Yön Lapsi: Valesca
Lähetetty: Ke 19.05.2004 22:07
En muista äitini kertoneen minulle paljoakaan menneisyydestään kuolevaisten keskuudessa. Olisin luullut hänen auttavan nyt uutta, tosin jo hyvin omaksuttua, elämäntapaani omilla, kenties tuskallisen katkerilla kokemuksillaan. Tosin noina kuuttomina, sysipimeinä ja alakuloisen murheellisina öinä saatan kuulla Valescan haikean valituksen; laulun hänen menneisyydestään, elämästään nuorena pikkutyttönä, lapsena joka surmasi omat vanhempansa.
********
”Hei Val, tule leikkimään.”, kuulin Gretan kaikuvan, hilpeän huudahduksen kaukaa selkäni takaa. Näin seitsemänkesäiseksi saatoin muiden mielestä olla hieman oudohko, kun viihdyin useasti omissa oloissani pikkukaupunkimme lähimetsän laidalla. Ei, en kuitenkaan ollut mikään synkkä syrjäänvetäityjä, leikin muiden tapaan päivittäin lapsille olennaisia kisailuja ja pelejä. Käännyin hitaasti jalkaterilläni ja nousin seisomaan Gretan juostessa minua kohti hengitys lakkaamatta tulvahdellen hänen hengästyneistä keuhkoistaan. Nostin käteni ilmaan ja nostin kasvoilleni tätä aurinkoista päivää kuvastavan iloisen hymyn.
”Mitä on tapahtunut Greta?”, kysyin ystäväni lopulta pysähdyttyä eteeni hengästyneenä. ”Mistä olet noin innostunut?” Tuo ikipirteä, pisamakasvoinen ja punatukkainen tyttö melkein ponkaisi syliini ja kiljaisi innostuneena.
”Että mitäkö on tapahtunut?”, tyttö sanoi innoissaan. ”Et ikinä usko mitä löysimme Thean, Jacobin ja Dimin kanssa!” Näin ilon tihkuvan yli Gretan pyöreistä silmistä, jotka loistivat vimmatusti hänen kertoessa löytöään.
”Odottakaa minua vanhan kuusen luona, käyn vain ensin nopeasti kotona ilmoittamassa äidilleni.”, huikkasin hölmistyneenä paikoilleen jäävälle ystävälleni ja pinkaisin juoksujalkaa kotiovelleni.
”Val, mikä sinua viivytti.”, laiha poika tiuskaisi heti saavuttuani tapaamispaikkaamme. Dim, tuo lähes nälkiintyneeltä näyttävä pojankloppi oli ikävän viekas suustaan, kun sille päälle sattui. ”Pitikö sinun taas jäädä halailemaan äitiäsi, mammantyttö?” Ällistyin täydellisesti moisesta vastaanotosta ja samalla mieleeni todellakin pulpahti haikea ajatus äitini ikäänsä nähden aivan liian vanhoista, uurteisista ja lempeistä kasvoista katsomassa lähtöäni omalta kotikuistiltamme. Gretan vieressä seisova Thea ja Dimin takana kynsiään pureskeleva Jacob vilkaisivat minua avuttomina, mutta kuitenkin valmiina lopettamaan erimielisyydet, jos riita sattuisi nousemaan.
”Muuraisit suusi kiinni Dim!”, tokaisin takaisin ja poika otti laihoille kasvoillensa omahyväisen virnistyksen. ”Turha sinun on mistään minua pilkata, niin kauan, kuin muistamme sen myrskyisen illan, jona laskit housuusi pelästyessäsi naapurin sedän ulos jäänyttä hevosta… Luulla nyt eläinpoloa muka demonisudeksi.”
Nyt tuon lyhythiuksisen pojan virnistys oli tipotiessään ja sen paikkaa piti nyt ällistyneen nolostunut, punertava raivo. Tunsin syvää itsevarmuutta ja mielihyvää muistuttaessani tuon naurettavan tapahtuman kulun muille paikallaolijoille, joiden naurunpidättämisestä johtuvasta, vaivautuneesta ilmeestä näin, että he tunsivat samoin. Dim ei tosiaankaan ollut kavereista parhain, kun häntä loukattiin ja tiesin saavani kohta jonkinlaisen kirouksen tai haukkumanimen osakseni.
”Niin Val, sinähän tiedät kaiken tuosta suun muurauksesta, eikö vain?”, Dim vihjaili niin ilkeästi, että ihan hengähdin ja ravistin hitaasti, äänettömästi päätäni ja toivoin, että kostonhimoinen poika ymmärtäisi lopettaa ajoissa. ”Älä nyt hermostu, ota vain oppia mukavasta isästäsi, niin osaat sitten itsekin joskus muurata puolisosi suun, niin mustelmille, ettei puhuminenkaan kunnolla onnistu.”
Välittömästi muistot jo viimeviikkoisesta kamppailusta palasivat mieleeni polttavan pelottavasti. Kyyneleet polkillani komeron pimennoissa ja isäni nyrkkiin puristetut, vahvat kädet iskeytyessä äitini punertaviin, pelokkaisiin kasvoihin minä katsoin koko kamalan tapahtumasarjan. Muistan, että isäni oli kuullut äidiltäni ilouutisen; hän oli raskaana ja odotti tulevaa perheenlisäystä innolla. Tästä isä ei taasen ollut lainkaan mielissään, hän säntäsi ovet paukkuen ulos pienestä talostamme, mutta saapui kuitenkin myöhemmin, paljon myöhemmin takaisin ja sen verran humalassa, että uskalsi lyödä äitiäni. Hän karjui raivoissaan, ettei meillä ollut varaa elättää lisää lapsia ja muiden avustusta hän ei olisi hyväksynyt ylpeyksissään. Näin alas en ikinä ollut nähnyt isän vajoavan, hänen koko arvonsa mureni sydämessäni ja mielessäni vain pieniksi, turhanpäiväisiksi murusiksi, joita kyynelvirrat poskillani kastelivat ja liikuttelivat edestakaisin aaltojen lailla.
Niiskautin hiljaa nenääni ja käännyin hitaasti selin ystäviini ohuella ruohikolla, jonka läpi tunsin pienten kivenmurusten narskahtelevan kenkieni alla. Hento tuulenvire vastasi omalla, pehmeällä tavallaan tuntemuksiini kyyneleitteni laskeutuessa epävakaasti vaaleita poskiani pitkin. Viileä ilmavirta tunkeutui varjojen ympäröimien silmieni edustalle ja kuivatti kyyneleeni, kuin rakastava äiti lämpimällä nenäliinalla, se piiritti minut nyt voimakkaan rohkaisevalla puhurillaan ja tempaisi nyt jo tyrehtyneiden kyynelvirtojeni jäänteet mukaansa nostaen ne lämpimän kesäauringon lopetettavaksi.
”Lopeta tuo Val.”, kuulin Dimin nyt katuvan, epävarman äänen anovan. ”Sehän oli vain leikkiä.” Nielaisin yrittäen tasata ajatukseni ja saada jotain eloa kuivaan kurkkuuni, käännyin paikallani katsomaan ystäviäni.
”Se oli vain pientä pilaa Val, en minä mitään sen kummempaa sillä tarkoittanut.”, Dim lisäsi vielä nähdessään pääni olevan yhä alassuin, leukani rintaani vasten. Siis vai pientä pilaa, ajattelin välinpitämättömästi. Vain leikkiä, vain kiusoittelua. Ei! Tuo oli ollut jotain paljon pahempaa, jotain mitä tuo ovela pikkukakara ei edes kunnolla ymmärtänyt! Voisin vaikka lyödä vetoa ettei Dim ole koskaan nähnyt mitään pahaa elämässään, enkä tosin minäkään ole vielä ymmärtänyt kaikkea tapahtunutta. Minkälainen ihminen pystyy laskemaan leikkiä noin sairaasta asiasta, noin väkivaltaisesta tapahtumasta?
Tunsin ohimojeni jyskyttävän kipeästi, edes silmieni sulkeminen ei tuntunut auttavan ja niiden avaaminen sattui. Katsoin nyt eteeni tullutta laihaa poikaa, kaiken pahan alkua. Tunsin itseni liian väsyneeksi, liian hennoksi… Ehkä se johtui vain tuosta pirunmoisesta auringonpaisteesta. Nyt nostin katseeni Dimiin, hänen anteeksipyytävän ilmeensä paikalla näin nyt jostain syystä ilkeän ilmeen, niin pirullisen ja julman, saman joka hänellä oli ollut vasta hetki sitten. Ehkä vain kuvittelin, ehkä vain halusin Dimin virnistävän minulle, että voisin ilman huonoa omaatuntoa tekemään jotain, mitä en koskaan ennen ollut edes ajatellut tekeväni. En pystynyt hallitsemaan tekemisiäni tai ruumistani ja tunsin jalkojeni uppoavan hiekkaiseen nurmimaahan, kuin suohon, vain lahoavan katkun tilalla oli nyt paahtava kuumuus. Se oli vain leikkiä! Leikkiä!
Äkkiä kaikki vaivani saavuttivat päätepisteensä; aurinko, pilkka, suru… Viha. Tempauduin irti ruumiistani ja haihduin kyyneleitteni lailla auringon korventavan katseen alla. Siltikin ruumiini tarttui raivoni kuvastamana Dimin laihaan kurkkuun kiinni, tunsin ääretöntä vihaa tuota poikaa kohtaan. Kuole Dim, kuole!
”Vai että leikkiä kakara!”, karjuin ja kaadoin yllättyneen, säikähtäneen pojan alleni ja toivoin pikkukivien nirhaavan hänen laihaa selkäänsä ohuen paidan lävitse. ”No minä näytän sinulle sitten hieman sitä sinun leikkiäsi! Minä tapan sinut!” Näin Dimin hentoisen olemuksen alkavan kutistua ja vähitellen haihtua pois hänen hengitysilmansa paetessa, loppuessa ja nyrkkieni takoessa hänen ruumiiseensa mahdollisimman rajuja ruhjeita. Annoin punaisen tunteen johdattaa tekemisiäni ja tunsin sisimmässäni pienen hymynhäivän nousevan kasvoilleni tämän tapauksen jälkeen.
Olkapäihini tartuttiin ensin arastellen, mutta sitten vastustajieni otteet kovenivat, nuo pienet maanvaivat eivät pysäyttäisi minua, korkeampaa olentoa. Huitaisin sokeasti, mutta selvästi voimakkaasti selkäni taakse oikealla kädelläni ja kuulin tuskaisen ähkäisyn ihmisruumiin kaatuessa maahan. Käänsin katseeni taas Dimiin, nyt hänen entistä vaaleammat kasvot olivat paikoitellen punertavien läiskien peitossa, hän hengitti aivan hiljaa rahisevalla äänellä yrittäen saada vaistomaisesti ilmaa keuhkoihinsa vaikka näytti minusta lähes kuolleelta.
Samassa kuumuus peittosi ylikierroksilla jo kauan käyneen, pienen ruumiini ja tunsin haparoivani mielessäni taas keinuvaa maaperää etsien tukea jostakin näkymättömästä. Silmäni alkoivat väkisin laskeutua uneliaasti alaspäin, mieleni kieltäytyi valvomasta enää, se ei jaksanut kantaa minua enää eteenpäin vaan jätti minut kuumuuden ja väsymyksen armoille. Kauhistuttavan hitaasti menetin tajuntani ja viimeinen asia, jonka näin olivat Dimin tuskaiset kasvot.
********
Elämäni ei ole enää pisarankaan arvoinen, ajattelin. Mutta ne syytökset, se pilkka! Kuinka kaikki väkivalta voikin alkaa noin pienestä asiasta, toivottavasti Dimille ei käynyt kuinkaan. En ole äitini tai ystävieni arvoinen, pieni vedenpisarakin voisi korvata minut tässä kylässä. Samassa tunsin jotain märkää otsallani.
Havahduin äkisti hereille ja välittömästi maailma ympärilläni alkoi pyöriä silmissäni. Hengitin ahnaasti syvään ja nopeaa tahtia, mutten silti saanut otetta itsestäni. Ja vaikka kuinka yritinkin, en silti saanut lähellekään tarpeeksi ilmaa keuhkoihini, kakistelin ja yskin, kun tunsin jotain nousevan vatsastani. Kuulin vain epämääräisiä kirkaisuja ja huutoja ympäriltäni, kaikki näytti niin vihreältä, liian vihreältä, tunsin tajuntani alkavan hiipua.
Tunsin pienten käsien tarttuvan minua olkapäistäni ja pyörähdin kiskaisun voimasta vatsalleni makaamaan. Kauhuissani kakistelin yhä ja maistoin suussani kitkerän sappinesteen maun, joka tyrskähti äkkiä kieleni kautta pois suustani. Jokainen lihas ruumiissani vapisi heikonlaisesti, kun nostin tutisevan kehoni käsilläni punnerrusasentoon ja oksensin nopeaan tahtiin kellertävää, pahanmakuista nestettä vatsastani.
”Hän selviää!”, kuulin Gretan kimeän, pelästyneen äänen selkäni takaa ja huomasin kuuloni ja näköni palanneen. Nyrpistin hieman nenääni ja nielaisin katsoessani alapuolellani välkehtivää lammikkoa, siitä tiesin etten ollut syönyt pitkään aikaan.
”M-Missä olemme?”, ähkäisin kysymykseni vaivoin kuivalla kurkullani ilmoille. Näin yllätyksekseni juuri Dimin astuvan eteeni ja painavan päänsä alas. Hänen kasvonsa olivat yhä vaaleat ja laikukkaat kaikesta sitä kurittamisesta.
”Ihan vaan lähimetsässä. En halunnut vanhempien näkevän sinua tuollaisena.”, hän sanoi hiljaa. Dimkö minut tänne toi? Pah, omaksi parhaakseen hän vain tämän teki, ettei joutuisi selittelemään tekemisiään ja etenkin sanomisiaan.
”No, nyt kun sitten olemme täällä, voittekin näyttää minulle sen teidän löytämänne asian.”, tokaisin aivan kuin kaiken viimeaikaisen unohtaneena ja halunnen vaihtaa puheenaihetta.
Me viisi kuljimme havupuuvaltaisen metsän sammaleisen mättään kannattelemina pitkän matkan, joka tuntui mielestäni ahdistavan hiljaiselta, vaikka itse olin juuri yrittänyt näyttää, ettei asia enää vaivannut minua. Kukaan ei sanonut montaakaan sanaa, korkeintaan tokaisi minne suuntaan piti mennä tai varoitti kasvoille heilahtavista puunoksista.
Emme huomanneet ajankulua lainkaan, matkamme päätös alkoi olla lähellä sillä joukon viimeisenä kävellessäni kuulin Dimin ja Jacobin supattelevan kiihkeinä siitä, mitä he tulisivat kohta näkemään. Pimeys alkoi hallitta ympäristöä ympärillämme, mutta silmämme tottuivat pian hämärään ja vältimme metsän ääriviivojen johdattelemina pahimmat kannot, oksat ja juurakot.
Vihdoin metsä loppui ja tupsahdimme pienehkölle aukealle, jota valaisivat tuhannet, kirkkaasti tuikkivat taivaanlyhdyt. Kuulin Dimin pelokkaan henkäyksen kauhistuttavan hiljaisena synkeään kumahtavana. Tunsin Gretan tarttuvan kiinni kädestäni tiukasti ja kuulin hiljaisen nyyhkytyksen viereltäni. He kaikki olivat, kuin vanhempansa menettäneitä, kuin yksinäisiä eläimiä täällä kirkkaalla, kuusien ympäröimällä aukealla. Ystävieni tunteet kuohuivat selvästi hiljaisina heidän pauhaavissa mielissään ja kuuluivat ulos vain kiivaana hengityksenä tai pienenä itkuna.
”Mikä teillä on? Mitä on tapahtunut?”, kuiskasin niin hiljaa etten olisi säpsäyttänyt muita, mutta niin kovaa, että kaikki kuulivat kysymykseni. Tunsin Gretan puristavan kättäni yhä lujemmin, hänen koko ruumiinsa vapisi kyynelten valuessa hänen yleensä punertavia poskia pitkin. Hän tarttui toisella kädellään vasempaan käteeni ja nosti sen kohdistamaan jotain suurta möykkyä keskellä kirkasta aukiota.
”H-Hirvi…”, Greta änkytti kyyneleet silmissään ja kuin murheen murtamana. ”Se on k-kuollut!”
Hitaasti ja hiljaisesti erosin ryhmästämme ja aloin astella kohti aukion keskustaa. Takaani kuulin tyttöjen epätoivoisia anomiskirkaisuja koko matkan ajan liikkumattoman ruhon äärelle, joka lepäsi oudosti vääntyneenä omassa, leveässä verilammikossaan. Kaikki ympärilläni tuntui nyt niin hiljaiselta, niin rauhalliselta. Ei nyyhkytystä, ei hengitystä, ei kirkaisuja. Kumarruin ruhon ääreen ja hieraisin sen ruskeaa karvaa, viiletin vaaleita sormiani sen rosoisia, valtavia sarvia pitkin, kosketin kevyesti sen veristä turpaa ja murtuneita, ulospäin törröttäviä luita sen niskassa.
”Jätä se rauhaan lapsi.”, kuulin käskevän, mutta rauhallisen naisäänen jostakin sieltä, minne tähtien loiste ei yltänyt. Hätääntyneenä tiirailin ympärilleni nurkkaan ajetun eläimen lailla pelon jyskyttäessä päässäni.
”Ku-kuka olet?”, henkäisin ääni väristen pimeään kehään aukion ympärillä ja näin jonkin suuren olennon liikkuvan neljällä jalalla minua kohti pehmeästi astellen tähtienvalon vältellessä sitä. Hahmo läheni ilmanpehmeästi hirvenruhoa ja sen irvokkaiden ääriviivojen piirtyessä silmiini, näin sen kokonaan.
Musta sudenkuono ja punaisina roihuavat silmät laskeutuivat kasvojeni tasalle ja tutkivat minua kiinteästi, mutta lainkaan liikkumatta. Äkkiä tunsin ihoni repeävän joka puolelta vartaloani suurten kynsien repiessä ihoani. Kaikki kävi niin nopeasti, etten edes ehtinyt hengittää tai kirkua tuskasta. Tunsin sen vahvojen leukojen uppoavan kaulani vasemmalle puolelle ja luulin, että pääni irtoaisi ruumiistani.
Mutta hetkessä kaikki oli ohi. Tunsin suden leukojen irrottavan tuskallisen hitaasti tiukan otteensa ja sen painavan ruumiin poistuvan päältäni. Nostin verissä päin päätäni puolitajuissani ja näin mustamekkoisen, vaaleaihoisen kauniin naisen astelevan hitaanvarmasti poispäin hirvenruholta, jonka viereen olin rojahtanut. Näin naisen kääntävän siroa niskaansa ja vilkaisevan minua surullisen lumoavasti. Hänen tummanpunaiset huulensa ja pitkät, mustat hiuksensa saivat hänet näyttämään niin kauniilta, kadehdittavan kauniilta yön valkeanvärisen usvakerroksen syleilemänä. Sitten hän olikin poissa.
********
”Hyvä, tyttäreni. Kyllä sinä pystyt siihen. Noin, avaa silmäsi.” Vaivoin sain silmäni auki edes hitusen, että saatoin nähdä äitini lempeät, punaposkiset ja nyt huoliryppyjen täyttämät kasvot. Hereillä pysyminen teki todella pahaa ja äitinikin selvästi huomasi sen. Tunsin hänen pehmeän, lämpimän kosketuksensa otsallani, joka kuitenkin tempaistiin äkkiä pois iholtani. Äitini päästi avuttoman pelokkaan äännähdyksen. ”Olet aivan kylmä…”, hän kuiskasi ennemminkin itselleen, sillä näin hänen huolestuneista silmistään, etteivät ne olleet kohdistettu minuun vaan katsoivat villisti johonkin näkymättömään ja tyhjään.
Hän siirsi kehonsa yläpuoleltani ja hänen kellertävien, harvenneiden hiuksien heilahtaessa näin tumman jäljen hänen kaulallaan, kipeännäköisen mustelman. Silti jotenkin tunsin tuossa kuolleennäköisessä jäljessä elämän sykkivän, hurmeen virtaavan liikkeen. Että äitini kaula näyttikin herkulliselta.
********
”Hei Val, tule leikkimään.”, kuulin Gretan kaikuvan, hilpeän huudahduksen kaukaa selkäni takaa. Näin seitsemänkesäiseksi saatoin muiden mielestä olla hieman oudohko, kun viihdyin useasti omissa oloissani pikkukaupunkimme lähimetsän laidalla. Ei, en kuitenkaan ollut mikään synkkä syrjäänvetäityjä, leikin muiden tapaan päivittäin lapsille olennaisia kisailuja ja pelejä. Käännyin hitaasti jalkaterilläni ja nousin seisomaan Gretan juostessa minua kohti hengitys lakkaamatta tulvahdellen hänen hengästyneistä keuhkoistaan. Nostin käteni ilmaan ja nostin kasvoilleni tätä aurinkoista päivää kuvastavan iloisen hymyn.
”Mitä on tapahtunut Greta?”, kysyin ystäväni lopulta pysähdyttyä eteeni hengästyneenä. ”Mistä olet noin innostunut?” Tuo ikipirteä, pisamakasvoinen ja punatukkainen tyttö melkein ponkaisi syliini ja kiljaisi innostuneena.
”Että mitäkö on tapahtunut?”, tyttö sanoi innoissaan. ”Et ikinä usko mitä löysimme Thean, Jacobin ja Dimin kanssa!” Näin ilon tihkuvan yli Gretan pyöreistä silmistä, jotka loistivat vimmatusti hänen kertoessa löytöään.
”Odottakaa minua vanhan kuusen luona, käyn vain ensin nopeasti kotona ilmoittamassa äidilleni.”, huikkasin hölmistyneenä paikoilleen jäävälle ystävälleni ja pinkaisin juoksujalkaa kotiovelleni.
”Val, mikä sinua viivytti.”, laiha poika tiuskaisi heti saavuttuani tapaamispaikkaamme. Dim, tuo lähes nälkiintyneeltä näyttävä pojankloppi oli ikävän viekas suustaan, kun sille päälle sattui. ”Pitikö sinun taas jäädä halailemaan äitiäsi, mammantyttö?” Ällistyin täydellisesti moisesta vastaanotosta ja samalla mieleeni todellakin pulpahti haikea ajatus äitini ikäänsä nähden aivan liian vanhoista, uurteisista ja lempeistä kasvoista katsomassa lähtöäni omalta kotikuistiltamme. Gretan vieressä seisova Thea ja Dimin takana kynsiään pureskeleva Jacob vilkaisivat minua avuttomina, mutta kuitenkin valmiina lopettamaan erimielisyydet, jos riita sattuisi nousemaan.
”Muuraisit suusi kiinni Dim!”, tokaisin takaisin ja poika otti laihoille kasvoillensa omahyväisen virnistyksen. ”Turha sinun on mistään minua pilkata, niin kauan, kuin muistamme sen myrskyisen illan, jona laskit housuusi pelästyessäsi naapurin sedän ulos jäänyttä hevosta… Luulla nyt eläinpoloa muka demonisudeksi.”
Nyt tuon lyhythiuksisen pojan virnistys oli tipotiessään ja sen paikkaa piti nyt ällistyneen nolostunut, punertava raivo. Tunsin syvää itsevarmuutta ja mielihyvää muistuttaessani tuon naurettavan tapahtuman kulun muille paikallaolijoille, joiden naurunpidättämisestä johtuvasta, vaivautuneesta ilmeestä näin, että he tunsivat samoin. Dim ei tosiaankaan ollut kavereista parhain, kun häntä loukattiin ja tiesin saavani kohta jonkinlaisen kirouksen tai haukkumanimen osakseni.
”Niin Val, sinähän tiedät kaiken tuosta suun muurauksesta, eikö vain?”, Dim vihjaili niin ilkeästi, että ihan hengähdin ja ravistin hitaasti, äänettömästi päätäni ja toivoin, että kostonhimoinen poika ymmärtäisi lopettaa ajoissa. ”Älä nyt hermostu, ota vain oppia mukavasta isästäsi, niin osaat sitten itsekin joskus muurata puolisosi suun, niin mustelmille, ettei puhuminenkaan kunnolla onnistu.”
Välittömästi muistot jo viimeviikkoisesta kamppailusta palasivat mieleeni polttavan pelottavasti. Kyyneleet polkillani komeron pimennoissa ja isäni nyrkkiin puristetut, vahvat kädet iskeytyessä äitini punertaviin, pelokkaisiin kasvoihin minä katsoin koko kamalan tapahtumasarjan. Muistan, että isäni oli kuullut äidiltäni ilouutisen; hän oli raskaana ja odotti tulevaa perheenlisäystä innolla. Tästä isä ei taasen ollut lainkaan mielissään, hän säntäsi ovet paukkuen ulos pienestä talostamme, mutta saapui kuitenkin myöhemmin, paljon myöhemmin takaisin ja sen verran humalassa, että uskalsi lyödä äitiäni. Hän karjui raivoissaan, ettei meillä ollut varaa elättää lisää lapsia ja muiden avustusta hän ei olisi hyväksynyt ylpeyksissään. Näin alas en ikinä ollut nähnyt isän vajoavan, hänen koko arvonsa mureni sydämessäni ja mielessäni vain pieniksi, turhanpäiväisiksi murusiksi, joita kyynelvirrat poskillani kastelivat ja liikuttelivat edestakaisin aaltojen lailla.
Niiskautin hiljaa nenääni ja käännyin hitaasti selin ystäviini ohuella ruohikolla, jonka läpi tunsin pienten kivenmurusten narskahtelevan kenkieni alla. Hento tuulenvire vastasi omalla, pehmeällä tavallaan tuntemuksiini kyyneleitteni laskeutuessa epävakaasti vaaleita poskiani pitkin. Viileä ilmavirta tunkeutui varjojen ympäröimien silmieni edustalle ja kuivatti kyyneleeni, kuin rakastava äiti lämpimällä nenäliinalla, se piiritti minut nyt voimakkaan rohkaisevalla puhurillaan ja tempaisi nyt jo tyrehtyneiden kyynelvirtojeni jäänteet mukaansa nostaen ne lämpimän kesäauringon lopetettavaksi.
”Lopeta tuo Val.”, kuulin Dimin nyt katuvan, epävarman äänen anovan. ”Sehän oli vain leikkiä.” Nielaisin yrittäen tasata ajatukseni ja saada jotain eloa kuivaan kurkkuuni, käännyin paikallani katsomaan ystäviäni.
”Se oli vain pientä pilaa Val, en minä mitään sen kummempaa sillä tarkoittanut.”, Dim lisäsi vielä nähdessään pääni olevan yhä alassuin, leukani rintaani vasten. Siis vai pientä pilaa, ajattelin välinpitämättömästi. Vain leikkiä, vain kiusoittelua. Ei! Tuo oli ollut jotain paljon pahempaa, jotain mitä tuo ovela pikkukakara ei edes kunnolla ymmärtänyt! Voisin vaikka lyödä vetoa ettei Dim ole koskaan nähnyt mitään pahaa elämässään, enkä tosin minäkään ole vielä ymmärtänyt kaikkea tapahtunutta. Minkälainen ihminen pystyy laskemaan leikkiä noin sairaasta asiasta, noin väkivaltaisesta tapahtumasta?
Tunsin ohimojeni jyskyttävän kipeästi, edes silmieni sulkeminen ei tuntunut auttavan ja niiden avaaminen sattui. Katsoin nyt eteeni tullutta laihaa poikaa, kaiken pahan alkua. Tunsin itseni liian väsyneeksi, liian hennoksi… Ehkä se johtui vain tuosta pirunmoisesta auringonpaisteesta. Nyt nostin katseeni Dimiin, hänen anteeksipyytävän ilmeensä paikalla näin nyt jostain syystä ilkeän ilmeen, niin pirullisen ja julman, saman joka hänellä oli ollut vasta hetki sitten. Ehkä vain kuvittelin, ehkä vain halusin Dimin virnistävän minulle, että voisin ilman huonoa omaatuntoa tekemään jotain, mitä en koskaan ennen ollut edes ajatellut tekeväni. En pystynyt hallitsemaan tekemisiäni tai ruumistani ja tunsin jalkojeni uppoavan hiekkaiseen nurmimaahan, kuin suohon, vain lahoavan katkun tilalla oli nyt paahtava kuumuus. Se oli vain leikkiä! Leikkiä!
Äkkiä kaikki vaivani saavuttivat päätepisteensä; aurinko, pilkka, suru… Viha. Tempauduin irti ruumiistani ja haihduin kyyneleitteni lailla auringon korventavan katseen alla. Siltikin ruumiini tarttui raivoni kuvastamana Dimin laihaan kurkkuun kiinni, tunsin ääretöntä vihaa tuota poikaa kohtaan. Kuole Dim, kuole!
”Vai että leikkiä kakara!”, karjuin ja kaadoin yllättyneen, säikähtäneen pojan alleni ja toivoin pikkukivien nirhaavan hänen laihaa selkäänsä ohuen paidan lävitse. ”No minä näytän sinulle sitten hieman sitä sinun leikkiäsi! Minä tapan sinut!” Näin Dimin hentoisen olemuksen alkavan kutistua ja vähitellen haihtua pois hänen hengitysilmansa paetessa, loppuessa ja nyrkkieni takoessa hänen ruumiiseensa mahdollisimman rajuja ruhjeita. Annoin punaisen tunteen johdattaa tekemisiäni ja tunsin sisimmässäni pienen hymynhäivän nousevan kasvoilleni tämän tapauksen jälkeen.
Olkapäihini tartuttiin ensin arastellen, mutta sitten vastustajieni otteet kovenivat, nuo pienet maanvaivat eivät pysäyttäisi minua, korkeampaa olentoa. Huitaisin sokeasti, mutta selvästi voimakkaasti selkäni taakse oikealla kädelläni ja kuulin tuskaisen ähkäisyn ihmisruumiin kaatuessa maahan. Käänsin katseeni taas Dimiin, nyt hänen entistä vaaleammat kasvot olivat paikoitellen punertavien läiskien peitossa, hän hengitti aivan hiljaa rahisevalla äänellä yrittäen saada vaistomaisesti ilmaa keuhkoihinsa vaikka näytti minusta lähes kuolleelta.
Samassa kuumuus peittosi ylikierroksilla jo kauan käyneen, pienen ruumiini ja tunsin haparoivani mielessäni taas keinuvaa maaperää etsien tukea jostakin näkymättömästä. Silmäni alkoivat väkisin laskeutua uneliaasti alaspäin, mieleni kieltäytyi valvomasta enää, se ei jaksanut kantaa minua enää eteenpäin vaan jätti minut kuumuuden ja väsymyksen armoille. Kauhistuttavan hitaasti menetin tajuntani ja viimeinen asia, jonka näin olivat Dimin tuskaiset kasvot.
********
Elämäni ei ole enää pisarankaan arvoinen, ajattelin. Mutta ne syytökset, se pilkka! Kuinka kaikki väkivalta voikin alkaa noin pienestä asiasta, toivottavasti Dimille ei käynyt kuinkaan. En ole äitini tai ystävieni arvoinen, pieni vedenpisarakin voisi korvata minut tässä kylässä. Samassa tunsin jotain märkää otsallani.
Havahduin äkisti hereille ja välittömästi maailma ympärilläni alkoi pyöriä silmissäni. Hengitin ahnaasti syvään ja nopeaa tahtia, mutten silti saanut otetta itsestäni. Ja vaikka kuinka yritinkin, en silti saanut lähellekään tarpeeksi ilmaa keuhkoihini, kakistelin ja yskin, kun tunsin jotain nousevan vatsastani. Kuulin vain epämääräisiä kirkaisuja ja huutoja ympäriltäni, kaikki näytti niin vihreältä, liian vihreältä, tunsin tajuntani alkavan hiipua.
Tunsin pienten käsien tarttuvan minua olkapäistäni ja pyörähdin kiskaisun voimasta vatsalleni makaamaan. Kauhuissani kakistelin yhä ja maistoin suussani kitkerän sappinesteen maun, joka tyrskähti äkkiä kieleni kautta pois suustani. Jokainen lihas ruumiissani vapisi heikonlaisesti, kun nostin tutisevan kehoni käsilläni punnerrusasentoon ja oksensin nopeaan tahtiin kellertävää, pahanmakuista nestettä vatsastani.
”Hän selviää!”, kuulin Gretan kimeän, pelästyneen äänen selkäni takaa ja huomasin kuuloni ja näköni palanneen. Nyrpistin hieman nenääni ja nielaisin katsoessani alapuolellani välkehtivää lammikkoa, siitä tiesin etten ollut syönyt pitkään aikaan.
”M-Missä olemme?”, ähkäisin kysymykseni vaivoin kuivalla kurkullani ilmoille. Näin yllätyksekseni juuri Dimin astuvan eteeni ja painavan päänsä alas. Hänen kasvonsa olivat yhä vaaleat ja laikukkaat kaikesta sitä kurittamisesta.
”Ihan vaan lähimetsässä. En halunnut vanhempien näkevän sinua tuollaisena.”, hän sanoi hiljaa. Dimkö minut tänne toi? Pah, omaksi parhaakseen hän vain tämän teki, ettei joutuisi selittelemään tekemisiään ja etenkin sanomisiaan.
”No, nyt kun sitten olemme täällä, voittekin näyttää minulle sen teidän löytämänne asian.”, tokaisin aivan kuin kaiken viimeaikaisen unohtaneena ja halunnen vaihtaa puheenaihetta.
Me viisi kuljimme havupuuvaltaisen metsän sammaleisen mättään kannattelemina pitkän matkan, joka tuntui mielestäni ahdistavan hiljaiselta, vaikka itse olin juuri yrittänyt näyttää, ettei asia enää vaivannut minua. Kukaan ei sanonut montaakaan sanaa, korkeintaan tokaisi minne suuntaan piti mennä tai varoitti kasvoille heilahtavista puunoksista.
Emme huomanneet ajankulua lainkaan, matkamme päätös alkoi olla lähellä sillä joukon viimeisenä kävellessäni kuulin Dimin ja Jacobin supattelevan kiihkeinä siitä, mitä he tulisivat kohta näkemään. Pimeys alkoi hallitta ympäristöä ympärillämme, mutta silmämme tottuivat pian hämärään ja vältimme metsän ääriviivojen johdattelemina pahimmat kannot, oksat ja juurakot.
Vihdoin metsä loppui ja tupsahdimme pienehkölle aukealle, jota valaisivat tuhannet, kirkkaasti tuikkivat taivaanlyhdyt. Kuulin Dimin pelokkaan henkäyksen kauhistuttavan hiljaisena synkeään kumahtavana. Tunsin Gretan tarttuvan kiinni kädestäni tiukasti ja kuulin hiljaisen nyyhkytyksen viereltäni. He kaikki olivat, kuin vanhempansa menettäneitä, kuin yksinäisiä eläimiä täällä kirkkaalla, kuusien ympäröimällä aukealla. Ystävieni tunteet kuohuivat selvästi hiljaisina heidän pauhaavissa mielissään ja kuuluivat ulos vain kiivaana hengityksenä tai pienenä itkuna.
”Mikä teillä on? Mitä on tapahtunut?”, kuiskasin niin hiljaa etten olisi säpsäyttänyt muita, mutta niin kovaa, että kaikki kuulivat kysymykseni. Tunsin Gretan puristavan kättäni yhä lujemmin, hänen koko ruumiinsa vapisi kyynelten valuessa hänen yleensä punertavia poskia pitkin. Hän tarttui toisella kädellään vasempaan käteeni ja nosti sen kohdistamaan jotain suurta möykkyä keskellä kirkasta aukiota.
”H-Hirvi…”, Greta änkytti kyyneleet silmissään ja kuin murheen murtamana. ”Se on k-kuollut!”
Hitaasti ja hiljaisesti erosin ryhmästämme ja aloin astella kohti aukion keskustaa. Takaani kuulin tyttöjen epätoivoisia anomiskirkaisuja koko matkan ajan liikkumattoman ruhon äärelle, joka lepäsi oudosti vääntyneenä omassa, leveässä verilammikossaan. Kaikki ympärilläni tuntui nyt niin hiljaiselta, niin rauhalliselta. Ei nyyhkytystä, ei hengitystä, ei kirkaisuja. Kumarruin ruhon ääreen ja hieraisin sen ruskeaa karvaa, viiletin vaaleita sormiani sen rosoisia, valtavia sarvia pitkin, kosketin kevyesti sen veristä turpaa ja murtuneita, ulospäin törröttäviä luita sen niskassa.
”Jätä se rauhaan lapsi.”, kuulin käskevän, mutta rauhallisen naisäänen jostakin sieltä, minne tähtien loiste ei yltänyt. Hätääntyneenä tiirailin ympärilleni nurkkaan ajetun eläimen lailla pelon jyskyttäessä päässäni.
”Ku-kuka olet?”, henkäisin ääni väristen pimeään kehään aukion ympärillä ja näin jonkin suuren olennon liikkuvan neljällä jalalla minua kohti pehmeästi astellen tähtienvalon vältellessä sitä. Hahmo läheni ilmanpehmeästi hirvenruhoa ja sen irvokkaiden ääriviivojen piirtyessä silmiini, näin sen kokonaan.
Musta sudenkuono ja punaisina roihuavat silmät laskeutuivat kasvojeni tasalle ja tutkivat minua kiinteästi, mutta lainkaan liikkumatta. Äkkiä tunsin ihoni repeävän joka puolelta vartaloani suurten kynsien repiessä ihoani. Kaikki kävi niin nopeasti, etten edes ehtinyt hengittää tai kirkua tuskasta. Tunsin sen vahvojen leukojen uppoavan kaulani vasemmalle puolelle ja luulin, että pääni irtoaisi ruumiistani.
Mutta hetkessä kaikki oli ohi. Tunsin suden leukojen irrottavan tuskallisen hitaasti tiukan otteensa ja sen painavan ruumiin poistuvan päältäni. Nostin verissä päin päätäni puolitajuissani ja näin mustamekkoisen, vaaleaihoisen kauniin naisen astelevan hitaanvarmasti poispäin hirvenruholta, jonka viereen olin rojahtanut. Näin naisen kääntävän siroa niskaansa ja vilkaisevan minua surullisen lumoavasti. Hänen tummanpunaiset huulensa ja pitkät, mustat hiuksensa saivat hänet näyttämään niin kauniilta, kadehdittavan kauniilta yön valkeanvärisen usvakerroksen syleilemänä. Sitten hän olikin poissa.
********
”Hyvä, tyttäreni. Kyllä sinä pystyt siihen. Noin, avaa silmäsi.” Vaivoin sain silmäni auki edes hitusen, että saatoin nähdä äitini lempeät, punaposkiset ja nyt huoliryppyjen täyttämät kasvot. Hereillä pysyminen teki todella pahaa ja äitinikin selvästi huomasi sen. Tunsin hänen pehmeän, lämpimän kosketuksensa otsallani, joka kuitenkin tempaistiin äkkiä pois iholtani. Äitini päästi avuttoman pelokkaan äännähdyksen. ”Olet aivan kylmä…”, hän kuiskasi ennemminkin itselleen, sillä näin hänen huolestuneista silmistään, etteivät ne olleet kohdistettu minuun vaan katsoivat villisti johonkin näkymättömään ja tyhjään.
Hän siirsi kehonsa yläpuoleltani ja hänen kellertävien, harvenneiden hiuksien heilahtaessa näin tumman jäljen hänen kaulallaan, kipeännäköisen mustelman. Silti jotenkin tunsin tuossa kuolleennäköisessä jäljessä elämän sykkivän, hurmeen virtaavan liikkeen. Että äitini kaula näyttikin herkulliselta.
[OT]
. Kuvailu on jälleen samaa, mitä se on ollut edellisissä ja... mitäs tähän enää lisäämistä. Voisin lainata tässä itseäni aikaisemmista, niin en paljoa valehtelisi. Jännitys jäi melkoisena, seuraavaa osaa odotetaan kuin kuuta nousevaa.
Meinasin jo alkaa kirjoittamaan loppua suoraan, mutta pitäisi varmaan säätää se alkukin kasaan. 
.