Yön Lapsi osa.1: Hän palaa takaisin kuolleesta
Lähetetty: La 05.06.2004 23:06
Tunnen hänen silkkisen pehmeät, lempeät kätensä ympärilläni. Tunnen vaaleat sormenpäät kasvoillani, vatsallani ja hiuksissani niiden liikkuessa rauhallisen odottavasti, melkein hyväilevästi edestakaisin ja tunnustellen hädin tuskin koskettamatta vartaloani. Minä tunnen kyllä äitini.
Sitten ote muuttuu lähes olemattomaksi, kuitenkin tunnen yhä ainoan lämmittävän asian tässä julman jäätävän maailman tuomitsevassa kolkassa, läheisen välittämisen tuottaman pilviä hipovan tunteen. Nyt äitini ympärilläni on, kuin aave, mukavan viileä ja pehmeä samaan aikaan, tunnen hänen lempeän kosketuksensa nyt joka puolella ruumistani hänen kietoutuessa ympärilleni, hänen tavoitellessa sisimpääni.
Äkkiä henkeni salpaantuu kuristavan otteen lailla ja tiedän miten, mutta en miksi. Kylmän, veretön aave takertuu minuun joka puolelta tukahduttaen kaiken ympäriltään. Järkytys on aivan liian suuri, en ikinä pystynyt edes kuvittelemaan tällaista tapahtuvaksi! En ole ravinnut itseäni pitkään aikaan ja ainoa tarvitsemani apu haihtuu pois ihmishengen lailla! Äiti, miksi?
Hänen nyt kylmän olemuksensa asettuessa ruumiiseeni tunnen katoavani tuskastuttavan hitaasti poispäin. Silti tuska ei hellitä vaan vaihtaa muotoansa fyysiseen kipuun, jonka kestäminen ei tuota vaikeuksia, tiedän sen. Mutta silti en voi mitään kimeän murheellisen tuskanhuudon purkautuessa ulospäin valtavalla voimalla terävien piikkien purskahtaessa sisuksistani ja lävistäessä vartaloni joka puolelta. Piikkien, jotka kannattelevat harteillaan valtavaa elämänvirtaa; kuolleita vanhempiani, verensuudelmaa, omaa Valesca-äitiäni, ensimmäistä saalistustani, nekromantikko Phalacia ja lopuksi mustan pegasokseni kuollutta olemusta, Phalescaa.
Jossain kaukana tunnen luomusteni hataran olemuksen alkavan häilyä epävakaasti, kuolleiden armeijan alkavan murentua ja Phalescan, mustan pegasokseni vakavien, märkivien haavojen alkavan tirskua tappavaa visvaa, jonka tuottaman kivun kuollut eläinkin tuntee ja hirnuu tuskissaan sen vuoksi.
Ääni on niin tuskaisa jopa kuolleille hengille ja aaveneidoille, että heidän harsomainen ruumiinsa alkaa kouristella sanomattoman kivuliaasta poltteesta ja heidän nykyinen olomuotonsa häviää kokonaan olemasta, mutta päästämättä heitä ikinä enää ikuiseen lepoon.
********
Yö ympärilläni tuntui sanoinkuvaamattoman kutsuvalta. Sen ihmeelliset käänteet, kuolevaisten epävarmuus varjoissa, heidän pelokkaan, herkän mielensä tuottamien mielikuvien luoma kauhuntunne siitä, mitä kaikkea tuolla sysipimeissä lähimetsiköissä pystyisikään piillä. Ihan, kuin se typerä uneni. Päivittelin itseivallisesti.
Henkäisin ihastuksesta katsoessani suurta, valoisaa juhlasalia monine kynttilälyhtyineen ja iloisine tanssimusiikkeineen, joiden tarttuvat melodiat iskivät nuoren naisen tuntemuksiini, kuin terävät kulmahampaani jonkun kyläläisen niskaan. Halusin niin palavan kovasti päästä pyörähtelemään nuorten miesten kanssa, että hiljalleen kuumana leimahtelevat tunteeni saivat minut melkein unohtamaan tämän ainoan tarkoitukseni täällä. Kirouksen, jonka jouduin ottamaan vastaan saadakseni kaiken sen voiman, saadakseni ikuisen elämän ja iänkaikkisen tiedon kuolleista ja sen kautta elämän oikeasta laidasta.
En ehkä saanut valita, minulla ei ollut vaihtoehtoa. Mutta tämä, elämä, jota nyt elän tuntuu juuri siltä elämältä, mitä haluan elää ja siitä saan kiittää vain ja ainoastaan äitiäni Valescaa. Miksi minä juuri nyt tätä kaikkea ajattelen, kun alkaa muutenkin olla hieman heikko olo.
Tunsin kaiken ympärilläni tämän hiljaisen kaupunginosan synkissä varjoissa. Tuntui, kuin koko paikan ilo ja rakkaus olisi siirtynyt juhlivien ihmisten mukana tanssihalliin ja jättänyt jäljelle vain elottoman ulkokuoren vailla mitään tunteita. Annoin yön säikeiden takertua ympärilleni, korvata näkyvän ulkokuoreni omalla, näkymättömällä pimeydellään sulauttaen minut yön varjoihin ja näin piilottaen kaikenlaisilta näkeviltä olennoilta.
Lähes kaikista taloista ympärilläni kajasti edes jonkinmoinen valo, ei pientä keittiönpöydälle jätettyä kynttilälyhtyä kummempaa. Löytyisikö tästä elottomasta paikasta ketään, joka voisi tai oikeastaan saisi kunnian tyydyttää minussa vellovan kirouksen hirmuisen nälän omalla, sakealla elämännesteellään. Sitten kuulin sen ainoan äänen, mitä olin odottanut jo pitkän aikaa, surullisen lempeän hyssyttelyn, jonka rakastava sävy auttoi selvästi pienen lapsen itkun loppumaan ja muuttamaan sen vain väsyneeksi nyyhkytykseksi.
Hiljaa lähestyin taloa, ehkä ruminta ja huonokuntoisinta, jonka tässä osassa tätä kaupunkia olin nähnyt. Sen natiseva ovi siirtyi helposti syrjään astuessani rikkoutuneen kynnyksen yli ja heti näin pienen, heiluvan valon leiskuvan keittiöstä ja heijastavan ruumiiltansa väsyneennäköisen naisenvarjon seinälle. Näin hauraiden, kohtaloonsa alistuneiden olkapäiden nousevan ja sitten hitaasti laskeutuvan syvän huokauksen saattelemana.
Keittiöstä hohkasi lempeää lämpöä ulospäin, kun sivuutin varjonnopeasti keittiön, äiti oli ilmeisesti lämmittämässä lapsellensa maitoa rasvatahraisella hellalla pahasta kärystä kärsivien, näkymättömien savukiehkuroiden tunkeutuessa nenääni.
Yhä kuulin saman nyyhkytyksen, saman rauhoittavan äänen, jonka vuoksi väsynyt nainen oli saanut nousta hereille keskellä yötä. Ihan, kuin hänellä ei olisi muita huolia, kuin tuo inisevä rääpäle! Tämän ajatuksen siivittämänä seisoinkin jo kohta huterahkon pinnasängyn vierellä ja tuijotin suoraan oudosti elehtivää pientä ihmistä. Annoin nälästä kiihkeiden silmieni katseen kohdistua suoraan vauvan omiin pikku tähtinappeihin ja kuiskasin nyt yhtäkkiä iloisesti hymyilevälle lapselle rauhoittavan sanan nostaessani hänet varovasti syliini, kuin hauraan pergamentin tai maljakon.
”Sinä olet sitten kaunis ihminen.”, kuiskasin ajatukseni huomaamattani ääneen ja samalla sisimmässäni toivoin tällaisten ajatusten katoavan petomaisesta, verenjanoisesta mielestäni ainiaaksi, vai oliko äitini ajatellut samoin hänen löytäessään minut?
Aivan sama, tiuskaisin itselleni pääni sisällä pieni itseiva ajatuksissani. Tämäkin vikisevä pentu on vain karjaa, elävä saalis, vain pala lihaa ja verta! Rauhoittava hiljaisuus levisi huoneeseen, edes keittiössä uurastavan äidin liedellä lämmittämä ruoka ei päästänyt ääntäkään, itse äidistä puhumattakaan. Hitaasti painoin huuleni lapsen ohuelle kaulan vierustalle ja suutelin viileän pehmyttä ihoa hellästi.
Tunsin selvästi pienen, mutta eloisan, haluttavan liikkeen lapsen ihon alla ja saatoin vain antaa vaistojeni tuudittaa hitaasti kulmahampaideni terävät kärjet suoraan tuon herkkupalan luokse. Kuulin vauvan inahtavan vain hieman, mutta tunsin nopeasti leviävän tärinänaallon hänen hauraassa kehossaan, kuin kutsuen apua joltakin todella tutulta henkilöltä. En irrottanut otettani edes kuullessani ohuiden saviastioiden päästämän, kolahtavan äänen niiden pirstoutuessa huoneen kynnykselle surullisen itkunpuuskan saattelemana.
”Mitä oikein teet hänelle? Päästä hänet!”, kuulin uhrini äidin kirkuvanmurheellisen pyynnön muutaman askeleen päästä. Hitaasti tunsin lapsen vähän elinvoiman virtaavan minuun ja tyydyttäen ikuisen janoni, mutta vain hetkiseksi. Nostin verestä punertavahampaiset kasvoni irti elottoman lapsen kaulalta ja annoin välinpitämättömästi velton ruumiin pudota käsistäni. Pienen, viattoman olennon ruskeahiuksinen pää tömähti puiselle lattialle kuvottavan läiskähdyksen seuraamana ja murheellisesti kirkaisevan äidin kyyneleiden täyttämien kasvojen murtuessa, näin pienen verilammikon leviävän lapsen pään alta.
Lapsensa menettänyt nainen ryntäsi suoraan jalkoihini lastansa kiihkeästi tavoitellen ja takoen nyrkeillään jalkojani väsyneesti, mutta silti samalla yrittäen koko sydämestään saada jotain aikaiseksi. Saatoin vain katsoa hirmutekoni jälkiä, kaikkea mitä siitä oli seurannut. Syvää murhetta, jo ennestään kurja perhe oli hajonnut nyt vain yksinäisen katkeraksi naiseksi, joka kenties tulee tappamaan itsensä jonkin ajan päästä. Minulle tämä oli jotain uutta, kuin vanhan uudistamista. Lapsen nuori, kirkas elämänneste oli tuntunut niin taivaalliselta kielelläni, se oli ollut jotain niin ihanaa.
Nyt, kun katsoin tuota sokkitilassa paikallansa värisevään avutonta naista, joka viimeisillä elämänhetkillänsäkin yritti tuudittaa jo menetettyä lastansa takaisin elämään, näky sai minut sylkäisemään ihmiskunnan heikkoudelle, kaikelle sille, miltä minut pelastettiin ja miltä minua varjeltiin.
Näin naisen murheen murtamat kasvot tuijottamassa tyhjyyteen samalla hänen vaaleiden käsiensä eläessä omaa elämäänsä ja tuudittaen vauvan harmahtavaa ruumista tukevasti. Piru periköön ihmiskunnan! On heidän oma vikansa, että omat heikkoja. Tuokin kuolemaa kerjäävä surkimus pääsisi aivan liian helpolla, jos vain yksinkertaisesti taittaisin hänen niskansa poikki. Ei, hän saa paatua omassa surussaan, joka vähitellen muuttuu sairaudeksi, mielenvikaisuudeksi, jonka kautta tuo kurja nainen ajautuu suoraan vain yhteen asiaan, ikuiseen kärsimykseen. Lupaan hänelle, että hän palaa takaisin kuolleesta.
Tässä hieman jatkoa, ei tosin juonellisesti, mutta kuitenkin tapahtumia. Kritiikki(rakentavaa mielellään).
Sitten ote muuttuu lähes olemattomaksi, kuitenkin tunnen yhä ainoan lämmittävän asian tässä julman jäätävän maailman tuomitsevassa kolkassa, läheisen välittämisen tuottaman pilviä hipovan tunteen. Nyt äitini ympärilläni on, kuin aave, mukavan viileä ja pehmeä samaan aikaan, tunnen hänen lempeän kosketuksensa nyt joka puolella ruumistani hänen kietoutuessa ympärilleni, hänen tavoitellessa sisimpääni.
Äkkiä henkeni salpaantuu kuristavan otteen lailla ja tiedän miten, mutta en miksi. Kylmän, veretön aave takertuu minuun joka puolelta tukahduttaen kaiken ympäriltään. Järkytys on aivan liian suuri, en ikinä pystynyt edes kuvittelemaan tällaista tapahtuvaksi! En ole ravinnut itseäni pitkään aikaan ja ainoa tarvitsemani apu haihtuu pois ihmishengen lailla! Äiti, miksi?
Hänen nyt kylmän olemuksensa asettuessa ruumiiseeni tunnen katoavani tuskastuttavan hitaasti poispäin. Silti tuska ei hellitä vaan vaihtaa muotoansa fyysiseen kipuun, jonka kestäminen ei tuota vaikeuksia, tiedän sen. Mutta silti en voi mitään kimeän murheellisen tuskanhuudon purkautuessa ulospäin valtavalla voimalla terävien piikkien purskahtaessa sisuksistani ja lävistäessä vartaloni joka puolelta. Piikkien, jotka kannattelevat harteillaan valtavaa elämänvirtaa; kuolleita vanhempiani, verensuudelmaa, omaa Valesca-äitiäni, ensimmäistä saalistustani, nekromantikko Phalacia ja lopuksi mustan pegasokseni kuollutta olemusta, Phalescaa.
Jossain kaukana tunnen luomusteni hataran olemuksen alkavan häilyä epävakaasti, kuolleiden armeijan alkavan murentua ja Phalescan, mustan pegasokseni vakavien, märkivien haavojen alkavan tirskua tappavaa visvaa, jonka tuottaman kivun kuollut eläinkin tuntee ja hirnuu tuskissaan sen vuoksi.
Ääni on niin tuskaisa jopa kuolleille hengille ja aaveneidoille, että heidän harsomainen ruumiinsa alkaa kouristella sanomattoman kivuliaasta poltteesta ja heidän nykyinen olomuotonsa häviää kokonaan olemasta, mutta päästämättä heitä ikinä enää ikuiseen lepoon.
********
Yö ympärilläni tuntui sanoinkuvaamattoman kutsuvalta. Sen ihmeelliset käänteet, kuolevaisten epävarmuus varjoissa, heidän pelokkaan, herkän mielensä tuottamien mielikuvien luoma kauhuntunne siitä, mitä kaikkea tuolla sysipimeissä lähimetsiköissä pystyisikään piillä. Ihan, kuin se typerä uneni. Päivittelin itseivallisesti.
Henkäisin ihastuksesta katsoessani suurta, valoisaa juhlasalia monine kynttilälyhtyineen ja iloisine tanssimusiikkeineen, joiden tarttuvat melodiat iskivät nuoren naisen tuntemuksiini, kuin terävät kulmahampaani jonkun kyläläisen niskaan. Halusin niin palavan kovasti päästä pyörähtelemään nuorten miesten kanssa, että hiljalleen kuumana leimahtelevat tunteeni saivat minut melkein unohtamaan tämän ainoan tarkoitukseni täällä. Kirouksen, jonka jouduin ottamaan vastaan saadakseni kaiken sen voiman, saadakseni ikuisen elämän ja iänkaikkisen tiedon kuolleista ja sen kautta elämän oikeasta laidasta.
En ehkä saanut valita, minulla ei ollut vaihtoehtoa. Mutta tämä, elämä, jota nyt elän tuntuu juuri siltä elämältä, mitä haluan elää ja siitä saan kiittää vain ja ainoastaan äitiäni Valescaa. Miksi minä juuri nyt tätä kaikkea ajattelen, kun alkaa muutenkin olla hieman heikko olo.
Tunsin kaiken ympärilläni tämän hiljaisen kaupunginosan synkissä varjoissa. Tuntui, kuin koko paikan ilo ja rakkaus olisi siirtynyt juhlivien ihmisten mukana tanssihalliin ja jättänyt jäljelle vain elottoman ulkokuoren vailla mitään tunteita. Annoin yön säikeiden takertua ympärilleni, korvata näkyvän ulkokuoreni omalla, näkymättömällä pimeydellään sulauttaen minut yön varjoihin ja näin piilottaen kaikenlaisilta näkeviltä olennoilta.
Lähes kaikista taloista ympärilläni kajasti edes jonkinmoinen valo, ei pientä keittiönpöydälle jätettyä kynttilälyhtyä kummempaa. Löytyisikö tästä elottomasta paikasta ketään, joka voisi tai oikeastaan saisi kunnian tyydyttää minussa vellovan kirouksen hirmuisen nälän omalla, sakealla elämännesteellään. Sitten kuulin sen ainoan äänen, mitä olin odottanut jo pitkän aikaa, surullisen lempeän hyssyttelyn, jonka rakastava sävy auttoi selvästi pienen lapsen itkun loppumaan ja muuttamaan sen vain väsyneeksi nyyhkytykseksi.
Hiljaa lähestyin taloa, ehkä ruminta ja huonokuntoisinta, jonka tässä osassa tätä kaupunkia olin nähnyt. Sen natiseva ovi siirtyi helposti syrjään astuessani rikkoutuneen kynnyksen yli ja heti näin pienen, heiluvan valon leiskuvan keittiöstä ja heijastavan ruumiiltansa väsyneennäköisen naisenvarjon seinälle. Näin hauraiden, kohtaloonsa alistuneiden olkapäiden nousevan ja sitten hitaasti laskeutuvan syvän huokauksen saattelemana.
Keittiöstä hohkasi lempeää lämpöä ulospäin, kun sivuutin varjonnopeasti keittiön, äiti oli ilmeisesti lämmittämässä lapsellensa maitoa rasvatahraisella hellalla pahasta kärystä kärsivien, näkymättömien savukiehkuroiden tunkeutuessa nenääni.
Yhä kuulin saman nyyhkytyksen, saman rauhoittavan äänen, jonka vuoksi väsynyt nainen oli saanut nousta hereille keskellä yötä. Ihan, kuin hänellä ei olisi muita huolia, kuin tuo inisevä rääpäle! Tämän ajatuksen siivittämänä seisoinkin jo kohta huterahkon pinnasängyn vierellä ja tuijotin suoraan oudosti elehtivää pientä ihmistä. Annoin nälästä kiihkeiden silmieni katseen kohdistua suoraan vauvan omiin pikku tähtinappeihin ja kuiskasin nyt yhtäkkiä iloisesti hymyilevälle lapselle rauhoittavan sanan nostaessani hänet varovasti syliini, kuin hauraan pergamentin tai maljakon.
”Sinä olet sitten kaunis ihminen.”, kuiskasin ajatukseni huomaamattani ääneen ja samalla sisimmässäni toivoin tällaisten ajatusten katoavan petomaisesta, verenjanoisesta mielestäni ainiaaksi, vai oliko äitini ajatellut samoin hänen löytäessään minut?
Aivan sama, tiuskaisin itselleni pääni sisällä pieni itseiva ajatuksissani. Tämäkin vikisevä pentu on vain karjaa, elävä saalis, vain pala lihaa ja verta! Rauhoittava hiljaisuus levisi huoneeseen, edes keittiössä uurastavan äidin liedellä lämmittämä ruoka ei päästänyt ääntäkään, itse äidistä puhumattakaan. Hitaasti painoin huuleni lapsen ohuelle kaulan vierustalle ja suutelin viileän pehmyttä ihoa hellästi.
Tunsin selvästi pienen, mutta eloisan, haluttavan liikkeen lapsen ihon alla ja saatoin vain antaa vaistojeni tuudittaa hitaasti kulmahampaideni terävät kärjet suoraan tuon herkkupalan luokse. Kuulin vauvan inahtavan vain hieman, mutta tunsin nopeasti leviävän tärinänaallon hänen hauraassa kehossaan, kuin kutsuen apua joltakin todella tutulta henkilöltä. En irrottanut otettani edes kuullessani ohuiden saviastioiden päästämän, kolahtavan äänen niiden pirstoutuessa huoneen kynnykselle surullisen itkunpuuskan saattelemana.
”Mitä oikein teet hänelle? Päästä hänet!”, kuulin uhrini äidin kirkuvanmurheellisen pyynnön muutaman askeleen päästä. Hitaasti tunsin lapsen vähän elinvoiman virtaavan minuun ja tyydyttäen ikuisen janoni, mutta vain hetkiseksi. Nostin verestä punertavahampaiset kasvoni irti elottoman lapsen kaulalta ja annoin välinpitämättömästi velton ruumiin pudota käsistäni. Pienen, viattoman olennon ruskeahiuksinen pää tömähti puiselle lattialle kuvottavan läiskähdyksen seuraamana ja murheellisesti kirkaisevan äidin kyyneleiden täyttämien kasvojen murtuessa, näin pienen verilammikon leviävän lapsen pään alta.
Lapsensa menettänyt nainen ryntäsi suoraan jalkoihini lastansa kiihkeästi tavoitellen ja takoen nyrkeillään jalkojani väsyneesti, mutta silti samalla yrittäen koko sydämestään saada jotain aikaiseksi. Saatoin vain katsoa hirmutekoni jälkiä, kaikkea mitä siitä oli seurannut. Syvää murhetta, jo ennestään kurja perhe oli hajonnut nyt vain yksinäisen katkeraksi naiseksi, joka kenties tulee tappamaan itsensä jonkin ajan päästä. Minulle tämä oli jotain uutta, kuin vanhan uudistamista. Lapsen nuori, kirkas elämänneste oli tuntunut niin taivaalliselta kielelläni, se oli ollut jotain niin ihanaa.
Nyt, kun katsoin tuota sokkitilassa paikallansa värisevään avutonta naista, joka viimeisillä elämänhetkillänsäkin yritti tuudittaa jo menetettyä lastansa takaisin elämään, näky sai minut sylkäisemään ihmiskunnan heikkoudelle, kaikelle sille, miltä minut pelastettiin ja miltä minua varjeltiin.
Näin naisen murheen murtamat kasvot tuijottamassa tyhjyyteen samalla hänen vaaleiden käsiensä eläessä omaa elämäänsä ja tuudittaen vauvan harmahtavaa ruumista tukevasti. Piru periköön ihmiskunnan! On heidän oma vikansa, että omat heikkoja. Tuokin kuolemaa kerjäävä surkimus pääsisi aivan liian helpolla, jos vain yksinkertaisesti taittaisin hänen niskansa poikki. Ei, hän saa paatua omassa surussaan, joka vähitellen muuttuu sairaudeksi, mielenvikaisuudeksi, jonka kautta tuo kurja nainen ajautuu suoraan vain yhteen asiaan, ikuiseen kärsimykseen. Lupaan hänelle, että hän palaa takaisin kuolleesta.
Tässä hieman jatkoa, ei tosin juonellisesti, mutta kuitenkin tapahtumia. Kritiikki(rakentavaa mielellään).
Oletkos muuten lukenut sellaisen stoorin kuin 
.
)...