Fb: L'angeillen valloitus, osa III
Lähetetty: Pe 16.04.2004 14:56
L’ANGEILLEN VALLOITUS
____________________________________________
Osa III
Kreivi Lannore, L’angeillen saaren bretonnialaisten haaksirikkoisten johtaja, katseli merta ja huokaisi. Häntä vaivasi koti-ikävä. Hän kaipasi vaimoaan Bellaa ja kotilinnaansa L’anguillessa. Nyt hän oli haaksirikkoisena keskellä Suurta Valtamerta paikassa, jonka nimi oli melkein sama kuin hänen kotimaakuntansa mutta joka ei olisi voinut olla erilaisempi.
Lannore käänsi katseensa leiriin, jossa miehet harjoittivat tavanomaisia toimiaan – talonpoikaissotilaat kertoivat rivoja vitsejä ja pelasivat uhkapelejä vähillä varoillaan, kun taas ritarit kiillottivat aseitaan ja haarniskoitaan ja harjoittelivat taistelutaitojaan joko keskenään tai muun muassa puita vastaan. Paenna, Lannoren vanha ystävä, veisti itselleen peitsiä, karautti ratsullaan päin puun keloa niin että peitsi halkesi, veisti uuden ja toisti saman. Lannore tiesi että tämä oli hyödyllinen harjoitus taistelua tai turnajaisia varten, mutta se näytti tahattoman koomiselta kun sitä katsoi kauempaa.
Ritari Paenna oli Lannoren läheisin ystävä, joka leiriin oli jäänyt. Toinen, Quibert, oli saanut surmansa saarta asuttavien epäkuolleiden kynsissä, ja toinen, Morante, oli suuttunut kreiville ja ratsastanut tiehensä pari päivää aiemmin. Tämä oli ollut kova isku, ja Lannore mietti mahtaisiko nähdä enää ystäväänsä. Morante oli leirin paras soturi, joka oli voittanut lapsuuden leikeissä Lannorenkin monta kertaa. Hän oli lähtenyt tutkimaan elävien kuolleiden taustaa vasten kreivin tahtoa, ja Lannore tunsi olevansa vastuussa jos Morante ei palaisi tältä matkalta.
Näissä synkissä mietteissä kreivi äkkiä näki kaukana leirin ulkopuolella yksinäisen, tumman hahmon. Se liikkui hitaasti kohti leiriä. Lannore siristi silmiään nähdäkseen paremmin, mutta laskeva aurinko häiritsi hänen silmiään. Oli vaikea sanoa, mikä oli kyseessä, mutta Lannore oli melko varma että leiriä lähestyi vain yksi mies.
Kreivi laskeutui kalliolta, asteli ripeästi leirin läpi ja näki muukalaisen tulevan kohti. Hän oli pitkä ja vanha mies, harmaapartainen ja koukkunenäinen. Hän oli verhoutunut pitkään, maata laahaavaan kokomustaan kaapuun ja hän nojasi itseään korkeampaan käppyräiseen puusauvaan. Hänen hiuksensa hulmusivat vähäisenkin tuulenvireen koskettaessa niitä.
”Hyvää päivää”, vanhus tervehti kohteliaasti. Hänen äänensä oli nuorekas ja syvä, ja siitä kumpusi outoa voimaa.
”Päivää”, Lannore sanoi takaisin vähän häkeltyneenä nähdessään muitakin L’angeillella.
”Minä olen Mortaine, saaren ruhtinas”, mies kertoi. ”Asun pohjoisessa vuorten takana. Kuulin, että saarelle on rantautunut vieraita, ja päätin tulla tervehtimään.”
”Emme tienneet, että saari on asuttu. Sitä ei ole merkitty karttoihin.”
”Ei olekaan”, myönsi Mortaine. ”Mutta näin suurella saarella on lähes pakko olla elämää. Näen, että olette leiriytyneet – ja syöneet minun karjaani.”
Lannore rykäisi. ”Teidän karjaanne?”
”Saari on minun joten luonnollisesti myös karja kuuluu minulle.”
Kreivi vilkaisi nautoja, jotka märehtivät ruohoa tasangoilla. ”Niitä ei oltu merkitty, joten emme ajatelleet että ne olisivat jonkun omaisuutta. Suonette anteeksi tämän röyhkeyden, johon tietämättämme sorruimme.”
”Tietenkin. Eläimiä riittää kyllä meille kaikille. Minun puolestani saatte teurastaa niitä niin paljon kuin tahdotte. Annan niiden vaeltaa vapaana, sillä saarella ei asu ketään muuta.”
”Me olemme Bretonniasta”, Lannore sanoi, ”ja minä olen kreivi Lannore. Minä pahoittelen, että olemme kunniasääntöjemme vastaisesti varastaneet teidän omaisuuttamme, lordi Mortaine, mutta…”
”Kuten sanoin, olkaa hyvät vain. Ei se minua häiritse.”
Paenna ja kaksi muuta ritaria olivat myös nähneet Mortainen ja tulivat nyt katsomaan muukalaista. Lannore esitteli heidät toisilleen ja kääntyi takaisin mustiin pukeutuneen vanhuksen puoleen. ”Mistä olette tulleet tälle saarelle? Ja miksi sitä ei ole merkitty karttoihin?”
”Se on pitkä ja surullinen tarina, jota en itse tunne kokonaan. Mutta jos sallitte, voin kenties jäädä leiriinne joksikin aikaa ja kertoa sen.”
”Se olisi meille kunnia”, Lannore vastasi ja kumarsi. ”Tulkaa.”
Myöhään sinä iltana Lannore, Paenna ja Mortaine istuivat nuotion ääreen ja ritarit alkoivat udella vanhukselta tietoja omituisesta saaresta.
”Monta kymmentä vuotta sitten minä asuin Keisarikunnassa”, Mortaine aloitti tarinansa. Hän oikoi jalkansa, otti hyvän asennon, joi kulauksen oluttuopistaan (sen kummempaa juomaa leiristä ei ollut löytynyt) ja jatkoi. ”Olin kauppias, ja purjehdin usein Ulthuanin ja Vanhan Maailman väliä. Kerran laivani yllätti myrsky ja se haaksirikkoutui tälle asumattomalle saarelle. Minä ja kumppanini löysimme paljon luonnonvaroja saarelta ja totesimme, että se olisi hyvä paikka asua. Mutta sitten meidät yllätti joukko käveleviä kuolleita. Ne olivat aseistautuneet ja ne hyökkäsivät meidän kimppuumme.”
”Mekin tapasimme niitä”, Paenna mumisi.
”Ajoimme ne takaisin mutta kärsimme suuria tappioita. Niinpä päätimme rakentaa laivan niin hyvin kuin pystyisimme ja purjehtia kiireen vilkkaa pois. Mutta me emme ole ammattilaisia laivan rakentamisessa kun saimme sellaisen valmiiksi, se ei pysynyt pinnalla. Minä ja uskolliset alaiseni olemme asuneet saarella vuosia ja taistelleet epäkuolleita vastaan, ja yritämme keksiä miksi yksikään rakentamamme laiva ei pysy pinnalla.”
”Ehkä teillä on vain huonoa onnea”, Lannore ehdotti.
”Me uskomme, että teemme jotain väärin”, Mortaine totesi olkapäitään kohauttaen. ”Me olemme kirotun saaren vankeina, kunnes saamme tehtyä vedenpitävän aluksen. Annoimme saarelle nimeksi Mordoeth, joka merkitsee kirottua, ja kirosimme myrskyn joka heitti meidät tänne. Siitä asti olemme asuneet täällä. Epäkuolleet hyökkäävät kimppuumme muutaman kerran kuussa ja pian emme pysty enää pidättelemään niitä.”
”Paljonko teitä on?” kysyi Paenna.
”Puolisen sataa”, Mortaine vastasi, ”ja yhä vähemmän jokaisen hyökkäyksen jälkeen. Minä tulin tänne pyytämään teidän apuanne. Tietenkään en odota, että te tuhlaisitte minuun kallista aikaanne, mutta uskalsin silti tulla leiriinne kysymään teiltä neuvoa.”
”Me olemme kunniallisia ritareita ja velvollisuutemme on auttaa apua tarvitsevia. Selvästikin olette pahemmassa pulassa kuin me, ja me autamme teitä ilomielin”, Lannore vakuutti ritarillisesti.
”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Paenna kysyi.
”Te aiotte ilmeisesti rakentaa itse laivan ja jättää saaren”, Mortaine tuumasi.
”Aivan niin”, Lannore vakuutti.
”Silloinhan te osaatte tehdä kestävän laivan. Te olette varmasti kokeneita purjehtijoita ja taitavia laivanrakentajia.”
”Älä minua katso”, Lannore naurahti. ”Minä en tiedä laivoista mitään.”
”Mutta minä tiedän”, Paenna ilmoitti. ”Olen kasvanut rannikkokaupungissa ja tunnen laivat kuin omat taskuni. Osaan suunnitella laivan, jolla me purjehdimme pois.”
”Sehän on hienoa!” Mortaine sanoi silmät loistaen. ”En pyydä ottamaan meitä mukaanne, mutta olisimme ikuisessa kiitollisuudenvelassa jos opettaisitte minulle taitonne ja tekisitte minulle valmiita suunnitelmia laivasta, jonka me sitten rakennamme.”
”Se on vähintä, mitä voimme tehdä”, kreivi sanoi. ”Olen ylpeä voidessani auttaa teitä, lordi Mortaine. Uskon, että olette kunnian mies siinä missä minäkin, ja toivonkin että tapaamme myöhemminkin kun olemme molemmat selvinneet laivoinemme mantereelle tältä kirotulta saarelta.”
”Kirotulta hyvinkin”, Mortaine totesi synkkänä. Sitten hän nousi seisomaan ja puristi kreivin ja Paennan kättä. ”Arvostaisin suuresti, jos tulisitte mukaani omaan leiriini saaren toisessa päässä. Sinne on kahden päivän ratsastusmatka täältä.”
”Tulemme totta kai”, Lannore ilmoitti. ”Lähdemme niin pian kuin mahdollista. Saatte lainaksi parhaan hevosemme ja ratsastamme yhdessä vuorten toiselle puolelle.”
”Niin olkoon”, Mortaine sanoi ja nyökkäsi. Paenna kuitenkin huomasi näiden ystävällisten sanojen ja eleiden takana jotain omituista. Miehen silmissä oli kummallinen ahnehtiva kiilto, joka oli huolellisesti kätketty kohteliaan pinnan alle. Tilanne oli melkein liioitellun tuttavallinen ja hyvänsuopa. Mutta ritari antoi asian olla ja puristi hänkin Mortainen kättä.
Seuraavana aamuna kolmikko ratsasti pois leiristä pohjoiseen. Tasangot olivat jo käyneet tutuiksi Lannorelle ja Paennalle, ja he eivät kiinnittäneet paljoakaan huomiota laajoihin maisemiin. Kerran kreivi tuli miettineeksi miten näin suuri saari oli voinut jäädä kartoittamatta.
”Olin tyhmä kun kuvittelin L’angeillen olevan asumaton”, Lannore ajatteli, muttei sanonut mitään ääneen. Hän katsoi syrjäsilmin Mortainea, joka ratsasti kumarassa pidellen kävelykeppiään sylissään. Vanhus oli vetänyt huppunsa päähän suojaamaan kasvojaan auringolta, joka paahtoi kuumana. Lannore mietti, miten mies saattoi sietää kuumuutta tuossa paksussa mustassa kaavussa.
He ratsastivat pohjoiseen. Kun he lähestyivät kanjonia, jossa Lannore ystävineen oli käynyt viikkoa aiemmin, kreivi kysyi Mortainelta: ”Miten ylitämme vuorijonon?”
”Sen voi ohittaa vain kolmella tavalla”, mies vastasi, ”joko kiertämällä se lännestä tai idästä tai kulkemalla sen läpi kanjonista, joka on haljennut vuorten väliin.”
”Me löysimme sen.”
Mortaine kuulosti yllättyneeltä. ”Vai niin? Se on hyvin kapea.”
”Eräs ritarini, jolla on tarkat silmät, huomasi sen. Valitettavasti hän ei ole enää joukossamme.”
”Otan osaa”, Mortaine totesi. ”Saivatko epäkuolleet hänet?”
”En tiedä”, Lannore tunnusti. ”Hän lähti leiristä eikä ole palannut.” Kreivi karkotti parhaan ystävänsä Moranten mielestään ja kysyi: ”Mitä reittiä me sitten käytämme?”
”Vuorijonon päät ovat hyvin kaukana, mutta halkeama on lähellä. Menemme sen läpi.”
He saapuivat pian kanjonille. Se oli pystysuora, musta juova kallioseinämän pinnassa. Se oli todella vaikea erottaa, ellei tiennyt mitä etsiä. Lannore ei voinut kuin ihailla Moranten näköä.
Vanhus ja kaksi ritaria ratsastivat sisään pimeyteen. Silloin Mortaine otti sauvansa, kohotti sen korkealle ja lausui muutamia Lannorelle ja Paennalle tuntemattomia sanoja. Silloin sauvan kärki alkoi hohtaa kirkasta valoa, joka näytti heille tietä kuilussa.
”Te olette taikuri!” Paenna ihmetteli.
”Tämä on vain pikku temppu, jonka opin kauan sitten”, Mortaine sanoi hymyillen pikkuhitusen ivallista hymyä. ”En osaa paljon muuta. Seuratkaa minua.”
”Me osaamme kyllä reitin”, Lannore totesi kylmästi.
”Aivan, totta kai, arvon kreivi”, Mortaine pahoitteli. ”Sallikaa minun korjata sanamuotoni. Voinko kulkea ensimmäisenä?”
Mortaine sai kulkea ensimmäisenä. Ritarit seurasivat vanhusta syvälle kallion uumeniin.
Ritari Morante, kreivi Lannoren paras ritari ja taitavin soturi L’angeillen saarella, ratsasti uupuneena eteenpäin. Hän oli vaeltanut halki valtavan hiekkaerämaan jo päiviä eikä silti nähnyt mitään. Hän mietti, mahtoiko hänen ratsunsa Caidenin kavioiden alla maata tälläkin hetkellä tuhansittain epäkuolleita, jotka nukkuivat epäpyhää untaan. Hän tiesi, että tämä suunnaton autiomaa oli niiden lepopaikka, se toimi epäkuolleiden hautausmaana johon ne kaivautuivat nukkumaan. Ajatus värisytti häntä, mutta hän jatkoi eteenpäin. Hän oli laskeskellut, montako epäkuollutta maan alla oli, jos se olisi niitä täynnään ja erämaa jatkuisi yhtä suurena joka suuntaan, ja päätynyt laskuissaan moniin kymmeniin tuhansiin. Morante tiesi että jos ne kaikki nousisivat ylös ja hyökkäisivät leiriin, se kukistuisi yhdessä yössä. Jostain syystä ne olivat vetäytyneet ensimmäisen hyökkäyksensä aikana, mutta Morante oli varma että ne tulisivat uudestaan eivätkä olisi yhtä halukkaita luovuttamaan kesken taistelun. Ritari oli päättänyt ottaa selvää tästä kirotusta saaresta ja ei lepäisi, ennen kuin saisi tietää mikä näitä epäkuolleita ajoi eteenpäin.
Puhuttuaan vuorten omituisen erakon kanssa hän oli suunnannut pohjoiseen, ja siellä hän oli tullut uudestaan samalle erämaalle jolla hän oli ollut aiemmin Lannoren, Paennan ja Quibertin kanssa. Nyt hän oli ratsastanut jo monta päivää tässä loputtomassa kalmistossa kohtaamatta muuta kuin pehmeää, vajottavaa hiekkaa.
Kun Morante oli jo luopua toivosta, hän äkkiä huomasi että edessäpäin siinsi jokin tumma. Se kulki horisontin laidasta toiseen rajaten sinisen taivaan ja ruskean autiomaan mustalla viivalla. Ritari sai äkkiä uutta intoa ja voimaa ja kannusti Caidenin kovempaan vauhtiin. Vähän ajan kuluttua hän näki, että edessäpäin oli toinen vuorijono johon erämaa ilmeisesti päättyi. Se oli musta ja synkkä, mutta ei yhtä korkea kuin saaren keskellä kulkeva vuoristo. Morante ratsasti kovaa vauhtia ja voitonriemuinen tunne valtasi hänet. Saattoi olla, että vuorilla ei olisi yhtään mitään, mutta jokin sanoi hänelle että arvoituksien ratkaisu löytyisi sieltä.
Kun hän laukkasi jo niin kovaa vauhtia, että hädin tuskin näki eteensä, alkoi maa pullistella.
Yhtäkkiä joka puolelta nousi esiin muumioituneen ihon peittämiä käsiä ja päitä, joiden rikkonaiset hampaat jauhoivat kuivaa hiekkaa. Epäkuolleet kaivautuivat esiin mullasta ja raapivat maata kynsimäisillä sormillaan. Morante ei ehtinyt ajatella, vaan toimi refleksinomaisesti: hän otti peitsestään lujan otteen ja sinkautti sen yhteen maasta nousevista päistä. Pään hauras kaula katkesi ja pää irtosi kokonaisena ja jäi kiinni peitsen kärkeen. Morante toisti saman ja toinenkin pää juuttui kiinni. Kohta koko peitsi näytti paistivartaalta joka oli seivästänyt melkein tusina irtonaista, ajan kuivattamaa ruumiinosaa. Silloin ritari karautti päin yhtä isoa epäkuollutta soturia ja iski peitsen tämän rintaan. Morante odotti aseensa katkeavan mutta kävelevän kuolleen ulkomuoto petti: tukeva sotilas rusentui iskun voimasta ja kaatui maahan kuin laho puu.
Ritari taisteli henkensä hädässä. Pian peitsi katkesi kuin katkesikin ja Morante siirtyi käyttelemään miekkaansa. Kun sen terä leikkautui hauraaseen lihaan, kuolleiden palaset sinkoilivat ympäriinsä. Morante sivalteli ja pisti, leikkasi ja hakkasi vihollisiaan. Pian häntä ympäröi epäkuolleista tyhjä alue, jonka pintaa peittivät sätkivät elävät kuolleet, jotka oli viipaloitu samaan tapaan kuin teurastaja viipaloi sikoja.
Mutta epäkuolleet eivät luovuttaneet. Ne tulivat yhä uudestaan ja uudestaan päin, mutta Morante ei päästänyt niitä lähelleen. Hän muisteli viettämäänsä aikaa Ardenin mustassa metsässä, jossa hän oli taistellut samoja olioita vastaan, ja keräsi kokoon kaiken vihan joka hänelle oli kertynyt niitä kohtaan. Kun hän oli raivon vallassa, hän vapautti kaiken ylitsevuotavan suuttumuksen vihollistensa niskaan. Ne saivat tuta hänen miekkansa nivelissään, lihassaan ja luissaan, nilkoista hampaisiin. Morante tuhosi niitä kuin jyrä. Hän sivalteli mistään välittämättä molemmille puolille, väsymättä ja lannistumatta. Ja kaiken aikaa hän ratsasti eteenpäin lähes tiedostamattomasti. Hänen jälkeensä jäi murskautuneiden raatojen vana, jota rohkeasydäminenkään olisi tuskin uskaltanut katsoa. Mutta nämä olivat tunteettomia epäkuolleita, jotka talloivat tuhoutuneiden toveriensa päälle ja pyrkivät yhä uudestaan Moranten kimppuun, vaikka hän surmasi heti kaiken, joka pyrki lähelle.
Verta ei roiskunut koska epäkuolleiden suonissa virrannut veri oli kuivunut vuosisatoja aiemmin, mutta ihonriekaleita, luunsiruja ja muumioituneita lihaksia senkin edestä.
Kun aurinko laski monen tunnin kuluttua, olivat epäkuolleet jo marssineet Moranten ohi ja jättäneet hänet rauhaan. Hän ei saanut naarmuakaan koko taistelun aikana.
Lannore, Paenna ja Mortaine ratsastivat kaukana tästä taistelusta, mutta saman erämaan halki. He katselivat huolettomina auringonlaskua. Ritarit olivat melkein unohtaneet, että heidän allaan makasi armeija epäkuolleita.
”Mitä jos ne heräävät?” oli Paenna kysynyt aikaisemmin samana päivänä, kun kolmikko oli tullut ulos kanjonista.
”Silloin ne tappavat meidät”, Mortaine oli vastannut synkästi. Mutta nyt he eivät huolehtineet noista sanoista.
Itse asiassa heidän olisi kannattanut.
Mortaine pysäytti ratsunsa. ”Pysähdytään tähän”, hän kehotti ritareita.
”Miksi ihmeessä?” Lannore hämmästeli. ”Emmehän me voi nukkua tällaisella paikalla. Etkö muista, että maan alla on kuolematon sotajoukko?”
”Muistan”, Mortaine sanoi ja hymyili – tällä kertaa julmasti. Hän kohotti sauvansa ja lausui monta monimutkaista taikasanaa. Hänen äänensä jylisi kuin ukkonen.
Silloin aurinko laski ja maa alkoi kupruilla ikään kuin veden pinta vähän ennen kuin jokin nousi esiin sen alta. Lannore ja Paenna vetivät miekkansa mutta oli liian myöhäistä. Mortaine nauroi heille päin heidän kasvojaan ja osoitti heitä taikasauvallaan.
Maan alta syöksähti esiin valtava määrä kuolleita ruumiita. Ne liikkuivat nopeammin kuin koskaan ja tarttuivat ritareihin pitkillä, laihoilla käsillään. He aikoivat hakata kädet irti epäkuolleista, mutta äkkiä he jähmettyivät paikalleen kykenemättä liikuttamaan lihastakaan. Mortaine nauroi uudelleen. Hän oli kietonut jonkin pirullisen loitsun heidän ylleen niin, etteivät he pystyneet liikkumaan ja taistelemaan. Ainoastaan heidän suunsa ja silmänsä saattoivat liikkua.
”Minä kostan tämän!” kreivi ärähti raivoissaan.
”Ette kosta”, Mortaine nauroi. ”Minä kostan. Jo vuosisatoja minä olen yrittänyt päästä pois tältä saarelta ja nyt vihdoin aika on koittanut.”
Ritarit tuijottivat mustaa velhoa silmät salamoiden. Heidän raivonsa patoutui valtavaksi mutta he eivät voineet purkaa sitä mitenkään, koska he eivät voineet heilauttaa pikkusormeakaan.
Mortaine otti mukavan asennon satulassaan. Epäkuolleet sotilaat vetäytyivät askeleen taaksepäin ja osoittivat miekoillaan näkymättömin sitein vangittuja ritareita.
”Minä olen ikivanha kuolleistamanaaja”, Mortaine kertoi. Hän ei pitänyt minkäänlaista kiirettä vaan nautiskeli tilanteesta täysin siemauksin. ”Olen mahtavampi kuin kukaan on ollut pitkään aikaan – jos olisin joskus saanut tilaisuuden tavata itsensä Heinrich Kemmlerin, olisin haastanut hänet taisteluun nähdäkseni voisinko voittaa jopa hänet. Asuin pitkään Uuden Maailman pohjoisissa erämaissa, vaelsin vuorilla ja kiusasin Naggarothin pimentohaltioita taioillani. Mutta olen kunnianhimoinen mies ja päätin julistaa sodan Vanhaa Maailmaa vastaan. Purjehdin itään, mutta Suurella Valtamerellä kohtasin Ulthuanista lähteneen laivan. Siellä oli maagi, jonka loitsu oli minun taikuuttani voimakkaampi.
Alukseni upposi. Onnistuin pelastautumaan tälle saarelle ja kohtasin täällä suuren, täysin omavaraisen kansan. He olivat ihmisiä, ja asuneet täällä niin kauan että kukaan ei muistanut miten he olivat sinne tulleet. Heillä ei ollut mitään kosketusta ulkomaailmaan ja elivät täällä omaa, hyvin rauhallista elämäänsä. Minä naamioiduin ja tulin heidän luokseen suurine voimineni. He pitivät minua jonkinlaisena mahtavana henkenä tai jumalana ja sain asua siellä ylellisesti.
Saarelaisia oli yli kymmenen tuhatta. Keksin juonen, jolla saisin haltuuni valtavan armeijan. Aloin vaatia ihmisuhreja. Sanoin saarelaisille, että olin jumala ja tuhoaisin heidän saarensa, elleivät he uhraisi minulle ihmisiä keskuudestaan. He uskoivat minua ja alkoivat uhrata minulle toisiaan. Ensin kerran kuukaudessa, sitten kerran viikossa ja viimein joka yö. Lopulta puolet asukkaista oli kuollut uhrialttareilla. Minä olin tyytyväinen ja hautasin kaikki ruumiit tähän erämaahan, jotta ne kuivuisivat ja säilyisivät mätänemättä. Sitten saarelaiset kävivät levottomiksi. He alkoivat epäillä minua ja heidän johtajansa, jalohaltiavelho Ulthuanista voitti minut ja karkotti minut.
Mutta en lähtenyt saarelta. Muutin itseni varjo-olennoksi ja aloin murhata saarelaisia näkymättömänä. Se kesti kauan, mutta viimein, vuosien kuluttua, vain haltia oli jäljellä. Muutin itseni näkyväksi ja haastoin hänet uuteen taistoon. Tällä kertaa minä olin niskan päällä. Ajoin hänet pakoon saaren pohjoisrantaa reunustaville vuorille ja niiden rinteillä hän sai surmansa. Minä nimittäin lausuin loitsun, mahtavamman kuin olen koskaan lausunut, ja nostatin ylös kaikki kuolleet saarelaiset. Sain kerralla valtaisan armeijan ja lähetin heidät haltian perään. Hänet saatiin kiinni, mutta hän taisteli vastaan niin pitkään, että minun piti mennä itse viimeistelemään hänet. Voitin ja surmasin hänet, mutta viimeisinä sanoinaan hän kirosi minut ja saaren ja sanoi, etten koskaan voisi päästä pois täältä.
Hautasin armeijani uudelleen ja päätin, että kun tarvitsen niitä, nostatan ne uudelleen. Sitten yritin rakentaa laivan, jotta voisin viedä armeijani pois saarelta. Mutta laiva ei kestänyt vaan upposi heti. Samoin kävi kaikille laivoille, jotka olen rakennuttanut sen jälkeen.
Ja nyt te, arvon ritarit, saavuitte saarelleni satojen vuosien jälkeen. Te osaatte rakentaa laivan. Minä en ehkä osaa suunnitella kelluvaa alusta, mutta te osaatte. Sinä” – Mortaine osoitti sormellaan Paennaa – ”kerrot minulle tarkalleen, miten laiva rakennetaan. Jos kieltäydyt, syötän ystäväsi epäkuolleille pala kerrallaan elävältä.”
Ritarit tuijottivat hämmästyneinä tätä kammottavaa vanhusta. He olivat ihmeissään siitä, että saattoi ylipäätänsä olla olemassa joku niin perinpohjaisen paha ihminen. Kuolleistamanaaja Mortaine katsoi heitä silmissään himo päästä pois L’angeillen saarelta jotta voisi levittää ilkeytensä kaikkialle. Lannore ei voinut uskoa kuulemaansa, mutta silti kaikki täsmäsi.
”Minä en tee sitä”, Paenna murahti.
”Sinä teet sen”, Mortaine karjaisi. ”Sinä teet sen vaikka minun pitäisi kiduttaa sinua tuhat vuotta! Minulla on aikaa odottaa. Minulla on kokonainen leiri ystäviäsi tapettavaksi silmiesi edessä.”
Vasta silloin ritarit tajusivat kunnolla, että epäkuolleiden armeija marssi koko ajan eteenpäin heidän ohitseen (lukuun ottamatta niitä, jotka vartioivat Lannorea ja Paennaa). Ne menivät kanjoniin hitaasti raahustaen selvästi matkalla leiriin.
”Paenna, älä kerro hänelle mitään!” Lannore huudahti. ”Säilytä kunniasi!”
”Sinulla ei ole vaihtoehtoja”, Mortaine ärisi.
Paenna oli hiljaa. Hänen katseensa vajosi maahan ja hän mietti päätänsä puhki, miten pääsisi tästä tilanteesta eroon. Aika kului ja minuutit vierivät kuin tunnit. Lannore oli voimaton auttamaan ystäväänsä ja kärsi nähdessään tämän tuskan. Lopulta Paenna kohotti katseensa ja katsoi kuolleistamanaajaa suoraan silmiin.
”Minä en voi auttaa sinua”, ritari sanoi ja jatkoi heti perään ennen kuin Mortaine ehti kivahtaa mitään: ”En voi, vaikka tahtoisinkin! Minä tunnen laivat, mutta sinä et pääse pois täältä koska et osaa rakentaa laivaa. Sinä et pääse täältä pois koska sinut on kirottu. Ja minä en tiedä mitään kirouksista. Sinähän olet niiden asiantuntija. Luulisi että olisit sadassa vuodessa hoksannut sen. Jos kirous poistuu, voit rakentaa toimivan laivan koska vain.”
”Kirous…” Mortaine tuijotti ritaria ja hänet ilkeät silmänsä kirkastuivat. ”Kirous. Tietenkin! Kautta kaikkien pahojen mustien jumalten kiroamien synkkien, löyhkäävien ja savuavien helvetin tunkioiden! Olet oikeassa. Minun on poistettava kirous. Sitten voin lähteä tältä kirotulta saarelta!”
”Kirous ei koskaan poistu”, Paenna ärähti. ”Sinut on tuomittu jäämään. Sinut ja sinun armeijasi on sidottu tälle saarelle ikiajoiksi, ettekä voi ikinä lähteä! Kirous pysyy. Voit kiduttaa tai tappaa meitä kuten mielit, mutta se ei silti auta sinua yhtään.”
”Hyväksy kohtalosi!” Lannore huudahti väliin. Hän ei tahtonut antaa Paennan sanoa kaikkea. ”Sinä, kuolleistamanaaja Mortaine, olet yhtä kirottu kuin tämä saari ja tulet aina olemaan. Tarinasi on päättynyt jo vuosisatoja sitten!”
”Ei!” Mortaine karjaisi ja iski Lannorea sauvallaan päähän niin että tämän korvissa alkoi soida. ”Minä poistan kirouksen. Ja te saatte tulla mukaan katsomaan, miten minä vapaudun kahleistani! Tulkaa!”
Silloin epäkuolleet tarttuivat pyristeleviin ritareihin, nostivat nämä ratsujensa selkiin ja antoivat suitset mestarilleen. Mortaine nauroi ja ratsasti pohjoiseen kaksi vangitsemaansa soturia mukanaan.
Muutamaa tuntia myöhemmin bretonnialaisten leiriin hyökkäsi täysin odottamatta pimeydestä valtava, kymmeniä tuhansia epäkuolleita käsittävä armeija. Siihen ei oltu valmistauduttu millään lailla ja leiri jäi heti tappiolle. Monet ritarit joutuivat surmatuiksi ennen kuin saivat haarniskansa päälleen ja kivuttua ratsujensa selkään. Kun ensi yllätys oli ohi, pääsivät ritarit kuitenkin kokoamaan rivinsä ja ratsastamaan elävien kuolleiden kimppuun. Ne murskautuivat epätoivoisten rynnäköiden edessä mutta eivät perääntyneet, ja niitä tulvi yhä vain lisää kohti leiriä joka puolelta. Niitä tuhottiin valtava määrä, mutta jokaisen kaatuneen paikalle astui kymmenittäin muita.
Ritari Morante laskeutui satulasta ja astui piiloon suuren kiven taakse. Hän ei nähnyt ketään, mutta se ei ollut varma tae siitä, ettei paikalla ollut ketään. Hän oli viimein saapunut vuorille ja löytänyt niiden juurelta pienen rauniokaupungin. Vuoret olivat mustat ja synkät, ne eivät kohonneet yhtä jyrkkinä ja korkeina kuin saaren keskiosan vuoristo jossa erakko asusti ja jota kapea kanjoni halkoi, mutta tämä pohjoisempi vuorijono oli jotenkin pelottavampi ja luotaantyöntävämpi aivan kuin saaren kirous keskittyisi nimenomaan sinne. Mustilla kalliorinteillä kohosi muinainen kivitemppeli ja suuria, myrkkymuratin peittämiä isoista kivenlohkareista rakennettuja porraspyramideja ja torneja. Rakennusten väleissä kulki kivettyjä katuja, ja katujen reunoilla oli kivisiä, suljettuja ruumisarkkuja. Keskellä kaupunkia seisoi järkälemäinen koroke, joka oli veistetty mustasta basalttikivestä. Sen keskellä oli iso alttari, joka oli kokonaan kuivuneen veren peitossa. Alttarilla makasi pitkällään kuollut mies, jonka ulkonäköä ritari ei erottanut. Yön varjot peittivät raunioita ja kuunvalo tunkeutui kivien rakojen väleistä. Paikka karmi Morantea, mutta hän oli vakuuttunut, että kaikki vastaukset löytyisivät sieltä.
Niinpä hän nousi takaisin Caidenin selkään ja ratsasti varovaisesti kohti kaupunkia. Yhtäkkiä hän näki kaukana etelässä, erämaan keskellä, kolme ratsua joista yhden selässä istui joku ja kahden muun satulaan oli lastattu ilmeisesti säkkejä. Morante ei erottanut miehen piirteitä näin kaukaa, ja oli selvää, ettei muukalainen ollut nähnyt häntä. Ritari ratsasti varovaisesti mutta pikaisesti raunioiden luo ja etsi hyvän piilopaikan ratsulleen. Sitten hän itse asettui erään kivitornin kulman taakse niin että näki hyvin joka puolelle ja odotti, mitä tuleman piti.
Kun kolme hevosta tuli lähemmäs, Morante huomasi että kahden ratsastajattoman selässä ei ollut säkkejä vaan tajuttomia – tai kuolleita – Bretonnian ritareita. Kun he tulivat vielä lähemmäs, hän erotti heidän vaakunansa ja tunnisti heidät Paennaksi ja kreivi Lannoreksi. Kolmas mies oli hänelle tuntematon, mutta hänellä oli musta kaapu ja pitkä, harmaa parta. Morante muisti erakon kertomuksen ja oli äkkiä aivan varma, että mies oli tämä salaperäinen Mortaine, saaren hallitsija.
Mortaine vei kaksi jähmetettyä ritaria ylös mustalle kivikorokkeelle. Hän laski heidät selälleen alttarin viereen ja talutti sitten hevoset takaisin alas. Kuolleistamanaaja kohotti sauvansa ja lausui hitaasti ja dramaattisesti: ”Suuri Nehek, minä kutsun sinua luokseni! Suuri Nehek, kuolleiden nostattaja, nostata kuolleet minua palvelemaan! Northe Nehek, Ishei Naatharen! Norn Nehek, Raeesarth an Mort, Reasa Morta Ragitha Ish!”
Silloin katuja reunustavat kivisarkofagit avautuivat naristen ja niistä nousi esiin kuolleita sotureja, jotka oli verhottu mustiin haarniskoihin ja kimaltaviin timantteihin. Heidän varusteitaan koristi hopea ja kulta, ja heidän aseensa hohtivat teräksisinä. He kävelivät hitaasti, ikään kuin muinaisessa rituaalissa, ja tulivat Mortainen eteen. Morante laski niitä hädissään ja sai luvuksi kaksi tusinaa.
”Aah, hyvää huomenta, rakkaat soturini”, kuolleistamanaaja lausui heille. ”Kuoleman Kaarti on noussut. Tulkaa!”
Mortaine johti kuolleet Kaartilaiset ylös korokkeelle ja ne muodostivat piirin alttarin ympärille silmättömät katseet ulospäin suunnattuina.
Mortaine puhui Paennalle ja Lannorelle. ”Te, urheat ritarini, saatte todistaa nyt kirouksen purkamista. Tämä” – kuolleistamanaaja osoitti alttarilla makaavaa ruumista – ”on Ulthuanin jalohaltian ruumis, hänen joka kirosi minut satoja vuosia sitten. Nyt minä murran kirouksen loitsullani.” Hän huusi haltian ruumiille: ”Minä voitin sinut ja tapoin sinut! Nyt minä kutsun henkeäsi uudelleen – tule ja taistele! Minä voitan sinut ja sinun on purettava kirous jonka asetit minuun. Tule!”
Morante hikoili vuolaasti. Hänen rengaspanssarinsa ja asepukunsa alkoi käydä tukalaksi. Haarniskan aluspuku liimautui hänen koko ajan kosteampaan ihoonsa. Hän tiesi, että tämä oli jokin pimeyden paha rituaali joka olisi estettävä, mutta hän ei uskaltanut liikahtaakaan.
Taivas pimeni. Mustat pilvet jyristelivät laskevan kuun eteen ja mustasivat rauniokaupungin varjoillaan. Silloin pilvien seasta laskeutui kirkas, sinihopeinen valopylväs joka osoitti suoraan alttaria ja sillä makaavaa haltiavelhoa. Kuului kirkas, heläjävä ääni joka soi kuin hopeakello läpitunkevan korkeana, lakkaamattomana ja katkeamattomana. Ääni lävisti Moranten ja hän puristi kätensä korvilleen. Mortaine alkoi nauraa ja hänen tunteeton, sydänjuuria myöten paha äänensä kävi jopa soivan äänen yli.
”Tule!” kuolleistamanaaja toisti.
Ruumiin yllä alkoi kieppua hopeinen valo kuin silkkinauha. Siihen sekoittui muita värejä ja valoja kunnes oli kuin pyörivä sateenkaari olisi lennellyt haltian yllä. Mortaine nosti sauvansa korkealle ja pyörimisliike nopeutui ja korkea, kimakka soitto koventui ja muuttui entistäkin korkeammaksi. Äkkiä taivaasta paistava valokeila välkähti silmiä korventavan kirkkaaksi ja nielaisi muut värit alleen. Mortaine heilautti sauvansa alas ja äkkiä tuli hiljaista ja pilkkopimeää.
”Tule!” hän karjaisi vielä kerran.
Silloin Morante tajusi että jotain oli tehtävä. Hän ei tiennyt mistä oli kyse, mutta hän tajusi kyllä että tästä seremoniasta täytyisi tulla loppu. Hän kiipesi Caidenin satulaan, otti peitsensä, veti esiin suuren miekkansa ja syöksähti esiin piilostaan. Mortaine kääntyi hämmästyksissään ympäri ja katsoi suoraan ritariin. Tämä kävi raivokkaimpaan rynnäkköön koko elämänsä aikana. Hän tähtäsi Kaartilaisia peitsellään jota piti vasemmassa kädessään ja nosti korkealle miekkansa, jota piti oikeassa kädessään. Siivu kuunvaloa karkasi pilvien takaa ja osui miekanterään ja hetken se hohti kirkkaan hopeanvärisenä. Sitten Morante ratsasti täyttä vauhtia eteenpäin. Caiden loikkasi korokkeelle ja Morante murtautui peitsi tanassa kuolleiden sotureiden renkaan läpi. Ase kaatoi yhden haarniskoidun luurankosoturin lattialle ja katkesi tärskyn voimasta. Saman tien ritari iski viereisen epäkuolleen pään irti harteilta yhdellä valtavalla miekkansa iskulla. Pysähtymättä hän iski kohti kuolleistamanaajaa, joka oli jähmettynyt kauhusta ja tuijotti hyökkäävää ritaria. Morante karjui: ”Kunniaa Bretonnialle! Kunniaa Neidolle!” ja iski kalvallaan Mortainen pään irti. Parta katkesi siististi ja irtonainen pää lennähti harmaa tukka hulmuten kauas pois alas korokkeelta pimeyteen. Veri roiskahti mustalle alttarille ja tuore, punainen veri peitti kuivuneen, ikivanhan veren.
Mortaine kaatui polvilleen kädet ojennettuina eteenpäin. Sauva kolahti lattialle päättömän manaajan kädestä. Morante pysäytti Caidenin vetämällä lujasti suitsista. Kuoleman Kaarti kääntyi ympäri ja aikoi lähteä hyökkäykseen, mutta pysähtyivät yhtäkkiä jotakin tuijottaen tyhjillä silmäkuopillaan. Ritarikin kääntyi katsomaan surmaamaansa ruumista, joka täysin järjenvastaisesti hoiperteli pystyyn. Vailla päätä Mortaine huojahteli ympäriinsä ja koetteli käsillään ilmaa mitään näkemättä.
Mutta pahan velhon taru oli luettu. Morante käänsi hevosensa ympäri, kohotti miekkansa, tähtäsi sen kärjen Mortainen sydämeen ja pisti sen suoraan vanhuksen ruumiin läpi. Terä upposi mustaan kaapuun kahvaa myöten ja veren tahrima kalpa iskeytyi ulos kuolleistamanaajan selästä. Tämän ruumis värähteli muutaman hetken ja veri pulppusi ulos rinnasta vuolaana virtana. Viimein Mortaine herpaantui ja valahti ulos miekasta. Morante potkaisi tuhoutuneen vihollisensa selälleen lattialle ja tämä rojahti elottomana alttarin viereen.
Siinä samassa kaikki ehjänä säilyneet Kaartilaiset romahtivat maahan kuten tavalliset luurangot ja niiden arvokkaat haarniskat kolisivat kovasti niiden vieriessä korokkeen pinnalla. Paenna ja Lannore huokaisivat syvään ja nousivat istumaan pidellen päätään käsiensä varassa ja pudistellen jäseniään.
Morante laskeutui alas satulasta onnen kyyneleet valtoimenaan virraten poskillaan. Hän halasi lujasti ystäviään. ”Luulin etten ikinä näkisi teitä”, hän nauroi.
”Niin mekin”, Paenna totesi.
”Miten ihmeessä sinä löysit tänne?” Lannore ihmetteli. ”Mehän olemme saaren toisella puolella leiristä!”
”Niin olemmekin”, Morante myönsi. ”Se on kummallinen tarina.” Hän vakavoitui ja katsoi kreiviä silmiin. ”Minä – olen pahoillani siitä –”
”Niin minäkin”, Lannore nauroi. ”Minä en olisi saanut puhua sillä tavalla. Ja loppujen lopuksi sinä olit oikeassa. Pelastit henkemme!”
”Ei se ollut niin kamalan vaikeaa”, Morante vähätteli.
Silloin alttarin ylle ilmestyivät suuret, hohtavat kasvot jotka roikkuivat tyhjän päällä. Ne olivat jalot ja vanhat, selvästi haltian kasvot, ja niiden läpi saattoi nähdä. Aavekuva hymyili heille ja puhui. ”Olette vapauttaneet saaren kirouksestaan. Nyt alkuperäiset saarelaiset voivat levätä rauhassa ja tietää, että heidän surmaajalleen on kostettu. Kuolleistamanaaja Mortaine on iäksi poissa.”
Kasvot hälvenivät ja katosivat ukkosenjyrähdyksen saattelemina.
”Kuka tuo …?” Paenna aloitti, mutta Lannore vastasi kysymykseen sanoitta osoittaen alttarilla makaavaa ruumista, jonka kasvot olivat äsken ilmestyneet heille.
”Vai niin”, Morante totesi. ”Rauha maassa. Me voinemme palata leiriin.”
Mutta silloin kuului toinen jyrähdys, joka ei kuulunut taivaalta vaan maasta. Kallio tärisi ja korokkeen musta basaltti lohkeili. Vuoret rytisivät ja halkeilivat, erämaa aaltoili ja rauniokaupunki alkoi sortua.
”Maanjäristys!” Paenna huudahti yrittäen pitää tasapainonsa.
”Mitä tämä on?” Lannore kysyi hieman vihaisena siitä, ettei hänelle annettu hetkenkään lepotaukoa. Hän olisi antanut linnansa tunnin levähdyksestä ja maukkaasta viinistä.
”Saari uppoaa”, Morante lausahti. ”Kirous on poistunut ja L’angeille voi levätä rauhassa asukkaidensa kanssa. Aallot kahmivat sen syliinsä.”
”Ja meidät myös?” Lannore karjaisi.
”Aivan”, Morante huokaisi.
Seurasi häkeltynyt hiljaisuus, jonka rikkoi vain valtaisa jyminä joka kumpusi itse peruskalliosta.
”No, se siitä sitten”, Lannore sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Jos tahtoisin kuolla syrjäisessä paikassa tällaisissa merkeissä, tahtoisin tehdä sen juuri teidän kanssanne.”
”Että paremmin ei olisi voinut sattua”, Morante nauroi.
”Sille minä nostan maljan”, Paenna mutisi.
Ritarit vetivät miekkansa ja kalauttivat ne yhteen. Sanoja ei tarvittu.
Saaren eteläkärjessä bretonnialaisten leiri alkoi jyristä ja meren aallot tulvivat rantaa ympäröivän louhikon yli. Yhtäkkiä kaikki epäkuolleet kaatuivat murtuneina maahan kuin taikaiskusta, kun niiden mestari tuhoutui. Ritarit eivät kuitenkaan ehtineet riemuita voitostaan ja selviytymisestään, sillä saman tien meri hyökyi leiriin ja taistelukentälle. Niin talonpojat kuin ritaritkin pyrkivät yksissä tuumin pakoon, mutta kuohut valtasivat telttaleirin ja vyöryivät sitten sotureiden yli piittaamatta heidän aneluistaan.
L’angeillen saari, joka tunnettiin myös Mordoethina, upposi Suureen Valtamereen vieden mukanaan satoja bretonnialaisia ja armeijallisen yhtäkkiä maahan kaatuneita epäkuolleita. Aallot jyristelivät sen yli ja puhdistivat sen perinpohjaisesti pahuudesta, joka oli tahrannut maata vuosisatoja. Maatilkkuakaan ei jäänyt veden yläpuolelle, vaan jopa vuortenhuiput vajosivat.
Myöhempinä aikoina huhuttiin, että se alue merestä oli muinoin ollut kirottu mutta Bretonnian urheat ritarit olivat puhdistaneet sen tästä kirouksesta. Koskaan ei saatu tietää, kuka tätä huhua levitti, eikä Naggarothin sotaretkelle lähtenyt armeija koskaan saapunut perille eikä siitä kuultu ikinä mitään.
____________________________________________
LOPPU
____________________________________________
Osa III
Kreivi Lannore, L’angeillen saaren bretonnialaisten haaksirikkoisten johtaja, katseli merta ja huokaisi. Häntä vaivasi koti-ikävä. Hän kaipasi vaimoaan Bellaa ja kotilinnaansa L’anguillessa. Nyt hän oli haaksirikkoisena keskellä Suurta Valtamerta paikassa, jonka nimi oli melkein sama kuin hänen kotimaakuntansa mutta joka ei olisi voinut olla erilaisempi.
Lannore käänsi katseensa leiriin, jossa miehet harjoittivat tavanomaisia toimiaan – talonpoikaissotilaat kertoivat rivoja vitsejä ja pelasivat uhkapelejä vähillä varoillaan, kun taas ritarit kiillottivat aseitaan ja haarniskoitaan ja harjoittelivat taistelutaitojaan joko keskenään tai muun muassa puita vastaan. Paenna, Lannoren vanha ystävä, veisti itselleen peitsiä, karautti ratsullaan päin puun keloa niin että peitsi halkesi, veisti uuden ja toisti saman. Lannore tiesi että tämä oli hyödyllinen harjoitus taistelua tai turnajaisia varten, mutta se näytti tahattoman koomiselta kun sitä katsoi kauempaa.
Ritari Paenna oli Lannoren läheisin ystävä, joka leiriin oli jäänyt. Toinen, Quibert, oli saanut surmansa saarta asuttavien epäkuolleiden kynsissä, ja toinen, Morante, oli suuttunut kreiville ja ratsastanut tiehensä pari päivää aiemmin. Tämä oli ollut kova isku, ja Lannore mietti mahtaisiko nähdä enää ystäväänsä. Morante oli leirin paras soturi, joka oli voittanut lapsuuden leikeissä Lannorenkin monta kertaa. Hän oli lähtenyt tutkimaan elävien kuolleiden taustaa vasten kreivin tahtoa, ja Lannore tunsi olevansa vastuussa jos Morante ei palaisi tältä matkalta.
Näissä synkissä mietteissä kreivi äkkiä näki kaukana leirin ulkopuolella yksinäisen, tumman hahmon. Se liikkui hitaasti kohti leiriä. Lannore siristi silmiään nähdäkseen paremmin, mutta laskeva aurinko häiritsi hänen silmiään. Oli vaikea sanoa, mikä oli kyseessä, mutta Lannore oli melko varma että leiriä lähestyi vain yksi mies.
Kreivi laskeutui kalliolta, asteli ripeästi leirin läpi ja näki muukalaisen tulevan kohti. Hän oli pitkä ja vanha mies, harmaapartainen ja koukkunenäinen. Hän oli verhoutunut pitkään, maata laahaavaan kokomustaan kaapuun ja hän nojasi itseään korkeampaan käppyräiseen puusauvaan. Hänen hiuksensa hulmusivat vähäisenkin tuulenvireen koskettaessa niitä.
”Hyvää päivää”, vanhus tervehti kohteliaasti. Hänen äänensä oli nuorekas ja syvä, ja siitä kumpusi outoa voimaa.
”Päivää”, Lannore sanoi takaisin vähän häkeltyneenä nähdessään muitakin L’angeillella.
”Minä olen Mortaine, saaren ruhtinas”, mies kertoi. ”Asun pohjoisessa vuorten takana. Kuulin, että saarelle on rantautunut vieraita, ja päätin tulla tervehtimään.”
”Emme tienneet, että saari on asuttu. Sitä ei ole merkitty karttoihin.”
”Ei olekaan”, myönsi Mortaine. ”Mutta näin suurella saarella on lähes pakko olla elämää. Näen, että olette leiriytyneet – ja syöneet minun karjaani.”
Lannore rykäisi. ”Teidän karjaanne?”
”Saari on minun joten luonnollisesti myös karja kuuluu minulle.”
Kreivi vilkaisi nautoja, jotka märehtivät ruohoa tasangoilla. ”Niitä ei oltu merkitty, joten emme ajatelleet että ne olisivat jonkun omaisuutta. Suonette anteeksi tämän röyhkeyden, johon tietämättämme sorruimme.”
”Tietenkin. Eläimiä riittää kyllä meille kaikille. Minun puolestani saatte teurastaa niitä niin paljon kuin tahdotte. Annan niiden vaeltaa vapaana, sillä saarella ei asu ketään muuta.”
”Me olemme Bretonniasta”, Lannore sanoi, ”ja minä olen kreivi Lannore. Minä pahoittelen, että olemme kunniasääntöjemme vastaisesti varastaneet teidän omaisuuttamme, lordi Mortaine, mutta…”
”Kuten sanoin, olkaa hyvät vain. Ei se minua häiritse.”
Paenna ja kaksi muuta ritaria olivat myös nähneet Mortainen ja tulivat nyt katsomaan muukalaista. Lannore esitteli heidät toisilleen ja kääntyi takaisin mustiin pukeutuneen vanhuksen puoleen. ”Mistä olette tulleet tälle saarelle? Ja miksi sitä ei ole merkitty karttoihin?”
”Se on pitkä ja surullinen tarina, jota en itse tunne kokonaan. Mutta jos sallitte, voin kenties jäädä leiriinne joksikin aikaa ja kertoa sen.”
”Se olisi meille kunnia”, Lannore vastasi ja kumarsi. ”Tulkaa.”
Myöhään sinä iltana Lannore, Paenna ja Mortaine istuivat nuotion ääreen ja ritarit alkoivat udella vanhukselta tietoja omituisesta saaresta.
”Monta kymmentä vuotta sitten minä asuin Keisarikunnassa”, Mortaine aloitti tarinansa. Hän oikoi jalkansa, otti hyvän asennon, joi kulauksen oluttuopistaan (sen kummempaa juomaa leiristä ei ollut löytynyt) ja jatkoi. ”Olin kauppias, ja purjehdin usein Ulthuanin ja Vanhan Maailman väliä. Kerran laivani yllätti myrsky ja se haaksirikkoutui tälle asumattomalle saarelle. Minä ja kumppanini löysimme paljon luonnonvaroja saarelta ja totesimme, että se olisi hyvä paikka asua. Mutta sitten meidät yllätti joukko käveleviä kuolleita. Ne olivat aseistautuneet ja ne hyökkäsivät meidän kimppuumme.”
”Mekin tapasimme niitä”, Paenna mumisi.
”Ajoimme ne takaisin mutta kärsimme suuria tappioita. Niinpä päätimme rakentaa laivan niin hyvin kuin pystyisimme ja purjehtia kiireen vilkkaa pois. Mutta me emme ole ammattilaisia laivan rakentamisessa kun saimme sellaisen valmiiksi, se ei pysynyt pinnalla. Minä ja uskolliset alaiseni olemme asuneet saarella vuosia ja taistelleet epäkuolleita vastaan, ja yritämme keksiä miksi yksikään rakentamamme laiva ei pysy pinnalla.”
”Ehkä teillä on vain huonoa onnea”, Lannore ehdotti.
”Me uskomme, että teemme jotain väärin”, Mortaine totesi olkapäitään kohauttaen. ”Me olemme kirotun saaren vankeina, kunnes saamme tehtyä vedenpitävän aluksen. Annoimme saarelle nimeksi Mordoeth, joka merkitsee kirottua, ja kirosimme myrskyn joka heitti meidät tänne. Siitä asti olemme asuneet täällä. Epäkuolleet hyökkäävät kimppuumme muutaman kerran kuussa ja pian emme pysty enää pidättelemään niitä.”
”Paljonko teitä on?” kysyi Paenna.
”Puolisen sataa”, Mortaine vastasi, ”ja yhä vähemmän jokaisen hyökkäyksen jälkeen. Minä tulin tänne pyytämään teidän apuanne. Tietenkään en odota, että te tuhlaisitte minuun kallista aikaanne, mutta uskalsin silti tulla leiriinne kysymään teiltä neuvoa.”
”Me olemme kunniallisia ritareita ja velvollisuutemme on auttaa apua tarvitsevia. Selvästikin olette pahemmassa pulassa kuin me, ja me autamme teitä ilomielin”, Lannore vakuutti ritarillisesti.
”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Paenna kysyi.
”Te aiotte ilmeisesti rakentaa itse laivan ja jättää saaren”, Mortaine tuumasi.
”Aivan niin”, Lannore vakuutti.
”Silloinhan te osaatte tehdä kestävän laivan. Te olette varmasti kokeneita purjehtijoita ja taitavia laivanrakentajia.”
”Älä minua katso”, Lannore naurahti. ”Minä en tiedä laivoista mitään.”
”Mutta minä tiedän”, Paenna ilmoitti. ”Olen kasvanut rannikkokaupungissa ja tunnen laivat kuin omat taskuni. Osaan suunnitella laivan, jolla me purjehdimme pois.”
”Sehän on hienoa!” Mortaine sanoi silmät loistaen. ”En pyydä ottamaan meitä mukaanne, mutta olisimme ikuisessa kiitollisuudenvelassa jos opettaisitte minulle taitonne ja tekisitte minulle valmiita suunnitelmia laivasta, jonka me sitten rakennamme.”
”Se on vähintä, mitä voimme tehdä”, kreivi sanoi. ”Olen ylpeä voidessani auttaa teitä, lordi Mortaine. Uskon, että olette kunnian mies siinä missä minäkin, ja toivonkin että tapaamme myöhemminkin kun olemme molemmat selvinneet laivoinemme mantereelle tältä kirotulta saarelta.”
”Kirotulta hyvinkin”, Mortaine totesi synkkänä. Sitten hän nousi seisomaan ja puristi kreivin ja Paennan kättä. ”Arvostaisin suuresti, jos tulisitte mukaani omaan leiriini saaren toisessa päässä. Sinne on kahden päivän ratsastusmatka täältä.”
”Tulemme totta kai”, Lannore ilmoitti. ”Lähdemme niin pian kuin mahdollista. Saatte lainaksi parhaan hevosemme ja ratsastamme yhdessä vuorten toiselle puolelle.”
”Niin olkoon”, Mortaine sanoi ja nyökkäsi. Paenna kuitenkin huomasi näiden ystävällisten sanojen ja eleiden takana jotain omituista. Miehen silmissä oli kummallinen ahnehtiva kiilto, joka oli huolellisesti kätketty kohteliaan pinnan alle. Tilanne oli melkein liioitellun tuttavallinen ja hyvänsuopa. Mutta ritari antoi asian olla ja puristi hänkin Mortainen kättä.
Seuraavana aamuna kolmikko ratsasti pois leiristä pohjoiseen. Tasangot olivat jo käyneet tutuiksi Lannorelle ja Paennalle, ja he eivät kiinnittäneet paljoakaan huomiota laajoihin maisemiin. Kerran kreivi tuli miettineeksi miten näin suuri saari oli voinut jäädä kartoittamatta.
”Olin tyhmä kun kuvittelin L’angeillen olevan asumaton”, Lannore ajatteli, muttei sanonut mitään ääneen. Hän katsoi syrjäsilmin Mortainea, joka ratsasti kumarassa pidellen kävelykeppiään sylissään. Vanhus oli vetänyt huppunsa päähän suojaamaan kasvojaan auringolta, joka paahtoi kuumana. Lannore mietti, miten mies saattoi sietää kuumuutta tuossa paksussa mustassa kaavussa.
He ratsastivat pohjoiseen. Kun he lähestyivät kanjonia, jossa Lannore ystävineen oli käynyt viikkoa aiemmin, kreivi kysyi Mortainelta: ”Miten ylitämme vuorijonon?”
”Sen voi ohittaa vain kolmella tavalla”, mies vastasi, ”joko kiertämällä se lännestä tai idästä tai kulkemalla sen läpi kanjonista, joka on haljennut vuorten väliin.”
”Me löysimme sen.”
Mortaine kuulosti yllättyneeltä. ”Vai niin? Se on hyvin kapea.”
”Eräs ritarini, jolla on tarkat silmät, huomasi sen. Valitettavasti hän ei ole enää joukossamme.”
”Otan osaa”, Mortaine totesi. ”Saivatko epäkuolleet hänet?”
”En tiedä”, Lannore tunnusti. ”Hän lähti leiristä eikä ole palannut.” Kreivi karkotti parhaan ystävänsä Moranten mielestään ja kysyi: ”Mitä reittiä me sitten käytämme?”
”Vuorijonon päät ovat hyvin kaukana, mutta halkeama on lähellä. Menemme sen läpi.”
He saapuivat pian kanjonille. Se oli pystysuora, musta juova kallioseinämän pinnassa. Se oli todella vaikea erottaa, ellei tiennyt mitä etsiä. Lannore ei voinut kuin ihailla Moranten näköä.
Vanhus ja kaksi ritaria ratsastivat sisään pimeyteen. Silloin Mortaine otti sauvansa, kohotti sen korkealle ja lausui muutamia Lannorelle ja Paennalle tuntemattomia sanoja. Silloin sauvan kärki alkoi hohtaa kirkasta valoa, joka näytti heille tietä kuilussa.
”Te olette taikuri!” Paenna ihmetteli.
”Tämä on vain pikku temppu, jonka opin kauan sitten”, Mortaine sanoi hymyillen pikkuhitusen ivallista hymyä. ”En osaa paljon muuta. Seuratkaa minua.”
”Me osaamme kyllä reitin”, Lannore totesi kylmästi.
”Aivan, totta kai, arvon kreivi”, Mortaine pahoitteli. ”Sallikaa minun korjata sanamuotoni. Voinko kulkea ensimmäisenä?”
Mortaine sai kulkea ensimmäisenä. Ritarit seurasivat vanhusta syvälle kallion uumeniin.
Ritari Morante, kreivi Lannoren paras ritari ja taitavin soturi L’angeillen saarella, ratsasti uupuneena eteenpäin. Hän oli vaeltanut halki valtavan hiekkaerämaan jo päiviä eikä silti nähnyt mitään. Hän mietti, mahtoiko hänen ratsunsa Caidenin kavioiden alla maata tälläkin hetkellä tuhansittain epäkuolleita, jotka nukkuivat epäpyhää untaan. Hän tiesi, että tämä suunnaton autiomaa oli niiden lepopaikka, se toimi epäkuolleiden hautausmaana johon ne kaivautuivat nukkumaan. Ajatus värisytti häntä, mutta hän jatkoi eteenpäin. Hän oli laskeskellut, montako epäkuollutta maan alla oli, jos se olisi niitä täynnään ja erämaa jatkuisi yhtä suurena joka suuntaan, ja päätynyt laskuissaan moniin kymmeniin tuhansiin. Morante tiesi että jos ne kaikki nousisivat ylös ja hyökkäisivät leiriin, se kukistuisi yhdessä yössä. Jostain syystä ne olivat vetäytyneet ensimmäisen hyökkäyksensä aikana, mutta Morante oli varma että ne tulisivat uudestaan eivätkä olisi yhtä halukkaita luovuttamaan kesken taistelun. Ritari oli päättänyt ottaa selvää tästä kirotusta saaresta ja ei lepäisi, ennen kuin saisi tietää mikä näitä epäkuolleita ajoi eteenpäin.
Puhuttuaan vuorten omituisen erakon kanssa hän oli suunnannut pohjoiseen, ja siellä hän oli tullut uudestaan samalle erämaalle jolla hän oli ollut aiemmin Lannoren, Paennan ja Quibertin kanssa. Nyt hän oli ratsastanut jo monta päivää tässä loputtomassa kalmistossa kohtaamatta muuta kuin pehmeää, vajottavaa hiekkaa.
Kun Morante oli jo luopua toivosta, hän äkkiä huomasi että edessäpäin siinsi jokin tumma. Se kulki horisontin laidasta toiseen rajaten sinisen taivaan ja ruskean autiomaan mustalla viivalla. Ritari sai äkkiä uutta intoa ja voimaa ja kannusti Caidenin kovempaan vauhtiin. Vähän ajan kuluttua hän näki, että edessäpäin oli toinen vuorijono johon erämaa ilmeisesti päättyi. Se oli musta ja synkkä, mutta ei yhtä korkea kuin saaren keskellä kulkeva vuoristo. Morante ratsasti kovaa vauhtia ja voitonriemuinen tunne valtasi hänet. Saattoi olla, että vuorilla ei olisi yhtään mitään, mutta jokin sanoi hänelle että arvoituksien ratkaisu löytyisi sieltä.
Kun hän laukkasi jo niin kovaa vauhtia, että hädin tuskin näki eteensä, alkoi maa pullistella.
Yhtäkkiä joka puolelta nousi esiin muumioituneen ihon peittämiä käsiä ja päitä, joiden rikkonaiset hampaat jauhoivat kuivaa hiekkaa. Epäkuolleet kaivautuivat esiin mullasta ja raapivat maata kynsimäisillä sormillaan. Morante ei ehtinyt ajatella, vaan toimi refleksinomaisesti: hän otti peitsestään lujan otteen ja sinkautti sen yhteen maasta nousevista päistä. Pään hauras kaula katkesi ja pää irtosi kokonaisena ja jäi kiinni peitsen kärkeen. Morante toisti saman ja toinenkin pää juuttui kiinni. Kohta koko peitsi näytti paistivartaalta joka oli seivästänyt melkein tusina irtonaista, ajan kuivattamaa ruumiinosaa. Silloin ritari karautti päin yhtä isoa epäkuollutta soturia ja iski peitsen tämän rintaan. Morante odotti aseensa katkeavan mutta kävelevän kuolleen ulkomuoto petti: tukeva sotilas rusentui iskun voimasta ja kaatui maahan kuin laho puu.
Ritari taisteli henkensä hädässä. Pian peitsi katkesi kuin katkesikin ja Morante siirtyi käyttelemään miekkaansa. Kun sen terä leikkautui hauraaseen lihaan, kuolleiden palaset sinkoilivat ympäriinsä. Morante sivalteli ja pisti, leikkasi ja hakkasi vihollisiaan. Pian häntä ympäröi epäkuolleista tyhjä alue, jonka pintaa peittivät sätkivät elävät kuolleet, jotka oli viipaloitu samaan tapaan kuin teurastaja viipaloi sikoja.
Mutta epäkuolleet eivät luovuttaneet. Ne tulivat yhä uudestaan ja uudestaan päin, mutta Morante ei päästänyt niitä lähelleen. Hän muisteli viettämäänsä aikaa Ardenin mustassa metsässä, jossa hän oli taistellut samoja olioita vastaan, ja keräsi kokoon kaiken vihan joka hänelle oli kertynyt niitä kohtaan. Kun hän oli raivon vallassa, hän vapautti kaiken ylitsevuotavan suuttumuksen vihollistensa niskaan. Ne saivat tuta hänen miekkansa nivelissään, lihassaan ja luissaan, nilkoista hampaisiin. Morante tuhosi niitä kuin jyrä. Hän sivalteli mistään välittämättä molemmille puolille, väsymättä ja lannistumatta. Ja kaiken aikaa hän ratsasti eteenpäin lähes tiedostamattomasti. Hänen jälkeensä jäi murskautuneiden raatojen vana, jota rohkeasydäminenkään olisi tuskin uskaltanut katsoa. Mutta nämä olivat tunteettomia epäkuolleita, jotka talloivat tuhoutuneiden toveriensa päälle ja pyrkivät yhä uudestaan Moranten kimppuun, vaikka hän surmasi heti kaiken, joka pyrki lähelle.
Verta ei roiskunut koska epäkuolleiden suonissa virrannut veri oli kuivunut vuosisatoja aiemmin, mutta ihonriekaleita, luunsiruja ja muumioituneita lihaksia senkin edestä.
Kun aurinko laski monen tunnin kuluttua, olivat epäkuolleet jo marssineet Moranten ohi ja jättäneet hänet rauhaan. Hän ei saanut naarmuakaan koko taistelun aikana.
Lannore, Paenna ja Mortaine ratsastivat kaukana tästä taistelusta, mutta saman erämaan halki. He katselivat huolettomina auringonlaskua. Ritarit olivat melkein unohtaneet, että heidän allaan makasi armeija epäkuolleita.
”Mitä jos ne heräävät?” oli Paenna kysynyt aikaisemmin samana päivänä, kun kolmikko oli tullut ulos kanjonista.
”Silloin ne tappavat meidät”, Mortaine oli vastannut synkästi. Mutta nyt he eivät huolehtineet noista sanoista.
Itse asiassa heidän olisi kannattanut.
Mortaine pysäytti ratsunsa. ”Pysähdytään tähän”, hän kehotti ritareita.
”Miksi ihmeessä?” Lannore hämmästeli. ”Emmehän me voi nukkua tällaisella paikalla. Etkö muista, että maan alla on kuolematon sotajoukko?”
”Muistan”, Mortaine sanoi ja hymyili – tällä kertaa julmasti. Hän kohotti sauvansa ja lausui monta monimutkaista taikasanaa. Hänen äänensä jylisi kuin ukkonen.
Silloin aurinko laski ja maa alkoi kupruilla ikään kuin veden pinta vähän ennen kuin jokin nousi esiin sen alta. Lannore ja Paenna vetivät miekkansa mutta oli liian myöhäistä. Mortaine nauroi heille päin heidän kasvojaan ja osoitti heitä taikasauvallaan.
Maan alta syöksähti esiin valtava määrä kuolleita ruumiita. Ne liikkuivat nopeammin kuin koskaan ja tarttuivat ritareihin pitkillä, laihoilla käsillään. He aikoivat hakata kädet irti epäkuolleista, mutta äkkiä he jähmettyivät paikalleen kykenemättä liikuttamaan lihastakaan. Mortaine nauroi uudelleen. Hän oli kietonut jonkin pirullisen loitsun heidän ylleen niin, etteivät he pystyneet liikkumaan ja taistelemaan. Ainoastaan heidän suunsa ja silmänsä saattoivat liikkua.
”Minä kostan tämän!” kreivi ärähti raivoissaan.
”Ette kosta”, Mortaine nauroi. ”Minä kostan. Jo vuosisatoja minä olen yrittänyt päästä pois tältä saarelta ja nyt vihdoin aika on koittanut.”
Ritarit tuijottivat mustaa velhoa silmät salamoiden. Heidän raivonsa patoutui valtavaksi mutta he eivät voineet purkaa sitä mitenkään, koska he eivät voineet heilauttaa pikkusormeakaan.
Mortaine otti mukavan asennon satulassaan. Epäkuolleet sotilaat vetäytyivät askeleen taaksepäin ja osoittivat miekoillaan näkymättömin sitein vangittuja ritareita.
”Minä olen ikivanha kuolleistamanaaja”, Mortaine kertoi. Hän ei pitänyt minkäänlaista kiirettä vaan nautiskeli tilanteesta täysin siemauksin. ”Olen mahtavampi kuin kukaan on ollut pitkään aikaan – jos olisin joskus saanut tilaisuuden tavata itsensä Heinrich Kemmlerin, olisin haastanut hänet taisteluun nähdäkseni voisinko voittaa jopa hänet. Asuin pitkään Uuden Maailman pohjoisissa erämaissa, vaelsin vuorilla ja kiusasin Naggarothin pimentohaltioita taioillani. Mutta olen kunnianhimoinen mies ja päätin julistaa sodan Vanhaa Maailmaa vastaan. Purjehdin itään, mutta Suurella Valtamerellä kohtasin Ulthuanista lähteneen laivan. Siellä oli maagi, jonka loitsu oli minun taikuuttani voimakkaampi.
Alukseni upposi. Onnistuin pelastautumaan tälle saarelle ja kohtasin täällä suuren, täysin omavaraisen kansan. He olivat ihmisiä, ja asuneet täällä niin kauan että kukaan ei muistanut miten he olivat sinne tulleet. Heillä ei ollut mitään kosketusta ulkomaailmaan ja elivät täällä omaa, hyvin rauhallista elämäänsä. Minä naamioiduin ja tulin heidän luokseen suurine voimineni. He pitivät minua jonkinlaisena mahtavana henkenä tai jumalana ja sain asua siellä ylellisesti.
Saarelaisia oli yli kymmenen tuhatta. Keksin juonen, jolla saisin haltuuni valtavan armeijan. Aloin vaatia ihmisuhreja. Sanoin saarelaisille, että olin jumala ja tuhoaisin heidän saarensa, elleivät he uhraisi minulle ihmisiä keskuudestaan. He uskoivat minua ja alkoivat uhrata minulle toisiaan. Ensin kerran kuukaudessa, sitten kerran viikossa ja viimein joka yö. Lopulta puolet asukkaista oli kuollut uhrialttareilla. Minä olin tyytyväinen ja hautasin kaikki ruumiit tähän erämaahan, jotta ne kuivuisivat ja säilyisivät mätänemättä. Sitten saarelaiset kävivät levottomiksi. He alkoivat epäillä minua ja heidän johtajansa, jalohaltiavelho Ulthuanista voitti minut ja karkotti minut.
Mutta en lähtenyt saarelta. Muutin itseni varjo-olennoksi ja aloin murhata saarelaisia näkymättömänä. Se kesti kauan, mutta viimein, vuosien kuluttua, vain haltia oli jäljellä. Muutin itseni näkyväksi ja haastoin hänet uuteen taistoon. Tällä kertaa minä olin niskan päällä. Ajoin hänet pakoon saaren pohjoisrantaa reunustaville vuorille ja niiden rinteillä hän sai surmansa. Minä nimittäin lausuin loitsun, mahtavamman kuin olen koskaan lausunut, ja nostatin ylös kaikki kuolleet saarelaiset. Sain kerralla valtaisan armeijan ja lähetin heidät haltian perään. Hänet saatiin kiinni, mutta hän taisteli vastaan niin pitkään, että minun piti mennä itse viimeistelemään hänet. Voitin ja surmasin hänet, mutta viimeisinä sanoinaan hän kirosi minut ja saaren ja sanoi, etten koskaan voisi päästä pois täältä.
Hautasin armeijani uudelleen ja päätin, että kun tarvitsen niitä, nostatan ne uudelleen. Sitten yritin rakentaa laivan, jotta voisin viedä armeijani pois saarelta. Mutta laiva ei kestänyt vaan upposi heti. Samoin kävi kaikille laivoille, jotka olen rakennuttanut sen jälkeen.
Ja nyt te, arvon ritarit, saavuitte saarelleni satojen vuosien jälkeen. Te osaatte rakentaa laivan. Minä en ehkä osaa suunnitella kelluvaa alusta, mutta te osaatte. Sinä” – Mortaine osoitti sormellaan Paennaa – ”kerrot minulle tarkalleen, miten laiva rakennetaan. Jos kieltäydyt, syötän ystäväsi epäkuolleille pala kerrallaan elävältä.”
Ritarit tuijottivat hämmästyneinä tätä kammottavaa vanhusta. He olivat ihmeissään siitä, että saattoi ylipäätänsä olla olemassa joku niin perinpohjaisen paha ihminen. Kuolleistamanaaja Mortaine katsoi heitä silmissään himo päästä pois L’angeillen saarelta jotta voisi levittää ilkeytensä kaikkialle. Lannore ei voinut uskoa kuulemaansa, mutta silti kaikki täsmäsi.
”Minä en tee sitä”, Paenna murahti.
”Sinä teet sen”, Mortaine karjaisi. ”Sinä teet sen vaikka minun pitäisi kiduttaa sinua tuhat vuotta! Minulla on aikaa odottaa. Minulla on kokonainen leiri ystäviäsi tapettavaksi silmiesi edessä.”
Vasta silloin ritarit tajusivat kunnolla, että epäkuolleiden armeija marssi koko ajan eteenpäin heidän ohitseen (lukuun ottamatta niitä, jotka vartioivat Lannorea ja Paennaa). Ne menivät kanjoniin hitaasti raahustaen selvästi matkalla leiriin.
”Paenna, älä kerro hänelle mitään!” Lannore huudahti. ”Säilytä kunniasi!”
”Sinulla ei ole vaihtoehtoja”, Mortaine ärisi.
Paenna oli hiljaa. Hänen katseensa vajosi maahan ja hän mietti päätänsä puhki, miten pääsisi tästä tilanteesta eroon. Aika kului ja minuutit vierivät kuin tunnit. Lannore oli voimaton auttamaan ystäväänsä ja kärsi nähdessään tämän tuskan. Lopulta Paenna kohotti katseensa ja katsoi kuolleistamanaajaa suoraan silmiin.
”Minä en voi auttaa sinua”, ritari sanoi ja jatkoi heti perään ennen kuin Mortaine ehti kivahtaa mitään: ”En voi, vaikka tahtoisinkin! Minä tunnen laivat, mutta sinä et pääse pois täältä koska et osaa rakentaa laivaa. Sinä et pääse täältä pois koska sinut on kirottu. Ja minä en tiedä mitään kirouksista. Sinähän olet niiden asiantuntija. Luulisi että olisit sadassa vuodessa hoksannut sen. Jos kirous poistuu, voit rakentaa toimivan laivan koska vain.”
”Kirous…” Mortaine tuijotti ritaria ja hänet ilkeät silmänsä kirkastuivat. ”Kirous. Tietenkin! Kautta kaikkien pahojen mustien jumalten kiroamien synkkien, löyhkäävien ja savuavien helvetin tunkioiden! Olet oikeassa. Minun on poistettava kirous. Sitten voin lähteä tältä kirotulta saarelta!”
”Kirous ei koskaan poistu”, Paenna ärähti. ”Sinut on tuomittu jäämään. Sinut ja sinun armeijasi on sidottu tälle saarelle ikiajoiksi, ettekä voi ikinä lähteä! Kirous pysyy. Voit kiduttaa tai tappaa meitä kuten mielit, mutta se ei silti auta sinua yhtään.”
”Hyväksy kohtalosi!” Lannore huudahti väliin. Hän ei tahtonut antaa Paennan sanoa kaikkea. ”Sinä, kuolleistamanaaja Mortaine, olet yhtä kirottu kuin tämä saari ja tulet aina olemaan. Tarinasi on päättynyt jo vuosisatoja sitten!”
”Ei!” Mortaine karjaisi ja iski Lannorea sauvallaan päähän niin että tämän korvissa alkoi soida. ”Minä poistan kirouksen. Ja te saatte tulla mukaan katsomaan, miten minä vapaudun kahleistani! Tulkaa!”
Silloin epäkuolleet tarttuivat pyristeleviin ritareihin, nostivat nämä ratsujensa selkiin ja antoivat suitset mestarilleen. Mortaine nauroi ja ratsasti pohjoiseen kaksi vangitsemaansa soturia mukanaan.
Muutamaa tuntia myöhemmin bretonnialaisten leiriin hyökkäsi täysin odottamatta pimeydestä valtava, kymmeniä tuhansia epäkuolleita käsittävä armeija. Siihen ei oltu valmistauduttu millään lailla ja leiri jäi heti tappiolle. Monet ritarit joutuivat surmatuiksi ennen kuin saivat haarniskansa päälleen ja kivuttua ratsujensa selkään. Kun ensi yllätys oli ohi, pääsivät ritarit kuitenkin kokoamaan rivinsä ja ratsastamaan elävien kuolleiden kimppuun. Ne murskautuivat epätoivoisten rynnäköiden edessä mutta eivät perääntyneet, ja niitä tulvi yhä vain lisää kohti leiriä joka puolelta. Niitä tuhottiin valtava määrä, mutta jokaisen kaatuneen paikalle astui kymmenittäin muita.
Ritari Morante laskeutui satulasta ja astui piiloon suuren kiven taakse. Hän ei nähnyt ketään, mutta se ei ollut varma tae siitä, ettei paikalla ollut ketään. Hän oli viimein saapunut vuorille ja löytänyt niiden juurelta pienen rauniokaupungin. Vuoret olivat mustat ja synkät, ne eivät kohonneet yhtä jyrkkinä ja korkeina kuin saaren keskiosan vuoristo jossa erakko asusti ja jota kapea kanjoni halkoi, mutta tämä pohjoisempi vuorijono oli jotenkin pelottavampi ja luotaantyöntävämpi aivan kuin saaren kirous keskittyisi nimenomaan sinne. Mustilla kalliorinteillä kohosi muinainen kivitemppeli ja suuria, myrkkymuratin peittämiä isoista kivenlohkareista rakennettuja porraspyramideja ja torneja. Rakennusten väleissä kulki kivettyjä katuja, ja katujen reunoilla oli kivisiä, suljettuja ruumisarkkuja. Keskellä kaupunkia seisoi järkälemäinen koroke, joka oli veistetty mustasta basalttikivestä. Sen keskellä oli iso alttari, joka oli kokonaan kuivuneen veren peitossa. Alttarilla makasi pitkällään kuollut mies, jonka ulkonäköä ritari ei erottanut. Yön varjot peittivät raunioita ja kuunvalo tunkeutui kivien rakojen väleistä. Paikka karmi Morantea, mutta hän oli vakuuttunut, että kaikki vastaukset löytyisivät sieltä.
Niinpä hän nousi takaisin Caidenin selkään ja ratsasti varovaisesti kohti kaupunkia. Yhtäkkiä hän näki kaukana etelässä, erämaan keskellä, kolme ratsua joista yhden selässä istui joku ja kahden muun satulaan oli lastattu ilmeisesti säkkejä. Morante ei erottanut miehen piirteitä näin kaukaa, ja oli selvää, ettei muukalainen ollut nähnyt häntä. Ritari ratsasti varovaisesti mutta pikaisesti raunioiden luo ja etsi hyvän piilopaikan ratsulleen. Sitten hän itse asettui erään kivitornin kulman taakse niin että näki hyvin joka puolelle ja odotti, mitä tuleman piti.
Kun kolme hevosta tuli lähemmäs, Morante huomasi että kahden ratsastajattoman selässä ei ollut säkkejä vaan tajuttomia – tai kuolleita – Bretonnian ritareita. Kun he tulivat vielä lähemmäs, hän erotti heidän vaakunansa ja tunnisti heidät Paennaksi ja kreivi Lannoreksi. Kolmas mies oli hänelle tuntematon, mutta hänellä oli musta kaapu ja pitkä, harmaa parta. Morante muisti erakon kertomuksen ja oli äkkiä aivan varma, että mies oli tämä salaperäinen Mortaine, saaren hallitsija.
Mortaine vei kaksi jähmetettyä ritaria ylös mustalle kivikorokkeelle. Hän laski heidät selälleen alttarin viereen ja talutti sitten hevoset takaisin alas. Kuolleistamanaaja kohotti sauvansa ja lausui hitaasti ja dramaattisesti: ”Suuri Nehek, minä kutsun sinua luokseni! Suuri Nehek, kuolleiden nostattaja, nostata kuolleet minua palvelemaan! Northe Nehek, Ishei Naatharen! Norn Nehek, Raeesarth an Mort, Reasa Morta Ragitha Ish!”
Silloin katuja reunustavat kivisarkofagit avautuivat naristen ja niistä nousi esiin kuolleita sotureja, jotka oli verhottu mustiin haarniskoihin ja kimaltaviin timantteihin. Heidän varusteitaan koristi hopea ja kulta, ja heidän aseensa hohtivat teräksisinä. He kävelivät hitaasti, ikään kuin muinaisessa rituaalissa, ja tulivat Mortainen eteen. Morante laski niitä hädissään ja sai luvuksi kaksi tusinaa.
”Aah, hyvää huomenta, rakkaat soturini”, kuolleistamanaaja lausui heille. ”Kuoleman Kaarti on noussut. Tulkaa!”
Mortaine johti kuolleet Kaartilaiset ylös korokkeelle ja ne muodostivat piirin alttarin ympärille silmättömät katseet ulospäin suunnattuina.
Mortaine puhui Paennalle ja Lannorelle. ”Te, urheat ritarini, saatte todistaa nyt kirouksen purkamista. Tämä” – kuolleistamanaaja osoitti alttarilla makaavaa ruumista – ”on Ulthuanin jalohaltian ruumis, hänen joka kirosi minut satoja vuosia sitten. Nyt minä murran kirouksen loitsullani.” Hän huusi haltian ruumiille: ”Minä voitin sinut ja tapoin sinut! Nyt minä kutsun henkeäsi uudelleen – tule ja taistele! Minä voitan sinut ja sinun on purettava kirous jonka asetit minuun. Tule!”
Morante hikoili vuolaasti. Hänen rengaspanssarinsa ja asepukunsa alkoi käydä tukalaksi. Haarniskan aluspuku liimautui hänen koko ajan kosteampaan ihoonsa. Hän tiesi, että tämä oli jokin pimeyden paha rituaali joka olisi estettävä, mutta hän ei uskaltanut liikahtaakaan.
Taivas pimeni. Mustat pilvet jyristelivät laskevan kuun eteen ja mustasivat rauniokaupungin varjoillaan. Silloin pilvien seasta laskeutui kirkas, sinihopeinen valopylväs joka osoitti suoraan alttaria ja sillä makaavaa haltiavelhoa. Kuului kirkas, heläjävä ääni joka soi kuin hopeakello läpitunkevan korkeana, lakkaamattomana ja katkeamattomana. Ääni lävisti Moranten ja hän puristi kätensä korvilleen. Mortaine alkoi nauraa ja hänen tunteeton, sydänjuuria myöten paha äänensä kävi jopa soivan äänen yli.
”Tule!” kuolleistamanaaja toisti.
Ruumiin yllä alkoi kieppua hopeinen valo kuin silkkinauha. Siihen sekoittui muita värejä ja valoja kunnes oli kuin pyörivä sateenkaari olisi lennellyt haltian yllä. Mortaine nosti sauvansa korkealle ja pyörimisliike nopeutui ja korkea, kimakka soitto koventui ja muuttui entistäkin korkeammaksi. Äkkiä taivaasta paistava valokeila välkähti silmiä korventavan kirkkaaksi ja nielaisi muut värit alleen. Mortaine heilautti sauvansa alas ja äkkiä tuli hiljaista ja pilkkopimeää.
”Tule!” hän karjaisi vielä kerran.
Silloin Morante tajusi että jotain oli tehtävä. Hän ei tiennyt mistä oli kyse, mutta hän tajusi kyllä että tästä seremoniasta täytyisi tulla loppu. Hän kiipesi Caidenin satulaan, otti peitsensä, veti esiin suuren miekkansa ja syöksähti esiin piilostaan. Mortaine kääntyi hämmästyksissään ympäri ja katsoi suoraan ritariin. Tämä kävi raivokkaimpaan rynnäkköön koko elämänsä aikana. Hän tähtäsi Kaartilaisia peitsellään jota piti vasemmassa kädessään ja nosti korkealle miekkansa, jota piti oikeassa kädessään. Siivu kuunvaloa karkasi pilvien takaa ja osui miekanterään ja hetken se hohti kirkkaan hopeanvärisenä. Sitten Morante ratsasti täyttä vauhtia eteenpäin. Caiden loikkasi korokkeelle ja Morante murtautui peitsi tanassa kuolleiden sotureiden renkaan läpi. Ase kaatoi yhden haarniskoidun luurankosoturin lattialle ja katkesi tärskyn voimasta. Saman tien ritari iski viereisen epäkuolleen pään irti harteilta yhdellä valtavalla miekkansa iskulla. Pysähtymättä hän iski kohti kuolleistamanaajaa, joka oli jähmettynyt kauhusta ja tuijotti hyökkäävää ritaria. Morante karjui: ”Kunniaa Bretonnialle! Kunniaa Neidolle!” ja iski kalvallaan Mortainen pään irti. Parta katkesi siististi ja irtonainen pää lennähti harmaa tukka hulmuten kauas pois alas korokkeelta pimeyteen. Veri roiskahti mustalle alttarille ja tuore, punainen veri peitti kuivuneen, ikivanhan veren.
Mortaine kaatui polvilleen kädet ojennettuina eteenpäin. Sauva kolahti lattialle päättömän manaajan kädestä. Morante pysäytti Caidenin vetämällä lujasti suitsista. Kuoleman Kaarti kääntyi ympäri ja aikoi lähteä hyökkäykseen, mutta pysähtyivät yhtäkkiä jotakin tuijottaen tyhjillä silmäkuopillaan. Ritarikin kääntyi katsomaan surmaamaansa ruumista, joka täysin järjenvastaisesti hoiperteli pystyyn. Vailla päätä Mortaine huojahteli ympäriinsä ja koetteli käsillään ilmaa mitään näkemättä.
Mutta pahan velhon taru oli luettu. Morante käänsi hevosensa ympäri, kohotti miekkansa, tähtäsi sen kärjen Mortainen sydämeen ja pisti sen suoraan vanhuksen ruumiin läpi. Terä upposi mustaan kaapuun kahvaa myöten ja veren tahrima kalpa iskeytyi ulos kuolleistamanaajan selästä. Tämän ruumis värähteli muutaman hetken ja veri pulppusi ulos rinnasta vuolaana virtana. Viimein Mortaine herpaantui ja valahti ulos miekasta. Morante potkaisi tuhoutuneen vihollisensa selälleen lattialle ja tämä rojahti elottomana alttarin viereen.
Siinä samassa kaikki ehjänä säilyneet Kaartilaiset romahtivat maahan kuten tavalliset luurangot ja niiden arvokkaat haarniskat kolisivat kovasti niiden vieriessä korokkeen pinnalla. Paenna ja Lannore huokaisivat syvään ja nousivat istumaan pidellen päätään käsiensä varassa ja pudistellen jäseniään.
Morante laskeutui alas satulasta onnen kyyneleet valtoimenaan virraten poskillaan. Hän halasi lujasti ystäviään. ”Luulin etten ikinä näkisi teitä”, hän nauroi.
”Niin mekin”, Paenna totesi.
”Miten ihmeessä sinä löysit tänne?” Lannore ihmetteli. ”Mehän olemme saaren toisella puolella leiristä!”
”Niin olemmekin”, Morante myönsi. ”Se on kummallinen tarina.” Hän vakavoitui ja katsoi kreiviä silmiin. ”Minä – olen pahoillani siitä –”
”Niin minäkin”, Lannore nauroi. ”Minä en olisi saanut puhua sillä tavalla. Ja loppujen lopuksi sinä olit oikeassa. Pelastit henkemme!”
”Ei se ollut niin kamalan vaikeaa”, Morante vähätteli.
Silloin alttarin ylle ilmestyivät suuret, hohtavat kasvot jotka roikkuivat tyhjän päällä. Ne olivat jalot ja vanhat, selvästi haltian kasvot, ja niiden läpi saattoi nähdä. Aavekuva hymyili heille ja puhui. ”Olette vapauttaneet saaren kirouksestaan. Nyt alkuperäiset saarelaiset voivat levätä rauhassa ja tietää, että heidän surmaajalleen on kostettu. Kuolleistamanaaja Mortaine on iäksi poissa.”
Kasvot hälvenivät ja katosivat ukkosenjyrähdyksen saattelemina.
”Kuka tuo …?” Paenna aloitti, mutta Lannore vastasi kysymykseen sanoitta osoittaen alttarilla makaavaa ruumista, jonka kasvot olivat äsken ilmestyneet heille.
”Vai niin”, Morante totesi. ”Rauha maassa. Me voinemme palata leiriin.”
Mutta silloin kuului toinen jyrähdys, joka ei kuulunut taivaalta vaan maasta. Kallio tärisi ja korokkeen musta basaltti lohkeili. Vuoret rytisivät ja halkeilivat, erämaa aaltoili ja rauniokaupunki alkoi sortua.
”Maanjäristys!” Paenna huudahti yrittäen pitää tasapainonsa.
”Mitä tämä on?” Lannore kysyi hieman vihaisena siitä, ettei hänelle annettu hetkenkään lepotaukoa. Hän olisi antanut linnansa tunnin levähdyksestä ja maukkaasta viinistä.
”Saari uppoaa”, Morante lausahti. ”Kirous on poistunut ja L’angeille voi levätä rauhassa asukkaidensa kanssa. Aallot kahmivat sen syliinsä.”
”Ja meidät myös?” Lannore karjaisi.
”Aivan”, Morante huokaisi.
Seurasi häkeltynyt hiljaisuus, jonka rikkoi vain valtaisa jyminä joka kumpusi itse peruskalliosta.
”No, se siitä sitten”, Lannore sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Jos tahtoisin kuolla syrjäisessä paikassa tällaisissa merkeissä, tahtoisin tehdä sen juuri teidän kanssanne.”
”Että paremmin ei olisi voinut sattua”, Morante nauroi.
”Sille minä nostan maljan”, Paenna mutisi.
Ritarit vetivät miekkansa ja kalauttivat ne yhteen. Sanoja ei tarvittu.
Saaren eteläkärjessä bretonnialaisten leiri alkoi jyristä ja meren aallot tulvivat rantaa ympäröivän louhikon yli. Yhtäkkiä kaikki epäkuolleet kaatuivat murtuneina maahan kuin taikaiskusta, kun niiden mestari tuhoutui. Ritarit eivät kuitenkaan ehtineet riemuita voitostaan ja selviytymisestään, sillä saman tien meri hyökyi leiriin ja taistelukentälle. Niin talonpojat kuin ritaritkin pyrkivät yksissä tuumin pakoon, mutta kuohut valtasivat telttaleirin ja vyöryivät sitten sotureiden yli piittaamatta heidän aneluistaan.
L’angeillen saari, joka tunnettiin myös Mordoethina, upposi Suureen Valtamereen vieden mukanaan satoja bretonnialaisia ja armeijallisen yhtäkkiä maahan kaatuneita epäkuolleita. Aallot jyristelivät sen yli ja puhdistivat sen perinpohjaisesti pahuudesta, joka oli tahrannut maata vuosisatoja. Maatilkkuakaan ei jäänyt veden yläpuolelle, vaan jopa vuortenhuiput vajosivat.
Myöhempinä aikoina huhuttiin, että se alue merestä oli muinoin ollut kirottu mutta Bretonnian urheat ritarit olivat puhdistaneet sen tästä kirouksesta. Koskaan ei saatu tietää, kuka tätä huhua levitti, eikä Naggarothin sotaretkelle lähtenyt armeija koskaan saapunut perille eikä siitä kuultu ikinä mitään.
____________________________________________
LOPPU
Jatka vaan tätä kirjoittamista, oli kiva päästä vaihteeksi pois bretonniasta.. Ja Tapsa, 'Vihreä osa viitonen' oli yllättävän samanlainen kuin tämä, ainakin lopultaan. Ja kyllä tää hakkaa sen 'Vihreä ritari viitosen' 
