40k: Inkvisiittori Lantis, osa I
Lähetetty: Ke 14.04.2004 22:01
Jeps, eli nyt väsäsin ensimmäisen kunnon osan Lantis-saagaan. Tästä tuli hiukkasen pitempi kuin prologista, mutta niinhän se pitääkin olla! 
Tähän sisällytin nyt enemmän sitä henkilökuvausta.
Katsotaan mistä kansa tykkää...
Niille, jotka haluaisivat vielä lukea prologin http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23073
*******************************************
Inkvisiittori Lantis, osa I
”En saa puhua. En saa puhua!” Ajatteli Lantis. Hänet oli köytetty pöydälle ja hänen ihonsa oli arpinen ja täynnä pienten pistojen jälkiä.
Jo viikkoja häntä oli kidutettu, yritetty saada puhumaan tietonsa. Mutta Lantis ei kertoisi. Hän tiesi sen sisällään, ja kiduttajatkin alkoivat jo huomata sen. Vielä kerran he pistivät outoa, mustaa nestettä Lantiksen verenkiertoon. Hänen päätään huimasi pahemmin kuin koskaan, ja tunsi repeytyvänsä kahtia kun aine poltti ruumissa. Siltikään hän ei puhunut.
Silloin kammioon astui pitkä, mustaan kaapuun verhoutunut mies. Vaikkei Lantis huuruissaan nähnyt hänen kasvojaan, hän tunsi miehestä huokuvan arvovallan ja eleganssin.
”Kantakaa hänet huoneeseensa, ja katsokaa että hän nukahtaa.” Hän sanoi kammion vartijoille.
Lantis tunsi miten häntä kannettiin läpi temppelin käytävien ja huoneiden. Lopulta hänet laskettiin sängylleen, ja siihen hän nukahtikin lähes välittömästi.
Lantis heräsi askelten kaikuun käytävällä ja ovensa avautumiseen. Hän katsoi sisään tulijaan, ja hän tunnisti hänet oitis.
”Jätä meidät kahden.” Hahmo sanoi huoneessa seisovalle vartijalle. Tämä nyökkäsi nopeasti ja asteli ulos. Mies istui Lantiksen viereen.
”Lantis, olen ylpeä sinusta. Todella harva tähän asti pärjänneistä selviää kidutuksenvastustamis-osiosta. Sinä alat olla lähellä loppua”, hän sanoi pieni hymy huulillaan, ”mutta sinun tulee vielä palvella noviisina jollekin korkea-arvoisista Inkvisiittoreistamme. Nimen ilmoitan myöhemmin.” Mies oli Inkvisiittori Carlston, sama hahmo joka oli aikoinaan noutanut Lantiksen kotiplaneetaltaan Unlashilta. Carlston oli ollut pääosassa Lantiksen kouluttamisessa, ja hänestä olikin muodostunut nuorelle miehelle rakkain henkilö tässä vielä osittain oudossa temppelissä.
”Kiitos, mestari.” Lantis sanoi ääni vielä kidutuksen jäljiltä sammallellen.
”Usko pitää.” Carlston sanoi vielä Lantikselle ja puristi tämän olkapäätä.
”Usko pitää.” Lantis vastasi, kuten hän oli niin usein tehnyt.
Sitten Carlston lähti, ja Lantis jäi yksinään huoneeseen, vartijakaan ei enää tullut takaisin. Hän makasi selällään, katse katossa, ajatuksissaan.
Aika oli juossut. Vasta nyt hän ensimmäistä kertaa koulutusjaksonsa aikana ehti kunnolla ajatella, pohtia. Nyt kun hän laski, oli jo kulunut viisi vuotta siitä kun hän oli lähtenyt kotiplaneetaltaan, jättäen sinne ystävänsä, sukulaisensa ja tyttöystävänsä. Ja kaikki vielä uskovat että hän kuoli kuumetautiin yönä jolloinlähti.
”Äiti…” Hän sanoi hiljaa ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Kaikki muistot rävähtivät hänen mieleensä: Miten hän oli isänsä polvella istuen kuunnellut hänen tarinoitaan, miten äiti oli peitellyt hänet sänkyyn, miten hänen setänsä oli opettanut hänet tappelemaan. Ja kaikki se oli nyt menetetty iäksi.
”Ei, en saa epäröidä. En nyt. En enää”, hän pakotti itsensä sanomaan. Inkvisiittorina olon kannalta oli ensisijaisen tärkeää katkaista kaikki suhteet perheeseen, entisiin ystäviin ja koko kotiplaneettaansa.
Khazarin temppeli oli nyt hänen kotinsa. Tai oli ollut jo viimeiset kaksi vuotta. Mutta hän oli koulutuksestaan johtuen saanut kulkea vain tietyissä paikoissa. Nyt hän oli kuitenkin jo lähes valmis, ja tämänkin paikan ovet aukeaisivat hänelle täysin eri tavalla. Jos hänen uskonsa Keisarissa pitää, hänestä tulee vielä Inkvisiittori. Lantikselle ei merkinnyt kauanko se kestäisi, mitä se vaatisi, kunhan se tapahtuisi.
Yhtäkkiä häntä alkoi taas heikottaa, kaikki kidutukseen käytetyt aineet eivät olleet vielä poistuneet elimistöstä. Niinpä Lantis sulki silmänsä ja yritti nukahtaa.
Seuraavana aamuna Lantis käveli joka-aamuiseen rukoushetkeen kuten tavallista. Polvistuessaan hän pani merkille, että tänään oli paikalla tavallista useampi koreapukuinen Inkvisiittori. Hän etsi katseellaan Carlstonia, ja löysikin hänet eturivistä, lausumassa omaa rukoustaan Keisarille. Lantiskin alkoi lausua omaa, henkilökohtaista rukoustaan. Tapahtuma huipentui kaikkien paikallaolijoiden yhteiseen, pyhään lauluun.
Sitten kaikki alkoivat lähteä huoneesta, ja oven ulkopuolella Lantis jäi odottamaan Carlstonia. Tämä kävelikin hetken päästä ulos, katseellaan etsien Lantista. Huomatessaan tämän hän vei nuoren kokelaan sivummalle ja sanoi:
”Lantis, tänään on suuri päivä. Sinut ja muutama muu vihitään illalla noviiseiksi ja teille nimetään opettajanne. Laita päällesi seremoniakaapu ja katso että olet muutenkin siisti. Tulen hakemaan sinua huoneestasi sitten kun on aika.”
”Selvä, mestari.” Lantis vastasi, vaikka hänen teki mieli hihkua riemusta. Käyttäytymissääntöjä oli kuitenkin noudatettava. Nyt ensimmäinen koulutusosio olisi ohitse, hän pääsisi oikean Inkvisiittorin mukaan tutkimuksille ja puhdistamaan mätää maailmasta.
Kävellessään huonetta kohti hän törmäsi toiseen noviisikokelaaseen, Jasoniin. Hän oli Lantista huomattavasti pienempi, mutta sanottiin että hänen psyykkiset kykynsä olivat erinomaiset. Lantiksella ei moisia ollut, mutta kuten Carlston oli hänelle todennut, Usko ja Vasara riittävät.
Jasonin käsivarsissa näkyvät myös kidutuksen arvet.
”Terve Lantis. Kauanko sinua pidettiin kammiossa? Itse olin siellä reilut kaksi viikkoa. Mutta en puhunut mitään. Et näköjään sinäkään, jos olet vielä täällä” Hän sanoi oudolla, korkealla äänellään.
”En puhunut minäkään, tosin viimeinen neste tuntui kaikista hirveimmältä. Mutta ei, en puhunut vaikka kaksi viikkoa siellä vietin.” Lantis vastasi.
”Noh, mutta minun pitääkin tästä mennä mietiskelemään. Oli hienoa että tavattiin. Nähdään sitten seremoniassa.” Jason sanoi ja lähti kävelemään kohti huonettaan.
”Samoin. Siellä nähdään!” Lantis huusi vielä ja heilautti kättään. Kun hän oli tullut temppeliin ja nähnyt muut kokelaat, hän ei olisi uskonut että Jason olisi täällä vielä. Niin hintelältä mies silloin vaikutti. Mutta tämä todistaa taas sen mitä Carlston on hänelle useasti sanonut: Älä tee johtopäätöksiä ulkomuodon perusteella.
Huoneessaan Lantis puki päälleen korean seremoniakaapunsa. Se oli punainen ja sitä koristivat valkoiset Inkvisitio-merkit. Hän tiirasi vielä itseään peilistä. Hyvältä näytti.
Samassa huoneen ovi aukesi ja Carlston asteli sisään, koreissa vaatteissa hänkin.
”On aika.” Hän sanoi.
Hallissa olivat lähes kaikki Khazarin papit, Inkvisiittorit ja kouluttajat. Lantis, Jason ja kolme muuta noviisikokelasta istuivat polvistuneena alttarin edessä. Sen takana seisoi Inkvisiittori Laurelus, korkea-arvoisin temppelissä. Hän piti toisessa kädessään Inkvisiittori lordien tunnusta, Demonivasaraa, ja toisessa hänellä oli pyhä käärö. Hän luki litaniaa ja muut paikallaolijat, Lantis mukaan luettuna, lauloivat mukana.
Sitten tuli hetki kun Laurelus kävi jokaisen kokelaan luona ja kostutti tämän pään pyhällä vedellä. Kun Lantiksen pää sai vesikasteen, hän tunsi sykäyksen sisimmässään, ja näki välähdyksen kirkkaasta, lämpimästä valosta. Vilkaistessaan muihin hän näki että he olivat kokeneet saman tunteen.
Kun Laurelus kostutti Jasonin pään, tämä alkoi samassa rääkyä uskomattoman kovaa. Inkvisiittori lennähti taaksepäin, ja Jasonin iho alkoi halkeilla, ja selästä puskivat siniset siivet. Hän kasvoi ja kasvoi, kunnes heidän edessään seisoi jättimäinen, linnulta näyttävä demoni.
Laurelus kohotti Demonivasaraansa, mutta liian myöhään. Olio pisti sauvansa hänen vatsaansa, ja hän iskeytyi kivivalliin, katse kauhusta jäykkänä, silmät suurina. Samassa muut Inkvisiittorit ryntäsivät demonin kimppuun, mutta ilman aseitaan he olivat alakynnessä. Lantis huomasi maassa tikarin, joka oli ilmeisesti lentänyt Laurelukselta.
Hän poimi sen ja hyökkäsi Keisarin nimeä huutaen demoniin. Kun siunattu tikari upposi olion vatsaan, se sai sen kirkumaan tuskissaan. Se pyörähti niin että Lantis lensi päistikkaa päin kivipylvästä, lamaantuen iskusta.
Hän näki miten demoni talloi, kuristi ja musersi miehiä toisensa perään. Lopulta se rääkäisi peloissaan, ja kuului Demonivasaran humahtava isku jota säesti voimakas laulu. Tämän seurauksena demoni katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Suuri joukko hahmoja ryntäsi kaatuneen Laureluksen luokse, osa taas muiden kaatuneiden. Lantis näki yhden hahmon tulevan häntä kohti. Hänet nostettiin paareille ja vietiin temppelin lääkintäosastolle.
Myöhemmin Lantis sai kuulla, että Laurelus oli kuollut demonin iskusta. Ei tiedetty miten demoni oli voinut pysytellä Jasonin sisällä kenenkään huomaamatta, mutta se asia aiotaan tutkia perusteellisesti.
Hänet vihittiin noviisiksi myöhemmin uudessa seremoniassa, ja hänen opettajakseen nimitettiin Inkvisiittori Carlston. Heti seuraavana päivänä Carlston kertoi että he lähtisivät matkaan vielä sillä viikolla. Kohteena olisi Razor -sektori, jolla oli havaittu jonkin sorttista harhaoppisuutta. Mutta jos sellaista olikin, Inkvisiittori Carlston ja hänen apulaisensa, Lantis mukaan luettuna, ottaisivat siitä selvän.
********************************************************
-A
Tähän sisällytin nyt enemmän sitä henkilökuvausta.
Katsotaan mistä kansa tykkää...
Niille, jotka haluaisivat vielä lukea prologin http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23073
*******************************************
Inkvisiittori Lantis, osa I
”En saa puhua. En saa puhua!” Ajatteli Lantis. Hänet oli köytetty pöydälle ja hänen ihonsa oli arpinen ja täynnä pienten pistojen jälkiä.
Jo viikkoja häntä oli kidutettu, yritetty saada puhumaan tietonsa. Mutta Lantis ei kertoisi. Hän tiesi sen sisällään, ja kiduttajatkin alkoivat jo huomata sen. Vielä kerran he pistivät outoa, mustaa nestettä Lantiksen verenkiertoon. Hänen päätään huimasi pahemmin kuin koskaan, ja tunsi repeytyvänsä kahtia kun aine poltti ruumissa. Siltikään hän ei puhunut.
Silloin kammioon astui pitkä, mustaan kaapuun verhoutunut mies. Vaikkei Lantis huuruissaan nähnyt hänen kasvojaan, hän tunsi miehestä huokuvan arvovallan ja eleganssin.
”Kantakaa hänet huoneeseensa, ja katsokaa että hän nukahtaa.” Hän sanoi kammion vartijoille.
Lantis tunsi miten häntä kannettiin läpi temppelin käytävien ja huoneiden. Lopulta hänet laskettiin sängylleen, ja siihen hän nukahtikin lähes välittömästi.
Lantis heräsi askelten kaikuun käytävällä ja ovensa avautumiseen. Hän katsoi sisään tulijaan, ja hän tunnisti hänet oitis.
”Jätä meidät kahden.” Hahmo sanoi huoneessa seisovalle vartijalle. Tämä nyökkäsi nopeasti ja asteli ulos. Mies istui Lantiksen viereen.
”Lantis, olen ylpeä sinusta. Todella harva tähän asti pärjänneistä selviää kidutuksenvastustamis-osiosta. Sinä alat olla lähellä loppua”, hän sanoi pieni hymy huulillaan, ”mutta sinun tulee vielä palvella noviisina jollekin korkea-arvoisista Inkvisiittoreistamme. Nimen ilmoitan myöhemmin.” Mies oli Inkvisiittori Carlston, sama hahmo joka oli aikoinaan noutanut Lantiksen kotiplaneetaltaan Unlashilta. Carlston oli ollut pääosassa Lantiksen kouluttamisessa, ja hänestä olikin muodostunut nuorelle miehelle rakkain henkilö tässä vielä osittain oudossa temppelissä.
”Kiitos, mestari.” Lantis sanoi ääni vielä kidutuksen jäljiltä sammallellen.
”Usko pitää.” Carlston sanoi vielä Lantikselle ja puristi tämän olkapäätä.
”Usko pitää.” Lantis vastasi, kuten hän oli niin usein tehnyt.
Sitten Carlston lähti, ja Lantis jäi yksinään huoneeseen, vartijakaan ei enää tullut takaisin. Hän makasi selällään, katse katossa, ajatuksissaan.
Aika oli juossut. Vasta nyt hän ensimmäistä kertaa koulutusjaksonsa aikana ehti kunnolla ajatella, pohtia. Nyt kun hän laski, oli jo kulunut viisi vuotta siitä kun hän oli lähtenyt kotiplaneetaltaan, jättäen sinne ystävänsä, sukulaisensa ja tyttöystävänsä. Ja kaikki vielä uskovat että hän kuoli kuumetautiin yönä jolloinlähti.
”Äiti…” Hän sanoi hiljaa ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Kaikki muistot rävähtivät hänen mieleensä: Miten hän oli isänsä polvella istuen kuunnellut hänen tarinoitaan, miten äiti oli peitellyt hänet sänkyyn, miten hänen setänsä oli opettanut hänet tappelemaan. Ja kaikki se oli nyt menetetty iäksi.
”Ei, en saa epäröidä. En nyt. En enää”, hän pakotti itsensä sanomaan. Inkvisiittorina olon kannalta oli ensisijaisen tärkeää katkaista kaikki suhteet perheeseen, entisiin ystäviin ja koko kotiplaneettaansa.
Khazarin temppeli oli nyt hänen kotinsa. Tai oli ollut jo viimeiset kaksi vuotta. Mutta hän oli koulutuksestaan johtuen saanut kulkea vain tietyissä paikoissa. Nyt hän oli kuitenkin jo lähes valmis, ja tämänkin paikan ovet aukeaisivat hänelle täysin eri tavalla. Jos hänen uskonsa Keisarissa pitää, hänestä tulee vielä Inkvisiittori. Lantikselle ei merkinnyt kauanko se kestäisi, mitä se vaatisi, kunhan se tapahtuisi.
Yhtäkkiä häntä alkoi taas heikottaa, kaikki kidutukseen käytetyt aineet eivät olleet vielä poistuneet elimistöstä. Niinpä Lantis sulki silmänsä ja yritti nukahtaa.
Seuraavana aamuna Lantis käveli joka-aamuiseen rukoushetkeen kuten tavallista. Polvistuessaan hän pani merkille, että tänään oli paikalla tavallista useampi koreapukuinen Inkvisiittori. Hän etsi katseellaan Carlstonia, ja löysikin hänet eturivistä, lausumassa omaa rukoustaan Keisarille. Lantiskin alkoi lausua omaa, henkilökohtaista rukoustaan. Tapahtuma huipentui kaikkien paikallaolijoiden yhteiseen, pyhään lauluun.
Sitten kaikki alkoivat lähteä huoneesta, ja oven ulkopuolella Lantis jäi odottamaan Carlstonia. Tämä kävelikin hetken päästä ulos, katseellaan etsien Lantista. Huomatessaan tämän hän vei nuoren kokelaan sivummalle ja sanoi:
”Lantis, tänään on suuri päivä. Sinut ja muutama muu vihitään illalla noviiseiksi ja teille nimetään opettajanne. Laita päällesi seremoniakaapu ja katso että olet muutenkin siisti. Tulen hakemaan sinua huoneestasi sitten kun on aika.”
”Selvä, mestari.” Lantis vastasi, vaikka hänen teki mieli hihkua riemusta. Käyttäytymissääntöjä oli kuitenkin noudatettava. Nyt ensimmäinen koulutusosio olisi ohitse, hän pääsisi oikean Inkvisiittorin mukaan tutkimuksille ja puhdistamaan mätää maailmasta.
Kävellessään huonetta kohti hän törmäsi toiseen noviisikokelaaseen, Jasoniin. Hän oli Lantista huomattavasti pienempi, mutta sanottiin että hänen psyykkiset kykynsä olivat erinomaiset. Lantiksella ei moisia ollut, mutta kuten Carlston oli hänelle todennut, Usko ja Vasara riittävät.
Jasonin käsivarsissa näkyvät myös kidutuksen arvet.
”Terve Lantis. Kauanko sinua pidettiin kammiossa? Itse olin siellä reilut kaksi viikkoa. Mutta en puhunut mitään. Et näköjään sinäkään, jos olet vielä täällä” Hän sanoi oudolla, korkealla äänellään.
”En puhunut minäkään, tosin viimeinen neste tuntui kaikista hirveimmältä. Mutta ei, en puhunut vaikka kaksi viikkoa siellä vietin.” Lantis vastasi.
”Noh, mutta minun pitääkin tästä mennä mietiskelemään. Oli hienoa että tavattiin. Nähdään sitten seremoniassa.” Jason sanoi ja lähti kävelemään kohti huonettaan.
”Samoin. Siellä nähdään!” Lantis huusi vielä ja heilautti kättään. Kun hän oli tullut temppeliin ja nähnyt muut kokelaat, hän ei olisi uskonut että Jason olisi täällä vielä. Niin hintelältä mies silloin vaikutti. Mutta tämä todistaa taas sen mitä Carlston on hänelle useasti sanonut: Älä tee johtopäätöksiä ulkomuodon perusteella.
Huoneessaan Lantis puki päälleen korean seremoniakaapunsa. Se oli punainen ja sitä koristivat valkoiset Inkvisitio-merkit. Hän tiirasi vielä itseään peilistä. Hyvältä näytti.
Samassa huoneen ovi aukesi ja Carlston asteli sisään, koreissa vaatteissa hänkin.
”On aika.” Hän sanoi.
Hallissa olivat lähes kaikki Khazarin papit, Inkvisiittorit ja kouluttajat. Lantis, Jason ja kolme muuta noviisikokelasta istuivat polvistuneena alttarin edessä. Sen takana seisoi Inkvisiittori Laurelus, korkea-arvoisin temppelissä. Hän piti toisessa kädessään Inkvisiittori lordien tunnusta, Demonivasaraa, ja toisessa hänellä oli pyhä käärö. Hän luki litaniaa ja muut paikallaolijat, Lantis mukaan luettuna, lauloivat mukana.
Sitten tuli hetki kun Laurelus kävi jokaisen kokelaan luona ja kostutti tämän pään pyhällä vedellä. Kun Lantiksen pää sai vesikasteen, hän tunsi sykäyksen sisimmässään, ja näki välähdyksen kirkkaasta, lämpimästä valosta. Vilkaistessaan muihin hän näki että he olivat kokeneet saman tunteen.
Kun Laurelus kostutti Jasonin pään, tämä alkoi samassa rääkyä uskomattoman kovaa. Inkvisiittori lennähti taaksepäin, ja Jasonin iho alkoi halkeilla, ja selästä puskivat siniset siivet. Hän kasvoi ja kasvoi, kunnes heidän edessään seisoi jättimäinen, linnulta näyttävä demoni.
Laurelus kohotti Demonivasaraansa, mutta liian myöhään. Olio pisti sauvansa hänen vatsaansa, ja hän iskeytyi kivivalliin, katse kauhusta jäykkänä, silmät suurina. Samassa muut Inkvisiittorit ryntäsivät demonin kimppuun, mutta ilman aseitaan he olivat alakynnessä. Lantis huomasi maassa tikarin, joka oli ilmeisesti lentänyt Laurelukselta.
Hän poimi sen ja hyökkäsi Keisarin nimeä huutaen demoniin. Kun siunattu tikari upposi olion vatsaan, se sai sen kirkumaan tuskissaan. Se pyörähti niin että Lantis lensi päistikkaa päin kivipylvästä, lamaantuen iskusta.
Hän näki miten demoni talloi, kuristi ja musersi miehiä toisensa perään. Lopulta se rääkäisi peloissaan, ja kuului Demonivasaran humahtava isku jota säesti voimakas laulu. Tämän seurauksena demoni katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Suuri joukko hahmoja ryntäsi kaatuneen Laureluksen luokse, osa taas muiden kaatuneiden. Lantis näki yhden hahmon tulevan häntä kohti. Hänet nostettiin paareille ja vietiin temppelin lääkintäosastolle.
Myöhemmin Lantis sai kuulla, että Laurelus oli kuollut demonin iskusta. Ei tiedetty miten demoni oli voinut pysytellä Jasonin sisällä kenenkään huomaamatta, mutta se asia aiotaan tutkia perusteellisesti.
Hänet vihittiin noviisiksi myöhemmin uudessa seremoniassa, ja hänen opettajakseen nimitettiin Inkvisiittori Carlston. Heti seuraavana päivänä Carlston kertoi että he lähtisivät matkaan vielä sillä viikolla. Kohteena olisi Razor -sektori, jolla oli havaittu jonkin sorttista harhaoppisuutta. Mutta jos sellaista olikin, Inkvisiittori Carlston ja hänen apulaisensa, Lantis mukaan luettuna, ottaisivat siitä selvän.
********************************************************
-A
Juuri tällaiset juonikuviot iskevät minuun kuin miljoona volttia (kamala sanonta, if I may...). Vaikka kerronta ei siis parasta mahdollista ollutkaan, tai kuvailu kovin yksityiskohtaista, minä tykkäsin silti todella paljon. Jotenkin myös kokelaiden asennoituminen, 'moikka' ja 'kiva kun tavattiin' ei oikein sovi minun kuvaani Inkvisiittoreista. Kun eivätköhän he ole jo koulutusvaiheessa sellaisia... no, sellaisia.