”, Icaher ilmoitti. ”Tuot sen pään minulle todisteena.”
”Tuo on aivan –”
”Se on tehtäväsi. Sanoit mitä vain, ja minä annan sinulle mitä vain. Tee se tai lähde käpälämäkeen!”
Aiden tuijotti kreiviä ja ajatteli mielessään, että tässä vasta oli kunniallinen ja ritarillinen mies. Sitten hän kumarsi, sanoi: ”Hyvä on”, kääntyi ympäri ja marssi ulos huoneesta.
Kun hän oli hakenut Gillesin talleilta ja oli aikeissa ratsastaa pois, Idare juoksi hänen luokseen.
”Sinä et saa lähteä! Sinä et voi tehdä tätä!” hän huusi ja tarttui Aidenin käteen. ”Isäni on hullu kun käskee sinun tehdä tällaista. Lohikäärme pilkkoo sinut palasiksi!”
”Sehän nähdään”, Aiden sanoi. ”Odota minua - en viivy montaa päivää.”
Niin sanoen hän ratsasti tiehensä ja jätti Idaren linnanpihalle seisomaan.
Aiden ratsasti etelään kohti vuoria. Iltaan mennessä Gilles alkoi olla niin väsynyt, että oli pakko pysähtyä lepäämään. Etsivä Ritari oli tuiman päättäväinen eikä edes harkinnut tehtävän jättämistä sikseen. Hän tiesi, että olisi uhkarohkeaa hyökätä yksin lohikäärmeen kimppuun, mutta tiesi myös että oli vallan mahdollista surmata sellainen. Jos häntä onnistaisi, hän saattaisi kohdata nuoren yksilön eikä joutuisi tappelemaan valtavaa, täysikasvuista petoa vastaan.
Hän ei saanut juurikaan nukutuksi ja lähti taas matkaan ennen auringonnousua. Aiden ratsasti ylös vuorten loivia rinteitä kunnes maasto kävi niin louhikkoiseksi ja jyrkäksi, ettei Gilles enää päässyt ylemmäs. Niinpä Aiden jatkoi sivusuunnassa. Keskipäivän aikoihin hän saapui jyrkkäreunaiseen vuorisolaan, jonka rinteillä hän uskoi pesivän monia hirviöitä.
Hänen ei tarvinnut etsiä kauaa. Puolisen tuntia myöhemmin, kun hän seuraili kapeaa vuoripolkua, jonka oikealla puolella avautui jyrkkä pudotus solan pohjalle ja vasemmalla puolella vielä jyrkempi kallioseinämä. Aidenia hirvitti ajatella, mitä tapahtuisi, jos Gilles astuisi harhaan ja suistuisi alas, ja silloin hän huomasi lentävän hirviön taivaalla. Se liiti siivet levällään ja kiemurrellen kuin käärme. Se räpytti suuria siipiään harvakseltaan, kaarteli rauhallisesti taivaalla ja päästi välillä karjaisun, joka kaikui osuessaan kallioihin. Se näytti olevan hyvin korkealla, mutta Aiden oli näkevinään, että se ei ollut kovin suurikokoinen.
Hän otti selästään suuren torven, kohotti sen huulilleen ja puhalsi siihen kovaa ja kauan. Lohikäärme kuuli äänen ja muutti suuntaansa. Se kirkaisi vastaukseksi ja lähti syöksylaskuun kohti Etsivää Ritaria. Tämä hermostui hieman mutta sai tukahdutettua pakokauhun. Yrittäen olla piittaamatta päin lentävästä lohikäärmeestä hän veti esiin ison miekkansa, otti siitä hyvän otteen molemmin käsin, varmisti että istui tukevasti Gillesin selässä ja veti syvään henkeä.
”No niin”, hän sanoi ratsulleen, ”pidä kiinni!”
Lohikäärme syöksähti heitä kohti. Aiden heilautti miekkaansa ja ohjasi Gillesin pikaisesti yhden askeleen sivuun juuri kun lohikäärme oli syöksähtämässä päin.. Auringossa kiiltelevä terä sivalsi sen kaulaa. Hirviö lensi parin tuuman päästä heidän ohitseen onnistuneen väistöliikkeen johdosta ja Aiden viilsi miekallaan sen kaulaan pitkän, punaisen juomun. Käärme puolestaan rysähti täydessä vauhdissa päin kallioseinää. Se karjaisi niin kovaa että Aiden oli pudottaa miekkansa. Hirviö kiemurteli, vavahteli ja hakkasi pyrstöllään kalliota. Se oli selvästi tuskissaan, mutta vaikka sen kaula oli lähes kokonaan auki, kammottava haava ei ollut kuolettava. Se pudisti päätään niin että verta sinkoili joka puolelle. Sen kynnet tarrasivat kiinni kivestä ja se kipusi kokonaan lähes pystysuoralle kallioseinälle kuin kärpänen. Se käänsi katseensa Aideniin, veti henkeä ja syöksi tulta ritaria kohti.
Kun Aiden tajusi, mitä se aikoi, hän lausui pikaisen rukouksen Järven Neidolle ja osoitti miekallaan kohti lohikäärmeen kitaa. Sieltä syöksähti hohkaavan kuuma tulivirta, mutta se jakautui miekan edessä ja väisti Neidon suojeluksessa olevan ritarin. Aiden tunsi kasvoillaan liekkien kuumuuden mutta pidättäytyi suojaamasta niitä mitenkään vaan keskitti kaiken tahtonsa tulelta suojautumiseen. Hänen huulensa muodostivat äänetöntä rukousta ja se kesti. Viimein lohikäärme luovutti ja sen tuli sammui. Aiden pyyhki vähän hikeä otsaltaan, otti jälleen miekkansa molempiin käsiin ja kannusti Gillesin kohti lohikäärmettä. Se kohotti päänsä iskeäkseen, mutta sen vatsapuoli jäi suojattomaksi. Aiden sivalsi kalvallaan sen rintaa ja se karjaisi kivusta. Sitten se iski leukansa kohti ritaria, mutta Aiden ohjasi äkkiä Gillesin sivuun ja pisti aseensa hirviön alaleuan läpi. Se lävisti olennon leuan ja tuli sen kielen yläpinnasta ulos. Lohikäärme kiljui ja Aiden kiskaisi kaikin voimin miekan ulos. Samalla liikkeellä hän kiepautti verisen kalvan ympäri ja halkaisi hirviön ylähuulen. Se kavahti kauemmas ja verta tirskui ulos sen haavoittuneesta kidasta ainakin yhtä paljon kuin kuolaa. Lohikäärme oli pahasti haavoittunut mutta se ei luovuttanut. Se nousi siivilleen ja aikoi iskeä Aidenia ylhäältäpäin. Ritari ei antanut sille kuitenkaan aikaa vaan kävi sen pyrstön kimppuun, iski sitä kerran toisensa jälkeen kunnes koko pyrstönkärki repesi irti ja putosi alas syvyyksiin. Lohikäärme huusi ja lennähti korkeammalle Aidenin ulottumattomiin. Se lensi yhä ylemmäs ja kun Aiden alkoi jo ajatella, että se lähtisi pois, se äkkiä kääntyi ja syöksyi täyttä vauhtia suoraan alaspäin kohti häntä. Ritari kauhistui mutta ei lähtenyt pakoon. Hän tiesi ettei se hyödyttäisi.
Ei ollut aikaa ajatella. Hän kohotti miekkansa ja iski.
Idaren silmät rävähtivät auki ja hän pomppasi istualleen vuoteessaan. Hän katsoi ympärilleen pimeässä huoneessaan ja hikoili vuolaasti. Nyt hän ei ollut laulutuulella. Äskeinen uni oli ollut aivan liian todentuntuinen. Häntä ei nukuttanut enää vähääkään. Sen sijaan hän nousi seisomaan ja alkoi kävellä ympäri öistä huonetta miettien, missä Aiden mahtoi olla nyt. Hän oli uneksinut ritarista ja nähnyt tämän kaatuvan lohikäärmeen hyökkäyksen alla. Hän oli tunnistanut unen tapahtumapaikankin – se oli leveä vuorisola vähän matkan päässä linnasta. Neito tiesi, ettei ikinä antaisi itselleen anteeksi jos Aidenille olisi sattunut jotain ja hän ei tekisi mitään auttaakseen ritaria vaikka voisi.
Niinpä hän haki hevosensa talleilta ja ratsasti yksin pois Icaherin linnasta.
Hän ratsasti koko yön aina aamunkoittoon saakka levähtämättä kertaakaan. Hän ei ollut ennen käynyt näillä seuduilla yksin, koska hänen isänsä oli sanonut maaston olevan liian vaikeaa. Vuorten rinteet todellakin olivat louhikkoisia ja epätasaisia, ja varsinkin öiseen aikaan oli vaikea ratsastaa siellä. Mutta Idare ei edes harkinnut takaisin kääntymistä. Kun aamun valo alkoi kajastaa idässä vuorijonon päässä, hän oli jo korkealla solan yläpuolella.
Hän kääntyi pienelle, mutkittelevalle polulle joka oli koverrettu tai jonka luonto oli muovannut lähes pystysuoraan vuorenseinämään. Sitä seurattuaan vähän matkaa hän näki edessäpäin tumman läiskän, joka tukki Idaren tien polulla. Ensin hän luuli sitä isoksi kivenlohkareeksi, mutta kun hän tuli lähemmäs, hän näki sen olevan kuollut lohikäärme. Auringon kultainen valo kimalsi sen suomuilla. Se lojui polulla pyrstö ja toinen siipi roikkuen polun reunan yli. Sen pyrstö oli katkaistu, sen kaula oli viilletty auki, sen leuat olivat silvotut ja veren tahrimat, sen toinen sarvi oli katkennut ja sen siipien nahka repeillyt.
Lohikäärmeen vieressä makasi ritari, ja ritarin vieressä seisoi iso sotaratsu joka tökki turvallaan kaatunutta isäntäänsä.
Idare parkaisi, laskeutui hevosensa selästä ja juoksi Aidenin luo. Tämä makasi silmät kiinni selällään lähellä polun reunaa, puristaen yhä miekkaansa toisessa kädessään. Hänen huulillaan oli verta ja hänen kasvojaan halkoi pitkä haava, joka kulki ohimolta otsalle. Hänen haarniskansa oli kolhiintunut ja siihen oli roiskunut ilmeisesti lohikäärmeen verta.
”Aiden”, Idare kuiskasi ja kosketti ritarinsa kasvoja sormillaan. ”Herää! Sano jotakin!”
Aiden ei puhunut, mutta Idare helpottui tuntiessaan lämpöä tämän iholla. Hän hengitti, joskin vaivalloisesti.
Lohikäärme oli syöksynyt Aidenin kimppuun ja pudottanut tämän satulasta, mutta ritari oli puolustanut itseään miekallaan eikä lohikäärme ollut saanut hampaitaan tämän ympärille. Hirviö oli pudonnut vuoripolulle ja kuollut tärskyyn, joka oli samalla katkaissut sen toisen sarven. Aiden oli saanut otsaansa haavan lohikäärmeen kynnestä sen iskiessä hänen kimppuunsa ja kolauttanut takaraivonsa kiveen pudotessaan satulasta. Gilles ei ollut haavoittunut juuri lainkaan, ja se oli seissyt isäntänsä vierellä koko päivän ja koko yön odottaen apua.
Idare katsoi hävitystä ja mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Viimein hän nosti ritarin Gillesin selkään uskollisen ratsun avustuksella. Sitten hän huokaisi, kääri hihansa ylös, otti Aidenin painavan kahdenkäden miekan ja kääntyi kohti lohikäärmettä.
Keskipäivän aikoihin kreivi Icaherin ruokasaliin marssi hänen tyttärensä Idare, joka oli yltä päältä lohikäärmeen veressä ja kantoi selässään isoa säkkiä, sekä kaksi sotilasta jotka kantoivat Etsivä Ritari Aidenia.
”Mitä Vihreän Ritarin nimeen tämä merkitsee?” kreivi karjaisi ja nousi seisomaan kasvot punoittaen vihasta.
Idare astui edemmäs ja käänsi säkin ympäri. Lohikäärmeen valtaisa pää rojahti lattialle tahraten sen vereen. ”Ritari Aiden on suorittanut tehtävän, jonka sinä hänelle annoit ja surmannut lohikäärmeen. Minä olen leikannut siltä pään irti ja tuonut ritarin ja pään sinulle, kuten käskit hänen tehdä. Nähdäkseni tehtävä on suoritettu ja me voimme mennä naimisiin.”
Kreivi Icaher tuijotti tytärtään, lohikäärmeen päätä ja tajutonta Aidenia. Lopulta hän istahti takaisin tuoliinsa. ”Taivaan tähden, ritarihan on kuoleman kielissä!” hän puuskahti.
”Hän paranee”, Idare vastasi luottavaisesti. ”Miten on lupauksesi laita?”
Kreivi pudisti päätään ja tokaisi sitten: ”Hyvä on, miten vain. Jos hän jää henkiin, menkää naimisiin minun puolestani. Kunhan ette jää tähän linnaan minun elätettävikseni!”
”En mistään hinnasta”, Idare heitti takaisin, kääntyi kannoillaan ja katosi.
Seuraavan yön Idare vietti ritarinsa vierellä valvoen ja pitäen tämän kädestä. Hän ei osoittanut juuri mitään merkkejä toipumisesta, mutta ei hänen tilansa huonontunutkaan. Idare ei lähtenyt kertaakaan tämän luota ja kuiskutti välillä tämän korvaan.
Viimein, kun aamun ensi kajo ilmestyi taivaanrantaan ja auringon hennot säteet tunkeutuivat huoneeseen sisään, Aiden avasi silmänsä ja hymyili Idaren nähdessään. Neito hymyili takaisin, vaikka hänen silmissään olikin kyyneliä.
”Huomenta”, Idare sanoi.
”Huomenta”, Aiden vastasi heikosti.
”Hyvää huomenta”, kuului tuntematon ääni Idaren takaa. Se oli lempeä ja pehmeä, mutta siinä oli kylmempi ja kovempikin sävy, joka kätkeytyi kauniin kuoren alle. Siinä oli erikoinen särö, joka sai sen tuntumaan erilaiselta kuin yhdenkään muun ihmisen ääni. Tyttö kääntyi katsomaan ja Aiden kohottautui vähän istualleen nähdäkseen paremmin.
Huoneessa seisoi kaunis, nuori nainen, jonka kasvot olivat täynnään ajatonta viisautta. Hänen silmänsä olivat lempeät, mutta kuten hänen ääneensäkin niihin kätkeytyi kylmää laskelmoivuutta. Hänen hipiänsä oli kalpea ja hänen tukkansa kimalsi kuin kulta. Hänen kutreillaan lepäsi kaunis kukkaseppele, ja hän kantoi käsissään suurta, kultaista maljaa joka oli koristeltu jalokivin ja jonka sisältö hohti ja loi heijastuksia huoneen kattoon, kuin se olisi ollut vettä joka kimaltaa kullan lailla. Hän hymyili pariskunnalle ja astui lähemmäs. Hänen näytti hieman himmeältä kuin hän olisi ollut aave, ja tämä vaikutelma voimistui lähempänä lattiaa ja hänen paljaat jalkansa olivat kokonaan läpinäkyvät ja lähes näkymättömät.
Idare huokaisi hämmästyksestä. Hän tiesi että hänen pitäisi kumartaa mutta hän oli jähmettynyt paikoilleen. Naisesta huokui voimaa ja kunniaa. Hän laski kätensä Idaren päälaelle ja äkkiä rauha valtasi hänet. Kaikki huolet ja rasitteet katosivat hänestä ja hän jäi seuraamaan tapahtumia vierestä.
Järven Neito astui Aidenin viereen ja ojensi maljaa häntä kohti. ”Juo tästä, urhea ritari”, Neito sanoi. ”Olet sen ansainnut.”
Aiden otti Graalin Maljan käsiinsä, veti syvään henkeä ja katsoi siihen kunnioittavasti. Se oli täynnään kirkasta nestettä jonka läpi ei kuitenkaan nähnyt. Se kimalsi ja pyörteili tavalla, jota Aiden ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hän kohotti maljan huulilleen ja joi pitkään ja hartaasti. Idare katsoi onnellisena ritarinsa puolesta ja ilo täytti hänet. Aiden laski maljan ja katsoi Neitoa. Hänen silmiinsä oli syttynyt aivan uudenlainen valo.
”Kiitos”, ritari sanoi.
”Olkaa hyvät”, Neito vastasi ja soi ritarille hymyn. Sitten hän ikään kuin himmeni ja katosi äkkiä kokonaan näkyvistä.
Aiden ja Idare katsoivat toisiaan. Aiden hymyili, ja sitten Idare. Sitten he suutelivat ainakin yhtä pitkään ja hartaasti kuin Aiden oli äsken juonut Graalin siunattua nektaria.
Juhlat kestivät kolme päivää ja maksoivat niin paljon, että kreivi Icaherin kassa tyhjeni lähes kokonaan. Kansa hurrasi vaikka ei oikein tuntenutkaan juhlittuja henkilöitä. Aiden ja Icaher menivät naimisiin, ja sitten Aiden vannoi Graalin Ritarikunnan valat ja hänet lyötiin Graalin Ritariksi.
Juhlien jälkeen pariskunta matkusti Craehenin linnaan ja siellä he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
_________________________________________________
LOPPU
AIDEN ROHKEA
Craehenin linnanherran poika Aiden oli Etsivä Ritari vaikka oli vasta yhdeksäntoistavuotias. Hänet tunnettiin laajalti miekankäsittelytaidoistaan. Sanottiin, että hän oli nopeampi ja vahvempi kuin isänsä, joka oli Carcassonnen parhaita sotureita. Hän oli ansainnut paljon kunniaa Aloittelevana Ritarina Elangoren Verilöylyssä, jossa hän oli surmannut skavenien suurpäällikön ja ajanut rottamiehet pakosalle. Sen johdosta hänet lyötiin Valtakunnan Ritariksi, mutta hän ei tahtonut vain asustaa isänsä linnassa ja hoitaa sen asioita. Hän oli seikkailumielinen ja oli tahtonut pois Craehenista ratsastamaan ja etsimään kunniaa. Niinpä hän oli jättänyt peitsensä syrjään oltuaan vain vuoden Valtakunnan Ritarina ja lähtenyt etsimään pyhää Graalin Maljaa.
Nyt hän oli ollut puolisen vuotta Etsivänä Ritarina eikä ollut nähnyt varjoakaan Vihreästä Ritarista tai Järven Neidosta, saati Graalista. Hän oli ratsastanut hevosensa Gillesin kanssa jokaisessa Bretonnian maakunnassa ja pelastanut kymmeniä neitoja, surmannut lukemattomia vihollisia ja voittanut monta ritaria kaksintaistelussa. Häneltä alkoivat loppua keinot, eikä nuori ritari enää oikein keksinyt, miten voisi ansaita Neidon suosion.
Hän oli palannut Carcassonneen oltuaan sieltä poissa siitä lähtien kun hän oli vannonut Etsinnän Valat. Aiden rakasti kotimaakuntansa karua autiutta. Siellä saattoi ratsastaa koko päivän kohtaamatta yhtäkään elävää sielua. Carcassonnea poimuttivat laaksot ja kukkulat, kurut ja vaarat, sitä täplittivät louhikkoinen maaperä ja laajat kuusi- ja mäntymetsät. Näissä jylhissä maisemissa hän antoi Gillesin (jonka oli nimennyt Bretonnian ensimmäisen kuninkaan mukaan) juosta täyttä ravia ja tuulen liehuttaa viittaansa ja tukkaansa. Siitä hän nautti.
Silloin tällöin Aiden kohtasi pieniä joukkoja petomiehiä tai pieniä vihernahkoja. Silloin ritari veti ison kahdenkäden miekkansa esiin, ratsasti viholaiset kumoon ja leikkasi ne palasiksi kalvallaan, jota hän osasi jo käytellä taitavammin kuin monet kaksi kertaa häntä vanhemmat ja kokeneemmat ritarit. Hän piti taisteluista eikä pelännyt hakeutua niiden luo.
Eräänä iltana eteläisessä Carcassonnessa lähellä Bretonnian etelärajaa osoittavia vuoria, kun Aiden oli pysähtynyt lepäämään, hän kuuli laulua. Hän oli sitonut Gillesin suitset puuhun ja sytyttänyt nuotion, ja siemaili nyt puisesta kulhosta teetä jonka oli lämmittänyt nuotiolla. Äkkiä hänen korviinsa kantautui kaunista ihmisen laulua. Se tuli kaukaa mutta kaiut vahvistivat sitä, niin että kuulosti kuin kokonainen kuoro olisi laulanut. Sanoja Aiden ei erottanut, mutta sävelmän hän tunsi etäisesti. Se oli kaunis ja hyvin surullinen. Välillä se katkeili ja laulaja takelteli tai aloitti alusta, välillä laulu voimistui ja välillä heikkeni. Ritari kuunteli sitä myöhään yöhön, kunnes se aivan yhtäkkiä katkesi.
Hän yritti vielä kuunnella vähän aikaa, mutta mitään ei kuulunut enää. Niinpä hän potki multaa sammuneen nuotion päälle ja kävi nukkumaan.
Varhain seuraavana aamuna hän heräsi siihen, kun nouseva aurinko otti häntä silmiin. Hän suojasi silmiään kädellään ja ravisti unet pääkopastaan. Sitten hän herätti Gillesin, irrotti sen ja lähti jatkamaan matkaa.
Hän huomasi lähistöllä pienen linnan, jota ei ollut nähnyt eilen illalla pimeässä. Se oli matala ja leveä, ja sen keskeltä nousi korkeahko, pyöreä torni. Aiden päätti pistäytyä siellä etsimässä ruokaa ja muuta tarvitsemaansa. Hän ratsasti sen porteille, joita vartioivat kaksi vartijaa, jotka kantoivat samaa vaakunaa joka roikkui portin yläpuolella: kaksi hopeamiekkaa ristissä sinisellä pohjalla.
”Kuka olet?” vartijat huusivat Aidenille. Tämä ei vaivautunut vastaamaan ennen kuin oli niin lähellä, että saattoi puhua normaalilla äänellä.
”Nimeni on ritari Aiden. Olen Etsivä Ritari Craehenin linnasta. Näin linnan ja ajattelin pyytää ruokaa ja muita varoja, joita tarvitsen.”
Vartijat katsoivat häntä. He ilmeisesti tunnistivat hänen (ja hänen isänsä) vaakunansa, joka oli jaettu neljään osaan, joista kaksi oli sinisiä ja kaksi punaisia, ja jonka keskellä oli kultamiekka terä alaspäin, ja päästivät hänet sisään.
Linnan muurien sisällä oli kaunis piha, joka kävi paikoin puutarhasta. Siellä oli ruohoa, puita ja pensaita, ja linnan väki hääri askareissaan. Aiden kysyi tietä talleille, vei Gillesin sinne ja meni itse linnan päärakennukseen, joka kohosi pihan keskellä muureja korkeammalle.
Eteissalin katosta riippui monta lippua ja viiriä, joihin oli kuvattu ilmeisesti linnan ritareiden vaakunoita. Aiden katsoi ympärilleen ja mietti, minne hänen kannattaisi mennä.
Äkkiä joku kosketti hänen olkapäätään ja kysyi: ”Etsittekö jotain?”
Aiden kääntyi ympäri. Hänen edessään seisoi vaalea, häntä ehkä vuoden tai kaksi nuorempi kaunis tyttö jolla oli yllään luonnonvalkoinen puku ja päässään seppele. ”Etsin ruokavaroja matkaani varten, arvon neito”, ritari sanoi kohteliaasti ja kumarsi hieman. ”Olen Etsivä Ritari Aiden Craehenista.”
Tyttö hymyili. ”Tule siis keittiöön. Minä vien sinut sinne. Seuraa minua!”
Neito johdatti hänet pois eteissalista, portaita ylös. Aiden tuli tämän perässä ja katsoi päättäväisesti ja mielestään ritarillisesti toisaalle. Tytön ääni vaivasi häntä. Hänestä tuntui kuin olisi kuullut sen jossain aiemminkin.
”Kuka te olette, arvon -?”
”Idare”, neito keskeytti vilkaisten Aidenia olkansa yli. ”Voitte kutsua minua nimelläni. En pidä ’arvon neidottelusta’. Olen linnan kreivin Icaherin tytär. Keittiö on tässä.”
Aiden kiitti, epäröi lyhyen hetken, suuteli Idaren kättä ja astui keittiöön. Emäntä antoi hänelle kaiken mitä hän tarvitsi ja käytännöllisesti katsoen lakaisi ritarin ulos keittiöstä. ”Kohteliasta”, tämä mumisi ja lähti takaisin kohti eteissalia. Sinne tultuaan hän näki Idaren katoavan yhdestä ovesta sisään. Hän jäi katsomaan neidon perään hetkeksi ja ravisti sitten päätään.
Hän oli jo aikeissa lähteä linnasta, kun hän matkalla talleille hakemaan Gillesiä näki Idaren huiskuttavan hänelle ikkunasta. Neito antoi hänelle lentosuukon ja katosi. Tällä kertaa Aiden ei epäröinyt lyhyttäkään hetkeä. Hän palasi linnan emännän luo, kertoi olevansa levon tarpeessa ja ilmoitti tarvitsevansa huoneen sillä jäisikin yöksi.
Seuraavana yönä hän ei nukkunut vaan lähti kävelylle linnan pihalle. Hän istahti penkille joka seisoi kauneimman puistoalueen edessä. Siellä oli pieni lammikkokin, joka sai vetensä suoraan lähteestä joka oli sen pohjassa. Aiden istui siinä ja katseli täysikuuta nauttien lämpimästä kesäyöstä, kun hän äkkiä kuuli laulua.
Vasta nyt hän osasi yhdistää täysin Idaren äänen ja yöllä kuulemansa laulun. Ritari nousi seisomaan ja katsoi ylöspäin.
Idare-neito seisoi parvekkeella kaksi kerrosta Aidenin yläpuolella ja lauloi yölle samaa laulua, jonka Etsivä Ritari oli kuullut edellisenäkin yönä. Idare ei nähnyt tätä vaan luuli laulavansa vailla kuulijoita. Hänellä oli kaunis ääni ja hänen laulamansa surumielinen laulu tuntui sopivan hänelle hyvin. Aiden jäi kuuntelemaan sitä hiljaa ja huomasi välillä pidättävänsä hengitystään.
Jonkin ajan kuluttua hän ei enää jaksanut hillitä itseään vaan huikkasi neidolle: ”Hyvää iltaa, arvon neito!”
Idare säpsähti ja katsoi alas puutarhaan. Aidenin nähdessään hän sihahti pahaenteisesti. ”Sinä olet salakuunnellut minua!” hän syytti.
”Noin kaunista laulua olisi syytäkin salakuunnella”, Aiden vastasi ja hymyili ilkikurisesti Idarelle. Tämä vastasi hymyyn ja katosi.
Aidenin oleskelu linnassa venyi ja venyi. Hän tutustui lähes kaikkiin linnan ritareihin mutta ei tavannut kreivi Icaheria kertaakaan. Idaren kanssa hän ei juuri puhunut eikä edes nähnyt tätä, mutta kävi kuuntelemassa tämän laulua joka yö neidon parvekkeen alla. Idare ei näyttänyt pistävän sitä pahakseen, ja Aiden epäili että tyttö piti siitä, että sai vaihteeksi yleisöä laululleen.
Viimein, kun Aiden oli oleskellut linnassa jo yli viikon, Idare ei ilmestynytkään parvekkeelleen vaan tuli Aidenin luo puutarhaan. Ritari hieman hämmästyi nähdessään neidon tulevan häntä kohti maan tasalla eikä hänen yläpuolellaan.
”Yötä”, hän tervehti ja nyökkäsi.
”Yötä”, Idare vastasi ja jatkoi ikään kuin ei olisi tiennyt vastausta: ”Mitä sinä ulkona teet tähän aikaan yöstä? Eikö kunniallisen ritarin pitäisi olla nukkumassa?”
”Entä kunniallisen linnanneidon?”
”Kunniallisen ehkä. Nukkuminen on tylsää. Yöllä on muutenkin ihanampaa kuin päivällä. Minusta sen viettäminen unessa olisi ajanhukkaa.”
Aiden naurahti. ”Nukutko sinä sitten päivällä?”
”Mitä sitten vaikka nukkuisinkin? Isäni ei välitä, hän ei piittaa muusta kuin sodista ja sotilaista. Hän istuu päivät pitkät huoneessaan ja suunnittelee milloin hyökkäystä ja milloin puolustusta.”
”Se on kunniallisen kreivin velvollisuus”, Aiden muistutti. Hän mietti, kuinka soveliasta oli keskustella tähän sävyyn öisessä puutarhassa kyseisen kreivin tyttären kanssa. ”Sinun pitäisi osoittaa enemmän kunnioitusta isääsi kohtaan.”
”Hänen pitäisi osoittaa enemmän kunnioitusta minua kohtaan”, Idare tuhahti. ”Sinä saisitkin puhua hänelle.”
”Mitä?” Aiden häkeltyi. ”Miksi minun?”
”Te olette kumpikin ritareita. Eikö teidän pitäisi ymmärtää toisianne?”
”Ei hän ole minun isäni”, Aiden totesi.
”Sitä paitsi”, Idare sanoi ja katsoi ritaria silmiin, ”jos tämä keskustelu jatkuu vielä, hänestä voi tulla sinulle läheisempi kuin arvaatkaan…”
Aiden ei jaksanut ajatella kreivi Icaheria appenaan juuri sillä hetkellä. Hän kumartui lähemmäs neitoa. Mutta juuri kun heidän huulensa olivat hipaisemassa toisiaan, Idare vetäytyi kauemmas ja soi ritarille hymyn. Sitten hän lähti ja jätti Aidenin yksin puutarhaan.
”Sinä mitä?” kreivi Icaher karjaisi.
”Minä pyydän tyttärenne kättä”, Aiden toisti tyynesti ja selkeästi.
”Miksi minä antaisin tyttäreni käden tuollaiselle ala-arvoiselle onnenonkijalle?” kreivi ärjyi ja löi nyrkillään pöytää, jonka ääressä istui, niin että pöydällä seisova mustepullo pomppasi, horjahti ja melkein kaatui, mutta kreivi sai sen kiinni viime hetkellä ja asetti sen takaisin pystyyn.
”Minä olen ritarillinen ja kunniallinen siinä missä tekin, kreivi Icaher”, Aiden vastasi miehelle, joka tuijotti raivoissaan tyyntä ritaria. Suoni tykytti hänen ohimollaan.
”Todista se”, kreivi ärähti.
”Antakaa mikä tahansa tehtävä, niin minä teen sen”, Aiden lupasi.
”Tai pötkit pakoon päästyäsi linnasta.”
”Sittenpähän pääsisitte minusta.”
Kreivi harkitsi asiaa ja tuhahti sitten. ”Hyvä on. Minä annan sinulle koetuksen, ja jos läpäiset sen, saat Idaren käden. Jos epäonnistut…” Kreivi mietti mutta ei keksinyt mitään ja tokaisi vain: ”Onnistut tai kuolet yrittäessäsi.”
”Hyvä on. Mikä ovat tehtäväni?”
Kreivi mietti hetkisen katsellen ympärilleen hakien ideoita. Hänen katseensa osui karttaan, joka oli levitetty pöydälle hänen eteensä. Sitten hänen silmänsä osuivat pieneen puuveistokseen, joka esitti ritaria surmaamassa lohikäärmettä. Vahingoniloinen hymy levisi kreivin kasvoille. Aiden voihkaisi.
”Sinun täytyy surmata lohikäärme”, Icaher ilmoitti. ”Tuot sen pään minulle todisteena.”
”Tuo on aivan –”
”Se on tehtäväsi. Sanoit mitä vain, ja minä annan sinulle mitä vain. Tee se tai lähde käpälämäkeen!”
Aiden tuijotti kreiviä ja ajatteli mielessään, että tässä vasta oli kunniallinen ja ritarillinen mies. Sitten hän kumarsi, sanoi: ”Hyvä on”, kääntyi ympäri ja marssi ulos huoneesta.
Kun hän oli hakenut Gillesin talleilta ja oli aikeissa ratsastaa pois, Idare juoksi hänen luokseen.
”Sinä et saa lähteä! Sinä et voi tehdä tätä!” hän huusi ja tarttui Aidenin käteen. ”Isäni on hullu kun käskee sinun tehdä tällaista. Lohikäärme pilkkoo sinut palasiksi!”
”Sehän nähdään”, Aiden sanoi. ”Odota minua - en viivy montaa päivää.”
Niin sanoen hän ratsasti tiehensä ja jätti Idaren linnanpihalle seisomaan.
Aiden ratsasti etelään kohti vuoria. Iltaan mennessä Gilles alkoi olla niin väsynyt, että oli pakko pysähtyä lepäämään. Etsivä Ritari oli tuiman päättäväinen eikä edes harkinnut tehtävän jättämistä sikseen. Hän tiesi, että olisi uhkarohkeaa hyökätä yksin lohikäärmeen kimppuun, mutta tiesi myös että oli vallan mahdollista surmata sellainen. Jos häntä onnistaisi, hän saattaisi kohdata nuoren yksilön eikä joutuisi tappelemaan valtavaa, täysikasvuista petoa vastaan.
Hän ei saanut juurikaan nukutuksi ja lähti taas matkaan ennen auringonnousua. Aiden ratsasti ylös vuorten loivia rinteitä kunnes maasto kävi niin louhikkoiseksi ja jyrkäksi, ettei Gilles enää päässyt ylemmäs. Niinpä Aiden jatkoi sivusuunnassa. Keskipäivän aikoihin hän saapui jyrkkäreunaiseen vuorisolaan, jonka rinteillä hän uskoi pesivän monia hirviöitä.
Hänen ei tarvinnut etsiä kauaa. Puolisen tuntia myöhemmin, kun hän seuraili kapeaa vuoripolkua, jonka oikealla puolella avautui jyrkkä pudotus solan pohjalle ja vasemmalla puolella vielä jyrkempi kallioseinämä. Aidenia hirvitti ajatella, mitä tapahtuisi, jos Gilles astuisi harhaan ja suistuisi alas, ja silloin hän huomasi lentävän hirviön taivaalla. Se liiti siivet levällään ja kiemurrellen kuin käärme. Se räpytti suuria siipiään harvakseltaan, kaarteli rauhallisesti taivaalla ja päästi välillä karjaisun, joka kaikui osuessaan kallioihin. Se näytti olevan hyvin korkealla, mutta Aiden oli näkevinään, että se ei ollut kovin suurikokoinen.
Hän otti selästään suuren torven, kohotti sen huulilleen ja puhalsi siihen kovaa ja kauan. Lohikäärme kuuli äänen ja muutti suuntaansa. Se kirkaisi vastaukseksi ja lähti syöksylaskuun kohti Etsivää Ritaria. Tämä hermostui hieman mutta sai tukahdutettua pakokauhun. Yrittäen olla piittaamatta päin lentävästä lohikäärmeestä hän veti esiin ison miekkansa, otti siitä hyvän otteen molemmin käsin, varmisti että istui tukevasti Gillesin selässä ja veti syvään henkeä.
”No niin”, hän sanoi ratsulleen, ”pidä kiinni!”
Lohikäärme syöksähti heitä kohti. Aiden heilautti miekkaansa ja ohjasi Gillesin pikaisesti yhden askeleen sivuun juuri kun lohikäärme oli syöksähtämässä päin.. Auringossa kiiltelevä terä sivalsi sen kaulaa. Hirviö lensi parin tuuman päästä heidän ohitseen onnistuneen väistöliikkeen johdosta ja Aiden viilsi miekallaan sen kaulaan pitkän, punaisen juomun. Käärme puolestaan rysähti täydessä vauhdissa päin kallioseinää. Se karjaisi niin kovaa että Aiden oli pudottaa miekkansa. Hirviö kiemurteli, vavahteli ja hakkasi pyrstöllään kalliota. Se oli selvästi tuskissaan, mutta vaikka sen kaula oli lähes kokonaan auki, kammottava haava ei ollut kuolettava. Se pudisti päätään niin että verta sinkoili joka puolelle. Sen kynnet tarrasivat kiinni kivestä ja se kipusi kokonaan lähes pystysuoralle kallioseinälle kuin kärpänen. Se käänsi katseensa Aideniin, veti henkeä ja syöksi tulta ritaria kohti.
Kun Aiden tajusi, mitä se aikoi, hän lausui pikaisen rukouksen Järven Neidolle ja osoitti miekallaan kohti lohikäärmeen kitaa. Sieltä syöksähti hohkaavan kuuma tulivirta, mutta se jakautui miekan edessä ja väisti Neidon suojeluksessa olevan ritarin. Aiden tunsi kasvoillaan liekkien kuumuuden mutta pidättäytyi suojaamasta niitä mitenkään vaan keskitti kaiken tahtonsa tulelta suojautumiseen. Hänen huulensa muodostivat äänetöntä rukousta ja se kesti. Viimein lohikäärme luovutti ja sen tuli sammui. Aiden pyyhki vähän hikeä otsaltaan, otti jälleen miekkansa molempiin käsiin ja kannusti Gillesin kohti lohikäärmettä. Se kohotti päänsä iskeäkseen, mutta sen vatsapuoli jäi suojattomaksi. Aiden sivalsi kalvallaan sen rintaa ja se karjaisi kivusta. Sitten se iski leukansa kohti ritaria, mutta Aiden ohjasi äkkiä Gillesin sivuun ja pisti aseensa hirviön alaleuan läpi. Se lävisti olennon leuan ja tuli sen kielen yläpinnasta ulos. Lohikäärme kiljui ja Aiden kiskaisi kaikin voimin miekan ulos. Samalla liikkeellä hän kiepautti verisen kalvan ympäri ja halkaisi hirviön ylähuulen. Se kavahti kauemmas ja verta tirskui ulos sen haavoittuneesta kidasta ainakin yhtä paljon kuin kuolaa. Lohikäärme oli pahasti haavoittunut mutta se ei luovuttanut. Se nousi siivilleen ja aikoi iskeä Aidenia ylhäältäpäin. Ritari ei antanut sille kuitenkaan aikaa vaan kävi sen pyrstön kimppuun, iski sitä kerran toisensa jälkeen kunnes koko pyrstönkärki repesi irti ja putosi alas syvyyksiin. Lohikäärme huusi ja lennähti korkeammalle Aidenin ulottumattomiin. Se lensi yhä ylemmäs ja kun Aiden alkoi jo ajatella, että se lähtisi pois, se äkkiä kääntyi ja syöksyi täyttä vauhtia suoraan alaspäin kohti häntä. Ritari kauhistui mutta ei lähtenyt pakoon. Hän tiesi ettei se hyödyttäisi.
Ei ollut aikaa ajatella. Hän kohotti miekkansa ja iski.
Idaren silmät rävähtivät auki ja hän pomppasi istualleen vuoteessaan. Hän katsoi ympärilleen pimeässä huoneessaan ja hikoili vuolaasti. Nyt hän ei ollut laulutuulella. Äskeinen uni oli ollut aivan liian todentuntuinen. Häntä ei nukuttanut enää vähääkään. Sen sijaan hän nousi seisomaan ja alkoi kävellä ympäri öistä huonetta miettien, missä Aiden mahtoi olla nyt. Hän oli uneksinut ritarista ja nähnyt tämän kaatuvan lohikäärmeen hyökkäyksen alla. Hän oli tunnistanut unen tapahtumapaikankin – se oli leveä vuorisola vähän matkan päässä linnasta. Neito tiesi, ettei ikinä antaisi itselleen anteeksi jos Aidenille olisi sattunut jotain ja hän ei tekisi mitään auttaakseen ritaria vaikka voisi.
Niinpä hän haki hevosensa talleilta ja ratsasti yksin pois Icaherin linnasta.
Hän ratsasti koko yön aina aamunkoittoon saakka levähtämättä kertaakaan. Hän ei ollut ennen käynyt näillä seuduilla yksin, koska hänen isänsä oli sanonut maaston olevan liian vaikeaa. Vuorten rinteet todellakin olivat louhikkoisia ja epätasaisia, ja varsinkin öiseen aikaan oli vaikea ratsastaa siellä. Mutta Idare ei edes harkinnut takaisin kääntymistä. Kun aamun valo alkoi kajastaa idässä vuorijonon päässä, hän oli jo korkealla solan yläpuolella.
Hän kääntyi pienelle, mutkittelevalle polulle joka oli koverrettu tai jonka luonto oli muovannut lähes pystysuoraan vuorenseinämään. Sitä seurattuaan vähän matkaa hän näki edessäpäin tumman läiskän, joka tukki Idaren tien polulla. Ensin hän luuli sitä isoksi kivenlohkareeksi, mutta kun hän tuli lähemmäs, hän näki sen olevan kuollut lohikäärme. Auringon kultainen valo kimalsi sen suomuilla. Se lojui polulla pyrstö ja toinen siipi roikkuen polun reunan yli. Sen pyrstö oli katkaistu, sen kaula oli viilletty auki, sen leuat olivat silvotut ja veren tahrimat, sen toinen sarvi oli katkennut ja sen siipien nahka repeillyt.
Lohikäärmeen vieressä makasi ritari, ja ritarin vieressä seisoi iso sotaratsu joka tökki turvallaan kaatunutta isäntäänsä.
Idare parkaisi, laskeutui hevosensa selästä ja juoksi Aidenin luo. Tämä makasi silmät kiinni selällään lähellä polun reunaa, puristaen yhä miekkaansa toisessa kädessään. Hänen huulillaan oli verta ja hänen kasvojaan halkoi pitkä haava, joka kulki ohimolta otsalle. Hänen haarniskansa oli kolhiintunut ja siihen oli roiskunut ilmeisesti lohikäärmeen verta.
”Aiden”, Idare kuiskasi ja kosketti ritarinsa kasvoja sormillaan. ”Herää! Sano jotakin!”
Aiden ei puhunut, mutta Idare helpottui tuntiessaan lämpöä tämän iholla. Hän hengitti, joskin vaivalloisesti.
Lohikäärme oli syöksynyt Aidenin kimppuun ja pudottanut tämän satulasta, mutta ritari oli puolustanut itseään miekallaan eikä lohikäärme ollut saanut hampaitaan tämän ympärille. Hirviö oli pudonnut vuoripolulle ja kuollut tärskyyn, joka oli samalla katkaissut sen toisen sarven. Aiden oli saanut otsaansa haavan lohikäärmeen kynnestä sen iskiessä hänen kimppuunsa ja kolauttanut takaraivonsa kiveen pudotessaan satulasta. Gilles ei ollut haavoittunut juuri lainkaan, ja se oli seissyt isäntänsä vierellä koko päivän ja koko yön odottaen apua.
Idare katsoi hävitystä ja mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Viimein hän nosti ritarin Gillesin selkään uskollisen ratsun avustuksella. Sitten hän huokaisi, kääri hihansa ylös, otti Aidenin painavan kahdenkäden miekan ja kääntyi kohti lohikäärmettä.
Keskipäivän aikoihin kreivi Icaherin ruokasaliin marssi hänen tyttärensä Idare, joka oli yltä päältä lohikäärmeen veressä ja kantoi selässään isoa säkkiä, sekä kaksi sotilasta jotka kantoivat Etsivä Ritari Aidenia.
”Mitä Vihreän Ritarin nimeen tämä merkitsee?” kreivi karjaisi ja nousi seisomaan kasvot punoittaen vihasta.
Idare astui edemmäs ja käänsi säkin ympäri. Lohikäärmeen valtaisa pää rojahti lattialle tahraten sen vereen. ”Ritari Aiden on suorittanut tehtävän, jonka sinä hänelle annoit ja surmannut lohikäärmeen. Minä olen leikannut siltä pään irti ja tuonut ritarin ja pään sinulle, kuten käskit hänen tehdä. Nähdäkseni tehtävä on suoritettu ja me voimme mennä naimisiin.”
Kreivi Icaher tuijotti tytärtään, lohikäärmeen päätä ja tajutonta Aidenia. Lopulta hän istahti takaisin tuoliinsa. ”Taivaan tähden, ritarihan on kuoleman kielissä!” hän puuskahti.
”Hän paranee”, Idare vastasi luottavaisesti. ”Miten on lupauksesi laita?”
Kreivi pudisti päätään ja tokaisi sitten: ”Hyvä on, miten vain. Jos hän jää henkiin, menkää naimisiin minun puolestani. Kunhan ette jää tähän linnaan minun elätettävikseni!”
”En mistään hinnasta”, Idare heitti takaisin, kääntyi kannoillaan ja katosi.
Seuraavan yön Idare vietti ritarinsa vierellä valvoen ja pitäen tämän kädestä. Hän ei osoittanut juuri mitään merkkejä toipumisesta, mutta ei hänen tilansa huonontunutkaan. Idare ei lähtenyt kertaakaan tämän luota ja kuiskutti välillä tämän korvaan.
Viimein, kun aamun ensi kajo ilmestyi taivaanrantaan ja auringon hennot säteet tunkeutuivat huoneeseen sisään, Aiden avasi silmänsä ja hymyili Idaren nähdessään. Neito hymyili takaisin, vaikka hänen silmissään olikin kyyneliä.
”Huomenta”, Idare sanoi.
”Huomenta”, Aiden vastasi heikosti.
”Hyvää huomenta”, kuului tuntematon ääni Idaren takaa. Se oli lempeä ja pehmeä, mutta siinä oli kylmempi ja kovempikin sävy, joka kätkeytyi kauniin kuoren alle. Siinä oli erikoinen särö, joka sai sen tuntumaan erilaiselta kuin yhdenkään muun ihmisen ääni. Tyttö kääntyi katsomaan ja Aiden kohottautui vähän istualleen nähdäkseen paremmin.
Huoneessa seisoi kaunis, nuori nainen, jonka kasvot olivat täynnään ajatonta viisautta. Hänen silmänsä olivat lempeät, mutta kuten hänen ääneensäkin niihin kätkeytyi kylmää laskelmoivuutta. Hänen hipiänsä oli kalpea ja hänen tukkansa kimalsi kuin kulta. Hänen kutreillaan lepäsi kaunis kukkaseppele, ja hän kantoi käsissään suurta, kultaista maljaa joka oli koristeltu jalokivin ja jonka sisältö hohti ja loi heijastuksia huoneen kattoon, kuin se olisi ollut vettä joka kimaltaa kullan lailla. Hän hymyili pariskunnalle ja astui lähemmäs. Hänen näytti hieman himmeältä kuin hän olisi ollut aave, ja tämä vaikutelma voimistui lähempänä lattiaa ja hänen paljaat jalkansa olivat kokonaan läpinäkyvät ja lähes näkymättömät.
Idare huokaisi hämmästyksestä. Hän tiesi että hänen pitäisi kumartaa mutta hän oli jähmettynyt paikoilleen. Naisesta huokui voimaa ja kunniaa. Hän laski kätensä Idaren päälaelle ja äkkiä rauha valtasi hänet. Kaikki huolet ja rasitteet katosivat hänestä ja hän jäi seuraamaan tapahtumia vierestä.
Järven Neito astui Aidenin viereen ja ojensi maljaa häntä kohti. ”Juo tästä, urhea ritari”, Neito sanoi. ”Olet sen ansainnut.”
Aiden otti Graalin Maljan käsiinsä, veti syvään henkeä ja katsoi siihen kunnioittavasti. Se oli täynnään kirkasta nestettä jonka läpi ei kuitenkaan nähnyt. Se kimalsi ja pyörteili tavalla, jota Aiden ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hän kohotti maljan huulilleen ja joi pitkään ja hartaasti. Idare katsoi onnellisena ritarinsa puolesta ja ilo täytti hänet. Aiden laski maljan ja katsoi Neitoa. Hänen silmiinsä oli syttynyt aivan uudenlainen valo.
”Kiitos”, ritari sanoi.
”Olkaa hyvät”, Neito vastasi ja soi ritarille hymyn. Sitten hän ikään kuin himmeni ja katosi äkkiä kokonaan näkyvistä.
Aiden ja Idare katsoivat toisiaan. Aiden hymyili, ja sitten Idare. Sitten he suutelivat ainakin yhtä pitkään ja hartaasti kuin Aiden oli äsken juonut Graalin siunattua nektaria.
Juhlat kestivät kolme päivää ja maksoivat niin paljon, että kreivi Icaherin kassa tyhjeni lähes kokonaan. Kansa hurrasi vaikka ei oikein tuntenutkaan juhlittuja henkilöitä. Aiden ja Icaher menivät naimisiin, ja sitten Aiden vannoi Graalin Ritarikunnan valat ja hänet lyötiin Graalin Ritariksi.
Juhlien jälkeen pariskunta matkusti Craehenin linnaan ja siellä he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
_________________________________________________
LOPPU
Noh, ei ole minua haitannut ennenkään, miksi haittaisi nytkään. Ja tämä oli vielä aika onnistunutkin siirappi. Alku oli tosin kuvauksen puutteesta hieman kankea, mutta homma parani huomattavasti loppua kohden. Ainakin järven neidon saapuminen huoneeseen oli nätti kohtaus. 
