Fb: Demonin tie, osa II
Lähetetty: Su 25.04.2004 18:53
DEMONIN TIE
____________________________________________
Osa II
Komentaja Axel Dulkharida kääntyi ja palasi leiriin. Alikomentaja Zacharias Mëntar odotti häntä nojaten rennosti vanhaan keloon, käsivarret ristittyinä ja katsellen Dulkharidaa hivenen ironisesti hymyillen.
”Taas haaveilemassa?” hän kysyi ivallisesti.
”Turpa tukkoon”, Dulkharida kivahti. ”Meidän täytyy ylittää se laakso. Emme voi vain odotella täällä koko kesää.”
”Mutta örkit voivat, ja kyllä mekin voimme puoli kesää”, Mëntar hymähti. ”Jos viet miehet laaksoon, meidät kaikki teurastetaan kuin lampaat.”
”Älä tee päätöksiä minun puolestani, sopiiko?” Dulkharida ärähti tuijottaen piinkovin silmin Mëntaria. ”Kun meidät teurastettaisiin, sinä varmaan juoksisit kenraalin eteen ja sanoisit että se oli Dulkharidan vika.”
”Se olisi sinun vikasi.”
Oli jo myöhä, joten Dulkharida aikoi jättää miehen omaan arvoonsa. Mutta hän tulikin toisiin ajatuksiin. Hän tarttui alikomentajan rinnuksiin ja ärähti tälle: ”Minä olen tämän rykmentin komentaja etkä sinä. Minä teen päätökset. Me menemme tuohon laaksoon. Puramme leirin heti aamulla ja lähdemme matkaan.” Dulkharida marssi rivakasti leiriin ja alkoi huudella komentoja vartijoille. ”Tämä on viimeinen yömme leirissä! Tuplatkaa vartiot ja alkakaa kerätä tavaroitanne! Jos näette mitään liikettä leirin ulkopuolella, tulkaa ilmoittamaan minulle henkilökohtaisesti!”
Zacharias Mëntar alkoi sadatella ja meni puolijuoksua komentajan perään. ”Komentaja Dulkharida”, hän sanoi vihaisesti, ”me emme voi mennä laaksoon!”
”Me menemme sinne”, Dulkharida vastasi. ”Olemme kuhnailleet täällä jo tarpeeksi kauan. Örkit voisivat olla vaikka aivan takanamme.”
Örkit olivat aivan heidän takanaan. Mutta tällä kertaa ne eivät päässeet yllättämään heitä. Dulkharida lisäsi vartijoita leirin perälle ja otti heitä pois laakson suunnalta. Hän varautui nopeasti ja tehokkaasti salakavalaan hyökkäykseen ja ei kestänyt varttituntiakaan, kun vartijat tulivat juoksujalkaa hänen luokseen ja kertoivat että mustaörkkien joukot väijyivät leiriä aivan lähellä.
Dulkharida komensi hälytyskellot soitettaviksi. Sotilaat kiskoivat naruista ja pronssiset, suuret kellot alkoivat kalkattaa. Leiri havahtui hereille ja Keisarikunnan 156. rykmentin miehet nousivat ja tarttuivat aseisiinsa. Pian leiri oli täynnä juoksentelevia miehiä, jotka etsivät taistelupaikkojaan. Dulkharida järjesti joukkonsa riveihin ja marssitti rykmentin kohti piileskeleviä örkkejä.
Aurinko vajosi taivaanrannan taa. Varjot pitenivät ja tummenivat, ja kun viimeiset valon rippeet katosivat, varjot sulautuivat pimeyteen ja jättivät kukkulan laen yöhön. Mutta leirissä syttyivät monet soihdut ja nuotiot, ja tulen punainen loimu valtasi heinikon ja kivikot. Sotilaat marssivat eteenpäin, pois leiristä, ja komentaja Dulkharida seurasi rykmentin etenemistä leirin tähystystornista. Mëntar seisoi vieläkin hänen vierellään ja yritti epätoivoisesti estellä komentajaa.
”Laakso on surmanloukku, yritä nyt ymmärtää”, alikomentaja valitti. ”Vedä miehet takaisin, ei ole vielä liian myöhäistä.”
Dulkharida kääntyi ympäri ja tuijotti Mëntaria. ”Eivät miehet ole nyt menossa laaksoon. Örkit väijyvät meitä leirin takana eivätkä odota että me menisimme laaksoon. Sinä olit väärässä, alikomentaja Zacharias Mëntar, ja jos olisin noudattanut sinun neuvojasi, örkit olisivat hyökänneet meidän takaamme ja tuhonneet leirin.”
Mëntar vaikeni ja käänsi katseensa yöhön.
Dulkharida tunsi kiukkunsa kohoavan. Hän tarttui alikomentajan olkapäähän ja kiepautti tämän ympäri. ”Tahdoitko sinä meidän kaikkien kuolevan?” hän karjaisi.
Mëntar ei vastannut.
Dulkharida tuijotti epäuskoisena miestä. ”Minä en voi uskoa tätä edes sinusta, Mëntar. Sinä aioit kavaltaa meidät mustaörkeille!”
”En tietenkään!” Mëntar huudahti. ”Minä en ikinä neuvottelisi noiden ilkiöiden kanssa. Ne ovat saastaisia hirviöitä!”
”Mitä sinä sitten yritit?” Dulkharida veti salamana miekkansa ja painoi sen terävän kärjen alikomentajansa kurkkua vasten. ”Mistä tässä on kyse?”
Mëntar nielaisi ja sai haavan kaulaansa. Pieni veripisara valui alas hänen ihoaan. ”Minä… minä…” Hän veti henkeä ja yritti saada sydämensykkeensä tasaantumaan.
”Kerro tai minä tapan sinut”, Dulkharida murahti.
”Hyvä on”, Mëntar myöntyi. Hiki kostutti hänen otsaansa. ”Minä tiesin, että örkit kiersivät laakson. Näin ne kun olin yksin tähystystornissa. Mutta minä en kertonut siitä kenellekään.”
”Sinä tiesit, että örkit olivat takanamme?”
”Niin. Minä aioin lähteä leiristä ennen kuin örkit hyökkäisivät, ja palata yksin Nulniin. Kenraali olisi todennut että sinä teit virheen antaessasi örkkien tulla leirin taa, ja että et olisi ansainnutkaan enempää kuin kuoleman vihollistesi käsissä. Minut taas olisi ylennetty komentajaksi ja minulle olisi annettu joku toinen rykmentti haltuuni.”
Dulkharida silmäili alikomentajaa silmiin. Mies oli hyvin hermostunut ja hän vapisi kauttaaltaan. ”Sinä olet ilkeä ja saastainen”, komentaja sanoi, ”sydänjuuria myöten paha ja kieroutunut ihminen. Minun on vaikea uskoa, että joku olisi valmis tuhoamaan kahdeksansataa sotamiestä saadakseen ylennyksen alikomentajasta komentajaksi. Sinä ansaitset kuoleman.”
Mëntar nielaisi uudelleen. Dulkharida painoi miekkansa lujemmin tämän kaulalle. ”Älä tee sitä”, Mëntar aneli. ”Älä tapa minua. Vie minut Nulniin ja anna oikeuden käsiin. Tai –”
”Nuln ei armahda sinua”, Dulkharida ärähti. ”Enkä minäkään.”
Yhtäkkiä veitsi välähti hämärässä. Komentaja väisti juuri ajoissa mutta sai silti haavan vasempaan kylkeensä. Hän älähti tuskasta ja horjahti. Mëntar, joka oli vetänyt tikarin vyöltään, käytti tilaisuuden hyväkseen ja kiepahti sivuun ja pääsi pois miekanterän edestä. Alikomentaja aikoi käytellä veistä uudelleen ja tällä kertaa tappavasti. Mutta Duklharida astui taaksepäin. Teräs halkoi ilmaa ja soihtujen valo kiilteli sen terällä saaden sen näyttämään veren tahrimalta. Dulkharida kohotti miekkansa ja puri hammasta unohtaakseen kivun, joka viilsi punaista haavaa hänen kyljessään. Mëntar pyrki kohti vartiotornin ovea, mutta Dulkharida hypähti sen eteen sulkien tien mieheltä.
Alikomentaja irvisti ja laittoi veitsen tuppeen. Sen tilalle hän otti oman miekkansa ja osoitti sillä komentajan sydäntä. Dulkharida muisteli kuumeisesti, osasiko Mëntar käytellä miekkaa, mutta ei muistanut nähneensä kertaakaan tämän varsinaisesti taistelleen.
Mëntar hyökkäsi. Samoin tekivät mustaörkit.
Kukkulan laella puhkesi kammottava, verinen taistelu. Keisarikunnan 156. jalkaväkirykmentti torjui mustaörkkien rynnäkön mutta menetti heti alussa paljon miehiä eturiveistä kun vihernahkojen julmat miekat ja kirveet leikkasivat panssareita. Ihmiset iskivät omilla miekoillaan, mutta örkkien paksuissa haarniskoissa ei juuri aukkoja ollut. Teräs kimmahti sivuun osuessaan koviksi karkaistuihin levypanssareihin. Örkit karjuivat raivokkaasti ja tunkeutuivat syvemmälle sotilaiden rivistöihin hakaten ja pirstoen miehiä. Veri roiskui ja lihansiivut lentelivät ympäriinsä. Hurme tahri miekkojen terät, miesten kasvot ja teräksiset suojukset. Örkit joutuivat fanaattisen innon valtaan ja alkoivat silputa vihollisiaan. Mutta ihmisillä oli ylivoima, ja he etenivät örkkien läpi hitaasti mutta varmasti. Yksittäiset vihernahat jäivät saarroksiin keisarikuntalaisten keskelle ja saivat surmansa miekkoihin, ja mustaörkkien massat kärsivät suuria tappioita kun miehet taistelivat tiensä syvemmälle säilyttäen koko ajan muodostelmansa. Ihmisten rivit eivät särkyneet, mutta örkit eivät jaksaneet välittää moisesta vaan tahtoivat vain tappaa niin monta kuin pystyisivät. Kalke ja karjunta täyttivät ilman ja taistelu raivosi täydellä voimalla. Ruumiit pinoutuivat kasoihin ja jäivät jalkoihin, kun molempien puolien sotilaat pyrkivät toisen puolen kimppuun.
Leirissä, ylhäällä tähystystornin hämärässä kopissa komentaja Axel Dulkharida ja Zacharias Mëntar kävivät myös hurjaa taistoa. Miehet vaihtoivat iskuja ja palauttivat niitä, molemmat taistelivat hengenhädässä ja löysivät itsestään voimaa ja nopeutta, joita eivät tienneet heillä olevankaan. Jokainen miekan sivallus, pisto ja lyönti pyrki osumaan ja haavoittamaan toista, ja molemmat tiesivät että kumpikin voisi voittaa. Taistelu käytäisiin kuolemaan saakka. Mëntar käytteli miekkaansa kuin se olisi ollut osa hänen kättään, ja hän kiepahteli ympäri ahdasta huonetta kuin olisi tanssinut Dulkharidan ympärillä. Rivakat ja yllättävät viillot pyrkivät hänen miekkansa ohi, mutta komentaja pysäytti ne kerta toisensa jälkeen ja hyökkäsi vastustajansa kimppuun palavalla raivolla. Silloin Mëntar joutui tiukoille. Hän oli selvästi tottumaton puolustautumaan ja joutui aina Dulkharidan hyökätessä perääntymään. Kun alikomentaja pääsi sopivan etäisyyden päähän, hän lähti uuteen hyökkäykseen. Dulkharida yritti pysäyttää tämän kierteen mutta ei onnistunut. Mëntar oli liian vikkelä. Hän pääsi aina sivuun, kun Dulkharida iski miekallaan.
Mutta Mëntar oli pienempi kuin Dulkharida, ja hänellä ei ollut rajattomasti voimia. Pian kiepunta ja jatkuva väistely kävi hänen voimilleen, ja komentaja pääsi niskan päälle. Hän kalautti miekat yhteen ja paiskasi ne päin lattiaa voimalla. Molemmat aseet rusahtivat puisen lattian läpi ja juuttuivat tiukasti kiinni. Dulkharida iski polvensa Mëntarin vatsaan ja ilma pakeni tämän keuhkoista. Alikomentajan ote miekankahvasta herpaantui ja hän tuupertui lattialle. Dulkharida kiskoi miekkansa irti puusta ja astui Mëntarin viereen.
Ohut verijono kulki Mëntarin hampaiden välistä. Hän hengitti vaivalloisesti, ja hiki peitti miehen kokonaan. Hänen tukkansa oli märkä siitä. Duklharida osoitti miekallaan tämän rintaa. Silloin outo ääni puhui hänelle jostain näkymättömistä. Ääni tuntui etäisesti tutulta, mutta hän ei suurin surminkaan muistanut missä oli kuullut sen ennen. Aivan, antaudu raivolle! Vuodata verta, sinä tahdot tehdä sen! Tapa hänet!
Dulkharida horjahti taaksepäin. Miekka putosi kalahtaen lattialle ja hän vaipui polvilleen alikomentajan viereen. Hän puristi ohimoitaan ja päästi heikon voihkaisun.
Se on sinun kohtalosi. Tuhota, murskata, särkeä, surmata kaikki mitä näet. Anna vihalle valta!
Muistot tulvahtivat komentajan mieleen selkeinä ja piinaavina. Hän muisti kaiken: Kardearin, häikäisevän kirkkaan katseen, suuren salin, kaiken. Hän katsoi ympärilleen hämmästyneenä Arkkidemonin taidoista.
”Onko tämä kaikki vain harhaa?” hän kysyi. ”Olenko minä nähnyt pelkkiä unikuvia?”
Tämä on sinun toinen mahdollisuutesi, ääni korjasi voitonriemuisena. Toinen mahdollisuus jonka Kaaos on sinulle suonut. Tärväätkö sinä sen? Päästätkö sinä tämän petturin menemään? Jos minä olisin ollut vaiti, sinä olisit lävistänyt hänen sydämensä miekallasi. Se on sinun kohtalosi!
”Ei!” Dulkharida nousi seisomaan, nappasi miekkansa ja kiipesi tikkaat alas tähystystornista jättäen Mëntarin makaamaan lattialle. Hän juoksi ulos leiristä ja jäi tuijottamaan raivokasta taistelua, joka riehui leirin edustalla. Kumpikaan puoli ei ollut päässyt voitolle, mutta niin örkit kuin ihmiset olivat kärsineet valtavia tappioita. Taistelukentäksi muuttunut mäen laki oli täynnään verisiä ruumiita, jotka olivat saaneet surmansa vihamielisistä aseista kaukana kotoa. Dulkharida näki hetkellisesti taistelun kaoottisen järjettömyyden ja ymmärsi äkkiä. Siihen Kaaos pyrki – taisteluun ja tuhoon, joka nyt oli ottanut vallan Dulkharidan miehistä sekä mustaörkeistä.
Dulkharida juoksi kohti taistelua. Hän kohotti miekkansa ja tunkeutui läpi omien sotilaidensa rivistöjen. Miehet antoivat hänelle tietä nähdessään, kuka hän oli. Komentajan mielessä risteili loputtomasti kysymyksiä, mutta hän tiesi että kukaan ei aikonut antaa hänelle niihin vastauksia. Hän pääsi taistelun keskelle ja alkoi halkoa örkkejä. Hän oli jo väsynyt taistelusta Mëntaria vastaan, mutta hänellä riitti vielä voimia muutaman mustaörkin tappamiseen. Hän heilutti miekkaansa laajoissa kaarissa saaden jokaiseen iskuun niin paljon voimaa, että ne riittivät lävistämään örkkien vahvat haarniskat ja pureutumaan läpi paksun nahkan raastamaan lihaa. Vihernahat karjuivat tuskissaan, kun hän iski niiden kimppuun kaikin voimin. Niiden musta veri tahri hänen varusteensa ja hänen haarniskansa kolhiintui kun joku sai iskun hänen puolustuksensa läpi. Miekan terä naarmuuntui, kun se leikkasi tiensä läpi örkkien sisuksiin.
Taistelu raivosi ja murskasi sotilaita puolin ja toisin. Dulkharida tappoi vihollisia olan takaa ja hänen miehensä seurasivat hänen osoittamaansa esimerkkiä. Örkit epäröivät hyökkäyksen rajuudesta. Ne vastasivat siihen kaikilla voimillaan, mutta ne jäivät alakynteen pienen lukumääränsä vuoksi. Ne olivat odottaneet helppoa teurastusta saatuaan yllätyshyökkäyksen leiriin, mutta ihmiset olivatkin hyökänneet niiden kimppuun ulkosalla ja saaneet kaikki edut puolelleen. Örkit veivät monta mukanaan, mutta viimein ne saatiin kaikki ajettua pakosalle. Miehet ryntäsivät eloonjääneiden perään karjuen, mutta Dulkharida ei liittynyt takaa-ajajiin. Hän repäisi kuolleen sotilaan viitasta palan irti ja pyyhki miekastaan veren sillä. Sitten hän työnsi sen huotraan ja palasi tyhjään leiriin. Hän katsoi tähystystornia, mutta ei enää mennyt sinne takaisin.
Hän istui suuren nuotion ääreen keskusaukiolla lähellä hälytyskelloja, jotka nyt roikkuivat hiljaisina. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi: ”Kardear!”
Arkkidemoni ei vastannut, mutta komentaja oli varma että tämä kuuli hänen äänensä. Jos demoni oli seurannut hänen elämäänsä aina, oli oletettavaa että tämä teki niin nytkin. ”Minä en alistu”, komentaja sanoi tiukasti. ”Minä en palvele Kaaosta. Minä taistelen. Minä etsin sinut käsiini ja tuhoan sinut omin käsin!”
____________________________________________
Jatkuu…
____________________________________________
Osa II
Komentaja Axel Dulkharida kääntyi ja palasi leiriin. Alikomentaja Zacharias Mëntar odotti häntä nojaten rennosti vanhaan keloon, käsivarret ristittyinä ja katsellen Dulkharidaa hivenen ironisesti hymyillen.
”Taas haaveilemassa?” hän kysyi ivallisesti.
”Turpa tukkoon”, Dulkharida kivahti. ”Meidän täytyy ylittää se laakso. Emme voi vain odotella täällä koko kesää.”
”Mutta örkit voivat, ja kyllä mekin voimme puoli kesää”, Mëntar hymähti. ”Jos viet miehet laaksoon, meidät kaikki teurastetaan kuin lampaat.”
”Älä tee päätöksiä minun puolestani, sopiiko?” Dulkharida ärähti tuijottaen piinkovin silmin Mëntaria. ”Kun meidät teurastettaisiin, sinä varmaan juoksisit kenraalin eteen ja sanoisit että se oli Dulkharidan vika.”
”Se olisi sinun vikasi.”
Oli jo myöhä, joten Dulkharida aikoi jättää miehen omaan arvoonsa. Mutta hän tulikin toisiin ajatuksiin. Hän tarttui alikomentajan rinnuksiin ja ärähti tälle: ”Minä olen tämän rykmentin komentaja etkä sinä. Minä teen päätökset. Me menemme tuohon laaksoon. Puramme leirin heti aamulla ja lähdemme matkaan.” Dulkharida marssi rivakasti leiriin ja alkoi huudella komentoja vartijoille. ”Tämä on viimeinen yömme leirissä! Tuplatkaa vartiot ja alkakaa kerätä tavaroitanne! Jos näette mitään liikettä leirin ulkopuolella, tulkaa ilmoittamaan minulle henkilökohtaisesti!”
Zacharias Mëntar alkoi sadatella ja meni puolijuoksua komentajan perään. ”Komentaja Dulkharida”, hän sanoi vihaisesti, ”me emme voi mennä laaksoon!”
”Me menemme sinne”, Dulkharida vastasi. ”Olemme kuhnailleet täällä jo tarpeeksi kauan. Örkit voisivat olla vaikka aivan takanamme.”
Örkit olivat aivan heidän takanaan. Mutta tällä kertaa ne eivät päässeet yllättämään heitä. Dulkharida lisäsi vartijoita leirin perälle ja otti heitä pois laakson suunnalta. Hän varautui nopeasti ja tehokkaasti salakavalaan hyökkäykseen ja ei kestänyt varttituntiakaan, kun vartijat tulivat juoksujalkaa hänen luokseen ja kertoivat että mustaörkkien joukot väijyivät leiriä aivan lähellä.
Dulkharida komensi hälytyskellot soitettaviksi. Sotilaat kiskoivat naruista ja pronssiset, suuret kellot alkoivat kalkattaa. Leiri havahtui hereille ja Keisarikunnan 156. rykmentin miehet nousivat ja tarttuivat aseisiinsa. Pian leiri oli täynnä juoksentelevia miehiä, jotka etsivät taistelupaikkojaan. Dulkharida järjesti joukkonsa riveihin ja marssitti rykmentin kohti piileskeleviä örkkejä.
Aurinko vajosi taivaanrannan taa. Varjot pitenivät ja tummenivat, ja kun viimeiset valon rippeet katosivat, varjot sulautuivat pimeyteen ja jättivät kukkulan laen yöhön. Mutta leirissä syttyivät monet soihdut ja nuotiot, ja tulen punainen loimu valtasi heinikon ja kivikot. Sotilaat marssivat eteenpäin, pois leiristä, ja komentaja Dulkharida seurasi rykmentin etenemistä leirin tähystystornista. Mëntar seisoi vieläkin hänen vierellään ja yritti epätoivoisesti estellä komentajaa.
”Laakso on surmanloukku, yritä nyt ymmärtää”, alikomentaja valitti. ”Vedä miehet takaisin, ei ole vielä liian myöhäistä.”
Dulkharida kääntyi ympäri ja tuijotti Mëntaria. ”Eivät miehet ole nyt menossa laaksoon. Örkit väijyvät meitä leirin takana eivätkä odota että me menisimme laaksoon. Sinä olit väärässä, alikomentaja Zacharias Mëntar, ja jos olisin noudattanut sinun neuvojasi, örkit olisivat hyökänneet meidän takaamme ja tuhonneet leirin.”
Mëntar vaikeni ja käänsi katseensa yöhön.
Dulkharida tunsi kiukkunsa kohoavan. Hän tarttui alikomentajan olkapäähän ja kiepautti tämän ympäri. ”Tahdoitko sinä meidän kaikkien kuolevan?” hän karjaisi.
Mëntar ei vastannut.
Dulkharida tuijotti epäuskoisena miestä. ”Minä en voi uskoa tätä edes sinusta, Mëntar. Sinä aioit kavaltaa meidät mustaörkeille!”
”En tietenkään!” Mëntar huudahti. ”Minä en ikinä neuvottelisi noiden ilkiöiden kanssa. Ne ovat saastaisia hirviöitä!”
”Mitä sinä sitten yritit?” Dulkharida veti salamana miekkansa ja painoi sen terävän kärjen alikomentajansa kurkkua vasten. ”Mistä tässä on kyse?”
Mëntar nielaisi ja sai haavan kaulaansa. Pieni veripisara valui alas hänen ihoaan. ”Minä… minä…” Hän veti henkeä ja yritti saada sydämensykkeensä tasaantumaan.
”Kerro tai minä tapan sinut”, Dulkharida murahti.
”Hyvä on”, Mëntar myöntyi. Hiki kostutti hänen otsaansa. ”Minä tiesin, että örkit kiersivät laakson. Näin ne kun olin yksin tähystystornissa. Mutta minä en kertonut siitä kenellekään.”
”Sinä tiesit, että örkit olivat takanamme?”
”Niin. Minä aioin lähteä leiristä ennen kuin örkit hyökkäisivät, ja palata yksin Nulniin. Kenraali olisi todennut että sinä teit virheen antaessasi örkkien tulla leirin taa, ja että et olisi ansainnutkaan enempää kuin kuoleman vihollistesi käsissä. Minut taas olisi ylennetty komentajaksi ja minulle olisi annettu joku toinen rykmentti haltuuni.”
Dulkharida silmäili alikomentajaa silmiin. Mies oli hyvin hermostunut ja hän vapisi kauttaaltaan. ”Sinä olet ilkeä ja saastainen”, komentaja sanoi, ”sydänjuuria myöten paha ja kieroutunut ihminen. Minun on vaikea uskoa, että joku olisi valmis tuhoamaan kahdeksansataa sotamiestä saadakseen ylennyksen alikomentajasta komentajaksi. Sinä ansaitset kuoleman.”
Mëntar nielaisi uudelleen. Dulkharida painoi miekkansa lujemmin tämän kaulalle. ”Älä tee sitä”, Mëntar aneli. ”Älä tapa minua. Vie minut Nulniin ja anna oikeuden käsiin. Tai –”
”Nuln ei armahda sinua”, Dulkharida ärähti. ”Enkä minäkään.”
Yhtäkkiä veitsi välähti hämärässä. Komentaja väisti juuri ajoissa mutta sai silti haavan vasempaan kylkeensä. Hän älähti tuskasta ja horjahti. Mëntar, joka oli vetänyt tikarin vyöltään, käytti tilaisuuden hyväkseen ja kiepahti sivuun ja pääsi pois miekanterän edestä. Alikomentaja aikoi käytellä veistä uudelleen ja tällä kertaa tappavasti. Mutta Duklharida astui taaksepäin. Teräs halkoi ilmaa ja soihtujen valo kiilteli sen terällä saaden sen näyttämään veren tahrimalta. Dulkharida kohotti miekkansa ja puri hammasta unohtaakseen kivun, joka viilsi punaista haavaa hänen kyljessään. Mëntar pyrki kohti vartiotornin ovea, mutta Dulkharida hypähti sen eteen sulkien tien mieheltä.
Alikomentaja irvisti ja laittoi veitsen tuppeen. Sen tilalle hän otti oman miekkansa ja osoitti sillä komentajan sydäntä. Dulkharida muisteli kuumeisesti, osasiko Mëntar käytellä miekkaa, mutta ei muistanut nähneensä kertaakaan tämän varsinaisesti taistelleen.
Mëntar hyökkäsi. Samoin tekivät mustaörkit.
Kukkulan laella puhkesi kammottava, verinen taistelu. Keisarikunnan 156. jalkaväkirykmentti torjui mustaörkkien rynnäkön mutta menetti heti alussa paljon miehiä eturiveistä kun vihernahkojen julmat miekat ja kirveet leikkasivat panssareita. Ihmiset iskivät omilla miekoillaan, mutta örkkien paksuissa haarniskoissa ei juuri aukkoja ollut. Teräs kimmahti sivuun osuessaan koviksi karkaistuihin levypanssareihin. Örkit karjuivat raivokkaasti ja tunkeutuivat syvemmälle sotilaiden rivistöihin hakaten ja pirstoen miehiä. Veri roiskui ja lihansiivut lentelivät ympäriinsä. Hurme tahri miekkojen terät, miesten kasvot ja teräksiset suojukset. Örkit joutuivat fanaattisen innon valtaan ja alkoivat silputa vihollisiaan. Mutta ihmisillä oli ylivoima, ja he etenivät örkkien läpi hitaasti mutta varmasti. Yksittäiset vihernahat jäivät saarroksiin keisarikuntalaisten keskelle ja saivat surmansa miekkoihin, ja mustaörkkien massat kärsivät suuria tappioita kun miehet taistelivat tiensä syvemmälle säilyttäen koko ajan muodostelmansa. Ihmisten rivit eivät särkyneet, mutta örkit eivät jaksaneet välittää moisesta vaan tahtoivat vain tappaa niin monta kuin pystyisivät. Kalke ja karjunta täyttivät ilman ja taistelu raivosi täydellä voimalla. Ruumiit pinoutuivat kasoihin ja jäivät jalkoihin, kun molempien puolien sotilaat pyrkivät toisen puolen kimppuun.
Leirissä, ylhäällä tähystystornin hämärässä kopissa komentaja Axel Dulkharida ja Zacharias Mëntar kävivät myös hurjaa taistoa. Miehet vaihtoivat iskuja ja palauttivat niitä, molemmat taistelivat hengenhädässä ja löysivät itsestään voimaa ja nopeutta, joita eivät tienneet heillä olevankaan. Jokainen miekan sivallus, pisto ja lyönti pyrki osumaan ja haavoittamaan toista, ja molemmat tiesivät että kumpikin voisi voittaa. Taistelu käytäisiin kuolemaan saakka. Mëntar käytteli miekkaansa kuin se olisi ollut osa hänen kättään, ja hän kiepahteli ympäri ahdasta huonetta kuin olisi tanssinut Dulkharidan ympärillä. Rivakat ja yllättävät viillot pyrkivät hänen miekkansa ohi, mutta komentaja pysäytti ne kerta toisensa jälkeen ja hyökkäsi vastustajansa kimppuun palavalla raivolla. Silloin Mëntar joutui tiukoille. Hän oli selvästi tottumaton puolustautumaan ja joutui aina Dulkharidan hyökätessä perääntymään. Kun alikomentaja pääsi sopivan etäisyyden päähän, hän lähti uuteen hyökkäykseen. Dulkharida yritti pysäyttää tämän kierteen mutta ei onnistunut. Mëntar oli liian vikkelä. Hän pääsi aina sivuun, kun Dulkharida iski miekallaan.
Mutta Mëntar oli pienempi kuin Dulkharida, ja hänellä ei ollut rajattomasti voimia. Pian kiepunta ja jatkuva väistely kävi hänen voimilleen, ja komentaja pääsi niskan päälle. Hän kalautti miekat yhteen ja paiskasi ne päin lattiaa voimalla. Molemmat aseet rusahtivat puisen lattian läpi ja juuttuivat tiukasti kiinni. Dulkharida iski polvensa Mëntarin vatsaan ja ilma pakeni tämän keuhkoista. Alikomentajan ote miekankahvasta herpaantui ja hän tuupertui lattialle. Dulkharida kiskoi miekkansa irti puusta ja astui Mëntarin viereen.
Ohut verijono kulki Mëntarin hampaiden välistä. Hän hengitti vaivalloisesti, ja hiki peitti miehen kokonaan. Hänen tukkansa oli märkä siitä. Duklharida osoitti miekallaan tämän rintaa. Silloin outo ääni puhui hänelle jostain näkymättömistä. Ääni tuntui etäisesti tutulta, mutta hän ei suurin surminkaan muistanut missä oli kuullut sen ennen. Aivan, antaudu raivolle! Vuodata verta, sinä tahdot tehdä sen! Tapa hänet!
Dulkharida horjahti taaksepäin. Miekka putosi kalahtaen lattialle ja hän vaipui polvilleen alikomentajan viereen. Hän puristi ohimoitaan ja päästi heikon voihkaisun.
Se on sinun kohtalosi. Tuhota, murskata, särkeä, surmata kaikki mitä näet. Anna vihalle valta!
Muistot tulvahtivat komentajan mieleen selkeinä ja piinaavina. Hän muisti kaiken: Kardearin, häikäisevän kirkkaan katseen, suuren salin, kaiken. Hän katsoi ympärilleen hämmästyneenä Arkkidemonin taidoista.
”Onko tämä kaikki vain harhaa?” hän kysyi. ”Olenko minä nähnyt pelkkiä unikuvia?”
Tämä on sinun toinen mahdollisuutesi, ääni korjasi voitonriemuisena. Toinen mahdollisuus jonka Kaaos on sinulle suonut. Tärväätkö sinä sen? Päästätkö sinä tämän petturin menemään? Jos minä olisin ollut vaiti, sinä olisit lävistänyt hänen sydämensä miekallasi. Se on sinun kohtalosi!
”Ei!” Dulkharida nousi seisomaan, nappasi miekkansa ja kiipesi tikkaat alas tähystystornista jättäen Mëntarin makaamaan lattialle. Hän juoksi ulos leiristä ja jäi tuijottamaan raivokasta taistelua, joka riehui leirin edustalla. Kumpikaan puoli ei ollut päässyt voitolle, mutta niin örkit kuin ihmiset olivat kärsineet valtavia tappioita. Taistelukentäksi muuttunut mäen laki oli täynnään verisiä ruumiita, jotka olivat saaneet surmansa vihamielisistä aseista kaukana kotoa. Dulkharida näki hetkellisesti taistelun kaoottisen järjettömyyden ja ymmärsi äkkiä. Siihen Kaaos pyrki – taisteluun ja tuhoon, joka nyt oli ottanut vallan Dulkharidan miehistä sekä mustaörkeistä.
Dulkharida juoksi kohti taistelua. Hän kohotti miekkansa ja tunkeutui läpi omien sotilaidensa rivistöjen. Miehet antoivat hänelle tietä nähdessään, kuka hän oli. Komentajan mielessä risteili loputtomasti kysymyksiä, mutta hän tiesi että kukaan ei aikonut antaa hänelle niihin vastauksia. Hän pääsi taistelun keskelle ja alkoi halkoa örkkejä. Hän oli jo väsynyt taistelusta Mëntaria vastaan, mutta hänellä riitti vielä voimia muutaman mustaörkin tappamiseen. Hän heilutti miekkaansa laajoissa kaarissa saaden jokaiseen iskuun niin paljon voimaa, että ne riittivät lävistämään örkkien vahvat haarniskat ja pureutumaan läpi paksun nahkan raastamaan lihaa. Vihernahat karjuivat tuskissaan, kun hän iski niiden kimppuun kaikin voimin. Niiden musta veri tahri hänen varusteensa ja hänen haarniskansa kolhiintui kun joku sai iskun hänen puolustuksensa läpi. Miekan terä naarmuuntui, kun se leikkasi tiensä läpi örkkien sisuksiin.
Taistelu raivosi ja murskasi sotilaita puolin ja toisin. Dulkharida tappoi vihollisia olan takaa ja hänen miehensä seurasivat hänen osoittamaansa esimerkkiä. Örkit epäröivät hyökkäyksen rajuudesta. Ne vastasivat siihen kaikilla voimillaan, mutta ne jäivät alakynteen pienen lukumääränsä vuoksi. Ne olivat odottaneet helppoa teurastusta saatuaan yllätyshyökkäyksen leiriin, mutta ihmiset olivatkin hyökänneet niiden kimppuun ulkosalla ja saaneet kaikki edut puolelleen. Örkit veivät monta mukanaan, mutta viimein ne saatiin kaikki ajettua pakosalle. Miehet ryntäsivät eloonjääneiden perään karjuen, mutta Dulkharida ei liittynyt takaa-ajajiin. Hän repäisi kuolleen sotilaan viitasta palan irti ja pyyhki miekastaan veren sillä. Sitten hän työnsi sen huotraan ja palasi tyhjään leiriin. Hän katsoi tähystystornia, mutta ei enää mennyt sinne takaisin.
Hän istui suuren nuotion ääreen keskusaukiolla lähellä hälytyskelloja, jotka nyt roikkuivat hiljaisina. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi: ”Kardear!”
Arkkidemoni ei vastannut, mutta komentaja oli varma että tämä kuuli hänen äänensä. Jos demoni oli seurannut hänen elämäänsä aina, oli oletettavaa että tämä teki niin nytkin. ”Minä en alistu”, komentaja sanoi tiukasti. ”Minä en palvele Kaaosta. Minä taistelen. Minä etsin sinut käsiini ja tuhoan sinut omin käsin!”
____________________________________________
Jatkuu…
). Tarinan lopetus on juuri sopiva, kun jättää paljon mahdollisuuksia auki. /Minä tykkään. Kyllä näitä Tapsan tarinoita on mukava lukea. 
saapuminen oli hienosti kirjoitettu. Haluan lukea lisää Dulkharidasta! Toivottavasti et ihan kauhean nopeasti tätä lopeta, sillä tämä on erittäin mielenkiintoista ja nautittavaa luettavaa. Kiitos...