Pastori Wolan
Lähetetty: Ke 21.04.2004 20:19
Pastori Wolan
Tuuli heitteli hiekkaa autiomaalla kovien puuskien mukana. Aurinko porotti, saaden ilman todella epämukavaksi. Hiekkadyynien takana sijaitsi pieni imperiumin kylä, jonka vartiotorneissa seisoi muutamia sotilaita, yrittäen pitää ryhtinsä suorassa epätoivoisesti kuuman ilman alla.
Hiki valui pitkin palkkasotilaiden poskia. Toinen heistä katseli taivaalle silmät puoliummessa auringon häikäistessä ilkeästi. Väsynyt sotilas hamuili kädellä ruskeasta nahkasta tehtyä vesileiliä vyöltään, samalla kun hän nojasi kuumaan keihään varteensa. Muutamat viimeiset veden pisarat hän puristi vesileilistä kurkkuunsa. Ne olivat todella kuumia. Ne tekivät hänestä entistä janoisemman.
Sotilas jatkoi nojailuansa keihäänvarteensa, horjuen hiukan. 'Kylläpäs on kuuma' hän ajatteli itsekseen, poistaen polttavan teräspanssarin yltään, heittäen sen puisen vartiotornin kuumalle, ja kuivalle lattialle. Hän jatkoi tuijotusta eteensä silmät lasittuneina väsymyksestä.
Tunti vaihtui toisen jälkeen; mitään merkkiä ei näkynyt elosta. Kaikki kylän ihmiset ramppasivat pienen kivikaivon luona vuoronperään hakien puusangot täyteen vettä, ja yrittäen nukkua kuuman auringon porotuksen alla.
'huh.. pakko sitä vettä on hakea' hän ajatteli. Hän kompuroi laiskasti alas tikapuut, jotka narahtelivat, ja melkeinpä katkesivat hänen jalkojensa alta, ne olivat aivan liian kuivat, kuten vanhatkin.
Sotilas rullasi kaivon pohjalta sangollisen vettä, kaatoi sitten leilinsä täyteen, kapusi torniin takaisin tähystämään tuonne aavikoiden kuumuuteen. Sotilaan keihään terä hipaisi poskea 'Ai saata...!' sotilaan lause keskeytyi, kun hän alkoi tähystää eteenpäin yrittäen nähdä jotakin väsymyksen alta. Musta piste käveli kaukana dynejen keskellä. Sotilas räpytteli hiukan aikaa silmiään katsoen uudestaan. Vaikka hän kuinka yritti siristellä silmiään, katsoa aavikolle, hän ei nähnyt enää mitään. 'Tätä se kuumuus tuottaa' hän mietti pää puuduksissa väsymyksestä.
Kova haaskalinnun rääkäisy herätti hänet tuosta horroksesta, jossa hän näköjään oli vellonut tietämättään.
Tähystely alkoi taas.' Mitä ihmettä?!, en nähnytkään harhoja se piste on nyt huomattavasti lähempänä. Sotilas otti kypärän päästä, pyyhki hikeä otsalta, ja laittoi märän kypärän takaisin päähänsä.' Ei voi olla totta', hän kiljaisi. Vartiomies lähti kompuroimaan innolla tikapuita alas, väsyneet lihakset tosin eivät. Hän kaatui naamalleen hiekkaan, inhottavasti sotilaan kengät, silmät ja vaatteet olivat nyt täynnä kuumaa santaa. Palkka-armeijan jäsen oli kuitenkin liian innoissaan tuosta henkilöstä välittääkseen.
Sotilas ryntäili ympäriinsä, huomasi laiskan kamelin savimökin vieressä.' Kyllä tuo kelpaa', sotilas mietti vauhkona. Kunnes hän oli laiskan kamelin vieressä, otuksen suusta lensi vihreänruskea mälli räkää sotilaan silmien väliin. 'Hyi helvetti!, typerä elukka!!', Hän huuteli kovalla äänellä. Muutama kylän asukas katsoi silmät pyöreinä tapahtumia kuivuneista saviaukoista, yrittäen olla nauramatta.
Kunnes Sotilas oli saanut itsensä kamelin päälle, hän lähti matkaan. Avasi portin, kulki kohti tuota pistettä horisontissa. Hiekka piiskasi naamaa ikävästi, silmät täyttyivät taas hiekalla. ' Ei voi olla totta!!', samassa huvittava vartiomies tippui kamelin selästä naamalleen uudestaan hiekkaan. Kameli hirnui vieressä, Ja katsoi kun tämä vartiomies hakkasi kypäräänsä naama punaisena maahan, ja kiroili. 'Senkin typerä kameli!', soturi tönäisi kamelia syyttävästi, lähtien päättäväisesti kohti mustaa pilkkua horisontissa kävellen.
Jalat upposivat kaksikymmentä senttiä hiekkaan, ja jalkoja poltti armottomasti. Piste läheni metri metriltä. Kävely tahti hidastui, vesi väheni, väsymys painoi päälle, ja silmät tahtoivat taas mennä väkisin kiinni. Sotilas kaatuili, ja kompuroi, kiroili, huuti ja valitti yksikseen. Heristeli miekkaansa haaskalinnuille. Kuumuus todella sekoitti sotilasta, hän välillä ihmetteli itsekin mitä oikein teki.
Selkä kyyryssä, ryhdistä ei häivääkään, punainen palkkasoturin kokopuku läpimärkä, kuumottavat rautakypärä toisessa kädessä, ja kengät täynnä kutittavaa hiekkaa, mies käveli kohti tuota hahmoa, joka alkoi selventyä, tästä mustasta täplästä sai jo sen verran selvää, että se oli ainakin ihminen.
'Nukuitko hyvin?', vartiomiehen kuullessa tämän, hän nousi sängystä. Esittäen liudan kysymyksiä, 'Mitä tapahtui!, Missä olen!, kuka olet?...'. 'Rauhallisesti nuori herra, olen pastori Wolan, mukava tutustua' Pastori tarjosi kättä, josta vartiomies otti hämillään kiinni, osittain nolona.
'Olit pyörtyneenä hiekkaan kun löysin sinut, selitit jotain epäselvää jostakin kamelista, tunnuit kiroavan sitä kovasti, raahasin sinut takaisin tähän kylääsi', pastori kertoi osittain huvittuneena tälle erikoiselle 'sotilaalle' tarinansa.
Kuitenkin pastorin äänestä kuuli ettei kaikki ollut kuitenkaan kunnossa. Ääni vakavoitui hetkessä, ' Tulin varoittamaan teitä suuresta pahuudesta, joka lähenee kyläänne', Samalla pastori haroi harmaita harvoja hiuksiaan vanhalta kurttuiselta, mutta leppoisan näköiseltä naamalta. Vartiomies yritti kuulostaa rohkealta 'Minähän en pelkää mitään!.
'Kuollut kävelee maan päällä poikaseni' pastori laski tuuheat ja valkoiset kulmakarvat silmien päälle vaisusti.
'Voi ei! voi ei!, en tahdo tapella kuolleita vastaan, en!' sotilas mietti paniikissa, kävellen ympyrää, yrittäen rauhoittua. Turhaan, pulssi vain tuntui kovenevan. Hän pelkäsi Wolanin kuulevan sydämen takomisen.
'Heh.... poju, älä turhaan pelkää niitä, ei ne tapella osaa, pelotella kylläkin' Wolan nojasi suureen lekaansa, jossa näytti olevan riimuja, ja jotain outoja tekstejä, kuten hänen haarniskansa, joka oli naulattu täyteen kääröjä.
'En minä pelkää!' karjaisi vartiomies kovalla äänellä. Samassa kuitenkin kypärä valahti hänen silmilleen, ja hän kompastui tuoliinsa, lyöden päänsä seinään. Savimökin seinään tuli suuri halkeama.
Wolan yskähteli, katsellen tuota toivotonta sähläystä, jolla vartiomies yritti näyttää olevansa rohkea. 'Mikä on nimesi poika' Wolan sanoi matalalla, ja rauhoittavalla äänellä. 'Se on Hermann', vastaus tuli nopeasti sotilaan suusta, joka asetteli märkää kypärää päähänsä takaisin.
'Meidän on jätettävä kaupunki, haettava apua, lähellä on toinen kylä, jonka miehet varmasti taistelevat puolustaakseen lapsiaan, sekä vaimojaan', yli suuri pappi sanoi samalla noustessaan seisaalleen, pyörähtäen kohti ovea.
'selvä juttu', tokaisi Hermann takaisin, hieman hämillään kuitenkin. Astuttuaan ulos, pastori vetäisi suuren ruskean hupun päänsä ylle, kävellen kohti portteja. 'Tule perässäni Hermann, meidän on kiirehdittävä, ota kuitenkin mukaasi vettä, sekä kaksi kamelia, nopeasti!', pastori antoi käskyjä, joiden uhmaamista ei Hermann edes uskaltanut ajatella, vaan teki työtä käskettyä.
Kova vastatuuli puhalsi hiekkaa silmille, ja vaatteiden rakoihin. Se kutitti inhottavasti joka paikkaa. Kaksi tuntia kului, oli jo ilta. He tekivät pienen leirin keskelle hiekkadynejen merta, kamelit makasivat levottomina vilkuillen ympärilleen.
'Muuten en ole koskaan nähnyt noin isoa miestä kuin sinä olet Wolan', Hermann yritti epätoivoisesti aloittaa jotain keskustelun tapaista. 'Käy nukkumaan, huomenna on rankka päivä', pastori vastasi, käyden pitkälleen, nyt jo hiukan viileämmälle hiekalle.
'Kuulitko tuon?!', Hermann nousi otsa kylmästä hiestä märän hiekalta, jostain hänen korviinsa oli kajahtanut kova karjaisu. Hiekka oli tarttunut hänen poskeen, ja tehnyt siihen pieniä haavoja. Pastoria ei näkynyt missään, Hermann vilkuili paniikissa ympärilleen, napaten samalla keihään täriseviin käsiinsä.
'P-pastori' Herman huhuili ympärilleen silmät kiiluvina synkässä pimeydessä pelokkaana. Oli luonnottoman hiljaista, edes tuuli ei vinkunut missään, Hermannin pulssi alkoi nousta vaarallista vauhtia, häntä huimasi. 'Emme ole yksin', kuului Hermannin takaa. 'Huii saakuli!, elä pelottele enää ikinä noin' Hermann vastasi takaisin kauhusta kankeana.
Samassa Wolanin nuija heilahti suuressa kaaressa hänen selkänsä taakse, osuen johonkin kiinteään, josta kuului kauhea luita murskaava rasahdus. Otus kaatui selälleen hiekkaan, päästäen keveän tömähdyksen.
Wolan sytytti soihdun, sytytti soihdun, pyöritteli sitä, katsoen ympärilleen. Hermann seisoi kankeana kauhusta, keihäs kourassa. Kamelit olivat poissa. Lopulta hän käänsi soidun kohti uhriaan.
Suuren örkin murskaantunut naama hohti pienessä soihdun valossa karmeana. 'Örkkejä, valmistaudu taisteluun!' Wolan huudahti Hermannille. 'Kuulitko poika'!' kuului uusi huuto, joka herätti, poisti kauhun vartiomiehen mielestä oudosti. Hän terästäytyi odotti vastustaan, pitäen keihäästä molemmin käsin tiukasti selkä kyyryssä.
Wolan asetti soihtunsa hiekkaan, Hermannin taakse, ja laittoi oman selkänsä vartiomiehen selkää vasten. He olivat nyt pienen valokehän sisässä, odottivat vaistot ylikierroksilla örkkejä. 'Noh missäs ne sinun örk...' samassa puun lankku kolahti Hermannin päähän, kaataen hänet tajuttomana maahan. 'Toivotonta!' huudahti Wolan vihaisena. Pieniä hiisiä pomppi joka suunnasta, Wolan nosti lekansa olalle, huitaisi ensimmäisen lähenevän irvokkaan hiiden kallon murskaksi, suuren raivon vallassa.
Hiekka pöllysi, sammuttaen soihdun hetken taistelun jälkeen. Jokin osui myös Wolanin päähän. Hänkin pyörtyi. He olivat aamun sarastaessa, jossain orjakaravaanin häkissä kahdestaan, haarniskat poistettuna, samoin aseet.
Hermann makasi yhä tajuttomana puisten kärryjen pohjalla. Pastorin päätä, ja ruumista kolotti. Hänen silmäkulmassaan oli suuri mustelma, siihen oli osunut luultavasti jokin parrun pätkä. Käsivarsissa, ja vatsassa oli viiltoja, sekä pieniä mustelmia. Jalkoja kivisti, ja väsytti.
Kärryjä näköjään veti heidän omat kaksi kameliaan laiskasti. Karavaanin kuljettajana istui suuri tummanvihreä örkki, joka jatkuvasti piiskasi vauhtia, suuri ruoska heiluen.
Karavaanin ympärillä käveli laiskasti, viisi hiittä, ja kaksi pienempää örkkiä verrattuna karavaanin kuljettajaan. Välillä nämä vihreät otukset kinastelivat, tönivät ja hakkasivat toisiaan mitä oudoimmista syistä. Järjestys kuitenkin palasi hetkenpäästä aina takaisin. Wolan oli polvillaan kärryjen sisällä, samalla pitäen käsillään kiinni häkin kaltereista. Hän katsoi alaspäin vaisuna. Hikiset hiukset olivat liimautuneet toisiinsa, ja roikkuivat naaman edessä.
Kärryt mönkivät hitaasti hiekassa eteenpäin. Puiset renkaat upposivat hiekkaan, nostaen pölyä häkkiin. Heidän varusteet näyttivät olevan paketoitu pieneen nyyttiin kuljettaja örkin taakse. Ne heiluivat, ja tärisivät pienimmistäkin tärähdyksistä, ja heilahduksista, melkein irroten. Narut olivat huonosti sidottu varusteiden ympärille.
’Hei sää tyhmä, heikko valkonahka!’ yksi hiisistä tuli Wolanin naaman eteen änkyttämään surkeaa, sivistymätöntä kieltään.
’Niin…’, Wolan vastasi rauhallisesti kuten aina. ’Miltäs nyt tuntuu ko oot sielä häkissä’, hiisi sanoi mukamas hauskan jutun, ja nauroi räkäisesti muiden kanssa.
Wolan ei vastannut, mutta huomasi hiiden vyöllä roikkuvan miekan. Typerä hiisi oli tarpeeksi lähellä karavaanin orjahäkkiä, jolloin Wolan tarttui epäonnekasta otusta kurkusta kiinni, nosti korkealle ilmaan, otti miekan otuksen tupesta, ja taittoi niskat.
Muut hiisistä ja örkeistä vetäisivät miekat huotristaan äkäisesti irvistellen, mutta innoissaan. Karavaanikuski oli kuitenkin liian kiireinen huomatakseen mitä oli tapahtumassa, kun hänen kaikki huomio meni kärryjen tasapainotukseen.
’Antaa tulla sikiöt!’ Pastori sanoi kovalla äänellä vihernahoille, samalla tarkasti vilkuillen hieman hämillään olevia örkkejä.
Hermann makasi yhä tajuttomana rauhallisesti, jopa pieni hymy suupielillään, hänellä ei ollut mitään tietoa missä oli, ja mitä tapahtui.
Hiidet tulivat puisiin kaltereihin kiinni roikkumaan, heristellen pieniä miekkoja. Kuuma aurinko porotti korkealla, tehden ilman, nyt jo aamusta erittäin kuumaksi, ja vastenmieliseksi.
Wolan teki nopean, ja kovan piston yhden hiiden ranteeseen, jolloin vihernahka tiputti pienen miekkansa häkin sisään. Pastori nappasi sen nopeasti käteensä, ja huitoi kohti nyt hiukan pelokkaita hiisiä.
Wolan sahasi miekan terillään häkin surkeita liitoksia poikki, hajottaen hetkessä surkean häkin oviluukun. Pastori rynnisti siitä läpi, kovan huudon kera jääden odottamaan hyökkääjiä. Miehen suuri koko pelotti pieniä surkeita hiisiä, joista kolme oli enää taistelu kunnossa.
Yksi niistä yritti teki epätoivoisen hyökkäyksen kohti Wolania. Mutta löysi hetkesä itsensä päättömänä toinen miekoista rinnassaan.
Hirvittävä toverin kohtalo pelotti kahta hiittä, jolloin ne ryntäsivät pakoon, aavikon kuumuuteen. Wolan etsi tukevaa asentoa, samalla kun tempaisi kuolleen hiiden rinnasta miekan takaisin toiseen käteensä. Örkit hyökkäsivät raivoissaan kohti pastoria. Hän torjui yhden kovista lyönneistä, tämä katkaisi heiveröisen hiiden miekan.
Toinen lyönneistä osui suoraan olkapäähän tehden syvän viillon. ’Senkin saastat!’ Kuului huuto, jonka perään outoja tuntemattomia sanoja.
Örkit eivät noiden sanojen jälkeen tuntuneet osuvan millään Wolaniin. Kaikki lyönnit menivät niukasti ohi, jopa tarkasti tähdätytkin.
Ongelmitta, pastori löi toista örkkiä suurella nyrkillä namaan. Otus kaatui maahan pyörimään kivusta. Toisen örkin rintaan taas upposi hiiden miekka kahvaa myöten.
Örkki korahti, ja kuoli nopeasti. Maassa pyörivän örkin Wolan laski karkuun. Nyt olisi hoideltava jättimäinen kuski, joka oli kävelemässä kohti pastoria, vihaisena, sekä kummissaan mitä oikein oli tapahtunut.
Pastori oli väsynyt, ja haavoilla. Etenkin olkapäätä kivisti erittäin kovasti. Verenhukka sumennutti osittain Wolanin silmiä.
Hän ei enää voittaisi tuota yksin. Vanhan miehen ainut toivo oli tuo typerys Hermann, joka nytkin parhaillaan uinui kärryssä.
Wolan ryhdistäytyi. Suuren örkin ruoska alkoi jo heilua ilkeästi kohti pastoria. Wolan ryntäsi raivon vallassa pienen miekkansa kanssa kohti örkkiä.
Ruoska oli nopeampi, se iski vanhan pastorin vatsaan syvän viillon. Tuska oli liian kova, hän valahti polvilleen kovan väsymyksen alla.
Suuri vihreä, ja haiseva jalka astui Wolanin rintakehälle. Aikasi on tullut vätys. Hänen oli vaikea hengittää, loppu oli lähellä.
Jättimäinen vihernahka vetäisi vyöltään suuren miekan, ja jännitti kovan pistolyönnin kohti väsyneen miehen kaulaa.
Wolan katsoi taivaalle, hymyili, ja sitten sulki silmänsä. ’Urrrgh!’, kova tuskainen karjaisu kajahti kaikuvasti avaralla autiomaalla.
Pastori avasi silmänsä, huomaten että keihään kuuma terä törrötti vihernahan vatsassa, mustan veren ympäröimänä.
Örkki hortoili sivulle taistelusta, ihmettelevä, kivulias katse yllä. ’Ei voi… olla tott…’, otus kaatui maahan verissään kuumaan hiekkaan naamalleen.
Hermann seisoi hämmentyneenä, kysyen typerän kysymyksen ’Noh mikäs täällä on meneillään?’
kommenttia kiitos. Jatkan tarinaani jos löytyy innostusta.
Tuuli heitteli hiekkaa autiomaalla kovien puuskien mukana. Aurinko porotti, saaden ilman todella epämukavaksi. Hiekkadyynien takana sijaitsi pieni imperiumin kylä, jonka vartiotorneissa seisoi muutamia sotilaita, yrittäen pitää ryhtinsä suorassa epätoivoisesti kuuman ilman alla.
Hiki valui pitkin palkkasotilaiden poskia. Toinen heistä katseli taivaalle silmät puoliummessa auringon häikäistessä ilkeästi. Väsynyt sotilas hamuili kädellä ruskeasta nahkasta tehtyä vesileiliä vyöltään, samalla kun hän nojasi kuumaan keihään varteensa. Muutamat viimeiset veden pisarat hän puristi vesileilistä kurkkuunsa. Ne olivat todella kuumia. Ne tekivät hänestä entistä janoisemman.
Sotilas jatkoi nojailuansa keihäänvarteensa, horjuen hiukan. 'Kylläpäs on kuuma' hän ajatteli itsekseen, poistaen polttavan teräspanssarin yltään, heittäen sen puisen vartiotornin kuumalle, ja kuivalle lattialle. Hän jatkoi tuijotusta eteensä silmät lasittuneina väsymyksestä.
Tunti vaihtui toisen jälkeen; mitään merkkiä ei näkynyt elosta. Kaikki kylän ihmiset ramppasivat pienen kivikaivon luona vuoronperään hakien puusangot täyteen vettä, ja yrittäen nukkua kuuman auringon porotuksen alla.
'huh.. pakko sitä vettä on hakea' hän ajatteli. Hän kompuroi laiskasti alas tikapuut, jotka narahtelivat, ja melkeinpä katkesivat hänen jalkojensa alta, ne olivat aivan liian kuivat, kuten vanhatkin.
Sotilas rullasi kaivon pohjalta sangollisen vettä, kaatoi sitten leilinsä täyteen, kapusi torniin takaisin tähystämään tuonne aavikoiden kuumuuteen. Sotilaan keihään terä hipaisi poskea 'Ai saata...!' sotilaan lause keskeytyi, kun hän alkoi tähystää eteenpäin yrittäen nähdä jotakin väsymyksen alta. Musta piste käveli kaukana dynejen keskellä. Sotilas räpytteli hiukan aikaa silmiään katsoen uudestaan. Vaikka hän kuinka yritti siristellä silmiään, katsoa aavikolle, hän ei nähnyt enää mitään. 'Tätä se kuumuus tuottaa' hän mietti pää puuduksissa väsymyksestä.
Kova haaskalinnun rääkäisy herätti hänet tuosta horroksesta, jossa hän näköjään oli vellonut tietämättään.
Tähystely alkoi taas.' Mitä ihmettä?!, en nähnytkään harhoja se piste on nyt huomattavasti lähempänä. Sotilas otti kypärän päästä, pyyhki hikeä otsalta, ja laittoi märän kypärän takaisin päähänsä.' Ei voi olla totta', hän kiljaisi. Vartiomies lähti kompuroimaan innolla tikapuita alas, väsyneet lihakset tosin eivät. Hän kaatui naamalleen hiekkaan, inhottavasti sotilaan kengät, silmät ja vaatteet olivat nyt täynnä kuumaa santaa. Palkka-armeijan jäsen oli kuitenkin liian innoissaan tuosta henkilöstä välittääkseen.
Sotilas ryntäili ympäriinsä, huomasi laiskan kamelin savimökin vieressä.' Kyllä tuo kelpaa', sotilas mietti vauhkona. Kunnes hän oli laiskan kamelin vieressä, otuksen suusta lensi vihreänruskea mälli räkää sotilaan silmien väliin. 'Hyi helvetti!, typerä elukka!!', Hän huuteli kovalla äänellä. Muutama kylän asukas katsoi silmät pyöreinä tapahtumia kuivuneista saviaukoista, yrittäen olla nauramatta.
Kunnes Sotilas oli saanut itsensä kamelin päälle, hän lähti matkaan. Avasi portin, kulki kohti tuota pistettä horisontissa. Hiekka piiskasi naamaa ikävästi, silmät täyttyivät taas hiekalla. ' Ei voi olla totta!!', samassa huvittava vartiomies tippui kamelin selästä naamalleen uudestaan hiekkaan. Kameli hirnui vieressä, Ja katsoi kun tämä vartiomies hakkasi kypäräänsä naama punaisena maahan, ja kiroili. 'Senkin typerä kameli!', soturi tönäisi kamelia syyttävästi, lähtien päättäväisesti kohti mustaa pilkkua horisontissa kävellen.
Jalat upposivat kaksikymmentä senttiä hiekkaan, ja jalkoja poltti armottomasti. Piste läheni metri metriltä. Kävely tahti hidastui, vesi väheni, väsymys painoi päälle, ja silmät tahtoivat taas mennä väkisin kiinni. Sotilas kaatuili, ja kompuroi, kiroili, huuti ja valitti yksikseen. Heristeli miekkaansa haaskalinnuille. Kuumuus todella sekoitti sotilasta, hän välillä ihmetteli itsekin mitä oikein teki.
Selkä kyyryssä, ryhdistä ei häivääkään, punainen palkkasoturin kokopuku läpimärkä, kuumottavat rautakypärä toisessa kädessä, ja kengät täynnä kutittavaa hiekkaa, mies käveli kohti tuota hahmoa, joka alkoi selventyä, tästä mustasta täplästä sai jo sen verran selvää, että se oli ainakin ihminen.
'Nukuitko hyvin?', vartiomiehen kuullessa tämän, hän nousi sängystä. Esittäen liudan kysymyksiä, 'Mitä tapahtui!, Missä olen!, kuka olet?...'. 'Rauhallisesti nuori herra, olen pastori Wolan, mukava tutustua' Pastori tarjosi kättä, josta vartiomies otti hämillään kiinni, osittain nolona.
'Olit pyörtyneenä hiekkaan kun löysin sinut, selitit jotain epäselvää jostakin kamelista, tunnuit kiroavan sitä kovasti, raahasin sinut takaisin tähän kylääsi', pastori kertoi osittain huvittuneena tälle erikoiselle 'sotilaalle' tarinansa.
Kuitenkin pastorin äänestä kuuli ettei kaikki ollut kuitenkaan kunnossa. Ääni vakavoitui hetkessä, ' Tulin varoittamaan teitä suuresta pahuudesta, joka lähenee kyläänne', Samalla pastori haroi harmaita harvoja hiuksiaan vanhalta kurttuiselta, mutta leppoisan näköiseltä naamalta. Vartiomies yritti kuulostaa rohkealta 'Minähän en pelkää mitään!.
'Kuollut kävelee maan päällä poikaseni' pastori laski tuuheat ja valkoiset kulmakarvat silmien päälle vaisusti.
'Voi ei! voi ei!, en tahdo tapella kuolleita vastaan, en!' sotilas mietti paniikissa, kävellen ympyrää, yrittäen rauhoittua. Turhaan, pulssi vain tuntui kovenevan. Hän pelkäsi Wolanin kuulevan sydämen takomisen.
'Heh.... poju, älä turhaan pelkää niitä, ei ne tapella osaa, pelotella kylläkin' Wolan nojasi suureen lekaansa, jossa näytti olevan riimuja, ja jotain outoja tekstejä, kuten hänen haarniskansa, joka oli naulattu täyteen kääröjä.
'En minä pelkää!' karjaisi vartiomies kovalla äänellä. Samassa kuitenkin kypärä valahti hänen silmilleen, ja hän kompastui tuoliinsa, lyöden päänsä seinään. Savimökin seinään tuli suuri halkeama.
Wolan yskähteli, katsellen tuota toivotonta sähläystä, jolla vartiomies yritti näyttää olevansa rohkea. 'Mikä on nimesi poika' Wolan sanoi matalalla, ja rauhoittavalla äänellä. 'Se on Hermann', vastaus tuli nopeasti sotilaan suusta, joka asetteli märkää kypärää päähänsä takaisin.
'Meidän on jätettävä kaupunki, haettava apua, lähellä on toinen kylä, jonka miehet varmasti taistelevat puolustaakseen lapsiaan, sekä vaimojaan', yli suuri pappi sanoi samalla noustessaan seisaalleen, pyörähtäen kohti ovea.
'selvä juttu', tokaisi Hermann takaisin, hieman hämillään kuitenkin. Astuttuaan ulos, pastori vetäisi suuren ruskean hupun päänsä ylle, kävellen kohti portteja. 'Tule perässäni Hermann, meidän on kiirehdittävä, ota kuitenkin mukaasi vettä, sekä kaksi kamelia, nopeasti!', pastori antoi käskyjä, joiden uhmaamista ei Hermann edes uskaltanut ajatella, vaan teki työtä käskettyä.
Kova vastatuuli puhalsi hiekkaa silmille, ja vaatteiden rakoihin. Se kutitti inhottavasti joka paikkaa. Kaksi tuntia kului, oli jo ilta. He tekivät pienen leirin keskelle hiekkadynejen merta, kamelit makasivat levottomina vilkuillen ympärilleen.
'Muuten en ole koskaan nähnyt noin isoa miestä kuin sinä olet Wolan', Hermann yritti epätoivoisesti aloittaa jotain keskustelun tapaista. 'Käy nukkumaan, huomenna on rankka päivä', pastori vastasi, käyden pitkälleen, nyt jo hiukan viileämmälle hiekalle.
'Kuulitko tuon?!', Hermann nousi otsa kylmästä hiestä märän hiekalta, jostain hänen korviinsa oli kajahtanut kova karjaisu. Hiekka oli tarttunut hänen poskeen, ja tehnyt siihen pieniä haavoja. Pastoria ei näkynyt missään, Hermann vilkuili paniikissa ympärilleen, napaten samalla keihään täriseviin käsiinsä.
'P-pastori' Herman huhuili ympärilleen silmät kiiluvina synkässä pimeydessä pelokkaana. Oli luonnottoman hiljaista, edes tuuli ei vinkunut missään, Hermannin pulssi alkoi nousta vaarallista vauhtia, häntä huimasi. 'Emme ole yksin', kuului Hermannin takaa. 'Huii saakuli!, elä pelottele enää ikinä noin' Hermann vastasi takaisin kauhusta kankeana.
Samassa Wolanin nuija heilahti suuressa kaaressa hänen selkänsä taakse, osuen johonkin kiinteään, josta kuului kauhea luita murskaava rasahdus. Otus kaatui selälleen hiekkaan, päästäen keveän tömähdyksen.
Wolan sytytti soihdun, sytytti soihdun, pyöritteli sitä, katsoen ympärilleen. Hermann seisoi kankeana kauhusta, keihäs kourassa. Kamelit olivat poissa. Lopulta hän käänsi soidun kohti uhriaan.
Suuren örkin murskaantunut naama hohti pienessä soihdun valossa karmeana. 'Örkkejä, valmistaudu taisteluun!' Wolan huudahti Hermannille. 'Kuulitko poika'!' kuului uusi huuto, joka herätti, poisti kauhun vartiomiehen mielestä oudosti. Hän terästäytyi odotti vastustaan, pitäen keihäästä molemmin käsin tiukasti selkä kyyryssä.
Wolan asetti soihtunsa hiekkaan, Hermannin taakse, ja laittoi oman selkänsä vartiomiehen selkää vasten. He olivat nyt pienen valokehän sisässä, odottivat vaistot ylikierroksilla örkkejä. 'Noh missäs ne sinun örk...' samassa puun lankku kolahti Hermannin päähän, kaataen hänet tajuttomana maahan. 'Toivotonta!' huudahti Wolan vihaisena. Pieniä hiisiä pomppi joka suunnasta, Wolan nosti lekansa olalle, huitaisi ensimmäisen lähenevän irvokkaan hiiden kallon murskaksi, suuren raivon vallassa.
Hiekka pöllysi, sammuttaen soihdun hetken taistelun jälkeen. Jokin osui myös Wolanin päähän. Hänkin pyörtyi. He olivat aamun sarastaessa, jossain orjakaravaanin häkissä kahdestaan, haarniskat poistettuna, samoin aseet.
Hermann makasi yhä tajuttomana puisten kärryjen pohjalla. Pastorin päätä, ja ruumista kolotti. Hänen silmäkulmassaan oli suuri mustelma, siihen oli osunut luultavasti jokin parrun pätkä. Käsivarsissa, ja vatsassa oli viiltoja, sekä pieniä mustelmia. Jalkoja kivisti, ja väsytti.
Kärryjä näköjään veti heidän omat kaksi kameliaan laiskasti. Karavaanin kuljettajana istui suuri tummanvihreä örkki, joka jatkuvasti piiskasi vauhtia, suuri ruoska heiluen.
Karavaanin ympärillä käveli laiskasti, viisi hiittä, ja kaksi pienempää örkkiä verrattuna karavaanin kuljettajaan. Välillä nämä vihreät otukset kinastelivat, tönivät ja hakkasivat toisiaan mitä oudoimmista syistä. Järjestys kuitenkin palasi hetkenpäästä aina takaisin. Wolan oli polvillaan kärryjen sisällä, samalla pitäen käsillään kiinni häkin kaltereista. Hän katsoi alaspäin vaisuna. Hikiset hiukset olivat liimautuneet toisiinsa, ja roikkuivat naaman edessä.
Kärryt mönkivät hitaasti hiekassa eteenpäin. Puiset renkaat upposivat hiekkaan, nostaen pölyä häkkiin. Heidän varusteet näyttivät olevan paketoitu pieneen nyyttiin kuljettaja örkin taakse. Ne heiluivat, ja tärisivät pienimmistäkin tärähdyksistä, ja heilahduksista, melkein irroten. Narut olivat huonosti sidottu varusteiden ympärille.
’Hei sää tyhmä, heikko valkonahka!’ yksi hiisistä tuli Wolanin naaman eteen änkyttämään surkeaa, sivistymätöntä kieltään.
’Niin…’, Wolan vastasi rauhallisesti kuten aina. ’Miltäs nyt tuntuu ko oot sielä häkissä’, hiisi sanoi mukamas hauskan jutun, ja nauroi räkäisesti muiden kanssa.
Wolan ei vastannut, mutta huomasi hiiden vyöllä roikkuvan miekan. Typerä hiisi oli tarpeeksi lähellä karavaanin orjahäkkiä, jolloin Wolan tarttui epäonnekasta otusta kurkusta kiinni, nosti korkealle ilmaan, otti miekan otuksen tupesta, ja taittoi niskat.
Muut hiisistä ja örkeistä vetäisivät miekat huotristaan äkäisesti irvistellen, mutta innoissaan. Karavaanikuski oli kuitenkin liian kiireinen huomatakseen mitä oli tapahtumassa, kun hänen kaikki huomio meni kärryjen tasapainotukseen.
’Antaa tulla sikiöt!’ Pastori sanoi kovalla äänellä vihernahoille, samalla tarkasti vilkuillen hieman hämillään olevia örkkejä.
Hermann makasi yhä tajuttomana rauhallisesti, jopa pieni hymy suupielillään, hänellä ei ollut mitään tietoa missä oli, ja mitä tapahtui.
Hiidet tulivat puisiin kaltereihin kiinni roikkumaan, heristellen pieniä miekkoja. Kuuma aurinko porotti korkealla, tehden ilman, nyt jo aamusta erittäin kuumaksi, ja vastenmieliseksi.
Wolan teki nopean, ja kovan piston yhden hiiden ranteeseen, jolloin vihernahka tiputti pienen miekkansa häkin sisään. Pastori nappasi sen nopeasti käteensä, ja huitoi kohti nyt hiukan pelokkaita hiisiä.
Wolan sahasi miekan terillään häkin surkeita liitoksia poikki, hajottaen hetkessä surkean häkin oviluukun. Pastori rynnisti siitä läpi, kovan huudon kera jääden odottamaan hyökkääjiä. Miehen suuri koko pelotti pieniä surkeita hiisiä, joista kolme oli enää taistelu kunnossa.
Yksi niistä yritti teki epätoivoisen hyökkäyksen kohti Wolania. Mutta löysi hetkesä itsensä päättömänä toinen miekoista rinnassaan.
Hirvittävä toverin kohtalo pelotti kahta hiittä, jolloin ne ryntäsivät pakoon, aavikon kuumuuteen. Wolan etsi tukevaa asentoa, samalla kun tempaisi kuolleen hiiden rinnasta miekan takaisin toiseen käteensä. Örkit hyökkäsivät raivoissaan kohti pastoria. Hän torjui yhden kovista lyönneistä, tämä katkaisi heiveröisen hiiden miekan.
Toinen lyönneistä osui suoraan olkapäähän tehden syvän viillon. ’Senkin saastat!’ Kuului huuto, jonka perään outoja tuntemattomia sanoja.
Örkit eivät noiden sanojen jälkeen tuntuneet osuvan millään Wolaniin. Kaikki lyönnit menivät niukasti ohi, jopa tarkasti tähdätytkin.
Ongelmitta, pastori löi toista örkkiä suurella nyrkillä namaan. Otus kaatui maahan pyörimään kivusta. Toisen örkin rintaan taas upposi hiiden miekka kahvaa myöten.
Örkki korahti, ja kuoli nopeasti. Maassa pyörivän örkin Wolan laski karkuun. Nyt olisi hoideltava jättimäinen kuski, joka oli kävelemässä kohti pastoria, vihaisena, sekä kummissaan mitä oikein oli tapahtunut.
Pastori oli väsynyt, ja haavoilla. Etenkin olkapäätä kivisti erittäin kovasti. Verenhukka sumennutti osittain Wolanin silmiä.
Hän ei enää voittaisi tuota yksin. Vanhan miehen ainut toivo oli tuo typerys Hermann, joka nytkin parhaillaan uinui kärryssä.
Wolan ryhdistäytyi. Suuren örkin ruoska alkoi jo heilua ilkeästi kohti pastoria. Wolan ryntäsi raivon vallassa pienen miekkansa kanssa kohti örkkiä.
Ruoska oli nopeampi, se iski vanhan pastorin vatsaan syvän viillon. Tuska oli liian kova, hän valahti polvilleen kovan väsymyksen alla.
Suuri vihreä, ja haiseva jalka astui Wolanin rintakehälle. Aikasi on tullut vätys. Hänen oli vaikea hengittää, loppu oli lähellä.
Jättimäinen vihernahka vetäisi vyöltään suuren miekan, ja jännitti kovan pistolyönnin kohti väsyneen miehen kaulaa.
Wolan katsoi taivaalle, hymyili, ja sitten sulki silmänsä. ’Urrrgh!’, kova tuskainen karjaisu kajahti kaikuvasti avaralla autiomaalla.
Pastori avasi silmänsä, huomaten että keihään kuuma terä törrötti vihernahan vatsassa, mustan veren ympäröimänä.
Örkki hortoili sivulle taistelusta, ihmettelevä, kivulias katse yllä. ’Ei voi… olla tott…’, otus kaatui maahan verissään kuumaan hiekkaan naamalleen.
Hermann seisoi hämmentyneenä, kysyen typerän kysymyksen ’Noh mikäs täällä on meneillään?’
kommenttia kiitos. Jatkan tarinaani jos löytyy innostusta.
Saattaa tulla melkoinen meetinki vai mitä Rune? 
(okei pientä sisäpiirisotkua, mutta kuiteski...)
. Muutaman kirjoitus-/kielioppivirheen näin, mutta ei haitannut sitten piirun vertaa. Todella mielelläni luen tätä. Jatkoa vaaditaan. Tämä oli hieman prologin tapainen. Nyt kai saamme lukea, miten tämä kaksikko harhailee jossain tuntemattomilla seuduilla, vai? Noh odottamaan jään.