FB: Nulnin tykit. Osa:2
Lähetetty: La 17.04.2004 23:19
Taas uutta pukkaa, tämä osa on enemmän tälläinen välivaihe ja siksi taso ei ehkä ole niin hyvää. Ja tapahtumia on vähän. Mutta yrittäkää nauttia kuitenkin.
-------------------------------------------------------Nulnin Tykit. Osa:2
Aamu sarasti jo kirkkaasti Nulnin mahtavilla kaduilla, kun Willmar Wallenstein satuloi mustaa hevostaan sellaiseen kuntoon , että sen kanssa kehtaisi keisarin edessä näyttätyä. Willmarin hevonen oli hänen vanha kumppaninsa, hän oli saanut sen vuosia sitten liittyessään sisäpiiriin. Sitä kutsuttiin Welluksi, isäntänsä mukaan. Wellu oli ehkä vanha, mutta silti erittäen vetreässä kunnossa. Sen karva oli hyvin tiheää ja sileää, vain yksi kohta oli huonommassa kunnossa; Sen oikean takajalan yläpuolella oli noin neljä tuumaa pitkä arpi, se oli saanut sen muutama vuosi sitten kun Metsähaltian keihäs oli uponnut suoraan Wellun panssarin lävitse ja jäänyt sojottamaan siitä ulos päin, Wellun kaatuessa tuskissaan maahan. Kaikkien onneksi keihäs ei ollut uponnut kunnolla, joten se saatiin vedettyä irti ilman suurempia seurauksia. Nyt jäljellä oli vain muisto, ja punertava arpi Wellun kyljessä. Wellu oli kaikessa komeudessaa mahtava näky, sen panssarista roikkui Wallensteinin vaakunan mukaan koristeltuja liinoja , jotka liihottivat tuulessa hellästi ja kauniisti.
Wellun panssariin oli kaiverrettu kauniin kultaisella erilaisia koristeita, josta näkyi selvästi erilaisia eläimiä ja lankoja. Willmar nosti itsenä Wellun selkää ja laukkasi ulos puisesta tallistaan suoraan Nulnin kivisille kaduille, jotka kimaltelivat kauniisti auringon loisteessa kuin kauneimmat silmät kaikkein kauneimman naisen päässä. Willmar ravasi pitkin kivisiä teitä, kohti pientä majataloa jossa hänen apurinsa nukkuivat. Itse hän asui Nulnin koillis puolella pienessä puu talossa, joka oli joskus toiminut tavernana ventovieraille, mutta nykyään se oli Willmarin edustuksillinen asunto. Asunto joka oli täynnä vahoja panssareita ja aseita vuosien varrelta, kaikkein kallein aarre Willmarille oli kuitenkin hänen isoisänsä vanha peitsi. Se oli sata vuotta vanha, ja oli kuulunut hänen isoisälleen joka oli itsensä keisarin henkivartia. Peitsi oli puinen, ja sillä oli metallinen kärki, joka oli tosin jo ruosteessa ja kellerti hiukan, pieniä puun säleitä oli irronnut peitsestä , mutta se oli yhä huippu kunnossa. Willmar saapui majatalolle nopeasti, eihän sinne ollut kuin muutama sata jalkaa. Willmar heitti oikean jalkansa hevosen yli ja laskeutui pehmeästi maahan, hän tartttui Wellun ohjaksista ja sitoi ne muiden ritarien hevosten viereen puiseen tukipaaluun kinnii.
Willmar käveli pättäväisesti majatalon ovelle ja avasi sen hitaasti, vanha puuovi narskui hellästi auetessaan. Willmar vilkaisi ympärilleen ja huomasi oviaukon päähalliin jossa ritarit istuskelivat. Willmar nosti kumpaakin jalkaansa kerrallaan ja poisti likaiset metalli kenkänsä jaloistaan ja asetti ne naulakon alle varovasti varoen likaannuttamasta muiden vaatteita. Kun Willmar asteli lähemmäs hallin oviaukkoa hän kuuli tutun äänen, se oli selkeästi nuoren Hansin ääni. Willmar jäi hetkeksi paikoilleen ja alkoi kuuntelemaan mitä Hans oli sanomassa. ”...ja se käsky hyökätä oli aivan älytön! Siis täys itsemurhaisku! Ja näittehän tekin mitä Mitchille kävi! Ja sekin oli aina varomaton, pitäisi nyt ritarin olla valppaana, eikä tajuta sillä hetkellä kun terä on viiltänyt kurkkusi!”
Tässä vaiheessa Willmar asteli hitaasti Hansin taakse tämän yhä jatkaessa puhumistaasn normaalilla äänellä, Willmar nosti oikean kätensä ylös näyttääkseen muille ritareille , että he olisivat hiljaa.
Hitaasti mutta varmasti Willmarin oikea käsi laskeutui huotralle, hänen sormensa hipoivat miekan kahvaa vyöltä. Siitä sekunnin murto-osassa hän oli vetänyt miekkansa esille ja asettanut sen Hansin kurkulle, miekan kiiltelevä terä hipoi aivan Hansin ihoa ja se pysyi täysin vakaana taitavan miehen käsittelyssä. Hans säpsähti tuntiessaan kylmän teräksen kaulallaan, hiki alkoi tulla pintaan ja se valui aina miekan terälle asti, jääden makaamaan siihen kuin veri puhtaalle lasille. Willmar laski päänsä Hansin korvalle ja sanoi tälle matalalla äänensävyllä hiukan sarkastisesti: ” Eikö ritarin pitänyt olla varuillaan? Jos et olisi alamaiseni, pääsi lojuisi nyt verisenä lattialla eikä kukaa olisi voinut tehdä mitään. ” Tämän jälkeen Willmar nosti miekkansa Hansin kaulalta ja asetti sen taitavasti ja nopeasti huotraan, ja jatkoi puhumistaan: ” Mutta nyt, pakatkaa tavaranne ja tulkaa. Meillä on pitkä päivä edessämmä, me matkaamme tänään luoteeseen ja sieltä Altdorfiin tapaamaan keisaria. Siellä informoimme häntä eilisen tapahtumista, ja pyydämme lupaa solmia liitto Bretonnian kanssa. Sen jälkeen matkaamme Lorenin lävitse, ja pyydämme Bretonnialta apua kaupunkimme ongelmaan.” Tämän sanottuaan Willmar kääntyi paikallaan ja marssi majatalon lävitse ovelle ja aukaisi sen varmoin ottein. Hän käveli ulos majatalosta, pyyhki pölyjä olkapäältään ja irrotti Wellun ohjaimet puisesta paalusta. Willmar tarrtui Wellun satulaan ja kiskaisi itsensä tukevasti satulalleen. Hetken kuluttua muut ritarit kävelivät ulos ovesta täysissä pansareissa ja varustuksissa. Miekat kauniisti huotrissaan, kypärät tukevasti kainaloissa ja kilvet selässä, he astelivat hevosilleen ja irrottivat nämä paalustaan. He nousivat uljaasti hevosilleen ja istuivat niillä ryhdissä selkä suorana. Willmar näytti esimerkkiä ritareilleen ja lähti laukkaan kohti kaupungin porttia, kavioiden kalkatus kantautui kaupungin halki viiden ritarin laukatessa kiviteitä pitkin kohti kaupungin porttia. Ritarit saapuivat porteille Willmarin perässä nopeasti ja ohittivat tuon massiivisen kiviportin nopealla temmolla. Portti oli kaunis kivi rakennelma, se oli ainakin kymmenen jalkaa korkea ja samanverran leveä. Sen molemmilla puolilla kohosi kauniit vartiotornit, joilta oli näkymä aina Loreniin saakka. Ritarit jatkoivat uljasta laukkaansa Willmarin perässä, joka huusi vauhdissa komennon tovereilleen käskevällä äänensävyllä: ”Vauhtia pojat! Ei ole aikaa hukattavaksi! Nulnin tulevaisuus on meistä kiinni, suunnataan kohti luodetta!” Tämän sanottuaan Willmar aloitti hurjan ravauksen ja asetti Wellun äärirajoilleen, mutta se ja muut neljä hevosta tottelivat ratsastajiaan ja ravasivat eteenpäin hiekan vain pöllytessä.
Matka oli sujunut suorastaan mahtavasti, ilman ongelmia tai vihamielisiä vihollisia aina matkan puoleenväliin asti. Silloin näkyviin ilmeni pieni joukkio ratsastavia ritareita, Bretonnian väreissä!
Willmar huomasi tämän ja pysäytti hevosensa joka nosti etujalkansa ilmaan samalla, kun Willmar komensi ritareitaan pysähtymään. Hetken kuluttua Bretonnian ritarit olivat jo aivan lähellä, ja Willmar huomasi että heitä oli saman verran kuin heitäkin, eli viisi kaikkineen. He ratsastivat pelätyssä peitsimuodostelmassa, kauniine lippuineen ja kilpineen he saapuivat aivan Willmarin ritareiden viereen kunnes he pysähtyivät. Valtakunnan ritareiden johtaja ratsasti Willmarin luokse ja tiuskaisi tälle: ”Mitä sinä kurja Imperiumin ritari oikein ajattelet, kun pysähdyt eteemme noin vain!?”
”Anteeksi, minun nimeni on Willmar Wallenstein, sisäpiirin ensimmäisenluokan ritari, palveluksessanne. Minulla on kunnia, pyytää teitä oi neidon suojatit viemään hallitsiallenne sana siitä , että Imperiumi ja Nulnin kaupunki tarvitsee apuanne! Nulnin kaupunki on joutumassa epäkuolleiden valtaamaksi, ja täten pyytää apua Bretonnian kansalta!” Lausi Willmar, kunniakkaalla äänensävyllä, osoittaen kunnioitusta Bretonnialaisia kohtaan.
Bretonnian ritari vastasi silti tylysti: ” Mitä kuulenkaan! En suostu moiseen maan ja neidon petturuuteen ilman reilua taistoa! Jos voitat minut turnajais säännöillä, vien sanani herralleni ja lupaan tulla kaikkine miehineni puolustamaan Nulnin kaupunkia. Mutta jos sinä häviät, joka on todennäköistä. Sinä käännyt nyt takaisin, ja unohdat toiveesi liitosta Bretonnian kanssa.”
Willmarin suu loksahti auki kuullessaan sanoman, ja oli täysin hämillään. Haastaa nyt sisäpiirin ritari kaksinkamppailuun, tosin turnajaistyyli toi tasoitusta Bretonnialais ritarille. Itseasiassa Willmar ei ollut koskaan otellut turnajaisissa, vaikka siihen oli ollutkin mahdollisuuksia. Hän oli jotenkin pitänyt sitä rahvaana, kilpailla nyt taistelu taidoilla. Ihan kuin ei itse taistelut riittäisi todistamaan taitojaan. Mutta silti, Nulnin puolesta Willmarin oli suostuttava. Nyt ei keisarilta enään kyselty, vaan oli otettava ohjat omiin käsiinsä. Willmar tiesi että tämä hetki tultiin muistamaan, kaksi eri kulttuuria kohtaisivat taistelussa. Toisen kulttuurin tyyli, toisen voima. Kumpikin voisi voittaa, Bretonnian ritari oli vahvoilla turnajais kokemuksensa puolesta, Imperiumin ritari taas tasitelu kokemuksensa puolesta ja metallisten peitsien, joiden iskuvoima oli huomattavasti tehokkaampi kuin Bretonnian puisten peitsien.
”Kyllä, minulla on kunnia suostua haasteeseesi. Asettautukaamme asemiimme. Hans! Göre! Tuokaa minulle peitsi ja kilpi!”
Molemmat ritarit asettuivat paikoilleen, Hans ojensi Willmarille peitsensä. Se oli perus mallia, koko teräksinen peitsi, jonka pää on hiukan paksumpi kuin varsi ja terävämpi, mutta tässä tapauksessa pää on vaihdettu tylppään seremonia versioon. Olivathan he menossa keisarin eteen. Kilpi taas oli Gören oma kilpi, siinä oli Willmarin vaakuna ja takana Gören nimikirjaimet. Willmar oli luottavainen taitoihinsa, ja oli valmis tekemään mitä tahansa saadakseen Bretonnian puolelleen.
Willmar käänsi ratsunsa kohti bretonnialaista, ja tarttui vasemmalla kädellään kypäränsä metalliseen visiiriin ja veti sen naamansa suojaksi. Visiiri oli hiukan ruosteessa, mutta se ei haitannut näkökenttää, se inahti hiukan kun Willmar asetti sen paikoilleen. Oikealla kädellään Willmar nappasi peitsen ja asetti sen tanaan kohti taivasta. Vasempaan käteensä hän ujutti kilpensä ja asetti kätensä sydämmelleen. Willmar lausui vielä viimeiset sanansa ennen taistelua: ”Suojelkoon keisari minua, ja koko maata. Suokoon keisari minulle voiton, Nulnin puolesta.”
Toisella puolella hevosen selässä ollut Bretonnian ritari oli jo valmiina ja tämän lähettäjä oli jo paikoillaan, Willmar asetutti myös Hansin pitämään omaa lippuansa edessään. Willmar näki bretonnialaisen nyökkäävän, lipullinen bretonnialainen teki nopean kahdeksikon lipullaan ja veti sen pois tieltä, samalla bretonnialais ritari lähti laukkaan puinen peitsi tanassa. Nopeasti Hanskin heilautti lippuaan , ja Willmar lähti nopeaan laukkaa kohti bretonnialaista.
Tuntui kuin aika olisi hidastunut, molempien ritarien peitset kääntyivät toisiaan kohti, ja hevosten sekä ritarien panssarit hohtivat auringon valossa. Hiekka pöllysi tasangolla , kun kaksi rahvasta hevosta laukkasi täydellä vauhdilla toisiaan päin. Kumpikaan ritareista ei tuntenut pelkoa, sille ei ollut sijaa. Vain kunnialle ja rohkeudelle oli sijaa heidän veressään. Ylväästi he ratsastivat hiukan etu kumarassa kohti toisiaan.
Willmar pystyi jo melkein erottamaan bretonnialaisen ylimieliset silmät kypärän alta, bretonnialainen oli varma voitostaan jo ennen kuin he edes aloittivat. Syke alkoi kiihtymään, hiki tuli jo pintaan pelkästä jännityksestä, tanner tömisi. Ja ennen kuin kukaan edes tajusi, peitset kohtasivat vastustajansa. Bretonnialaisen peitsi rysähti suoraan Willmarin rengaspanssariin sydämmen oikealle puolelle ja puinen peitsi säpälöityi yhden jalan mitalta, Willmar ei ollut ennen tuntenut sellaista kipua. Tuntui kuin hän olisi jäänyt kiviseinän ja hevos orin väliin. Vaikka kipu oli suuri Willmar pystyi pelkällä tahdonlujuudellaan pysymään hevosensa selässä, bretonnialaisen tuuri ei ollut yhtä hyvä. Willmarin peitsi oli iskeytynyt suoraan tämän olkapäähän ja vienyt mennessään koko ritarin, kuului vain tömähdys ja bretonnialainen makasi maassa hiekan leijaillessa tämän ympärillä. Bretonnialaisen panssari oli lohjennut olkapäästä iskun voimasta, ja pala panssaria lojui nyt maassa, sen terävät laidat sojottivat hiekasta hiukan ylöspäin. Bretonnialaisen olkapää oli verinen, isku oli uponnut hiukan panssarin läpi. Uskottavasti olkapää oli mennyt sijoiltaan, olkapäässä oli pieni noin kahden tuuman pituinen viilto, joka veresti hiukan ja vuosi pikkariikkisen.
Willmar pysäytti hevosensa rajulla kiskaisulla ohjaimista, ja sai hevosensa käännettyä ilman suurempia ongelmia. Willmar laski peitsensä maahan, ja kiipesi pois Wellun selästä. Hän ojensi kilpensä Görelle ja lähti kävelemään kohti bretonnialaista joka makasi maassa, hiukan huonovointisen näköisenä. Willmar ojensi bretonnialaiselle oikean kätensä kunniallisesti ja tarjoutui nostamaan tämän ylös, kunnian miehenä bretonnialainen hyväksyi tarjouksen ja tarttui Willmarin kämmeneen. Willmar nosti bretonnialaisen ylös maasta ja sanoi tälle rauhallisen kunnioittavalla äänellä: ” Olen kiitollinen että sain otella sinua vastaan, ja uskon että kunnian miehenä sinä lunastat nyt lupauksesi ja ratsastat herrasi luo ja tulet auttamaan Nulnin puolustuksessa. Ja koska olemme otelleet, olisi mielekästä tietää ketä kiitämme Nulnin auttamisesta?”
Bretonnialainen näytti olevan otettu Willmarin puheesta ja sanoi päättäväisellä äänensävyllä: ” Kunnia on minun puolellani herra Wallenstein, ja anteeksi röyhkeyteni. Minä olen Patrice von Gallour, yksi Bretonnian sotaherroista. Minä annan kunniasanani , että tulen miehinen puolustamaan Nulnin kaupunkia neidon suojelemina. Olkoon neito teidän kansanne, nyt meidän on aika lähteä jotta ehdimme apuunne.” Näiden sanojen saattelemana ritarit nousivat ratsuilleen ja lähtivät molemmat kohti omia valtakuntiaan, vaikka he molemmat tiesivät että lopullinen päämäärä oli nyt sama: Puolustaa Nulnia, yhdessä. Ei yksilöinä. Uljaina miehinä, tietoisina onnistumisestaan, Willmar ja hänen ritarinsa lähtivät kohti Nulnia, tuota kaupungeista jalointa.
--------------------------------------------------------------------------------------
Antakaa taas kerran kommenttia ihan vapaasti, mutta älkää valittako kirjoitusvirheistä. Niitä tuleee kun nopeasti kirjoittaa.
-------------------------------------------------------Nulnin Tykit. Osa:2
Aamu sarasti jo kirkkaasti Nulnin mahtavilla kaduilla, kun Willmar Wallenstein satuloi mustaa hevostaan sellaiseen kuntoon , että sen kanssa kehtaisi keisarin edessä näyttätyä. Willmarin hevonen oli hänen vanha kumppaninsa, hän oli saanut sen vuosia sitten liittyessään sisäpiiriin. Sitä kutsuttiin Welluksi, isäntänsä mukaan. Wellu oli ehkä vanha, mutta silti erittäen vetreässä kunnossa. Sen karva oli hyvin tiheää ja sileää, vain yksi kohta oli huonommassa kunnossa; Sen oikean takajalan yläpuolella oli noin neljä tuumaa pitkä arpi, se oli saanut sen muutama vuosi sitten kun Metsähaltian keihäs oli uponnut suoraan Wellun panssarin lävitse ja jäänyt sojottamaan siitä ulos päin, Wellun kaatuessa tuskissaan maahan. Kaikkien onneksi keihäs ei ollut uponnut kunnolla, joten se saatiin vedettyä irti ilman suurempia seurauksia. Nyt jäljellä oli vain muisto, ja punertava arpi Wellun kyljessä. Wellu oli kaikessa komeudessaa mahtava näky, sen panssarista roikkui Wallensteinin vaakunan mukaan koristeltuja liinoja , jotka liihottivat tuulessa hellästi ja kauniisti.
Wellun panssariin oli kaiverrettu kauniin kultaisella erilaisia koristeita, josta näkyi selvästi erilaisia eläimiä ja lankoja. Willmar nosti itsenä Wellun selkää ja laukkasi ulos puisesta tallistaan suoraan Nulnin kivisille kaduille, jotka kimaltelivat kauniisti auringon loisteessa kuin kauneimmat silmät kaikkein kauneimman naisen päässä. Willmar ravasi pitkin kivisiä teitä, kohti pientä majataloa jossa hänen apurinsa nukkuivat. Itse hän asui Nulnin koillis puolella pienessä puu talossa, joka oli joskus toiminut tavernana ventovieraille, mutta nykyään se oli Willmarin edustuksillinen asunto. Asunto joka oli täynnä vahoja panssareita ja aseita vuosien varrelta, kaikkein kallein aarre Willmarille oli kuitenkin hänen isoisänsä vanha peitsi. Se oli sata vuotta vanha, ja oli kuulunut hänen isoisälleen joka oli itsensä keisarin henkivartia. Peitsi oli puinen, ja sillä oli metallinen kärki, joka oli tosin jo ruosteessa ja kellerti hiukan, pieniä puun säleitä oli irronnut peitsestä , mutta se oli yhä huippu kunnossa. Willmar saapui majatalolle nopeasti, eihän sinne ollut kuin muutama sata jalkaa. Willmar heitti oikean jalkansa hevosen yli ja laskeutui pehmeästi maahan, hän tartttui Wellun ohjaksista ja sitoi ne muiden ritarien hevosten viereen puiseen tukipaaluun kinnii.
Willmar käveli pättäväisesti majatalon ovelle ja avasi sen hitaasti, vanha puuovi narskui hellästi auetessaan. Willmar vilkaisi ympärilleen ja huomasi oviaukon päähalliin jossa ritarit istuskelivat. Willmar nosti kumpaakin jalkaansa kerrallaan ja poisti likaiset metalli kenkänsä jaloistaan ja asetti ne naulakon alle varovasti varoen likaannuttamasta muiden vaatteita. Kun Willmar asteli lähemmäs hallin oviaukkoa hän kuuli tutun äänen, se oli selkeästi nuoren Hansin ääni. Willmar jäi hetkeksi paikoilleen ja alkoi kuuntelemaan mitä Hans oli sanomassa. ”...ja se käsky hyökätä oli aivan älytön! Siis täys itsemurhaisku! Ja näittehän tekin mitä Mitchille kävi! Ja sekin oli aina varomaton, pitäisi nyt ritarin olla valppaana, eikä tajuta sillä hetkellä kun terä on viiltänyt kurkkusi!”
Tässä vaiheessa Willmar asteli hitaasti Hansin taakse tämän yhä jatkaessa puhumistaasn normaalilla äänellä, Willmar nosti oikean kätensä ylös näyttääkseen muille ritareille , että he olisivat hiljaa.
Hitaasti mutta varmasti Willmarin oikea käsi laskeutui huotralle, hänen sormensa hipoivat miekan kahvaa vyöltä. Siitä sekunnin murto-osassa hän oli vetänyt miekkansa esille ja asettanut sen Hansin kurkulle, miekan kiiltelevä terä hipoi aivan Hansin ihoa ja se pysyi täysin vakaana taitavan miehen käsittelyssä. Hans säpsähti tuntiessaan kylmän teräksen kaulallaan, hiki alkoi tulla pintaan ja se valui aina miekan terälle asti, jääden makaamaan siihen kuin veri puhtaalle lasille. Willmar laski päänsä Hansin korvalle ja sanoi tälle matalalla äänensävyllä hiukan sarkastisesti: ” Eikö ritarin pitänyt olla varuillaan? Jos et olisi alamaiseni, pääsi lojuisi nyt verisenä lattialla eikä kukaa olisi voinut tehdä mitään. ” Tämän jälkeen Willmar nosti miekkansa Hansin kaulalta ja asetti sen taitavasti ja nopeasti huotraan, ja jatkoi puhumistaan: ” Mutta nyt, pakatkaa tavaranne ja tulkaa. Meillä on pitkä päivä edessämmä, me matkaamme tänään luoteeseen ja sieltä Altdorfiin tapaamaan keisaria. Siellä informoimme häntä eilisen tapahtumista, ja pyydämme lupaa solmia liitto Bretonnian kanssa. Sen jälkeen matkaamme Lorenin lävitse, ja pyydämme Bretonnialta apua kaupunkimme ongelmaan.” Tämän sanottuaan Willmar kääntyi paikallaan ja marssi majatalon lävitse ovelle ja aukaisi sen varmoin ottein. Hän käveli ulos majatalosta, pyyhki pölyjä olkapäältään ja irrotti Wellun ohjaimet puisesta paalusta. Willmar tarrtui Wellun satulaan ja kiskaisi itsensä tukevasti satulalleen. Hetken kuluttua muut ritarit kävelivät ulos ovesta täysissä pansareissa ja varustuksissa. Miekat kauniisti huotrissaan, kypärät tukevasti kainaloissa ja kilvet selässä, he astelivat hevosilleen ja irrottivat nämä paalustaan. He nousivat uljaasti hevosilleen ja istuivat niillä ryhdissä selkä suorana. Willmar näytti esimerkkiä ritareilleen ja lähti laukkaan kohti kaupungin porttia, kavioiden kalkatus kantautui kaupungin halki viiden ritarin laukatessa kiviteitä pitkin kohti kaupungin porttia. Ritarit saapuivat porteille Willmarin perässä nopeasti ja ohittivat tuon massiivisen kiviportin nopealla temmolla. Portti oli kaunis kivi rakennelma, se oli ainakin kymmenen jalkaa korkea ja samanverran leveä. Sen molemmilla puolilla kohosi kauniit vartiotornit, joilta oli näkymä aina Loreniin saakka. Ritarit jatkoivat uljasta laukkaansa Willmarin perässä, joka huusi vauhdissa komennon tovereilleen käskevällä äänensävyllä: ”Vauhtia pojat! Ei ole aikaa hukattavaksi! Nulnin tulevaisuus on meistä kiinni, suunnataan kohti luodetta!” Tämän sanottuaan Willmar aloitti hurjan ravauksen ja asetti Wellun äärirajoilleen, mutta se ja muut neljä hevosta tottelivat ratsastajiaan ja ravasivat eteenpäin hiekan vain pöllytessä.
Matka oli sujunut suorastaan mahtavasti, ilman ongelmia tai vihamielisiä vihollisia aina matkan puoleenväliin asti. Silloin näkyviin ilmeni pieni joukkio ratsastavia ritareita, Bretonnian väreissä!
Willmar huomasi tämän ja pysäytti hevosensa joka nosti etujalkansa ilmaan samalla, kun Willmar komensi ritareitaan pysähtymään. Hetken kuluttua Bretonnian ritarit olivat jo aivan lähellä, ja Willmar huomasi että heitä oli saman verran kuin heitäkin, eli viisi kaikkineen. He ratsastivat pelätyssä peitsimuodostelmassa, kauniine lippuineen ja kilpineen he saapuivat aivan Willmarin ritareiden viereen kunnes he pysähtyivät. Valtakunnan ritareiden johtaja ratsasti Willmarin luokse ja tiuskaisi tälle: ”Mitä sinä kurja Imperiumin ritari oikein ajattelet, kun pysähdyt eteemme noin vain!?”
”Anteeksi, minun nimeni on Willmar Wallenstein, sisäpiirin ensimmäisenluokan ritari, palveluksessanne. Minulla on kunnia, pyytää teitä oi neidon suojatit viemään hallitsiallenne sana siitä , että Imperiumi ja Nulnin kaupunki tarvitsee apuanne! Nulnin kaupunki on joutumassa epäkuolleiden valtaamaksi, ja täten pyytää apua Bretonnian kansalta!” Lausi Willmar, kunniakkaalla äänensävyllä, osoittaen kunnioitusta Bretonnialaisia kohtaan.
Bretonnian ritari vastasi silti tylysti: ” Mitä kuulenkaan! En suostu moiseen maan ja neidon petturuuteen ilman reilua taistoa! Jos voitat minut turnajais säännöillä, vien sanani herralleni ja lupaan tulla kaikkine miehineni puolustamaan Nulnin kaupunkia. Mutta jos sinä häviät, joka on todennäköistä. Sinä käännyt nyt takaisin, ja unohdat toiveesi liitosta Bretonnian kanssa.”
Willmarin suu loksahti auki kuullessaan sanoman, ja oli täysin hämillään. Haastaa nyt sisäpiirin ritari kaksinkamppailuun, tosin turnajaistyyli toi tasoitusta Bretonnialais ritarille. Itseasiassa Willmar ei ollut koskaan otellut turnajaisissa, vaikka siihen oli ollutkin mahdollisuuksia. Hän oli jotenkin pitänyt sitä rahvaana, kilpailla nyt taistelu taidoilla. Ihan kuin ei itse taistelut riittäisi todistamaan taitojaan. Mutta silti, Nulnin puolesta Willmarin oli suostuttava. Nyt ei keisarilta enään kyselty, vaan oli otettava ohjat omiin käsiinsä. Willmar tiesi että tämä hetki tultiin muistamaan, kaksi eri kulttuuria kohtaisivat taistelussa. Toisen kulttuurin tyyli, toisen voima. Kumpikin voisi voittaa, Bretonnian ritari oli vahvoilla turnajais kokemuksensa puolesta, Imperiumin ritari taas tasitelu kokemuksensa puolesta ja metallisten peitsien, joiden iskuvoima oli huomattavasti tehokkaampi kuin Bretonnian puisten peitsien.
”Kyllä, minulla on kunnia suostua haasteeseesi. Asettautukaamme asemiimme. Hans! Göre! Tuokaa minulle peitsi ja kilpi!”
Molemmat ritarit asettuivat paikoilleen, Hans ojensi Willmarille peitsensä. Se oli perus mallia, koko teräksinen peitsi, jonka pää on hiukan paksumpi kuin varsi ja terävämpi, mutta tässä tapauksessa pää on vaihdettu tylppään seremonia versioon. Olivathan he menossa keisarin eteen. Kilpi taas oli Gören oma kilpi, siinä oli Willmarin vaakuna ja takana Gören nimikirjaimet. Willmar oli luottavainen taitoihinsa, ja oli valmis tekemään mitä tahansa saadakseen Bretonnian puolelleen.
Willmar käänsi ratsunsa kohti bretonnialaista, ja tarttui vasemmalla kädellään kypäränsä metalliseen visiiriin ja veti sen naamansa suojaksi. Visiiri oli hiukan ruosteessa, mutta se ei haitannut näkökenttää, se inahti hiukan kun Willmar asetti sen paikoilleen. Oikealla kädellään Willmar nappasi peitsen ja asetti sen tanaan kohti taivasta. Vasempaan käteensä hän ujutti kilpensä ja asetti kätensä sydämmelleen. Willmar lausui vielä viimeiset sanansa ennen taistelua: ”Suojelkoon keisari minua, ja koko maata. Suokoon keisari minulle voiton, Nulnin puolesta.”
Toisella puolella hevosen selässä ollut Bretonnian ritari oli jo valmiina ja tämän lähettäjä oli jo paikoillaan, Willmar asetutti myös Hansin pitämään omaa lippuansa edessään. Willmar näki bretonnialaisen nyökkäävän, lipullinen bretonnialainen teki nopean kahdeksikon lipullaan ja veti sen pois tieltä, samalla bretonnialais ritari lähti laukkaan puinen peitsi tanassa. Nopeasti Hanskin heilautti lippuaan , ja Willmar lähti nopeaan laukkaa kohti bretonnialaista.
Tuntui kuin aika olisi hidastunut, molempien ritarien peitset kääntyivät toisiaan kohti, ja hevosten sekä ritarien panssarit hohtivat auringon valossa. Hiekka pöllysi tasangolla , kun kaksi rahvasta hevosta laukkasi täydellä vauhdilla toisiaan päin. Kumpikaan ritareista ei tuntenut pelkoa, sille ei ollut sijaa. Vain kunnialle ja rohkeudelle oli sijaa heidän veressään. Ylväästi he ratsastivat hiukan etu kumarassa kohti toisiaan.
Willmar pystyi jo melkein erottamaan bretonnialaisen ylimieliset silmät kypärän alta, bretonnialainen oli varma voitostaan jo ennen kuin he edes aloittivat. Syke alkoi kiihtymään, hiki tuli jo pintaan pelkästä jännityksestä, tanner tömisi. Ja ennen kuin kukaan edes tajusi, peitset kohtasivat vastustajansa. Bretonnialaisen peitsi rysähti suoraan Willmarin rengaspanssariin sydämmen oikealle puolelle ja puinen peitsi säpälöityi yhden jalan mitalta, Willmar ei ollut ennen tuntenut sellaista kipua. Tuntui kuin hän olisi jäänyt kiviseinän ja hevos orin väliin. Vaikka kipu oli suuri Willmar pystyi pelkällä tahdonlujuudellaan pysymään hevosensa selässä, bretonnialaisen tuuri ei ollut yhtä hyvä. Willmarin peitsi oli iskeytynyt suoraan tämän olkapäähän ja vienyt mennessään koko ritarin, kuului vain tömähdys ja bretonnialainen makasi maassa hiekan leijaillessa tämän ympärillä. Bretonnialaisen panssari oli lohjennut olkapäästä iskun voimasta, ja pala panssaria lojui nyt maassa, sen terävät laidat sojottivat hiekasta hiukan ylöspäin. Bretonnialaisen olkapää oli verinen, isku oli uponnut hiukan panssarin läpi. Uskottavasti olkapää oli mennyt sijoiltaan, olkapäässä oli pieni noin kahden tuuman pituinen viilto, joka veresti hiukan ja vuosi pikkariikkisen.
Willmar pysäytti hevosensa rajulla kiskaisulla ohjaimista, ja sai hevosensa käännettyä ilman suurempia ongelmia. Willmar laski peitsensä maahan, ja kiipesi pois Wellun selästä. Hän ojensi kilpensä Görelle ja lähti kävelemään kohti bretonnialaista joka makasi maassa, hiukan huonovointisen näköisenä. Willmar ojensi bretonnialaiselle oikean kätensä kunniallisesti ja tarjoutui nostamaan tämän ylös, kunnian miehenä bretonnialainen hyväksyi tarjouksen ja tarttui Willmarin kämmeneen. Willmar nosti bretonnialaisen ylös maasta ja sanoi tälle rauhallisen kunnioittavalla äänellä: ” Olen kiitollinen että sain otella sinua vastaan, ja uskon että kunnian miehenä sinä lunastat nyt lupauksesi ja ratsastat herrasi luo ja tulet auttamaan Nulnin puolustuksessa. Ja koska olemme otelleet, olisi mielekästä tietää ketä kiitämme Nulnin auttamisesta?”
Bretonnialainen näytti olevan otettu Willmarin puheesta ja sanoi päättäväisellä äänensävyllä: ” Kunnia on minun puolellani herra Wallenstein, ja anteeksi röyhkeyteni. Minä olen Patrice von Gallour, yksi Bretonnian sotaherroista. Minä annan kunniasanani , että tulen miehinen puolustamaan Nulnin kaupunkia neidon suojelemina. Olkoon neito teidän kansanne, nyt meidän on aika lähteä jotta ehdimme apuunne.” Näiden sanojen saattelemana ritarit nousivat ratsuilleen ja lähtivät molemmat kohti omia valtakuntiaan, vaikka he molemmat tiesivät että lopullinen päämäärä oli nyt sama: Puolustaa Nulnia, yhdessä. Ei yksilöinä. Uljaina miehinä, tietoisina onnistumisestaan, Willmar ja hänen ritarinsa lähtivät kohti Nulnia, tuota kaupungeista jalointa.
--------------------------------------------------------------------------------------
Antakaa taas kerran kommenttia ihan vapaasti, mutta älkää valittako kirjoitusvirheistä. Niitä tuleee kun nopeasti kirjoittaa.
