Fb: Morden 1
Lähetetty: Ke 09.06.2004 20:26
MORDEN:
Prologi
____________________________________________
”...tämä kaupunki saa maistaa Tzeentchin nyrkkiä...”
332 vuotta ennen Kaaoksen Myrskyä
Kaaoksen mustahaarniskainen ruhtinas seisoi kallioiden reunalla tähystäen Ardenheimia. Hän oli pitkä ja hänen ryhtinsä oli arvokas ja suora, toisin kuin yleensä Kaaossotureilla. Hän kantoi uutuuttaan hohtavia, yötä mustempia panssareitaan ylpeydellä jota näki kuninkaissa ja sotaruhtinaissa, kun he ovat voittoisia hankalassa tilanteessa. Morden oli sotaruhtinas, ja monien mielestä yksi mahtavimpia. Silti vain muutamat olivat koskaan kuulleet hänen nimensä.
Hänellä ei nimittäin ollut armeijaa. Mutta hän tiesi, että jonain päivänä hänellä olisi suurempi sotajoukko kuin mitä hän osaisi kuvitella.
Ardenheim ei ollut pieni kaupunki, mutta se oli merkityksetön ja vähäpätöinen. Se sijaitsi syrjässä, ja Keisarikunta ei välittänyt sen kohtalosta. Uhka tuli pohjoisesta – ja tämä uhka oli vielä vähäpätöinen. Morden tosin tiesi myös, että jonain päivänä tuo uhka olisi erittäin suuri ja suurenisi vielä entisestään, mikäli Keisarikunnan selustaan hyökättäisiin samanaikaisesti Ardenheimista käsin. Morden hymyili, ja hänen pitkä musta tukkansa liehui tuulen viuhtoessa sitä. Kaukaisuudessa Ardenheimin siniset liput heiluivat samalla lailla.
Morden käänsi läpitunkevan, tumman katseensa luutnanttiinsa, joka seisoi hänen takanaan. Calaneir oli hento ja laiha mies, joka oli kaikin puolin heikon näköinen. Hänen silmissään häälyi epävarma ja pelokas katse, ja hänen kätensä tärisivät rajusti kaiken aikaa. Hän säpsähteli jatkuvasti, kun tuuli tarttui hänen valkeaan, pitkään viittaansa.
”Me valtaamme Ardenheimin”, Morden ilmoitti tyynesti.
”Mutta herrani”, Calaneir änkytti, ”eihän – eihän meillä ole mitään mahdollisuuksia vallata kokonaista kaupunkia – ”
”Siihen vaaditaan uskoa”, Morden keskeytti hieman vihaisesti, ”ja älyä. Sitähän sinulta löytyy, vai kuinka?”
Calaneir nyökkäsi, edelleen väristen. Se oli aikoineen ärsyttänyt Mordenia suunnattomasti, mutta nyt hän ei välittänyt siitä. ”Tietenkin, herrani”, Calaneir vastasi. ”Mutta heillä on sotilaita – ja – ja enemmän sotilaita.”
”Siispä me emme taistele heitä vastaan”, Morden ärähti. ”Usko pois, Calaneir, yksikin mies voisi vallata isommankin kaupungin, ja kahdelle miehelle se on lastenleikkiä.”
”Niinkö, herrani?”
”Etkö usko? Tule siis katsomaan.”
Morden lähti laskeutumaan jyrkkää polkua. Calaneir seurasi häntä vapisten. Ei ehkä uskoisi, mutta kaksikko valtasi Ardenheimin vajaassa kuukaudessa.
Ardenheimin kaduilla ei koskaan ollut täyttä, mutta ei myöskään autiota. Kiireiset ihmiset kulkivat kivettyjä katuja, ja toiset juttelivat ja tekivät kauppoja kauppiaiden, jotka myivät moninaisia tuotteitaan kaduilla, kanssa. Monet kääntyivät kummissaan katsomaan, kun eriskummallinen kaksikko kulki ohitse. Toinen, haarniskoitu, kulki ylpeänä ja piittaamatta tuijottavista kaupunkilaisista. Toinen, heiveröisempi ja vanhempi, säikähteli mitättömiä ääniä ja kulki toisen miehen vanavedessä puristellen käsiään toisiaan vasten kuin yrittäen saada niiden jatkuvan tärinän lakkaamaan.
”Rauhoitu, Calaneir”, Morden mumisi. ”Ihmiset tuijottavat.”
”Mistä – mistähän se mahtaa johtua?” Calaneir änkytti.
He marssivat (ja hiipivät) kaupungin halki, kunnes tulivat Ardenheimin keskellä seisovan talon luo. Se seisoi suurena, kivisenä ja jähmeänä ison kukkulan huipulla, ja sen ympärillä talot kohosivat mäen rinteillä kuin tavoitellen talon korkeaa paikkaa. Se näytti isolta linnan tornilta joka seisoi kaupungin keskellä juurikaan sopimatta yhteen paljon pienempien rakennusten kanssa. Sen katto oli kuin kirkontorni, ja sen huipulla liehui Ardenheimin viiri.
Morden seisahtui talon juurelle ja katsoi viiriä. Calaneir näytti kauhistuneelta, ja hän vilkuili koko ajan alapuolella levittäytyvää kaupunkia.
”Pian tuon viirin tilalla jököttää Muutoksen merkki”, Morden totesi hiljaa. ”Tämä kaupunki saa maistaa Tzeentchin nyrkkiä.”
”Niinkö, herrani?” Calaneir kuiskasi.
”Pelkäätkö sinä korkeita paikkoja?” Morden tiuskahti epäuskoisesti tuijottaen luutnanttiaan.
”En – en – en tietenkään, herrani”, Calaneir sanoi vieläkin hiljempaa. Morden tuhahti ja kolkutti talon jykevään oveen. Se avautui oitis, ja sen takana seisoi luihu mies mustassa puvussa.
”Hyvää päivää, herrat”, hän sanoi nokka pystyssä. ”Minä olen Ardenheimin ruhtinaan Longeiren hovimestari Jörgen. Mitä asiaa teillä on ruhtinaalle?”
”Minä olen lordi Morden”, Morden sanoi. Hän oli Jörgeniä melko paljon pitempi, ja hovimestarin ylpeä asenne kutistui mustan haarniskan edessä. ”Tahdon keskustella Longeiren kanssa kiireellisistä ja tärkeistä asioista.”
Morden näki, että Jörgen empi hetken, vaikka mies piilottikin sen aika hyvin ilmeettömyytensä taakse. Sitten hovimestari sanoi: ”Käykää sisään.”
Ruhtinas Longeire oli vanha mies, mutta hänen silmissään tuikki älykkyys ja luja tahto. Hän katsoi Mordenia hieman epäluuloisena mutta kuunteli, mitä hänellä oli sanottavana.
Morden puhui Longeirelle suuresta vaarasta, joka uhkasi Ardenheimia. Hän kertoi, että etelässä kokoontui suuri örkkiarmeija joka marssisi kaupunkiin viikon sisällä. ”Teidän on valmistauduttava ja pyydettävä apua”, Morden sanoi. ”Muuten tuhoudutte.”
”Miksi minun pitäisi uskoa sanaakaan?” kysyi Longeire. ”Onko sinulla toddisteita?”
”Ei, mutta mikäli et usko sanojani, lähetä edes yksi tiedustelija etelään. Sitten saat itse selville, olenko oikeassa.”
Longeire harkitsi sanoja. Morden näki, että häntä ei ollut helppo huijata. Ruhtinas oli nähnyt ja kokenut paljon, eikä hän selvästikään luottanut mustaan haarniskaan sonnustautuneeseen mieheen. Mutta hänen väittämänsä olivat niin painavia, että ne oli pakko tarkistaa. Niinpä Longeire murahti myöntävän vastauksen, lähetti Mordenin ja Calaneirin majataloon ja antoi käskyn tutkia perusteellisesti Ardenheimin eteläpuoli.
Tiedustelijat palasivat nopeasti ja ilmoittivat, että kaupunkia lähestyi vaarallinen vihernahkojen armeija joka selvästi pyrki tuhoamaan Ardenheimin yllätyshyökkäyksellä. Longeire pettyi ymmärtäessään, että Morden oli puhunut totta, ja kutsui ruhtinaan luutnantteineen takaisin taloonsa. Morden selitti, että hän oli ollut matkalla länteen kun oli nähnyt armeijan ja tullut Ardenheimiin varoittamaan kaupunkia.
”Mutta tehtäväni lännessä ei ole tärkeä”, Morden selitti, ”ja en rakasta örkkejä. Osaan taistella, ja niinpä tarjoan teille apuani tulevassa piirityksessä.”
Longeire hyväksyi avun, vaikka hän ei vieläkään luottanut Mordeniin. Vaikka kaupungin muut korkea-arvoiset henkilöt olivat aivan vieressä, Longeire murahti Mordenille: ”Minä en luota sinuun, ja tiedän kyllä, minkä maan soturit kantavat kokomustia haarniskoita ja taikuuden tuulten merkkejä, saati Suuren Käärmeen kuvioita. Sinä et pyri auttamaan meitä vaan herraasi, joka vahtii tekemisiäsi pohjoisessa. Suuresta Sodasta ei koskaan ole niin kauaa, että vanha Longeire unohtaisi Kaaoksen palvelijat.”
”En tiedä, mistä puhut”, Morden totesi kohteliaasti ja liukkaasti, ja Longeire istui takaisin tuoliinsa. Läsnäolijat katsoivat häkeltyneinä tilannetta. He eivät kuitenkaan huomanneet, kuinka Morden hymyili ivallisesti Longeirelle.
Taistelu käytiin hyvin pian. Se olisi ollut toivoton, mikäli kaupunki ei olisi saanut ennakkovaroitusta, mutta nyt örkit menettivät tärkeimmän etunsa, yllätyksen. Morden suunnitteli Ardenheimin puolustukset yhdessä kaupunginkaartin päällikön kanssa, ja päällikkö yllättyi Mordenin strategisista kyvyistä. Lisäksi musta soturi niitti kunniaa itse taistelussa, ja Ardenheimin kaarti rohkaistui nähdessään hänen voimansa ja taitonsa.
Taistelu voitettiin siedettävin tappioin. Örkit ajettiin pakoon ja tuhottiin.
Pian sen jälkeen kaartin päällikkö ilmoitti Ardenheimille, että taistelun suurin sankari oli ruhtinas Morden, joka oli taistellut urhoollisesti ja kaiken lisäksi valmistanut kaupungin hyökkäykseen. ”Ilman tätä miestä meidät olisi lyöty”, hän selitti kansalle.
Sen jälkeen loppu oli lastenleikkiä.
219 vuotta ennen Kaaoksen Myrskyä
Morden Muuttumaton, Ardenheimin Ruhtinas, oli Keisarikunnan kaupunkien hallitsijoista yksi suurimpia. Oli ilmiselvää, että Sigmar suosi häntä, sillä aika ei tuntunut vaikuttavan häneen millään lailla vaikka hän oli johtanut Ardenheimia jo yli sata vuotta. Hänen ihonsa oli kenties kalpeampaa kuin ennen, ja ehkä hänen ruumiinsa oli laihempi kuin aikoinaan, mutta hänen silmiensä oveluus ja viisaus ei ollut himmennyt eikä hänen ryhtinsä ollut kadonnut. Calaneir, josta kukaan ei tiennyt juuri mitään, näyttäytyi kansalle hyvin harvoin, mutta huhuttiin että hän kärsi jostain taudista joka sai hänet tärisemään ja tuhosi hänen hermonsa.
Morden hallitsi kaupunkia oikeudenmukaisesti ja hyvin älykkäästi. Hän otti aina kaiken huomioon ja piti kansalaisia hyvässä turvassa. Kukaan ei kyseenalaistanut hänen päätöksiään, ja hänen auktoriteettinsa kävi vahvana kaikkien Ardenheimin asukkaiden yli. Mutta tavallinen ruhtinas hän ei ollut. Hän eristi kaupungin tehokkaasti muusta Keisarikunnasta, ja vaikka asukkaat tulivat hyvin toimeen toistensa kanssa, oli se silti outoa. Kaupunki sai ruokavaransa pelloilta ja karjasta, jota piisasi talojen tiheimmän piirin ulkopuolella, ja se ei juurikaan pitänyt yhteyttä muuhun Keisarikuntaan.
Monta kertaa kaupunkiin iski vihamielinen sotajoukko jostain Keisarikunnan ulkopuolelta, mutta joka kerta se kukistettiin ja voitettiin, ja aina lähes kokonaan Mordenin ansiosta. Vaikka hän olikin jo hyvin vanha, hän ratsasti aina itse taisteluun jonkin hevosen tai jopa aarnikotkan selässä, ja hänen soturin taitonsa eivät unohtuneet. Hänen vanha, musta haarniskansa oli yhä tallessa ja hän käytti sitä joka kerta taistelukentällä.
Ennen pitkää jotkut Mordenin alaiset alkoivat uskoa, että hän oli Sigmarin lähettämä lahja Ardenheimille. Nämä puheet eivät koskaan nousseet yleiseen tietoon, mutta ne eivät koskaan kokonaan kadonneetkaan.
Morden itse sen sijaan mietti kuumeisesti, miten hän kääntäisi kaupungin palvomaan Tzeentchiä, muutoksen valtiasta. Hän päätti aloittaa pienestä toiminnasta, joka kasvaisi ja nielisi Ardenheimin.
Niinpä hän eräänä iltana kutsui alati heikommaksi käyvän Calaneirin ja kysyi häneltä: ”Mitä olet puuhaillut viime vuosina, Calaneir?”
”Olen – olen hankkinut tietolähteitä ja – ja tunkeutunut kaupungin ytimeen”, luutnantti selosti. ”Kaikki Ard - Arden - Ardenheimin järjestöt ovat hallinnassani.”
”Erinomaista”, Morden vastasi ja ilkeä hymy karehti hänen vaaleilla kasvoillaan. Hän siveli värittömiä hiuksiaan mietteliäästi. ”Ala levittää kulttia. Aika on jo kypsä Tzeentchin vallata tämä kaupunki. Aloitamme kaupungin pohjasakasta ja annamme sitten muutoksen palvonnan levitä omaa tahtiaan. Meillä on vieläkin aikaa.”
Calaneir nyökkäsi (tai ehkä hänen kaulansa vain nyki hieman tavallista voimakkaammin), nousi ja lähti.
Seuraavan viikon aikana viranomaisten tietoon alkoi kiiriä huhuja oudoista riiteistä, joita suoritettiin joidenkin kaupunkilaisten keskuudessa. Niihin tietenkin suhtauduttiin epäluuloisesti, ja kun kävi ilmi että kyse oli harhaoppisesta vieraiden jumalten palvonnasta, alettiin kulttia tuhota. Mutta sen harjoittajia oli vaikea paljastaa, ja niinpä Tzeentchin palvonta alkoi yleistyä. Sille ei voitu tehdä oikein mitään, ja kun virkamiehetkin alkoivat tutkia salaoppeja, Morden tiesi mielessään että hän oli jälleen onnistunut. Niinpä hän päätti käyttää kaiken viekkautensa ja käännyttää koko Ardenheimin yhdellä nopealla iskulla. Hän kutsui luokseen kaikki Ardenheimin tärkeimmät henkilöt, kaikki joilla oli suurta valtaa, ja istutti heidät kokoussaliin eteensä. Morden teeskenteli vihaista ja epäluuloista, ja pamautti nyrkkinsä pöytään. Miehet hätkähtivät. Heitä oli vajaa tusina.
”Minä olen kuullut, että rakasta kaupunkiani koettelee kerettiläinen kultti. Tahdon kuulla kaiken siitä. Eivätkö kaupunkilaiset kumarra enää Sigmaria?”
Eräs mies, vanha ja oppinut Narglind, nousi seisomaan ja rykäisi. ”Ymmärrän suuttumuksesi, lordi Morden. Minä olen perehtynyt tähän kulttiin ja voin kertoa sinulle kaiken siitä.”
”Hyvä”, Morden murahti tuimasti, vaikka hän hymyili sisäänpäin. Hän olisi erottanut virstan päähän, että Narglind palvoi Tzeentchiä yhtä hartaasti kuin Morden itse.
Seurasi pitkä ja kaikenkattava luento Muutoksen jumalasta. Morden kuunteli suurella mielenkiinnolla, ja hänen oli tunnustettava itselleen että hän kuuli nyt asioita, joita ei itse asiassa ollut itsekään tiennyt aiemmin. Eniten häntä kuitenkin kiinnosti Narglindin oma näkökulma Teiden Kääntäjään. Mies kertoi jumalasta toivon ja ilon nostattajana eikä uhkana. Hän valotti sitä vallan määrää, joka Tzeentchin palvelijoilla oli, kertoi jumalan suurista voimista, ja uskalsi jopa väittää että Sigmarin palvelijat eivät konsanaan näkisi samankaltaista loistoa kuin Tzeentchin palvelijat.
Morden totesi: ”Tuntuu siltä, että tämä kultti, joka Ardenheimin on vallannut, ei olekaan aivan vääräuskoinen. Itse asiassa minusta tuntuu, että Tzeentchin palvojat näyttäisivät seuraavat lähes samoja oppeja kuin Sigmarin. Mitä pahaa voisi seurata näin jalomielisen jumalan rukoilemisesta?”
Tähän tietenkin suhtauduttiin alkuun epäilevästi, mutta kun Morden antoi Tzeentchin palvonnalle täyden tukensa, ei kestänyt kauaakaan kun Sigmarin merkkien tilalle ilmestyivät kiemurtelevat muutoksen käärmeet.
141 vuotta ennen Kaaoksen Myrskyä
Tzeentchin palvonta pysyi hämmästyttävän puhdasoppisena, ja Morden – jota nykyään oltiin jo alettu kutsua Morden Kuolemattomaksi – piti visusti huolen siitä, että muu Keisarikunta ei saanut vihiä Ardenheimin muutoksesta. Se onnistui ihmeellisen hyvin, ja Kaaoksen ruhtinas alkoi jo miettiä, miksi kukaan ei ollut tehnyt tätä aiemmin. Jos jokaiseen Keisarikunnan kaupunkiin olisi tehty samanlainen isku yksitellen, olisi valtakunta tuhoutunut sisältäpäin ennen kuin Sota ehtisi edes alkaa. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä – Morden tiesi että Archaonin invaasion alkuun ei olisi enää kovin pitkää aikaa. Silloin Ardenheimin joukot auttaisivat Melekhiä parhaansa mukaan kiertämällä Tzeentchin Esitaistelijan vihollisten selustaan.
Ardenheimin asukkaat elivät jokapäiväistä elämäänsä samalla lailla kuin sata vuotta aiemmin, paitsi että nyt he rukoilivat Tzeentchiä eivätkä Sigmaria, ja heidän ajatuksensa eivät pyörineet kaksipäisen komeetan kunnioittamisessa vaan maailman muuttamisessa. He tiesivät nyt sen, minkä Morden ja Calaneir olivat tienneet jo pitkän aikaa: kaikki muotoutui ja muuttui koko ajan, ja ihmisten tulisi vain sopeutua siihen, sopeutua Kaaoksen vuoria hiovaan mahtiin. Ennen pitkää Tzeentch, Ajan Valtias, hallitsisi yksin kaikkea, sillä hänellä oli enemmän aikaa odottaa kuin kenelläkään muulla. Hän oli tulevaisuuden kuningas, ja kun hänen aikansa koittaisi, ne, jotka olivat uskollisia hänelle, palkittaisiin.
Sitten, kun aikaa oli kulunut jo niin paljon että Ardenheimin asukkaat alkoivat pitää Mordenia itsensä Tzeentchin lähettämänä – missä he osuivat itse asiassa aika oikeaan – tapahtui jotain mitä Morden ei ollut odottanut.
Hän kuuli Slaaneshin lähestyvästä armeijasta niin myöhään sen vuoksi, ettei hän saanut juuri minkäänlaisia tietoja Ardenheimin ulkopuolelta. Morden ei tahtonut päästää ketään pois kaupungista, ja niinpä valtaisa armeija pääsi melkein Ardenheimia ympäröivien peltojen laidoille ennen kuin se huomattiin ja sana kiiri Mordenille. Kuullessaan armeijan koosta hän hätääntyi sisältäpäin, mutta kätki sen taitavasti. Hän nousi seisomaan ja alkoi varustaa kaupunkia niin pikaisesti kuin ehti. Hän lähetti Calaneirin etsimään Tzeentchin papit ja alkoi itse koota kaupungin kaartia keskusaukiolle.
”Taistelu uhkaa meitä”, hän sanoi. ”Nyt, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, meitä kohtaa todellinen vaara. Ardenheim on tuhon partaalla, sillä Slaaneshin, Kaaoksen mustan ruhtinaan armeijat marssivat meitä kohti. En tiedä, mitä ne aikovat, enkä tiedä pärjäämmekö me niille.” Sotilaat kyräilivät toisiaan hermostuneina, näpelöiden aseitaan ja toistellen huomaamattomia pakkoliikkeitä. ”Mutta jos meidän uskomme Tzeentchiin, Muutoksen Jumalaan, on tarpeeksi vahvaa, me voitamme kyllä tunkeutujat. Teiden Kääntäjä suojelee meitä. Taistoon, Ardenheimin puolustajat!”
Tämä puhe tietenkin valoi sotilaisiin hieman taistelutahtoa, ja he seurasivat sankoin joukoin ruhtinastaan. Morden johti heidät ulos kaupungista, niityille. Sitten hän kutsui Calaneirin ja velhot luokseen. Heitä oli paljon, sillä olihan Tzeentch taikuuden tuulten mestari. He ryhmittäytyivät sotureiden keskelle ja heidän taakseen ja alkoivat valmistella loitsujaan. Tuulenpuhuri kiiri miesten yli saaden heidät värisemään kylmästä. Morden katsoi ylpeänä armeijaansa, joka kantoi nyt sinisiä ja kultaisia varusteita. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut demoneita komennossaan. Sitten hän toivoi, että vihollisella ei ollut niitä.
Slaaneshin sotajoukko saapui pian, ja kävi heti selväksi ettei sillä ollut ystävällismielisiä aikeita. Soturit olivat sonnustautuneet purppuranvärisiin haarniskoihin, ja heidän valkeat viittansa ja pitkät paidanhelmansa liehuivat viiman tarttuessa niihin. He kantoivat mitä moninaisimpia aseita, joita he pitelivät kaksin käsin. Julmat väkäset ja sahalaitaiset kaaret välkkyivät auringonpaisteessa. Tuuli puhalsi pilviä ja repi ne äänettömästi riekaleiksi. Metallinen rengaspanssarien hölskyntä täytti ilman, kun Slaaneshin Kaaossoturit marssivat eteenpäin. Morden katseli lippuja, joihin oli kuvattu mitä moninaisimpia kuvia ja merkkejä, joista jotkut eivät olisi sopineet pienten – tai edes kovin isojen lasten nähtäviksi, sekä miesten rivistöjä jotka jatkuivat pitkälle sekä vasemmalle että oikealle. Hän näki heti, että kaaossotureita oli enemmän kuin Ardenheimin kaartia, ja lisäksi he olivat paljon voimakkaampia taistelijoita.
Morden kääntyi ympäri ja katsoi edessään seisovia horjuvia miehiä. Hän kohotti oman miekkansa ja huusi: ”Minä olen hallinnut Ardenheimia melkein kaksisataa vuotta, enkä ole nähnyt vihollista jota en ole päihittänyt! Hyökkäykseen!”
Hän lähti juoksemaan karjuen kohti Slaaneshin armeijaa, ja oli helpottunut kuullessaan miestensä äänet kun nämä juoksivat hänen peräänsä koko vahvuudellaan. Armeijat lähestyivät toisiaan, ja nyt Slaaneshinkin soturit lähtivät kevyeen juoksuun välittämättä painavista haarniskoistaan.
Juuri ennen kuin eturivit kohtasivat, Calaneir ja muut velhot iskivät. Taivaalta alkoi sataa tulta etummaisten Slaaneshin soturien niskaan. Liekehtivät kimpaleet kimpoilivat heidän haarniskoistaan ja syöksyivät heidän päälleen. He kouristelivat iskujen alla ja moni vajosi maahan haarniska kolhuilla. Jotkut, jotka eivät kantaneet kypärää, saivat tulipallon suoraan päähänsä ja kuolivat siihen paikkaan.
”Varokaa!” Morden karjaisi omille miehilleen. ”Välttäkää tulta! Se syövyttää haarniskoita!”
Niin se todellakin teki. Kun tulisade jatkui ja jatkui, alkoivat vammat pahentua. Tuli pureutui metallin läpi aivan kuin olisi polttanut hitaasti paksua pahvia. Sitten se upposi Slaaneshin miesten lihaan. He karjuivat tuskissaan. Jokainen, johon osui, kuoli hitaasti ja tuskissaan. Ardenheimin kaarti kiersi nopeasti sen alueen, jolle tuli satoi, ja hyökkäsi loppujen kimppuun. Kaaossotureita oli silti liikaa, ja he voittivat monta kaartilaista heti kun tulivat näiden kanssa vastatusten. Heidän aseensa tekivät tuhoisaa jälkeä kevyesti varustautuneiden kaartilaisten keskellä, ja kaartilaisten lyhyet miekat puolestaan eivät pureutuneet kaaossotureiden paksujen haarniskoiden läpi.
Morden itse sen sijaan oli varustautunut ainakin yhtä raskaasti kuin Slaaneshin soturitkin, ja hän taisteli heitäkin nopeammin ja voimakkaammin. Kaaossoturit eivät olleet hänelle helppo vastus, mutta voitettavissa oleva kylläkin. Hän löi heitä maahan saamatta itse muuta kuin naarmuja ja lommoja yönmustaan panssariinsa. Hänen miekkansa sivalsi läpi purppuraisen teräksen kuin se olisi ollut metallileikkuri, ja hän käytteli sitä niin nopeasti että se maksoi takaisin paljon tappioita, joita kaartilaiset kärsivät alakynnessä ollessaan. Sitten hän alkoi metsästää lippuja. Kun hän näki jossain lähellään Slaaneshin suuren, tuulessa hulmuavan lipun, hän raivasi tiensä sen luokse, surmasi sen kantajan ja turmeli lipun kaartilaisten silmien edessä. Se oli melkoisen näyttävää, varsinkin kun hän teki sen viidettä kertaa, mutta se näytti vain kasvattavan Slaaneshin Kaaossoturien raivoa.
Morden tarttui suureen, neliskulmaiseen lippuun, otti sen varren poikittain käsiinsä ja iski sen karjaisten poikki metallin peittämää reittään vasten. Sitten hän otti kiinni lipun varren tyvestä ja kastoi lipun yhteen pieneen tulipalloon, joka makasi maassa lepattaen. Tuli otti heti kiinni kankaaseen ja levisi. Morden kohotti lipun korkealle, niin että mahdollisimman moni saattoi nähdä sen. Lippu paloi poroksi ja rojahti sitten maahan. Kohta se oli pelkkää tuhkaa.
Taistelu oli kuitenkin tuomittu hävittäväksi.
Vaikka kaartilaiset taistelivat kaikella innolla ja voimalla, jotka heistä löytyi, eivät he silti vetäneet vertoja Kaaossotureille, vaikka heitä olisi ollut enemmänkin. Ja vaikka Tzeentchin papit räiskivät tulta vihollisten niskaan, eivät näiden rivit harventuneet millään tarpeeksi. Viimein makasi moni kaartilainen kuolleena maassa ja loput pakotettiin perääntymään. Vain Mordenia ei saatu aisoihin. Musta ruhtinas kulki sotureiden keskellä kuin metallinen kuolemanpyörre. Hän silpoi vihollistensa haarniskat tuusannuuskaksi ja tappoi heidät samoilla sivalluksilla.
Sitten maa äkkiä tärähti. Morden käännähti ympäri niin vikkelästi kuin haarniskassaan saattoi.
Morden tunnisti demonin kun sellaisen näki, mutta Salaisuuksienpitäjä oli hänelle uusi olio. Hän kuitenkin arvasi nopeasti, että kyseessä oli Slaaneshin Suurdemoni. Sen vartalo oli lähes alaston, ja sen iho kuulsi maidonvalkeana. Sillä oli kaksi paria käsiä, joista toisessa oli sormet ja toisessa parissa valtaisat sakset, ikään kuin norsun kokoiseksi venähtäneellä hummerilla. Salaisuuksienpitäjä puristi kädessään kahden miehen mittaista, kaksiteräistä lyömämiekkaa, ja sen suippoa päätä koristi kaksi valtavan suurta sarvea, jotka tähtäsivät kohti taivaankantta. Demonin varjo peitti useamman kuin yhden Kaaossoturin. Morden tuijotti olentoa täynnä ihmetystä. Hän ei voinut kuin ihailla sitä, kuin se olisi ollut kaunein asia mitä hän oli ikinä nähnyt, vaikka sydämessään hän kammoksui ja inhosi tuota irvokasta hirviötä. Se liikkui ketterästi ja nopeasti, ja sen kirkkaissa silmissä välkkyi ikiaikainen viisaus.
Demoni ei kiinnittänyt juurikaan huomiota taisteluun vaan suuntasi suoraan Mordenia kohden. Se seisoi hänen edessään tornin lailla, ja katsoi suoraan häneen. Se oli monta kertaa hänen korkuisensa.
”Tzeentchin soturi Morden”, Salaisuuksienpitäjä sanoi. Sen ääni kuulosti oudon pehmeältä, ja sen kuunteleminen oli samalla tavoin miellyttävää kuin hienon musiikin kuunteleminen. ”Minä olen Ash’Torah, Slaaneshin Suurdemoni. Monella nimellä me kuljemme maan päällä, mutta sinua tuskin kiinnostaa niiden kaikkien kuuleminen.”
”Mitä tahdot, Tuskanahmija?” Morden ärähti kamppaillen houkutusta vastaan. Taistelu taukosi hänen ympärillään.
”Sinut”, Ash’Torah vastasi ilmeisen rehellisesti. ”Minut on lähetetty ottamaan Ardenheim, mutta sinun ei sitä tarvitse jättää. Olet jo hävinnyt taistelun, kuten näet. Tämä kaupunki kuuluu nyt Slaaneshille eikä Tzeentchille. Minä tarjoan sinulle Slaaneshin lordin arvonimeä. Tahdotko nautintoa vai kidutusta? Sillä Slaaneshille kuuluvat molemmat.”
”Minä olen Tzeentchin”, Morden vastasi uhmakkaasti.
Ash’Torah nauroi vastaukseksi. ”Todellakin!” se huudahti. Miehet ympärillä värähtivät. ”Mutta oletko koskaan miettinyt sanojen merkitystä? Sinä kuulut Tzeentchille, etkä itsellesi. Ajan Valtias ei välitä kohtalostasi, sillä häntä kiinnostaa vain tulevaisuus. Hän voisi heittää sinut pois kuin roskasäkin. Vain Slaaneshin valtaan kuuluu antaa sinulle palkkio etukäteen. Vain Hän voi antaa sinulle sen rajattoman nautinnon jota jokainen ihminen janoaa. Slaanesh paljastaa sinulle sen, mitä sydämesi eniten halajaa, sen, mitä Tzeentch ei ole uskaltanut sinulle kertoa.”
”Mitä?” kysyi Morden ivallisesti, vaikka hän kuuli sanoissa totuuttakin. ”Mitä minun sydämeni halajaa, demoni?” Hän ei todellakaan odottanut, että kuulisi sen vastauksen, joka hänen mieltään todella painoi.
”Sinä et tunne menneisyyttäsi”, Ash’Torah vastasi ja voima uhkui sen äänestä. ”Tzeentch hallitsee tulevaisuutta, mutta hän ei siltikään ymmärrä että tulevaisuus kumpuaa menneisyydestäsi. Sinä, lordi Morden, et tunne itseäsi, ja se on ominaisuus joka ei sovi Tzeentchin ruhtinaille.”
Morden ei edes yrittänyt väittää vastaan. Hän tiesi, että Salaisuuksienpitäjä oli oikeassa. Koko pitkän ikänsä Morden oli vain raatanut Teiden Kääntäjän kunnian eteen, eikä hän koskaan ollut kuullut itsestään. Niinpä hänen menneisyytensä oli jäänyt vainoamaan häntä. Ensimmäinen asia, jonka hän muisti, oli barbaarikuningas Kurgaonin linna, jossa hän oli kasvanut mieheksi. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, mistä hän oli sinne tullut, vaikka olikin aina ollut selvää, että pohjoisen barbaari hän ei ollut.
”Tahdotko kuulla?” demoni jatkoi. Morden oli huomaavinaan hienoista ivaa sen äänessä.
”Tahdon”, hän vastasi hädin tuskin kuuluvalla äänellä.
Sillä hetkellä Tzeentchin valta Ardenheimissa murtui. Morden käytännöllisesti katsoen antautui, Slaaneshin sotajoukko valtasi kaupungin ja Ash’Torah syrjäytti Calaneirin Mordenin palvelijana. Calaneir jäi kaupunkiin, mutta häntä ei oikeastaan nähty enää ikinä. Myöhemmin hän johti pientä Tzeentchin kulttia Ardenheimissa, mutta se ei koskaan enää noussut. Slaanesh sai kaupungin otteeseensa, ja kaikki sen asukkaat käännytettiin nopeasti ja tehokkaasti palvomaan piinan ja nautinnon jumalaa. Ardenheim sai nopeasti huomata sen olevan paljon palkitsevampaa kuin Tzeentchin palvonta. Kaupungista tuli Slaaneshin vallan tärkein keskus Keisarikunnassa, ja siellä ei oikeastaan muuttunut olennaisesti mikään muu kuin Kaaoksen jumala, jota siellä palvottiin. Sotilaallista voimaa se alkoi saada enemmän kuin koskaan, ja sadan vuoden päästä Ardenheimin armeija oli lähes yhtä suuri kuin Sortsvinaerin Styrkaarin.
Ja entäpä Goethe Ernythson, jonka Tzeentchin demoni varasti kehdosta lapsena, ja joka myöhemmin tunnettiin Ardenheimin ainoana ruhtinaana Morden Kuolemattomana? Hän hallitsi Slaaneshin kaupunkia ja kaupungin sotajoukkoa yhdessä Ash’Torahin kanssa vielä pitkään. Saatuaan tietää menneisyydestään hän alkoi vihata sydämensä pohjasta Tzeentchiä, ja kerrotaankin että hän omisti monta vuotta ryöstäjänsä etsimiselle. Mutta sitä ei tiedetä, löysikö hän demoni Karman, joka kauan sitten murhasi hänen äitinsä ja vei hänet Tzeentchille.
Jatkuu...
Prologi
____________________________________________
”...tämä kaupunki saa maistaa Tzeentchin nyrkkiä...”
332 vuotta ennen Kaaoksen Myrskyä
Kaaoksen mustahaarniskainen ruhtinas seisoi kallioiden reunalla tähystäen Ardenheimia. Hän oli pitkä ja hänen ryhtinsä oli arvokas ja suora, toisin kuin yleensä Kaaossotureilla. Hän kantoi uutuuttaan hohtavia, yötä mustempia panssareitaan ylpeydellä jota näki kuninkaissa ja sotaruhtinaissa, kun he ovat voittoisia hankalassa tilanteessa. Morden oli sotaruhtinas, ja monien mielestä yksi mahtavimpia. Silti vain muutamat olivat koskaan kuulleet hänen nimensä.
Hänellä ei nimittäin ollut armeijaa. Mutta hän tiesi, että jonain päivänä hänellä olisi suurempi sotajoukko kuin mitä hän osaisi kuvitella.
Ardenheim ei ollut pieni kaupunki, mutta se oli merkityksetön ja vähäpätöinen. Se sijaitsi syrjässä, ja Keisarikunta ei välittänyt sen kohtalosta. Uhka tuli pohjoisesta – ja tämä uhka oli vielä vähäpätöinen. Morden tosin tiesi myös, että jonain päivänä tuo uhka olisi erittäin suuri ja suurenisi vielä entisestään, mikäli Keisarikunnan selustaan hyökättäisiin samanaikaisesti Ardenheimista käsin. Morden hymyili, ja hänen pitkä musta tukkansa liehui tuulen viuhtoessa sitä. Kaukaisuudessa Ardenheimin siniset liput heiluivat samalla lailla.
Morden käänsi läpitunkevan, tumman katseensa luutnanttiinsa, joka seisoi hänen takanaan. Calaneir oli hento ja laiha mies, joka oli kaikin puolin heikon näköinen. Hänen silmissään häälyi epävarma ja pelokas katse, ja hänen kätensä tärisivät rajusti kaiken aikaa. Hän säpsähteli jatkuvasti, kun tuuli tarttui hänen valkeaan, pitkään viittaansa.
”Me valtaamme Ardenheimin”, Morden ilmoitti tyynesti.
”Mutta herrani”, Calaneir änkytti, ”eihän – eihän meillä ole mitään mahdollisuuksia vallata kokonaista kaupunkia – ”
”Siihen vaaditaan uskoa”, Morden keskeytti hieman vihaisesti, ”ja älyä. Sitähän sinulta löytyy, vai kuinka?”
Calaneir nyökkäsi, edelleen väristen. Se oli aikoineen ärsyttänyt Mordenia suunnattomasti, mutta nyt hän ei välittänyt siitä. ”Tietenkin, herrani”, Calaneir vastasi. ”Mutta heillä on sotilaita – ja – ja enemmän sotilaita.”
”Siispä me emme taistele heitä vastaan”, Morden ärähti. ”Usko pois, Calaneir, yksikin mies voisi vallata isommankin kaupungin, ja kahdelle miehelle se on lastenleikkiä.”
”Niinkö, herrani?”
”Etkö usko? Tule siis katsomaan.”
Morden lähti laskeutumaan jyrkkää polkua. Calaneir seurasi häntä vapisten. Ei ehkä uskoisi, mutta kaksikko valtasi Ardenheimin vajaassa kuukaudessa.
Ardenheimin kaduilla ei koskaan ollut täyttä, mutta ei myöskään autiota. Kiireiset ihmiset kulkivat kivettyjä katuja, ja toiset juttelivat ja tekivät kauppoja kauppiaiden, jotka myivät moninaisia tuotteitaan kaduilla, kanssa. Monet kääntyivät kummissaan katsomaan, kun eriskummallinen kaksikko kulki ohitse. Toinen, haarniskoitu, kulki ylpeänä ja piittaamatta tuijottavista kaupunkilaisista. Toinen, heiveröisempi ja vanhempi, säikähteli mitättömiä ääniä ja kulki toisen miehen vanavedessä puristellen käsiään toisiaan vasten kuin yrittäen saada niiden jatkuvan tärinän lakkaamaan.
”Rauhoitu, Calaneir”, Morden mumisi. ”Ihmiset tuijottavat.”
”Mistä – mistähän se mahtaa johtua?” Calaneir änkytti.
He marssivat (ja hiipivät) kaupungin halki, kunnes tulivat Ardenheimin keskellä seisovan talon luo. Se seisoi suurena, kivisenä ja jähmeänä ison kukkulan huipulla, ja sen ympärillä talot kohosivat mäen rinteillä kuin tavoitellen talon korkeaa paikkaa. Se näytti isolta linnan tornilta joka seisoi kaupungin keskellä juurikaan sopimatta yhteen paljon pienempien rakennusten kanssa. Sen katto oli kuin kirkontorni, ja sen huipulla liehui Ardenheimin viiri.
Morden seisahtui talon juurelle ja katsoi viiriä. Calaneir näytti kauhistuneelta, ja hän vilkuili koko ajan alapuolella levittäytyvää kaupunkia.
”Pian tuon viirin tilalla jököttää Muutoksen merkki”, Morden totesi hiljaa. ”Tämä kaupunki saa maistaa Tzeentchin nyrkkiä.”
”Niinkö, herrani?” Calaneir kuiskasi.
”Pelkäätkö sinä korkeita paikkoja?” Morden tiuskahti epäuskoisesti tuijottaen luutnanttiaan.
”En – en – en tietenkään, herrani”, Calaneir sanoi vieläkin hiljempaa. Morden tuhahti ja kolkutti talon jykevään oveen. Se avautui oitis, ja sen takana seisoi luihu mies mustassa puvussa.
”Hyvää päivää, herrat”, hän sanoi nokka pystyssä. ”Minä olen Ardenheimin ruhtinaan Longeiren hovimestari Jörgen. Mitä asiaa teillä on ruhtinaalle?”
”Minä olen lordi Morden”, Morden sanoi. Hän oli Jörgeniä melko paljon pitempi, ja hovimestarin ylpeä asenne kutistui mustan haarniskan edessä. ”Tahdon keskustella Longeiren kanssa kiireellisistä ja tärkeistä asioista.”
Morden näki, että Jörgen empi hetken, vaikka mies piilottikin sen aika hyvin ilmeettömyytensä taakse. Sitten hovimestari sanoi: ”Käykää sisään.”
Ruhtinas Longeire oli vanha mies, mutta hänen silmissään tuikki älykkyys ja luja tahto. Hän katsoi Mordenia hieman epäluuloisena mutta kuunteli, mitä hänellä oli sanottavana.
Morden puhui Longeirelle suuresta vaarasta, joka uhkasi Ardenheimia. Hän kertoi, että etelässä kokoontui suuri örkkiarmeija joka marssisi kaupunkiin viikon sisällä. ”Teidän on valmistauduttava ja pyydettävä apua”, Morden sanoi. ”Muuten tuhoudutte.”
”Miksi minun pitäisi uskoa sanaakaan?” kysyi Longeire. ”Onko sinulla toddisteita?”
”Ei, mutta mikäli et usko sanojani, lähetä edes yksi tiedustelija etelään. Sitten saat itse selville, olenko oikeassa.”
Longeire harkitsi sanoja. Morden näki, että häntä ei ollut helppo huijata. Ruhtinas oli nähnyt ja kokenut paljon, eikä hän selvästikään luottanut mustaan haarniskaan sonnustautuneeseen mieheen. Mutta hänen väittämänsä olivat niin painavia, että ne oli pakko tarkistaa. Niinpä Longeire murahti myöntävän vastauksen, lähetti Mordenin ja Calaneirin majataloon ja antoi käskyn tutkia perusteellisesti Ardenheimin eteläpuoli.
Tiedustelijat palasivat nopeasti ja ilmoittivat, että kaupunkia lähestyi vaarallinen vihernahkojen armeija joka selvästi pyrki tuhoamaan Ardenheimin yllätyshyökkäyksellä. Longeire pettyi ymmärtäessään, että Morden oli puhunut totta, ja kutsui ruhtinaan luutnantteineen takaisin taloonsa. Morden selitti, että hän oli ollut matkalla länteen kun oli nähnyt armeijan ja tullut Ardenheimiin varoittamaan kaupunkia.
”Mutta tehtäväni lännessä ei ole tärkeä”, Morden selitti, ”ja en rakasta örkkejä. Osaan taistella, ja niinpä tarjoan teille apuani tulevassa piirityksessä.”
Longeire hyväksyi avun, vaikka hän ei vieläkään luottanut Mordeniin. Vaikka kaupungin muut korkea-arvoiset henkilöt olivat aivan vieressä, Longeire murahti Mordenille: ”Minä en luota sinuun, ja tiedän kyllä, minkä maan soturit kantavat kokomustia haarniskoita ja taikuuden tuulten merkkejä, saati Suuren Käärmeen kuvioita. Sinä et pyri auttamaan meitä vaan herraasi, joka vahtii tekemisiäsi pohjoisessa. Suuresta Sodasta ei koskaan ole niin kauaa, että vanha Longeire unohtaisi Kaaoksen palvelijat.”
”En tiedä, mistä puhut”, Morden totesi kohteliaasti ja liukkaasti, ja Longeire istui takaisin tuoliinsa. Läsnäolijat katsoivat häkeltyneinä tilannetta. He eivät kuitenkaan huomanneet, kuinka Morden hymyili ivallisesti Longeirelle.
Taistelu käytiin hyvin pian. Se olisi ollut toivoton, mikäli kaupunki ei olisi saanut ennakkovaroitusta, mutta nyt örkit menettivät tärkeimmän etunsa, yllätyksen. Morden suunnitteli Ardenheimin puolustukset yhdessä kaupunginkaartin päällikön kanssa, ja päällikkö yllättyi Mordenin strategisista kyvyistä. Lisäksi musta soturi niitti kunniaa itse taistelussa, ja Ardenheimin kaarti rohkaistui nähdessään hänen voimansa ja taitonsa.
Taistelu voitettiin siedettävin tappioin. Örkit ajettiin pakoon ja tuhottiin.
Pian sen jälkeen kaartin päällikkö ilmoitti Ardenheimille, että taistelun suurin sankari oli ruhtinas Morden, joka oli taistellut urhoollisesti ja kaiken lisäksi valmistanut kaupungin hyökkäykseen. ”Ilman tätä miestä meidät olisi lyöty”, hän selitti kansalle.
Sen jälkeen loppu oli lastenleikkiä.
219 vuotta ennen Kaaoksen Myrskyä
Morden Muuttumaton, Ardenheimin Ruhtinas, oli Keisarikunnan kaupunkien hallitsijoista yksi suurimpia. Oli ilmiselvää, että Sigmar suosi häntä, sillä aika ei tuntunut vaikuttavan häneen millään lailla vaikka hän oli johtanut Ardenheimia jo yli sata vuotta. Hänen ihonsa oli kenties kalpeampaa kuin ennen, ja ehkä hänen ruumiinsa oli laihempi kuin aikoinaan, mutta hänen silmiensä oveluus ja viisaus ei ollut himmennyt eikä hänen ryhtinsä ollut kadonnut. Calaneir, josta kukaan ei tiennyt juuri mitään, näyttäytyi kansalle hyvin harvoin, mutta huhuttiin että hän kärsi jostain taudista joka sai hänet tärisemään ja tuhosi hänen hermonsa.
Morden hallitsi kaupunkia oikeudenmukaisesti ja hyvin älykkäästi. Hän otti aina kaiken huomioon ja piti kansalaisia hyvässä turvassa. Kukaan ei kyseenalaistanut hänen päätöksiään, ja hänen auktoriteettinsa kävi vahvana kaikkien Ardenheimin asukkaiden yli. Mutta tavallinen ruhtinas hän ei ollut. Hän eristi kaupungin tehokkaasti muusta Keisarikunnasta, ja vaikka asukkaat tulivat hyvin toimeen toistensa kanssa, oli se silti outoa. Kaupunki sai ruokavaransa pelloilta ja karjasta, jota piisasi talojen tiheimmän piirin ulkopuolella, ja se ei juurikaan pitänyt yhteyttä muuhun Keisarikuntaan.
Monta kertaa kaupunkiin iski vihamielinen sotajoukko jostain Keisarikunnan ulkopuolelta, mutta joka kerta se kukistettiin ja voitettiin, ja aina lähes kokonaan Mordenin ansiosta. Vaikka hän olikin jo hyvin vanha, hän ratsasti aina itse taisteluun jonkin hevosen tai jopa aarnikotkan selässä, ja hänen soturin taitonsa eivät unohtuneet. Hänen vanha, musta haarniskansa oli yhä tallessa ja hän käytti sitä joka kerta taistelukentällä.
Ennen pitkää jotkut Mordenin alaiset alkoivat uskoa, että hän oli Sigmarin lähettämä lahja Ardenheimille. Nämä puheet eivät koskaan nousseet yleiseen tietoon, mutta ne eivät koskaan kokonaan kadonneetkaan.
Morden itse sen sijaan mietti kuumeisesti, miten hän kääntäisi kaupungin palvomaan Tzeentchiä, muutoksen valtiasta. Hän päätti aloittaa pienestä toiminnasta, joka kasvaisi ja nielisi Ardenheimin.
Niinpä hän eräänä iltana kutsui alati heikommaksi käyvän Calaneirin ja kysyi häneltä: ”Mitä olet puuhaillut viime vuosina, Calaneir?”
”Olen – olen hankkinut tietolähteitä ja – ja tunkeutunut kaupungin ytimeen”, luutnantti selosti. ”Kaikki Ard - Arden - Ardenheimin järjestöt ovat hallinnassani.”
”Erinomaista”, Morden vastasi ja ilkeä hymy karehti hänen vaaleilla kasvoillaan. Hän siveli värittömiä hiuksiaan mietteliäästi. ”Ala levittää kulttia. Aika on jo kypsä Tzeentchin vallata tämä kaupunki. Aloitamme kaupungin pohjasakasta ja annamme sitten muutoksen palvonnan levitä omaa tahtiaan. Meillä on vieläkin aikaa.”
Calaneir nyökkäsi (tai ehkä hänen kaulansa vain nyki hieman tavallista voimakkaammin), nousi ja lähti.
Seuraavan viikon aikana viranomaisten tietoon alkoi kiiriä huhuja oudoista riiteistä, joita suoritettiin joidenkin kaupunkilaisten keskuudessa. Niihin tietenkin suhtauduttiin epäluuloisesti, ja kun kävi ilmi että kyse oli harhaoppisesta vieraiden jumalten palvonnasta, alettiin kulttia tuhota. Mutta sen harjoittajia oli vaikea paljastaa, ja niinpä Tzeentchin palvonta alkoi yleistyä. Sille ei voitu tehdä oikein mitään, ja kun virkamiehetkin alkoivat tutkia salaoppeja, Morden tiesi mielessään että hän oli jälleen onnistunut. Niinpä hän päätti käyttää kaiken viekkautensa ja käännyttää koko Ardenheimin yhdellä nopealla iskulla. Hän kutsui luokseen kaikki Ardenheimin tärkeimmät henkilöt, kaikki joilla oli suurta valtaa, ja istutti heidät kokoussaliin eteensä. Morden teeskenteli vihaista ja epäluuloista, ja pamautti nyrkkinsä pöytään. Miehet hätkähtivät. Heitä oli vajaa tusina.
”Minä olen kuullut, että rakasta kaupunkiani koettelee kerettiläinen kultti. Tahdon kuulla kaiken siitä. Eivätkö kaupunkilaiset kumarra enää Sigmaria?”
Eräs mies, vanha ja oppinut Narglind, nousi seisomaan ja rykäisi. ”Ymmärrän suuttumuksesi, lordi Morden. Minä olen perehtynyt tähän kulttiin ja voin kertoa sinulle kaiken siitä.”
”Hyvä”, Morden murahti tuimasti, vaikka hän hymyili sisäänpäin. Hän olisi erottanut virstan päähän, että Narglind palvoi Tzeentchiä yhtä hartaasti kuin Morden itse.
Seurasi pitkä ja kaikenkattava luento Muutoksen jumalasta. Morden kuunteli suurella mielenkiinnolla, ja hänen oli tunnustettava itselleen että hän kuuli nyt asioita, joita ei itse asiassa ollut itsekään tiennyt aiemmin. Eniten häntä kuitenkin kiinnosti Narglindin oma näkökulma Teiden Kääntäjään. Mies kertoi jumalasta toivon ja ilon nostattajana eikä uhkana. Hän valotti sitä vallan määrää, joka Tzeentchin palvelijoilla oli, kertoi jumalan suurista voimista, ja uskalsi jopa väittää että Sigmarin palvelijat eivät konsanaan näkisi samankaltaista loistoa kuin Tzeentchin palvelijat.
Morden totesi: ”Tuntuu siltä, että tämä kultti, joka Ardenheimin on vallannut, ei olekaan aivan vääräuskoinen. Itse asiassa minusta tuntuu, että Tzeentchin palvojat näyttäisivät seuraavat lähes samoja oppeja kuin Sigmarin. Mitä pahaa voisi seurata näin jalomielisen jumalan rukoilemisesta?”
Tähän tietenkin suhtauduttiin alkuun epäilevästi, mutta kun Morden antoi Tzeentchin palvonnalle täyden tukensa, ei kestänyt kauaakaan kun Sigmarin merkkien tilalle ilmestyivät kiemurtelevat muutoksen käärmeet.
141 vuotta ennen Kaaoksen Myrskyä
Tzeentchin palvonta pysyi hämmästyttävän puhdasoppisena, ja Morden – jota nykyään oltiin jo alettu kutsua Morden Kuolemattomaksi – piti visusti huolen siitä, että muu Keisarikunta ei saanut vihiä Ardenheimin muutoksesta. Se onnistui ihmeellisen hyvin, ja Kaaoksen ruhtinas alkoi jo miettiä, miksi kukaan ei ollut tehnyt tätä aiemmin. Jos jokaiseen Keisarikunnan kaupunkiin olisi tehty samanlainen isku yksitellen, olisi valtakunta tuhoutunut sisältäpäin ennen kuin Sota ehtisi edes alkaa. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä – Morden tiesi että Archaonin invaasion alkuun ei olisi enää kovin pitkää aikaa. Silloin Ardenheimin joukot auttaisivat Melekhiä parhaansa mukaan kiertämällä Tzeentchin Esitaistelijan vihollisten selustaan.
Ardenheimin asukkaat elivät jokapäiväistä elämäänsä samalla lailla kuin sata vuotta aiemmin, paitsi että nyt he rukoilivat Tzeentchiä eivätkä Sigmaria, ja heidän ajatuksensa eivät pyörineet kaksipäisen komeetan kunnioittamisessa vaan maailman muuttamisessa. He tiesivät nyt sen, minkä Morden ja Calaneir olivat tienneet jo pitkän aikaa: kaikki muotoutui ja muuttui koko ajan, ja ihmisten tulisi vain sopeutua siihen, sopeutua Kaaoksen vuoria hiovaan mahtiin. Ennen pitkää Tzeentch, Ajan Valtias, hallitsisi yksin kaikkea, sillä hänellä oli enemmän aikaa odottaa kuin kenelläkään muulla. Hän oli tulevaisuuden kuningas, ja kun hänen aikansa koittaisi, ne, jotka olivat uskollisia hänelle, palkittaisiin.
Sitten, kun aikaa oli kulunut jo niin paljon että Ardenheimin asukkaat alkoivat pitää Mordenia itsensä Tzeentchin lähettämänä – missä he osuivat itse asiassa aika oikeaan – tapahtui jotain mitä Morden ei ollut odottanut.
Hän kuuli Slaaneshin lähestyvästä armeijasta niin myöhään sen vuoksi, ettei hän saanut juuri minkäänlaisia tietoja Ardenheimin ulkopuolelta. Morden ei tahtonut päästää ketään pois kaupungista, ja niinpä valtaisa armeija pääsi melkein Ardenheimia ympäröivien peltojen laidoille ennen kuin se huomattiin ja sana kiiri Mordenille. Kuullessaan armeijan koosta hän hätääntyi sisältäpäin, mutta kätki sen taitavasti. Hän nousi seisomaan ja alkoi varustaa kaupunkia niin pikaisesti kuin ehti. Hän lähetti Calaneirin etsimään Tzeentchin papit ja alkoi itse koota kaupungin kaartia keskusaukiolle.
”Taistelu uhkaa meitä”, hän sanoi. ”Nyt, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, meitä kohtaa todellinen vaara. Ardenheim on tuhon partaalla, sillä Slaaneshin, Kaaoksen mustan ruhtinaan armeijat marssivat meitä kohti. En tiedä, mitä ne aikovat, enkä tiedä pärjäämmekö me niille.” Sotilaat kyräilivät toisiaan hermostuneina, näpelöiden aseitaan ja toistellen huomaamattomia pakkoliikkeitä. ”Mutta jos meidän uskomme Tzeentchiin, Muutoksen Jumalaan, on tarpeeksi vahvaa, me voitamme kyllä tunkeutujat. Teiden Kääntäjä suojelee meitä. Taistoon, Ardenheimin puolustajat!”
Tämä puhe tietenkin valoi sotilaisiin hieman taistelutahtoa, ja he seurasivat sankoin joukoin ruhtinastaan. Morden johti heidät ulos kaupungista, niityille. Sitten hän kutsui Calaneirin ja velhot luokseen. Heitä oli paljon, sillä olihan Tzeentch taikuuden tuulten mestari. He ryhmittäytyivät sotureiden keskelle ja heidän taakseen ja alkoivat valmistella loitsujaan. Tuulenpuhuri kiiri miesten yli saaden heidät värisemään kylmästä. Morden katsoi ylpeänä armeijaansa, joka kantoi nyt sinisiä ja kultaisia varusteita. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut demoneita komennossaan. Sitten hän toivoi, että vihollisella ei ollut niitä.
Slaaneshin sotajoukko saapui pian, ja kävi heti selväksi ettei sillä ollut ystävällismielisiä aikeita. Soturit olivat sonnustautuneet purppuranvärisiin haarniskoihin, ja heidän valkeat viittansa ja pitkät paidanhelmansa liehuivat viiman tarttuessa niihin. He kantoivat mitä moninaisimpia aseita, joita he pitelivät kaksin käsin. Julmat väkäset ja sahalaitaiset kaaret välkkyivät auringonpaisteessa. Tuuli puhalsi pilviä ja repi ne äänettömästi riekaleiksi. Metallinen rengaspanssarien hölskyntä täytti ilman, kun Slaaneshin Kaaossoturit marssivat eteenpäin. Morden katseli lippuja, joihin oli kuvattu mitä moninaisimpia kuvia ja merkkejä, joista jotkut eivät olisi sopineet pienten – tai edes kovin isojen lasten nähtäviksi, sekä miesten rivistöjä jotka jatkuivat pitkälle sekä vasemmalle että oikealle. Hän näki heti, että kaaossotureita oli enemmän kuin Ardenheimin kaartia, ja lisäksi he olivat paljon voimakkaampia taistelijoita.
Morden kääntyi ympäri ja katsoi edessään seisovia horjuvia miehiä. Hän kohotti oman miekkansa ja huusi: ”Minä olen hallinnut Ardenheimia melkein kaksisataa vuotta, enkä ole nähnyt vihollista jota en ole päihittänyt! Hyökkäykseen!”
Hän lähti juoksemaan karjuen kohti Slaaneshin armeijaa, ja oli helpottunut kuullessaan miestensä äänet kun nämä juoksivat hänen peräänsä koko vahvuudellaan. Armeijat lähestyivät toisiaan, ja nyt Slaaneshinkin soturit lähtivät kevyeen juoksuun välittämättä painavista haarniskoistaan.
Juuri ennen kuin eturivit kohtasivat, Calaneir ja muut velhot iskivät. Taivaalta alkoi sataa tulta etummaisten Slaaneshin soturien niskaan. Liekehtivät kimpaleet kimpoilivat heidän haarniskoistaan ja syöksyivät heidän päälleen. He kouristelivat iskujen alla ja moni vajosi maahan haarniska kolhuilla. Jotkut, jotka eivät kantaneet kypärää, saivat tulipallon suoraan päähänsä ja kuolivat siihen paikkaan.
”Varokaa!” Morden karjaisi omille miehilleen. ”Välttäkää tulta! Se syövyttää haarniskoita!”
Niin se todellakin teki. Kun tulisade jatkui ja jatkui, alkoivat vammat pahentua. Tuli pureutui metallin läpi aivan kuin olisi polttanut hitaasti paksua pahvia. Sitten se upposi Slaaneshin miesten lihaan. He karjuivat tuskissaan. Jokainen, johon osui, kuoli hitaasti ja tuskissaan. Ardenheimin kaarti kiersi nopeasti sen alueen, jolle tuli satoi, ja hyökkäsi loppujen kimppuun. Kaaossotureita oli silti liikaa, ja he voittivat monta kaartilaista heti kun tulivat näiden kanssa vastatusten. Heidän aseensa tekivät tuhoisaa jälkeä kevyesti varustautuneiden kaartilaisten keskellä, ja kaartilaisten lyhyet miekat puolestaan eivät pureutuneet kaaossotureiden paksujen haarniskoiden läpi.
Morden itse sen sijaan oli varustautunut ainakin yhtä raskaasti kuin Slaaneshin soturitkin, ja hän taisteli heitäkin nopeammin ja voimakkaammin. Kaaossoturit eivät olleet hänelle helppo vastus, mutta voitettavissa oleva kylläkin. Hän löi heitä maahan saamatta itse muuta kuin naarmuja ja lommoja yönmustaan panssariinsa. Hänen miekkansa sivalsi läpi purppuraisen teräksen kuin se olisi ollut metallileikkuri, ja hän käytteli sitä niin nopeasti että se maksoi takaisin paljon tappioita, joita kaartilaiset kärsivät alakynnessä ollessaan. Sitten hän alkoi metsästää lippuja. Kun hän näki jossain lähellään Slaaneshin suuren, tuulessa hulmuavan lipun, hän raivasi tiensä sen luokse, surmasi sen kantajan ja turmeli lipun kaartilaisten silmien edessä. Se oli melkoisen näyttävää, varsinkin kun hän teki sen viidettä kertaa, mutta se näytti vain kasvattavan Slaaneshin Kaaossoturien raivoa.
Morden tarttui suureen, neliskulmaiseen lippuun, otti sen varren poikittain käsiinsä ja iski sen karjaisten poikki metallin peittämää reittään vasten. Sitten hän otti kiinni lipun varren tyvestä ja kastoi lipun yhteen pieneen tulipalloon, joka makasi maassa lepattaen. Tuli otti heti kiinni kankaaseen ja levisi. Morden kohotti lipun korkealle, niin että mahdollisimman moni saattoi nähdä sen. Lippu paloi poroksi ja rojahti sitten maahan. Kohta se oli pelkkää tuhkaa.
Taistelu oli kuitenkin tuomittu hävittäväksi.
Vaikka kaartilaiset taistelivat kaikella innolla ja voimalla, jotka heistä löytyi, eivät he silti vetäneet vertoja Kaaossotureille, vaikka heitä olisi ollut enemmänkin. Ja vaikka Tzeentchin papit räiskivät tulta vihollisten niskaan, eivät näiden rivit harventuneet millään tarpeeksi. Viimein makasi moni kaartilainen kuolleena maassa ja loput pakotettiin perääntymään. Vain Mordenia ei saatu aisoihin. Musta ruhtinas kulki sotureiden keskellä kuin metallinen kuolemanpyörre. Hän silpoi vihollistensa haarniskat tuusannuuskaksi ja tappoi heidät samoilla sivalluksilla.
Sitten maa äkkiä tärähti. Morden käännähti ympäri niin vikkelästi kuin haarniskassaan saattoi.
Morden tunnisti demonin kun sellaisen näki, mutta Salaisuuksienpitäjä oli hänelle uusi olio. Hän kuitenkin arvasi nopeasti, että kyseessä oli Slaaneshin Suurdemoni. Sen vartalo oli lähes alaston, ja sen iho kuulsi maidonvalkeana. Sillä oli kaksi paria käsiä, joista toisessa oli sormet ja toisessa parissa valtaisat sakset, ikään kuin norsun kokoiseksi venähtäneellä hummerilla. Salaisuuksienpitäjä puristi kädessään kahden miehen mittaista, kaksiteräistä lyömämiekkaa, ja sen suippoa päätä koristi kaksi valtavan suurta sarvea, jotka tähtäsivät kohti taivaankantta. Demonin varjo peitti useamman kuin yhden Kaaossoturin. Morden tuijotti olentoa täynnä ihmetystä. Hän ei voinut kuin ihailla sitä, kuin se olisi ollut kaunein asia mitä hän oli ikinä nähnyt, vaikka sydämessään hän kammoksui ja inhosi tuota irvokasta hirviötä. Se liikkui ketterästi ja nopeasti, ja sen kirkkaissa silmissä välkkyi ikiaikainen viisaus.
Demoni ei kiinnittänyt juurikaan huomiota taisteluun vaan suuntasi suoraan Mordenia kohden. Se seisoi hänen edessään tornin lailla, ja katsoi suoraan häneen. Se oli monta kertaa hänen korkuisensa.
”Tzeentchin soturi Morden”, Salaisuuksienpitäjä sanoi. Sen ääni kuulosti oudon pehmeältä, ja sen kuunteleminen oli samalla tavoin miellyttävää kuin hienon musiikin kuunteleminen. ”Minä olen Ash’Torah, Slaaneshin Suurdemoni. Monella nimellä me kuljemme maan päällä, mutta sinua tuskin kiinnostaa niiden kaikkien kuuleminen.”
”Mitä tahdot, Tuskanahmija?” Morden ärähti kamppaillen houkutusta vastaan. Taistelu taukosi hänen ympärillään.
”Sinut”, Ash’Torah vastasi ilmeisen rehellisesti. ”Minut on lähetetty ottamaan Ardenheim, mutta sinun ei sitä tarvitse jättää. Olet jo hävinnyt taistelun, kuten näet. Tämä kaupunki kuuluu nyt Slaaneshille eikä Tzeentchille. Minä tarjoan sinulle Slaaneshin lordin arvonimeä. Tahdotko nautintoa vai kidutusta? Sillä Slaaneshille kuuluvat molemmat.”
”Minä olen Tzeentchin”, Morden vastasi uhmakkaasti.
Ash’Torah nauroi vastaukseksi. ”Todellakin!” se huudahti. Miehet ympärillä värähtivät. ”Mutta oletko koskaan miettinyt sanojen merkitystä? Sinä kuulut Tzeentchille, etkä itsellesi. Ajan Valtias ei välitä kohtalostasi, sillä häntä kiinnostaa vain tulevaisuus. Hän voisi heittää sinut pois kuin roskasäkin. Vain Slaaneshin valtaan kuuluu antaa sinulle palkkio etukäteen. Vain Hän voi antaa sinulle sen rajattoman nautinnon jota jokainen ihminen janoaa. Slaanesh paljastaa sinulle sen, mitä sydämesi eniten halajaa, sen, mitä Tzeentch ei ole uskaltanut sinulle kertoa.”
”Mitä?” kysyi Morden ivallisesti, vaikka hän kuuli sanoissa totuuttakin. ”Mitä minun sydämeni halajaa, demoni?” Hän ei todellakaan odottanut, että kuulisi sen vastauksen, joka hänen mieltään todella painoi.
”Sinä et tunne menneisyyttäsi”, Ash’Torah vastasi ja voima uhkui sen äänestä. ”Tzeentch hallitsee tulevaisuutta, mutta hän ei siltikään ymmärrä että tulevaisuus kumpuaa menneisyydestäsi. Sinä, lordi Morden, et tunne itseäsi, ja se on ominaisuus joka ei sovi Tzeentchin ruhtinaille.”
Morden ei edes yrittänyt väittää vastaan. Hän tiesi, että Salaisuuksienpitäjä oli oikeassa. Koko pitkän ikänsä Morden oli vain raatanut Teiden Kääntäjän kunnian eteen, eikä hän koskaan ollut kuullut itsestään. Niinpä hänen menneisyytensä oli jäänyt vainoamaan häntä. Ensimmäinen asia, jonka hän muisti, oli barbaarikuningas Kurgaonin linna, jossa hän oli kasvanut mieheksi. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, mistä hän oli sinne tullut, vaikka olikin aina ollut selvää, että pohjoisen barbaari hän ei ollut.
”Tahdotko kuulla?” demoni jatkoi. Morden oli huomaavinaan hienoista ivaa sen äänessä.
”Tahdon”, hän vastasi hädin tuskin kuuluvalla äänellä.
Sillä hetkellä Tzeentchin valta Ardenheimissa murtui. Morden käytännöllisesti katsoen antautui, Slaaneshin sotajoukko valtasi kaupungin ja Ash’Torah syrjäytti Calaneirin Mordenin palvelijana. Calaneir jäi kaupunkiin, mutta häntä ei oikeastaan nähty enää ikinä. Myöhemmin hän johti pientä Tzeentchin kulttia Ardenheimissa, mutta se ei koskaan enää noussut. Slaanesh sai kaupungin otteeseensa, ja kaikki sen asukkaat käännytettiin nopeasti ja tehokkaasti palvomaan piinan ja nautinnon jumalaa. Ardenheim sai nopeasti huomata sen olevan paljon palkitsevampaa kuin Tzeentchin palvonta. Kaupungista tuli Slaaneshin vallan tärkein keskus Keisarikunnassa, ja siellä ei oikeastaan muuttunut olennaisesti mikään muu kuin Kaaoksen jumala, jota siellä palvottiin. Sotilaallista voimaa se alkoi saada enemmän kuin koskaan, ja sadan vuoden päästä Ardenheimin armeija oli lähes yhtä suuri kuin Sortsvinaerin Styrkaarin.
Ja entäpä Goethe Ernythson, jonka Tzeentchin demoni varasti kehdosta lapsena, ja joka myöhemmin tunnettiin Ardenheimin ainoana ruhtinaana Morden Kuolemattomana? Hän hallitsi Slaaneshin kaupunkia ja kaupungin sotajoukkoa yhdessä Ash’Torahin kanssa vielä pitkään. Saatuaan tietää menneisyydestään hän alkoi vihata sydämensä pohjasta Tzeentchiä, ja kerrotaankin että hän omisti monta vuotta ryöstäjänsä etsimiselle. Mutta sitä ei tiedetä, löysikö hän demoni Karman, joka kauan sitten murhasi hänen äitinsä ja vei hänet Tzeentchille.
Jatkuu...
...
. Kuten pamp-pu sanoikin hienosti olit kirjoittanut kuinka kaaos ottaa hiljalleen pikkukaupungin valtaansa. Ainoa mikä tuolta puuttui oli se henkeen ja vereen Sigamar-friikki, joka astuu kaaoksen palvontaa vastaan 
:D:D:D:D:D:D:D!!!!11