Inkvisiittori Lantis, osa II: Tositoimiin!
Lähetetty: Ti 20.04.2004 20:54
Ja taas pukkaa Lantista, tällä kertaa päästään jo hommiin.
Ja taas niille jotka eivät ole Lantikseen tutustuneet ja haluaisivat sen tehdä:
Prologi:
http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23073
Osa I
http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23131
********************************************
Inkvisiittori Lantis, osa II
Punaiseen kaapuun verhoutunut, pitkä hahmo kahlasi tummassa, mutaisessa vedessä. Sitä seurasi kirjava joukko; leijuva, mekaaninen pääkallo, muutama kiväärimies, kaksi pappia ja nuori, punaviittainen mies.
Yhtäkkiä johtava hahmo hyppäsi viereiseen onkaloon ja viittasi muita seuraamaan. Ei kulunut montaakaan sekuntia kun ohitse marssi joukko joka lähes peittosi ensimmäisen kummallisuudessaan. Seurue koostui lähes kokonaan hirveistä, mutatoituneista ihmisistä. Jotkut huusivat epäpyhiä sanoja, toiset lauloivat kirottuja säkeitä.
Mutta kaikille oli ominaista se, että jokainen heistä kantoi Khornen, Veren jumalan symbolia. Kun he olivat menneet ohitse, astui kaapumies takaisin kulkureitille. Hän katsoi seuruettaan ja laski hupun olkapäilleen. Hupun alta paljastuivat Inkvisiittori Carlstonin vakavat, huolestuneet kasvot.
”Mutantteja on tullut nyt tiuhempaan tahtiin. Luulen, että alamme lähestyä keskustaa. Olkaa varuillanne ja pitäkää aseenne käsillä.” Hän sanoi.
Lantis oli ollut varuillaan jo ne kaikki neljä päivää jonka aikana he olivat tarponeet Reisnerin kaupungin viemäreissä, ja nyt hänen hermonsa alkoivat olla riekaleina. Carlston sen sijaan näytti samanlaiselta kuin ennenkin. Niin, hän oli jo tottunut tällaiseen, toisin kuin Lantis. Vielä he eivät olleet joutuneet käyttämään aseitaan, mutta nuori noviisi epäili että sekin aika vielä koittaisi.
”Opettaja, mitä luulet keskustassa olevan?” Lantis kysyi Carlstonilta, käyttäen hänestä muotoa ’opettaja’, niin kuin etiketti määräsi.
”Minulla on pelkkiä aavistuksia… Pelkkiä aavistuksia, nuori ystäväni.” vanha Inkvisiittori virkkoi.
”Sensorit ilmoittavat, että olemme suoraan kaupungin keskustan alapuolella.” tuli yksi sotilaista, Reinell, kertomaan.
”Heidän pyhättönsä on aivan lähellä, voin jo tuntea epäpyhän auran.” mumisi yksi papeista. Carlston kurtisti kulmiaan ja katsoi eteenpäin tunnelin pimeyteen ja nosti Voimavasaransa olalleen. Niin, Carlston kantoi Voimavasaraa, toisin kuin suurin osa vanhemmista Inkvisiittoreista, jotka olivat kukistaneet Demonilordin ja ansainneet Demonivasaran. Tätä hetkeä elämässään Carlstonkin odotti.
Seurue saapui ison hallin suuaukolle. Sieltä he näkivät karmaisevan näyn: satoja mutantteja sytyttämässä isoa soihtua hallin keskelle. Jotkut lauloivat epäpyhiä sanoja ja jotkut palvoivat polvillaan Khornen symbolia.
”Tulkaa, siirtykäämme ylätasanteelle, sieltä käsin voimme paremmin hyökätä.” Carlston viittoi muille.
”Hyökätä?! Miksi hyökätä? Mutanteilla on satakertainen ylivoima meihin nähden”, Sotilas Reinell kysyi silmät pyöreinä, ”Miksemme vain kutsu radiolähettimellä paikallista Kaartia putsaamaan tämän pesän?”
”Siitä vaan! Yritä soittaa radiopuhelimellasi Kaartin päämajaan”, Carlston supisi närkästyneenä, ”Noh, eikö onnistu? Johtuu varmaan siitä, että olemme kaksi kilometriä maan alla, signaali ei kanna täältä. Voit tietenkin lähteä nyt juoksemaan tunneliverkoston suuaukolle, mutta sitten kun joukot saapuisivat tänne viikon päästä olisi jo pahin ehtinyt tapahtua. Täällä valmistellaan rituaalia.”
”Totta kai, herra. Olette aivan oikeassa. Mutta mikä on taktiikkamme, suoraan taistelemalla emme voi voittaa.” Toinen sotilas, Crus, sanoi.
”Näettekö katon tukipilarit? Ne kulkevat seiniä pitkin. Teillähän on melta -räjähteet mukananne? Asentakaa ne ylätasanteelle pylväisiin. Niiden pitäisi riittää räjäyttämään tuo katto alas mutanttien niskaan.”
Lantis katsoi tätä kaikkea ihmeissään. Miten Carlston pystyi tuohon. Hän tuntui aina tietävän mitä piti tehdä, eikä ollut koskaan ymmällään. Ja hänestäkö olisi tarkoitus tehdä tuollainen mies?
Seurue siirtyi vaivihkaa ylätasanteelle. Siellä heitä odotti epämieluisa yllätys: Se oli vartioitu. Kaksi viisihenkistä mutanttiryhmää seisoskeli tasanteen kummallakin puolella. Lantis näki että he olivat poikkeuksellisen hyvin aseistettuja.
Carlston heittäytyi kaiteen suojaan piiloon ja muut seurasivat perässä.
”Meidän täytyy eliminoida molemmat ryhmät. Mutta sen on tapahduttava yhtä aikaa, eikä ääntäkään saa kuulua.”
”Miten jakaudumme?” Reinell kysyi.
”Minä, Crus ja Greis hoidamme vasemmanpuoleisen. Sinä, Lantis ja Loure oikean puolen. Hyökkäämme tasan kello 04500, hiipikää ennen sitä niin lähelle heitä kuin mahdollista. Ja käyttäkää vain miekkoja ja veitsiä, emme saa päästää ääntäkään.
Ja niin he jakaantuivat, ja Lantis lähti oman ryhmänsä kanssa kohti oikeanpuoleista mutanttiryhmää. Hän veti miekkansa esiin ja katsoi kelloaan: 04450. Hän viittasi Reinelliä ja Loure valmistautumaan.
Kun kellon numerot muuttuivat muotoon 04500, Lantis hyökkäsi sotilas ja pappi heti takanaan. Hän pisti ensimmäistä mutanttia kaulaan ja pyörähti iskien toista veitsellä otsaan. Reinell, taitavana puukonkäyttäjänä tappoi myöskin kaksi. Pappi Loure sen sijaan oli kokematon taistelija, ja viimeinen elossa oleva ehtikin iskeä jättimäiselle nyrkillään tätä ohimoon juuri ennen kuin Lantiksen miekka upposi sen sydämeen.
Kaikki oli tapahtunut vain muutamassa sekunnissa, ja Lantis ryntäsi heti Louren luo. Tämä oli tajuton, ja verivana lähti hänen ohimostaan. Samassa hän muisti, että tasanteen toisella puolellakin oli taisteltu, ja hän äkkiä nostikin päätään. Helpotuksekseen hän näki Carlstonin silmien kurkkivan kaiteen yli alas. Hän teki sen itsekin ja näki ettei heitä oltu kuultu.
”Minä vien Louren. Kiinnitä sinä Crusin kanssa räjähteet ja tulkaa sitten hallin suuaukolle.” Lantis sanoi Reinelille ja lähti Loure olallaan.
Suuaukolle oli tullut myös Carlston ja toinen pappi, Greis.
”Kuinka paha Louren haava on?” Carlston kysyi nähdessään Lantiksen ja haavoittuneen papin. Hän ei ollut niitä miehiä jotka olisivat kysyneet ’mitä hänelle tapahtui?’
”En tiedä. Mutantti huitaisi häntä todella kovaa ja hän on nyt tajuton.” Lantis kertoi.
”Noh, toivottavasti hän kestää… Katsos, he ovat muodostaneet piirin.” Carlston sanoi ja osoitti hallin keskustaan. Piirin keskellä seisoi alaston mies, joka oli valeltu verellä ja tämä huusi Khornen nimeä kuin vimmattu.
”Meillä alkaa olla jo kiire… Toivottavasti Reinell ja Crus eivät jääneet sinne loikomaan.” Vanha Inkvisiittori puheli, kun samassa sotilaat jo laskeutuivatkin kiviportaita.
”Homma hoidettu. Nyt täytyy vain painaa punaista nappia niin noiden päällä sataa tonneittain kiviainesta.” Crus huohotti.
He juoksivat jonkin matkaa hallista poispäin Lantis kantaen edelleen Lourea, kunnes Carlston pysäytti heidät.
”Nyt emme ole enää vaarassa. Laukaiskaa räjähteet.” Hän sanoi.
Reinell ja Crus asettivat laukaisimen maahan ja Carlston painoi punaista kytkintä.
Mitään ei tapahtunut.
”Nyt meillä on ongelmia…” Carlston henkäisi.
”Eih, virtapiiri on varmaan kärähtänyt,” Reinell voihkaisi, ”voin kyllä avata sen ja katsoa voinko tehdä asialle mitään. Mahdollisuus, että voin korjata vian, on ikävä kyllä häviävän pieni.”
”Emme voi nyt laskea sen varaan.” Carlston sanoi ja kaivoi isoa reppuaan, ottaen sieltä pitkän tarkkuuskiväärin.
”Lantis, sinun on mentävä takaisin ja ammuttava isäntä, ennen kuin demoni valtaa hänen ruumiinsa. Meillä ei ole aikaa hakea apuja. Velvollisuutemme on pelastaa se mitä on pelastettavissa. Emme saa antaa Demonin ilmestyä. Itse en voi sitä tehdä, käteni ovat jo vanhat ja tärisevät enkä osuisi maaliin. Mutta sinä, nuorena miehenä, voisit siinä onnistua.” Carlston sanoi ja katsoi Lantista suoraan silmiin.
”Tietenkin, opettaja.” Lantis vastasi ja otti kiväärin vastaan. Nyt hän pääsisi näyttämään, mitä oli oppinut kotiplaneetallaan.
Hän juoksi takaisin luolan suuaukolle. Siellä oli laulu voimistunut, ja keskellä olevan soihdun tuli paloi jättimäisellä liekillä.
Lantis laskeutui vatsalleen maahan ja asetti kiväärin eteensä. Hän otti sihdin tärisevään, huutavaan mieheen ringin keskellä. Tärinä alkoi voimistua, ja Lantis laukaisi aseensa.
Luoti osui suoraan miehen päähän, murskaten sen kuin kookospähkinän.
Koko halliin laskeutui hiljaisuus. Sitten alkoi maa täristä, ja kuolleen miehen ruumiista nousi jättimäinen, punainen siivekäs demoni ylös. Tämä kantoi jättimäistä kirvestä ja karjui niin että Lantiskin jähmettyi kauhusta.
Siinä samassa se näki hänet ja lähti kävelemään häntä kohti, heiluttaen suurta kirvestään. Lantis oli pelosta kankeana eikä pystynyt liikkumaan, vaikka hän oli kuinka kuolemassa muutamien sekuntien päästä.
Silloin Lantikseen tarttuivat vahvat käsivarret, hänet nostettiin olkapäälle ja lähdettiin juosten kantamaan kohti käytävää. Demoni vauhkoontui ja aikoi lähteä perään.
Sen pysäytti kuitenkin kymmenen tonnin kivimurikka, joka putosi suoraan sen päälle. Koko halli alkoi muutenkin sortua, ja mutantit juoksivat paniikissa käytävään, ainoastaan huomatakseen sen sortuneeksi, ja jäivät näin kivimassojen alle, murskautuen tai tukehtuen kuoliaaksi.
Lantis alkoi tointua shokista, ja hänet laskettiinkin nojaamaan kiviseinään. Kun hän katsoi pelastajaansa, hän näki Carlstonin tutut kasvot.
”Se oli hilkulla, poika. En ihmettele että jähmetyit pelosta, todistit Verenjanoajan, Khornen ensimmäisen palvelijan, ilmestymistä kuolleesta ruumiista.” Hän totesi huohottaen.
”Onneksi Reinell ja Crus saivat laukaisimen toimimaan, annoin heille radiolla käskyn laukaista räjähteet kun olin saanut sinut olalleni.” Hän vielä jatkoi.
Lantis oli vieläkin jähmeä. Hän katsoi muita ja kysyi:
”Miten Loure voi?”
”Hän kuoli. Verenhukkaan.” Carlston vastasi synkästi.
Lantis nojautui kivivalliin. Hän oli vähitellen jo alkanut pitää tuosta oudosta, pienestä miehestä.
Lopulta Carlston sanoi:
”Nyt meidän pitää lähteä. Matka ulos on pitkä, enkä halua olla täällä enää yhtään kauemmin kuin pakollista.”
Ja niin he lähtivät, Carlston otti Louren ruumiin kannettavakseen. Lantis sulatteli marssiessaan kaikkea kokemaansa: ”tällaistako on olla Inkvisiittori?”
***************************************************
Risuja & Ruusuja kehiin, jos vain jaksatte.
-A
Ja taas niille jotka eivät ole Lantikseen tutustuneet ja haluaisivat sen tehdä:
Prologi:
http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23073
Osa I
http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23131
********************************************
Inkvisiittori Lantis, osa II
Punaiseen kaapuun verhoutunut, pitkä hahmo kahlasi tummassa, mutaisessa vedessä. Sitä seurasi kirjava joukko; leijuva, mekaaninen pääkallo, muutama kiväärimies, kaksi pappia ja nuori, punaviittainen mies.
Yhtäkkiä johtava hahmo hyppäsi viereiseen onkaloon ja viittasi muita seuraamaan. Ei kulunut montaakaan sekuntia kun ohitse marssi joukko joka lähes peittosi ensimmäisen kummallisuudessaan. Seurue koostui lähes kokonaan hirveistä, mutatoituneista ihmisistä. Jotkut huusivat epäpyhiä sanoja, toiset lauloivat kirottuja säkeitä.
Mutta kaikille oli ominaista se, että jokainen heistä kantoi Khornen, Veren jumalan symbolia. Kun he olivat menneet ohitse, astui kaapumies takaisin kulkureitille. Hän katsoi seuruettaan ja laski hupun olkapäilleen. Hupun alta paljastuivat Inkvisiittori Carlstonin vakavat, huolestuneet kasvot.
”Mutantteja on tullut nyt tiuhempaan tahtiin. Luulen, että alamme lähestyä keskustaa. Olkaa varuillanne ja pitäkää aseenne käsillä.” Hän sanoi.
Lantis oli ollut varuillaan jo ne kaikki neljä päivää jonka aikana he olivat tarponeet Reisnerin kaupungin viemäreissä, ja nyt hänen hermonsa alkoivat olla riekaleina. Carlston sen sijaan näytti samanlaiselta kuin ennenkin. Niin, hän oli jo tottunut tällaiseen, toisin kuin Lantis. Vielä he eivät olleet joutuneet käyttämään aseitaan, mutta nuori noviisi epäili että sekin aika vielä koittaisi.
”Opettaja, mitä luulet keskustassa olevan?” Lantis kysyi Carlstonilta, käyttäen hänestä muotoa ’opettaja’, niin kuin etiketti määräsi.
”Minulla on pelkkiä aavistuksia… Pelkkiä aavistuksia, nuori ystäväni.” vanha Inkvisiittori virkkoi.
”Sensorit ilmoittavat, että olemme suoraan kaupungin keskustan alapuolella.” tuli yksi sotilaista, Reinell, kertomaan.
”Heidän pyhättönsä on aivan lähellä, voin jo tuntea epäpyhän auran.” mumisi yksi papeista. Carlston kurtisti kulmiaan ja katsoi eteenpäin tunnelin pimeyteen ja nosti Voimavasaransa olalleen. Niin, Carlston kantoi Voimavasaraa, toisin kuin suurin osa vanhemmista Inkvisiittoreista, jotka olivat kukistaneet Demonilordin ja ansainneet Demonivasaran. Tätä hetkeä elämässään Carlstonkin odotti.
Seurue saapui ison hallin suuaukolle. Sieltä he näkivät karmaisevan näyn: satoja mutantteja sytyttämässä isoa soihtua hallin keskelle. Jotkut lauloivat epäpyhiä sanoja ja jotkut palvoivat polvillaan Khornen symbolia.
”Tulkaa, siirtykäämme ylätasanteelle, sieltä käsin voimme paremmin hyökätä.” Carlston viittoi muille.
”Hyökätä?! Miksi hyökätä? Mutanteilla on satakertainen ylivoima meihin nähden”, Sotilas Reinell kysyi silmät pyöreinä, ”Miksemme vain kutsu radiolähettimellä paikallista Kaartia putsaamaan tämän pesän?”
”Siitä vaan! Yritä soittaa radiopuhelimellasi Kaartin päämajaan”, Carlston supisi närkästyneenä, ”Noh, eikö onnistu? Johtuu varmaan siitä, että olemme kaksi kilometriä maan alla, signaali ei kanna täältä. Voit tietenkin lähteä nyt juoksemaan tunneliverkoston suuaukolle, mutta sitten kun joukot saapuisivat tänne viikon päästä olisi jo pahin ehtinyt tapahtua. Täällä valmistellaan rituaalia.”
”Totta kai, herra. Olette aivan oikeassa. Mutta mikä on taktiikkamme, suoraan taistelemalla emme voi voittaa.” Toinen sotilas, Crus, sanoi.
”Näettekö katon tukipilarit? Ne kulkevat seiniä pitkin. Teillähän on melta -räjähteet mukananne? Asentakaa ne ylätasanteelle pylväisiin. Niiden pitäisi riittää räjäyttämään tuo katto alas mutanttien niskaan.”
Lantis katsoi tätä kaikkea ihmeissään. Miten Carlston pystyi tuohon. Hän tuntui aina tietävän mitä piti tehdä, eikä ollut koskaan ymmällään. Ja hänestäkö olisi tarkoitus tehdä tuollainen mies?
Seurue siirtyi vaivihkaa ylätasanteelle. Siellä heitä odotti epämieluisa yllätys: Se oli vartioitu. Kaksi viisihenkistä mutanttiryhmää seisoskeli tasanteen kummallakin puolella. Lantis näki että he olivat poikkeuksellisen hyvin aseistettuja.
Carlston heittäytyi kaiteen suojaan piiloon ja muut seurasivat perässä.
”Meidän täytyy eliminoida molemmat ryhmät. Mutta sen on tapahduttava yhtä aikaa, eikä ääntäkään saa kuulua.”
”Miten jakaudumme?” Reinell kysyi.
”Minä, Crus ja Greis hoidamme vasemmanpuoleisen. Sinä, Lantis ja Loure oikean puolen. Hyökkäämme tasan kello 04500, hiipikää ennen sitä niin lähelle heitä kuin mahdollista. Ja käyttäkää vain miekkoja ja veitsiä, emme saa päästää ääntäkään.
Ja niin he jakaantuivat, ja Lantis lähti oman ryhmänsä kanssa kohti oikeanpuoleista mutanttiryhmää. Hän veti miekkansa esiin ja katsoi kelloaan: 04450. Hän viittasi Reinelliä ja Loure valmistautumaan.
Kun kellon numerot muuttuivat muotoon 04500, Lantis hyökkäsi sotilas ja pappi heti takanaan. Hän pisti ensimmäistä mutanttia kaulaan ja pyörähti iskien toista veitsellä otsaan. Reinell, taitavana puukonkäyttäjänä tappoi myöskin kaksi. Pappi Loure sen sijaan oli kokematon taistelija, ja viimeinen elossa oleva ehtikin iskeä jättimäiselle nyrkillään tätä ohimoon juuri ennen kuin Lantiksen miekka upposi sen sydämeen.
Kaikki oli tapahtunut vain muutamassa sekunnissa, ja Lantis ryntäsi heti Louren luo. Tämä oli tajuton, ja verivana lähti hänen ohimostaan. Samassa hän muisti, että tasanteen toisella puolellakin oli taisteltu, ja hän äkkiä nostikin päätään. Helpotuksekseen hän näki Carlstonin silmien kurkkivan kaiteen yli alas. Hän teki sen itsekin ja näki ettei heitä oltu kuultu.
”Minä vien Louren. Kiinnitä sinä Crusin kanssa räjähteet ja tulkaa sitten hallin suuaukolle.” Lantis sanoi Reinelille ja lähti Loure olallaan.
Suuaukolle oli tullut myös Carlston ja toinen pappi, Greis.
”Kuinka paha Louren haava on?” Carlston kysyi nähdessään Lantiksen ja haavoittuneen papin. Hän ei ollut niitä miehiä jotka olisivat kysyneet ’mitä hänelle tapahtui?’
”En tiedä. Mutantti huitaisi häntä todella kovaa ja hän on nyt tajuton.” Lantis kertoi.
”Noh, toivottavasti hän kestää… Katsos, he ovat muodostaneet piirin.” Carlston sanoi ja osoitti hallin keskustaan. Piirin keskellä seisoi alaston mies, joka oli valeltu verellä ja tämä huusi Khornen nimeä kuin vimmattu.
”Meillä alkaa olla jo kiire… Toivottavasti Reinell ja Crus eivät jääneet sinne loikomaan.” Vanha Inkvisiittori puheli, kun samassa sotilaat jo laskeutuivatkin kiviportaita.
”Homma hoidettu. Nyt täytyy vain painaa punaista nappia niin noiden päällä sataa tonneittain kiviainesta.” Crus huohotti.
He juoksivat jonkin matkaa hallista poispäin Lantis kantaen edelleen Lourea, kunnes Carlston pysäytti heidät.
”Nyt emme ole enää vaarassa. Laukaiskaa räjähteet.” Hän sanoi.
Reinell ja Crus asettivat laukaisimen maahan ja Carlston painoi punaista kytkintä.
Mitään ei tapahtunut.
”Nyt meillä on ongelmia…” Carlston henkäisi.
”Eih, virtapiiri on varmaan kärähtänyt,” Reinell voihkaisi, ”voin kyllä avata sen ja katsoa voinko tehdä asialle mitään. Mahdollisuus, että voin korjata vian, on ikävä kyllä häviävän pieni.”
”Emme voi nyt laskea sen varaan.” Carlston sanoi ja kaivoi isoa reppuaan, ottaen sieltä pitkän tarkkuuskiväärin.
”Lantis, sinun on mentävä takaisin ja ammuttava isäntä, ennen kuin demoni valtaa hänen ruumiinsa. Meillä ei ole aikaa hakea apuja. Velvollisuutemme on pelastaa se mitä on pelastettavissa. Emme saa antaa Demonin ilmestyä. Itse en voi sitä tehdä, käteni ovat jo vanhat ja tärisevät enkä osuisi maaliin. Mutta sinä, nuorena miehenä, voisit siinä onnistua.” Carlston sanoi ja katsoi Lantista suoraan silmiin.
”Tietenkin, opettaja.” Lantis vastasi ja otti kiväärin vastaan. Nyt hän pääsisi näyttämään, mitä oli oppinut kotiplaneetallaan.
Hän juoksi takaisin luolan suuaukolle. Siellä oli laulu voimistunut, ja keskellä olevan soihdun tuli paloi jättimäisellä liekillä.
Lantis laskeutui vatsalleen maahan ja asetti kiväärin eteensä. Hän otti sihdin tärisevään, huutavaan mieheen ringin keskellä. Tärinä alkoi voimistua, ja Lantis laukaisi aseensa.
Luoti osui suoraan miehen päähän, murskaten sen kuin kookospähkinän.
Koko halliin laskeutui hiljaisuus. Sitten alkoi maa täristä, ja kuolleen miehen ruumiista nousi jättimäinen, punainen siivekäs demoni ylös. Tämä kantoi jättimäistä kirvestä ja karjui niin että Lantiskin jähmettyi kauhusta.
Siinä samassa se näki hänet ja lähti kävelemään häntä kohti, heiluttaen suurta kirvestään. Lantis oli pelosta kankeana eikä pystynyt liikkumaan, vaikka hän oli kuinka kuolemassa muutamien sekuntien päästä.
Silloin Lantikseen tarttuivat vahvat käsivarret, hänet nostettiin olkapäälle ja lähdettiin juosten kantamaan kohti käytävää. Demoni vauhkoontui ja aikoi lähteä perään.
Sen pysäytti kuitenkin kymmenen tonnin kivimurikka, joka putosi suoraan sen päälle. Koko halli alkoi muutenkin sortua, ja mutantit juoksivat paniikissa käytävään, ainoastaan huomatakseen sen sortuneeksi, ja jäivät näin kivimassojen alle, murskautuen tai tukehtuen kuoliaaksi.
Lantis alkoi tointua shokista, ja hänet laskettiinkin nojaamaan kiviseinään. Kun hän katsoi pelastajaansa, hän näki Carlstonin tutut kasvot.
”Se oli hilkulla, poika. En ihmettele että jähmetyit pelosta, todistit Verenjanoajan, Khornen ensimmäisen palvelijan, ilmestymistä kuolleesta ruumiista.” Hän totesi huohottaen.
”Onneksi Reinell ja Crus saivat laukaisimen toimimaan, annoin heille radiolla käskyn laukaista räjähteet kun olin saanut sinut olalleni.” Hän vielä jatkoi.
Lantis oli vieläkin jähmeä. Hän katsoi muita ja kysyi:
”Miten Loure voi?”
”Hän kuoli. Verenhukkaan.” Carlston vastasi synkästi.
Lantis nojautui kivivalliin. Hän oli vähitellen jo alkanut pitää tuosta oudosta, pienestä miehestä.
Lopulta Carlston sanoi:
”Nyt meidän pitää lähteä. Matka ulos on pitkä, enkä halua olla täällä enää yhtään kauemmin kuin pakollista.”
Ja niin he lähtivät, Carlston otti Louren ruumiin kannettavakseen. Lantis sulatteli marssiessaan kaikkea kokemaansa: ”tällaistako on olla Inkvisiittori?”
***************************************************
Risuja & Ruusuja kehiin, jos vain jaksatte.
-A
Oikein mainio tarina, 40tonniset ei oo alaani, joten arvostellaanpa lyhyesti ettei tule virheitä: kuvailua lisää, muuten hyvä, kiitos.
) ja rituaalikin oli selvästi silmieni edessä. Hienoa työtä, nyt vain lisää kehille. 
), vaikka kirjoitinkin sen vähän uneliaissa tunnelmissa.