Nuori Veri osa.4: Vampyyrin torni
Lähetetty: Ke 28.04.2004 18:13
Musta olento jatkoi matkaansa repaleisista siivistään lukuun ottamatta. Vaikka pitkien luu-ulokkeiden väleihin pingottuneet nahanpalaset olivat suurelta osin riekaleina, sen vahvat siiveniskut pitivät ylisuuren, haavoitetun hevosenruhon ilmassa vakaasti. Mustan pegasoksen kuolemanjälkeinen, lihallinen ilmentymä oli reilusti yli kaksi kertaa keskiverto lohikäärmettä pienempi, tosin hevosta suurempi ja vantterampi, vaikka lukuiset, märkivät viilto- ja pistohaavat saivat sen näyttämään heiveröisemmältä, tosin hurjemmalta. Irvokas, oudosti muotoutunut luupiikki sen tummassa otsassa kiilsi hyytävän punertavana hailakassa kuunvalossa, se oli juuri tappanut.
********
Nekromantia, kuolemanjälkeisen elämän ensimmäinen peruspilari. Kaikkien meidän olemassaolomme syypää ja rakastettu. Jos tuo taikuudenmuoto olisi konkreettisesti kosketeltavissa, minä itse luultavasti monien mukana syleilisin sitä intohimoisesti, en tosin tiedä kaikkien olevan samaa mieltä asiasta. Jotkut typerykset, elämään kyllästyneet raukat tuntevat syvää, katkeroitunutta vihaa nekromantiaa ja sen harjoittajia kohtaan. Tällaiset luodut varmasti viiltäisivät kyseiseltä taikuudenmuodolta, jos vain se olisi mahdollista, kurkun epäröimättä auki. Ja, kun he eivät kaikkien elämän ja luonnon lakien mukaan pysty näin tehdä, he tyytyvät nekromantian harjoittajien vainoamiseen.
On yksin meidän päätettävissämme saako kuollut uuden mahdollisuuden. Ja, jos olemme suostuvaisia, avautuu vainaalle kätemme kautta portti takaisin maanpäälle, tosin meidän ehdoillamme. Kyseinen sielu on velvollinen palvelemaan meitä tahtomme mukaisesti, puolustaa meitä oman, mätänevän raatonsa uhalla ja surutta tappaa puolestamme. Jos eläväkuollut ei alistu tahtoomme ja joudumme itse alistamaan sen käskyvaltaamme, niin se tuskin selviää elämänjälkeisestä elämästään pelkällä kuolemalla, jopa me voimme tuottaa kuolleelle sanoinkuvaamatonta tuskaa.
Tiedän, että olen turvassa uuden, no sanotaanko, ystäväni kanssa. Hän on äitini vanha liittolainen, mutta tiedän heitä katsoessani, että heidän välillään on jotain paljon syvempääkin. Ja vaikka hän ja äitini ovat yhtä paljon toistensa vastakohtia, kuin minä ja hän, äiti silti luottaa häneen täydellisesti. Niin, ei kaikki aina ole sitä miltä se ulkopuolelta ensiksi näyttää. Tiedän hänet erittäin päteväksi ja taitavaksi. Mutta vaikka hän, Phalac, onkin Necrarchin suvusta ja jo lähes syntymästään asti kykeneväinen taikuuteen, ja kaiken lisäksi opiskellut pitkän, kuolemanjälkeisen elämänsä aikana nekromantiaa varmasti yli tuhatkunta vuotta, silti hän sadattelee koko ajan itselleen, että täytyisi oppia vielä lisää tuota ja tätä.
Ja vaikka Phalacin mahtavasta, hirviömäisestä ulkonäöstä sitä ei heti pystyisi päätellä, hän on älykäs, pelottavan älykäs. Mutta vaikka pelkästään hänen oppivuotensa verottaisivat varmasti yli kymmenen, todella pitkäikäisen ihmisen elämänajan, monet ihmisnekromantikot vetävät helposti vertaa hänelle. He ovat itse asiassa monestikin häntä huomattavasti mahtavampia taikuuden alalla, mutta se johtuu vain siitä, että kuolema ajaa heitä väistämättä eteenpäin sivaltavan piiskansa iskuilla. Vampyyreillä, kuolemattomilla ei muuta olekaan, kuin aikaa, se tekee meistä niin hitaita kehittyjiä.
********
Hämmästyin, kun en joutunutkaan lähtemään kauaksikaan kotipaikastani Altdorfin kaupungin liepeillä, sillä jo läheisessä metsämaassa sen pohjoispuolella sijaitsi oppilaitokseni. Phalacin piilopaikka piti paikkaansa pohjoiseen vievän joen varrella, mutta oli silti tarpeeksi piilossa vampyyrinmetsästäjiltä ja muilta uteliailta. Välittömästi omaksuin ympäristön, tarkat pedon aistini löysivät jokaisen eläimen, jokaisen liikkuvan olennon metsässä. Mutta Phalacia en löytänyt, no eipä hän elävä olekaan. Tiesin paikan oikeaksi, se oli pimein kohta metsässä, ei mikään kuun valkean kalpeista säteistä yltänyt sitä valaisemaan, häiritsemään. Ei kukaan muu olento, kuin se jolle lupa oli henkilökohtaisesti annettu, nähnyt tässä pimeydessä. Tämä hiljaisuus, painostava hiljaisuus olisi varmasti murtanut monen kuolevaisen heiveröisen mielen, jo aika päivää sitten.
Minulle oli suotu lupa. Aloin jo närkästyä, kuinka kauan minun täytyikään odottaa sitä rumilusta? Äkkiä kuulin liikettä selustastani, mutta pysyin paikallani. Sen tuottama, laahaava kahina lähestyi nyt nopeampaan tahtiin. Mielikuvitukseni tuotti silmieni eteen yhä erikoisempia odotuksenkuvia, millainen tuo, ilmeisestikin itsestään varma olento mahtaisi olla? Tunsin varjot ympärilläni ja vampyyrisukuni voimien kautta annoin niiden tarttua itseeni. Annoin niiden vetää minut syvälle pimeyteensä, olin näkymättömissä, mikään maailmassa ei näkisi minua nyt.
Viiletin tuulennopeasti uhkaajani selustaan, se näytti aistivan minut, sillä kuulin mennessäni märän mättään kahahtavan samalla hetkellä. Mutta minä olin nopeampi. Ennen, kuin olento edes ehti reagoida, ilmestyin hänen selkänsä takana ja aikailematta hetkeäkään kiskaisin sen laihat, jopa luisevat niskat poikki luunrusahtava ääni kuuluen ja ajatuksia kuvastaen. Kumarruin hiljaa tutkimaan kuollutta. Kallo, paljas kallo. Olento oli tosiaankin kuollut, nyt jo toisen kerran. Idiootti! sätin itseäni.
”Montako kuollutta oikein aiot tappaa?”, kuului hieman ivallinen, ärtynyt kysymys pimeydestä, oman mieleni pimennosta. Phalac, se Necrarch! Otin muutaman askeleen eteenpäin, maa edessäni alkoi nousta. Märän sammaleen ja muun aluskasvillisuuden peittämä mätäs heitettiin syrjään ja käytävän sisältä kajastava soihtujen hyppivä valo paljasti harmaat, ärtyneen huvittuneet irvokkaat pedon kasvot.
Olin todella hämmästynyt Phalacin piilopaikasta. Astuessani sisään, huomasin lähes heti sen oudon arkkitehtuurin. Tai, no ei ehkä arkkitehtuuri ollut se outo asia tässä, vaan se, missä se sijaitsi. Torni, joksi sitä nyt kutsuin oli, kuin upotettu pehmeään maahan ympäri käännettynä. Pitkät kierreportaat kiersivät jyrkästi alaspäin ja veivät tiensä lukuisille pienille maanalaisille tasanteille, mutta jatkuivat silti vielä pitkälti alemmas.
”Ole, kuin kotonasi tyttö.”, Phalac toivotti levittäen kätensä. ”Tässä huoneessa sinä tulet viettämään vielä pitkän aikaa.” Nyökkäsin virnistäen hienoisesti, hymyilin omalle typeryydelleni.
”Jos olisit edes hieman vaivautunut vilkaisemaan, minun ei olisi tarvinnut poistua tutkimukseni äärestä avaamaan sinulle ovea.”, vampyyri sanoi hieman hilpeää ivaa äänessään. ”Niin, sinua itseäsikin se huvittaa. No, ei siinä mitään, huumoria pitää olla. Hyvä, että työsuhteemme alkoi tällä tavalla.”
”Olen samaa mieltä Necrarch.”, yhdyin häneen naurahtaen. ”Anteeksi kuriiristasi.” Vanhempi vampyyri vain heilutti huolettomasti päätään.
”Saahan noita aina lisää.”, hän tokaisi välinpitämättömästi. ”No, nyt pidemmittä puheitta tervetuloa ja asetu taloksi. Huomenna sukellammekin sitten nekromantian ihmeelliseen maailmaan.” Phalac huudahti leikkisästi.
********
Pieni, niukasti kalustettu kamarihuone sai minut asuttajakseen öiden, tai siis päivien ajaksi. Tuo vankisellin muunnelma käsitti vain kovan sängyn ja pienen yöpöydän kynttilänjalkoineen. Tosin eipä sitä miksikään majatalon luksussviitiksi ollut tarkoitettukaan ja ajoi asiansa oikein mallikkaasti, sillä sen pystyin ennustamaan ilman mitään taikakeinojakin, etten tulisi viettämään siellä kauheasti aikaa.
Phalacin laboratorio oli hämmästyttävän järjestelmällisesti kalustettu. Pitkän huoneen takapäässä makasi suuri, yhdestä kivenmurikasta valmistettu ja veistetty jykevä pöytä, jonka kiillotetulla pinnalla seisoi kultainen kynttilänjalka heijastamassa liekin pehmeää loistoa lähiympäristöön. Kaikki tavarat olivat juuri omilla, helposti tavoitettavilla paikoillaan; koeputket ja keittopullot pöydästä vasemmalla seinustalla erilaisten outojen raaka-aineiden kanssa samassa hyllystössä. Koko oikeanpuoleinen, pitkä seinä oli ladottu täyteen kaikenkokoisia, yleisesti ottaen tummia nahkakantisia opuksia. Huomasin myös kirjahyllyjen vieressä jykevän puuoven. Ihan, kuin olisin kuullut jotain sen takaa… Tarkemmin sanottuna jotain siellä on varmasti. Ah, veren suloinen tuoksu.
”Tutkiskele rauhassa tyttöseni.”, Phalac tokaisi. ”Tuolla koeputket, niihin on sinun turha koskea, ne ovat omia kokeilujani varten. Tuolla kirjat, jotka tulevat olemaan parhaita ystäviäsi… Siis tietenkin minun jälkeeni.”, hän virnisti. Vaikka huoneessa leijui hienoinen homeen kuivunut katku, sitä ei edes kunnolla huomioinut ajan mittaan.
Paikka oli todella kiinnostava, jokaista sormeani syyhytti päästä kääntämään noiden mustien kirjojen varmastikin hauraita sivuja. Halusin päästä luomaan, halusin päästä tuhoamaan. Vanha nekromantikkovampyyri seisoi hiljaa paikoillaan takanani kädet puuhkassa. Tunsin hänen punaiset, tutkailevat silmät niskassani, ei negatiivisen oloisesti, ennemminkin, kuin hän olisi ajatellut, kuinka pitkälle pääsisinkään, jos vain minulle suotaisiin aikaa. Niin, ehkäpä muutama vuosisata riittäisi. Pah, ennemminkin muutama vuosituhat.
”Asutko täällä koko ajan aivan yksin… Phalac?”, kysyin vähän ajan päästä opettajaltani yrittäen tututella kutsumaan häntä omalla nimellään. Necrarch nyökytti aluksi hiljaa päätänsä vakava ilme kasvoillaan, mutta sitten nopeasti hänen ilmeensä kirkastui, kuin olisi äkkiä muistanutkin jotain.
”Hyvä, että kysyit Valerie.”, hän hihkaisi tohkeissaan. ”Minulla on itse asiassa pari ystävää, jotka varmasti haluat tavata.”
Vanhempi vampyyri kääntyi ja heilutti pitkäkyntistä sormeaan merkiksi seurata. Hän asteli suoraan sen suuren puuoven luokse, joka oli vaatinut huomiotani vähän aikaa sitten. Oven, jonka takaa olin haistanut heikon elämänvirran. Vampyyri tarttui tottuneesti oikealla kädellään metalliseen oven kahvaan ja kiskaisi, sitä, kuin se olisi ollut muka raskaskin hänelle. Phalac virnisti minulle itsetyytyväisesti ja teki herrasmiesmäisen eleen, joka kehotti astumaan peremmälle. Ovi sulkeutui takanani ja palavan puun katku täytti sieraimeni, kun soihtu Necrarchin kädessä roihahti liekkeihin.
”Hyvää huomenta lapseni.”, Phalac hihkaisi sadistisesti. ”Mikä on olo tänään?” Vaikka huone oli muutenkin pieni, sen ilmapiiristä oli silti pyritty tekemään mahdollisimman ahdasta ja kurjaa tämän surkean paikan surkeille asukeille. Tunsin vain hennon ilmavirran kulun huoneessa, suurilta osin ilma oli seisahtunutta ja tunkkaista.
Huoneen loppupäässä roikkui kolme suurta, kulunutta häkkiä ja vasta niitä katsoessani tunsin nenässäni kamalan virtsan ja oksennuksen löyhkän, joka tuntui tunkeutuvan väkisin sisään vartaloni jokaisesta aukosta. Aivan toisen hänkin alapuolella hajonneella kivilattialla oli suuri oksennuksen peittämä läikkä, sappinesteiden pistävä haju sai minut nyrpistämään nenääni.
”Dot, herätys.”, Phalac lirkutteli kohti toista häkkiä. Astuin lähemmäs suurta lintuhäkkiä ja melkein henkäisin inhosta; häkissä makasi pieni hiisi, omien ulosteidensa likaama. Sen iho oli paikoitellen halkeillut ja kellertäväläiskäinen sen roikkuessa veltosti otuksen selvästi ulos paistavien luiden päällä. Tuo kurja olento ei tuntunut kuulevan vampyyrin pyyntöä, se vain nuokkui puolinukuksissa nälkäkuoleman ja ties miten monen tappavan taudin kourissa. ”Herää hiisi, minulla on sinulle ruokaa.”, vampyyri härnäsi. Samassa hiisi vavahti ja paljasti maidonvalkeat silmänsä, se oli sokea. Vaivoin se sai kurotettua pientä, laihaa kättänsä opettajaani kohti.
”Ruo-kaa…”, se sammalsi hiljaa. Sen ääni tuntui niin hataralta, että yksikin pieni tökkäisy sormella sen kaulaan saattaisi tappaa sen siihen paikkaan.
”Mis-sä, ruo-kaa, ruo-kaa?”, alkoi samassa anoa surkeasti toisen, viereisen häkin asukki. Käänsin päätäni hieman ja olin kasvotusten pienen, yhtä lailla etovan rottaihmisen kanssa, jonka häkin lattia oli harmaiden karvojen peitossa. Se tavoitteli minua pienillä, likaisilla käpälillään häkin kaltereiden välistä tuijottaen ainoalla, punaisella silmällään minua kiinteästi, apua pyytävästi.
”Älä puhu Gobille Valerie.”, Phalac pudisti päätään varoittavasti. ”Jos sille sanoo sanankin, se vinkuu yöt läpeensä juttukaveria, se ei saa kylliksi mistään.” Nyökkäsin ymmärtävän sadistinen hymy kasvoillani.
”Jaa nämäkö ne sinun ystäväsi sitten ovat? Sanoisin tätä… Sellaiseksi viha-rakkaussuhteeksi. Mutta ei siinä mitään, jos teillä menee hyvin.”, laskin leikkiä huvittuneena.
”Ei, tämä on sitä kuuluisaa tosirakkautta tyttöseni, ja ensi silmäyksellä.”, Phalac korjasi yskähtäen kuuluvasti. ”Ja mitä sinuun tulee Dot, saat pärjätä ulosteillasi ainakin seuraavat pari päivää, olet taas sotkenut häkkisi lattian.” Necrarch katsahti palavasti yhä minua kurkottelevaa, nyt hieman innostuneempaa rottamiestä, joka värähti peloissaan ja painautui häkkinsä takarautoihin.
”Gob on katsos ollut kiltti poika ja hävittänyt sotkunsa jollain omalla taianomaisella tavallaan.”, Phalac puhui minulle, kuin pikkulapselle.” Hän on ruokansa ansainnut.” Samassa hän läpsäytti sandaalin peittämän jalkapohjansa harmaaseen kivirattiaan, jonka seurauksena huoneessa kuului pieni piipitys. Käänsin katseeni lattiaan ja tuhahdin, kun näin mitä opettajani jalka oli pyydystänyt; nekromantikon sandaalin alle oli jäänyt kiinni vaaleanpunaisesta, kaljusta hännästään pieni rotta, joka pyristeli kaikin voimin pelokkaana, kuolemanvaarassa. Sadistinen Necrarch kumartui ja nosti pienen tuholaiseläimen kasvojensa eteen pitkäkyntisellä käsillään. Hän kuiskasi jotain, en ymmärtänyt mitä, pientä rotalle ja se rauhoittui silminnähden, tärinä sen pienessä ruumiissa lakkasi.
Vanhempi vampyyri nakkasi rotan puolihuolimattomasti yksisilmäisen rottaihmisen häkkiin, se laskeutui suoraan tuon onnettoman olennon likaiseen syliin. Gobiksi-nimitetty otus katsoi ensin avuttomana pientä lajitoveriaan, joka sätki nyt, kuin kuumeen kourissa, mutta ei päässyt liikkumaan. Näin pienen kyyneleen vierähtävän rottaihmisen karvaisella poskella, jonka tuo kurjimus otti äkkiä kiinni sormenpäällään ja lipaisi pois kielellään, ennen, kuin iski pakonomaisen ahnaasti talttamaiset hampaansa pieneen, avuttomaan luontokappaleeseen.
”Syötät rottia rotille, oletpas sinä hienotunteinen.”, kehaisin Phalacille myöhemmin. ”Ja annat hiisien pärjätä omilla ulosteillaan.” Necrarch kohotti olkapäitään syyttömän näköisenä.
”Eivät he ansaitse, tai tarvitse muuta, sillä nuo kaksi niin pelkurimaista rotunsa edustajaa, eivät uskaltaisi tappaa itseään ja päästää itseään niin helpolla.”, hän kertoi. ”Tiedätkö mitä tyttö? Heihin sinä sitten taikasi kokeilet. Ensin tapat kumman vain haluat, jonka jälkeen nostatat sen sitten takaisin henkiin.”
Eli siinä tämä. En edelleenkään kirjoittanut tätä pidempää, sillä olisi ollut tyhmää jatkaa tuosta siihen koulutukseen. Tämä vähän valotti opettajaa.
********
Nekromantia, kuolemanjälkeisen elämän ensimmäinen peruspilari. Kaikkien meidän olemassaolomme syypää ja rakastettu. Jos tuo taikuudenmuoto olisi konkreettisesti kosketeltavissa, minä itse luultavasti monien mukana syleilisin sitä intohimoisesti, en tosin tiedä kaikkien olevan samaa mieltä asiasta. Jotkut typerykset, elämään kyllästyneet raukat tuntevat syvää, katkeroitunutta vihaa nekromantiaa ja sen harjoittajia kohtaan. Tällaiset luodut varmasti viiltäisivät kyseiseltä taikuudenmuodolta, jos vain se olisi mahdollista, kurkun epäröimättä auki. Ja, kun he eivät kaikkien elämän ja luonnon lakien mukaan pysty näin tehdä, he tyytyvät nekromantian harjoittajien vainoamiseen.
On yksin meidän päätettävissämme saako kuollut uuden mahdollisuuden. Ja, jos olemme suostuvaisia, avautuu vainaalle kätemme kautta portti takaisin maanpäälle, tosin meidän ehdoillamme. Kyseinen sielu on velvollinen palvelemaan meitä tahtomme mukaisesti, puolustaa meitä oman, mätänevän raatonsa uhalla ja surutta tappaa puolestamme. Jos eläväkuollut ei alistu tahtoomme ja joudumme itse alistamaan sen käskyvaltaamme, niin se tuskin selviää elämänjälkeisestä elämästään pelkällä kuolemalla, jopa me voimme tuottaa kuolleelle sanoinkuvaamatonta tuskaa.
Tiedän, että olen turvassa uuden, no sanotaanko, ystäväni kanssa. Hän on äitini vanha liittolainen, mutta tiedän heitä katsoessani, että heidän välillään on jotain paljon syvempääkin. Ja vaikka hän ja äitini ovat yhtä paljon toistensa vastakohtia, kuin minä ja hän, äiti silti luottaa häneen täydellisesti. Niin, ei kaikki aina ole sitä miltä se ulkopuolelta ensiksi näyttää. Tiedän hänet erittäin päteväksi ja taitavaksi. Mutta vaikka hän, Phalac, onkin Necrarchin suvusta ja jo lähes syntymästään asti kykeneväinen taikuuteen, ja kaiken lisäksi opiskellut pitkän, kuolemanjälkeisen elämänsä aikana nekromantiaa varmasti yli tuhatkunta vuotta, silti hän sadattelee koko ajan itselleen, että täytyisi oppia vielä lisää tuota ja tätä.
Ja vaikka Phalacin mahtavasta, hirviömäisestä ulkonäöstä sitä ei heti pystyisi päätellä, hän on älykäs, pelottavan älykäs. Mutta vaikka pelkästään hänen oppivuotensa verottaisivat varmasti yli kymmenen, todella pitkäikäisen ihmisen elämänajan, monet ihmisnekromantikot vetävät helposti vertaa hänelle. He ovat itse asiassa monestikin häntä huomattavasti mahtavampia taikuuden alalla, mutta se johtuu vain siitä, että kuolema ajaa heitä väistämättä eteenpäin sivaltavan piiskansa iskuilla. Vampyyreillä, kuolemattomilla ei muuta olekaan, kuin aikaa, se tekee meistä niin hitaita kehittyjiä.
********
Hämmästyin, kun en joutunutkaan lähtemään kauaksikaan kotipaikastani Altdorfin kaupungin liepeillä, sillä jo läheisessä metsämaassa sen pohjoispuolella sijaitsi oppilaitokseni. Phalacin piilopaikka piti paikkaansa pohjoiseen vievän joen varrella, mutta oli silti tarpeeksi piilossa vampyyrinmetsästäjiltä ja muilta uteliailta. Välittömästi omaksuin ympäristön, tarkat pedon aistini löysivät jokaisen eläimen, jokaisen liikkuvan olennon metsässä. Mutta Phalacia en löytänyt, no eipä hän elävä olekaan. Tiesin paikan oikeaksi, se oli pimein kohta metsässä, ei mikään kuun valkean kalpeista säteistä yltänyt sitä valaisemaan, häiritsemään. Ei kukaan muu olento, kuin se jolle lupa oli henkilökohtaisesti annettu, nähnyt tässä pimeydessä. Tämä hiljaisuus, painostava hiljaisuus olisi varmasti murtanut monen kuolevaisen heiveröisen mielen, jo aika päivää sitten.
Minulle oli suotu lupa. Aloin jo närkästyä, kuinka kauan minun täytyikään odottaa sitä rumilusta? Äkkiä kuulin liikettä selustastani, mutta pysyin paikallani. Sen tuottama, laahaava kahina lähestyi nyt nopeampaan tahtiin. Mielikuvitukseni tuotti silmieni eteen yhä erikoisempia odotuksenkuvia, millainen tuo, ilmeisestikin itsestään varma olento mahtaisi olla? Tunsin varjot ympärilläni ja vampyyrisukuni voimien kautta annoin niiden tarttua itseeni. Annoin niiden vetää minut syvälle pimeyteensä, olin näkymättömissä, mikään maailmassa ei näkisi minua nyt.
Viiletin tuulennopeasti uhkaajani selustaan, se näytti aistivan minut, sillä kuulin mennessäni märän mättään kahahtavan samalla hetkellä. Mutta minä olin nopeampi. Ennen, kuin olento edes ehti reagoida, ilmestyin hänen selkänsä takana ja aikailematta hetkeäkään kiskaisin sen laihat, jopa luisevat niskat poikki luunrusahtava ääni kuuluen ja ajatuksia kuvastaen. Kumarruin hiljaa tutkimaan kuollutta. Kallo, paljas kallo. Olento oli tosiaankin kuollut, nyt jo toisen kerran. Idiootti! sätin itseäni.
”Montako kuollutta oikein aiot tappaa?”, kuului hieman ivallinen, ärtynyt kysymys pimeydestä, oman mieleni pimennosta. Phalac, se Necrarch! Otin muutaman askeleen eteenpäin, maa edessäni alkoi nousta. Märän sammaleen ja muun aluskasvillisuuden peittämä mätäs heitettiin syrjään ja käytävän sisältä kajastava soihtujen hyppivä valo paljasti harmaat, ärtyneen huvittuneet irvokkaat pedon kasvot.
Olin todella hämmästynyt Phalacin piilopaikasta. Astuessani sisään, huomasin lähes heti sen oudon arkkitehtuurin. Tai, no ei ehkä arkkitehtuuri ollut se outo asia tässä, vaan se, missä se sijaitsi. Torni, joksi sitä nyt kutsuin oli, kuin upotettu pehmeään maahan ympäri käännettynä. Pitkät kierreportaat kiersivät jyrkästi alaspäin ja veivät tiensä lukuisille pienille maanalaisille tasanteille, mutta jatkuivat silti vielä pitkälti alemmas.
”Ole, kuin kotonasi tyttö.”, Phalac toivotti levittäen kätensä. ”Tässä huoneessa sinä tulet viettämään vielä pitkän aikaa.” Nyökkäsin virnistäen hienoisesti, hymyilin omalle typeryydelleni.
”Jos olisit edes hieman vaivautunut vilkaisemaan, minun ei olisi tarvinnut poistua tutkimukseni äärestä avaamaan sinulle ovea.”, vampyyri sanoi hieman hilpeää ivaa äänessään. ”Niin, sinua itseäsikin se huvittaa. No, ei siinä mitään, huumoria pitää olla. Hyvä, että työsuhteemme alkoi tällä tavalla.”
”Olen samaa mieltä Necrarch.”, yhdyin häneen naurahtaen. ”Anteeksi kuriiristasi.” Vanhempi vampyyri vain heilutti huolettomasti päätään.
”Saahan noita aina lisää.”, hän tokaisi välinpitämättömästi. ”No, nyt pidemmittä puheitta tervetuloa ja asetu taloksi. Huomenna sukellammekin sitten nekromantian ihmeelliseen maailmaan.” Phalac huudahti leikkisästi.
********
Pieni, niukasti kalustettu kamarihuone sai minut asuttajakseen öiden, tai siis päivien ajaksi. Tuo vankisellin muunnelma käsitti vain kovan sängyn ja pienen yöpöydän kynttilänjalkoineen. Tosin eipä sitä miksikään majatalon luksussviitiksi ollut tarkoitettukaan ja ajoi asiansa oikein mallikkaasti, sillä sen pystyin ennustamaan ilman mitään taikakeinojakin, etten tulisi viettämään siellä kauheasti aikaa.
Phalacin laboratorio oli hämmästyttävän järjestelmällisesti kalustettu. Pitkän huoneen takapäässä makasi suuri, yhdestä kivenmurikasta valmistettu ja veistetty jykevä pöytä, jonka kiillotetulla pinnalla seisoi kultainen kynttilänjalka heijastamassa liekin pehmeää loistoa lähiympäristöön. Kaikki tavarat olivat juuri omilla, helposti tavoitettavilla paikoillaan; koeputket ja keittopullot pöydästä vasemmalla seinustalla erilaisten outojen raaka-aineiden kanssa samassa hyllystössä. Koko oikeanpuoleinen, pitkä seinä oli ladottu täyteen kaikenkokoisia, yleisesti ottaen tummia nahkakantisia opuksia. Huomasin myös kirjahyllyjen vieressä jykevän puuoven. Ihan, kuin olisin kuullut jotain sen takaa… Tarkemmin sanottuna jotain siellä on varmasti. Ah, veren suloinen tuoksu.
”Tutkiskele rauhassa tyttöseni.”, Phalac tokaisi. ”Tuolla koeputket, niihin on sinun turha koskea, ne ovat omia kokeilujani varten. Tuolla kirjat, jotka tulevat olemaan parhaita ystäviäsi… Siis tietenkin minun jälkeeni.”, hän virnisti. Vaikka huoneessa leijui hienoinen homeen kuivunut katku, sitä ei edes kunnolla huomioinut ajan mittaan.
Paikka oli todella kiinnostava, jokaista sormeani syyhytti päästä kääntämään noiden mustien kirjojen varmastikin hauraita sivuja. Halusin päästä luomaan, halusin päästä tuhoamaan. Vanha nekromantikkovampyyri seisoi hiljaa paikoillaan takanani kädet puuhkassa. Tunsin hänen punaiset, tutkailevat silmät niskassani, ei negatiivisen oloisesti, ennemminkin, kuin hän olisi ajatellut, kuinka pitkälle pääsisinkään, jos vain minulle suotaisiin aikaa. Niin, ehkäpä muutama vuosisata riittäisi. Pah, ennemminkin muutama vuosituhat.
”Asutko täällä koko ajan aivan yksin… Phalac?”, kysyin vähän ajan päästä opettajaltani yrittäen tututella kutsumaan häntä omalla nimellään. Necrarch nyökytti aluksi hiljaa päätänsä vakava ilme kasvoillaan, mutta sitten nopeasti hänen ilmeensä kirkastui, kuin olisi äkkiä muistanutkin jotain.
”Hyvä, että kysyit Valerie.”, hän hihkaisi tohkeissaan. ”Minulla on itse asiassa pari ystävää, jotka varmasti haluat tavata.”
Vanhempi vampyyri kääntyi ja heilutti pitkäkyntistä sormeaan merkiksi seurata. Hän asteli suoraan sen suuren puuoven luokse, joka oli vaatinut huomiotani vähän aikaa sitten. Oven, jonka takaa olin haistanut heikon elämänvirran. Vampyyri tarttui tottuneesti oikealla kädellään metalliseen oven kahvaan ja kiskaisi, sitä, kuin se olisi ollut muka raskaskin hänelle. Phalac virnisti minulle itsetyytyväisesti ja teki herrasmiesmäisen eleen, joka kehotti astumaan peremmälle. Ovi sulkeutui takanani ja palavan puun katku täytti sieraimeni, kun soihtu Necrarchin kädessä roihahti liekkeihin.
”Hyvää huomenta lapseni.”, Phalac hihkaisi sadistisesti. ”Mikä on olo tänään?” Vaikka huone oli muutenkin pieni, sen ilmapiiristä oli silti pyritty tekemään mahdollisimman ahdasta ja kurjaa tämän surkean paikan surkeille asukeille. Tunsin vain hennon ilmavirran kulun huoneessa, suurilta osin ilma oli seisahtunutta ja tunkkaista.
Huoneen loppupäässä roikkui kolme suurta, kulunutta häkkiä ja vasta niitä katsoessani tunsin nenässäni kamalan virtsan ja oksennuksen löyhkän, joka tuntui tunkeutuvan väkisin sisään vartaloni jokaisesta aukosta. Aivan toisen hänkin alapuolella hajonneella kivilattialla oli suuri oksennuksen peittämä läikkä, sappinesteiden pistävä haju sai minut nyrpistämään nenääni.
”Dot, herätys.”, Phalac lirkutteli kohti toista häkkiä. Astuin lähemmäs suurta lintuhäkkiä ja melkein henkäisin inhosta; häkissä makasi pieni hiisi, omien ulosteidensa likaama. Sen iho oli paikoitellen halkeillut ja kellertäväläiskäinen sen roikkuessa veltosti otuksen selvästi ulos paistavien luiden päällä. Tuo kurja olento ei tuntunut kuulevan vampyyrin pyyntöä, se vain nuokkui puolinukuksissa nälkäkuoleman ja ties miten monen tappavan taudin kourissa. ”Herää hiisi, minulla on sinulle ruokaa.”, vampyyri härnäsi. Samassa hiisi vavahti ja paljasti maidonvalkeat silmänsä, se oli sokea. Vaivoin se sai kurotettua pientä, laihaa kättänsä opettajaani kohti.
”Ruo-kaa…”, se sammalsi hiljaa. Sen ääni tuntui niin hataralta, että yksikin pieni tökkäisy sormella sen kaulaan saattaisi tappaa sen siihen paikkaan.
”Mis-sä, ruo-kaa, ruo-kaa?”, alkoi samassa anoa surkeasti toisen, viereisen häkin asukki. Käänsin päätäni hieman ja olin kasvotusten pienen, yhtä lailla etovan rottaihmisen kanssa, jonka häkin lattia oli harmaiden karvojen peitossa. Se tavoitteli minua pienillä, likaisilla käpälillään häkin kaltereiden välistä tuijottaen ainoalla, punaisella silmällään minua kiinteästi, apua pyytävästi.
”Älä puhu Gobille Valerie.”, Phalac pudisti päätään varoittavasti. ”Jos sille sanoo sanankin, se vinkuu yöt läpeensä juttukaveria, se ei saa kylliksi mistään.” Nyökkäsin ymmärtävän sadistinen hymy kasvoillani.
”Jaa nämäkö ne sinun ystäväsi sitten ovat? Sanoisin tätä… Sellaiseksi viha-rakkaussuhteeksi. Mutta ei siinä mitään, jos teillä menee hyvin.”, laskin leikkiä huvittuneena.
”Ei, tämä on sitä kuuluisaa tosirakkautta tyttöseni, ja ensi silmäyksellä.”, Phalac korjasi yskähtäen kuuluvasti. ”Ja mitä sinuun tulee Dot, saat pärjätä ulosteillasi ainakin seuraavat pari päivää, olet taas sotkenut häkkisi lattian.” Necrarch katsahti palavasti yhä minua kurkottelevaa, nyt hieman innostuneempaa rottamiestä, joka värähti peloissaan ja painautui häkkinsä takarautoihin.
”Gob on katsos ollut kiltti poika ja hävittänyt sotkunsa jollain omalla taianomaisella tavallaan.”, Phalac puhui minulle, kuin pikkulapselle.” Hän on ruokansa ansainnut.” Samassa hän läpsäytti sandaalin peittämän jalkapohjansa harmaaseen kivirattiaan, jonka seurauksena huoneessa kuului pieni piipitys. Käänsin katseeni lattiaan ja tuhahdin, kun näin mitä opettajani jalka oli pyydystänyt; nekromantikon sandaalin alle oli jäänyt kiinni vaaleanpunaisesta, kaljusta hännästään pieni rotta, joka pyristeli kaikin voimin pelokkaana, kuolemanvaarassa. Sadistinen Necrarch kumartui ja nosti pienen tuholaiseläimen kasvojensa eteen pitkäkyntisellä käsillään. Hän kuiskasi jotain, en ymmärtänyt mitä, pientä rotalle ja se rauhoittui silminnähden, tärinä sen pienessä ruumiissa lakkasi.
Vanhempi vampyyri nakkasi rotan puolihuolimattomasti yksisilmäisen rottaihmisen häkkiin, se laskeutui suoraan tuon onnettoman olennon likaiseen syliin. Gobiksi-nimitetty otus katsoi ensin avuttomana pientä lajitoveriaan, joka sätki nyt, kuin kuumeen kourissa, mutta ei päässyt liikkumaan. Näin pienen kyyneleen vierähtävän rottaihmisen karvaisella poskella, jonka tuo kurjimus otti äkkiä kiinni sormenpäällään ja lipaisi pois kielellään, ennen, kuin iski pakonomaisen ahnaasti talttamaiset hampaansa pieneen, avuttomaan luontokappaleeseen.
”Syötät rottia rotille, oletpas sinä hienotunteinen.”, kehaisin Phalacille myöhemmin. ”Ja annat hiisien pärjätä omilla ulosteillaan.” Necrarch kohotti olkapäitään syyttömän näköisenä.
”Eivät he ansaitse, tai tarvitse muuta, sillä nuo kaksi niin pelkurimaista rotunsa edustajaa, eivät uskaltaisi tappaa itseään ja päästää itseään niin helpolla.”, hän kertoi. ”Tiedätkö mitä tyttö? Heihin sinä sitten taikasi kokeilet. Ensin tapat kumman vain haluat, jonka jälkeen nostatat sen sitten takaisin henkiin.”
Eli siinä tämä. En edelleenkään kirjoittanut tätä pidempää, sillä olisi ollut tyhmää jatkaa tuosta siihen koulutukseen. Tämä vähän valotti opettajaa.
Tahdotko muuten että luovutan tarinamestarin tittelin sinulle nyt vai sitten seuraavassa kilpailussa? 
), jotain tästä jäi puuttumaan. Huussi, kerrontasi ja kuvailusi toimii todella hyvin, mutta sinun pitäisi mielestäni keskittyä johonkin vähän... suurempaan. Tähän mennessä nuori veri-sarja on kertonut ainoastaan yhden vampyyrin synnystä ja koulutuksesta. Teksti on kyllä hyvää, mutta itse kaipaisin vähän (hmm?) tiiviimpää juonta. Valerie saisi esim. joutua jonkinlaiseen seikkailuun.
ja vuoden bileet