Sotavasara.net

Tämä on Tapsan 20. Sotavasaraan kirjoittama tarina (mukaan luettuna Vihreän Ritarin metsästys osa I, joka oli vain parin kappaleen mittainen ja mukaan lukematta Sotun FB-jatkotarinaa). Koska olen ollut rekisteröitynyt vasta 97 päivää, tämän voisi lukea jonkinlaiseksi ansioksi minulle. Sen kunniaksi kirjoitan nyt Tapsan JUHLATARINAN, jonka voi ymmärtää ainoastaan jos on lukenut tarinani Vihreän Ritarin metsästys, osat III, IV ja V (jotka taas voi ymmärtää ainoastaan, jos on lukenut myös osat I ja II – täydellinen noidankehä!)
Olkaa niin hyvät:



CHÂLONSIN RUHTINAS
____________________________________________
Tapsan juhlatarina #20


I
Herttua Armand katseli maakuntaansa ikkunasta surumielisesti. Hän tunsi maiseman jokaisen yksityiskohdan ja piirteen, oli tutkinut seudun läpikotaisin moneen kertaan. Pienenä hän oli leikkinyt siellä ja varttuneena hän oli ratsastanut siellä etsien Bretonnian vihollisia ja niittänyt kunniaa ja nyt, herttuaksi tultuaan, hän katsoi sitä jälleen uusin silmin. Hän näki viljelymaata ja veronmaksajien asuinalueita, hän näki metsissä laivanrakennustarvikkeita ja kallioissa strategisia puolustuskohteita.
”Mordhaive, tämä maa on uhattuna”, hän totesi. ”Petomiehet väijyvät metsissä ja kokoontuvat joukkioihin. Ennen pitkää ne nousevat ja silloin jonkun täytyy taistella niitä vastaan.”
Lordi Mordhaive, joka seisoi herttuan takana, vastasi: ”Herrani, sinulla on ritareita. He voittavat petomiehet.”
”Niin...” Herttua kuulosti epävarmalta.
”Vaivaako teitä jokin, herrani?” Mordhaive kysyi huolestuneena.
”Kyllä, Mordhaive. Minulla on ongelma.” Armand huokaisi. ”Minulla on äärettömän kallis aarre, joka nyt koituu tuhokseni. Oletko kuullut tarinan Järven Neidon Tiarasta?”
”Totta kai, herra”, Mordhaive sanoi. ”Tarinan mukaan Lumoojatar antoi sen Aquitainen ensimmäiselle herttualle Fredemundille, jotta se muistuttaisi häntä Neidosta.”
”Aivan. Fredemund oli nuorena hyvin horjuva, ja hän ei uskonut Neidon mahtiin koko sydämellään. Niinpä Lumoojatar lahjoitti tiaran hänelle. Fredemund säilytti sitä valtaistuinsalissaan paikassa, jossa hän saattoi nähdä sen joka päivä. Siitä huokui voimaa, joka muistutti herttuaa Neidon mahdista. Sen jälkeen hän ei koskaan horjunut uskostaan...”
”...Eikä yksikään Aquitainen herttua”, Mordhaive täydensi. ”Tunnen tarun.”
”Se ei ole pelkkä taru, Mordhaive”, Armand sanoi ja kääntyi ympäri. Hän katsoi tarkasti lordia. ”Seuraa minua.”
Herttua johti Mordhaiven ulos huoneesta ja vei tämän portaita alas linnan alapuolelle. Kävellessään hän selitti: ”Fredemund antoi tiaran perintönä pojalleen kuolinvuoteellaan. Poika lukitsi tiaran Aquitainen herttuan linnan kellariin ja siellä se on pysynyt näihin päiviin asti. Se on minun kallein aarteeni, jonka olen perinyt monen sukupolven takaa Fredemundilta.”
”Tarkoitatko, että se on yhä täällä? Linnan kellarissa?” Mordhaive kysyi hämmästyneenä.
”Tarkoitan. Katso itse.” Armand työnsi auki raskaan oven ja astui sisään pimeään huoneeseen. Lordi Mordhaive seurasi häntä. Herttua otti soihdun seinältä ja sytytti sen.
Kun lepattava valo levisi huoneeseen, Mordhaive näki kauniin tiaran kammion perällä. Huone oli pieni ja karkea kivikellari, mutta jalusta, jolla tiara lepäsi, oli lumoavan upea. Tiara itse oli hopeinen ja painavan näköinen. Se oli kaiverrettu täyteen taidokkaita kuvioita, ja siihen oli upotettu kolme hohtavaa, vihreää jalokiveä. Se ei sopinut lainkaan tähän alkeelliseen huoneeseen.
”Se on kaunis”, Mordhaive hengähti.
”Se on kaunein esine, jonka omistan”, herttua totesi. ”Mutta nyt siitä on minulle ainoastaan harmia.”
”Mitä tarkoitat, herrani?” Mordhaive kysyi hämmentyneenä. ”Sehän on suuri aarre. Eikö sen voimista muka ole hyötyä?”
”Ei”, herttua huoahti. Hänen ääneensä hiipi vihainen sävy. ”Tiaraan ei voi koskea. Ihmisten kuolevaiset kädet eivät saata kajota siihen. Kuolema odottaa sitä, ken hipaiseekin Neidon pyhittämää esinettä. Niinpä en voi hyötyä mitenkään sen suurista voimista.
Ja sen lisäksi”, Armand jatkoi katkerana, ”esineen pyhyys vetää puoleensa kaikkia pahoja olentoja. Hirviöt, jättiläiset, pedot ja kauhut suuntaavat kulkunsa sitä kohti ja pyrkivät henkensäkin uhalla saastuttamaan sen. Jos paha olio likaa tiaran kosketuksellaan, se tuhoutuu tai sen voimat kääntyvät pahaan. Tämä ei saa tapahtua. Esine ei ole turvassa linnassa, ja kaiken huipuksi koko Bretonnian kaikki pahuus vyöryy minun linnaani kohden!”
Mordhaive ei koskaan ollut nähnyt herttua Armandia niin epätoivoisen ja vanhan näköisenä. Sääli riipi hänen sydäntään.
”Herrani”, hän sanoi, ”minä vien tiaran turvaan.”
”Turvaa ei ole”, Armand vastasi käheästi. ”Ainut paikka, jossa tiara voisi olla turvassa, olisi kuningas Louen Leoncoeurin linna Couronnen maakunnassa, mutta sinne on liian pitkä matka. Et ehtisi sinne turvassa, jos pitäisit tiaraa mukanasi. Hirviöt ottaisivat sinut kiinni ja tuhoaisivat sinut ja tiaran.”
Mordhaive vaipui ajatuksiinsa. Hän mietti turvapaikkaa mutta ymmärsi, ettei tarpeeksi vahvaa linnoitusta todellakaan ollut lähistöllä. Siitä hän äkkiä keksi idean.
”Siispä rakentakaamme linna, vahvempi kuin yksikään Bretonnian maaperällä!” hän sanoi. ”Minä rakennan tiaralle varman turvapaikan.”
”Ei ole aikaa”, Armand tokaisi. ”Pedot iskisivät linnan kimppuun ennen kuin se valmistuisi.”
”Ei, jos ne eivät tiedä missä se on”, Mordhaive sanoi. ”Linna pystytetään salaiseen paikkaan, jonne pedot eivät osaa.”
”Tiara vetää niitä puoleensa kuin veren haju”, herttua keskeytti. ”Ne seuraavat sitä tuntemattomiin paikkoihin, joissa ne eivät ole ikinä käyneet. Niiden ei tarvitse kuin seurata vaistojaan.”
”Siispä”, Mordhaive sanoi ja veti syvään henkeä, ”minä ja soturini puolustamme linnaa kunnes se valmistuu. Pedot eivät hyökkää yhtä aikaa, ja minulla on tarpeeksi ritareita puolustamaan yhtä paikkaa vuosia. Vartioimme rakennustyötä yötä päivää ja surmaamme kaikki, jotka uhkaavat linnan valmistumista.”
”Antaudut suureen vaaraan”, Armand sanoi. ”Sellaisen linnan rakentaminen tulee viemään vuosia, kenties vuosikymmeniä.”
”Se on ritarin velvollisuuteni, herrani.”
Herttua punnitsi mahdollisuutta joka kantilta ja totesi sitten: ”Hyvä on. Jos todella olet valmis ottamaan tämän urakan harteillesi, minä suostun siihen. Vartioi Neidon tiaraa viimeiseen saakka. Älä anna sitä kenenkään muun haltuun.”
”Mutta”, Mordhaive ihmetteli kääntäen katseensa tiaraan, ”miten minä voin viedä sen pois täältä jos siihen ei voi koskea?”

Ongelmaan ei keksitty ratkaisua sinä päivänä, joten sekä herttua että lordi Mordhaive menivät katkerina nukkumaan. Mordhaive makasi sängyssään eikä uni tullut, joten hän pähkäili myöhään yöhön tiaran kohtaloa.
Kun hän alkoi tuntea väsymyksen painavan, kajahti hänen huoneessaan kirkas ja kaunis ääni. Mordhaive säikähti pahemman kerran ja nousi pöllämystyneenä istumaan ja huomasi tuijottavansa suoraan silmiin upeaa kaunotarta, joka seisoi hänen vuoteensa jalkopäässä. Naisen silmät olivat viisaat ja hänen kasvonsa ryppyjä vailla. Hänessä tuntui tiivistyvän kaikkien neitojen kauneus. Lordi tunnisti hänen kasvonsa monien kuvien perusteella.
”Suuri Lumoojatar”, hän kuiskasi. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Bretonnian Lumoojatar hymyili. ”Sinä olet ottanut vastuullesi suuren ja tärkeän tehtävän, lordi Mordhaive. Minä olen tullut auttamaan sinua.”
”Todellako? Miten?”
”Aamun koittaessa minä lähetän sinulle apurin, joka kantaa Neidon Tiaraa puolestasi. Hän kulkee mukanasi mihin ikinä menetkin eikä sinun tarvitse itse koskea kalleuteen. Tunnet apurini sinetistä, jota hän kantaa mukanaan. Kun olet valmis, ota mukaasi joukko ritareita ja matkaa pohjoiseen, Châlonsin suureen metsään joka on Aquitainen pohjoispuolella. Siellä on pyhä aukio, jonka minä olen siunannut. Yksikään metsän peto tai muu hirviö ei voi lähestyä aukiota, sillä Neidon Siunaus lepää sen yllä. Tuolle aukiolle sinun tulee pystyttää korkea linna, jossa sinun tulee vartioida tiaraa ja poikasi sinun jälkeesi.”
”Mutta arvon Lumoojatar, miten minä löydän tämän aukion? Châlonsin metsä on suuri, ja siellä on paljon aukioita.”
”Apurini johdattaa sinut sinne. Nyt, lordi Mordhaive, käy nukkumaan. Sinua odottaa tehtävä joka vaatii paljon voimia.”
Siinä samassa Mordhaive vaipui uneen.

II
Hän heräsi siihen että aikainen aurinko otti häntä silmiin. Kesti puolisen minuuttia ennen kuin hän muisti yöllisen vierailijan, ja sitten hän pomppasi ylös ja juoksi herättämään herttua Armandia. Herttua oli jo hereillä ja Mordhaive epäili, ettei hän ollut nukkunut lainkaan. Lordi selitti kaiken herttualle ja vei tämän ulos.
”Lumoojatar sanoi apurin tulevan aamunkoitteessa”, Mordhaive selitti innoissaan. ”Mutta en näe häntä...”
Silloin ilmassa kajahti haukan huuto. Tumma hahmo syöksähti alas kaksikkoa kohti ja kaarsi sitten taidokkaasti heidän eteensä. Lintu oli suurikokoinen ja kokonaan valkea lukuun ottamatta kolmea tummaa raitaa, jotka kulkivat sen selässä.
”Se on kummallisen värinen”, Armand totesi. ”En ole ikinä nähnyt – ”
”Katso”, Mordhaive huudahti. ”Sillä on viesti jalassaan!”
Haukka liihotti heidän luokseen ja laskeutui kummankin miehen ihmetykseksi Armandin käsivarrelle. Mordhaive otti pienen paperikäärön linnun jalasta ja katsoi siihen.
”Lumoojattaren sinetti”, hän kuiskasi, mursi sen ja avasi paperin.
Siinä luki: Tämä on apurini, Orfax. Hän on vanha ja arvokas, ja hän voi kantaa Tiaraa.
”Vai niin”, Armand mutisi. ”Haukka. Parempi sekin kuin ei mitään.” Orfax näykkäisi hänen korvannipukkaansa.
Seuraavaksi miehet veivät haukan kellariin. Orfax nousi siivilleen ja tarttui tiaraan kynsillään. Mitään ei tapahtunut. Haukka nosti sen ylös ja kohosi ilmaan.
”Siunattu lintu”, Mordhaive totesi. ”Se on meitä arvokkaampi.”

Armand antoi Mordhaiven mukaan kolmesataa Valtakunnan Ritaria. Lordi kiitti herttuaa ja ratsasti pohjoiseen miehineen. Haukka, joka kantoi tiaraa kynsissään, lensi heidän peräänsä.
Matka sujui nopeasti ja keskeytyksittä. Ritarit saapuivat Châlonsin laitamille ennen keskipäivää. He ylittivät joen, joka virtasi metsän etelälaidalla, matalikkoa myöten ja kannustivat sotaratsunsa käpristyneiden tammien sekaan. Metsässä oli hämärää vaikka aurinko oli kirkas ja se paistoi korkealta; lehtien kattamat oksat peittivät auringon ja päästivät vain osan sen valosta sammaleen peittämille muinaisille poluille. Hämähäkinseitit ja naavaparrat roikkuivat vanhoista puista, ja lintujen laulu kajahteli joka puolelta täyttäen varjoisan metsän kauniilla äänillä. Pieni puro solisi lähettyvillä.
”Minne nyt?” Mordhaive kysyi ystävältään ritari Nortonilta.
”Eikö Lumoojatar antanut sinulle minkäänlaisia ohjeita?” Norton kysyi takaisin.
”Hän sanoi, että hänen apurinsa johdattaisi meidät pyhälle aukiolle”, Mordhaive kertoi kääntäen katseensa Orfaxiin, joka kökötti puun oksalla tähyillen metsää. Sitten se äkkiä liihotti eteenpäin, syvemmälle Châlonsiin.
Mordhaive ja muut ritarit ratsastivat linnun perään. Se lensi määrätietoisesti, suoraan eteenpäin ja pysähtelemättä koko pitkän päivän. Varjot pitenivät ja tummenivat, ja linnut hiljenivät vähitellen. Metsä kävi synkäksi ja hiljaiseksi, ja yhä ritarit ratsastivat Orfaxin perässä. Sitten he yhtäkkiä tulivat ulos aluskasvillisuuden ja vanhojen tammien keskeltä ja huomasivat olevansa suurella, täysin pyöreällä aukiolla. Aurinko loisti puiden lehvästöjen takaa ja varjot kattoivat vihreän ruohokentän. Metsä ympäröi sitä joka puolelta rikkumattomana ja tasaisena. Aukiolla vallitsi täysi hiljaisuus, ja miehet tunsivat ilmassa oudon tunteen, kuin hyvän tuoksun jota ei oikein tunnista. Täsmälleen ympyränmuotoisen aukean keskellä seisoi nainen. Hänellä oli valkea kaapu yllään, ja hän oli nuori, tuskin kolmeakymmentä täyttänyt. Silti hänessä oli iäkkyyden tuntua, vaikka se ei päällepäin näkynytkään. Kenties se johtui hänen kirkkaista, sinisistä silmistään, tai kenties itsevarmasta tavasta, jolla hän seisoi ritarien edessä ja tarkkaili heitä tyynesti. Hänellä oli kädessään sauva, jonka päässä oli hopeasta ja kullasta taotut yhteen sulautuneet aurinko ja kuu. Molempien sisällä hehkui himmeä valo.
”Hyvää iltaa”, nainen sanoi. Orfax lensi hänen luokseen ja istui hänen olkapäälleen pidellen Tiaraa yhä kynsissään. Nainen ei estellyt sitä, vaan silitti haukkaa ja kuiskasi sille pari sanaa. Sitten hän puhui jälleen ritareille. ”Minä olen Estrella, Châlonsin metsän ruhtinatar. Minä vartioin tätä paikkaa pahalta, sillä Neito on kerran käynyt täällä. Keitä olette te, jotka tulette metsään suurella, sotaan varustautuneella joukolla?”
”Minä olen lordi Mordhaive, Aquitainen taitavin soturi, arvon neito”, Mordhaive vastasi. ”Me olemme tulleet tuomaan Neidon pyhää Tiaraa turvaan, ja suuri Lumoojatar kertoi minulle unessa että Châlonsissa olisi sille turvapaikka.”
Estrella katsoi Orfaxin kantamaa esinettä. ”Tämä paikka tarjoaa sille vain väliaikaisen varjeluksen, sillä tiara vetää puoleensa kaikkia pahoja olentoja. Ne kokoontuvat kaiken aikaa yhteen, enkä minä tiedä miksi. Kenties joku kutsuu niitä luokseen. Kun kaikki pedot hyökkäävät yhtä aikaa, ei niitä voi pidätellä mikään muu kuin vahva linnoitus.”
”Sen vuoksi minä aion rakentaa tänne vahvan linnan”, Mordhaive ilmoitti. ”Minä ja ritarini suojelemme tiaraa sen aikaa, kun rakennustyö edistyy, ja kun linna on valmis, tiara viedään sen suojiin piiloon.”
Estrella katsoi suoraan Mordhaiveen. ”Se on vaarallinen tehtävä, lordi Mordhaive”, hän varoitti. ”Se tulee viemään vuosikausia.”
”Se on velvollisuuteni”, Mordhaive vastasi ylpeästi. ”Neidon Ritarina minä teen mitä minun täytyy tehdä.”
”Hyvä on”, Estrella sanoi hymyillen kevyesti. ”Entäpä kuka rakentaa linnan?”

III
Kesti kuukauden kerätä tarpeeksi talonpoikia työvoimaksi. Ritarit kiersivät kaikki Châlonsin kylät ja maalaistalot, ja lähtivät sitten takaisin Aquitaineen värväämään köyhälistöä rakennusmiehiksi luvaten jokaiselle suuren palkkion. Toiset suostuivat tulemaan vapaaehtoisesti, ja toisia piti suostutella melko kovinkin sanoin. Mutta ennen pitkää aukiolle kerääntyi lähes viisisataa talonpoikaa, jotka oli saatu työhön.
Työ oli raskasta ja hidasta. Ensin miesten piti etsiä kiveä ja louhia sitä, ja sitten se piti viedä paikan päälle ja työstää kuutioiksi. Sitten kivet piti saada päällekkäin.
”Siitä täytyy tehdä korkea linna”, Mordhaive sanoi Estrellalle katsellen linnan perustusten hidasta muotoutumista, ”jotta sinne mahtuisi paljon miehiä. Yhtäkään puuta ei kaadeta. Linna rakennetaan niin kapeaksi, että se mahtuu aukiolle.”
”Hyvä”, ruhtinatar vastasi. ”Puut ovat vanhoja ja arvokkaita, ja yhtä pyhiä kuin aukiokin.”
”Entä linna? Onko se pyhä?”
”Ei vielä”, Estrella vastasi hymähtäen, mutta ei selittänyt mitä tarkoitti.
Ensimmäinen hyökkäys tuli, kun perustukset olivat jo valmiita ja talonpojat rakensivat jo suurta eteishallia.
Oli myöhäinen ilta, mutta hiljaisuus ei laskeutunut työmaalle. Köyhälistön oli raadettava yötä päivää, jotta linna tulisi valmiiksi. He ahkeroivat hiki iholla kiillellen ja ritarit pitivät hiljaisina vartiota. Vain muutamat saivat nukuttua sinä yönä. Jotenkin painostava tunnelma riippui aukion yllä.
Silloin alkoi metsä ympärillä täyttyä äänistä. Puskat heiluivat ja kahisivat, oksat rasahtelivat ja oudot eläinmäiset äänet korahtelivat pimeydessä. Varjot huojuivat puolelta toiselle ja kiertelivät aukiota, mutta mikään ei astunut jalallaan aukion sisäpuolelle.
”Mitä ne ovat?” Norton kuiskasi Mordhaiven korvaan.
”Metsän petoja”, Estrella vastasi vähän matkan päästä, josta hän ei mitenkään olisi voinut kuulla kuiskattua kysymystä. ”Ne eivät pääse tänne muuta kuin hyvin suurella tahdonvoimalla, tai jos jokin pakottaa niitä eteenpäin.”
”Silloin me teemme ensimmäisen iskun”, Mordhaive totesi. ”Ratsaille, Bretonnian puolustajat!”
Ritarit herätettiin nopeasti. Kaikki olivat nukkuneet kevyesti haarniskoituina, ja nyt he kiipesivät hevostensa selkään. Peitset ja miekat kalahtelivat, kun uljaat soturit valmistautuivat taistoon. Mordhaive määräsi muodostettavaksi kuulun peitsimuodostelman ja asettui itse sen kärkeen. Norton ratsasti hänen vierelleen ja hymyili rohkaisevasti ennen kuin pamautti kypäränsä visiirin alas.
Ruhtinatar Estrella katseli sivusta, kuinka Mordhaive suuntasi muodostelman suoraan metsään. Kaviot jysähtelivät maahan ja ritarit syöksyivät puiden väliin. Oitis heitä vastaan tuli suuri joukko vääristyneitä hirviöitä. Ne olivat pässin kaltaisia, mutta ne seisoivat kahdella jalalla kuin ihminen. Ne olivat aseistettuja, ja ne olivat valmistautuneet hyökkäykseen.
Mutta Ritareita vastaan ne eivät pärjänneet. Peitsien metalliterät lävistivät niiden turkin peittämän ihon ja pullistelevat lihakset. Musta veri tahri aseet. Rynnäkkö iskeytyi suoraan hirviöiden läpi murskaten ne.
Sitten jäljelle jääneet kävivät vastahyökkäykseen. Ritarit vetivät esiin miekkansa ja heidän ratsunsa iskivät petomiesten kimppuun, mutta ne vastustelivat. Ne alkoivat heilutella tappavia hilpareitaan ja piikkinuijiaan, ja yhtä lailla ratsut kuin ratsastajat saivat haavoja, niin pieniä kuin kuolettaviakin. Karjaisut täyttivät ilman ja veri ja ruumiit tahrivat vihreät kasvit.
Yhtäkkiä kuului jyrähdys. Puut huojuivat tärähdyksen voimasta ja pedot epäröivät selvästi peloissaan. Sitten taivaalta iski salama, yksi ainoa vasama joka loisti sydämenlyöntiä lyhyemmän ajan niin kirkkaana, että ritarit eivät hetkeen nähneet muuta kuin valkean, hohtavan jälkikuvan joka kulki heidän näkökenttänsä poikki pystysuorana ja leveänä kuin puunrunko. Salama särähti läpi taivaankannen, pilvikerrosten, lehväkatoksen ja maankuoren. Pedot eivät ehtineet päästää ääntäkään ennen kuin monta kymmentä niistä kärventyi kuoliaaksi. Sähkö rätisi ja sähisi hiiltyneiden raatojen ympärillä, lehdet kahisivat joka puolella ja tuuli humisi vaimeasti ja surumielisesti. Pimeys näytti käsittämättömän mustalta ja läpitunkevalta hetken kirkkauden jälkeen. Multa oli myllertynyt ja savua kohoili siitä, mihin salama oli iskenyt.
Yksikään ritari ei vahingoittunut, mutta petoja oli jäljellä enää vajaa kymmenen. Ne katsoivat tovereidensa jäännöksiä ja päästä jalkoihin varustautuneita Bretonnian ritareita, jotka pikkuhiljaa alkoivat tointua salamaniskusta. Sitten ne kääntyivät kannoillaan ja juoksivat kiljuen pimeyteen.
”Pitäkää asemanne!” Mordhaive karjaisi miehilleen. ”Ei takaa-ajoa!”
Kaikki pysyivät paikallaan ja käänsivät ratsunsa. Ritarit palasivat aukiolle, jossa työläiset palailivat töihinsä ja Estrella katseli tähtiä linnan seinään nojaillen.
”Taistelu on ohi”, lordi sanoi. ”Palatkaa vartiopaikoillenne.”
”Mitä tapahtui?” Estrella kysyi hymyillen.
”Sitä me voisimme kysyä sinulta”, Mordhaive vastasi.
”Salama iski petoihin”, Norton kertoi. ”Äkkiarvaamatta. Ilman mitään syytä. Nyt ei edes myrskyä – ei edes sada. Yksi ainoa salama iski, ja se kärvensi juuri meidän vihollisemme.”
”Aikamoinen sattuma”, Mordhaive mumisi katsoen Estrellan hohtavaa sauvaa. Hänellä oli omat epäilyksensä salaman aiheuttajasta.
”Niinkö?” ruhtinatar totesi viaton ilme kasvoillaan.
Sitten alkoi sataa.

Vastaavia hyökkäyksiä alkoi tulla viikoittain. Välillä petoja oli vain muutama kymmenen, kun taas toisinaan kokonainen satapäinen joukkio rynnisti aukiolle linnan kimppuun. Mitä enemmän niitä oli, sitä röyhkeämmin ne uskalsivat tulla ritareiden kimppuun. Pedot tulivat yhä useammin ja useammin, ja kohta Mordhaiven täytyi pitää yli puolia ritareista vartiossa kaiken aikaa, jotta suurin osa sotureista olisi heti valmiina taisteluun. Linna valmistui piinallisen hitaasti vaikka ritarit kannustivatkin työmiehiä yhä kovempaan tahtiin. Kävi selväksi, että linnasta täytyisi tulla ainakin sadan metrin korkuinen, jotta sinne mahtuisi riittävästi puolustajia.
”Siitä tulee enemmän tornin kuin linnan kaltainen”, Norton murahti.
”On sitä kapeampiakin linnoja nähty”, Mordhaive vastasi olkapäitään kohauttaen, ”ja ei sen muodolla ole paljoakaan väliä. Oletko nähnyt L’oréalin linnan Bordeleauxissa? Siinä on linna joka näyttää tornilta.”
Kun linnan alaosat alkoivat viimein valmistua, syksy oli jo pitkällä. Ritarit olivat menettäneet monta kymmentä miestä, mutta varsinaista tappiota he eivät olleet kärsineet – kaikki pedot oli ajettu pois. Ne tulivat yhä suuremmin joukoin mutta yhä harvemmin, ja viimein tuli monen kuukauden tauko vailla yhtään taistelua. Mordhaive arvasi sen olevan paha enne ja komensi talonpojat ahkeroimaan niin nopeasti kuin mahdollista. Estrella näytti päivä päivältä huolestuneemmalta, ja Mordhaive kävi yhä hermostuneemmaksi. Orfax pysytteli linnan alkutekijöissä ja Tiara kulki aina sen mukana. Mordhaive piti huolen siitä, että haukkaa vartioi ritari koko ajan, jotta aarre ei pääsisi katoamaan.
Sitten ne tulivat.

IV
Lordi Mallobaude, Moussilonin mustien ritareiden aatelia, veti esiin mustan, kiiltävän miekkansa ja huusi edessään seisoville hirviöarmeijoille: ”Te olette kokoontuneet yhteen minun lippuni alle saadaksenne sitä, mitä olette aina himoinneet – taistelua! Jahtaatte verta, ihmislihaa, teurastusta ja sotaa. Janoatte ja tarvitsette sitä koko sieluillanne.” Paha ritari kohotti miekan korkealle päänsä päälle ja petomiehet saattoivat nähdä kuvajaisensa sen peilikirkkaasta lappeesta, joka hohteli kuin jaloista jaloin metalli. Pimeyden valtavat armeijat hiljenivät johtajansa edessä. ”Ja tänä yönä te saatte sitä!” Mallobaude karjaisi ja hänen äänensä kajahteli taivaisiin. Pedot alkoivat ärjyä kuin valtameri ja tömistellä aseitaan rintojaan vasten. Ne kävivät levottomiksi.
”Tänä yönä”, Mallobaude sanoi hiljempaa, ”me marssimme Bretonnian ritareita vastaan, iskemme linnan kimppuun ja raastamme joka ikisen miehen maahan. Linnaan ei jää kiveä kiven päälle! Me murskaamme, tuhoamme ja hävitämme kaiken, mitä näemme!”
Melu kävi korvia raastavaksi. Mallobaude hymyili ja laski mustan kypäränsä visiirin silmilleen. Hän oli ylpeä puhujantaidoistaan.
”Ryöstämään, raiskaamaan ja tuhoamaan!” hän huusi ja käänsi ratsunsa kohti Châlonsin synkkänä odottavaa metsää. Puut näyttivät surumielisiltä, kuin ne olisivat odottaneet verilöylyä. ”Eteenpäin, Kaaoksen Lapset!”

Oli keskiyö, ja hiljaisuus laskeutui keskeneräisen linnan ylle. Talonpojat kiskoivat suurta kivenlohkaretta muurin päälle hikoillen ja ähkien. Kivi riipi kiveä kirskuen, mutta muuten pimeys oli lähes äänetön. Ritareista yksikään ei nukkunut. Moni huomasi pidättävänsä hengitystään. Mordhaive istui näennäisen rauhallisesti puunrunkoon nojaten. Hän toivoi, että olisi tuntenut itsensä yhtä tyyneksi kuin miltä näytti. Hän päätti olla huijaamatta itseään. Sen sijaan hän nousi ratsunsa selkään ja alkoi kiillottaa miekkaansa. Hän tarkisti vaivihkaa peitsiensä ja haarniskansa kuntoa, eikä se jäänyt huomaamatta ritareilta, jotka hermostuivat entisestään. Moni muukin alkoi valmistautua puolihuolimattomasti taisteluun uskotellen itselleen ja ystävilleen, että teki vain vakiotarkastusta.
Norton tivasi Estrellalta selitystä kaikkeen, mutta ei saanut metsän ruhtinattaresta paljoa irti. Lopulta ritari alkoi oikoa rengaspanssariaan ja hyräillä vanhaa sävelmää. ”Jos mä taistelukentällä kuolen, miekkani nosta ja surmani kosta...” Sitten Norton huomasi, että häntä mulkoiltiin vihaisesti hänen ympärillään ja lopetti hyräilyn.
Tämä oli jatkunut auringonlaskusta asti. Viimein ritareiden kärsivällisyys palkittiin, tai pikemminkin kostettiin. Mustat, taivaaseen sulautuneet pilvet lipuivat kuun kalmankalpean sirpin eteen ja tuulenpuuska kahisutti ruohikkoa ja metsän lehvästöjä. Orfax näytti sekin hermostuneelta. Lintu lensi linnaan ja asettui syvään syvennykseen, jossa se oli kokonaan näkymättömissä.
”Kuoleman sirppi”, Estrella kuiskasi.
”Mitä?” Mordhaive kysyi kääntäen katseensa naiseen.
Estrella osoitti yhdellä, vapisevalla sormella valkeaa kuuta, jota mustat riekaleet peittivät.
Sitten torvi kajahti yössä. Se oli pitkä, läpitunkeva ja epätoivoinen ääni, joka vietteli kuulon ja murskasi sen. Se ei katkennut vaan haipui, hiljeni ja katosi. Ritarit katsoivat hätäisesti ympärilleen pimeydessä, ja sitten metsä täyttyi petojen kiljunasta, murinasta ja örinästä.
”Ratsujen selkään!” Mordhaive komensi. Useimmat ritarit olivat jo valmiiksi ratsailla, joten käsky oli melko tarpeeton.
”Peitsimuodostelmako, lordi?” Norton kysyi.
”Ei ole aikaa. Vapaa hyökkäys!” Mordhaive määräsi. Ritarit tarttuivat peitsiinsä ja iskivät kypärät päihinsä. Muutamat lähtivät rynnäkköön saman tien, mutta useimmat odottivat hetken ennen kuin pedot astuivat aukiolle ja näyttivät itsensä.
Niitä oli enemmän kuin ritareita. Itse asiassa ritarit olivat alakynnessä yksi kymmentä vastaan. Ne olivat perverssejä sekasikiöitä, Kaaoksen hirviöitä jotka muodostuivat sekä ihmisen että eläimen osista. Ne olivat turkin peittämiä mutta ne seisoivat kahdella jalalla, niillä oli kädet mutta sorkat, niillä oli sarvet ja kuono mutta niiden silmissä loisti ihmismäinen ilkeys, ne hyökkäsivät epämääräisessä laumassa mutta ne kantoivat taottuja metalliaseita. Niiden keskellä kulki isompia hirviöitä; jättiläisiä ja ogreja, ogre-lohikäärmeitä, mustia, vääristyneitä peikkoja, minotaureja ja kentaurin kaltaisia hirviöitä sekä outoja, kieroutuneita ja vääntyneitä hirviömäisiä lihamassoja, joilla oli lukuisia hampaita ja suita ja kynsiä ja kieliä ja muita ulokkeita, joilla ne raahasivat kauhistuttavaa ruhoaan eteenpäin. Ne nähdessään talonpojat ja jotkut ritareistakin jähmettyivät kauhusta kykenemättä tekemään muuta kuin tuijottamaan irvokasta näkyä.
”Neidon tähden, hyökätkää!” Mordhaive karjui. Kuin hänen sanojensa kirvoittamina ritarit rohkaisivat mielensä ja käänsivät peitsiensä kärjet kohti vihollista. Pedot juoksivat valtavaa mekkalaa pitäen öisen aukion halki ritareita kohti, ja Bretonnian uljaat soturit ratsastivat puolestaan niitä kohti yhä kiihtyvämmällä vauhdilla. Mordhaive oli yksi etummaisista, ja hän kannusti ratsunsa suoraan kohti yhtä isoa minotauria. Se käänsi häränsarvensa kohti lordia ja murisi uhkaavasti. Sen sieraimista kohoili vesihöyryä ja sen silmät pullistelivat verenpunaisina.
Ritarit ja hirviöt saavuttivat toisensa. Ennen valtavaa rysähdystä lyhyt hiljainen hetki valtasi linnan edustan, ja sitten peitset ja sarvet ja kynnet ja alkukantaiset aseet ja kaviot ja sorkat iskivät vihollistensa ruumiisiin. Entistäkin kovempi möykkä täytti aukion. Ihmis- ja eläinhuudot sekoittuivat kavioiden kopseeseen, aseiden kalahteluun sekä kauhistuttaviin ääniin, jotka syntyvät kun lihaan viilletään vertavuotava haava. Ritarit lävistivät peitsillään gorien vartaloita ja isompien olioiden jäseniä, ja pedot käyttelivät sekä sarviaan, kynsiään että aseitaan ritarien ja heidän hevostensa kaatamiseen. Ne hyökkäsivät suurin laumoin jokaisen soturin kimppuun yrittäen joko iskeä aseensa heihin, kiskoa heidät ratsujen selästä tai surmata heidän hevosensa jotta he putoaisivat maahan. Monta ritaria menehtyi jokaisella tavalla. Molempien puolien ruumiit alkoivat täyttää taistelukenttää. Veri tahri ritarien panssarit ja miekat, ja silpuksi revityt raajat lentelivät ilman halki kun verenhimoisimmat pedot kävivät hampain kiinni vihollisiinsa.
Mordhaive onnistui syöksemään peitsensä syvälle härkämiehen rintaan, mutta hirviö ei kuollut kamalaan iskuun. Peitsi taittui ja katkesi, ja minotauri kävi raivohulluksi. Kuolontuskissaan se teki pahempaa vahinkoa kuin koskaan aiemmin, ja se käytti jokaisen voimanrippeen joka sillä oli. Se huitoi raivopäisenä ympäriinsä kirveillään hakaten päitä poikki niin ritareilta kuin heidän hevosiltaan ja jopa omilta taistelutovereiltaan. Verta roiskahti Mordhaiven päälle kun minotauri upotti valtavan aseensa niin syvälle erään ritarin kylkeen, että hänen koko ylävartalonsa leikkautui poikki ja putosi maahan. Mordhaive veti miekkansa hammasta purren, karjaisi sotahuudon ja hyökkäsi minotaurin kimppuun. Se ei edes huomannut lordia vaan lähestyi ritarien hyökkäysrintamaa, kun kirkas teräs painui sen karvaiseen selkään vähän niskan alapuolelle. Mordhaive tarttui miekkaan monin käsin ja työnsi sen vielä syvempään. Verta purskahti ulos haavasta. Lordi saattoi haista minotaurin karmean hajun, joka oli lannan ja mudan ja hien kamala sekoitus. Hirviö karjaisi tuskissaan ja pyrki kääntymään ympäri, mutta Mordhaive puski miekkaa kaikin voimin ja sai sen vielä hiukan syvemmälle. Se oli pedolle liikaa. Se vajosi polvilleen. Mordhaive yritti kiskoa miekkansa irti ennen kuin minotauri kaatui maahan, mutta huomasi kauhukseen kalpansa olevan jumissa. Minotauri kellahti valtavan jysähdyksen saattelemana turvalleen ja miekan kahva joka pisti esiin sen selästä, valahti Mordhaiven ulottumattomiin. Hän katsoi ympärilleen hätäisesti ja helpottui nähdessään, että päätaistelua käytiin vasta vähän matkan päässä. Ritarit ja pedot pakkautuivat yhteen niin ahtaasti, että mahtuivat hädin tuskin taistelemaan. Mordhaive päätti hoitaa sen kohta. Ensin hän laskeutui ratsailta ja tarttui miekkaansa. Hän kiskoi sitä kaksin käsin. Se ei hievahtanutkaan. Lordi pyyhki hikeä otsaltaan ja pyrki välttämään paniikin. Hän tarttui miekankahvaan ja alkoi heilutella sitä haavassa. Viimein se kirposi hieman ja Mordhaive sai kiskottua sen irti. Se antoi periksi yhtäkkiä ja hän oli vähällä menettää tasapainonsa. Sitten hän nousi takaisin hevosensa selkään ja ratsasti yhteenoton keskuksen luo.
”Hajaantukaa!” hän karjui. Hän näki jo, että pedoilla oli selvä ylivoima. Niitä oli paljon enemmän kuin ritareita, ja jos kaikki linnan ja Tiaran puolustajat olisivat pakkautuneet yhteen paikkaan, heidät olisi hyvin helppo piirittää. Onneksi hirviöt eivät olleet hoksanneet sitä vielä. ”Hajaantukaa! Vetäytykää!” Mordhaive komensi. Hitaasti ritarit perääntyivät hieman ja levittäytyivät koko aukion leveydelle. Petoja riitti monta jokaiselle metrille, ja ne tungeksivat kohti ritareita. Nämä ottivat hyökkäykset vastaan horjumatta, pitäen asemansa kuolemaan saakka. Rintamalinja otti nopeasti muodon, ja Mordhaive vetäytyi sen taakse tarkastelemaan tilannetta. Kolmestasadasta ritarista oli jäljellä vajaat kaksisataa, ja hekin alkoivat väsyä lakkaamattomaan taistelemiseen. Kuu oli jo matalalla eikä yö kestäisi enää kauaa. Petoja oli jäljellä ainakin viisinkertaisesti se määrä, ja metsän suojissa varmasti odotti vielä tuhansia lisää. Mutta Mordhaive ei antanut epätoivolle valtaa. Hän näki aukon ritarien puolustuksessa ja kannusti ratsunsa laukkaan. Hän kiskaisi miekkansa esiin ja ratsasti suoraan petojen laumojen keskelle aukon läpi. Hän hakkasi miekallaan molemmille puolille surmaten tusinoittain goreja. Jokainen isku oli kuolettava ja useimmat olivat kuolettavia useammalle kuin yhdelle pedolle. Mordhaive niitti vihollisiaan ja veri roiskahteli hänen päälleen. Hurme virtasi miekan veriuraa pitkin tummana ja likaisena, se tahri kiillotetun panssarin, värjäsi niin lordin hevosen kuin petojen turkit, singahteli ilmassa kuin sangosta heitettynä. Pedot eivät vetäytyneet, eivät paenneet tai luovuttaneet. Sen sijaan ne kaikki kerääntyivät lordin ympärille tavoitellen häntä hulluudessaan, yrittäen saada hänet hengiltä oman henkensä kustannuksella. Ne tungeksivat hänen joka puolellaan, ja hänen kätensä alkoi turtua niiden loputtomasta hakkaamisesta. Kuolleet ja haavoittuneet vajosivat maahan ja jäivät heti tovereidensa jalkoihin, ja viimein Mordhaivea ympäröi oikea ruumiiden kasa. Pedot näyttivät vain kiihottuvan siitä ja selvästi piittaamattomina itsestään ne törkkivät Mordhaivea aseillaan ja sarvillaan.
Viimein lordin silmissä alkoi mustua. Hänen miekkakätensä väsyi miekan heiluttamisesta ja hänen kilpikätensä väsyi iskujen vastaanottamisesta. Kuun piittaamaton sirppi jakautui kahdeksi hänen silmissään. Hän tunsi väsymyksen hiipivän ylleen ja tiesi sen merkitsevän varmaa ja nopeaa kuolemaa. Mutta hän tiesi myös, että se olisi kunniallinen kuolema vaikka hän menettäisikin Tiaran pedoille. Hänen kunniaansa häneltä ei voitaisi ryöstää.
Silloin Norton ilmestyi kuin tyhjästä. Hän piteli peistä tavalla, jota Mordhaive ei oikeastaan uskonut edes mahdolliseksi. Se oli poikittain hänen edessään, vaakasuorassa. Norton karjaisi sanoitta ja pamautti peitsen varren gorien päihin tyrmäten yhdellä iskulla neljä. Ne kaatuivat ja jäivät tallottaviksi. Muut käänsivät äkkiä huomionsa Mordhaivesta Nortoniin ja hyökkäsivät tuosta vain hänen kimppuunsa. Se oli kohtalokas virhe. Lordilla oli vielä vähän voimia jäljellä. Kovin ponnistuksin hän kohotti miekkansa vielä uudelleen ja hujautti sen yhden gorin päälakeen terä edellä. Se leikkautui siististi sarvien väliin ja halkaisi petomiehen kallon. Norton taas paljasti oman miekkansa ja alkoi käytellä sitä tappavasti. Hirviöt lakosivat maahan kaksikon välissä, mutta jokaisen kaatuneen tilalle astui kaksi muuta.
Hitaasti rintama eteni kohti metsää ritarien pakottaessa pedot perääntymään, tai pikemminkin kun ritarit tappoivat eturivin pedot ja siirtyivät seuraavien kimppuun. Taistelu jatkui mutta kumpikaan ei päässyt niskan päälle suuresta kokoerosta huolimatta. Moni iso hirviö oli saatu tapettua, mutta monta oli vielä jäljellä. Talonpojat katselivat silkan kauhun vallassa taistelua etäältä, linnan luota. Muutamat heistä vilkuilivat työkaluja joita he käyttelivät linnan rakentamiseen ja arvioivat niiden käyttömahdollisuuksia taistelussa, mutta kenelläkään ei riittänyt rohkeutta liittyä ritareihin.
Sillä välin Norton ja Mordhaive raivasivat tietään pois petomassojen keskeltä. Kun he viimein saavuttivat rintamalinjan, molemmat olivat sekä henkisesti että fyysisesti väsyneitä ja monilla haavoilla. Heidän varusteensa olivat kolhiutuneet ja naarmuuntuneet samoin kuin heidän kasvonsa kypärien alla, mutta kumpikin oli selvinnyt hengissä. Ritarit päästivät heidät ohitseen ja sulkivat puolustuslinjan heti heidän perässään jotta yksikään gori ei pääsisi ohi. Mordhaive ja Norton loivat pari silmäystä aukioon taistelijoiden takana. Veriset ruumiit ja vaikeroivat loukkaantuneet lojuivat ympäriinsä ja aseiden kalke ja muu taisteluhumu pauhasi pimeyden yllä.
Mordhaive vilkaisi linnaa ja tyrmistyi. Köyhälistö seisoi siellä tumput suorina ja suut auki mitään tekemättä. Viha kuohui hänessä. Hän ratsasti heidän eteensä ja kiskoi kypäränsä pois päästään. Parin soihdun lepattava valo tanssi hänen naarmuuntuneilla kasvoillaan, kun hän silmäili äkäisesti talonpoikia.
”Miksette te tee mitään?” hän ärähti saamatta vastausta. ”Luuletteko te, että petomiehet säästävät teidät jos te ette taistele niitä vastaan?” Kaikki vain tuijottivat häntä. Norton seurasi kauempaa.
”Emme”, eräs talonpoika vastasi varovasti varjoista.
”Miksi sitten seisotte täällä ettekä auta ritareitanne?” Turhautunut raivo kasvoi ja kasvoi lordin sisuksissa. Hän ei jaksanut käsittää näiden ääliöiden paksukalloisuutta.
”Eihän meistä kukaan osaa taistella”, vastasi joku hetken hiljaisuuden jälkeen. Köyhälistö katsoi lordia apeina ja apaattisina.
”Mitä siitä? Te olette miehiä! Kai teillä jotkut hakut on sentään!”
”Me vain ajattelimme”, sama talonpoika totesi epävarmasti, ”että ritarit kyllä voittavat ilman että me sotkeudumme heidän asioihinsa.”
Voi Neidon taivas, Mordhaive ajatteli tuskaisesti sulkien silmänsä, mitä älypäitä. Sitten hän räväytti silmänsä auki ja katsoi miehiä hurjasti. ”NO EIVÄT VOITA!” hän karjaisi niin että sekä talonpojat että Norton säpsähtivät. ”Me tarvitsemme teidän apuanne tai me kuolemme ja sitten on teidän vuoronne! Taistelkaa, jollette Neidon tähden, edes itsenne tähden! Taistelkaa, jänishousut!” Mordhaive kohotti miekkansa. ”Rynnäkköön!”
Hän itse asiassa yllättyi, kun talonpojat nostivat kuokkansa ja hakkunsa ja lähtivät ripeästi kohti rintamalinjaa hieman epäröiden, mutta outoa päättäväisyyttä silmissään. Mordhaive jäi itse katsomaan heidän peräänsä ja lähetti Nortonin takaisin taistelun keskipisteeseen, joka työntyi hitaasti kohti petomiehiä, jotka taistelivat jokaisesta tuumasta. Norton puski tiensä petomiesten luo ja jatkoi raivokasta taistoa muiden ritarien rinnalla.
Työkaluin aseistautuneet talonpojat tunkivat ritareiden hevosten väliin ja joutuivat heti hirviömäisten Kaaoksen vääristämien olioiden kanssa kasvotusten. Muutaman rohkeus petti, mutta Mordhaive piti huolen siitä että köyhälistö muodosti sen verran tiukat rivit, etteivät pelkurit päässeet pakoon niiden sisältä. Vastahakoisesti työläiset sitten kävivät petomiesten kimppuun. Gorit joutuivat ensin hieman hämilleen, koska niiden täytyi jakaa huomionsa yhä useamman vihollisen kesken, mutta niillä oli silti suuri ylivoima. Jokaisen talonpojan kimppuun riitti peto, joka pyrki surmaamaan heidät armotta. Se sai adrenaliinin virtaamaan. Sydän hakaten talonpojat keräsivät kaiken rohkeutensa ja puolustivat itseään kömpelöin mutta epätoivon siivittämin liikkein. Rintama ei pettänyt, vaikka se horjuikin. Jalkaväen avittamina ritarit pääsivät gorien kimppuun helpommin ja tehokkaammin, ja taistelu ei ratkennut vielä.
Sitten hirviöt äkkiä alkoivat seota täysin. Ne kiljuivat kuulle ja tömistivät aseitaan maahan ja nyrkkejään rintoihinsa. Ne vetäytyivät muodostaen tyhjän kulkuväylän, joka ulottui rintamasta metsän laitaan, keskelleen. Kiljuminen katkesi kuin veitsellä leikaten ja joka ikinen peto, jopa isoimmat kammotukset, käänsivät katseensa metsän uumeniin. Ritarit jatkoivat taistelua, mutta vaitonaisemmin, katsoen henkeä pidätellen metsää.
Ukkonen jyrähti. Pilvet peittivät kuun, ja varjot synkkenivät. Metsässä näkyi liikettä.

V
Mustaan kokohaarniskaan sonnustautunut ritari ratsasti esiin puiden varjosta. Häntä koristivat kullatut reunukset ja koristeet, ja hänen kypärättömiä kasvojaan kehysti yönmusta, pitkä tukka. Hänen kasvoillaan oli ivallinen hymy, ja hänen silmänsä katselivat bretonnialaisia jäänsinisinä ja kylminä kuin kuolema. Hän kantoi raskasta panssariaan kuninkaan arvokkuudella, ja hänen musta hevosensa oli uljas kuin se olisi luullut olevansa aarnikotka. Ratsun musta vaate kantoi kultareunaista vaakunaa, joka oli kuvattu myös ritarin kilpeen: sähisevä kultakäärme mustalla pohjalla. Kultaliljat roikkuivat metallinkappaleista ja kankaista, ja musta viitta liehui tuulen ottaessa siihen kiinni.
Ritarit tuijottivat tätä ilmestystä. Musta ritari ratsasti petomiesten liutojen halki kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Hän pälyili ritareita ja talonpoikia silmillään. Hänen huulillaan kareili hienoinen hymy, mutta hän ei näyttänyt lainkaan huvittuneelta. Sitten hänen katseensa nauliutui Mordhaiveen, joka vastasi katseeseen ritarin kunnialla.
”Minä”, ritari sanoi ääntään korottamatta mutta silti kuuluvasti, pysähtymättä, ”olen ritari Mallobaude.”
Hän ratsasti edelleen eteenpäin, kohti keskeytynyttä taistelua. Kukaan muu ei liikkunut. Mallobaude piti tilanteen hallinnassaan, ja kuristi sitä rautanyrkillä. ”Olen Moussilonin taitavin ritari, kunnes joku muu Moussilonin ritari tulee haastamaan minut ja voittaa minut. Moni on haastanut minut mutta kukaan ei ole voittanut. Kukaan ei ole elänyt sen jälkeen.” Mallobaude veti hitaasti ja dramaattisesti, lähes seremoniallisesti, miekkansa esiin. Se oli taottu mustasta metallista, joka hohti kuun säteiden kimpoillessa sen silkoisesta, naarmuttomasta pinnasta. Se oli pitkä ja lumoava ase, ja Mallobaude osoitti sen kärjellä ritarien riviä. ”Te olette roskaa, joka kuvittelee olevansa jotain. Pian koittaa päivä, jolloin Moussilon nousee ja sen ruhtinas valtaa Couronnen ja hänet kruunataan koko Bretonnian kuninkaaksi. Me olemme todet Ritarit! Te olette roskaa.”
”Moussilonilla ei ole ruhtinasta”, Mordhaive sanoi hiljaa, ”eikä sillä tule koskaan olemaan.”
Mallobaude pysähtyi ja katsoi lordia. Hänen hymynsä kävi hieman väkinäiseksi. ”Olet väärässä, ritari”, hän vastasi äänellä joka olisi tappanut jos ääni voisi tappaa. ”Mikä on nimesi?”
Mordhaive veti oman miekkansa ja ohjasti ratsunsa esiin. ”Minä olen lordi Mordhaive”, hän kajautti. Sitten hän osoitti omalla miekallaan Mallobaudea ja karjaisi: ”Tappakaa hänet!”
Kesti yhden sekunnin ennen kuin ritarit kannustivat ratsunsa laukkaan ja hyökkäsivät Mallobaudea kohti. He eivät enää välittäneet pätkääkään petomiehistä – ne olivat ongelma jonka voisi hoitaa myöhemmin. Sen sijaan Valtakunnan Ritarit syöksyivät suoraan niiden väleistä tai jopa niiden yli kohti Moussilonin ritaria, joka häkeltyi melko paljon hyökkäyksen rajuudesta. Hänen hevosensa otti yhden epävarman askeleen taaksepäin ja sitten Ritarit olivat hänen kimpussaan. Hänet piiritettiin oitis ja vihaiset ritarit iskivät häntä joka puolelta miekoillaan. Mallobaude näytti kyntensä. Hän sivalsi miekallaan ritarien aseet sivuun ja pyöräytti sitä laajassa kaaressa niin, ettei se tehnyt yhteenkään ritariin paljoa vahinkoa mutta vähän heihin jokaiseen. Mallobauden ympäröineet ritarit perääntyivät hieman, ja se osti hänelle aikaa surmata julmasti joka ikinen heistä. Hän löi kahdelta kurkun auki yhdellä sivalluksella, iski miekkansa kolmannen olkapäähän niin lujaa että se viilsi hänen sydäntään, pisti aseen kärjen neljännen silmikosta sisään, huitaisi viidennen pään irti ja iski kuudennelta ensin oikean käsivarren irti ja lopetti sitten melko yhtenäisen liikkeen siihen, että pisti miekallaan kuudennen ritarin ratsun kuoliaaksi. Kuusi ritaria putosi maahan ja Mallobaude ratsasti hampaat irvessä kohti muita. Kumpikaan puoli ei epäröinyt. Ritarit ottivat hyökkäyksen vastaan, mutta aliarvioivat yhden miehen voiman eivätkä kestäneet Mallobauden edessä. Vasta nyt petomiehet tulivat uudelleen mukaan taisteluun, ja Mallobauden läsnäolo antoi niille aivan uutta taistelutahtoa. Ritarit jäivät heti alakynteen, mutta he eivät vieläkään antaneet periksi. Rintama värähti, perääntyi ja murskautui palasiksi, mutta taistelu ei päättynyt. Ritarit taistelivat vastaan eivätkä pedot tai Mallobaude lähteneet linnaa tuhoamaan ennen kuin joka ikinen mies makaisi kuolleena maassa. Talonpojat jäivät melko lailla jalkoihin, varsinkin kun Mallobaude hyökkäsi heidän keskelleen, mutta vihollinen keskittyi enimmäkseen Valtakunnan Ritareihin. Niinpä kurjalisto saattoi hyökätä esteettä petomiesten joukkojen sivustoihin. Mordhaive katsoi ympärilleen ja yllättyi huomatessaan, että he olivat lähestulkoon piirittäneet vihollisen jolla oli ylivoima heihin. Petomiehiä oli vielä arviolta tuhat, kun taas ritareita oli puolet alkuperäisestä kolmestasadasta. Lisäksi Mallobauden taidot eivät tehneet kovinkaan hyvää ritareiden taistelumoraalille. Mordhaive tajusi, että nyt oli sankaritekojen – tai ihmeiden – aika, jotta taistelu voitaisiin voittaa. Mikäli ritarit tuhottaisiin, ainakin Orfax voisi lennättää Neidon Tiaran pois, jotta Mallobaude ei saisi sitä.
Mordhaive huomasi, että Mallobauden jälkeensä jättämä tuhon ja kuoleman vana lähestyi häntä. Hän valmistautui mittelemään taitojaan Moussilonin pahan ritarin kanssa, veti syvään henkeä ja hyökkäsi Mallobauden kimppuun. Mallobaude ei odottanut sitä, mutta ei häkeltynyt, ei hämmästynyt, ei pysähtynyt, ei antanut hetkenkään kulua vailla jatkuvaa taistelua. Musta miekka välkähti Mordhaivea kohti, mutta hän torjui iskun helposti ja sivalsi itse toiselta puolelta. Mallobauden kasvoille levisi julma hymy, joka raivostutti Mordhaivea. Musta ritari löi iskun sivuun mutta ei tehnyt tavanomaista vastahyökkäystä, jota Mordhaive oli odottanut. Sen sijaan Mallobaude käytti ällistyttävän monimutkaista ja vaativaa liikesarjaa joka kiersi helposti ja nopeasti Mordhaiven puolustuksen ohi. Miekan sellainen käyttö olisi surmannut helposti monta ritaria – tai monta lordi Mordhaivea. Musta teräs laskeutui Mordhaiven kaulalle haarniskan kappaleiden väliin rakoon, jota ei edes näkynyt. Se oli kylmempi kuin mitä luulisi.
Kuu laskeutui puiden taakse. Yön pimeimmät hetket alkoivat. Soihtujen valo haipui hiljalleen. Hämärässä oli vaikea taistella, ja ritarit tiesivät sen. Petomiehet tiesivät sen myös, mutta niillä oli pimeänäkö. Silmät kiiluivat pimeässä.
Mordhaive tuijotti Mallobaudea silmiin. Ne kiilsivät samalla lailla kuin kissansilmät pimeydestä.
Mallobaude näytti siltä kuin voisi nauraa. ”Teistä ei ole mihinkään”, hän kuiskasi lordille. ”Te ette osaa edes taistella!”
Mallobaude veti miekkansa pois ja teki toisen, ainakin yhtä käsittämättömän nopean liikesarjan joka lennätti Mordhaiven miekan kauas yöhön. Sitten musta ritari kiepautti omaa miekkaansa, harhautti, oli iskevinään lordin kylkeä mutta kumauttikin aseensa Mordhaiven päähän. Kypärä kalahti lujasti ja lordin korvissa soi. Mallobaude soi hänelle ilkeän hymyn ja pamautti häntä käteen. Ranne taittui ja nyrjähti. Miekka tanssi Mordhaiven haarniskalla, pamautellen sen lommoille mutta lävistämättä sitä kertaakaan. Mallobaude leikitteli lordin hengellä vailla mitään kiirettä tai edes väsymättä.
Mordhaiven nöyryytys jatkui sen verran kauan, että lordin viimeiset voimat hupenivat olemattomiin. Viimein hän lysähti veltoksi satulaansa. Mallobauden raikuva, kamala nauru kajahteli ilmassa. Mordhaive tunsi mustan, jääkylmän terän niskassaan, tunsi ihonsa nousevan kananlihalle, tunsi kuoleman kosketuksen, tiesi että tämä oli loppu. Hän kuolisi pahimmalla mahdollisella tavalla, jonka ritari saattoi mielessään kuvitella. Taistelu oli ollut ajan haaskausta. Mordhaive ymmärsi hetkellisesti Mallobauden ajatuksenjuoksua aivan kuin kylmä miekka olisi välittänyt sitä häneen. Musta ritari oli tiennyt koko ajan, että tiaran puolustajilla ei ollut mitään mahdollisuuksia voittaa. Koko taisto oli ollut leikittelyä ritarien hengillä. Mallobaude olisi voinut tulla heti esiin ja tehdä vihollisistaan selvää, mutta hän oli tahtonut seurata teurastusta metsän suojista ennen kuin oli itse liittynyt taisteluun ja ratkaissut lopputuloksen. Nyt ei voisi enää tapahtua yhtään mitään.
Paitsi ihme.
Yksi salama ei riittänyt tällä kertaa, joten niitä tuli yhdeksän.
Ne kaikki iskivät täsmällisesti, aivan samaan aikaan, vailla ennakkovaroituksena yleensä toimivaa ukkosenjyrähdystä. Ne jysähtivät petoarmeijan strategisesti tärkeimpiin kohteisiin: tiiviisti pakkautuneisiin gorilaumoihin, isoimpiin jättiläisiin ja peikkoihin ja ennen kaikkea ogrelohikäärmeisiin sekä ritareita uhkaaviin joukkioihin. Valkea valo oli niin kirkas, että jokainen joka sattui edes saamaan näkökenttäänsä salaman tai pari, sokaistui täydellisesti useaksi minuutiksi. Liha kärventyi, paloi ja hiiltyi sydämenlyönnissä, maa mustui ja ruumiit jotka makasivat salamoiden iskukohtien alla, tuhoutuivat olemattomiin. Kun ritarit saattoivat katsoa kenttää jälleen, he näkivät siellä täällä mustia, laajoja ympyröitä, joista kohosi savua ja jotka haisivat hiilelle, palaneelle karvalle ja sulaneelle lihalle. Lemu ulottui kauas metsään. Pedot seisoivat jähmettyneinä, kauhistuneina, järjettömän pelon valtaamina, katatoniseen tilaan vajonneina, uskaltamatta mennä lähelle salamoiden tuhoamia alueita.
Yksi iski Mallobaudeen. Mutta hän ei saanut naarmuakaan. Salama räiskähti hänen päähänsä ja sähkö räiskyi hänen haarniskansa pinnalla. Lyhyen hetken hän oli valtavan kirkkaassa valokiilassa joka hautasi hänet alleen, ja sitten se oli poissa ja hän vain seisoi paikoillaan. Hänen hevosensa tuhoutui eikä siitä jäänyt jäljelle edes luita, mutta Mallobaude itse seisoi mustuneella ruoholla miekkaansa pidellen. Enää hän ei nauranut. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi Châlonsin ruhtinatar Estrellaa petojen ja ritarien ja talonpoikien rivistöjen läpi. Nainen piteli sauvaansa molemmin käsin katse lukittuna Mallobaudeen. Estrella oli tuima mutta rauhallinen, ja hänen valkea vaatteensa näytti hohtavan mustuuden keskellä. Valo hänen sauvansa päässä oli säkenöivä, ja siitä levisi säteitä jotka valaisivat taistelukenttää.
Mordhaive kohotti katseensa heikosti Estrellaan yllättyneenä siitä, että eli vielä. ”Estrella”, hän kuiskasi. Hän – kuten kaikki muutkin – oli unohtanut Ruhtinattaren kokonaan.
Mallobaude näytti siltä, kuin olisi aikonut kiivetä hevosensa selkään mutta huomannut sitten sen kuolleen salamaniskusta. Sen sijaan hän käveli hirviömäisten sotilaidensa laumojen läpi, tappoi raivoisasti tieltään onnettoman talonpojan ja astui Estrellaa vastapäätä.
”Mallobaude”, Estrella sanoi pelkäämättä. ”Olin melkein unohtanut sinut.”
”Sinun ei olisi pitänyt”, Moussilonin ritari ärähti. ”Minä olen Châlonsin Ruhtinas.”
”Etkä ole”, Estrella tuhahti. ”Tällä metsällä on jo ruhtinas. Minä olen Ruhtinatar. Sinä olet narri joka kuvittelee olevansa kuningas. Sinä et koskaan ole tämän metsän ruhtinas, sillä mielesi on liian kieroutunut siihen. Ajattelet vain tappamista ja sotaa. Sellainen mies ei voi olla ruhtinas.”
Mallobaude avasi suunsa ja loksautti sitten hampaansa kiinni toisiinsa. Hän kirskutteli hampaitaan ja lähti sitten kohti Ruhtinatarta pitkin ja rivakoin askelin miekkaa tiukasti puristaen. Norton tajusi, että Estrella oli pulassa ja syöksyi kohti Mallobaudea. Tämä ärsyyntyi suunnattomasti siitä, ettei hän saanut hoitaa asioitaan loppuun ilman että joku heti sotkeentuisi asiaan. Musta ritari kiepahti ympäri sivaltaen Nortonin hevoselta kaulan auki ja jatkoi samaa liikettä iskien miekallaan Nortonin lantiota. Miekka leikkasi panssarin läpi, ja ritari karjaisi tuskasta. Hyökkäys tyssäsi siihen. Mallobaude löi miekkansa terän limittäin haarniskan sisään pienenpienestä aukosta ja työnsi sen syvälle Nortonin sisään. Verta purskahti miehen suusta ulos. Miekka kalahti vaimeasti hänen haarniskansa selkäpuoleen – sen sisäpuolella. Mallobaude kiskaisi aseen ulos, kääntyi ja jatkoi kohti Estrellaa. Norton korahti, taipui kaksinkerroin ja putosi satulasta samalla hetkellä kun hevonen kaatui kyljelleen samaan suuntaan. Ratsu ja ratsastaja rysähtivät maahan yhtenä mylläkkänä kuolleina kuin kivi. Mallobaude kohotti miekkansa ja asteli eteenpäin, mutta Estrella ei värähtänytkään. Hän katsoi Mallobaudea silmiin viime hetkeen asti. Kun musta ritari tuli viitisen metrin päähän, Ruhtinatar kohotti sauvansa taivasta kohti ja huusi yhden ainoan sanan vieraalla kielellä. Mallobaude liukastui kuin olisi astunut jääpinnalle. Ritari huudahti ja lennähti ympäri. Hyvin, hyvin nolosti Mallobaude rojahti selälleen maahan haarniska kolisten. Ritarit naurahtivat yksissä tuumin. Taistelu oli jälleen kerran lakannut täysin. Petomiehet ja bretonnialaiset tuijottivat tapahtumia silmä kovana.
Äristen raivosta Mallobaude nousi jaloilleen. Estrella huusi hänelle: ”Et voi koskea minuun, etkä voi voittaa. Tätä aukiota suojelee enemmän kuin minä ja urheat Bretonnian Ritarit. Tämä paikka on Neidolle pyhitetty, ja sinä loukkaat sitä pyhyyttä. Sinä et ole juonut Graalista, etkä sinä ole toteuttanut Bretonnian periaatteita. Sinä olet saastainen, ritari Mallobaude. Lähde täältä, tai Neidon soturit tulevat viemään sinut pois.”
”Minä tapan sinut!” Mallobaude ärjyi.
”Sinua on varoitettu.” Sitten Estrella kääntyi puhumaan niille, joita kaikki vähiten odottivat – itselleen petomiehille. Hän sanoi: ”Shaabhekh iza Rhagrot Châlônsae! Kunathe Khaos Khoilethi!” Näiden sanojen myötä gorit vavahtivat, kääntyivät ja juoksivat nopeasti pois metsästä. Ne pakenivat selvästi pakokauhun vallassa niin kauas metsästä kuin mahdollista. Vihreä usva kiemurteli ulos varjoista. Se hohti omaa, aavemaista valoaan.
”Tule!” Estrella kutsui. Mallobaude kääntyi ja katsoi metsään. Kun hän näki, kuka sieltä tuli, hän ymmärsi äkkiä että taistelu oli jo menetetty.
Vihreä Ritari ratsasti esiin. Sumu ympäröi häntä ja hänen vihreät varusteensa ja vaatteensa hohtivat samaa valoa jota usva levitti ympärilleen. Hänen miekkansa oli paljastettuna ja iskuvalmiina, hänen kasvonsa olivat kypärän peittämät, lehdet lensivät ilmavirrassa hänen perässään kun hän syöksähti valtavalla vauhdilla ulos metsästä. Hänestä huokui epäinhimillinen voima, ja hän näytti niin pelottavalta että Mordhaivekin harkitsi pakoon lähtemistä. Tanner tärisi hänen ratsunsa kavioiden alla, kun se jyristeli taistelukentän halki kohti petomiehiä ja Mallobaudea, joka seisoi niiden takana. Pedot, niin isot kuin pienetkin, juoksivat henkensä edestä mutta ne eivät mitenkään voineet paeta Vihreän Ritarin raivoa. Hän saavutti ne ja tappoi ne. Toiset jäivät hevosen kavioihin, toiset kaatuivat hohtavaan, vihertävänteräksiseen miekkaan. Monta goria kaatui jokaiseen miekan lyönnin kaareen, ja yksikään ei yrittänytkään tehdä mitään vastarintaa. Mutta petomiehet eivät antaneet yhden ritarin pilata koko yötä. Ne sulkivat rivistönsä Vihreän Ritarin takana ja kiersivät hänet, pakenivat häntä mutta eivät taistelleet häntä vastaan. Ne tiesivät, etteivät ne mahtaneet mitään Ritarin voimille. Niinpä ne vain yrittivät vältellä häntä, huonoin tuloksin. Vihreä Ritari surmasi ensin tusinoittain vihollisiaan, sitten sadoittain. Petomiehet kävivät epätoivoisesti toisten ritarien kimppuun, mutta Mordhaive (joka oli voimistunut sen verran että saattoi ratsastaa) määräsi muodostettavaksi ringin niin, että hirviöt ja Vihreä Ritari jäivät sen sisäpuolelle. Teurastus jatkui keskeytyksittä, kunnes Mallobaude puhkaisi ritarien rivin ja astui petojen keskelle.
”Vihreä Ritari!” hän karjaisi. Nimeltämainittu kääntyi satulassaan, surmasi ohimennen kolme ungoria ja käänsi kasvottoman katseensa Mallobaudeen.
Musta ritari sanoi: ”Minä olen kuullut sinusta ja voimistasi, mutta sinä et todennäköisesti ole kuullut ritari Mallobaudesta. Minä haastan sinut kaksintaisteluun.”
Vihreä Ritari ei liikahtanutkaan. Täydellinen hiljaisuus, rikkumattomampi kuin koskaan, laskeutui taistelun ylle. Kului hetki, ja toinen. Sitten Vihreä Ritari vastasi kumealla, tunnottomalla äänellä: Olkoon niin. Minä taistelen sinua vastaan, ritari Mallobaude. Tule!
Mallobaude hoksasi lähellä ratsastajattoman sotahevosen, kapusi sen selkään ja ratsasti Vihreän Ritarin luo. Gorit muodostivat oitis tyhjän ympyrän heidän ympärilleen. Ritarit ratsastivat hitaasti, valppaina, toistensa ympäri kierrellen, hakien taisteluasemia. Vihreä Ritari ei aliarvioinut Mallobaudea. Hän näki tämän itsevarmuuden ja salatun vihan.
Mallobaude hyökkäsi, kyykäärmeen nopeudella. Vihreä Ritari vastasi iskuun, tuulen nopeudella. Vihreä ja musta miekka kalahtivat yhteen. Mordhaive huomasi pidättävänsä hengitystään. Estrella tuli ritareiden väliin nähdäkseen paremmin, ja jokainen elävä olento aukiolla tuijotti taistelijoita.
Vihreähohtoinen miekka pyörähti ympäri ilmassa ja suuntasi valtavalla vauhdilla Mallobaudea kohti. Musta ritari otti iskun vastaan ja oli pudottaa oman miekkansa lyönnin voimasta. Sitten hän kiepautti Vihreän Ritarin aseen sivuun ja pisti miekkansa kärjen Ritarin kurkkua kohti. Vihreä Ritari ei vaivautunut edes väistämään vaan nosti aseensa nopeasti, torjuen iskun ja heilauttaen Mallobauden oman miekan hänen suojattomia kasvojaan kohti. Hänen oli pakko väistää, ja miekkojen terät katkaisivat häneltä hiussuortuvan. Se leijaili alas ruohikkoon. Mallobaude veti miekkansa vapaaksi hampaat irvessä ja vetäytyi taaksepäin. Vihreä Ritari ei antanut hänelle lepotaukoa vaan lähti oitis uuteen hyökkäykseen.
Mallobaude jäi alakynteen nopeasti, mutta hän oli sitkeämpi kuin kuvittelisi. Hän ei ehkä aivan pärjännyt Vihreän Ritarin miekankäyttelytaidoille, joita kuolematon soturi oli hionut vuosisatoja, kenties vuosituhansia, mutta hänellä oli omia kikkoja joita hän hyödynsi taistelussa, ja hänellä oli selvästi salattua voimaa. Hän oli sinnikäs ja taisteli nurkkaan ahdistetun pedon raivolla. Hän kävi yhä uuteen hyökkäykseen vaikka yhdelläkään ei ollut toivoa päästä Vihreän Ritarin pettämättömän suojauksen läpi.
Pimeys muuttui hämäräksi. Varjot vaalenivat ja metsän värit palautuivat hitaasti. Auringon ensi säteet alkoivat hohdella lehtien ja oksastojen takana. Ja yhä Mallobaude taisteli.
Vihreä Ritari ei antanut armoa. Hän taisteli tunteettomasti, väsymättä, turtumatta, kyllästymättä. Hän toisti samoja kaavoja yhä uudelleen muunnellen vain muutamia perusasioita tilanteesta riippuen, ja Mordhaive näki että se oli virhe. Mallobaude näki sen myös. Heti kun Moussilonin ritari alkoi päästä jyvälle vastustajansa taistelukuvioista, hän alkoi mukailla niitä. Mallobaude harjoitteli niitä, ensin hyvin varovaisesti, mutta kun hän huomasi miten tehokkaita ja toimivia liikkeitä ne olivat, hän alkoi heittäytyä niihin mukaan, käytti kaiken keskittymiskykynsä menetelmien oppimiseen. Vihreä Ritari oli nopeampi, mutta Mallobaude ainakin oli paremmin motivoitunut. Hän taisteli henkensä edestä, tietäen häviön merkitsevän kuolemaa. Ja se tieto antoi hänelle voiton avaimet. Mallobaude teki mitä ikinä pystyisi voittaakseen.
Miekat heilahtivat, leikkasivat viuhuen ilmaa ja jysähtivät yhteen. Kalahdus kaikui aukiolle. Miekat erkanivat, kaarsivat alaspäin ja iskeytyivät jälleen toisiinsa. Vihreä Ritari valmistautui jatkamaan samaa kaavaa, nostamaan miekkansa ylös ja iskemään yläpuolelta, ja Mallobaude antoi hänen tehdä niin. Mutta hän itse ei nostanutkaan enää omaa miekkaansa torjumaan iskua vaan iski sen kaikilla voimillaan ja nopeudellaan suoraan rikkumatonta rintapanssaria päin kohtisuorassa kulmassa.
Haarniska ei kestänyt. Musta miekka upposi teräksen läpi ja kirskuen lävisti Vihreän Ritarin. Kohahdus kävi katsojien joukossa. Ritarit painoivat päänsä ja pedot kävivät hulluiksi riemusta. Vihreän Ritarin ota miekankahvasta kirposi ja hohteleva ase putosi maahan kalahtaen. Usva kohosi ja ympäröi Ritarin. Mallobaude näytti hämmästyneeltä voittonsa johdosta ja hädin tuskin ehti vetää miekkansa irti vihollisensa rinnasta ennen kuin tämä kaatui hevosensa selästä ja putosi maahan kovasti kolisten, velttona ja raskaana, kuolleena painona. Siinä samassa usva muuttui läpinäkymättömäksi, vihreäksi sumuksi joka nieli oitis sekä Ritarin ruumiin että hevosen. Mallobauden ratsu kavahti kauemmas ja musta ritari ohjasi sen pois vihreän sumun luota. Se hälveni yhtä nopeasti kuin oli noussut, ja Vihreä Ritari oli poissa. Neidon soturista ei näkynyt varjoakaan. Usva kiemursi ruohonjuuritasolla ja hälveni.
Auringon valo kohosi varjojen ylle. Aukio muuttui valon ja varjon täplittämäksi, ja pedot suojautuivat valolta välttäen visusti katsomatta aurinkoa.
Mordhaive katsoi ensin Mallobaudea ja sitten Estrellaa, joka katseli ympärilleen kuin jotain odottaen. Taistelu ei oikein ottanut jatkuakseen. Mallobaude ei tehnyt oikeastaan mitään ja Kaaoksen hirviöt seisoskelivat toimettomina ottaen etäisyyttä ritareihin. Mordhaive arvioi tilannetta. Hänellä oli sata Valtakunnan Ritaria ja parisataa työläistä. Goreja ja muita otuksia oli vielä melkein tuhat. Tämä ei ollut ohi vielä.
”Se on ohi nyt”, Estrella sanoi kovaan ääneen ja kaikkien katseet kääntyivät häneen. ”Olet päihittänyt Châlonsin Ruhtinaan. Mutta vielä sinua ei ole kruunattu. Palkintosi on vielä matkalla tänne, Mallobaude. Bretonnian ruhtinatar on vielä tulossa.”
Mallobaude aikoi sanoa jotain mutta ei sanonutkaan. Hän ei ilmiselvästi ymmärtänyt, mitä Estrella tarkoitti.
Silloin auringosta singahti häikäisevä valokeila, joka osoitti suoraan metsään. Valossa seisoi joku, mutta hänen piirteitään ei voinut erottaa kirkkauden keskeltä. Hän seisoi petomiesten laumojen takana, ja kun hän asteli hitaasti niitä kohti, ne hajaantuivat ja pyrkivät kauas hänestä.
Valo himmeni hiljalleen, ja ritarit alkoivat nähdä hänet paremmin. He näkivät maata laahaavan vihreän vaatteen, kultaisilla kutreilla lepäävän kukkaseppeleen, taivaallisen kauniit kasvot, kirkkaat vihreät silmät sekä kultaisen, suuren ja koristeellisen maljan jota Neito kantoi käsissään.

VI
”Neito”, Mordhaive kuiskasi ja veti mahdollisimman hiljaa kypärän pois päästään. ”Järven Neito.”
Bretonnian jumalatar asteli paljain jaloin ruohokentän halki. Hän käveli ruumiiden ja veritahrojen ohi, mutta ei niiden yli. Hän meni suoraan Mallobauden eteen ja katsoi tätä suurilla, lumoavilla silmillään. Hän näytti lievästi paheksuvalta.
”Tule alas, ritari Mallobaude”, Neito komensi. Hänen äänensäkin oli upea, soinnukas kuin enkelikuoro. Mallobaude laskeutui oitis maahan hevosen selästä. Hän työnsi mustan miekkansa huotraan ja suoristi selkänsä.
”Polvillesi”, Neito sanoi. Hän otti tilanteen luontaisesti hallintaansa. Häntä tuntui ympäröivän kultainen, hento sädekehä, kuin hänen takanaan olisi loistanut kirkas valo. Auringonvalo kimalteli hänen hapsillaan. Mallobaude laskeutui heti toisen polven varaan ja painoi päänsä.
”Sinä voitit Vihreän Ritarin, minun soturini”, Neito sanoi. Hän ei vieläkään kuulostanut erityisen suopealta. ”Ja olet Bretonnian ritari, vaikkakin kyseenalainen. Olet kuitenkin vannonut valan ja suorittanut tehtävän, joka määrätään laissa joka on yhtä vanha kuin minä. Sinulle on nyt tarjottava ritariuden täyttymys, Graalin Malja, jota jokainen Bretonnian Ritari sydämessään etsii ja kaipaa.”
Mallobaude nielaisi. Mordhaive oli näkevinään jännityksen hänen kasvoillaan.
”Nouse, sinä, joka olet lyönyt Vihreän Ritarin”, Neito jatkoi ja Mallobaude nousi, pitkänä ja ylpeänä. ”Tässä”, Neito sanoi ja ojensi Graalia, ”juo Graalin pyhästä maljasta. Olet sen ansainnut.” Valkea hohde tanssi maljan yllä kuin neste sen sisällä olisi loistanut valoa. Mallobaude tarttui maljan kultaisiin reunoihin, kohotti sen huulilleen ja otti siitä pitkän ja hartaan kulauksen. Joka ikinen ritari katsoi kateellisena tätä toimitusta, josta jokainen haaveili. Talonpoikien silmät säihkyivät, ja muutaman poskella valui kyynelkin.
Mallobaude laski maljan ja ojensi sen takaisin. Neito otti sen takaisin ja soi ritarille yhden, pikaisen hymyn. Sitten hän sanoi: ”Olet saanut enemmän kuin mitä odotit. Lähde nyt, ja vie nämä saastaiset hirviöt mennessäsi. Sydäntäni raastaa katsoa ritaria, joka johtaa näitä Kaaoksen äpäriä. Ne eivät ansaitse elämää, eikä sinun pitäisi sitä niille antaa. Tulee vielä päivä, jona ymmärrät tekosi. Silloin kuulet sydämessäsi minun ääneni. Kun se aika koittaa, tiedät mikä on oikein ja mikä väärin. Minä luotan sinuun, lordi Mallobaude. Hyvästi.” Sitten Neito kääntyi ja asteli tyynesti ja rauhallisesti metsän suojiin. Hän katosi vaaleneviin varjoihin.
Mallobaude tuijotti hetken Neidon perään, ja loi sitten vihaisen katseen bretonnialaisiin. Hän pui nyrkkiä Estrellan suuntaan ja karjaisi: ”Me tapaamme vielä!” ja sitten hän ratsasti tiehensä. Kaikki pedot juoksivat hänen peräänsä ja syöksyivät metsään pois auringosta. Pian ainoana merkkinä pedoista oli ruumiiden kasat, jotka makasivat ympäriinsä linnan edustalla.
Mordhaive ratsasti Estrellan luo, etsien oikeita sanoja. Niitä ei kuitenkaan tuntunut löytävän. Estrella hymyili lordille ymmärtäväisesti ja sanoi pirteästi: ”Nyt sinun linnasi on pyhitetty.”

Lehtien Linnan valmistuminen kesti vielä kauan, mutta ei niin kauaa kuin herttua Armand oli arvellut. Kolmen vuoden päästä Châlonsin Ritariarmeija oli monta kertaa suurempi kuin alkuperäiset kolmesataa, jotka olivat lähteneet lordi Mordhaiven mukaan. Tiara säilöttiin aarrekammioon, jonne vietiin myös paljon muita kalliita esineitä Aquitainen herttuanlinnasta, ja kammion ovi sinetöitiin seitsemällä lukolla. Mordhaive eli lopun elämäänsä linnassa, tehden kaikkensa sen eteen. Hän korjaili sitä ja korotti sen torneja, pestasi sinne lisää miehiä ja haravoi ympäröivän metsän vihollisista. Châlonsin Ruhtinatar Estrella muutti linnan torniin asumaan ja liittyi Mordhaiven armeijaan, joka taisteli usein ja ansiokkaasti metsään tunkeutujia vastaan. Armeija pysyi salassa, ja pitkän aikaa ainoastaan Armand tiesi sen olemassaolosta. Monta kertaa hän pyysi Mordhaiven apua Aquitainen vihollisten voittamisessa, eikä pettynyt kertaakaan. Mordhaive meni naimisiin Armandin sukulaistytön kanssa ja sai pojan joka nimettiin Montglaiveksi, ja Montglaivelle Mordhaive antoi perintönä Lehtien Linnan ja Châlonsin Ritariarmeijan. Lordi Montglaive taisteli ansiokkaasti petomiehiä vastaan myöhempinä vuosina, kenties jopa ansiokkaammin kuin isänsä, ja on olemassa tarinoita jotka väittävät, että Montglaive tapasi vielä lordi Mallobauden. On mahdotonta sanoa, pitävätkö nämä tarut paikkansa, mutta se on varmaa, että milloinkaan Mallobauden petomiesarmeijat eivät marssineet ulos Châlonsista ja liittyneet Moussilonin muihin pahoihin joukkoihin.
Kertomukset ja laulut parivaljakosta, jotka ratsastavat Moussilonin yössä tuhoten Bretonnian vihollisia ja puhdistaen kirotun maakunnan mainetta, ovat todennäköisesti pelkkää puppua.

LOPPU

Tai kyllähän tämän ymmärtää, vaikkei VRmää olisi lukenutkaan, mutta ehkä juttuun pääsee sitten paremmin mukaan. Taitaa muuten olla pisin tarinani. Laadusta en sano mitään ennen kuin tätä kommentoidaan. Pahoittelen pituutta – lukekoon ken jaksaa. Jos vaikuttaa liian pitkältä, lukekaa vaikka osissa – tarina on jaettu kuuteen kappaleeseen.

Aivan käsittämätöntä, tämä on varmaan paras tarinasi täällä. Oikein hieno, täydensi kaikkia vanhoja osia sopivasti. Ei tästä löydy huomautettavaa.

Bravo! Mainio tarina. Pakko tämä oli kokonaan lukea, eikä pituus mitään haitannut. Kuten VD jo sanoi, kyllä tämä on varmaan paras tarinasi.

Ei hemmetti kun oli tekstiä ihan kaikkien muidenkin edestä... Phiuh. Mutta kyllä, tämä oli loistava. Vaikka tiesinkin Mallobauden voittavan taistelun, ja voittavan vihreän ritarin, pidättelin hengitystäni kaiken aikaa. Tämä oli mahtava. Kieli oli tarpeeksi yksinkertaista ja selkeää, mutta kuvailua käytettiin hienosti juuri tarpeellisissa kohdissa. Sanoisin tosiaan että tämä menee yksiksi parhaiksi tarinoiksisi täällä. Sehr gut, sehr gut. Ich mag. Mutta hei, kuka ei pitäisi mauttomasta brettiromantiikasta, hm?

Oli kyllä tosi huva. Eipä muuta, samaa ko edelliset sanoneet. Tosin jokin siinä vain tuntui hieman raskaalta...

Huh, sainpa luettua. Aivan loistava tarina. Ja kuten Rune sanoi

kuka ei pitäisi mauttomasta brettiromantiikasta

Vai mitä?

Törkeän pitkä. Hieno tarina. Tosin yhden epäkohdan löysin

Tapsa kirjoitti:Mordhaive tarttui miekkaan monin käsin

Yleensä ihmiseltä löytyy vain se kaksi kättä... Anteeksi jos nipotan...

huuhkaja kirjoitti:Yleensä ihmiseltä löytyy vain se kaksi kättä... Anteeksi jos nipotan...

Joo, eiköhän kuluteta seuraavat kolme sivua siitä kiistelemiseen.

Itse olin sitä mieltä, että alku oli liian lyhyt verrattuna pitkään taistelukohtaukseen. VRm:än lukeneet tajusivat varmaankin paljon yhtäläisyyksiä ja viittauksia (kuten sen, että Mallobaude voitti Vihreän Ritarin ja joi Graalista). Mutta, vaikka itse sanonkin, tämä oli varmasti parhaita tarinoitani Sotussa, ellei kaikkein paras. Olen aika ylpeä tuotoksestani. Lisää kommentteja!

Tosiaankin yksi parhaista ellei paras kirjoittamasi tarina! Kyllä tämä veti jo vertoja VRm5:lle. Taistelua oli paljon, mutta se oli sitäkin upeammin kuvattu. Kyllä se on niin, että Tapsa se vaan osaa Bretonniasta ja bretonnialaisista kirjoittaa. Kuvailu jälleen taattua laatua ja kerronta aikaisempien veroista. Hienot loppuratkaisut ja sankarit toivat oman mausteensa. Pitkä oli mutta eipä haittaa. Ei tähän välttämättä tarvitse näitä Vihreitä Ritareita lukea, jotta pysyisi mukana. Nämä kun kokoaisit yhteen (esim. joillekin web-sivuille) niin olisi melkoinen lukunautinto. Ja kyllä olet muuten tarinoita kirjoittanut! Ja aina loistavalla laadulla. Itselläni taitaa olla vielä matkaa tuohon kahteenkymmeneen jonkin verran.

GromEdit: Mmm... rikkaita ritareita. Hilloa ja kermavaahtoa päälle.

Luen tän huomenna tai tänä iltapäivänä loppuun, joten silloin oikeat kommentit,

ARGH!!! Olen täällä ruudun takana kateudesta vihreä kuin Green Knightin vihreä panssari. Loistavaa kerrontaa kerrassaan. Taistelukohtaus oli komeasti kerrottu. Mutta beast pelaajana itkettää lukea kun noita hellyttäviä karvapalloja tapetaan. Se on vähän kuin kissanpentuja hukuttais. Meni vähän OT muttei haittaa.

NO NIIN! Sainhan luettua, ja hyvä oli. Paras tarinasi, kyllä sen näkee, kun siirryt taas noihin Bretteihin Pitkäänkö kirjotit? Kenties huikeat 45 minuuttia?

Acoparaptor kirjoitti:Pitkäänkö kirjotit? Kenties huikeat 45 minuuttia?

Heko heko. Itse asiassa kirjoittaminen meni vähän päällekkäin Jatkotarinan oman osuuteni tekemisessä, ja se oli ehkä tästä syystä niin vaatimaton.

[quote="Tapsa"]Jokainen isku oli kuolettava ja useimmat olivat kuolettavia useammalle kuin yhdelle pedolle.[quote]

Kyllä yhtäläisyyksiä Vihreisiin Ritreihin on tämäkin kohta oli mielestäni suoraan siitä...

Huippu stoori:arvosana 10

Wow.Oli vähän niinkun pitkä.Pääsin vasta johonkin puoleenväliin.Erinomaista.Huomaa,että on tullu ennenkin tarinoita tehtyä.

*Taputukset* Tapsa se vaa osaa. Ei pystyny lopettaa lukemista, oli pakko lukee pötköö. Tosi hieno tarina. Sopii juuri 20 juhlatarinaksi Lisää tällästä !