Fb: L'angeillen valloitus, osa II
Lähetetty: Ti 13.04.2004 18:29
L’ANGEILLEN VALLOITUS
_______________________________________
Osa II
Ritari Quibert, yksi L’angeillen haaksirikkoisista, oli öisellä ratsastuksella vähän matkan päässä bretonnialaisen retkikunnan suuresta leiristä. Ruoho tuoksui ja vähän matkan päässä kuulsivat leirin tulien kultaiset valot. Quibert nautti olostaan ja haisteli tuulta yhtä aikaa ratsunsa kanssa. Hän mietti, pääsisikö koskaan pois saarelta, ja jostain syystä nämä mietteet eivät lainkaan häirinneet hänen korkeaa mielialaansa. L’angeilleksi nimetty paikka oli kaunis, ja Quibert uskoi, että siitä voisi tulla hänen kotinsa.
Silloin hänen hevosensa hirnahti hermostuneesti ja alkoi liikehtiä levottomana. Ritari katsoi sitä kummastuneena, ja sitten hänenkin sieraimiinsa hiipi paha, mädäntynyt haju. Hän valpastui tunnistaessaan hajun. Hän oli haistanut sen kerran ennenkin – toissayönä, kun hän ystävineen oli ollut tutkimassa saaren keskellä kulkevan vuorijonon toista puolta. Siellä oli ollut valtaisa hautausmaa, ja kalmiston kuolleet olivat heränneet henkiin heidän silmiensä edessä.
Quibert tuijotti pimeyttä kauhistuneena. Nyt hän saattoi kuulla niiden laahustavan astunnan, vaimeat voihkinnat ja jopa nähdä epämääräistä liikettä yön varjojen keskellä.
Hän tukahdutti kauhunhuudon ja hetkeäkään epäröimättä käänsi ratsunsa ja suuntasi takaisin leiriin. Hän ratsasti hengenhädässä, kovempaa kuin koskaan ennen. Hän pakotti hevosensa ravaamaan nopeammin kuin ikinä katsomatta taakseen tai harkitsematta tekojaan. Pakokauhu valtasi hänet ja hän eli vain yhtä asiaa varten – takaisin leiriin pääsyä.
Hän ei päässyt takaisin leiriin. Taivaalta kaarsi alas valtaisa, yötaivastakin tummempi varjo, joka levitti siipensä kahden miehen mittaisiksi ja syöksyi ritarin niskaan.
Ritari Morante kuuli kirkaisun ja oli äkkiä täysin hereillä. Hän kirosi raskaasti tajutessaan, että oli torkahtanut. Hän tunsi saaren vaarat kenties paremmin kuin kukaan muu, jopa paremmin kuin leirin johtaja kreivi Lannore, ja tunsi velvollisuudekseen pitää vahtia vaikka kaikki muut nukkuisivat – ja nimenomaan juuri silloin.
Hän kuulosteli vähän aikaa, mutta mitään muuta ei enää kuulunut. Siitä huolimatta hän nousi seisaalleen ja alkoi etsiä kreivi Lannorea. Morante löysi hänet leirin ulkopuolelta vartiossa seisovien miesten rinnalta. Kreivi istui satulassaan selvästi nukkuen. Morante katseli näkyä huvittuneena ja herätti sitten Lannoren ravistamalla tätä hellävaroin, ettei ritari säikähtäisi ja putoaisi satulasta. Lannore hätkähti ja tarrasi d’Agnareau-ratsunsa valjaista jottei tipahtaisi maahan.
”Älä säikyttele!” kreivi ärähti, vaikka olikin itse asiassa iloinen nähdessään ystävänsä. ”Tulevatko ne?” hän lisäsi heti perään.
”Luulisin niin”, Morante sanoi vakavasti. ”Quibert lähti jonkin aikaa sitten ratsastamaan, eikä ole palannut. Luulin kuulleeni huudon.”
”Miksi hän lähti yksin ilman minun lupaani?” Lannore kysyi vihaisena ystävänsä kohtalosta. ”Hänkin näki epäkuolleet.” Sitten hän huokaisi. ”Quibert-parka. Ainakin hän antoi meille varoituksen. Hae Paenna! Ja herätä kaikki vartiomiehet. Leirin on oltava valmis taisteluun.”
”Ratsastammeko niitä vastaan?” Morante kysyi.
Lannore harkitsi asiaa ja pudisti sitten päätään. ”Olisi hulluutta ratsastaa peitset tanassa pimeyteen, kun siellä vaanii monta tuhatta kuollutta. Me annamme niiden hyökätä ja laukaisemme sitten rynnäkön niiden kimppuun, kun ne sitä vähiten odottavat.”
Morante nyökkäsi ja marssi tiehensä. Vähän ajan päästä leirissä alettiin soittaa kelloja ja kaikki bretonnialaiset herätettiin. Ei kestänyt kauaakaan, kun kaikki olivat jälleen taisteluasemissa.
Lannore katsoi kalpeaa täysikuuta ja kirosi L’angeillen saaren.
Ne tulivat puolen tunnin päästä.
Ilman mitään varoitusta, ääntä taikka näköhavaintoa yöstä marssi esiin valtava, silmänkantamattomiin ulottuva armeija epäkuolleita. Niillä kaikilla oli kädessään käyrä miekka, mutta mitään muuta yhteistä niillä ei ollut – lukuun ottamatta niiden kuolleita kasvoja ja kuivunutta, repeilevää ihoa. Niiden edellä kulki ummehtunut löyhkä, ja ne korisivat hiljaa. Jotkut kantoivat soihtuja ja joillakin oli täydet varusteet haarniskoista hilpareihin, ja jotkut jopa ratsastivat hevosten luurankojen selässä. Jotkut olivat pelkkää luuta, toisia peitti muumioitunut, kuollut liha. Joillakin oli koreat vaatteet ja toiset kulkivat rääsyissä. Tämän kammottavan armeijan nähdessään soturit kavahtivat ja peittivät silmänsä käsillään, jotteivät näkisi vihollisiaan. Talonpojat horjuivat ja osa jopa heitti aseensa maahan ja juoksivat pois – mutta he eivät voineet mennä mihinkään, sillä leirin takana olevan kallioharjanteen takana avautui meri. Muutama talonpoika pelästyi niin, että loikkasi veteen ja alkoi uida, mutta loput huokaisivat ja menivät piiloon louhikon sekaan. Ritarit taas, vaikka pelkäsivät hekin, rohkaisivat mielensä, laskivat visiirinsä ja kohottivat peitsensä osoittaen haasteen. Tämän nähdessään talonpojatkin heittivät kauhunsa syrjään ja valmistautuivat epätoivoiseen taistoon elämästä ja kuolemasta.
Epäkuolleet hyökkäsivät. Kukaan ei antanut käskyä tai huutoa, torviin ei puhallettu eikä mitään eleitä tehty. Silti ne kaikki lähtivät juoksemaan karjuen täsmälleen yhtä aikaa. Ne kohottivat aseensa ja syöksyivät bretonnialaisten retkikunnan kimppuun. Ritarit vastasivat. He puhalsivat omiin torviinsa, laskivat peitsensä ja kannustivat ratsunsa laukkaan. Lannore ratsasti etunenässä Morante ja Paenna vierellään ja hänen viirinsä liehui yössä kuun valaistessa sitä. Tanner tärisi kun hevosten kaviot iskeytyivät tasankoon. Ritarien armeija jyristi kohti vihollisiaan. Epäkuolleet eivät perääntyneet, ne käyttäytyivät kuin eivät näkisikään valtavaa rynnäkköä, ja täysin tunteettomasti ne syöksyivät tuhoonsa.
Ritareiden peitset rysähtivät epäkuolleita päin ja niiden hauras luusto ja liha murtuivat iskusta. Kuolleet jauhautuivat tomuksi ratsujen jalkojen alla, ja niiden aseet kimposivat tehottomina syrjään, kun ritarit pureutuivat yhä syvemmälle niiden rivistöihin. Kaikki kaatuivat maahan kun he tulivat päin ja murentuivat sitten hevosten alle. Peitset eivät edes katkenneet, niin heikkoja epäkuolleet olivat, ja ritarit saattoivat jatkaa rynnäkköä niin pitkälle, että takanapäin leiri hädin tuskin näkyi. Lannore karjui sotahuutoa jatkaen hyökkäystä yhä pitemmälle. Hurmekarkelon huuma valtasi hänet ja hän tunsi itsensä pysäyttämättömäksi ja tuhoutumattomaksi. Hän oli murskannut jo monta kymmentä vihollistaan, ja yhä hän jatkoi eteenpäin välittämättä mistään muusta kuin joka ikisen epäkuolleen surmaamisesta. Ne eivät perääntyneet vaan marssivat kohti ritareita ja tuhoaan.
Morante ei antanut itsensä joutua hurmioon. Hän hidasti vauhtia, antoi muiden, nuorempien ritareiden jyristellä ohi huutaen, iski peitsensä yhden ratsumieskuolleen rintaan ja jätti sen siihen. Sitten hän veti esiin miekkansa ja alkoi mitellä kalpaa vastustajiensa kanssa. Kuolleet lakosivat hänen eteensä kun hän sivalteli aseellaan puolin ja toisin. Kun häneen yritettiin iskeä miekkoja, hän ohjasi ne ohi ja surmasi niiden käyttelijän yhdellä, hyvin tähdätyllä iskulla, ja kun joku yritti käydä hänen ratsunsa Caidenin kimppuun, hän ohjasi hevosensa sivuun ja antoi sen talloa yritteliään epäkuolleen kavioihinsa.
Kuolleita oli valtavan paljon, mutta ne todella olivat liian heikkoja ritareiden voittamiseen. Ne jatkoivat yhä eteenpäin vailla mitään järkeä tai omaa tahtoa, kunnes niiden tappiot kasvoivat niin valtaviksi, että kävi selväksi etteivät ne voineet voittaa. Ne, jotka pääsivät ritareiden ohi leiriin, kävivät talonpoikien kimppuun mutta saivat niskaansa monta valtaisaa nuolisadetta, ja lopulta vain harva pääsi taisteluetäisyydelle alhaissyntyisistä. Vaikka niitä tuli yhä lisää pimeyden suojista, ritarit eivät enää pelänneet niitä vaan jatkoivat hyökkäystään suoraan niiden massoja päin. Silloin taivaalta kaarteli alas valtavia, lepakkomaisia hirviöitä. Niitä peitti musta, repaleinen nahka ja ne päästelivät kammottavia karjaisuja. Mutta ritarit eivät kavahtaneet edes niitä vaan vetivät miekkansa esiin ja alkoivat hakata niitä palasiksi. Morante vetäytyi hieman sivummalle ja alkoi arvioida epäkuolleiden määrää. Niitä oli tuhottu ainakin puoli tuhatta, kenties jopa yli tuhat, mutta niitä marssi yhä lisää. Minne tahansa katsoikin, näki vain lisää epäkuolleita. Se masensi Morantea, sillä hän tiesi että taistelu ei voisi jatkua näin loputtomiin, jos viholliset eivät milloinkaan loppuisi.
Hän oli kohdannut epäkuolleita ennenkin ja tiesi, että ne eivät nousseet haudoistaan itsekseen. Jonkun oli täytynyt nostattaa ne, ja jonkun oli täytynyt surmata ne alun perin. Ritari mietti, mistä nämä kaikki kuolleet oikein olivat peräisin? Ne olivat selvästi hyvin vanhoja, sillä niiden joukossa ei ollut lainkaan tuoreita, vastasurmattuja kuolleita. Lisäksi harvoilla näkyi mitään merkkejä ennenaikaisesta kuolemasta, kuten puuttuvia ruumiinosia tai vakavia vammoja.
Morantea alkoi mietityttää tämä seikka. Hän etsi käsiinsä yhden kävelevän kuolleen – mikä ei ollut lainkaan vaikeaa – ja surmasi tämän siistillä miekanpistolla. Sitten hän laskeutui satulasta, lastasi hauraan ruumiin hyvin varovasti hevosensa selkään ja talutti ratsunsa takaisin leiriin.
Kun taistelu oli jatkunut jo tunteja, kuului äkkiä selittämätön ääni. Tuntui, kuin itse taivaasta olisi kantautunut valtaisa torvensoitto. Oli kuin jokin valtava hirviö olisi karjunut keuhkonsa tyhjiksi lyöden ritareiden korvat tukkoon. Se kesti valtavan kauan ja vaipui sitten viimein hiljaisuuteen. Siinä samassa epäkuolleet kääntyivät yksissä tuumin ympäri ja palasivat pimeyteen. Lannore oli aikeissa johtaa ritarit takaa-ajoon, kun hän äkkiä tuli toisiin ajatuksiin. Ei ollut mitään järkeä lähteä ratsastamaan yöhön. Epäkuolleet saattaisivat johdattaa ritarit ansaan tai sitten ne voisivat yhtäkkiä kääntyä ympäri ja hyökätä uudestaan odottamatta. Niinpä kreivi antoi pysähtymiskomennon ja vei joukkonsa takaisin leiriin.
Kaatuneita oli vain parikymmentä. Heidät haudattiin samaan paikkaan, jossa makasivat myös haaksirikossa kuolleet. Epäkuolleiden tuhkaksi jauhautuneet palaset koottiin yhteen, suunnattoman suureen kasaan joka tuikattiin tuleen. Kuiva aines paloi hyvin ja liekit kohosivat korkealle nuoleskellen mustaa yötaivasta. Aamulla tuli oli polttanut itsensä loppuun ja muuttunut hehkuvaksi, kuumaksi hiillokseksi joka hohti tulista valoa. Savu kiemurteli taivaalle pilvien joukkoon, ja kun aamuaurinko nousi tervehtimään leiriä ja taistelukenttää, musta savu oli ainut merkki öisestä teurastuksesta, jonka se näki.
Aamupäivällä Morante etsi jälleen Lannoren käsiinsä. Kreivi oli laiminlyönyt leirin vartioinnin ja ottanut itse nokoset. Morante ei pitänyt tätä kovin esimerkillisenä toimintana mutta piti kielensä kurissa. Sen sijaan hän kehotti Lannorea tulemaan katsomaan jotain mielenkiintoista.
Morante vei Lannoren omaan telttaansa, ja kreivi säpsähti nähdessään, että Morante oli tuonut yhden epäkuolleista sinne.
”Minä tutkin sen läpikotaisin”, Morante sanoi, ”ja löysin vain yhden merkin siitä, mikä hänet tappoi.”
”Mitä väliä sillä on?” Lannore ihmetteli.
”Se on olennaista saaren historian tutkimisen kannalta”, Morante kertoi. ”Katsohan.”
Ruumis oli kuiva kuten muutkin, muumioitunut ja hyvin hauras. Sen kasvot olivat jähmettyneet huutoon ja sen hampaat pistivät esiin kallosta vailla ikeniä. Morante oli lävistänyt se vartalon miekallaan, mutta sen lisäksi kuolleessa ei näkynyt mitään vammoja. Morante käänsi kuolleen kasvoilleen ja kääri tämän resuisen paidan ylös. Kuolleen selässä oli pieni tikarinpiston jälki.
”Hänet murhattiin”, Morante totesi synkästi. ”Häntä pistettiin veitsellä selkään. Olen tutkinut puolenkymmentä muutakin ruumista aamun mittaan – niitä, joita ei poltettu koska ne olivat niin kaukana leiristä – ja niillä kaikilla on pieni jälki selässään tai vatsassaan. Tämä armeija koostuu murhatuista ruumiista.”
Lannore kohautti olkapäitään. ”Miksi sen pitäisi kiinnostaa meitä?”
Morante ärsyyntyi hieman. ”Etkö sinä yhtään mieti, mistä tälle saarelle on tullut armeijallinen epäkuolleita?”
”En suuremmin. Anna olla, vanha ystävä, ei se kosketa meitä mitenkään. Minä aion etsiä puita ja hakkauttaa ne, niin voimme rakentaa laivan ja purjehtia takaisin Bretonniaan ja L’anguilleen. Ei meidän tarvitsekaan tietää, mitä epäpyhää täällä on tapahtunut joskus muinoin.”
”Eikö sinun päähäsi ole pälkähtänyt, että sama kohtalo voi odottaa meitä?”
Lannore nousi seisomaan ja tokaisi: ”Älä puhu minulle tuohon sävyyn, ritari Morante. Minä olen L’angeillen saaren kreivi, ja minä päätän tämän retkikunnan asioista.”
”Lannore, minä kunnioitan päätöksiäsi kreivinä, mutta me olemme vanhoja ystäviä enkä jaksa uskoa että sinä suhtaudut tähän tällä lailla. Minä yritän kertoa sinulle, että mikä hyvänsä teki näistä ihmisistä epäkuolleita hirviöitä, saattaa yhä olla tällä saarella, ja meidän pitäisi ottaa siitä selvää.”
”Eikä pidä! Me emme jää tälle kirotulle paikalle. Jos sinä haluat tietää lisää L’angeillen historiasta, ota selvää. Minä en halua.”
”Selvä”, Morante murahti, nappasi säkin johon oli pakannut varusteensa ja marssi ulos teltasta niine hyvineen. Hän ei pysähtynyt kertaakaan, otti mukaansa ruokaa yhdeksi päiväksi, nousi Caiden-ratsunsa selkään ja ratsasti pois leiristä. Lannore juoksi hänen peräänsä, kirosi ja antoi parhaan ritarinsa lähteä. Sitten hän palasi nokkaunilleen.
Morante ratsasti raivon vallassa kauas tasankojen poikki mitään ajattelematta. Sitten hän alkoi mielessään manailla kirouksia vanhan ystävänsä niskaan ja toivoi että epäkuolleet söisivät hänet suihinsa. Lopulta hän kuitenkin pudisti päätään ja alkoi käyttäytyä järkevämmin. Hän hidasti Caidenin vauhtia ja mietti, mitä hänen olisi järkevintä tehdä. Loppujen lopuksi hän tahtoi pelastaa leirin samoin kuin Lannore, he vain toimivat eri tavoilla. Häntä harmitti kreivin itsepäisyys. Eikö Lannore tajunnut, että kun he olivat epäkuolleiden asuttamalla saarella, kannattaisi ottaa selvää mitä ne siellä tekivät? Lannore ei ollut ollut Ardenissa Moranten rinnalla eikä nähnyt asetovereidensa menehtyvän hirviöiden kynsissä. Kreivi ei tiennyt, mihin ne pystyivät.
Morante katseli ympärilleen. Hän ratsasti läheiselle kummulle ja tähysti joka puolelle. Hän näki pohjoisessa kohoavat vuoret, ympärillään levittäytyvät ruohotasangot ja etelässä avautuvan Valtameren.
Kuolleista ei näkynyt jälkeäkään. Mutta Morante tiesi, missä ne olivat.
Hän käänsi ratsunsa ja lähti kohti vuoria.
Morante ratsasti korkeana ja jyrkkänä häämöttävää vuorijonoa kohti. Mutta lähestyessään sitä hän päätti, ettei menisikään takaisin kanjoniin, jossa hän, Lannore, Quibert ja Paenna olivat käyneet muutamaa päivää aiemmin. Sen sijaan hän kääntyi vähän oikealle ja suuntasi vuorijonon itäreunalle. Hän päätti kiertää huiput ja katsoa, mitä löytäisi. Sitä paitsi se reuna olisi lähempänä kuin halkeama jyrkänteissä. Niinpä hän kannusti hevosensa laukkaan ja ratsasti eteenpäin.
Myöhään illalla hän nousi korkean vaaran huipulle ja näki sieltä pitkälle eteensä. Hän huomasi, että vuorijono päättyi mereen. Viimeisen vuoren rinne laskeutui jyrkkänä suoraan mereen, ja auringon valo paistoi rinteen takaa antaen sille kultaisen sädekehän. Suuri Valtameri kuohui ja jylisi ja sen suolainen haju ympäröi Moranten. Ritari siristi silmiään nähdäkseen, oliko vuorten ja veden välissä hevosenmentävää aukkoa, mutta sitä oli mahdoton sanoa niin kaukaa kun päivä paistoi silmiin. Niinpä Morante jatkoi eteenpäin.
Tullessaan jyrkille kallioille hän löysi kapean ja hankalan polun, mutta se ei johtanut eteenpäin vuorijonon taakse vaan ylöspäin. Polku kiemurteli näkymättömiin yhä ylemmäs ja ylemmäs. Morantella ei ollut mitään varsinaista päämäärää ja polku kiinnosti häntä. Niinpä hän ohjasi Caidenin seuraamaan outoa polkua.
Se vei hänet korkealle saaren yläpuolelle. Hän ihaili näköaloja yrittämättä välittää valtavasta pudotuksesta kallioiseen mereen. Morante näki kauas tasankojen poikki ja uskoi erottavansa jopa Lannoren leirin kaukana ruohokenttien takana. Lakeudet levittäytyivät hänen allaan vihreinä ja laakeina, valtavan suurina ja tasaisina. L’angeille ei ollut pieni saari, ja ritari miettikin nyt, miksi sitä ei ollut merkitty karttoihin. Kenties kukaan, joka oli tullut liian lähelle, ei ollut palannut kertomaan saaren olemassaolosta. Silloin Morante äkkiä älysi, että ehkäpä juuri nuo purjehtijat olivat nyt saaren kirottuja asukkaita. Hän pinnisteli nähdäkseen vuorenrinteiden reunojen yli toiselle puolelle, mutta ei onnistunut. Hän ei nähnyt merkkiäkään pehmeästä erämaasta, jossa epäkuolleet makasivat.
Aikansa noustuaan Morante hoksasi luolan suuaukon, johon polku päättyi. Hän ratsasti lähemmäs ja näki, että luola oli syvä ja pimeä mutta sen perällä paloi himmeä valo. Caiden ei mahtunut sisään pienestä suuaukosta, joten Morante jätti sen odottamaan ulkopuolelle, laski kätensä miekankahvalle ja astui itse sisään.
Luola oli leveä, korkea ja syvä. Sen lattia oli hyvin tasainen ja pyöreä katto muodosti holvimaisen rakennelman pohjan ylle. Morante astui lähemmäs ja näki, että luolan perällä istui kummallinen mies. Hän istui jalat ristissä ja silmät kiinni, ja hänen päänsä päällä oli paksu kynttilä joka paloi heikolla liekillä. Miehellä oli yllään ruskea, risainen säkki ja hänellä oli niin pitkä harmaa parta, että hän oli kietonut sen vyötärönsä ympäri monta kertaa. Mies oli kalju ja hänen ohimonsa olivat hieman ryppyiset, mutta silti hänen ikäänsä oli vaikea arvioida. Hän ei liikahtanutkaan, ilmeisesti ei edes hengittänyt, eikä pitänyt vähäisintäkään ääntä.
Ritari tuijotti hämmästyneenä tätä eriskummallista näkyä. Mitään ei tapahtunut pitkään aikaan. Morante kävi vaivautuneeksi. Hän asteli lähemmäs ja ojensi kätensä kohti miehen jalkaa. Kun hänen sormensa olivat noin tuuman päässä siitä, vanhan miehen silmät äkkiä rävähtivät auki tuijottaen ritaria. Morante huudahti säikähdyksestä ja kavahti taaksepäin.
Vanhus ei sanonut mitään. Morante sai hengityksensä tasaantumaan ja tuijotti miestä häkeltyneenä.
”Anteeksi, herra…” ritari aloitti.
Vanhus oli vaiti.
”Minä olen ritari Morante Bretonnian L’anguillesta”, Morante selitti. ”Minä ja sotajoukkoni haaksirikkouduimme tälle saarelle. Me olemme olleet täällä vasta muutamia päiviä mutta kohtasimme jo suuren joukon epäkuolleita.”
Vanhus oli yhä vaiti.
”Tiedättekö te niistä mitään…? Kuka te olette?”
Vanhus oli pitkään vaiti, ja juuri kun Morante aikoi jälleen puhua, tämä vastasi karhealla ja käheällä äänellä: ”Erakko.”
”Anteeksi kuinka?”
Taas tauko, jonka päätteeksi vanhus toisti: ”Minä olen erakko.”
”Ai jaa.” Morante raapi päätään. ”Mistä te olette tänne tulleet?”
”Minä olen Keisarikunnasta.”
”Voisitteko kertoa jotain tästä saaresta?”
”Saari on kirottu.”
”Vai niin.”
”Kauan sitten minä olin arvostettu kauppias Nulnissa. Minä en ole laskenut vuosia, mutta siitä on valtavan pitkä aika. Minä lähdin aluksellani Ulthuaniin yrittäen tehdä kauppaa siellä, mutta kesken merimatkan myrsky yllätti meidät. Me haaksirikkouduimme poukamaan joka on täältä vähän matkaa pohjoiseen.
Minä olin ainut henkiinjäänyt. Kirosin kovaa kohtaloani ja lähdin kävelemään sisämaahan päin. Muutaman päivän kuluttua olin kuolla nälkään ja janoon. Ryömin tuskissani eteenpäin, kun kohtasin mustaan pukeutuneen miehen. Muistan, miten se ihmetytti minua, sillä oli kuuma kesäpäivä ja aurinko paistoi. Silti miehellä ei näyttänyt olevan kuuma laisinkaan. Hän kertoi nimensä olevan…” Erakko piti tauon.
”Mikä hänen nimensä oli?” Morante kysyi.
”Mortaine”, erakko lausui synkkään ja painokkaaseen sävyyn. ”Hän antoi minulle vettä ja ruokaa ja vei minut saaren pohjoisosaan ja kertoi olevansa sen kuningas. Hän nimitti saarta nimellä Mordoeth ja kertoi hallitsevansa sen kaikkia lukuisia asukkaita. Epäilin hänen olevan hullu, sillä en ollut nähnyt saarella ketään muuta. Yöllä hän vei minut suureen erämaahan ja lausui taikasanoja. Silloin maasta nousi armeija kuolleita, jotka kurottivat käsiään minua kohti. Mutta hän ei päästänyt niitä lähelleni. Näin monia ystäviäni, jotka olivat menehtyneet haaksirikossa, niiden joukossa. Hän sanoi tahtovansa minun apuani ja jos en auttaisi, minut kirottaisiin. En voinut kuin suostua. Hän pyysi minua opettamaan hänelle laivan rakentamisen taidon, mutta minä en osannut rakentaa laivoja sen enempää kuin hänkään. Niinpä hän sanoi että saaren kirous lankeaa minunkin päälleni kun kuolen, ja heitti minut pois. Minä pakenin pois ja nousin tänne vuorille. Löysin lähteen, joka kirvoittaa voimani aina uudelleen. Niin kauan kuin juon siitä, pysyn hengissä sillä sen vesi karkottaa sairaudet. Mutta kun lähde ehtyy, minä kuolen ja kirous ottaa minut valtaansa.
Kirosin nimeni ja saaren, mutta saari oli jo kirottu. Koskaan sen jälkeen en ole tavannut ketään, enkä ole puhunut kuin itselleni. Partaani en ole leikannut enkä ole aikaa laskenut.”
Morante kuunteli lumoutuneena tätä ihmeellistä tarinaa. Hän kuuli erakon äänen saavan vähitellen takaisin voimiaan, kun mies uppoutui kertomaansa tarinaan. Ilmeisesti erakko itse ainakin uskoi kaiken, mitä sanoi, mutta ei sen puoleen vaatinut Moranteakaan uskomaan. Vanhus vain kertoi hänelle, mitä oli nähnyt tapahtuvan. Ritari mietti, mahtoiko vanhus olla hullu, mutta toisaalta koko saari vaikutti melkoisen hullulta.
Viimein Morante päätti hyväksyä tarinan totena kunnes se vääräksi todistettaisiin. Ritari katsoi erakkoa silmiin ja pyysi: ”Näytä minulle tie hänen luokseen.”
______________________________________
Jatkuu...
_______________________________________
Osa II
Ritari Quibert, yksi L’angeillen haaksirikkoisista, oli öisellä ratsastuksella vähän matkan päässä bretonnialaisen retkikunnan suuresta leiristä. Ruoho tuoksui ja vähän matkan päässä kuulsivat leirin tulien kultaiset valot. Quibert nautti olostaan ja haisteli tuulta yhtä aikaa ratsunsa kanssa. Hän mietti, pääsisikö koskaan pois saarelta, ja jostain syystä nämä mietteet eivät lainkaan häirinneet hänen korkeaa mielialaansa. L’angeilleksi nimetty paikka oli kaunis, ja Quibert uskoi, että siitä voisi tulla hänen kotinsa.
Silloin hänen hevosensa hirnahti hermostuneesti ja alkoi liikehtiä levottomana. Ritari katsoi sitä kummastuneena, ja sitten hänenkin sieraimiinsa hiipi paha, mädäntynyt haju. Hän valpastui tunnistaessaan hajun. Hän oli haistanut sen kerran ennenkin – toissayönä, kun hän ystävineen oli ollut tutkimassa saaren keskellä kulkevan vuorijonon toista puolta. Siellä oli ollut valtaisa hautausmaa, ja kalmiston kuolleet olivat heränneet henkiin heidän silmiensä edessä.
Quibert tuijotti pimeyttä kauhistuneena. Nyt hän saattoi kuulla niiden laahustavan astunnan, vaimeat voihkinnat ja jopa nähdä epämääräistä liikettä yön varjojen keskellä.
Hän tukahdutti kauhunhuudon ja hetkeäkään epäröimättä käänsi ratsunsa ja suuntasi takaisin leiriin. Hän ratsasti hengenhädässä, kovempaa kuin koskaan ennen. Hän pakotti hevosensa ravaamaan nopeammin kuin ikinä katsomatta taakseen tai harkitsematta tekojaan. Pakokauhu valtasi hänet ja hän eli vain yhtä asiaa varten – takaisin leiriin pääsyä.
Hän ei päässyt takaisin leiriin. Taivaalta kaarsi alas valtaisa, yötaivastakin tummempi varjo, joka levitti siipensä kahden miehen mittaisiksi ja syöksyi ritarin niskaan.
Ritari Morante kuuli kirkaisun ja oli äkkiä täysin hereillä. Hän kirosi raskaasti tajutessaan, että oli torkahtanut. Hän tunsi saaren vaarat kenties paremmin kuin kukaan muu, jopa paremmin kuin leirin johtaja kreivi Lannore, ja tunsi velvollisuudekseen pitää vahtia vaikka kaikki muut nukkuisivat – ja nimenomaan juuri silloin.
Hän kuulosteli vähän aikaa, mutta mitään muuta ei enää kuulunut. Siitä huolimatta hän nousi seisaalleen ja alkoi etsiä kreivi Lannorea. Morante löysi hänet leirin ulkopuolelta vartiossa seisovien miesten rinnalta. Kreivi istui satulassaan selvästi nukkuen. Morante katseli näkyä huvittuneena ja herätti sitten Lannoren ravistamalla tätä hellävaroin, ettei ritari säikähtäisi ja putoaisi satulasta. Lannore hätkähti ja tarrasi d’Agnareau-ratsunsa valjaista jottei tipahtaisi maahan.
”Älä säikyttele!” kreivi ärähti, vaikka olikin itse asiassa iloinen nähdessään ystävänsä. ”Tulevatko ne?” hän lisäsi heti perään.
”Luulisin niin”, Morante sanoi vakavasti. ”Quibert lähti jonkin aikaa sitten ratsastamaan, eikä ole palannut. Luulin kuulleeni huudon.”
”Miksi hän lähti yksin ilman minun lupaani?” Lannore kysyi vihaisena ystävänsä kohtalosta. ”Hänkin näki epäkuolleet.” Sitten hän huokaisi. ”Quibert-parka. Ainakin hän antoi meille varoituksen. Hae Paenna! Ja herätä kaikki vartiomiehet. Leirin on oltava valmis taisteluun.”
”Ratsastammeko niitä vastaan?” Morante kysyi.
Lannore harkitsi asiaa ja pudisti sitten päätään. ”Olisi hulluutta ratsastaa peitset tanassa pimeyteen, kun siellä vaanii monta tuhatta kuollutta. Me annamme niiden hyökätä ja laukaisemme sitten rynnäkön niiden kimppuun, kun ne sitä vähiten odottavat.”
Morante nyökkäsi ja marssi tiehensä. Vähän ajan päästä leirissä alettiin soittaa kelloja ja kaikki bretonnialaiset herätettiin. Ei kestänyt kauaakaan, kun kaikki olivat jälleen taisteluasemissa.
Lannore katsoi kalpeaa täysikuuta ja kirosi L’angeillen saaren.
Ne tulivat puolen tunnin päästä.
Ilman mitään varoitusta, ääntä taikka näköhavaintoa yöstä marssi esiin valtava, silmänkantamattomiin ulottuva armeija epäkuolleita. Niillä kaikilla oli kädessään käyrä miekka, mutta mitään muuta yhteistä niillä ei ollut – lukuun ottamatta niiden kuolleita kasvoja ja kuivunutta, repeilevää ihoa. Niiden edellä kulki ummehtunut löyhkä, ja ne korisivat hiljaa. Jotkut kantoivat soihtuja ja joillakin oli täydet varusteet haarniskoista hilpareihin, ja jotkut jopa ratsastivat hevosten luurankojen selässä. Jotkut olivat pelkkää luuta, toisia peitti muumioitunut, kuollut liha. Joillakin oli koreat vaatteet ja toiset kulkivat rääsyissä. Tämän kammottavan armeijan nähdessään soturit kavahtivat ja peittivät silmänsä käsillään, jotteivät näkisi vihollisiaan. Talonpojat horjuivat ja osa jopa heitti aseensa maahan ja juoksivat pois – mutta he eivät voineet mennä mihinkään, sillä leirin takana olevan kallioharjanteen takana avautui meri. Muutama talonpoika pelästyi niin, että loikkasi veteen ja alkoi uida, mutta loput huokaisivat ja menivät piiloon louhikon sekaan. Ritarit taas, vaikka pelkäsivät hekin, rohkaisivat mielensä, laskivat visiirinsä ja kohottivat peitsensä osoittaen haasteen. Tämän nähdessään talonpojatkin heittivät kauhunsa syrjään ja valmistautuivat epätoivoiseen taistoon elämästä ja kuolemasta.
Epäkuolleet hyökkäsivät. Kukaan ei antanut käskyä tai huutoa, torviin ei puhallettu eikä mitään eleitä tehty. Silti ne kaikki lähtivät juoksemaan karjuen täsmälleen yhtä aikaa. Ne kohottivat aseensa ja syöksyivät bretonnialaisten retkikunnan kimppuun. Ritarit vastasivat. He puhalsivat omiin torviinsa, laskivat peitsensä ja kannustivat ratsunsa laukkaan. Lannore ratsasti etunenässä Morante ja Paenna vierellään ja hänen viirinsä liehui yössä kuun valaistessa sitä. Tanner tärisi kun hevosten kaviot iskeytyivät tasankoon. Ritarien armeija jyristi kohti vihollisiaan. Epäkuolleet eivät perääntyneet, ne käyttäytyivät kuin eivät näkisikään valtavaa rynnäkköä, ja täysin tunteettomasti ne syöksyivät tuhoonsa.
Ritareiden peitset rysähtivät epäkuolleita päin ja niiden hauras luusto ja liha murtuivat iskusta. Kuolleet jauhautuivat tomuksi ratsujen jalkojen alla, ja niiden aseet kimposivat tehottomina syrjään, kun ritarit pureutuivat yhä syvemmälle niiden rivistöihin. Kaikki kaatuivat maahan kun he tulivat päin ja murentuivat sitten hevosten alle. Peitset eivät edes katkenneet, niin heikkoja epäkuolleet olivat, ja ritarit saattoivat jatkaa rynnäkköä niin pitkälle, että takanapäin leiri hädin tuskin näkyi. Lannore karjui sotahuutoa jatkaen hyökkäystä yhä pitemmälle. Hurmekarkelon huuma valtasi hänet ja hän tunsi itsensä pysäyttämättömäksi ja tuhoutumattomaksi. Hän oli murskannut jo monta kymmentä vihollistaan, ja yhä hän jatkoi eteenpäin välittämättä mistään muusta kuin joka ikisen epäkuolleen surmaamisesta. Ne eivät perääntyneet vaan marssivat kohti ritareita ja tuhoaan.
Morante ei antanut itsensä joutua hurmioon. Hän hidasti vauhtia, antoi muiden, nuorempien ritareiden jyristellä ohi huutaen, iski peitsensä yhden ratsumieskuolleen rintaan ja jätti sen siihen. Sitten hän veti esiin miekkansa ja alkoi mitellä kalpaa vastustajiensa kanssa. Kuolleet lakosivat hänen eteensä kun hän sivalteli aseellaan puolin ja toisin. Kun häneen yritettiin iskeä miekkoja, hän ohjasi ne ohi ja surmasi niiden käyttelijän yhdellä, hyvin tähdätyllä iskulla, ja kun joku yritti käydä hänen ratsunsa Caidenin kimppuun, hän ohjasi hevosensa sivuun ja antoi sen talloa yritteliään epäkuolleen kavioihinsa.
Kuolleita oli valtavan paljon, mutta ne todella olivat liian heikkoja ritareiden voittamiseen. Ne jatkoivat yhä eteenpäin vailla mitään järkeä tai omaa tahtoa, kunnes niiden tappiot kasvoivat niin valtaviksi, että kävi selväksi etteivät ne voineet voittaa. Ne, jotka pääsivät ritareiden ohi leiriin, kävivät talonpoikien kimppuun mutta saivat niskaansa monta valtaisaa nuolisadetta, ja lopulta vain harva pääsi taisteluetäisyydelle alhaissyntyisistä. Vaikka niitä tuli yhä lisää pimeyden suojista, ritarit eivät enää pelänneet niitä vaan jatkoivat hyökkäystään suoraan niiden massoja päin. Silloin taivaalta kaarteli alas valtavia, lepakkomaisia hirviöitä. Niitä peitti musta, repaleinen nahka ja ne päästelivät kammottavia karjaisuja. Mutta ritarit eivät kavahtaneet edes niitä vaan vetivät miekkansa esiin ja alkoivat hakata niitä palasiksi. Morante vetäytyi hieman sivummalle ja alkoi arvioida epäkuolleiden määrää. Niitä oli tuhottu ainakin puoli tuhatta, kenties jopa yli tuhat, mutta niitä marssi yhä lisää. Minne tahansa katsoikin, näki vain lisää epäkuolleita. Se masensi Morantea, sillä hän tiesi että taistelu ei voisi jatkua näin loputtomiin, jos viholliset eivät milloinkaan loppuisi.
Hän oli kohdannut epäkuolleita ennenkin ja tiesi, että ne eivät nousseet haudoistaan itsekseen. Jonkun oli täytynyt nostattaa ne, ja jonkun oli täytynyt surmata ne alun perin. Ritari mietti, mistä nämä kaikki kuolleet oikein olivat peräisin? Ne olivat selvästi hyvin vanhoja, sillä niiden joukossa ei ollut lainkaan tuoreita, vastasurmattuja kuolleita. Lisäksi harvoilla näkyi mitään merkkejä ennenaikaisesta kuolemasta, kuten puuttuvia ruumiinosia tai vakavia vammoja.
Morantea alkoi mietityttää tämä seikka. Hän etsi käsiinsä yhden kävelevän kuolleen – mikä ei ollut lainkaan vaikeaa – ja surmasi tämän siistillä miekanpistolla. Sitten hän laskeutui satulasta, lastasi hauraan ruumiin hyvin varovasti hevosensa selkään ja talutti ratsunsa takaisin leiriin.
Kun taistelu oli jatkunut jo tunteja, kuului äkkiä selittämätön ääni. Tuntui, kuin itse taivaasta olisi kantautunut valtaisa torvensoitto. Oli kuin jokin valtava hirviö olisi karjunut keuhkonsa tyhjiksi lyöden ritareiden korvat tukkoon. Se kesti valtavan kauan ja vaipui sitten viimein hiljaisuuteen. Siinä samassa epäkuolleet kääntyivät yksissä tuumin ympäri ja palasivat pimeyteen. Lannore oli aikeissa johtaa ritarit takaa-ajoon, kun hän äkkiä tuli toisiin ajatuksiin. Ei ollut mitään järkeä lähteä ratsastamaan yöhön. Epäkuolleet saattaisivat johdattaa ritarit ansaan tai sitten ne voisivat yhtäkkiä kääntyä ympäri ja hyökätä uudestaan odottamatta. Niinpä kreivi antoi pysähtymiskomennon ja vei joukkonsa takaisin leiriin.
Kaatuneita oli vain parikymmentä. Heidät haudattiin samaan paikkaan, jossa makasivat myös haaksirikossa kuolleet. Epäkuolleiden tuhkaksi jauhautuneet palaset koottiin yhteen, suunnattoman suureen kasaan joka tuikattiin tuleen. Kuiva aines paloi hyvin ja liekit kohosivat korkealle nuoleskellen mustaa yötaivasta. Aamulla tuli oli polttanut itsensä loppuun ja muuttunut hehkuvaksi, kuumaksi hiillokseksi joka hohti tulista valoa. Savu kiemurteli taivaalle pilvien joukkoon, ja kun aamuaurinko nousi tervehtimään leiriä ja taistelukenttää, musta savu oli ainut merkki öisestä teurastuksesta, jonka se näki.
Aamupäivällä Morante etsi jälleen Lannoren käsiinsä. Kreivi oli laiminlyönyt leirin vartioinnin ja ottanut itse nokoset. Morante ei pitänyt tätä kovin esimerkillisenä toimintana mutta piti kielensä kurissa. Sen sijaan hän kehotti Lannorea tulemaan katsomaan jotain mielenkiintoista.
Morante vei Lannoren omaan telttaansa, ja kreivi säpsähti nähdessään, että Morante oli tuonut yhden epäkuolleista sinne.
”Minä tutkin sen läpikotaisin”, Morante sanoi, ”ja löysin vain yhden merkin siitä, mikä hänet tappoi.”
”Mitä väliä sillä on?” Lannore ihmetteli.
”Se on olennaista saaren historian tutkimisen kannalta”, Morante kertoi. ”Katsohan.”
Ruumis oli kuiva kuten muutkin, muumioitunut ja hyvin hauras. Sen kasvot olivat jähmettyneet huutoon ja sen hampaat pistivät esiin kallosta vailla ikeniä. Morante oli lävistänyt se vartalon miekallaan, mutta sen lisäksi kuolleessa ei näkynyt mitään vammoja. Morante käänsi kuolleen kasvoilleen ja kääri tämän resuisen paidan ylös. Kuolleen selässä oli pieni tikarinpiston jälki.
”Hänet murhattiin”, Morante totesi synkästi. ”Häntä pistettiin veitsellä selkään. Olen tutkinut puolenkymmentä muutakin ruumista aamun mittaan – niitä, joita ei poltettu koska ne olivat niin kaukana leiristä – ja niillä kaikilla on pieni jälki selässään tai vatsassaan. Tämä armeija koostuu murhatuista ruumiista.”
Lannore kohautti olkapäitään. ”Miksi sen pitäisi kiinnostaa meitä?”
Morante ärsyyntyi hieman. ”Etkö sinä yhtään mieti, mistä tälle saarelle on tullut armeijallinen epäkuolleita?”
”En suuremmin. Anna olla, vanha ystävä, ei se kosketa meitä mitenkään. Minä aion etsiä puita ja hakkauttaa ne, niin voimme rakentaa laivan ja purjehtia takaisin Bretonniaan ja L’anguilleen. Ei meidän tarvitsekaan tietää, mitä epäpyhää täällä on tapahtunut joskus muinoin.”
”Eikö sinun päähäsi ole pälkähtänyt, että sama kohtalo voi odottaa meitä?”
Lannore nousi seisomaan ja tokaisi: ”Älä puhu minulle tuohon sävyyn, ritari Morante. Minä olen L’angeillen saaren kreivi, ja minä päätän tämän retkikunnan asioista.”
”Lannore, minä kunnioitan päätöksiäsi kreivinä, mutta me olemme vanhoja ystäviä enkä jaksa uskoa että sinä suhtaudut tähän tällä lailla. Minä yritän kertoa sinulle, että mikä hyvänsä teki näistä ihmisistä epäkuolleita hirviöitä, saattaa yhä olla tällä saarella, ja meidän pitäisi ottaa siitä selvää.”
”Eikä pidä! Me emme jää tälle kirotulle paikalle. Jos sinä haluat tietää lisää L’angeillen historiasta, ota selvää. Minä en halua.”
”Selvä”, Morante murahti, nappasi säkin johon oli pakannut varusteensa ja marssi ulos teltasta niine hyvineen. Hän ei pysähtynyt kertaakaan, otti mukaansa ruokaa yhdeksi päiväksi, nousi Caiden-ratsunsa selkään ja ratsasti pois leiristä. Lannore juoksi hänen peräänsä, kirosi ja antoi parhaan ritarinsa lähteä. Sitten hän palasi nokkaunilleen.
Morante ratsasti raivon vallassa kauas tasankojen poikki mitään ajattelematta. Sitten hän alkoi mielessään manailla kirouksia vanhan ystävänsä niskaan ja toivoi että epäkuolleet söisivät hänet suihinsa. Lopulta hän kuitenkin pudisti päätään ja alkoi käyttäytyä järkevämmin. Hän hidasti Caidenin vauhtia ja mietti, mitä hänen olisi järkevintä tehdä. Loppujen lopuksi hän tahtoi pelastaa leirin samoin kuin Lannore, he vain toimivat eri tavoilla. Häntä harmitti kreivin itsepäisyys. Eikö Lannore tajunnut, että kun he olivat epäkuolleiden asuttamalla saarella, kannattaisi ottaa selvää mitä ne siellä tekivät? Lannore ei ollut ollut Ardenissa Moranten rinnalla eikä nähnyt asetovereidensa menehtyvän hirviöiden kynsissä. Kreivi ei tiennyt, mihin ne pystyivät.
Morante katseli ympärilleen. Hän ratsasti läheiselle kummulle ja tähysti joka puolelle. Hän näki pohjoisessa kohoavat vuoret, ympärillään levittäytyvät ruohotasangot ja etelässä avautuvan Valtameren.
Kuolleista ei näkynyt jälkeäkään. Mutta Morante tiesi, missä ne olivat.
Hän käänsi ratsunsa ja lähti kohti vuoria.
Morante ratsasti korkeana ja jyrkkänä häämöttävää vuorijonoa kohti. Mutta lähestyessään sitä hän päätti, ettei menisikään takaisin kanjoniin, jossa hän, Lannore, Quibert ja Paenna olivat käyneet muutamaa päivää aiemmin. Sen sijaan hän kääntyi vähän oikealle ja suuntasi vuorijonon itäreunalle. Hän päätti kiertää huiput ja katsoa, mitä löytäisi. Sitä paitsi se reuna olisi lähempänä kuin halkeama jyrkänteissä. Niinpä hän kannusti hevosensa laukkaan ja ratsasti eteenpäin.
Myöhään illalla hän nousi korkean vaaran huipulle ja näki sieltä pitkälle eteensä. Hän huomasi, että vuorijono päättyi mereen. Viimeisen vuoren rinne laskeutui jyrkkänä suoraan mereen, ja auringon valo paistoi rinteen takaa antaen sille kultaisen sädekehän. Suuri Valtameri kuohui ja jylisi ja sen suolainen haju ympäröi Moranten. Ritari siristi silmiään nähdäkseen, oliko vuorten ja veden välissä hevosenmentävää aukkoa, mutta sitä oli mahdoton sanoa niin kaukaa kun päivä paistoi silmiin. Niinpä Morante jatkoi eteenpäin.
Tullessaan jyrkille kallioille hän löysi kapean ja hankalan polun, mutta se ei johtanut eteenpäin vuorijonon taakse vaan ylöspäin. Polku kiemurteli näkymättömiin yhä ylemmäs ja ylemmäs. Morantella ei ollut mitään varsinaista päämäärää ja polku kiinnosti häntä. Niinpä hän ohjasi Caidenin seuraamaan outoa polkua.
Se vei hänet korkealle saaren yläpuolelle. Hän ihaili näköaloja yrittämättä välittää valtavasta pudotuksesta kallioiseen mereen. Morante näki kauas tasankojen poikki ja uskoi erottavansa jopa Lannoren leirin kaukana ruohokenttien takana. Lakeudet levittäytyivät hänen allaan vihreinä ja laakeina, valtavan suurina ja tasaisina. L’angeille ei ollut pieni saari, ja ritari miettikin nyt, miksi sitä ei ollut merkitty karttoihin. Kenties kukaan, joka oli tullut liian lähelle, ei ollut palannut kertomaan saaren olemassaolosta. Silloin Morante äkkiä älysi, että ehkäpä juuri nuo purjehtijat olivat nyt saaren kirottuja asukkaita. Hän pinnisteli nähdäkseen vuorenrinteiden reunojen yli toiselle puolelle, mutta ei onnistunut. Hän ei nähnyt merkkiäkään pehmeästä erämaasta, jossa epäkuolleet makasivat.
Aikansa noustuaan Morante hoksasi luolan suuaukon, johon polku päättyi. Hän ratsasti lähemmäs ja näki, että luola oli syvä ja pimeä mutta sen perällä paloi himmeä valo. Caiden ei mahtunut sisään pienestä suuaukosta, joten Morante jätti sen odottamaan ulkopuolelle, laski kätensä miekankahvalle ja astui itse sisään.
Luola oli leveä, korkea ja syvä. Sen lattia oli hyvin tasainen ja pyöreä katto muodosti holvimaisen rakennelman pohjan ylle. Morante astui lähemmäs ja näki, että luolan perällä istui kummallinen mies. Hän istui jalat ristissä ja silmät kiinni, ja hänen päänsä päällä oli paksu kynttilä joka paloi heikolla liekillä. Miehellä oli yllään ruskea, risainen säkki ja hänellä oli niin pitkä harmaa parta, että hän oli kietonut sen vyötärönsä ympäri monta kertaa. Mies oli kalju ja hänen ohimonsa olivat hieman ryppyiset, mutta silti hänen ikäänsä oli vaikea arvioida. Hän ei liikahtanutkaan, ilmeisesti ei edes hengittänyt, eikä pitänyt vähäisintäkään ääntä.
Ritari tuijotti hämmästyneenä tätä eriskummallista näkyä. Mitään ei tapahtunut pitkään aikaan. Morante kävi vaivautuneeksi. Hän asteli lähemmäs ja ojensi kätensä kohti miehen jalkaa. Kun hänen sormensa olivat noin tuuman päässä siitä, vanhan miehen silmät äkkiä rävähtivät auki tuijottaen ritaria. Morante huudahti säikähdyksestä ja kavahti taaksepäin.
Vanhus ei sanonut mitään. Morante sai hengityksensä tasaantumaan ja tuijotti miestä häkeltyneenä.
”Anteeksi, herra…” ritari aloitti.
Vanhus oli vaiti.
”Minä olen ritari Morante Bretonnian L’anguillesta”, Morante selitti. ”Minä ja sotajoukkoni haaksirikkouduimme tälle saarelle. Me olemme olleet täällä vasta muutamia päiviä mutta kohtasimme jo suuren joukon epäkuolleita.”
Vanhus oli yhä vaiti.
”Tiedättekö te niistä mitään…? Kuka te olette?”
Vanhus oli pitkään vaiti, ja juuri kun Morante aikoi jälleen puhua, tämä vastasi karhealla ja käheällä äänellä: ”Erakko.”
”Anteeksi kuinka?”
Taas tauko, jonka päätteeksi vanhus toisti: ”Minä olen erakko.”
”Ai jaa.” Morante raapi päätään. ”Mistä te olette tänne tulleet?”
”Minä olen Keisarikunnasta.”
”Voisitteko kertoa jotain tästä saaresta?”
”Saari on kirottu.”
”Vai niin.”
”Kauan sitten minä olin arvostettu kauppias Nulnissa. Minä en ole laskenut vuosia, mutta siitä on valtavan pitkä aika. Minä lähdin aluksellani Ulthuaniin yrittäen tehdä kauppaa siellä, mutta kesken merimatkan myrsky yllätti meidät. Me haaksirikkouduimme poukamaan joka on täältä vähän matkaa pohjoiseen.
Minä olin ainut henkiinjäänyt. Kirosin kovaa kohtaloani ja lähdin kävelemään sisämaahan päin. Muutaman päivän kuluttua olin kuolla nälkään ja janoon. Ryömin tuskissani eteenpäin, kun kohtasin mustaan pukeutuneen miehen. Muistan, miten se ihmetytti minua, sillä oli kuuma kesäpäivä ja aurinko paistoi. Silti miehellä ei näyttänyt olevan kuuma laisinkaan. Hän kertoi nimensä olevan…” Erakko piti tauon.
”Mikä hänen nimensä oli?” Morante kysyi.
”Mortaine”, erakko lausui synkkään ja painokkaaseen sävyyn. ”Hän antoi minulle vettä ja ruokaa ja vei minut saaren pohjoisosaan ja kertoi olevansa sen kuningas. Hän nimitti saarta nimellä Mordoeth ja kertoi hallitsevansa sen kaikkia lukuisia asukkaita. Epäilin hänen olevan hullu, sillä en ollut nähnyt saarella ketään muuta. Yöllä hän vei minut suureen erämaahan ja lausui taikasanoja. Silloin maasta nousi armeija kuolleita, jotka kurottivat käsiään minua kohti. Mutta hän ei päästänyt niitä lähelleni. Näin monia ystäviäni, jotka olivat menehtyneet haaksirikossa, niiden joukossa. Hän sanoi tahtovansa minun apuani ja jos en auttaisi, minut kirottaisiin. En voinut kuin suostua. Hän pyysi minua opettamaan hänelle laivan rakentamisen taidon, mutta minä en osannut rakentaa laivoja sen enempää kuin hänkään. Niinpä hän sanoi että saaren kirous lankeaa minunkin päälleni kun kuolen, ja heitti minut pois. Minä pakenin pois ja nousin tänne vuorille. Löysin lähteen, joka kirvoittaa voimani aina uudelleen. Niin kauan kuin juon siitä, pysyn hengissä sillä sen vesi karkottaa sairaudet. Mutta kun lähde ehtyy, minä kuolen ja kirous ottaa minut valtaansa.
Kirosin nimeni ja saaren, mutta saari oli jo kirottu. Koskaan sen jälkeen en ole tavannut ketään, enkä ole puhunut kuin itselleni. Partaani en ole leikannut enkä ole aikaa laskenut.”
Morante kuunteli lumoutuneena tätä ihmeellistä tarinaa. Hän kuuli erakon äänen saavan vähitellen takaisin voimiaan, kun mies uppoutui kertomaansa tarinaan. Ilmeisesti erakko itse ainakin uskoi kaiken, mitä sanoi, mutta ei sen puoleen vaatinut Moranteakaan uskomaan. Vanhus vain kertoi hänelle, mitä oli nähnyt tapahtuvan. Ritari mietti, mahtoiko vanhus olla hullu, mutta toisaalta koko saari vaikutti melkoisen hullulta.
Viimein Morante päätti hyväksyä tarinan totena kunnes se vääräksi todistettaisiin. Ritari katsoi erakkoa silmiin ja pyysi: ”Näytä minulle tie hänen luokseen.”
______________________________________
Jatkuu...
Ei se paha ollut, ei pilannut tai mitään, mutta ei se mikään ihmeellinenkään vaikuttanut olevan. Mutta epäkuolleiden armeija ainakin oli todella hienosti toteutettu, sekä hahmot, taas kerran, olivat persoonallisia ja erilaisia massasta. Tarinoissasi näkyvä Brettinihtien romantisointi näkyy taas tässäkin, mutta se ei taaskaan ollut huono asia. Hyvin kirjoitettu romantisointi on laadukasta romantisointia. Saari jäi tässä osassa hieman paljaaksi, tai tyhjäksi. jotenkin se vuorijono tuntui epärealistiselta, mutta jos totta puhuttaan en minä itse parempaakaan osaisi kirjoittaa. Eli, lisää vain tulemaan. Aika mielenkiintoinen, kuten tavallista.
Kirjoitusvirheitä ei ole lähes lainkaan, riippuu varmaan siitä, että teet Microsoft Wordilla 