Fb: Piru vie!
Lähetetty: To 06.05.2004 18:07
Naiset ja herrat, tervetuloa topiciin jonka nimi on Piru vie! Ja tässä uusin Tapsa-tarina, olkaapa niin hyvät!
PIRU VIE!
____________________________________________
Hän ei ollut Muuttaja. Hän ei ollut tarpeeksi suuri, eikä hänestä uhkunut sitä voimaa, joka Suurista Muuttajista säteili. Hänellä ei ollut samaa ikiaikaista viisautta eikä valtavaa tiedon määrää, joka heillä oli, eikä hän ollut yhtä itsevarma ja rauhallinen.
Mutta ei hän kyllä Muuttajasta paljon jäänytkään jälkeen.
Tzeentchin Korkea Demoni otti monia hahmoja, mutta tänä yönä hän oli muuntautunut pelottavimpaan olomuotoonsa. Hänen jumalansa ei sallinut hänen käyttää tässä maailmassa muotoa, joka kävi yli hänen rajojensa. Hän ei saanut näyttää pelottavammalta, suuremmalta eikä mahtavammalta kuin arkkidemonit, mutta hänen piti jotenkin osoittaa, että se oli korkeammassa arvossa kuin tavalliset demonit. Niinpä hän oli ottanut lintumaisen, kaksijalkaisen hahmon jota Muuttajatkin käyttivät, mutta tämä demoni oli pienempi ja hänen silmissään ei palanut sitä tulta, joka suurdemonien katseessa leiskui. Tämä Korkea Demoni oli verhoutunut sysimustiin sulkiin valkeiden sijaan, ja häntä koristivat verenpunaiset jalokivet ja korut.
Hänen nimensä oli Karmarath’da’Erthydonmaicrae Zaketh’Kalirnada. Kaaoksen Valtakunnassa sanoille ei ole tarvetta, ja tuokin nimi oli siellä nopeasti sanottu ajatusten välityksellä. Mutta kun demoni näyttäytyi palvojilleen pohjoisessa, hän käytti lyhennettyä versiota nimestään koska barbaarien olisi ollut vaikeaa oppia koko nimi. Jotkut tietäjät toki tunsivat koko nimen, mutta yleensä häntä kutsuttiin yksinkertaisesti nimellä Karma.
Karmarath’da’Erthydonmaicrae Zaketh’Kalirnada väijyi pientä kylää Keisarikunnan sydänmailla. Synkkä jalopuumetsä ympäröi piskuista talojen sikermää, joka sijaitsi syvän laakson pohjalla. Se oli syntynyt vilkkaan käytetyn tien varrelle kauan sitten, mutta kun tie oli sittemmin jäänyt käyttämättömäksi, oli kylä unohtunut ja siellä kävi vain harvoin ihmisiä muualta Keisarikunnasta. Lähin naapurikylä oli monen kymmenen kilometrin päässä.
Karma oli valinnut tämän kylän kohteekseen kaikkein kaoottisimmalla keinolla: sattumalta. Sattuma palveli aina Kaaoksen tarkoitusta, sillä siinä ei ollut mitään logiikkaa tai järjestystä. Niinpä Dormunt joutui Karman valitsemaksi hyvin yksinkertaisella keinolla. Korkea Demoni oli etsinyt käsiinsä koko Keisarikunnan kartan ja pistänyt kyntensä siihen. Kynsi oli lävistänyt Dormuntin, ja sinne Karma nyt meni.
Demoni katseli taloja yön pimeydessä, sulautuen täydellisesti pimeyteen. Vain punaiset koristeet kiilsivät puiden heittämissä synkissä varjoissa. Alhaalla talojen savupiiput syöksivät hiljaa ilmaan sinistä savua, joka kohosi samettiselle taivaankannelle. Kesäyön lämmintä hiljaisuutta rikkoi vain etäinen mustarastas. Karma piti rauhallisuudesta. Kun sota alkaisi, hän ei tahtoisi sekaantua suurimpiin taisteluihin. Hiljaiselo sopi hänelle paremmin.
Ja vaihtaminen. Vaihtamisesta hän piti, ja sitä hän aikoi tehdä tänäkin yönä.
Karma hymyili julmasti vaikka kukaan ei nähnyt hänen hymyään. Sitten hän alkoi laskeutua rinnettä kohti Dormuntia.
Susanne Ernythson oli nuori äiti, joka eli onnellista elämää aviomiehensä Garrenin kanssa Dormuntin pienessä kylässä. Heillä oli oma puutalo ja oma pieni vauva nimeltä Goethe. Garren piti itseään onnenmiehenä, ja piti paikkansa, että Susanne olisi kelvannut hieman ylhäisemmällekin miehelle vaimoksi. Mutta Susanne rakasti miestään eikä olisi vaihtanut tätä kehenkään.
Susanne oli varsin rintava ja leveälanteinen, mutta hoikka ja kauniskasvoinen nainen. Hän oli juuri täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, ja raskaus oli kenties hieman vaikuttanut hänen kauniisiin muotoihinsa, jotka olivat – ainakin kylän vanhojen ukkojen mielestä – olleet todella oikeuksissaan muutamaa vuotta aiemmin, ennen Goethea. Ei Susanne nytkään ruma ollut mistään ruumiinosasta.
Tuona yönä hän ei oikein saanut nukuttua. Hän makasi miehensä vieressä rauhattomana. Jostain syystä hänestä tuntui, että hänen lapsensa ei ollut kunnossa. Sama tunne oli vaivannut häntä monena yönä, mutta nyt se oli jotenkin todellisempaa ja pakottavampaa. Garren oli sikeässä unessa ja Susanne päätti mennä katsomaan pienokaistaan. Hän nousi ylös vuoteesta varovasti, jottei herättäisi miestään, ja varoi tarkoin astumasta laudalle, jonka hän tiesi narahtavan jos sille astuisi. Hän puki päälleen yöpuvun vanhasta tottumuksesta, vaikka tiesi hyvin ettei häntä kukaan näkisi omassa kodissaan. Hän meni ulos makuuhuoneesta.
Talossa oli hyvin hiljaista, lähes luonnottoman hiljaista. Susanne kuuli oman hengityksensä ja sydämensä jokaisen lyönnin – joiden tahti jostain syystä kiihtyi. Susanne veti syvään henkeä. Hän sanoi itselleen äänettömästi, ettei hänellä ollut mitään pelättävää. Hän avasi oven Goethen huoneeseen ja astui sisään pimeyteen.
Goethe nukkui rauhallisesti puisessa kehdossaan. Susanne hymyili ja rauhoittui suuresti nähdessään lapsensa turvassa. Hän sytytti kynttilän ja istui kehdon vierelle matalalle jakkaralle. Hyvin hitaasti hän keinutti kätkyttä ja alkoi hyräillä hiljaa vanhaa tuutulaulua, jonka hänen isoäitinsä oli hänelle opettanut.
Nuku, lapsi pienoinen,
uinu, piltti hentoinen.
Sulje pienet silmäsi,
kiinni pistä simmusi.
Vietä yösi unessa,
kuutamomme lumessa,
aamun tullen havahdu,
ulos maailmaan astu.
”Vietä yösi unessa, kuutamomme lumessa…” Susanne lauloi. Hän katsahti ulos ikkunasta ja kevyt hymy kohosi hänen huulilleen kun hän näki pyöreän, valkean kuun yönsinisellä taivaalla. Hän mietti, mahtoiko kuu todella olla lumen peitossa.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Tzeentchin Korkea Demoni lähestyi hänen kotiaan.
Karma asteli Dormuntin öistä, mudan kattamaa katua pitkin. Hänen mustat sulkansa heijastelivat kuunvaloa pimeydessä ja punaiset kivet välkähtelivät valon pirstoutuessa niiden pintoihin. Pitkät höyhenet kahahtelivat niin hiljaa, että vain demoni itse olisi voinut kuulla äänen vaikka joku olisi ollutkin kuuntelemassa. Karman silmät loimottivat täynnä julmaa vahingoniloa tuhosta, joka ei vielä ollut edes tapahtunut.
Hän katseli taloja, joiden mustat, tyhjät ikkunat katsoivat häntä takaisin. Kaikki talot näyttivät hänestä samanlaisilta ja niinpä hän meni yksinkertaisesti lähimmän luo. Mutta juuri kun hän oli kävelemässä pitkin, lintumaisin askelin sitä kohti, hän näki valon.
Kultainen kynttilänvalo hehkui yhden ikkunan takana. Se heitti himmeän heijastuksen mutaan keskelle katua. Se värjyi ja värähteli, mutta siellä se oli. Karma muutti mielensä. Uteliaisuus valoa kohtaan veti häntä puoleensa, ja hän kääntyi ja jatkoi matkaansa vähän matkaa eteenpäin kylän ainoaa katua. Hän tuli sen talon luo, jossa oli valoa, ja ilkeä hymy vääristi hänen nokkaansa.
Hän kohotti pitkäkyntisen kätensä ja kolkutti, hiljaa mutta hyvin raskaasti oveen.
Susanne säpsähti. Hän pysäytti äkkiä kehdon ja tuijotti puista ovea, jonka hän näki lastenhuoneen oviaukosta. Se värähti iskun voimasta, mutta koputus oli silti niin hiljainen että se ei ollut herättänyt Goethea ja tuskin Garreniakaan.
Susanne mietti, miksi hän oli niin säikähtänyt. Hänen hermonsa olivat jostain syystä kamalan kireällä – pelkkä oveen koputus sai hänen sydämensä lyömään nopeammin. Hän ihmetteli, mistä se johtui. Oliko hän jälleen raskaana? Tai toisaalta yöllä ei yleensä paljoa kolkuteltu. Säikähtäminen oli aika oikeutettua.
Yhden ohikiitävän hetken Susanne ajatteli, että hänen ei pitäisi avata ovea. Toisen yhtä lyhyen ajan hän ajatteli että hänen pitäisi herättää Garren. Sitten hän nousi hitaasti seisomaan, ettei Goethe havahtuisi, ja meni ulko-ovelle.
Hän tarttui ovenripaan avatakseen sen mutta kysyikin ensin: ”Kuka siellä?”
Karma katsoi suoraan puisen oven läpi ja piti näkemästään. Nuori nainen oli juuri sitä, mitä hän nyt kaipasi. Tosin meteliä hän ei tahtonut. Hän olisi voinut tuhota koko oven – tai koko talon – hyvin helposti, mutta hän tahtoi tehdä asian toisella tavoin.
Sen sijaan hän katsoi naisen ajatuksiin. Hän luki tämän muistot ja mietteet yhdessä, lyhyessä sekunnissa ja omaksui välittömästi naisen koko elämän. Hän löysi tarvitsemansa tiedot suojattomasta mielestä ja sanoi naisen naapurin äänellä: ”Gertrud täällä, Susanne. Päästätkö sisään?”
Kuullessaan vanhan, ystävällisen naisen äänen Susanne tunsi helpottuvansa suuresti ja häpesi hiukan helpottumistaan. Eihän hänellä loppujen lopuksi ollut ollutkaan mitään pelättävää. Pahinta mitä oven takana olisi voinut olla, olisi ollut maantierosvo, joka oli kulkemassa kylän läpi.
Susanne käänsi ripaa alaspäin mutta yhtäkkiä jokin alkoi vaivata hänen mieltään. Vaisto, ennakkoaavistus, enne tai jokin varoitti häntä. Hän teki päätöksensä nopeammin kuin oli ikinä päättänyt mitään. Hän päästi irti rivasta ennen kuin lukko kääntyi auki ja astui nopeasti yhden askeleen taaksepäin.
”Gertrud?” hän kysyi. ”Mitä sinä täällä teet näin öiseen aikaan?”
”Maito on lopussa”, Gertrudin ääni vastasi. ”Jakob tahtoi sitä välttämättä. Sanoin hänelle hänen olevan hupsu, mutta hän tahtoi maitoa kellonajasta riippumatta. Niinpä tulin kysymään, voisitko sinä lainata yhtään maitoa.”
Susanne oli lypsänyt lehmänsä aamulla ja maitoa kyllä piisasi. Hän katsoi taakseen, kohti varastoa, jossa oli monta kannullista tuoretta maitoa.
”Olen pahoillani”, hän sanoi. ”Meillä ei ole lainkaan maitoa.”
Näitä sanoja seurasi lyhyt, rikkumaton hiljaisuus joka hirvitti Susannea. Hän kuuli sydämensä lyövän seitsemän kertaa todella nopeasti ja niin voimakkaasti, että Gertrudinkin täytyi kuulla se jopa oven läpi, vaikka naisen kuulo ei enää ollut parhaimmillaan. Sitten ääni muuttui täysin. Kaikki inhimilliset piirteet katosivat siitä, ja siitä tuli matala ja voimakas, terästä vahvempi ja merta syvempi. Se oli komentajan, ei pyytäjän ääni, ja se ei hyväksynyt vastaväitteitä.
”Sinulla on maitoa”, ääni sanoi hyytävästi, ”ja sinä päästät minut nyt sisään.”
Susanne jähmettyi ja hänen sydämensä jätti lyönnin väliin. Hän haukkoi henkeään ja yritti kamppailla äänen hypnotisoivaa vaikutusta vastaan. Mutta hän ei pystynyt estämään jalkojaan astumasta eteenpäin. Hän näki ja tunsi, kuinka hänen kätensä tarttuivat oven kahvaan aivojen käskemättä ja avasivat oven.
Musta siluetti peitti oviaukon. Susanne kiljaisi mutta hänen kurkustaan ei lähtenyt ääntä. Hän astui poispäin ovelta haparoiden, kompastui ja kaatui takamukselleen lattialle. Demoni astui sisälle taloon ja katsoi Susannea ahnain, palavin silmin. Hän iski jalkansa, joka näytti aivan jättiläiskotkan jalalta, Susannen yömekon helmalle ja levitti siipensä avoimiksi peittäen näkyvistä koko seinän takanaan. Hänen pitkä kaulansa kiemursi kuin käärme ja hänen kidastaan työntyi esiin pitkä kieli, joka kurottui naista kohti. Susanne kirkaisi uudelleen mutta ei vieläkään kuullut mitään aivan kuin hänestä olisi yhtäkkiä tullut mykkä. Hän kamppaili vastaan ja pyrki poispäin hirviöstä, mutta hänen yöpukunsa halme oli tiukasti olion kynsien alla. Susanne tarttui molemmin käsin helmaansa ja repäisi sen irti. Demonin kädet syöksähtivät naisen vartalolle ja tarttuivat häneen kiinni. Kynnet pureutuivat hänen ihonsa ja lihansa läpi, mutta hän ei tuntenut tuskaa. Hän tunsi vain puhdasta pakokauhua. Hän tarttui höyhenten peittämiin raajoihin mutta ei voinut liikuttaa niitä. Ne olivat liian vahvat hänelle – tai kenellekään.
Karma irrotti otteensa. Kynnet viilsivät pitkät, punaiset haavat Susannen kylkiin ja repivät hänen puvustaan lisää pois niin että toinen rinta valahti paljaaksi. Susanne kompuroi taaksepäin ja hänen selkänsä osui seinään. Demonin silmät vangitsivat hänen katseensa.
Karma ahmi naista silmillään. Hän rakasti nautintoa kuten Slaaneshin demonit. Vaikka hän kuului Tzeentchille, mikään ei kuitenkaan estänyt häntä iloitsemasta katsellessaan kauniita, puolialastomia naisia. Hiki nousi vähitellen Susannen iholle ja kirkkaat verijuovat valuivat hänen lanteitaan pitkin. Hänen rintansa kohoili kiihtyvän hengityksen tahtiin. Puhdas, järjen voittava kauhu paistoi naisen silmistä.
Karma ojentui lähemmäs kunnes hänen nokkansa terävä kärki kosketti Susannen nenänpäätä. Nainen ei pystynyt liikahtamaan minnekään. Pelko esti häntä.
Karman kieli siveli hellävaroin naisen kasvoja. Hän päästi ohimenevän, kehräävän äänen joka kieli mielihyvästä. Hän avasi kitansa ja sulki naisen huulet kylmään, luiseen suudelmaan. Susanne älähti hätääntyneenä mutta ei voinut enää tehdä mitään. Tuska poltti häntä ja veri juoksi hänen huultensa välistä. Demonin tappava suudelma pureutui hänen sisäänsä, syvälle hänen suuhunsa kaivertaen tuhoisat jäljet hänen kurkkunsa sisäpintaan.
Tuska surmasi hänet ja hän oli kiitollinen siitä. Demoni kiskaisi päänsä kauemmas ja veri roiskui pitkin eteishuoneen seiniä. Susannen ruhjottu ruumis valahti velttona lattialle ja se, mitä hänen päästään oli jäljellä, iskeytyi ällöttävästi maiskahtaen puulattiaan.
Karma astui ruumiin yli ja alkoi tutkia taloa. Hän katsoi sikeästi nukkuvaa Garren Ernythsonia ja hymyili pirullisesti saadessaan ilkeän ajatuksen. Hän jätti miehen henkiin tuomiten tämän joko lohduttomaan, murskattuun ja runneltuun elämään menneisyytensä sirpaleilla taikka itsemurhaan.
Demoni otti silkkaa ilkeyttään maitokannut ja joi ne tyhjiksi. Sitten hän astui vauvan huoneeseen.
Goethe nukkui hyvin syvää ja rikkumatonta unta, mutta näki ilmeisesti pahaa unta. Lapsen jalat sätkivät katkonaisesti ja hän päästeli ahdistuneita ääniä. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet samaan ilmeeseen, joka vauvoilla on kun he itkevät.
Karma ojensi kätensä ja nosti nukkuvan vauvan kehdostaan. Goethe ei herännyt, mutta uni ilmeisesti paheni. Goethe alkoi uikuttaa ja heiluttaa käsiään kuin olisi tapellut jotain vastaan. Demoni siveli kynsillään vauvan sileitä kasvoja ja painoi tämän sitten pehmeään, mustaan syliinsä.
Karma sulki silmänsä ja kurotti ajatuksillaan kohti Kaaosta. Hän kutsui vähäisempiä demoneita, joita oli valtavat laumat Kaaoksen Valtakunnassa, ja otti mukaansa yhden. Kun Karma avasi silmänsä, hän näki pienen, ihmistä lyhyemmän olion muotoutuvan edessään. Demoni sai vaaleanpunertavan värin ja sille kasvoi ulokkeita, silmiä ja suu täynnä teräviä hampaita. Karma asetteli Goethen kainaloonsa varovasti ja tarttui sitten otukseen toisella kourallaan. Tämän kauhistuttavan vaihdokkaan Korkea Demoni laittoi kehtoon vauvan tilalle ja peitteli sen peitolla.
Demoni silpoi peiton oitis palasiksi ja alkoi kirkua kovaan ääneen.
Karma hymyili julmasti, kääntyi ja asteli ulos talosta. Hän oli aikeissa lähteä, mutta palasikin sitten sisään, puhalsi kynttilän sammuksiin jättäen talon pimeyteen.
Demoni oikoi siipiään, otti Goethen käsivarsilleen ja kohosi lentoon kohti mustaa taivasta.
PIRU VIE!
____________________________________________
Hän ei ollut Muuttaja. Hän ei ollut tarpeeksi suuri, eikä hänestä uhkunut sitä voimaa, joka Suurista Muuttajista säteili. Hänellä ei ollut samaa ikiaikaista viisautta eikä valtavaa tiedon määrää, joka heillä oli, eikä hän ollut yhtä itsevarma ja rauhallinen.
Mutta ei hän kyllä Muuttajasta paljon jäänytkään jälkeen.
Tzeentchin Korkea Demoni otti monia hahmoja, mutta tänä yönä hän oli muuntautunut pelottavimpaan olomuotoonsa. Hänen jumalansa ei sallinut hänen käyttää tässä maailmassa muotoa, joka kävi yli hänen rajojensa. Hän ei saanut näyttää pelottavammalta, suuremmalta eikä mahtavammalta kuin arkkidemonit, mutta hänen piti jotenkin osoittaa, että se oli korkeammassa arvossa kuin tavalliset demonit. Niinpä hän oli ottanut lintumaisen, kaksijalkaisen hahmon jota Muuttajatkin käyttivät, mutta tämä demoni oli pienempi ja hänen silmissään ei palanut sitä tulta, joka suurdemonien katseessa leiskui. Tämä Korkea Demoni oli verhoutunut sysimustiin sulkiin valkeiden sijaan, ja häntä koristivat verenpunaiset jalokivet ja korut.
Hänen nimensä oli Karmarath’da’Erthydonmaicrae Zaketh’Kalirnada. Kaaoksen Valtakunnassa sanoille ei ole tarvetta, ja tuokin nimi oli siellä nopeasti sanottu ajatusten välityksellä. Mutta kun demoni näyttäytyi palvojilleen pohjoisessa, hän käytti lyhennettyä versiota nimestään koska barbaarien olisi ollut vaikeaa oppia koko nimi. Jotkut tietäjät toki tunsivat koko nimen, mutta yleensä häntä kutsuttiin yksinkertaisesti nimellä Karma.
Karmarath’da’Erthydonmaicrae Zaketh’Kalirnada väijyi pientä kylää Keisarikunnan sydänmailla. Synkkä jalopuumetsä ympäröi piskuista talojen sikermää, joka sijaitsi syvän laakson pohjalla. Se oli syntynyt vilkkaan käytetyn tien varrelle kauan sitten, mutta kun tie oli sittemmin jäänyt käyttämättömäksi, oli kylä unohtunut ja siellä kävi vain harvoin ihmisiä muualta Keisarikunnasta. Lähin naapurikylä oli monen kymmenen kilometrin päässä.
Karma oli valinnut tämän kylän kohteekseen kaikkein kaoottisimmalla keinolla: sattumalta. Sattuma palveli aina Kaaoksen tarkoitusta, sillä siinä ei ollut mitään logiikkaa tai järjestystä. Niinpä Dormunt joutui Karman valitsemaksi hyvin yksinkertaisella keinolla. Korkea Demoni oli etsinyt käsiinsä koko Keisarikunnan kartan ja pistänyt kyntensä siihen. Kynsi oli lävistänyt Dormuntin, ja sinne Karma nyt meni.
Demoni katseli taloja yön pimeydessä, sulautuen täydellisesti pimeyteen. Vain punaiset koristeet kiilsivät puiden heittämissä synkissä varjoissa. Alhaalla talojen savupiiput syöksivät hiljaa ilmaan sinistä savua, joka kohosi samettiselle taivaankannelle. Kesäyön lämmintä hiljaisuutta rikkoi vain etäinen mustarastas. Karma piti rauhallisuudesta. Kun sota alkaisi, hän ei tahtoisi sekaantua suurimpiin taisteluihin. Hiljaiselo sopi hänelle paremmin.
Ja vaihtaminen. Vaihtamisesta hän piti, ja sitä hän aikoi tehdä tänäkin yönä.
Karma hymyili julmasti vaikka kukaan ei nähnyt hänen hymyään. Sitten hän alkoi laskeutua rinnettä kohti Dormuntia.
Susanne Ernythson oli nuori äiti, joka eli onnellista elämää aviomiehensä Garrenin kanssa Dormuntin pienessä kylässä. Heillä oli oma puutalo ja oma pieni vauva nimeltä Goethe. Garren piti itseään onnenmiehenä, ja piti paikkansa, että Susanne olisi kelvannut hieman ylhäisemmällekin miehelle vaimoksi. Mutta Susanne rakasti miestään eikä olisi vaihtanut tätä kehenkään.
Susanne oli varsin rintava ja leveälanteinen, mutta hoikka ja kauniskasvoinen nainen. Hän oli juuri täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, ja raskaus oli kenties hieman vaikuttanut hänen kauniisiin muotoihinsa, jotka olivat – ainakin kylän vanhojen ukkojen mielestä – olleet todella oikeuksissaan muutamaa vuotta aiemmin, ennen Goethea. Ei Susanne nytkään ruma ollut mistään ruumiinosasta.
Tuona yönä hän ei oikein saanut nukuttua. Hän makasi miehensä vieressä rauhattomana. Jostain syystä hänestä tuntui, että hänen lapsensa ei ollut kunnossa. Sama tunne oli vaivannut häntä monena yönä, mutta nyt se oli jotenkin todellisempaa ja pakottavampaa. Garren oli sikeässä unessa ja Susanne päätti mennä katsomaan pienokaistaan. Hän nousi ylös vuoteesta varovasti, jottei herättäisi miestään, ja varoi tarkoin astumasta laudalle, jonka hän tiesi narahtavan jos sille astuisi. Hän puki päälleen yöpuvun vanhasta tottumuksesta, vaikka tiesi hyvin ettei häntä kukaan näkisi omassa kodissaan. Hän meni ulos makuuhuoneesta.
Talossa oli hyvin hiljaista, lähes luonnottoman hiljaista. Susanne kuuli oman hengityksensä ja sydämensä jokaisen lyönnin – joiden tahti jostain syystä kiihtyi. Susanne veti syvään henkeä. Hän sanoi itselleen äänettömästi, ettei hänellä ollut mitään pelättävää. Hän avasi oven Goethen huoneeseen ja astui sisään pimeyteen.
Goethe nukkui rauhallisesti puisessa kehdossaan. Susanne hymyili ja rauhoittui suuresti nähdessään lapsensa turvassa. Hän sytytti kynttilän ja istui kehdon vierelle matalalle jakkaralle. Hyvin hitaasti hän keinutti kätkyttä ja alkoi hyräillä hiljaa vanhaa tuutulaulua, jonka hänen isoäitinsä oli hänelle opettanut.
Nuku, lapsi pienoinen,
uinu, piltti hentoinen.
Sulje pienet silmäsi,
kiinni pistä simmusi.
Vietä yösi unessa,
kuutamomme lumessa,
aamun tullen havahdu,
ulos maailmaan astu.
”Vietä yösi unessa, kuutamomme lumessa…” Susanne lauloi. Hän katsahti ulos ikkunasta ja kevyt hymy kohosi hänen huulilleen kun hän näki pyöreän, valkean kuun yönsinisellä taivaalla. Hän mietti, mahtoiko kuu todella olla lumen peitossa.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Tzeentchin Korkea Demoni lähestyi hänen kotiaan.
Karma asteli Dormuntin öistä, mudan kattamaa katua pitkin. Hänen mustat sulkansa heijastelivat kuunvaloa pimeydessä ja punaiset kivet välkähtelivät valon pirstoutuessa niiden pintoihin. Pitkät höyhenet kahahtelivat niin hiljaa, että vain demoni itse olisi voinut kuulla äänen vaikka joku olisi ollutkin kuuntelemassa. Karman silmät loimottivat täynnä julmaa vahingoniloa tuhosta, joka ei vielä ollut edes tapahtunut.
Hän katseli taloja, joiden mustat, tyhjät ikkunat katsoivat häntä takaisin. Kaikki talot näyttivät hänestä samanlaisilta ja niinpä hän meni yksinkertaisesti lähimmän luo. Mutta juuri kun hän oli kävelemässä pitkin, lintumaisin askelin sitä kohti, hän näki valon.
Kultainen kynttilänvalo hehkui yhden ikkunan takana. Se heitti himmeän heijastuksen mutaan keskelle katua. Se värjyi ja värähteli, mutta siellä se oli. Karma muutti mielensä. Uteliaisuus valoa kohtaan veti häntä puoleensa, ja hän kääntyi ja jatkoi matkaansa vähän matkaa eteenpäin kylän ainoaa katua. Hän tuli sen talon luo, jossa oli valoa, ja ilkeä hymy vääristi hänen nokkaansa.
Hän kohotti pitkäkyntisen kätensä ja kolkutti, hiljaa mutta hyvin raskaasti oveen.
Susanne säpsähti. Hän pysäytti äkkiä kehdon ja tuijotti puista ovea, jonka hän näki lastenhuoneen oviaukosta. Se värähti iskun voimasta, mutta koputus oli silti niin hiljainen että se ei ollut herättänyt Goethea ja tuskin Garreniakaan.
Susanne mietti, miksi hän oli niin säikähtänyt. Hänen hermonsa olivat jostain syystä kamalan kireällä – pelkkä oveen koputus sai hänen sydämensä lyömään nopeammin. Hän ihmetteli, mistä se johtui. Oliko hän jälleen raskaana? Tai toisaalta yöllä ei yleensä paljoa kolkuteltu. Säikähtäminen oli aika oikeutettua.
Yhden ohikiitävän hetken Susanne ajatteli, että hänen ei pitäisi avata ovea. Toisen yhtä lyhyen ajan hän ajatteli että hänen pitäisi herättää Garren. Sitten hän nousi hitaasti seisomaan, ettei Goethe havahtuisi, ja meni ulko-ovelle.
Hän tarttui ovenripaan avatakseen sen mutta kysyikin ensin: ”Kuka siellä?”
Karma katsoi suoraan puisen oven läpi ja piti näkemästään. Nuori nainen oli juuri sitä, mitä hän nyt kaipasi. Tosin meteliä hän ei tahtonut. Hän olisi voinut tuhota koko oven – tai koko talon – hyvin helposti, mutta hän tahtoi tehdä asian toisella tavoin.
Sen sijaan hän katsoi naisen ajatuksiin. Hän luki tämän muistot ja mietteet yhdessä, lyhyessä sekunnissa ja omaksui välittömästi naisen koko elämän. Hän löysi tarvitsemansa tiedot suojattomasta mielestä ja sanoi naisen naapurin äänellä: ”Gertrud täällä, Susanne. Päästätkö sisään?”
Kuullessaan vanhan, ystävällisen naisen äänen Susanne tunsi helpottuvansa suuresti ja häpesi hiukan helpottumistaan. Eihän hänellä loppujen lopuksi ollut ollutkaan mitään pelättävää. Pahinta mitä oven takana olisi voinut olla, olisi ollut maantierosvo, joka oli kulkemassa kylän läpi.
Susanne käänsi ripaa alaspäin mutta yhtäkkiä jokin alkoi vaivata hänen mieltään. Vaisto, ennakkoaavistus, enne tai jokin varoitti häntä. Hän teki päätöksensä nopeammin kuin oli ikinä päättänyt mitään. Hän päästi irti rivasta ennen kuin lukko kääntyi auki ja astui nopeasti yhden askeleen taaksepäin.
”Gertrud?” hän kysyi. ”Mitä sinä täällä teet näin öiseen aikaan?”
”Maito on lopussa”, Gertrudin ääni vastasi. ”Jakob tahtoi sitä välttämättä. Sanoin hänelle hänen olevan hupsu, mutta hän tahtoi maitoa kellonajasta riippumatta. Niinpä tulin kysymään, voisitko sinä lainata yhtään maitoa.”
Susanne oli lypsänyt lehmänsä aamulla ja maitoa kyllä piisasi. Hän katsoi taakseen, kohti varastoa, jossa oli monta kannullista tuoretta maitoa.
”Olen pahoillani”, hän sanoi. ”Meillä ei ole lainkaan maitoa.”
Näitä sanoja seurasi lyhyt, rikkumaton hiljaisuus joka hirvitti Susannea. Hän kuuli sydämensä lyövän seitsemän kertaa todella nopeasti ja niin voimakkaasti, että Gertrudinkin täytyi kuulla se jopa oven läpi, vaikka naisen kuulo ei enää ollut parhaimmillaan. Sitten ääni muuttui täysin. Kaikki inhimilliset piirteet katosivat siitä, ja siitä tuli matala ja voimakas, terästä vahvempi ja merta syvempi. Se oli komentajan, ei pyytäjän ääni, ja se ei hyväksynyt vastaväitteitä.
”Sinulla on maitoa”, ääni sanoi hyytävästi, ”ja sinä päästät minut nyt sisään.”
Susanne jähmettyi ja hänen sydämensä jätti lyönnin väliin. Hän haukkoi henkeään ja yritti kamppailla äänen hypnotisoivaa vaikutusta vastaan. Mutta hän ei pystynyt estämään jalkojaan astumasta eteenpäin. Hän näki ja tunsi, kuinka hänen kätensä tarttuivat oven kahvaan aivojen käskemättä ja avasivat oven.
Musta siluetti peitti oviaukon. Susanne kiljaisi mutta hänen kurkustaan ei lähtenyt ääntä. Hän astui poispäin ovelta haparoiden, kompastui ja kaatui takamukselleen lattialle. Demoni astui sisälle taloon ja katsoi Susannea ahnain, palavin silmin. Hän iski jalkansa, joka näytti aivan jättiläiskotkan jalalta, Susannen yömekon helmalle ja levitti siipensä avoimiksi peittäen näkyvistä koko seinän takanaan. Hänen pitkä kaulansa kiemursi kuin käärme ja hänen kidastaan työntyi esiin pitkä kieli, joka kurottui naista kohti. Susanne kirkaisi uudelleen mutta ei vieläkään kuullut mitään aivan kuin hänestä olisi yhtäkkiä tullut mykkä. Hän kamppaili vastaan ja pyrki poispäin hirviöstä, mutta hänen yöpukunsa halme oli tiukasti olion kynsien alla. Susanne tarttui molemmin käsin helmaansa ja repäisi sen irti. Demonin kädet syöksähtivät naisen vartalolle ja tarttuivat häneen kiinni. Kynnet pureutuivat hänen ihonsa ja lihansa läpi, mutta hän ei tuntenut tuskaa. Hän tunsi vain puhdasta pakokauhua. Hän tarttui höyhenten peittämiin raajoihin mutta ei voinut liikuttaa niitä. Ne olivat liian vahvat hänelle – tai kenellekään.
Karma irrotti otteensa. Kynnet viilsivät pitkät, punaiset haavat Susannen kylkiin ja repivät hänen puvustaan lisää pois niin että toinen rinta valahti paljaaksi. Susanne kompuroi taaksepäin ja hänen selkänsä osui seinään. Demonin silmät vangitsivat hänen katseensa.
Karma ahmi naista silmillään. Hän rakasti nautintoa kuten Slaaneshin demonit. Vaikka hän kuului Tzeentchille, mikään ei kuitenkaan estänyt häntä iloitsemasta katsellessaan kauniita, puolialastomia naisia. Hiki nousi vähitellen Susannen iholle ja kirkkaat verijuovat valuivat hänen lanteitaan pitkin. Hänen rintansa kohoili kiihtyvän hengityksen tahtiin. Puhdas, järjen voittava kauhu paistoi naisen silmistä.
Karma ojentui lähemmäs kunnes hänen nokkansa terävä kärki kosketti Susannen nenänpäätä. Nainen ei pystynyt liikahtamaan minnekään. Pelko esti häntä.
Karman kieli siveli hellävaroin naisen kasvoja. Hän päästi ohimenevän, kehräävän äänen joka kieli mielihyvästä. Hän avasi kitansa ja sulki naisen huulet kylmään, luiseen suudelmaan. Susanne älähti hätääntyneenä mutta ei voinut enää tehdä mitään. Tuska poltti häntä ja veri juoksi hänen huultensa välistä. Demonin tappava suudelma pureutui hänen sisäänsä, syvälle hänen suuhunsa kaivertaen tuhoisat jäljet hänen kurkkunsa sisäpintaan.
Tuska surmasi hänet ja hän oli kiitollinen siitä. Demoni kiskaisi päänsä kauemmas ja veri roiskui pitkin eteishuoneen seiniä. Susannen ruhjottu ruumis valahti velttona lattialle ja se, mitä hänen päästään oli jäljellä, iskeytyi ällöttävästi maiskahtaen puulattiaan.
Karma astui ruumiin yli ja alkoi tutkia taloa. Hän katsoi sikeästi nukkuvaa Garren Ernythsonia ja hymyili pirullisesti saadessaan ilkeän ajatuksen. Hän jätti miehen henkiin tuomiten tämän joko lohduttomaan, murskattuun ja runneltuun elämään menneisyytensä sirpaleilla taikka itsemurhaan.
Demoni otti silkkaa ilkeyttään maitokannut ja joi ne tyhjiksi. Sitten hän astui vauvan huoneeseen.
Goethe nukkui hyvin syvää ja rikkumatonta unta, mutta näki ilmeisesti pahaa unta. Lapsen jalat sätkivät katkonaisesti ja hän päästeli ahdistuneita ääniä. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet samaan ilmeeseen, joka vauvoilla on kun he itkevät.
Karma ojensi kätensä ja nosti nukkuvan vauvan kehdostaan. Goethe ei herännyt, mutta uni ilmeisesti paheni. Goethe alkoi uikuttaa ja heiluttaa käsiään kuin olisi tapellut jotain vastaan. Demoni siveli kynsillään vauvan sileitä kasvoja ja painoi tämän sitten pehmeään, mustaan syliinsä.
Karma sulki silmänsä ja kurotti ajatuksillaan kohti Kaaosta. Hän kutsui vähäisempiä demoneita, joita oli valtavat laumat Kaaoksen Valtakunnassa, ja otti mukaansa yhden. Kun Karma avasi silmänsä, hän näki pienen, ihmistä lyhyemmän olion muotoutuvan edessään. Demoni sai vaaleanpunertavan värin ja sille kasvoi ulokkeita, silmiä ja suu täynnä teräviä hampaita. Karma asetteli Goethen kainaloonsa varovasti ja tarttui sitten otukseen toisella kourallaan. Tämän kauhistuttavan vaihdokkaan Korkea Demoni laittoi kehtoon vauvan tilalle ja peitteli sen peitolla.
Demoni silpoi peiton oitis palasiksi ja alkoi kirkua kovaan ääneen.
Karma hymyili julmasti, kääntyi ja asteli ulos talosta. Hän oli aikeissa lähteä, mutta palasikin sitten sisään, puhalsi kynttilän sammuksiin jättäen talon pimeyteen.
Demoni oikoi siipiään, otti Goethen käsivarsilleen ja kohosi lentoon kohti mustaa taivasta.
Kouluarvosanoja minäkin voisin käyttää eli
