Musta Enkeli prologi: Kiduttaja
Lähetetty: Ti 25.05.2004 22:50
Sysipimeän huoneen uhkaava, pelottavan painostava tunnelma saattoi vaikuttaa kamalalla tavalla urheankin henkilön mieleen ja murtaa sen vain pieniksi, mitättömiksi sirpaleiksi jättäen jäljelle vain mitäänsanomattoman, hulluudenomaisen ja puolitajuisen olotilan.
Mies ei tiennyt kuinka kaunan hän oli ollut kahlittuna kovapintaiseen kivituoliin, jonka jykevät, kulmikkaat reunat saivat hänen kätensä ja jalkansa kivistämään ikävästi. Hänen väsyneet silmänsä olivat tottuneet pimeään jo aika päivää sitten, mutta silti hän ei erottanut huoneesta minkään näkyvän kohteen ääriviivoja. Vain pieni, jatkuvan vakaa vesipisaroiden putoaminen hänen otsallensa piti hänet edes hieman tajuissaan, todellisuudessa. Oli aivan sama pitikö silmät kiinni tai auki. Sitten äkkiä huoneessa välähti kirkas valo, jonka äkillisyys sai hänen päänsä sekaisin ja pakotti sulkemaan äkkiä silmänsä metallisen kolahduksen saattelemana.
”Ah, olet hereillä.”, tunteeton, kolkko ääni totesi, mutta silti kahlittu mies kuuli tuossa toteamuksessa pahaenteisen innokkaan häivähdyksen. ”Tai mikset olisi, onhan sinulla tuo vesipuro seuranasi.” Vanki nuokkui hiljaisena, mutta sai raotettua toista silmäänsä ja yritti hiljalleen totutella polttavan kirkkaaseen valoon.
”Pysy tajuissasi mies, eihän tämä muuten hauskaa tule olemaan.”, piinaaja naurahti ja läppäisi kevyesti vankiansa poskelle hansikoidulla kämmenellään, mutta kuitenkin niin voimakkaasti, että miehen väsyneet kasvot vääntyivät pieneen irvistykseen hänen päänsä liikahtaessa hieman poispäin lyöjästä.
”Ja nyt aloittaisimmeko? Nimeni on Caine ja olen kuulustelijasi tämän iltapäivän ajan.”
Cainen tumma kaapu kahisi kiivaasti hänen sisäisen odotuksen virkistämänä hänen kiinnittäessään metallista, paksua otsapantaa miehen märälle ja rikkoutuneelle otsalle. Pimeän Enkeleiden soturipapin kasvoja peittävän, metallin värisen pääkallonaamion takana palavat, punaiset silmät hehkuivat sadistisen kiihtyneinä hänen kiertäessään pientä, tasapäistä kiinnitysruuvia pannassa olevien reikien läpi miehen ohimoa vasten.
”Olethan sinä lukenut säännöt?”, Caine kysäisi vakavasti työnsä lomassa, hän vilkaisi miehen pelokkaan odottaviin kasvoihin ja tunsi hänen syvän, mutta katkonaisen hengityksensä kasvoillansa jopa naamionsa takaa. ”No minäpä kerron. Sääntö yksi: kirkua pitää ja sittenkin lujaa. Sääntö kaksi: tajunmenetys ei ole sallittua.”
Pimeän Enkeleiden soturipappi tarttui vahvalla ja päättäväisellä otteellaan uhriinsa kiepauttaen käsivartensa hänen kaulansa ympärille ja pakottaen tämän pään taaksepäin. Vanki ähkäisi nopeasta kivuntunnosta ja puri hampaansa yhteen samalla, kun Caine liikutti kasvonsa aivan miehen kasvojen vierelle tämän korvan juureen.
”Ai niin, tämä voi hiukan sattua.”, hän kuiskasi ja hihkaisi sadistisen kauhistuttavasti. Nopeasti soturipappi alkoi kiertää teräviä, pyöreitä veitsiä otsapantaan tehtyjen reikien läpi niiden repiessä ensin uhrinsa ihoa, mutta kohta ne jo pureutuivat hitaasti hänen kalloonsa kiinni ja pysäyttivät miehen viimeisetkin rimpuiluyritykset. Vanki suorastaan kirkui tuskasta, hänen silmänsä laajenivat kivun vaikutuksesta ja niistä heijastui sanoinkuvaamaton kuolemankaipuu, joka heijastui suoraan nyt kiinteästi miehen tuskasta nauttivan Cainen pääkallonaamion pinnalta.
”Tiedätkös, on minulla lisänimiäkin.”, hän tokaisi huolettomasti kierrellessään nopeasti hengittävää, yhä tuolissa istuvaa, kihisevää miestä. ”Minua on sanottu muun muassa Suolistajaksi ja Kiduttajaksi… Joskus jopa leikillään, tosin ihan aiheellisestikin, Peukaloruuviksi.” Caine vilkaisi kituvaa uhriansa, joka ponnisteli selvästi yrittäessään saada sanojaan purkautumaan.
”M-miksi t-teet näin? M-mitä h-haluat m-minusta?”, hän sai soperrettua kurjasti ääri väristen ja kuola suupieliä pitkin valuen.
”Katsos nyt sinä epäpuhdas. Jos Herra Isoherra tahtoo, jonkun kärsivän, niin kuin sinun tässä tapauksessa, en voi muuta, kuin totella.”, soturipappi naurahti mielipuolisesti hymähtäen. ”Sinähän olet täällä vain oman typeryytesi takia. Vain sen takia, että sinä…”
”Hmm. Minkä ihmeen takia sinä olitkaan täällä?”, Caine töksäytti yhtäkkiä, niin että kiduttavien tuskanaaltojen kourissa kihisevä uhri parkaisi murheellisen kaipaavasti, tuskastuneesti ja joutui antautumaan soturipapin kauhistuttavan olemuksen alle kyyneleittensä saattelemana. ”Ai niin, olet täällä, että voisin pelastaa sielusi… Niin se on… Niin sen ainakin täytyy olla.” Cainen hurmoksen punertamat silmät kiiltelivät kiihkeästi hänen naamionsa silmänrei’issä hänen tuijottaessaan päätään kivuliaasti pudistelevaa miestä, jonka itkun lomasta hän kuuli vastustelevia ja kieltäviä ilmaisuja.
”Höpönpöpön. Älä yritä selittää, pelastan vääristyneen sielusi joka tapauksessa. Rentoudu nyt hyvä ihminen.”, soturipappi naurahti niin välinpitämättömän leppoisasti, että nyt viimeistään uhri totesi kuulustelijansa metodit vääriksi, jopa muutenkin kidutuksenhaluisille Pimeän Enkeleille.
”Ja ettei tässä olisi enää mitään epäilyksiä kummankaan puolelta, sovimmeko nyt ja tässä että olet Langennut ja että olet hankala keskustelija? Hyvä, tulkitsen tuon nyökkäykseksi.”
Nyt prologi on valmis ja kommenttia kaipaisin eritoten tuon Cainen käytöksestä.
Mies ei tiennyt kuinka kaunan hän oli ollut kahlittuna kovapintaiseen kivituoliin, jonka jykevät, kulmikkaat reunat saivat hänen kätensä ja jalkansa kivistämään ikävästi. Hänen väsyneet silmänsä olivat tottuneet pimeään jo aika päivää sitten, mutta silti hän ei erottanut huoneesta minkään näkyvän kohteen ääriviivoja. Vain pieni, jatkuvan vakaa vesipisaroiden putoaminen hänen otsallensa piti hänet edes hieman tajuissaan, todellisuudessa. Oli aivan sama pitikö silmät kiinni tai auki. Sitten äkkiä huoneessa välähti kirkas valo, jonka äkillisyys sai hänen päänsä sekaisin ja pakotti sulkemaan äkkiä silmänsä metallisen kolahduksen saattelemana.
”Ah, olet hereillä.”, tunteeton, kolkko ääni totesi, mutta silti kahlittu mies kuuli tuossa toteamuksessa pahaenteisen innokkaan häivähdyksen. ”Tai mikset olisi, onhan sinulla tuo vesipuro seuranasi.” Vanki nuokkui hiljaisena, mutta sai raotettua toista silmäänsä ja yritti hiljalleen totutella polttavan kirkkaaseen valoon.
”Pysy tajuissasi mies, eihän tämä muuten hauskaa tule olemaan.”, piinaaja naurahti ja läppäisi kevyesti vankiansa poskelle hansikoidulla kämmenellään, mutta kuitenkin niin voimakkaasti, että miehen väsyneet kasvot vääntyivät pieneen irvistykseen hänen päänsä liikahtaessa hieman poispäin lyöjästä.
”Ja nyt aloittaisimmeko? Nimeni on Caine ja olen kuulustelijasi tämän iltapäivän ajan.”
Cainen tumma kaapu kahisi kiivaasti hänen sisäisen odotuksen virkistämänä hänen kiinnittäessään metallista, paksua otsapantaa miehen märälle ja rikkoutuneelle otsalle. Pimeän Enkeleiden soturipapin kasvoja peittävän, metallin värisen pääkallonaamion takana palavat, punaiset silmät hehkuivat sadistisen kiihtyneinä hänen kiertäessään pientä, tasapäistä kiinnitysruuvia pannassa olevien reikien läpi miehen ohimoa vasten.
”Olethan sinä lukenut säännöt?”, Caine kysäisi vakavasti työnsä lomassa, hän vilkaisi miehen pelokkaan odottaviin kasvoihin ja tunsi hänen syvän, mutta katkonaisen hengityksensä kasvoillansa jopa naamionsa takaa. ”No minäpä kerron. Sääntö yksi: kirkua pitää ja sittenkin lujaa. Sääntö kaksi: tajunmenetys ei ole sallittua.”
Pimeän Enkeleiden soturipappi tarttui vahvalla ja päättäväisellä otteellaan uhriinsa kiepauttaen käsivartensa hänen kaulansa ympärille ja pakottaen tämän pään taaksepäin. Vanki ähkäisi nopeasta kivuntunnosta ja puri hampaansa yhteen samalla, kun Caine liikutti kasvonsa aivan miehen kasvojen vierelle tämän korvan juureen.
”Ai niin, tämä voi hiukan sattua.”, hän kuiskasi ja hihkaisi sadistisen kauhistuttavasti. Nopeasti soturipappi alkoi kiertää teräviä, pyöreitä veitsiä otsapantaan tehtyjen reikien läpi niiden repiessä ensin uhrinsa ihoa, mutta kohta ne jo pureutuivat hitaasti hänen kalloonsa kiinni ja pysäyttivät miehen viimeisetkin rimpuiluyritykset. Vanki suorastaan kirkui tuskasta, hänen silmänsä laajenivat kivun vaikutuksesta ja niistä heijastui sanoinkuvaamaton kuolemankaipuu, joka heijastui suoraan nyt kiinteästi miehen tuskasta nauttivan Cainen pääkallonaamion pinnalta.
”Tiedätkös, on minulla lisänimiäkin.”, hän tokaisi huolettomasti kierrellessään nopeasti hengittävää, yhä tuolissa istuvaa, kihisevää miestä. ”Minua on sanottu muun muassa Suolistajaksi ja Kiduttajaksi… Joskus jopa leikillään, tosin ihan aiheellisestikin, Peukaloruuviksi.” Caine vilkaisi kituvaa uhriansa, joka ponnisteli selvästi yrittäessään saada sanojaan purkautumaan.
”M-miksi t-teet näin? M-mitä h-haluat m-minusta?”, hän sai soperrettua kurjasti ääri väristen ja kuola suupieliä pitkin valuen.
”Katsos nyt sinä epäpuhdas. Jos Herra Isoherra tahtoo, jonkun kärsivän, niin kuin sinun tässä tapauksessa, en voi muuta, kuin totella.”, soturipappi naurahti mielipuolisesti hymähtäen. ”Sinähän olet täällä vain oman typeryytesi takia. Vain sen takia, että sinä…”
”Hmm. Minkä ihmeen takia sinä olitkaan täällä?”, Caine töksäytti yhtäkkiä, niin että kiduttavien tuskanaaltojen kourissa kihisevä uhri parkaisi murheellisen kaipaavasti, tuskastuneesti ja joutui antautumaan soturipapin kauhistuttavan olemuksen alle kyyneleittensä saattelemana. ”Ai niin, olet täällä, että voisin pelastaa sielusi… Niin se on… Niin sen ainakin täytyy olla.” Cainen hurmoksen punertamat silmät kiiltelivät kiihkeästi hänen naamionsa silmänrei’issä hänen tuijottaessaan päätään kivuliaasti pudistelevaa miestä, jonka itkun lomasta hän kuuli vastustelevia ja kieltäviä ilmaisuja.
”Höpönpöpön. Älä yritä selittää, pelastan vääristyneen sielusi joka tapauksessa. Rentoudu nyt hyvä ihminen.”, soturipappi naurahti niin välinpitämättömän leppoisasti, että nyt viimeistään uhri totesi kuulustelijansa metodit vääriksi, jopa muutenkin kidutuksenhaluisille Pimeän Enkeleille.
”Ja ettei tässä olisi enää mitään epäilyksiä kummankaan puolelta, sovimmeko nyt ja tässä että olet Langennut ja että olet hankala keskustelija? Hyvä, tulkitsen tuon nyökkäykseksi.”
Nyt prologi on valmis ja kommenttia kaipaisin eritoten tuon Cainen käytöksestä.
