Fb: Piru vie 2
Lähetetty: Ti 01.06.2004 18:20
OK, tälle kerjättiin jatkoa joten olkaa hyvä. Pitkänlainen mutta mielestäni suht. onnistunut pätkä.
PIRU VIE 2
_________________________________________________
(Lue myös: Piru vie! sekä Demonin tie, osa III)
Garren Ernythson seisoi vaimonsa haudalla. Syksyn kellastamat lehdet roikkuivat vaivoin kiinni puiden oksissa, ja enemmän niitä makasi kuolleina ja apeina maassa, haudoilla ja hautakivillä ja poluilla, jotka niiden välissä kulkivat. Kalmisto oli autio, ja Garren oli siitä kiitollinen. Hän tahtoi olla kahden vaimonsa kanssa. Kevyt, viileä tuuli leyhytti Garrenin pitkää, harmaata takkia, ja hipoi hänen ruskeaa, sekaista tukkaansa. Hänen silmänsä olivat kuivat, sillä hän oli jo aikaa sitten itkenyt jokaisen kyyneleen joka hänellä oli. Nyt hänellä ei ollut enää mitään. Kaikki oli kadonnut, viety yhdessä yössä kun Garren oli nukkunut niin varmana, että aamulla kaikki olisi samoin kuin illalla.
SUSANNE ERNYTHSON
2153 – 2172
Garren katsoi katkerana kiveen syvään kaiverrettuja kirjaimia, jotka oli kaiverrettu yhtä lailla hänen sydämeensä. Hän kääntyi, mutta tuli toisiin ajatuksiin. Hän katsoi vielä kerran hautaa, jolle oli laskettu paljon mutta melko vaatimattomia kukkasia. Hän vajosi hitaasti polvilleen sen eteen.
”Susanne...” hän vaikeroi. ”Älä jätä minua.”
Mutta mitään ei tapahtunut. Kukaan ei vastannut yksinäiselle ja pettyneelle miehelle. Hän nousi jaloilleen, käänsi selkänsä haudalle ja käveli pois Dormuntin pienestä kylästä palaamatta koskaan.
Hän ei ottanut mukaansa mitään eikä ilmoittanut lähdöstään kenellekään. Hän vain käveli tiehensä syrjäistä tietä pitkin. Metsä valui hitaasti hänen ohitseen, ja päivät kuluivat raskaina ja ilottomina. Hänen ajatuksensa seisoivat paikoillaan mutta hänen jalkansa raahasivat häntä eteenpäin. Välillä hän pysähtyi lepäämään, ottamaan kenties nokoset, ja toisinaan hän poikkesi metsään etsimään marjoja syödäkseen. Hän ei pelännyt villieläimiä eikä rosvoja, vaan itse asiassa hän toivoi kohtaavansa jonkun sellaisen. Hän ei tahtonut elää, eikä välittänyt mistään. Hänen sydämensä oli kuollut, vaikka hänen ruumiinsa elikin. Susannea hän ei ajatellut, eikä oikeastaan mitään. Garren tunsi olevansa ontto kuori, jonka sisällä oli kerran kukoistanut elämä mutta ei enää.
Sitten hän nukahti tien sivuun yöksi, liian väsyneenä jatkaakseen matkaa.
Unessa hän vaelsi erämaassa, joka oli veren tahrima. Veripisarat kiiltelivät mustilla kivillä joka puolella niin kauas, kuin silmä kantoi. Garren jatkoi unessakin vaellustaan, mutta nyt hän ei ollut turta vaan hämmästynyt; hän ihmetteli erämaan äärettömyyttä ja veren määrää.
”Mistä kaikki tämä veri on tullut?” hän kysyi. ”Kuka on tapettu?”
”Garren Ernythson on tapettu”, vastasi kaukainen ääni. ”Kaaoksen demoni on surmannut hänet.”
”Ei”, Garren vastasi. ”Minä olen Garren ja minä elän.”
Nauru vastasi hänelle. Sitten uni haihtui ja hän soljui toiseen uneen ja unohtaen oudon näyn.
Seuraavana aamuna hän katseli ympärilleen ja tajusi epämääräisesti, ettei hänellä ollut aavistustakaan, kummasta suunnasta hän oli tullut. Autio hiekkatie jatkui samannäköisenä molemmille puolille. Garren ei tahtonut palata Dormuntiin, joten hän ei jatkanut tietä pitkin. Sen sijaan hän lähti metsään. Hän tarpoi aluskasvillisuuden keskellä kengät märkinä kasteesta.
Yöllä uni toistui, mutta tällä kertaa verta oli enemmän, niin paljon että se hautasi kivet alleen ja kasteli Garrenin jalat. Hän katseli kummeksuen ympärilleen.
”Onko tämäkin minun vertani?” hän kysyi. ”Onko minut jälleen surmattu?”
”Ei tietenkään”, ääni sanoi. ”Sinä olet jo kuollut. Tämä on vaimosi verta.”
”Vaimoni kuoli ennen minua”, Garren vastasi.
Jälleen hänelle naurettiin. Garren räpäytti silmiään ja näkikin äkkiä öisen metsän verimaan sijaan. Hän tunsi väristyksen niskassaan, ja tajusi ettei uskaltanut liikahtaakaan. Hän nojasi puuhun peloissaan koko yön, kunnes aurinko kohosi ja karkotti pimeyden. Silloin Garren jatkoi matkaa päättäväisesti ja ripeästi.
Hän odotti yötä innoissaan ja kävi nukkumaan aikaisin. Mutta hän ei saanut unesta kiinni eikä nukahtanut pitkään aikaan. Vasta kun kuunvalo leikkasi lehvistöjä, hän palasi uneensa. Nyt verta oli paljon enemmän kuin aiemmin, ja Garren kahlasi siinä polvia myöten. Enää hän ei hämmästellyt, vaan kauhisteli.
”Kuka nyt on kuollut?” hän kysyi inhoten. ”Kenestä voisi tulla näin paljon verta?”
”Garren Ernythsonin maailma on kuollut”, ääni vastasi nauraen, julmuuden täyttämänä. ”Hänen tuntemansa maanpiiri on murskautunut ja kadonnut ainiaaksi.”
”Väärin taas”, Garren sanoi. ”Minä olin siinä maailmassa vielä tänä iltana. Minä nukun siinä nytkin.” Silloin hän äkkiä oivalsi näkevänsä unta, mutta jostain syystä hän ei herännyt. Hän tunsi lämpimän veren, haistoi sen ällöttävän tuoksahduksen ja kuuli sen loiskunnan, mutta hän ei pystynyt heräämään.
”Sinä olet tullut liian pitkälle unessasi, Garren Ernythson”, ääni sanoi. ”Ja nyt sinulla ei ole enää paluuta.”
”Kuka sinä olet?” Garren kysyi. Hän tähyili ympärilleen, mutta ei nähnyt äänen lähdettä.
”Näiden ihmisten tappaja”, ääni vastasi ja sen voima kasvoi. Garrenin koko ruumis tärisi sen vaikutuksesta. ”Tämän veren vuodattaja. Sinun elämäsi tuhoaja.”
”Mutta kuka?” Garren karjaisi. ”Kuka on surmannut Susannen? Kuka sinä olet?”
Ääni kuiskasi ja jopa kuiskaus oli niin vahva, että Garren löi kädet korvilleen. Ääni tulvi silti hänen sormiensa lomasta ja hukutti hänen kuulonsa. ”Minä olen Karmarath’da’Erthydonmaicrae Zaketh’Kalirnada, Tzeentchin Korkea Demoni.”
Garren ei ymmärtänyt. Ääni oli liian laiminlyövä, jotta hän olisi voinut vastata sille, mutta demoni tuntui ymmärtävän hänen ajatuksensa.
”Minä olen Karma. Se on nimeni. Minä olen Muutoksen Jumalan palvelija ja hänen tarkoituksensa toimeenpanija.”
”Minä kuvittelin”, Garren vastasi vaivoin, ”että veri kuuluu Khornelle.” Se oli ainoa Kaaoksen jumala josta hän oli kuullut.
”Niin kuuluukin, mutta se ei estä minua antamasta sitä Khornelle. Sinä olet nyt Hänen valtakunnassaan ja hänen vallassaan. Minä tulin vain katsomaan sinua. Et sinä ole Tzeentchin. Sinä kuulut nyt Khornelle, Garren Ernythson.”
”En! Minä en kuulu kenellekään!”
”Se ei ole vaihtoehto.”
Silloin kuului jyrähdys, joka voimistui. Se oli kuin ukkonen, mutta se ei lakannut vaan jatkui ja jatkui, ja se sai koko ajan lisää suuruutta. Karman ääni hukkui vähitellen sen alle, mutta Garren kuuli demonin huutavan vielä: ”Lapsesi on nyt Tzeentchin, mutta sinä et! Sinä et voi koskaan unohtaa sitä, mutta se on jo unohtanut sitä. Se muuttuu kaiken aikaa, ja jonain päivänä se on valmis ottamaan paikkansa rinnallani. Saisit olla ylpeä lapsestasi, ellei sinusta tule sitäkin suurempaa...” Sitten ääni vaipui jyrinän alle.
Verimeri huokui ja järkkyi. Sitten taivas alkoi tummeta. Oli kuin punainen meri olisi heijastunut hitaasti taivaankanteen. Se värjyi ja välkkyi kuin vedenpinta, ja sen väri vaihtui välkkeen mukana. Sini katosi ja värjääntyi kirkkaaksi punaiseksi. Jyrähtely vaimeni, ja sitten alkoi kohista.
Taivaalta alkoi sataa verta.
Suuret, tahmeat pisarat syöksähtelivät vuolaasti alas. Ne iskeytyivät veren pintaan saaden sen lainehtimaan ja väreilemään. Verimyrsky kasteli Garrenin, ja pian hänen vaatteensa olivat värjäytyneet kirkkaan, julman punaisiksi. Kammottava suihku ja kylpy jatkuivat, kunnes veren pinta alkoi selvästi kohota. Sitten sade kiihtyi ja pinta alkoi nousta silmissä, luonnottoman nopeasti. Pian Garren tunsi jalkojensa irtoavan maasta ja jäi veren varaan. Hän ui siinä epätoivoisesti, mutta ymmärsi sitten että siitä ei ollut mitään hyötyä. Kuolema olisi vain helpotus. Niinpä hän antoi kuohuvan, kauhean meren viedä hänet menojaan.
Virta kuljetti häntä eteenpäin kovaa vauhtia. Hän ei pyristellyt vastaan, mutta ei sen puoleen uinutkaan myötävirtaan.
Kohta punainen sade laantui ja taivaan väri laantui. Puna muuttui luonnolliseksi, samanlaiseksi kuin auringonlaskun ympärillä, paitsi että nyt tuo väri täytti koko taivaan. Verenkarvaiset pilvet täplittivät repaleista taivasta. Silloin Garren näki pyramidin, joka kohosi verestä.
Se oli korkea ja tumma taivasta vasten. Sen huipulla oli jotain, mutta Garren ei erottanut mitä. Virran viedessä häntä lähemmäs hän tajusi, että rakennelma ei ollut tumma vaan valkea, ja se oli rakennettu pienistä palloista. Niitä oli lukemattomia, ja ne kohottivat pyramidin muotoisen ihmeen niin korkealle, että Garrenin mielikuvitus ei riittänyt ymmärtämään sitä. Kun hän tuli vielä lähemmäs, hän näki että se oli tehty pääkalloista, ihmisten pääkalloista joiden tyhjät silmäkuopat tuijottivat sokeina joka suuntaan, ja joiden alaleuattomat hampaat olivat risaisia ja puutteellisia. Niitä oli kaikenkokoisia ja –muotoisia, ja niitä ei olisi pystynyt laskemaan tuhannessa vuodessakaan.
Verivirta vei Garrenin kallotornin rantaan. Hän laski epävarmasti jalkansa pääkalloille, ja ne kestivät hyvin. Hän alkoi nousta loputonta porrasta. Luut rusahtelivat paikoin hänen jalkojensa alla, mutta kallot eivät pettäneet. Hän yritti olla katsomatta niitä, mutta se oli mahdotonta, eikä hän todellakaan tahtonut sulkea silmiään sellaisessa paikassa.
”Tämä on vain unta”, Garren sanoi itselleen ja tiesi valehtelevansa. ”Tämä ei ole totta.”
Mutta sanat antoivat hänelle vähän lohdutusta, ja hän jatkoi loputonta kapuamista. Hän tiesi, että pyramidi oli liian korkea jotta hän voisi saavuttaa huippua, mutta siitä huolimatta hän saavutti sen lopulta. Hän ei tiennyt miten; yhtäkkiä huippu vain oli aivan hänen edessään.
Kaikkien niiden kallojen päällä seisoi mahtava, kultainen valtaistuin. Valtaistuimella istui jumala, jonka olemus oli sanoinkuvaamaton ja ymmärryksen ylittävä, ja jonka pelkkä läsnäolo pakotti Garrenin polvilleen silkasta kauhusta. Hän ei kyennyt puhumaan ja hädin tuskin edes ymmärtämään, mitä tapahtui.
Khorne ei puhunut. Hän ei katsonut Garrenia, ja Garren tiesi etäisesti että moinen katse tappaisi hänet oitis. Garren vapisi kauttaaltaan katse alas luotuna, peläten kaikkea mitä saattaisi tapahtua.
”Nouse”, sanoi ääni joka ei kuulunut Khornelle. Garren horjahti ja pakotti itsensä jaloilleen. Se oli suurin ponnistus mitä hän oli elämässään tehnyt. Noustessaan hän näki, että Khornen valtaistuimen edessä seisoi demoni, ihmisen kaltainen mutta siivekäs, jonka silmissä paloi kadotuksen tuli. Demoni puhui: ”Sinut on valittu monien ihmisten joukossa. Sinulta on viety kaikki syyt elää, ja siksi olet sopivaa ja kypsää satoa Kaaokselle. Minä olen Phan’torah, ja minä olen valinnut sinut Khornen vähäpätöiseksi palvojaksi. Sinun tuomitsemisesi ikuiseen tuskaan ja helvettiin ei maksaisi minulle lainkaan vaivaa, eikä sen puoleen sinun pestaamisesi Veren Jumalan armeijaan. Jos tahdot säästyä kivulta, matkaa pohjoiseen ja astu Kaaoksen Valtakuntaan. Tuhannet muut suorittavat tätä matkaa koko ajan, ja sinun on nyt seurattava heitä.”
Garren yritti puhua, vastata jotain tuolle ylpeälle hirviölle, mutta sanaakaan ei lähtenyt hänen suustaan. Hänen teki mieli kirkua.
”Herää, Garren Ernythson”, käski Phan’torah, ja Garren Ernythson heräsi.
Oli jo aamu, ja auringon valkeat säteet valaisivat tomua, joka leijaili metsän raikkaassa ilmassa. Linnut liversivät ja muutama orava loikki kuusien oksistossa. Garren Ernythson tuijotti ympärilleen vapisten edelleen, hämmästyneenä ja kauhuissaan. Hiki peitti hänen ihoaan kauttaaltaan. Hän laski kätensä ohimolleen ja tunsi lämpimän, vielä tuoreen veripisaran.
Nyt hänen elämällään oli tarkoitus, päämäärä, vaikka hän ei sitä itse tahtonutkaan. Hän ei ollut halunnut ja valinnut matkansa merkitystä, mutta hänen täytyi myöntää että tarkoituksellisuus oli lohdullista. Hän sai voimia niin sielulleen kuin ruumiilleen, ja jaksoi aloittaa pitkän matkansa kohti pohjoista. Hän otti suunnan auringosta ja kulki metsän halki kohtaamatta ketään. Toisinaan hän ajatteli, että hän voisi kääntyä takaisin tai pysähtyä, mutta sitten hän tuumasi että oli aivan sama mihin suuntaan hän kävelisi, ja jos pohjoiseen kävely pelastaisi hänet hornasta, niin mikäpä siinä.
Sitten hän tuli ulos Suuresta Metsästä. Eräänä päivänä hän huomasi seisovansa metsän laidalla kirkkaassa auringonpaisteessa. Hänen edessään levittäytyi suuri, autio kivikko, joka jatkui kukkulaisena ja paikoin metsän verhoama etäisyyteen. Missään ei näkynyt liikettä. Garren veti syvään henkeä ja jätti Keisarikunnan.
Hän vaelsi eteenpäin leväten kun häntä väsytti, juoden puroista kun hänen tuli jano ja etsi marjoja, juureksia tai sieniä kun hänen tuli nälkä. Mutta kun maasto kävi yhä karummaksi ja harmaammaksi, niiden löytäminen kävi vaikeammaksi. Luonto ei suonut hänelle antimiaan, ja nälkä muuttui yhä vakavammaksi uhaksi. Hän matkasi pohjoiseen erämaan halki voimattomana, vatsa jatkuvasti kurnien. Kun hien haju kävi sietämättömäksi, hän kylpi jääkylmässä purossa ja pesi vaatekertansa. Sitten hän näki kalaparven uivan kirkkaan vedenpinnan alla aivan hänen jalkojensa vieressä. Garren valmistautui hitaasti iskuun, värähtämättäkään, ja nappasi sitten kalan vedestä. Se oli limainen ja liukkaampi kuin hän oli odottanut, ja se lähes luikahti vapaaksi. Hän tarttui lujasti siihen estääkseen sitä sätkimästä. Hän kalautti sen pään kiveä vasten ja heitti sen rannalle. Sitten hän käänsi katseensa takaisin veteen ja alkoi etsiä lisää kaloja.
Kesti muutaman tunnin pyydystää kolme, ja Garren päätti sen olevan tarpeeksi. Lähistöllä kasvoi pari kuivunutta, melkein kuollutta puuta, ja hän katkoi niistä oksia jotka hän sai sytytettyä tuleen pähkäiltyään puolisen tuntia. Hän käristi saaliinsa varsin tyytyväisenä kalojen kokoon ja söi yhden. Kaksi muuta hän otti mukaansa eväiksi. Hän nukkui yön yli syöneenä (joskaan ei erityisen hyvin) ja heräsi aamulla virkeänä.
Kalat riittivät kahdeksi seuraavaksi matkapäiväksi, joiden aikana Garren pääsi melkoisen pitkän matkan eteenpäin. Hän mietti, missä oli. Hän ei tuntenut pohjoisen maantietoa kovin hyvin, ja tiesi vain epämääräisesti että Kislev oli Keisarikunnan pohjoispuolella. Koska hän oli lähtenyt pohjoiseen Keisarikunnasta, hän päätteli – päin honkia – että hänen täytyi olla Kislevissä. Tosin hän ei ollut kohdannut minkäänlaista asutusta eikä muita ihmisiä.
Vasta kun hän näki Keisarikunnan 156. jalkaväkirykmentin marssivan takanaan, hän tajusi ettei ollut ainoa ihminen niillä main.
Garren ei tietenkään tiennyt, että sotilaat olivat mainittu rykmentti; hän ei edes tiennyt olivatko ne keisarikuntalaisia. Hän arvioi sotilaita olevan yli puoli tuhatta, mutta hän ei ollut hyvä arvioimaan sellaisia asioita. He tulivat ehkä kilometrin tai parin verran hänen takanaan, marssivat suoraan pohjoiseen samaa reittiä kuin hänkin oli kulkenut. He etenivät nopeammin kuin hän, ja hän tiesi heidän joko saavan hänet kiinni tai ohittavan hänet vielä samana päivänä. Hän ei nähnyt mitään järkeä sotilaiden pakoilussa ainakaan ennen kuin hän näkisi heidät paremmin, ja ei siis muuttanut matkareittiään mitenkään. Illansuussa etummaiset miehet näyttivät näkevän hänet ja hän heilutti kättään heille. Sotilaat marssivat häntä kohti ja hän jäi seisomaan paikalleen. Hän nimittäin tunnisti heidän kantamansa värit. Miehet olivat Nulnista.
Kohta eturivi saavutti hänet. Sotilaat tuijottivat hänen risaisia vaatteitaan, likaista parransänkeään ja luisevaa rakennettaan kummissaan.
”Päivää”, Garren sanoi.
”Päivää”, sanoivat sotilaat ihmeissään. ”Kuka sinä olet?”
”Garren Ernythson. Olen kotoisin Dormuntin kylästä.”
”Minne olet menossa? Mitä ihmettä teet täällä?” sotilaat kyselivät. He eivät selvästikään olleet odottaneet näkevänsä ketään.
”Olen matkalla pohjoiseen”, Garren vastasi.
Miesten kysymykset hiljenivät kun he ymmärsivät, etteivät saisi kunnon vastauksia. Garren lähetettiin rykmentin keskiosiin missä hänelle annettiin vähän ruokaa, ja sitten hänet jätettiin omiin oloihinsa. Hän jatkoi marssia sotilaiden mukana eikä kukaan vastustellut, vaikka hän saikin osakseen monia kummastuneita katseita.
Hän nukkui yön jalkaväkirykmentin kanssa, ja aamulla hänet herätti ystävällinen, parrakas sotilas. Hän sanoi: ”Minä olen Güne Kominson. Minulle kerrottiin, että sinä liityit meidän mukaamme.”
”Keitä te olette?” Garren kysyi.
”Tämä on Keisarikunnan sadasviideskymmeneskuudes jalkaväkirykmentti”, Güne Kominson vastasi, ”jota johtaa komentaja Axel Dulkharida.”
”Vai niin.”
”Mikä on aikomuksesi? Tämä maa on vaarallinen ja sen antimet ovat vähissä. Minne olet matkalla?”
”Pohjoiseen, kuten varmaan arvasit”, Garren sanoi hieman unenpöpperöisesti ja hieroi unihiekkaa silmistään. Güne tarkasteli häntä sinisillä silmillään tuhisten ruskeaan partaansa.
”Meillä on sama suunta, eikä komentaja Dulkharida varmaankaan pahoittaisi mieltään, mikäli saisimme ylimääräisen sotilaan. Meillä on parikin ylimääräistä haarniskaa, joista jokin saattaisi sopia sinulle. Osaatko käytellä miekkaa?”
”En”, Garren sanoi totuudenmukaisesti nousten istumaan.
”Se ei haittaa”, Güne sanoi. ”Ei sinusta haittaakaan olisi. Jos emme hyödy sinusta muuta, käyt ainakin asevarastosta. Mitä sanot? Tuletko mukaamme?”
”Tietysti. Minähän olen jo mukananne. Minne te olette matkalla?”
”En tiedä tarkalleen, eikä Dulkharida oikein tahdo paljastaa sitä. Kun asiaa tiedustellaan häneltä, hän vain mutristaa huuliaan ja sanoo jotain epämääräistä pohjoisesta. Ilmeisesti meillä on jokin tehtävä Kaaoksen Erämailla.”
”Sinne minäkin olen menossa”, Garren sanoi.
”Jos olet menossa pohjoiseen, se on ensimmäinen paikka joka tulee vastaan. Tervetuloa Keisarilliseen Jalkaväkeen. Mikä olikaan nimesi?”
Garren kertoi nimensä. Sitten hänet puettiin haarniskaan, hänelle annettiin miekka ja pieni kilpi ja sitten rykmentti jatkoi matkaansa.
Keisarikunnan 156. jalkaväkirykmentin pitkästä, ja epätoivoisesta matkasta on turha kertoa jokaista piinaavaa, tuskaista yksityiskohtaa. Mitä pohjoisemmaksi miehet pääsivät, sitä enemmän heitä paleli. Monet alkoivat nurista ja kuiskailla kapinasta, ja tämä puhe hermostutti suuresti Garrenia. Hän oli ainoastaan ilahtunut suuresta sotilasjoukosta, jonka keskelle hän oli joutunut. Yksin matkaaminen oli käynyt tylsäksi ja kukaan ei kysellyt Garrenilta hänen menneisyydestään. Hänet hyväksyttiin nopeasti joukkoon ja sotilaat oppivat hänen olevan reilu ja mukava mies, vaikka häntä selvästikin vaivasi jokin. Hän ystävystyi erityisesti Günen kanssa, ja he marssivat vieretysten rivistössä.
Kun he ylittivät suurta, pohjoista merta päästäkseen Kaaoksen Erämaihin, Garren joutui elämänsä ensimmäistä kertaa taisteluun.
Se oli kauhistuttavaa. Vihollisten karjuvat ratsumiehet syöksyivät esiin lumimyrskystä tappaen ihmisiä kuin nämä olisivat olleet eläimiä. Keisarikuntalaiset taistelivat urheasti vastaan, mutta barbaariset, panssaroimattomat ratsastajat olivat paljon taitavampia ja nopeampia. He eivät tuntuneet välittävän hyytävästä lumituiskusta laisinkaan, ja heidän keihäänsä ja nuijansa purivat tehokkaasti keisarikuntalaisiin. Haarniskat painuivat lommoille ja kumahtelivat, ja miehet niiden sisällä jäivät puristuksiin ja menivät ainakin yhtä mustelmille kuin haarniskat.
Garren tiesi ettei hänestä ollut mitään hyötyä taistelussa, joten hän yritti jättäytyä rykmentin keskiosiin. Mutta barbaarit hyökkäsivät suoraan rivien läpi pyrkien hajottamaan järjestyksen, ja Garrenin ympärillä taisteltiin jatkuvasti riippumatta siitä minne hän meni. Niinpä hän vain yritti vältellä verenhimoisia vihollisia.
Huonolla menestyksellä. Ennen kuin hän huomasikaan, inhottavan terävä ja väistämättömän metallinen keihäänkärki tähtäsi suoraan hänen sydämeensä. Häntä uhkasi barbaari, jonka kasvot täytti pelottava kasvomaalaus; kaksi ylimääräistä, punaista silmää tuijottivat Garrenia ratsastajan oikeiden silmien yläpuolelta. Raakalaisen huulille levisi jokaisen likaisen hampaan paljastava ilkeä virnistys. Garren ei kyennyt liikahtamaankaan – hän oli jähmettynyt kauhusta. Hän odotti loppua.
Sitten barbaari tuntui huomaavan jotain, mitä ei ollut nähnyt aiemmin. Hän kohotti keihäänsä ja Garrenin hämmästykseksi kumarsi hieman päätään hänelle. Sitten mies sanoi: ”Jeg tzännade ’nte dü, Bahn a Khorne. Föhlot.”
Sitten barbaari ratsasti tiehensä.
Taistelu loppui ennen kuin se ehti alkaakaan kunnolla. Kun ensimmäisestä hyökkäyksestä henkiin jääneet keisarikuntalaiset alkoivat puolustautua, barbaarit ratsastivat oitis tiehensä. Ainakin kaksisataa onnetonta miestä makasi kuolleena maassa, mutta tuskin yhtään barbaaria. Haavoittuneitakin oli paljon. Garren tuijotti ympärilleen pöllämystyneenä. Hän ei vieläkään kunnolla tajunnut, mitä oli tapahtunut. Hän tuli nähneeksi pitkän miehen, jolla oli koristeellisemmat varusteet kuin muilla, ja siitä hän päätteli miehen olevan rykmentin komentaja Dulkharida, joka johti miehiä pohjoiseen. Dulkharida näytti tuskaiselta ja väsyneeltä, ja hänen poskellaan kulki punainen, tuore haava. Lisäksi hänen otsassaan oli paha, vertavuotava kuhmu. Hän kumartui, repäisi erään kuolleen soturin paidasta suikaleen ja kääri sen otsansa ympäri yrmeänä. Sitten hän käveli tiehensä.
Garren näki jotain tuttua miehen katseessa ja ilmeessä. Se oli samanlainen kuin katse, jonka Garren näki kun hän katsoi peilikuvaansa puron pinnasta.
”Hänkin on sotkeutunut Kaaokseen”, Garren mutisi itsekseen.
”Vai niin?”
Garren käännähti kannoillaan ja näki Güne Kominsonin seisovan takanaan.
”Mutta kuka perheesi sitten tappoi?” Güne kysyi vähän myöhemmin, kun kaksi miestä olivat istuneet puhumaan. Garren oli kertonut koko julman tarinansa ja Güne kuunteli myötätuntoisesti ja jotenkin ymmärtäväisesti.
”Mistä minä tiedän? Itse piru, jos minulta kysytään”, Garren vastasi katkerasti. ”Minä kuulin hänen – tai sen – äänen viimeisessä unessani. Hän sanoi olevansa yhden Kaaoksen jumalan demoni. Kummallinen nimi, en oikein muista sitä... Karmiro-jotakin.”
”Ja sinä näit Veren Jumalan?” Güne kuiskasi hermostuneesti.
”En oikeastaan... Ei häntä pysty katsomaan ja näkemään.” Garren katsoi ystäväänsä. ”Güne, älä kerro tästä kenellekään.”
”En tietenkään.”
”Tai oikeastaan on aivan sama, vaikka kertoisitkin. En enää koskaan palaa Keisarikuntaan, joten ei sillä ole väliä. Itse asiassa olisin kiitollinen, jos kertoisit tätä tarinaa eteenpäin, jotta ihmiset oppisivat enemmän Kaaoksen pahuudesta.”
”Miten vain, ystäväni. Mutta muista, että minäkään en välttämättä koskaan palaa kotiin. Mutta jos palaan, lupaan levittää sanaa.”
”Kiitos... Minusta tuntuu, että se on tärkeää...”
He istuivat vähän aikaa hiljaisina, ja sitten Güne kysyi: ”Entä komentaja Dulkharida? Sanoit, että häntäkin vaivaa jokin.”
”Niin sanoin. Sen näkee hänen silmistään. Hänet on valittu samalla tavalla kuin minutkin. Vasten tahtoaan hän matkaa kohti Kaaosta ja vie teitä mukanaan. Sitä en kyllä ymmärrä. Minä lähdin yksin, ja aivan yhtä hyvin hänkin olisi voinut. Nämäkin miehet olisivat vielä elossa, mikäli hän olisi malttanut jättää heidät Keisarikuntaan.”
Güne huokaisi. ”Axel Dulkharida on monimutkainen mies, Garren. Ehkä sinun ei kannata puuttua hänen tekemisiinsä.”
Toisaalla on kerrottu, miten 156. jalkaväkirykmentti ylitti jyrkänteen meren rannalla päästäkseen maihin ja vaelsi Kaaoksen lohduttomilla Erämailla. Sitten eräänä päivänä Dulkharida komensi miehet yhtäkkiä pysähtymään. ”Barbaareja”, komentaja murahti. Pian kaikki näkivät raa’at ratsastajat, jotka syöksyivät suoraan kohti sotilaita. Dulkharida vei miehet hieman otollisempaan taistelupaikkaan ja järjesti heidät asemiin.
Barbaarit ratsastivat kovaa vauhtia, ja taistelu alkoi hyvin nopeasti. Monilla ratsumiehillä oli jonkinlainen ase kummassakin kädessään, ja he olivat taaskin paljasrintaisia ja lihaksikkaita kuin voimamiehet. He ratsastivat kovaa vauhtia keisarikuntalaisia kohti, mutta Dulkharida käski miehiään pitämään jalansijansa. Vasta kun viholliset olivat kymmenisen metrin päässä, hän karjaisi: ”Hyökätkää!” ja miehet syöksyivät ratsastajien kimppuun.
Garren joutui oitis taistelun tuoksintaan. Keisarikuntalaiset hakkasivat etummaiset barbaarit maahan, mutta näiden takana tulevat maksoivat tappionsa heti takaisin. Taistelu tasoittui nopeasti hyvin tasaväkiseksi. Veri roiskui julmasti ja miehet molemmilla puolilla tahriintuivat siihen. Garren ei ollut aivan eturivissä, mutta mielestään liian lähellä sitä. Hän ei tiennyt, miten olisi miekkaansa käyttänyt, ja siksi hän olikin melkein helpottunut kun iso, kuollut hevonen rojahti maahan aivan hänen viereensä kätkien hänet näkyvistä. Hänen jalkansa jäi jumiin ja hän yritti pyristellä irti siinä onnistumatta. Hän oli juuttuneena siihen koko pitkän, raa’an taistelun ajan.
Verilöyly kesti tunteja. Viimein molemmat puolet olivat teurastaneet toisensa. Garren irroitti jalkansa kärsivällisesti, työnsi inhoten kuolleen barbaarin pois päältään ja nousi horjuen jaloilleen. Hän oli säästynyt pahemmitta vammoitta, mutta kun äsken mainittu raakalainen oli rojahtanut hänen päälleen, hän oli vähän loukkaantunut.
Taistelukenttä näytti surkealta. Kivinen tasanne oli veristen ruumiiden peittämä, ja aseet lojuivat ympäriinsä. Taivas tummeni kuin suruissaan. Vain muutamat kymmenet henkiin jääneet kiertelivät kenttää katsoen kuolleita tovereitaan. Näky vihlaisi Garrenin sydäntä. Hän yritti välttää katsomasta tovereitaan, jotka makasivat mitään näkemättömin silmin.
Keisarikuntalaisia oli parikymmentä. He kokoontuivat yhteen hiljaisina, puhumattomina. Tunnelma oli varsin ankea. Garren ilahtui tavattomasti nähdessään Günen, joka oli saanut vuolaasti vertavuotavan haavan ohimoonsa. Hän horjahteli Garrenin luo ja yritti sanoa mitään.
Garren ei edes yrittänyt.
Selvinneet barbaarit ratsastivat tiehensä, ja 156. jalkaväkirykmentin rippeet seisoskelivat äänettöminä kuolleiden kentän laidalla.
Komentaja Axel Dulkharida ontui heidän luokseen kasvoillaan niin tuskainen ilme, että mies olisi saattanut syöksyä omaan miekkaansa. Hän ei sanonut mitään, vaan laski miehet ajatuksissaan. Miehet katsoivat häntä takaisin, surkeina ja haavoittuneina.
”No niin”, komentaja mutisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. ”Me... tuota... me...”
”Voimmeko me mennä kotiin?” Güne keskeytti ripaus päättäväisyyttä äänessään. ”Meitä on jäljellä enää näin vähän. Ei meistä voi olla mitenkään mitään hyötyä. Yhtä hyvin voisimme kääntyä takaisin ja koittaa onneamme, mikäli pääsisimme vielä takaisin Keisarikuntaan.”
Matala puheensorina rapisi miesten keskuudessa. He nyökyttelivät tälle ajatukselle ja myötäilivät Günen sanoja.
Dulkharida katsoi miehiä. Hänen silmäkulmassaan kimmelsi kosteus. Hän nielaisi ja kohotti katseensa tuhkanväriselle taivaalle. Hän ei selvästikään kyennyt katsomaan miehiään. Garren näki selvästi komentajan tuskan.
”Menkää”, komentaja sanoi. ”Menkää kotiin. Mutta minä en tule teidän mukaanne. Minulla on tärkeää tehtävää pohjoisessa. Olen pahoillani että teidän täytyi tulla tänne turhan tähden. Menkää nyt.” Hän kääntyi ympäri ja lähti horjuen kävelemään pohjoiseen, kohti etäisiä vuoria jotka siinsivät edessäpäin.
”Kumma mies”, joku sotilaista mumisi.
”Menee yksin”, toinen vastasi.
”Mennään”, sanoi kolmas. ”Annetaan hänen tehdä mitä huvittaa.”
”Hän toi meidät tänne asti turhan tähden, kuolemaan”, sanoi neljäs sotilas katkerasti, näpelöiden miekkaansa. ”Minusta hän ansaitsisi opetuksen.”
”Gorthaur”, sanoi kolmas puhuja. ”Hän on varmasti oppinut jo läksynsä. Omapa on asiansa.”
”Minä aion kostaa hänelle”, murahti Gorthaur. ”Oppiipahan jotakin tästä reissusta.”
”Ei!” Garren huudahti. Kaikki muut käänsivät katseensa häneen. ”Jättäkää hänet rauhaan”, hän sanoi heikosti. ”Hän ei ansaitse sitä.”
Miehet tuijottivat häntä ja Gorthaur astui askeleen häntä kohti.
”Ei hänen tappamisensa tuo kuolleita takaisin”, Garren jatkoi. ”Siitä ei ole mitään hyötyä.”
”Hän on oikeassa, Gorthaur”, Güne sanoi ja tarttui miehen olkapäähän. ”Mennään kotiin.”
Gorthaur murahti jotain ja kääntyi. Sitten kaikki miehet lähtivät kävelemään takaisinpäin. Güne vilkaisi Garrenia, joka jäi seisomaan, ja kohotti kättään hyvästien merkiksi. Garren toisti eleen ja kääntyi katsomaan jo kaukana menevää Dulkharidaa.
Hän alkoi juosta. Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin hän sai komentajan kiinni. Kun hän tarttui miehen olkapäähän, tämä kirkaisi varsin nolosti ja kaatui selälleen lumihankeen. Garren säpsähti ja melkein purskahti nauruun. Dulkharida tuijotti häntä häkeltyneenä.
Garren ojensi komentajalle kätensä ja auttoi tämän jaloilleen. Dulkharida oli selvästi ihmeissään siitä, että joku oli tullut hänen peräänsä. ”Mikä hätänä?” komentaja kysyi. ”Mikset lähtenyt tovereidesi mukaan?”
”Ajattelin sinun tarvitsevan minua enemmän”, Garren vastasi katsoen Dulkharidaa silmiin.
Huojennus ja ihmetys välähtivät komentajan silmissä. ”Vai niin. Ymmärrän. Mikä on nimesi?”
”Garren Ernythson”, Garren kertoi.
”Garren, oletko tietoinen siitä, että jos tulet mukaani, et koskaan palaa takaisin?”
”Olen, komentaja.”
”Siinä tapauksessa voit kutsua minua Axeliksi.”
Matka oli pitkä ja raskas, varsinkin nyt kun ruokaa ei ollut läheskään tarpeeksi molemmille, tuskin kummallekaan. Dulkharidalla oli selvästi paljon parempi kunto kuin Garrenilla, ja tämä jäikin yleensä paljon jälkeen komentajasta. Mutta päivien kuluessa alkoi Garrenkin pysytellä Dulkharidan pitkien askelien mukana. Joka ilta vuoret kohosivat lähempänä ja suurempina kuin edellisenä, ja viimein he saavuttivat niiden rinteet.
Sitten Dulkharida katosi.
Kun miehet illalla kävivät nukkumaan, komentaja oli Garrenin vieressä. Aamulla hän oli poissa. Hänen kaikki tavaransa olivat jääneet, mutta miehestä ei ollut varjoakaan – lumessa ei ollut edes jälkiä jotka olisivat osoittaneet Dulkharidan kävelleen pois. Se harmitti Garrenia suuresti. Seura oli tehnyt hänelle hyvää. Mutta hän tiesi pärjäävänsä ilmankin sitä. Hän keräsi komentajan kamppeet ja ylitti vuoret yksin, erään solan kautta. Hän ei laskenut päiviä, ja ruoka loppui ennen kuin hän pääsi edes solan yläpäähän, mutta hänellä riitti jotenkin voimia. Viimein hän tuli ylämäen loppuun ja alamäen alkuun ja näki Kaaoksen Erämaat kaikessa kauheudessaan.
Se oli luonnottomuuksien summa, kaikkien epätodennäköisyyksien, vääristymien ja silkkojen mahdottomuuksien ja käsittämättömyyksien tyyssija. Tuuli ravisteli taivasta, kalliot velloivat kuin meret, salamat iskivät maasta ja kivipaadet laahustivat hitaasti eteenpäin. Pilvet muodostivat taivaankanteen kirkuvien kasvojen kuvia sekä sanoja tuntemattomilla kirjaimilla ja kielillä, kohtauksia muinaisista taruista ja lauluista sekä kauan sitten unohdettujen sankarien kasvoja. Tanner järähteli ja muotoutui uudeksi kaiken aikaa.
”Tervetuloa Kaaokseen, Garren Ernythson”, sanoi metallinen, kirskuva ääni jostain läheltä. ”Suuri Phan’torah on lähettänyt minut noutamaan sinut hänen luokseen.”
”Kuka sinä olet?” Garren huusi vihlovan tuulen tuiskinnan ylitse.
”Minä olen Sepänrauta”, ääni ritisi. ”Myös Ahjonliekki ja Veriteräs tulivat mukaani.”
”Missä te olette?”
”Tässä”, ääni vastasi ja siinä samassa kolme käsittämätöntä hirviötä astui esiin valtavien kallioiden takaa. Ne oli taottu karkaistusta pronssista ja kullasta, ja niiden metallinen pinta kiilsi verenpunaisena ja nokisen pronssisena. Liekit iskivät niiden kidoista ja suista, kuin niiden metallipäät olisivat olleet polttouuneja, ja niiden haarniskaa koristivat julmat piikit ja väkäset. Ne kulkivat neljän jalan varassa ja ne näyttivät epämääräisesti hevosen kokoisilta ja isommiltakin liskoilta. Garren kauhistui nähdessään ne, mutta ei pyrkinyt pakoon.
Yksi niistä korskui: ”Nouse selkääni, Garren Ernythson. Istu piikkien väliin ja pidä lujasti kiinni.”
”Mitä te olette?” Garren änkytti.
”Khornen Juggernautteja”, Sepänrauta vastasi.
”Me olemme Kaaoksen kovimmat luomukset”, Ahjonliekki lohkaisi.
Garrenia tuskin voi syyttää siitä, että hän ei tajunnut metallidemonien huumoria, mutta juggernautit näyttivät loukkaantuvan hitusen kun Garren ei reagoinut mitenkään Ahjonliekin sanoihin.
”Aiotko tulla mukaan vai et?” Sepänrauta tokaisi.
Garren tiesi vallan hyvin että pakoon yrittämisessä ei olisi mitään järkeä. Niinpä hän kapusi vaivalloisesti Sepänraudan selkään. Kiinni pitäminen oli vaikeaa, sillä demonin pinnassa ei ollut juuri lainkaan kohtia, joista ei olisi saanut viiltohaavoja kämmeniinsä. Garren keplotteli jotenkin itsensä kohtuulliseen asentoon ja sanoi: ”Antaa mennä!”
Pronssipeto oli nopeampi kuin olisi voinut kuvitella niin kömpelön näköisestä hirviöstä. Kolme juggernauttia jolkuttivat alas vuorenrinnettä kovasti kolisten ja hölskyen. Kyyti oli kaikkea muuta kuin mukavaa, mutta ainakin se taittui nopeasti.
Kaaoksen Erämaat vilahtelivat ohitse, ja Garren oli kiitollinen siitä että hänen ei tarvinnut kävellä siellä yksikseen. Juggernautit näyttivät tuntevan maan ja tiesivät, mihin ei kannattanut astua ja mitä reittejä kannatti käyttää jatkuvasti murskautuvan ja sulavan maan keskellä.
Sitten heidän edessään seisoi valtava, tummanpunainen linnoitus. Se oli tehty kivestä, ei kivilohkareista vaan yhdestä ainoasta kivestä – ainakaan siinä ei näkynyt saumoja tai mitään vastaavaa. Tyhjät ikkunat tuijottivat julmina Garrenia, ja luonnottoman ohuet sivutornit hipoivat virtaavia, verisiä pilviä.
Valtavat, metalliset portit kirskahtivat ja avautuivat kun juggernautit lähestyivät niitä. Porttien toisella puolella oli suuri kokoelma toinen toistaan valtavampia ja kauheammin koristeltuja saleja, joiden halki pedot hölköttelivät kaviot lattioita riipien.
Sitten tuli vastaan sali, jonka katto kohosi näkymättömiin korkeuksiin ja jonka sivuja koristivat lukuisat patsaat. Huoneen toisessa päässä oli punaisen ja mustan kirjoma kivinen valtaistuin. Demoni Phan’torah istui siinä suuret, mustat siivet supussa ja tuliset silmät leiskuen yli äyräidensä. Hänen sarvensa muodostivat julman kruunun hänen päähänsä, ja hänen punainen vaatteensa roikkui hänen harteillaan rennosti. Hänen jaloissaan kiemursi kolmipäinen kyykäärme, ja hänen sylissään lepäsi omituinen olio, joka koostui lonkeromaisista raajoista ja kynsistä.
Sepänrauta laski Garrenin maahan, ja hän astui kauttaaltaan vapisten kohti Phan’torahia, joka tarkkaili häntä tarkasti liekehtivillä silmillään.
”Olet saapunut luokseni, Garren Ernythson, ja nyt on aika puhua tulevaisuudestasi.”
Garren aukoi äänettömästi suutaan. Hän ei voinut sanoa oikeastaan mitään. Juggernautit asettuivat vartioimaan oviaukkoa ja vahtivat silmä kovana Garrenia.
”Minä valitsin sinut enkä ole pettynyt. Sinulla on epätoivon voimaa, ja olet yhtä sopiva Khornen soturiksi kuin kuka tahansa. Olen nähnyt voimattomampiakin, ja heistäkin on saatu suuria sankareita.” Silmien tuli rävähti. ”Oletko valmis?”
Garren suoristi hitaasti selkänsä ja kohtasi tulisen katseen. ”En”, hän vastasi. ”Sinä et saa minua. Minä en palvele Khornea.”
”Voi kyllä sinä palvelet. Sinut viedään koulutukseen ja sinut karkaistaan vahvemmaksi kuin kaikki esi-isäsi yhteensä. Sinulle opetetaan muinaiset taistelutavat ja johtamistaidot. Sinusta tulee Khornen suuri palvelija. Sielusi kuuluu nyt Veren Jumalalle!”
Garren katsoi kolmea petoa takanaan ja patsaita, jotka seisoivat hänen ympärillään. Ne muodostivat mitä moninaisimman joukkion: oli raskaasti haarniskoituja sotureita, lihaksikkaita kirvesmiehiä, kaksipäisiä kaapumiehiä ja vääristyneitä lihanpalasia. Garrenia lähimpänä seisoi soturi, joka puristi kourassaan pitkää ja raskasta kivestä veistettyä miekkaa. Hän katsoi mietteliäänä sen kärkeä. Phan’torah tajusi liian myöhään, mitä hän aikoi.
”Väärin”, Garren ärähti. ”Minun sieluni kuuluu Sigmarille, jonka luo se lähtee kun kuolen!”
Sitten hän heittäytyi miekkaan. Se upposi helposti hänen laihan ruumiinsa lävitse, ja Phan’torahin valtaistuinsalin lattialle pirstoutui veripisaroita. Garren kohotti vaivoin katseensa ja hymyili ivallisesti demonille, joka oli kavahtanut jaloilleen.
”Sinä et karkaa minulta! Sinä olet Khornen!” demoni karjui.
Garren Ernythson näki viimeisenä asiana Phan’torahin äärimmäisen pettyneen ilmeen, ja sitten hän vajosi rauhaisaan pimeyteen. Sitten hän näki valon.
Sanotaan, että demonit suuttuvat äärettömästi, kun heidän vähäpätöisimmätkin suunnitelmat menevät pieleen. Se johtuu luultavasti siitä, että he ovat tottuneet onnistumaan kaikessa, mihin he ryhtyvät. Garren Ernythson ei koskaan saanut tietää tätä, sillä hän ei koskaan nähnyt demoneita uudelleen, mutta hänen poikansa tunsi tämän tosiseikan nahoissaan myöhempinä aikoina.
PIRU VIE 2
_________________________________________________
(Lue myös: Piru vie! sekä Demonin tie, osa III)
Garren Ernythson seisoi vaimonsa haudalla. Syksyn kellastamat lehdet roikkuivat vaivoin kiinni puiden oksissa, ja enemmän niitä makasi kuolleina ja apeina maassa, haudoilla ja hautakivillä ja poluilla, jotka niiden välissä kulkivat. Kalmisto oli autio, ja Garren oli siitä kiitollinen. Hän tahtoi olla kahden vaimonsa kanssa. Kevyt, viileä tuuli leyhytti Garrenin pitkää, harmaata takkia, ja hipoi hänen ruskeaa, sekaista tukkaansa. Hänen silmänsä olivat kuivat, sillä hän oli jo aikaa sitten itkenyt jokaisen kyyneleen joka hänellä oli. Nyt hänellä ei ollut enää mitään. Kaikki oli kadonnut, viety yhdessä yössä kun Garren oli nukkunut niin varmana, että aamulla kaikki olisi samoin kuin illalla.
SUSANNE ERNYTHSON
2153 – 2172
Garren katsoi katkerana kiveen syvään kaiverrettuja kirjaimia, jotka oli kaiverrettu yhtä lailla hänen sydämeensä. Hän kääntyi, mutta tuli toisiin ajatuksiin. Hän katsoi vielä kerran hautaa, jolle oli laskettu paljon mutta melko vaatimattomia kukkasia. Hän vajosi hitaasti polvilleen sen eteen.
”Susanne...” hän vaikeroi. ”Älä jätä minua.”
Mutta mitään ei tapahtunut. Kukaan ei vastannut yksinäiselle ja pettyneelle miehelle. Hän nousi jaloilleen, käänsi selkänsä haudalle ja käveli pois Dormuntin pienestä kylästä palaamatta koskaan.
Hän ei ottanut mukaansa mitään eikä ilmoittanut lähdöstään kenellekään. Hän vain käveli tiehensä syrjäistä tietä pitkin. Metsä valui hitaasti hänen ohitseen, ja päivät kuluivat raskaina ja ilottomina. Hänen ajatuksensa seisoivat paikoillaan mutta hänen jalkansa raahasivat häntä eteenpäin. Välillä hän pysähtyi lepäämään, ottamaan kenties nokoset, ja toisinaan hän poikkesi metsään etsimään marjoja syödäkseen. Hän ei pelännyt villieläimiä eikä rosvoja, vaan itse asiassa hän toivoi kohtaavansa jonkun sellaisen. Hän ei tahtonut elää, eikä välittänyt mistään. Hänen sydämensä oli kuollut, vaikka hänen ruumiinsa elikin. Susannea hän ei ajatellut, eikä oikeastaan mitään. Garren tunsi olevansa ontto kuori, jonka sisällä oli kerran kukoistanut elämä mutta ei enää.
Sitten hän nukahti tien sivuun yöksi, liian väsyneenä jatkaakseen matkaa.
Unessa hän vaelsi erämaassa, joka oli veren tahrima. Veripisarat kiiltelivät mustilla kivillä joka puolella niin kauas, kuin silmä kantoi. Garren jatkoi unessakin vaellustaan, mutta nyt hän ei ollut turta vaan hämmästynyt; hän ihmetteli erämaan äärettömyyttä ja veren määrää.
”Mistä kaikki tämä veri on tullut?” hän kysyi. ”Kuka on tapettu?”
”Garren Ernythson on tapettu”, vastasi kaukainen ääni. ”Kaaoksen demoni on surmannut hänet.”
”Ei”, Garren vastasi. ”Minä olen Garren ja minä elän.”
Nauru vastasi hänelle. Sitten uni haihtui ja hän soljui toiseen uneen ja unohtaen oudon näyn.
Seuraavana aamuna hän katseli ympärilleen ja tajusi epämääräisesti, ettei hänellä ollut aavistustakaan, kummasta suunnasta hän oli tullut. Autio hiekkatie jatkui samannäköisenä molemmille puolille. Garren ei tahtonut palata Dormuntiin, joten hän ei jatkanut tietä pitkin. Sen sijaan hän lähti metsään. Hän tarpoi aluskasvillisuuden keskellä kengät märkinä kasteesta.
Yöllä uni toistui, mutta tällä kertaa verta oli enemmän, niin paljon että se hautasi kivet alleen ja kasteli Garrenin jalat. Hän katseli kummeksuen ympärilleen.
”Onko tämäkin minun vertani?” hän kysyi. ”Onko minut jälleen surmattu?”
”Ei tietenkään”, ääni sanoi. ”Sinä olet jo kuollut. Tämä on vaimosi verta.”
”Vaimoni kuoli ennen minua”, Garren vastasi.
Jälleen hänelle naurettiin. Garren räpäytti silmiään ja näkikin äkkiä öisen metsän verimaan sijaan. Hän tunsi väristyksen niskassaan, ja tajusi ettei uskaltanut liikahtaakaan. Hän nojasi puuhun peloissaan koko yön, kunnes aurinko kohosi ja karkotti pimeyden. Silloin Garren jatkoi matkaa päättäväisesti ja ripeästi.
Hän odotti yötä innoissaan ja kävi nukkumaan aikaisin. Mutta hän ei saanut unesta kiinni eikä nukahtanut pitkään aikaan. Vasta kun kuunvalo leikkasi lehvistöjä, hän palasi uneensa. Nyt verta oli paljon enemmän kuin aiemmin, ja Garren kahlasi siinä polvia myöten. Enää hän ei hämmästellyt, vaan kauhisteli.
”Kuka nyt on kuollut?” hän kysyi inhoten. ”Kenestä voisi tulla näin paljon verta?”
”Garren Ernythsonin maailma on kuollut”, ääni vastasi nauraen, julmuuden täyttämänä. ”Hänen tuntemansa maanpiiri on murskautunut ja kadonnut ainiaaksi.”
”Väärin taas”, Garren sanoi. ”Minä olin siinä maailmassa vielä tänä iltana. Minä nukun siinä nytkin.” Silloin hän äkkiä oivalsi näkevänsä unta, mutta jostain syystä hän ei herännyt. Hän tunsi lämpimän veren, haistoi sen ällöttävän tuoksahduksen ja kuuli sen loiskunnan, mutta hän ei pystynyt heräämään.
”Sinä olet tullut liian pitkälle unessasi, Garren Ernythson”, ääni sanoi. ”Ja nyt sinulla ei ole enää paluuta.”
”Kuka sinä olet?” Garren kysyi. Hän tähyili ympärilleen, mutta ei nähnyt äänen lähdettä.
”Näiden ihmisten tappaja”, ääni vastasi ja sen voima kasvoi. Garrenin koko ruumis tärisi sen vaikutuksesta. ”Tämän veren vuodattaja. Sinun elämäsi tuhoaja.”
”Mutta kuka?” Garren karjaisi. ”Kuka on surmannut Susannen? Kuka sinä olet?”
Ääni kuiskasi ja jopa kuiskaus oli niin vahva, että Garren löi kädet korvilleen. Ääni tulvi silti hänen sormiensa lomasta ja hukutti hänen kuulonsa. ”Minä olen Karmarath’da’Erthydonmaicrae Zaketh’Kalirnada, Tzeentchin Korkea Demoni.”
Garren ei ymmärtänyt. Ääni oli liian laiminlyövä, jotta hän olisi voinut vastata sille, mutta demoni tuntui ymmärtävän hänen ajatuksensa.
”Minä olen Karma. Se on nimeni. Minä olen Muutoksen Jumalan palvelija ja hänen tarkoituksensa toimeenpanija.”
”Minä kuvittelin”, Garren vastasi vaivoin, ”että veri kuuluu Khornelle.” Se oli ainoa Kaaoksen jumala josta hän oli kuullut.
”Niin kuuluukin, mutta se ei estä minua antamasta sitä Khornelle. Sinä olet nyt Hänen valtakunnassaan ja hänen vallassaan. Minä tulin vain katsomaan sinua. Et sinä ole Tzeentchin. Sinä kuulut nyt Khornelle, Garren Ernythson.”
”En! Minä en kuulu kenellekään!”
”Se ei ole vaihtoehto.”
Silloin kuului jyrähdys, joka voimistui. Se oli kuin ukkonen, mutta se ei lakannut vaan jatkui ja jatkui, ja se sai koko ajan lisää suuruutta. Karman ääni hukkui vähitellen sen alle, mutta Garren kuuli demonin huutavan vielä: ”Lapsesi on nyt Tzeentchin, mutta sinä et! Sinä et voi koskaan unohtaa sitä, mutta se on jo unohtanut sitä. Se muuttuu kaiken aikaa, ja jonain päivänä se on valmis ottamaan paikkansa rinnallani. Saisit olla ylpeä lapsestasi, ellei sinusta tule sitäkin suurempaa...” Sitten ääni vaipui jyrinän alle.
Verimeri huokui ja järkkyi. Sitten taivas alkoi tummeta. Oli kuin punainen meri olisi heijastunut hitaasti taivaankanteen. Se värjyi ja välkkyi kuin vedenpinta, ja sen väri vaihtui välkkeen mukana. Sini katosi ja värjääntyi kirkkaaksi punaiseksi. Jyrähtely vaimeni, ja sitten alkoi kohista.
Taivaalta alkoi sataa verta.
Suuret, tahmeat pisarat syöksähtelivät vuolaasti alas. Ne iskeytyivät veren pintaan saaden sen lainehtimaan ja väreilemään. Verimyrsky kasteli Garrenin, ja pian hänen vaatteensa olivat värjäytyneet kirkkaan, julman punaisiksi. Kammottava suihku ja kylpy jatkuivat, kunnes veren pinta alkoi selvästi kohota. Sitten sade kiihtyi ja pinta alkoi nousta silmissä, luonnottoman nopeasti. Pian Garren tunsi jalkojensa irtoavan maasta ja jäi veren varaan. Hän ui siinä epätoivoisesti, mutta ymmärsi sitten että siitä ei ollut mitään hyötyä. Kuolema olisi vain helpotus. Niinpä hän antoi kuohuvan, kauhean meren viedä hänet menojaan.
Virta kuljetti häntä eteenpäin kovaa vauhtia. Hän ei pyristellyt vastaan, mutta ei sen puoleen uinutkaan myötävirtaan.
Kohta punainen sade laantui ja taivaan väri laantui. Puna muuttui luonnolliseksi, samanlaiseksi kuin auringonlaskun ympärillä, paitsi että nyt tuo väri täytti koko taivaan. Verenkarvaiset pilvet täplittivät repaleista taivasta. Silloin Garren näki pyramidin, joka kohosi verestä.
Se oli korkea ja tumma taivasta vasten. Sen huipulla oli jotain, mutta Garren ei erottanut mitä. Virran viedessä häntä lähemmäs hän tajusi, että rakennelma ei ollut tumma vaan valkea, ja se oli rakennettu pienistä palloista. Niitä oli lukemattomia, ja ne kohottivat pyramidin muotoisen ihmeen niin korkealle, että Garrenin mielikuvitus ei riittänyt ymmärtämään sitä. Kun hän tuli vielä lähemmäs, hän näki että se oli tehty pääkalloista, ihmisten pääkalloista joiden tyhjät silmäkuopat tuijottivat sokeina joka suuntaan, ja joiden alaleuattomat hampaat olivat risaisia ja puutteellisia. Niitä oli kaikenkokoisia ja –muotoisia, ja niitä ei olisi pystynyt laskemaan tuhannessa vuodessakaan.
Verivirta vei Garrenin kallotornin rantaan. Hän laski epävarmasti jalkansa pääkalloille, ja ne kestivät hyvin. Hän alkoi nousta loputonta porrasta. Luut rusahtelivat paikoin hänen jalkojensa alla, mutta kallot eivät pettäneet. Hän yritti olla katsomatta niitä, mutta se oli mahdotonta, eikä hän todellakaan tahtonut sulkea silmiään sellaisessa paikassa.
”Tämä on vain unta”, Garren sanoi itselleen ja tiesi valehtelevansa. ”Tämä ei ole totta.”
Mutta sanat antoivat hänelle vähän lohdutusta, ja hän jatkoi loputonta kapuamista. Hän tiesi, että pyramidi oli liian korkea jotta hän voisi saavuttaa huippua, mutta siitä huolimatta hän saavutti sen lopulta. Hän ei tiennyt miten; yhtäkkiä huippu vain oli aivan hänen edessään.
Kaikkien niiden kallojen päällä seisoi mahtava, kultainen valtaistuin. Valtaistuimella istui jumala, jonka olemus oli sanoinkuvaamaton ja ymmärryksen ylittävä, ja jonka pelkkä läsnäolo pakotti Garrenin polvilleen silkasta kauhusta. Hän ei kyennyt puhumaan ja hädin tuskin edes ymmärtämään, mitä tapahtui.
Khorne ei puhunut. Hän ei katsonut Garrenia, ja Garren tiesi etäisesti että moinen katse tappaisi hänet oitis. Garren vapisi kauttaaltaan katse alas luotuna, peläten kaikkea mitä saattaisi tapahtua.
”Nouse”, sanoi ääni joka ei kuulunut Khornelle. Garren horjahti ja pakotti itsensä jaloilleen. Se oli suurin ponnistus mitä hän oli elämässään tehnyt. Noustessaan hän näki, että Khornen valtaistuimen edessä seisoi demoni, ihmisen kaltainen mutta siivekäs, jonka silmissä paloi kadotuksen tuli. Demoni puhui: ”Sinut on valittu monien ihmisten joukossa. Sinulta on viety kaikki syyt elää, ja siksi olet sopivaa ja kypsää satoa Kaaokselle. Minä olen Phan’torah, ja minä olen valinnut sinut Khornen vähäpätöiseksi palvojaksi. Sinun tuomitsemisesi ikuiseen tuskaan ja helvettiin ei maksaisi minulle lainkaan vaivaa, eikä sen puoleen sinun pestaamisesi Veren Jumalan armeijaan. Jos tahdot säästyä kivulta, matkaa pohjoiseen ja astu Kaaoksen Valtakuntaan. Tuhannet muut suorittavat tätä matkaa koko ajan, ja sinun on nyt seurattava heitä.”
Garren yritti puhua, vastata jotain tuolle ylpeälle hirviölle, mutta sanaakaan ei lähtenyt hänen suustaan. Hänen teki mieli kirkua.
”Herää, Garren Ernythson”, käski Phan’torah, ja Garren Ernythson heräsi.
Oli jo aamu, ja auringon valkeat säteet valaisivat tomua, joka leijaili metsän raikkaassa ilmassa. Linnut liversivät ja muutama orava loikki kuusien oksistossa. Garren Ernythson tuijotti ympärilleen vapisten edelleen, hämmästyneenä ja kauhuissaan. Hiki peitti hänen ihoaan kauttaaltaan. Hän laski kätensä ohimolleen ja tunsi lämpimän, vielä tuoreen veripisaran.
Nyt hänen elämällään oli tarkoitus, päämäärä, vaikka hän ei sitä itse tahtonutkaan. Hän ei ollut halunnut ja valinnut matkansa merkitystä, mutta hänen täytyi myöntää että tarkoituksellisuus oli lohdullista. Hän sai voimia niin sielulleen kuin ruumiilleen, ja jaksoi aloittaa pitkän matkansa kohti pohjoista. Hän otti suunnan auringosta ja kulki metsän halki kohtaamatta ketään. Toisinaan hän ajatteli, että hän voisi kääntyä takaisin tai pysähtyä, mutta sitten hän tuumasi että oli aivan sama mihin suuntaan hän kävelisi, ja jos pohjoiseen kävely pelastaisi hänet hornasta, niin mikäpä siinä.
Sitten hän tuli ulos Suuresta Metsästä. Eräänä päivänä hän huomasi seisovansa metsän laidalla kirkkaassa auringonpaisteessa. Hänen edessään levittäytyi suuri, autio kivikko, joka jatkui kukkulaisena ja paikoin metsän verhoama etäisyyteen. Missään ei näkynyt liikettä. Garren veti syvään henkeä ja jätti Keisarikunnan.
Hän vaelsi eteenpäin leväten kun häntä väsytti, juoden puroista kun hänen tuli jano ja etsi marjoja, juureksia tai sieniä kun hänen tuli nälkä. Mutta kun maasto kävi yhä karummaksi ja harmaammaksi, niiden löytäminen kävi vaikeammaksi. Luonto ei suonut hänelle antimiaan, ja nälkä muuttui yhä vakavammaksi uhaksi. Hän matkasi pohjoiseen erämaan halki voimattomana, vatsa jatkuvasti kurnien. Kun hien haju kävi sietämättömäksi, hän kylpi jääkylmässä purossa ja pesi vaatekertansa. Sitten hän näki kalaparven uivan kirkkaan vedenpinnan alla aivan hänen jalkojensa vieressä. Garren valmistautui hitaasti iskuun, värähtämättäkään, ja nappasi sitten kalan vedestä. Se oli limainen ja liukkaampi kuin hän oli odottanut, ja se lähes luikahti vapaaksi. Hän tarttui lujasti siihen estääkseen sitä sätkimästä. Hän kalautti sen pään kiveä vasten ja heitti sen rannalle. Sitten hän käänsi katseensa takaisin veteen ja alkoi etsiä lisää kaloja.
Kesti muutaman tunnin pyydystää kolme, ja Garren päätti sen olevan tarpeeksi. Lähistöllä kasvoi pari kuivunutta, melkein kuollutta puuta, ja hän katkoi niistä oksia jotka hän sai sytytettyä tuleen pähkäiltyään puolisen tuntia. Hän käristi saaliinsa varsin tyytyväisenä kalojen kokoon ja söi yhden. Kaksi muuta hän otti mukaansa eväiksi. Hän nukkui yön yli syöneenä (joskaan ei erityisen hyvin) ja heräsi aamulla virkeänä.
Kalat riittivät kahdeksi seuraavaksi matkapäiväksi, joiden aikana Garren pääsi melkoisen pitkän matkan eteenpäin. Hän mietti, missä oli. Hän ei tuntenut pohjoisen maantietoa kovin hyvin, ja tiesi vain epämääräisesti että Kislev oli Keisarikunnan pohjoispuolella. Koska hän oli lähtenyt pohjoiseen Keisarikunnasta, hän päätteli – päin honkia – että hänen täytyi olla Kislevissä. Tosin hän ei ollut kohdannut minkäänlaista asutusta eikä muita ihmisiä.
Vasta kun hän näki Keisarikunnan 156. jalkaväkirykmentin marssivan takanaan, hän tajusi ettei ollut ainoa ihminen niillä main.
Garren ei tietenkään tiennyt, että sotilaat olivat mainittu rykmentti; hän ei edes tiennyt olivatko ne keisarikuntalaisia. Hän arvioi sotilaita olevan yli puoli tuhatta, mutta hän ei ollut hyvä arvioimaan sellaisia asioita. He tulivat ehkä kilometrin tai parin verran hänen takanaan, marssivat suoraan pohjoiseen samaa reittiä kuin hänkin oli kulkenut. He etenivät nopeammin kuin hän, ja hän tiesi heidän joko saavan hänet kiinni tai ohittavan hänet vielä samana päivänä. Hän ei nähnyt mitään järkeä sotilaiden pakoilussa ainakaan ennen kuin hän näkisi heidät paremmin, ja ei siis muuttanut matkareittiään mitenkään. Illansuussa etummaiset miehet näyttivät näkevän hänet ja hän heilutti kättään heille. Sotilaat marssivat häntä kohti ja hän jäi seisomaan paikalleen. Hän nimittäin tunnisti heidän kantamansa värit. Miehet olivat Nulnista.
Kohta eturivi saavutti hänet. Sotilaat tuijottivat hänen risaisia vaatteitaan, likaista parransänkeään ja luisevaa rakennettaan kummissaan.
”Päivää”, Garren sanoi.
”Päivää”, sanoivat sotilaat ihmeissään. ”Kuka sinä olet?”
”Garren Ernythson. Olen kotoisin Dormuntin kylästä.”
”Minne olet menossa? Mitä ihmettä teet täällä?” sotilaat kyselivät. He eivät selvästikään olleet odottaneet näkevänsä ketään.
”Olen matkalla pohjoiseen”, Garren vastasi.
Miesten kysymykset hiljenivät kun he ymmärsivät, etteivät saisi kunnon vastauksia. Garren lähetettiin rykmentin keskiosiin missä hänelle annettiin vähän ruokaa, ja sitten hänet jätettiin omiin oloihinsa. Hän jatkoi marssia sotilaiden mukana eikä kukaan vastustellut, vaikka hän saikin osakseen monia kummastuneita katseita.
Hän nukkui yön jalkaväkirykmentin kanssa, ja aamulla hänet herätti ystävällinen, parrakas sotilas. Hän sanoi: ”Minä olen Güne Kominson. Minulle kerrottiin, että sinä liityit meidän mukaamme.”
”Keitä te olette?” Garren kysyi.
”Tämä on Keisarikunnan sadasviideskymmeneskuudes jalkaväkirykmentti”, Güne Kominson vastasi, ”jota johtaa komentaja Axel Dulkharida.”
”Vai niin.”
”Mikä on aikomuksesi? Tämä maa on vaarallinen ja sen antimet ovat vähissä. Minne olet matkalla?”
”Pohjoiseen, kuten varmaan arvasit”, Garren sanoi hieman unenpöpperöisesti ja hieroi unihiekkaa silmistään. Güne tarkasteli häntä sinisillä silmillään tuhisten ruskeaan partaansa.
”Meillä on sama suunta, eikä komentaja Dulkharida varmaankaan pahoittaisi mieltään, mikäli saisimme ylimääräisen sotilaan. Meillä on parikin ylimääräistä haarniskaa, joista jokin saattaisi sopia sinulle. Osaatko käytellä miekkaa?”
”En”, Garren sanoi totuudenmukaisesti nousten istumaan.
”Se ei haittaa”, Güne sanoi. ”Ei sinusta haittaakaan olisi. Jos emme hyödy sinusta muuta, käyt ainakin asevarastosta. Mitä sanot? Tuletko mukaamme?”
”Tietysti. Minähän olen jo mukananne. Minne te olette matkalla?”
”En tiedä tarkalleen, eikä Dulkharida oikein tahdo paljastaa sitä. Kun asiaa tiedustellaan häneltä, hän vain mutristaa huuliaan ja sanoo jotain epämääräistä pohjoisesta. Ilmeisesti meillä on jokin tehtävä Kaaoksen Erämailla.”
”Sinne minäkin olen menossa”, Garren sanoi.
”Jos olet menossa pohjoiseen, se on ensimmäinen paikka joka tulee vastaan. Tervetuloa Keisarilliseen Jalkaväkeen. Mikä olikaan nimesi?”
Garren kertoi nimensä. Sitten hänet puettiin haarniskaan, hänelle annettiin miekka ja pieni kilpi ja sitten rykmentti jatkoi matkaansa.
Keisarikunnan 156. jalkaväkirykmentin pitkästä, ja epätoivoisesta matkasta on turha kertoa jokaista piinaavaa, tuskaista yksityiskohtaa. Mitä pohjoisemmaksi miehet pääsivät, sitä enemmän heitä paleli. Monet alkoivat nurista ja kuiskailla kapinasta, ja tämä puhe hermostutti suuresti Garrenia. Hän oli ainoastaan ilahtunut suuresta sotilasjoukosta, jonka keskelle hän oli joutunut. Yksin matkaaminen oli käynyt tylsäksi ja kukaan ei kysellyt Garrenilta hänen menneisyydestään. Hänet hyväksyttiin nopeasti joukkoon ja sotilaat oppivat hänen olevan reilu ja mukava mies, vaikka häntä selvästikin vaivasi jokin. Hän ystävystyi erityisesti Günen kanssa, ja he marssivat vieretysten rivistössä.
Kun he ylittivät suurta, pohjoista merta päästäkseen Kaaoksen Erämaihin, Garren joutui elämänsä ensimmäistä kertaa taisteluun.
Se oli kauhistuttavaa. Vihollisten karjuvat ratsumiehet syöksyivät esiin lumimyrskystä tappaen ihmisiä kuin nämä olisivat olleet eläimiä. Keisarikuntalaiset taistelivat urheasti vastaan, mutta barbaariset, panssaroimattomat ratsastajat olivat paljon taitavampia ja nopeampia. He eivät tuntuneet välittävän hyytävästä lumituiskusta laisinkaan, ja heidän keihäänsä ja nuijansa purivat tehokkaasti keisarikuntalaisiin. Haarniskat painuivat lommoille ja kumahtelivat, ja miehet niiden sisällä jäivät puristuksiin ja menivät ainakin yhtä mustelmille kuin haarniskat.
Garren tiesi ettei hänestä ollut mitään hyötyä taistelussa, joten hän yritti jättäytyä rykmentin keskiosiin. Mutta barbaarit hyökkäsivät suoraan rivien läpi pyrkien hajottamaan järjestyksen, ja Garrenin ympärillä taisteltiin jatkuvasti riippumatta siitä minne hän meni. Niinpä hän vain yritti vältellä verenhimoisia vihollisia.
Huonolla menestyksellä. Ennen kuin hän huomasikaan, inhottavan terävä ja väistämättömän metallinen keihäänkärki tähtäsi suoraan hänen sydämeensä. Häntä uhkasi barbaari, jonka kasvot täytti pelottava kasvomaalaus; kaksi ylimääräistä, punaista silmää tuijottivat Garrenia ratsastajan oikeiden silmien yläpuolelta. Raakalaisen huulille levisi jokaisen likaisen hampaan paljastava ilkeä virnistys. Garren ei kyennyt liikahtamaankaan – hän oli jähmettynyt kauhusta. Hän odotti loppua.
Sitten barbaari tuntui huomaavan jotain, mitä ei ollut nähnyt aiemmin. Hän kohotti keihäänsä ja Garrenin hämmästykseksi kumarsi hieman päätään hänelle. Sitten mies sanoi: ”Jeg tzännade ’nte dü, Bahn a Khorne. Föhlot.”
Sitten barbaari ratsasti tiehensä.
Taistelu loppui ennen kuin se ehti alkaakaan kunnolla. Kun ensimmäisestä hyökkäyksestä henkiin jääneet keisarikuntalaiset alkoivat puolustautua, barbaarit ratsastivat oitis tiehensä. Ainakin kaksisataa onnetonta miestä makasi kuolleena maassa, mutta tuskin yhtään barbaaria. Haavoittuneitakin oli paljon. Garren tuijotti ympärilleen pöllämystyneenä. Hän ei vieläkään kunnolla tajunnut, mitä oli tapahtunut. Hän tuli nähneeksi pitkän miehen, jolla oli koristeellisemmat varusteet kuin muilla, ja siitä hän päätteli miehen olevan rykmentin komentaja Dulkharida, joka johti miehiä pohjoiseen. Dulkharida näytti tuskaiselta ja väsyneeltä, ja hänen poskellaan kulki punainen, tuore haava. Lisäksi hänen otsassaan oli paha, vertavuotava kuhmu. Hän kumartui, repäisi erään kuolleen soturin paidasta suikaleen ja kääri sen otsansa ympäri yrmeänä. Sitten hän käveli tiehensä.
Garren näki jotain tuttua miehen katseessa ja ilmeessä. Se oli samanlainen kuin katse, jonka Garren näki kun hän katsoi peilikuvaansa puron pinnasta.
”Hänkin on sotkeutunut Kaaokseen”, Garren mutisi itsekseen.
”Vai niin?”
Garren käännähti kannoillaan ja näki Güne Kominsonin seisovan takanaan.
”Mutta kuka perheesi sitten tappoi?” Güne kysyi vähän myöhemmin, kun kaksi miestä olivat istuneet puhumaan. Garren oli kertonut koko julman tarinansa ja Güne kuunteli myötätuntoisesti ja jotenkin ymmärtäväisesti.
”Mistä minä tiedän? Itse piru, jos minulta kysytään”, Garren vastasi katkerasti. ”Minä kuulin hänen – tai sen – äänen viimeisessä unessani. Hän sanoi olevansa yhden Kaaoksen jumalan demoni. Kummallinen nimi, en oikein muista sitä... Karmiro-jotakin.”
”Ja sinä näit Veren Jumalan?” Güne kuiskasi hermostuneesti.
”En oikeastaan... Ei häntä pysty katsomaan ja näkemään.” Garren katsoi ystäväänsä. ”Güne, älä kerro tästä kenellekään.”
”En tietenkään.”
”Tai oikeastaan on aivan sama, vaikka kertoisitkin. En enää koskaan palaa Keisarikuntaan, joten ei sillä ole väliä. Itse asiassa olisin kiitollinen, jos kertoisit tätä tarinaa eteenpäin, jotta ihmiset oppisivat enemmän Kaaoksen pahuudesta.”
”Miten vain, ystäväni. Mutta muista, että minäkään en välttämättä koskaan palaa kotiin. Mutta jos palaan, lupaan levittää sanaa.”
”Kiitos... Minusta tuntuu, että se on tärkeää...”
He istuivat vähän aikaa hiljaisina, ja sitten Güne kysyi: ”Entä komentaja Dulkharida? Sanoit, että häntäkin vaivaa jokin.”
”Niin sanoin. Sen näkee hänen silmistään. Hänet on valittu samalla tavalla kuin minutkin. Vasten tahtoaan hän matkaa kohti Kaaosta ja vie teitä mukanaan. Sitä en kyllä ymmärrä. Minä lähdin yksin, ja aivan yhtä hyvin hänkin olisi voinut. Nämäkin miehet olisivat vielä elossa, mikäli hän olisi malttanut jättää heidät Keisarikuntaan.”
Güne huokaisi. ”Axel Dulkharida on monimutkainen mies, Garren. Ehkä sinun ei kannata puuttua hänen tekemisiinsä.”
Toisaalla on kerrottu, miten 156. jalkaväkirykmentti ylitti jyrkänteen meren rannalla päästäkseen maihin ja vaelsi Kaaoksen lohduttomilla Erämailla. Sitten eräänä päivänä Dulkharida komensi miehet yhtäkkiä pysähtymään. ”Barbaareja”, komentaja murahti. Pian kaikki näkivät raa’at ratsastajat, jotka syöksyivät suoraan kohti sotilaita. Dulkharida vei miehet hieman otollisempaan taistelupaikkaan ja järjesti heidät asemiin.
Barbaarit ratsastivat kovaa vauhtia, ja taistelu alkoi hyvin nopeasti. Monilla ratsumiehillä oli jonkinlainen ase kummassakin kädessään, ja he olivat taaskin paljasrintaisia ja lihaksikkaita kuin voimamiehet. He ratsastivat kovaa vauhtia keisarikuntalaisia kohti, mutta Dulkharida käski miehiään pitämään jalansijansa. Vasta kun viholliset olivat kymmenisen metrin päässä, hän karjaisi: ”Hyökätkää!” ja miehet syöksyivät ratsastajien kimppuun.
Garren joutui oitis taistelun tuoksintaan. Keisarikuntalaiset hakkasivat etummaiset barbaarit maahan, mutta näiden takana tulevat maksoivat tappionsa heti takaisin. Taistelu tasoittui nopeasti hyvin tasaväkiseksi. Veri roiskui julmasti ja miehet molemmilla puolilla tahriintuivat siihen. Garren ei ollut aivan eturivissä, mutta mielestään liian lähellä sitä. Hän ei tiennyt, miten olisi miekkaansa käyttänyt, ja siksi hän olikin melkein helpottunut kun iso, kuollut hevonen rojahti maahan aivan hänen viereensä kätkien hänet näkyvistä. Hänen jalkansa jäi jumiin ja hän yritti pyristellä irti siinä onnistumatta. Hän oli juuttuneena siihen koko pitkän, raa’an taistelun ajan.
Verilöyly kesti tunteja. Viimein molemmat puolet olivat teurastaneet toisensa. Garren irroitti jalkansa kärsivällisesti, työnsi inhoten kuolleen barbaarin pois päältään ja nousi horjuen jaloilleen. Hän oli säästynyt pahemmitta vammoitta, mutta kun äsken mainittu raakalainen oli rojahtanut hänen päälleen, hän oli vähän loukkaantunut.
Taistelukenttä näytti surkealta. Kivinen tasanne oli veristen ruumiiden peittämä, ja aseet lojuivat ympäriinsä. Taivas tummeni kuin suruissaan. Vain muutamat kymmenet henkiin jääneet kiertelivät kenttää katsoen kuolleita tovereitaan. Näky vihlaisi Garrenin sydäntä. Hän yritti välttää katsomasta tovereitaan, jotka makasivat mitään näkemättömin silmin.
Keisarikuntalaisia oli parikymmentä. He kokoontuivat yhteen hiljaisina, puhumattomina. Tunnelma oli varsin ankea. Garren ilahtui tavattomasti nähdessään Günen, joka oli saanut vuolaasti vertavuotavan haavan ohimoonsa. Hän horjahteli Garrenin luo ja yritti sanoa mitään.
Garren ei edes yrittänyt.
Selvinneet barbaarit ratsastivat tiehensä, ja 156. jalkaväkirykmentin rippeet seisoskelivat äänettöminä kuolleiden kentän laidalla.
Komentaja Axel Dulkharida ontui heidän luokseen kasvoillaan niin tuskainen ilme, että mies olisi saattanut syöksyä omaan miekkaansa. Hän ei sanonut mitään, vaan laski miehet ajatuksissaan. Miehet katsoivat häntä takaisin, surkeina ja haavoittuneina.
”No niin”, komentaja mutisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. ”Me... tuota... me...”
”Voimmeko me mennä kotiin?” Güne keskeytti ripaus päättäväisyyttä äänessään. ”Meitä on jäljellä enää näin vähän. Ei meistä voi olla mitenkään mitään hyötyä. Yhtä hyvin voisimme kääntyä takaisin ja koittaa onneamme, mikäli pääsisimme vielä takaisin Keisarikuntaan.”
Matala puheensorina rapisi miesten keskuudessa. He nyökyttelivät tälle ajatukselle ja myötäilivät Günen sanoja.
Dulkharida katsoi miehiä. Hänen silmäkulmassaan kimmelsi kosteus. Hän nielaisi ja kohotti katseensa tuhkanväriselle taivaalle. Hän ei selvästikään kyennyt katsomaan miehiään. Garren näki selvästi komentajan tuskan.
”Menkää”, komentaja sanoi. ”Menkää kotiin. Mutta minä en tule teidän mukaanne. Minulla on tärkeää tehtävää pohjoisessa. Olen pahoillani että teidän täytyi tulla tänne turhan tähden. Menkää nyt.” Hän kääntyi ympäri ja lähti horjuen kävelemään pohjoiseen, kohti etäisiä vuoria jotka siinsivät edessäpäin.
”Kumma mies”, joku sotilaista mumisi.
”Menee yksin”, toinen vastasi.
”Mennään”, sanoi kolmas. ”Annetaan hänen tehdä mitä huvittaa.”
”Hän toi meidät tänne asti turhan tähden, kuolemaan”, sanoi neljäs sotilas katkerasti, näpelöiden miekkaansa. ”Minusta hän ansaitsisi opetuksen.”
”Gorthaur”, sanoi kolmas puhuja. ”Hän on varmasti oppinut jo läksynsä. Omapa on asiansa.”
”Minä aion kostaa hänelle”, murahti Gorthaur. ”Oppiipahan jotakin tästä reissusta.”
”Ei!” Garren huudahti. Kaikki muut käänsivät katseensa häneen. ”Jättäkää hänet rauhaan”, hän sanoi heikosti. ”Hän ei ansaitse sitä.”
Miehet tuijottivat häntä ja Gorthaur astui askeleen häntä kohti.
”Ei hänen tappamisensa tuo kuolleita takaisin”, Garren jatkoi. ”Siitä ei ole mitään hyötyä.”
”Hän on oikeassa, Gorthaur”, Güne sanoi ja tarttui miehen olkapäähän. ”Mennään kotiin.”
Gorthaur murahti jotain ja kääntyi. Sitten kaikki miehet lähtivät kävelemään takaisinpäin. Güne vilkaisi Garrenia, joka jäi seisomaan, ja kohotti kättään hyvästien merkiksi. Garren toisti eleen ja kääntyi katsomaan jo kaukana menevää Dulkharidaa.
Hän alkoi juosta. Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin hän sai komentajan kiinni. Kun hän tarttui miehen olkapäähän, tämä kirkaisi varsin nolosti ja kaatui selälleen lumihankeen. Garren säpsähti ja melkein purskahti nauruun. Dulkharida tuijotti häntä häkeltyneenä.
Garren ojensi komentajalle kätensä ja auttoi tämän jaloilleen. Dulkharida oli selvästi ihmeissään siitä, että joku oli tullut hänen peräänsä. ”Mikä hätänä?” komentaja kysyi. ”Mikset lähtenyt tovereidesi mukaan?”
”Ajattelin sinun tarvitsevan minua enemmän”, Garren vastasi katsoen Dulkharidaa silmiin.
Huojennus ja ihmetys välähtivät komentajan silmissä. ”Vai niin. Ymmärrän. Mikä on nimesi?”
”Garren Ernythson”, Garren kertoi.
”Garren, oletko tietoinen siitä, että jos tulet mukaani, et koskaan palaa takaisin?”
”Olen, komentaja.”
”Siinä tapauksessa voit kutsua minua Axeliksi.”
Matka oli pitkä ja raskas, varsinkin nyt kun ruokaa ei ollut läheskään tarpeeksi molemmille, tuskin kummallekaan. Dulkharidalla oli selvästi paljon parempi kunto kuin Garrenilla, ja tämä jäikin yleensä paljon jälkeen komentajasta. Mutta päivien kuluessa alkoi Garrenkin pysytellä Dulkharidan pitkien askelien mukana. Joka ilta vuoret kohosivat lähempänä ja suurempina kuin edellisenä, ja viimein he saavuttivat niiden rinteet.
Sitten Dulkharida katosi.
Kun miehet illalla kävivät nukkumaan, komentaja oli Garrenin vieressä. Aamulla hän oli poissa. Hänen kaikki tavaransa olivat jääneet, mutta miehestä ei ollut varjoakaan – lumessa ei ollut edes jälkiä jotka olisivat osoittaneet Dulkharidan kävelleen pois. Se harmitti Garrenia suuresti. Seura oli tehnyt hänelle hyvää. Mutta hän tiesi pärjäävänsä ilmankin sitä. Hän keräsi komentajan kamppeet ja ylitti vuoret yksin, erään solan kautta. Hän ei laskenut päiviä, ja ruoka loppui ennen kuin hän pääsi edes solan yläpäähän, mutta hänellä riitti jotenkin voimia. Viimein hän tuli ylämäen loppuun ja alamäen alkuun ja näki Kaaoksen Erämaat kaikessa kauheudessaan.
Se oli luonnottomuuksien summa, kaikkien epätodennäköisyyksien, vääristymien ja silkkojen mahdottomuuksien ja käsittämättömyyksien tyyssija. Tuuli ravisteli taivasta, kalliot velloivat kuin meret, salamat iskivät maasta ja kivipaadet laahustivat hitaasti eteenpäin. Pilvet muodostivat taivaankanteen kirkuvien kasvojen kuvia sekä sanoja tuntemattomilla kirjaimilla ja kielillä, kohtauksia muinaisista taruista ja lauluista sekä kauan sitten unohdettujen sankarien kasvoja. Tanner järähteli ja muotoutui uudeksi kaiken aikaa.
”Tervetuloa Kaaokseen, Garren Ernythson”, sanoi metallinen, kirskuva ääni jostain läheltä. ”Suuri Phan’torah on lähettänyt minut noutamaan sinut hänen luokseen.”
”Kuka sinä olet?” Garren huusi vihlovan tuulen tuiskinnan ylitse.
”Minä olen Sepänrauta”, ääni ritisi. ”Myös Ahjonliekki ja Veriteräs tulivat mukaani.”
”Missä te olette?”
”Tässä”, ääni vastasi ja siinä samassa kolme käsittämätöntä hirviötä astui esiin valtavien kallioiden takaa. Ne oli taottu karkaistusta pronssista ja kullasta, ja niiden metallinen pinta kiilsi verenpunaisena ja nokisen pronssisena. Liekit iskivät niiden kidoista ja suista, kuin niiden metallipäät olisivat olleet polttouuneja, ja niiden haarniskaa koristivat julmat piikit ja väkäset. Ne kulkivat neljän jalan varassa ja ne näyttivät epämääräisesti hevosen kokoisilta ja isommiltakin liskoilta. Garren kauhistui nähdessään ne, mutta ei pyrkinyt pakoon.
Yksi niistä korskui: ”Nouse selkääni, Garren Ernythson. Istu piikkien väliin ja pidä lujasti kiinni.”
”Mitä te olette?” Garren änkytti.
”Khornen Juggernautteja”, Sepänrauta vastasi.
”Me olemme Kaaoksen kovimmat luomukset”, Ahjonliekki lohkaisi.
Garrenia tuskin voi syyttää siitä, että hän ei tajunnut metallidemonien huumoria, mutta juggernautit näyttivät loukkaantuvan hitusen kun Garren ei reagoinut mitenkään Ahjonliekin sanoihin.
”Aiotko tulla mukaan vai et?” Sepänrauta tokaisi.
Garren tiesi vallan hyvin että pakoon yrittämisessä ei olisi mitään järkeä. Niinpä hän kapusi vaivalloisesti Sepänraudan selkään. Kiinni pitäminen oli vaikeaa, sillä demonin pinnassa ei ollut juuri lainkaan kohtia, joista ei olisi saanut viiltohaavoja kämmeniinsä. Garren keplotteli jotenkin itsensä kohtuulliseen asentoon ja sanoi: ”Antaa mennä!”
Pronssipeto oli nopeampi kuin olisi voinut kuvitella niin kömpelön näköisestä hirviöstä. Kolme juggernauttia jolkuttivat alas vuorenrinnettä kovasti kolisten ja hölskyen. Kyyti oli kaikkea muuta kuin mukavaa, mutta ainakin se taittui nopeasti.
Kaaoksen Erämaat vilahtelivat ohitse, ja Garren oli kiitollinen siitä että hänen ei tarvinnut kävellä siellä yksikseen. Juggernautit näyttivät tuntevan maan ja tiesivät, mihin ei kannattanut astua ja mitä reittejä kannatti käyttää jatkuvasti murskautuvan ja sulavan maan keskellä.
Sitten heidän edessään seisoi valtava, tummanpunainen linnoitus. Se oli tehty kivestä, ei kivilohkareista vaan yhdestä ainoasta kivestä – ainakaan siinä ei näkynyt saumoja tai mitään vastaavaa. Tyhjät ikkunat tuijottivat julmina Garrenia, ja luonnottoman ohuet sivutornit hipoivat virtaavia, verisiä pilviä.
Valtavat, metalliset portit kirskahtivat ja avautuivat kun juggernautit lähestyivät niitä. Porttien toisella puolella oli suuri kokoelma toinen toistaan valtavampia ja kauheammin koristeltuja saleja, joiden halki pedot hölköttelivät kaviot lattioita riipien.
Sitten tuli vastaan sali, jonka katto kohosi näkymättömiin korkeuksiin ja jonka sivuja koristivat lukuisat patsaat. Huoneen toisessa päässä oli punaisen ja mustan kirjoma kivinen valtaistuin. Demoni Phan’torah istui siinä suuret, mustat siivet supussa ja tuliset silmät leiskuen yli äyräidensä. Hänen sarvensa muodostivat julman kruunun hänen päähänsä, ja hänen punainen vaatteensa roikkui hänen harteillaan rennosti. Hänen jaloissaan kiemursi kolmipäinen kyykäärme, ja hänen sylissään lepäsi omituinen olio, joka koostui lonkeromaisista raajoista ja kynsistä.
Sepänrauta laski Garrenin maahan, ja hän astui kauttaaltaan vapisten kohti Phan’torahia, joka tarkkaili häntä tarkasti liekehtivillä silmillään.
”Olet saapunut luokseni, Garren Ernythson, ja nyt on aika puhua tulevaisuudestasi.”
Garren aukoi äänettömästi suutaan. Hän ei voinut sanoa oikeastaan mitään. Juggernautit asettuivat vartioimaan oviaukkoa ja vahtivat silmä kovana Garrenia.
”Minä valitsin sinut enkä ole pettynyt. Sinulla on epätoivon voimaa, ja olet yhtä sopiva Khornen soturiksi kuin kuka tahansa. Olen nähnyt voimattomampiakin, ja heistäkin on saatu suuria sankareita.” Silmien tuli rävähti. ”Oletko valmis?”
Garren suoristi hitaasti selkänsä ja kohtasi tulisen katseen. ”En”, hän vastasi. ”Sinä et saa minua. Minä en palvele Khornea.”
”Voi kyllä sinä palvelet. Sinut viedään koulutukseen ja sinut karkaistaan vahvemmaksi kuin kaikki esi-isäsi yhteensä. Sinulle opetetaan muinaiset taistelutavat ja johtamistaidot. Sinusta tulee Khornen suuri palvelija. Sielusi kuuluu nyt Veren Jumalalle!”
Garren katsoi kolmea petoa takanaan ja patsaita, jotka seisoivat hänen ympärillään. Ne muodostivat mitä moninaisimman joukkion: oli raskaasti haarniskoituja sotureita, lihaksikkaita kirvesmiehiä, kaksipäisiä kaapumiehiä ja vääristyneitä lihanpalasia. Garrenia lähimpänä seisoi soturi, joka puristi kourassaan pitkää ja raskasta kivestä veistettyä miekkaa. Hän katsoi mietteliäänä sen kärkeä. Phan’torah tajusi liian myöhään, mitä hän aikoi.
”Väärin”, Garren ärähti. ”Minun sieluni kuuluu Sigmarille, jonka luo se lähtee kun kuolen!”
Sitten hän heittäytyi miekkaan. Se upposi helposti hänen laihan ruumiinsa lävitse, ja Phan’torahin valtaistuinsalin lattialle pirstoutui veripisaroita. Garren kohotti vaivoin katseensa ja hymyili ivallisesti demonille, joka oli kavahtanut jaloilleen.
”Sinä et karkaa minulta! Sinä olet Khornen!” demoni karjui.
Garren Ernythson näki viimeisenä asiana Phan’torahin äärimmäisen pettyneen ilmeen, ja sitten hän vajosi rauhaisaan pimeyteen. Sitten hän näki valon.
Sanotaan, että demonit suuttuvat äärettömästi, kun heidän vähäpätöisimmätkin suunnitelmat menevät pieleen. Se johtuu luultavasti siitä, että he ovat tottuneet onnistumaan kaikessa, mihin he ryhtyvät. Garren Ernythson ei koskaan saanut tietää tätä, sillä hän ei koskaan nähnyt demoneita uudelleen, mutta hänen poikansa tunsi tämän tosiseikan nahoissaan myöhempinä aikoina.
Oli muuten aivan loistavaa tekstiä. Minä ainakin tykkäsin kävellä Demonin Tien läpi uudelleen, toisen näkökulmasta. Aivan loistavaa tekstiä. Seuraavaksi saamme ehkä lukea Garrenin tyttärestä, hm? 
Mutta ensiksi Kislevin pohjoisosat, ja Chaos Wastesien lumikentät olivat aivan mahtavasti kirjoitettu, mutta itse Chaos Wastes oli henkeäsalpaava. Sinulla on todella hieno näkemys siitä paikasta. Minä ainakin tykkäsin tästä, todella paljon.
.
(Niin ja OT:nkin vois vaikka päättää tähän tai Tapsa ei enää koskaan käytä Ruotsin kieltä apuna tarinoissaan)