Altzheimer Kraus - Syvällä sisimmässään II
Lähetetty: Pe 11.06.2004 00:26
Ensimmäinen osa.
Altzheimer Kraus - Syvällä sisimmässään II
Pimeys lakaisi Altdorfin kaupungin uloimpien osien katuja. Routa peitti maata, ja harvojen katulamppujen loisteessa maa kimalsi lumesta, ja paljailla paikoilla kuurasta, joka oli kerääntynyt yön pikkutunteina kuolleelle ruohikolle. Paksu pilviharso peitti tähdet ja kuut alleen, kuin musta säkki olisi vedetty taivaankannen iättömien lamppujen päälle. Mies värisi kulkiessaan routaisia katuja pitkin äänettömien rakennusten saartamana. Olaf Jolssonilla ei ollut muuta mielessään, kuin päästä taas syleilemään vaimoaan lämpimään vuoteeseen. Nyt tuo kaikki tuntui niin kaukaiselta, vaikkei kotiovelle voinut olla montakaan korttelia pidempää matkaa. Luihin ja ytimiin tunkeutuva pakkanen puri Olafin ohuen vaatekerran läpi, ja hän hoiperteli eteenpäin yrittäen pitää muita ruumiinosiaan lämpiminä käsivarsillaan. Jääkylmä tuulenpuuska sai Olafin irvistämään, kun sellainen sattui iskemään uupunutta miestä kasvoihin. Takatalvi oli iskenyt myöhemmin kuin oli odotettu.
Sysipimeät, ahdistavat kujat risteilivät Olafin sivuilla Altdorfin, ei ehkä maineikkaimmalla seudulla. Kissan vinkaisu rikkoi vain tuulen vinkunan täyttämää äänettömyyttä, ja yleinen jäteastia kaatui Olafin vasemmanpuoleisella kujalla. Samankaltaiset äänet olivat täyttäneet miehen matkaa jo useamman kerran, aina lähes säännöllisin väliajoin. Yö eli, vaikka olikin kuollut lumen ja kylmyyden täyttäessä miehen mielen. Vaimo odottaisi kotona, ja heti aamusta hän voisi syödä vaimonsa laittamaa puuroa, josta riittäisi hyvin hänen kolmelle lapselleen. Olaf hymyili miettiessään millaista oli avata kotiovi, heittää jääkylmät vaatteet pois ja siirtyä vaimon viereen sänkyyn, antaa lämmön täyttää hänen kehonsa ja unen viedä luonnoton uupumus pois. Hyvä että hän pysyi enää pystyssäkään. Äkkiä Olaf pysähtyi. Kaikkialla oli hiljaista. Äänetöntä. Vain tuulen ujellus vinkui kapeilla kujilla. Mutta mitään muuta ei kuulunut, joka puolella luonnoton, selkäpiitä karmiva hiljaisuus täytti ilmaa. Olaf ei uskaltanut hengittääkään. Ehkä hän vain kuvitteli, mitään ei ollut tapahtumassa. Kotiovikin näkyi jo kadun päässä, katuvalon alla. Mutta hetkinen, jos Olaf ei hengittänyt, mistä tuo puuskutus kuului? Olaf veti nopeasti ilmaa keuhkoihinsa, ja hänen silmänsä laajenivat. Tuskan vaikerrus jäi soimaan alkavaan lumisateeseen, ja raskaat lumihiutaleet peittivät hellästi verestä tahriintuneen ruumiin, mutta eivät koskeneet lähimmän rakennuksen seinään, johon piirtyi samalla hetkellä irvokkaita merkkejä. Tuoreella verellä.
-“Sigmar, anna minulle voimaa”, Altzheimer Kraus lopetti rukoiluhetkensä, jotka olivat venyneet yhä pidemmiksi. Niitä oli tullut pidettyä entistä enemmän viimepäivinä. Aurinko paistoi kirkkaasti lasimaalauksen läpi, valtavasta ikkunasta suoraan pieneen, pyöreään huoneeseen. Seinät, lattia ja katto olivat kaikki samaa kolkkoa, kylmää kiveä. Vain jättimäinen ikkuna suodatti auringonvalon huoneeseen, jättäen lattian väreilemään tuhansissa väreissä. Pitkä, lihaksikas soturipappi teki vielä vasaran merkin rinnalleen, ennen kuin nousi pystyyn ja astui ulos pienestä huoneesta.
Koristeellinen käytävä kylpi auringossa, jonka valo siivilöityi kapeista ikkunoista kapean käytävän vastakkaisella puolella. Altzheimer veti syvään henkeä, antaen raikkaan kevätilman tulvia sieraimiinsa. Hän sulki silmänsä ja tunsi taas sen saman raukeuden olon, joka seurasi aina rukoilun jälkeen. Oli Sigmar hänen kanssaan tai ei, Altzheimer tiesi, että hänen jumalansa kuunteli. Ainakin toisella korvalla. Altzheimer raotti taas silmiään ja suoraan häntä vastapäätä olevasta ikkunasta kajastava kellertävä valo häikäisi hänen silmiään. Altzheimer kääntyi käytävässä, ja alkoi pitkin askelin kulkea kohti vierailijoiden huoneistoa. Muutama pienehkö kinos peitti vielä tasaisesti pihaa käytävän vasemmanpuoleisen seinän toisella puolen, ja häikäisevän valkeuden keskellä paistava vihreys välähteli Altzheimerin silmäkulmassa. Hänen mielialansa huononi hieman, hänen muistaessaan viikko sitten käyneen välikohtauksen pihalla. Hän painoi huomaamattaan leukaansa rintaa kohden, ja hänen silmissään risteilivät taas ne hetket pimeässä lumisateessa, raskaiden hiutaleiden lomassa. Linnun pirteä sirkutus palautti Altzheimerin taas siihen hetkeen, ja hän havahti mietteistään törmätessään nuoreen mieheen, joka rynnisti pitkin kapeaa käytävää. Kraus ähkäisi hieman, ja vilkaisi maahan kaatunutta nuortamiestä. Tämä pudisteli vähän päätään ja nousi pian ylös, vilkaisten Altzheimeriin.
-“Ah, siinähän te olettekin! Olen etsinyt teitä koko aamun. Ylipappi Volkmar käskee teitä välittömästi puheilleen”, mies teki vasaranmerkin rintaansa ennen kääntymistään, jättäen Altzheimerin katsomaan tämän perään kysyvä ilme kasvoillaan. Mistä he löytävät nämä palveluspojat...?
Huone oli pienehkö, mutta todella hyvin sisustettu; lämmin talvisin ja tarpeeksi vilpoisa kuumina kesäöinä. Seiniä koristivat arvokkaat maalaukset, ja ylelliset huonekalut loivat pehmeän tunnelman vastakaiuksi tasaisenharmaisiin kiviseiniin. Vain yksi ikkuna toi valoa oven vastakkaisella seinustalla, josta leppoisa kevätilma kävi sisään tuulettamaan huoneen muuten hyvin nopeasti tunkkaiseksi käyvää ilmaa, ja saamaan muuten huonetta valaisevat kynttilät ja soihdun lepattamaan leppoisasti. Lintujen liverrys kaikui avoimesta ikkunasta huoneeseen, ja juuri sisään astuvan Altzheimer Krausin korviin. Hän katseli ympärillään tyhjässä huoneessa. Suuri, puinen kirjoituspöytä seisoi keskellä huonetta pinta paperien ja kirjoitusvälineiden peitossa. Altzheimer asteli keskemmälle huonetta, kenkien kopinan vaimentuessa pehmeään mattoon, joka peitti huoneen kivilattiaa. Hän antoi katseensa kiertää huoneessa, painaen jokaisen yksityiskohdan muistiinsa. Pitkä soturipappi astui hiljaa erään suuren taulun eteen, joka jäi ovelta katsottuna takan reunan taakse. Hän henkäisi syvään kunnioituksesta, ja teki hartaasti vasaran merkin rintaansa silmät tuijottaen maalausta Sigmarista valtavan örkkilauman keskellä.
-“Niin, siinä hän on. Meidän jumalamme ja suojelijamme”, heiveröinen ääni kuului oven luota. Altzheimer hätkähti yllättyneenä, hiljaisuuden rikkoutuessa. Hän käänsi katseensa ovensuussa seisovaan Volkmariin, joka seisoi kyyryssä, entisten aikojen ryhti kadonneena, ja tarinoiden ylpeys poissa. Vanha mies asteli yskäisten työpöytänsä luo, ja istuutui tuolille viitaten Altzheimeria eteensä. Mies oli nähnyt maailmaa, ja ymmärsi sen menoista paljon enemmän kuin Altzheimer ikinä ymmärtäisi. Vaikka mies ei ajanut enää Sigmarin asiaa samoin kuin ennen, tai kuinka nuoret soturipapit ajavat nykyisin, hänen viisautensa ja elämänkokemuksensa olivat papistolle elintärkeitä. Kaksi lintua pyrähti ikkunan vieressä olevasta puusta lentoon, oksan kahahtaessa heilahduksen voimasta.
-“Altzheimer Kraus, menen suoraan asiaan” Volkmar viimein aloitti. Altzheimer jännittyi kuuntelemaan ylipapin asiaa.
-“Viimeyönä Altdorfin kansalainen surmattiin raa’asti yön pikkutunneilla. Tiedän, tämä ei suoraan sanottuna ole vielä papiston alaa, mutta ennen kuin protestoit, selvitän yksityiskohdat. Ruumis löydettiin aamusta raadeltuna ja silvottuna, viereisen talon seinä maalattuna täyteen irvokkaita merkintöjä. Verellä”, Volkmar nousi tuolistaan, ja hänen äänensä koveni hänen nojatessaan pöydän kulmaan. Altzheimerin ilme ei värähtänytkään. Hän tiesi jo mitä oli tulossa. Hänen täytyisi taas ottaa selvää mitä asia koski, kuka oli kaiken takana, ja...
-“Olemme kyllä saaneet tietää kuka on vastuussa tästä, ja missä he sijaitsevat. Sinulle jää kultin puhdistus”, Altzheimer hätkähti kuullessaan uutisen. Tämä oli jo uutta. Veren jumalaa palvova kultti vain hänen ja hänen ryhmänsä käsissä, Sigmarin nimeen. Huomaamaton hymy levisi Altzheimerin kasvoille, hänen päästessään viimein todistamaan arvonsa valmiina soturipappina.
-“Vielä yksi asia. Et suorita tehtävää yksin ryhmäsi kanssa. Toinen puhdistusryhmä tulee kanssasi, ja saatte suorittaa itse suunnittelun toimistanne”, Volkmar sanoi vielä ennen lysähtämistään takaisin istumaan. Se ei toisaalta häirinnyt Altzheimeria, sillä ei hirveästi olisi väliä, kuka hänen kanssaan lähtisi. Kulttilaiset saisivat kuitenkin ansionsa mukaa. Sigmarin pyhällä alueella kuolemassa ei ole tarpeeksi rangaistusta maan ja sen ihmisten tärvelemisestä. Hän kyllä keksisi keinot. Kukakohan olisi hänen parinsa?
Heinz von Wurstin saappaat kalahtelivat rytmikkäästi temppelin marmorilattiaan. Hän kääntyi suuresta eteishallista vasemmalle, ohittaen puistoon vievän portin, ja vihellellen lintujen sirkutuksen tahtiin. Hän otti pienen hyppyaskeleen, ja antoi auringon lämmittävän valon paistaa kasvoilleen ikkuna-aukkojen raoista, kun hän osui niiden kohdille. Heinz huokasi syvään ja oli kääntyä juuri osa-aika-asukkaille varatuille tiloille päin, hakemaan aseitaan taisteluharjoitusta varten. Hänen aamupäivänsä ei olisi voinut mennä enää tämän paremmin, ja sen sai kruunata rento tarkka-ammunta kierros. Heinz kuitenkin pysähtyi huoneensa oven eteen, kuullessaan kiivaita askelia käytävästä, joka jatkui samasta mistä Heinz oli juuri tullut. Raskaiden saappaiden kalke lattiaan lähestyi ja voimistui jatkuvasti. Pian Heinz erotti jo tutuksi tulleen kaavun kahinan. Hän huokasi raskaasti, ja heitti hyvästit rentouttavalle loppupäivälle. Pian Altzheimerin pitkät ääriviivat piirtyivät keltaisen valon eteen, joka paistoi ikkunoista käytävälle saaden marmorin heijastamaan sokaisevan kirkkaasti. Nyt suuri varjo peitti marmoria, ja se säkenöi yhtä paljon kuin Krausin ajatukset sillä hetkellä. Hän harppasi yhdellä askeleella Heinzin eteen, ja nosti hänet vihasta puhisten korkealle ilmaan paidankauluksesta. Heinz ähkäisi ihmeissään. Kraus sähähti hänen kasvojaan päin vain muutaman sanan, kasvonpiirteet nykien tukahdutetusta raivosta.
-“Etsi Kristian ja Karl,” Kraus antoi Heinzin rojahtaa maahan nojaamaan syvään huohottaen puiseen oveen, ja riuhtaisi itse oman huoneensa oven auki, vetäisi vasaransa oven vierestä ja astui kiivain askelin takaisin käytävään. Aurinko paistoi taas ikkunoista, mutta Heinz ei viitsinyt edes suojata silmiään sokaisevalta kirkkaudelta. Hän nielaisi kuuluvasti ja kömpi hitaasti ylös, lähtien siltä istumalta etsimään tovereitaan.
Kirkas vesi ryöppysi valtoimenaan suihkulähteestä täysin keskellä eloa sykkivää puistoa, Sigmarin Katedraalin keskustassa. Korkealta putoavat pisarat saivat veden räiskymään osuessaan sen pintaan, ja marmorinen laita suihkulähteen ympärillä oli kostea siihen lentäneistä pisaroista, joita aurinko ei kuivattaisi kuin vasta kesän ollessa kuumimmillaan. Puut suhisivat leppoisasti kesäviimassa, joka lämmitti ulkona kulkevien pappien ihoa muuten vielä hieman koleassa ilmassa. Altzheimer Krausia tuulahdus ei lämmittänyt, saati vilvoittanut hänen sisällään palavaa raivoa. Hän seisahtui syvään hengittäen suihkulähteen eteen, ja otti tukevan otteen molemmin käsin vasarastaan. Pitkä mies sulki silmänsä, ja tasoitti hengitystään hieman, ennen kuin iski vasarallaan eteensä laajassa kaaressa, lopettamatta iskua vaan otti siihen lisää vauhtia pyörähtämällä ympäri ja suuntaamalla iskunsa alaspäin. Jatkuvasti edeten Kraus kyykistyi, iski vasaransa varren olemattoman vihollisen vatsaan, ja nousi nopeasti pystyyn käännähtäen ja murskaten kuvitteellisen kohteen kallon säpäleiksi. Vasara heilahti suoraan niskan takaa alaspäin valtavalla voimalla, ja yhtään hidastamatta pysähtyi välittömästi sen yltäessä Krausin rinnan kohdalle. Hän puuskutti hiljaa, lähes äänettömästi. Ruskealla hansikkaalla hansikoitu käsi laskeutui toverillisesti pitkän miehen olalle. Altzheimer laski vasaransa riippumaan lanteelleen ja kääntyi katsomaan Karlia, Kristiania ja Heinzia. Hän seisoi hetken hiljaa, ennen kuin aloitti selittämään ääni värähdellen.
-“Meidät on määrätty puhdistamaan Verenjumalaa palvovien kulttilaisten pyhäkkö Altdorfin syrjäisimmältä alueelta. Olemme vain toinen ryhmä kahdesta yksiköstä, jotka lähetetään puhdistamaan saastaa kaupungistamme”, Altzheimerin kasvot pysyivät kovina, liikkumattomina koko ajan. Karl vilkaisi tätä kysyvästi.
-“Ja? Tehtävä on tehtävä, sillä ei ole väliä millainen se on tai millä moraalilla”, Karl huomautti ykskantaan, ja Kraus nyökkäsi tuskin havaittavasti.
-“Toista ryhmää johtaa Steiner Schwartzkopf.”
Molemmat kuut kohosivat hitaasti korkeiden rakennuksien takaa, langettaen rakennusten varjot äänistä kuolleelle tielle. Karl von Mäyst nojasi talon nurkkaan, täysin näkymättömänä rakennuksen ojentamassa varjossa. Edes yölintujen laulu ei rikkonut painostavaa äänettömyyttä, joka verhosi hämärää katua, paikoittaisten pilvien peittämää tähtitaivasta ja koko kaupungin sitä osaa. Karl vilkaisi ylöspäin, täysin mustaa talonseinustaa pitkin katonharjalle. Tuulenpuuska kävi häntä vastaan, ja kylmät väreet kävivät Karlin selkäpiitä pitkin. Mies vetäisi viittaansa tiukemmin ympärilleen. Välittömästi, kun Kraus antaisi jonkun merkin tien päästä, hänen täytyisi edetä Kristanin ja Heinzin mukana, jotka seisoivat myös varjoissa, kumpikin omien rakennustensa luona. Karl yritti etsiä heitä katseellaan hämärässä, mutta turhaan. Miehet olivat hoitaneet piiloutumisensa hyvin. Äkkiä Karl havahtui mietteistään kuullessaan kolahtavan äänen vasemmalta puoleltaan. Hän puristi miekkansa kahvaa lujemmin, ja jäi henkeään pidätellen odottamaan äänen aiheuttajaa. Pilviharso lipui äänettömästi toisenkin kuun edestä, ja hämärä kuja sai taas hiukan enemmän valoa ympärilleen. Katukiveykseen kalahtelevat askelet lähestyivät jatkuvasti. Altzheimer Kraus astui täsmälleen keskellä tietä kolmen miehen näkökenttään, ja käski heitä hiljaisella äänellä seuraamaan. Ääni raastoi tyhjää äänettömyyttä kuin kirkonkellon kumahdus pienessä huoneessa, ja astuessaan pois varjosta kadulle Karl huomasi veripisarat, jotka tipahtelivat maahan. Pian ne olivat muodostaneet pienen lammikon siihen, missä nelikko oli äsken seissyt.
Tuulenpuuska kävi pienessä, kivisessä huoneessa. Se suhahti tuskin kuuluvasti äänettömyydessä, joka kesti ikuisen sekunnin, ennen kuin sen rikkoi ontto kumahdus ja ruukun epätoivoinen pirstoutuminen lattiaan...
Soturipappi karjaisi ja ääni jäi kaikumaan maanalaiseen halliin, kunnes se vajaan sekunnin päästä peittyi kallon rusahduksen alle. Eloton ruumis jysähti hiljaa lattialle nostattaen sankan pilven pölyä, joka tarrautui kiinni Steiner Schwartzkopfin ruskeaan kaapuun. Halli oli korkea, ja lähes täysin pimeä. Oli ihme, että Steiner näki edes jotain lähes täydellisessä pimeydessä. Hän väisti summamutikassa alaspäin kyyristyen miekan huitaisun, ja survaisi vasaransa karjaisun suuntaan. Mielipuolinen huuto tukahtui vasaran murskatessa alimmat kylkiluut, puhkoessa pallean ja säpäleiksi hajonneen rintakehän raastaessa viimeisetkin hengityselimet riekaleiksi. Kulttilainen vajosi maahan päästämättä enää ääntäkään. Steiner katsahti ympärilleen, ja näkemättä mitään säkkipimeässä sulki silmänsä ja siirsi kaiken keskittymisensä kuuloaistiinsa. Kaikkialla oli äänetöntä. Edes rottia ei elänyt näissä ennen hylätyissä tunneleissa. Äkkiä Steinerin korvat havaitsivat napsahtelevan äänen kaukana vasemmalla puolellaan. Hän räväytti silmänsä auki, näkemättä siltikään mitään, ja ponnisti vasemmalle aukeavaan, täysin pimeään käytävään.
Punainen neste heijasti kuun valon punertavan hopeana, ja veri välkkyi kristallisena juovana, joka levisi äänettömyydessä kivien raoista. Hiljaisuutta rikkoi raskas hengitys, puuskutus kuun kelmeässä valossa...
Kraus vilkaisi Heinziin, joka seisoi tämän vierellä. Heinz kääntyi vastaamaan itseään pidemmän soturipapin katseeseen, ja käänsi katseensa takaisin kahteen suuntaan aukeavaan tunneliin. Se haarautui suoraan alaspäin, kaupungin muurien alle. Pimeys peitti nelikkoa pilvien lipuessa edestakaisin kuiden edessä, valaisten asuttamattomia, ränsistyneitä rakennuksia, joista puolet olivat romahtaneet aikapäiviä sitten. Vain ikivanhan majatalon kyltti narisi muuten täydellisessä hiljaisuudessa, heikoissa tuulenpuuskissa, saaden kolmen henkilön ihon kananlihalle jokaisen narahduksen aikana. Se raastoi hiljaisuutta, kuin liitu naarmuttaa taulua äänettömässä luokkahuoneessa. Tasainen, edestakainen narina soi ilmassa, jatkuvasti, kuin kello, joka vei heitä kohti tunnelistoa. Kraus viittasi kolmikkoa kääntymään oikealle, itse edes kuulematta yötä täyttävää narinaa. Heinz käännähti katsomaan vanhaa ystäväänsä. Kraus ei ollut ollut vähään aikaan entisensä, kuin mies ei olisi ollut ruumiissaan viimeaikoina. Tai, ehkä hän oli juuri palaamassa siihen. Kraus itse otti tukevamman otteen aseestaan, ja harppasi vasemmalle aukeavaan tunneliin haarniskan soljet kilahtaen. Heinz, Kristian ja Karl katsahtivat toisiinsa ja kättelivät. Jotenkin heistä tuntui, ettei tämä päättyisi niin hyvin kuin he kuvittelivat. He katosivat Kristianin soihdun näyttäessä tietä pimeydessä. Pian kyltin saranoiden narina loittoni kolmikon korvista, mutta vasempaan käytävään se kuului yhä. Se jatkui jatkuvasti, narahtaen aina tasaisin väliajoin. Jokainen sekunti vastasi yhtä heilahdusta, ikään kuin se olisi laskenut aikaa Altzheimerin askelille. Askelille kohti menneisyyttä. Kaksi jykevää sorkkaa astui käytävän alkuun, ja alkoi harppoa tasaisin askelin eteenpäin.
Nuori poika, ehkä kymmenissä, astui askelen eteenpäin. Epävarmuus täytti hänen sydämensä. Entä jos, äiti ja isä eivät olisikaan siellä. Eivät olisi antamassa hänelle sitä lämpöä, minkä hän oli juuri saanut hyvänyönsuudelmasta minuutteja sitten. Poika puristi ränsistyneen nallensa tassua yhä tiukemmin, ja astui taas askelen eteenpäin. Mikä hätä äidillä muka olisi? Ei ennenkään ollut käynyt mitään, miksi nyt? Poika vilkaisi pienen huoneensa ikkunaan, ja näki kahden kuun lakaisevan kiveystä, lattia, jonka kylmällä pinnalla pojan paljaat jalat lepäsivät. Hän käänsi katseensa takaisin jykevään oveen, ja otti taas varovan askeleen, ojentaen samalla vapaata kättään kohti oven ripaa...
-“Kristian, tuo soihtua tänne päin”, Karl sanoi kääntämättä katsettaan nuorempaansa. Hän otti tukevan otteen molemmilla käsillään kulttilaisen kaavun kauluksesta, ja nosti itseään lyhyemmän mytyn kasvojensa korkeudelle. Soihdun valo paljasti tuskaisesti pyristelevän nuoren miehen, vakavasti haavoittuneena ja uupuneena yrityksistä. Tämä piti silmiään kiinni yrittäen vielä viimeisillä voimillaan päästä irti Karlin otteesta. Verinoro pääsi hänen nenästään, ja valui miehen huulille. Noron saavuttaessa tämän huulet, mies jäykistyi, ja lopetti rimpuilun äkkiä. Hän avasi silmänsä, ja katsoi suoraan Karlin silmiin. Vaaleanpunaisilla valkuaisilla, ja verisillä iiriksillä. Pupillit villisti laajentuneina, luomet yliluonnollisen paljon auki, kuin miehellä ei olisi luomia koskaan ollutkaan. Epäselvä soperrus pääsi miehen huulilta, ja kuullessaan sen jo valmiiksi kauhistunut Karl päästi vapisevin käsin kulttilaisen kuolevan ruumiin valahtamaan lattiaa vasten.
-“Vuodan... Hän lupasi meille kuolemattomuuden.”
Kyynel vierähti kauniin, huolien kuluttaneen naisen poskea pitkin, kun suu liikkui päästämättä ääntäkään. Tämän käsi haroi nurkasta epätoivoisesti jotain, johon tarrautua, pelastaa itsensä tuosta yliluonnollisesta painajaisesta. Pitkä olento astui askelen lähemmäs. Raskaan saappaan rysähdys vaasinsirpaleen päälle murskasi hiljaisuuden...
Rautainen haju kävi yhä voimakkaammaksi käytävässä. Se tuttu haju, jonka hän muisti jostain kaukaisuudesta. Steinerin päätä alkoi kivistää taas hieman, ja hänen näkökenttänsä kapeni huomattavasti. Käytävän pää näkyi jo joidenkin metrien päässä, punertavan, himmeän valon hohtaessa tunnelin uloskäynnin takaa. Steiner haukkoi henkeään, ja rojahti seinää vasten ottamaan tukea ollakseen kaatumatta. Hänen vasaransa kumahti syvästi lattiaan, ja varsi kolahti hetken päästä perässä saaden aikaan aavemaisen, ahdistavan kilahduksen, joka hukkui omaan voimattomuuteensa. Steinerin silmissä välähti taas. Valkoinen välähdys, jota seurasi humahdus hänen aivoissaan, ja taas hän näki tavallisesti. Kaikki pimeni valkoiseen sokeuteen, ja kivinen seinämä näkyi jälleen hänen silmissään. Vai, oliko se sama seinämä? Se sama, kylmä kiviseinä, johon hän nojasi nyt. Tai, oli nojannut aikaa sitten. Steiner käänsi päätään vasemmalle, nähdäkseen taas luolan pään punertavan kajon. Kuu valaisi ruohokenttää, ja pienen majan kivistä seinää ja olkikattoa hänen silmissään. Steiner karjaisi kauhuissaan, ja lysähti istualleen kiviselle lattialle. Tuuli huojutti ruohokenttää äänettömästi, leppoisasti. Steiner nousi vaivoin, ja nosti vasaransa käteensä. Hän veti syvään henkeä, ja otti taas muutaman haparoivan askeleen kohti käytävän päätä. Äsken niin lähellä ollut kajo tuntui nyt olevan mailien päässä.
Pojan ote tiukentui pehmeästä nallesta taas. Se oli hänen nuoren siskonsa ja vanhempiensa kanssa ainut asia mikä hänellä nyt oli. Vanhempi veli oli lähtenyt jo joku aika sitten Middenheimiin. Kymmenvuotias oli aina elätellyt toiveita sinne menemisestä. Hän olikin kysynyt usein äidiltään, josko he lähtisivät sinne. Eihän sinne pitkä matka voinut olla, kolme metriä ehkä jopa. Nallen silmät killittivät mitäänsanomattomina sen roikkuvasta päästä. Hirviön silmät oven toisella puolella kimalsivat kuopissaan mitäänsanomattomina...
Pimeys kietoutui Altzheimerin ympärille. Hänen askeleidensa kaiut kimpoilivat kivisessä käytävässä, seinämästä toiseen, eteenpäin ja takaisin. Ne ympäröivät Altzheimerin peittäen jokaisen muun äänen alleen. Tai olisivat peittäneet, jos muita ääniä olisi ollut. Käytävä jatkui yhä eteenpäin, ja soturipappi puristi vasaraansa yhä tiukemmin. Rautainen katku velloi käytävässä, ja iski aivan yllättäen Altzheimerin kasvoja päin. Kun veren tunkkainen haju iski miestä päin, tämä ähkäisi ja romahti polvilleen. Hänen näkökenttänsä välähti ensin valkoisena, ja tuttu mustuus iskeytyi taas hänen silmiensä eteen. Kraus huohotti syvään kitkerää ilmaa, ja sai hengityksensä tasoitettua. Silloin hän kuuli sen. Selkänsä takaa. Jokin veti ensin syvään, keuhkot rahisten henkeä, ja hönkäisi sitten äänekkäästi kuolleen, tulikuuman hengityksensä Altzheimer Krausin niskaan. Molemmat karjaisivat täsmälleen samaan aikaan, ja Kraus nousi toisen polvensa varaan ja heilautti vasaransa laajassa kaaressa oikealta puoleltaan hirviötä päin. Raskas ase kohtasi tyhjää, ja Altzheimer väisti täysin sattumanvaraisesti taaksepäin hypähtäen vihollisen terän. Se raapaisi palan miehen kaapua, ja tunkkainen ilma syöksyi auenneesta kaavusta sisään. Kraus palautti tasapainonsa pian, ja pysähtyi uskaltamatta hengittää. Hän kuunteli. Mitään ei voinut nähdä, joten hänen ainut jäljellejäänyt aistinsa oli hänen ainut aseensa. Jokin kolahti lattiaan, ja sitä seurasi korahdus ja suhahdus, kun terävä kappale viiltää ilmaa. Kraus kyyristyi, ja tunsi miekan synnyttämän ilmavirran tuuman päässä päälaestaan. Yksi valtava karjaisu järisytti käytävää, ja sitä seurasi räsähtävä ääni, kun Verenvuodattajan kallo räsähti pieniksi siruiksi. Altzheimer kohottautui seisomaan, kääntyi kannoillaan ja jatkoi matkaansa loputonta käytävää pitkin, jättäen hiljalleen olemattomiin sauhuavan ruumiin makaamaan maahan.
Kulman takaa Kraus näki käytävän pään muutaman metrin päässä itsestään. Aukosta kajasti tumma, punainen valo. Altzheimer astui askelen eteenpäin.
Kymmenvuotias poika painoi oven kahvan alas...
Valtava sali oli muodostanut itse itsensä joskus vuosia sitten, sitä eivät olleet ihmisen kädet tehneet. Eivätkä olisi pystyneetkään. Valtavan luolan pyöreiksi sulaneet seinämät velloivat edestakaisin, vaihtoivat paikkaa ja liikkuivat etovasti, kuin sykkivä verisuoni, soihtujen ja nuotioiden ikipunaisessa valossa. Luolaan johti kolme käytävää, niistä eteenpäin puolet luolasta peitti tukeva maakerros, puhdasta kiveä ja mineraaleja, ja puolet koostui valtavasta altaasta. Pieni lampi, jyrkänteen laidalla, johon oli kielekkeeltä pudotusta useita metrejä. Vettä siellä ei kuitenkaan ollut. Kaikki punainen, punertava sävy, raudan katku ja lämpö, johtui sieltä, valtavasta altaasta täynnä kiehuvaa verta, hurmetta joka pulppusi ja poksahteli tulikuumana. Steiner Schwartzkopf astui horjuvin askelin halliin. Hän otti tukea vielä viimeisen kerran seinämästä, ja jäi tuijottamaan suu auki, kuola suupielestä valuen näkyä. Kymmenet mustakaapuiset ihmiset seisoivat ääneti jyrkänteen laidalla. Ääniä ei kuulunut. Vain kiehuvan veren pintaan muodostuvien kuplien poksahtelu ja veripisaroiden läiskähtely takaisin veren pintaan rikkoi äänettömyyttä. Veri kiehui ja poreili luolan päässä, vain sihinä ja poksahtelut täyttivät hallin.
-“Minun täytyy”, Steinerin huulet liikkuivat, ja saivat viimein vaivoin heikoin, heiveröisen äänen aikaan. “Täytyy tappaa jokainen.” Steiner Schwartzkopf otti kaksin käsin otteen vasarastaan ja horjui lähimmän kultistin luo. Se ei tehnyt elettäkään. Ei liikkunut, ei päästänyt ääntäkään. Vielä yksi ääni rikkoi hiljaisuutta, kun horjuva vasaran isku mursi kultistin selkärangan. Se vaipui ääneti vatsalleen lattialle. Ohut verinoro virtasi alaspäin, luola-aukoille viettävää kalliota pitkin. Ja pysähtyi Steinerin jalan kohdalle. Steiner vavahti, eikä enää pystynyt estämään sitä. Suhahduksen saattamana valkoinen harso peitti hänen näkökenttänsä, ja hän tunsi tahtomattaankin ryhtinsä nousevan. Käsi, joka piteli vasaraa, nousi vielä useasti, vaikkei Steiner sitä käskenytkään tietoisesti. Se laskeutui, niin usein kuin nousi, ja jokaisella liikkeellä kuoli yksi mies.
Altzheimer Kraus astui valtavaan kiviseen halliin, ja antoi katseensa kiertää punaiseksi värjäytyneessä luolassa. Hänen silmänsä naulautuivat hahmoon, joka velloi äänettömien kultistien keskellä. Hitaasti, mutta varmasti ryhdikäs mies lahtasi miehet, yksi kerrallaan, armotta. Jokaisesta tapetusta uhrista, miehen käsi nousi varmemmin, ja nopeammin, iski alas voimakkaammin. Altzheimerin silmät kurtistuivat. Hänen silmäkulmansa nyki hetken. Nuo kultistit. Ne tapettiin raa’asti ja mitään ajattelematta, lahdattiin kuin eläimet. Mutta kenen toimesta? Ei hänen, ei hänen! Ne olivat hänen!
-“Steiner Schwartzkopf!” ääni räjähti luolassa. Se kaikui ympäri seinämiä, voimakkaana, korvia särkevänä ja matalana, täynnä etovaa vihaa ja raivoa. Kraus astui askeleen eteenpäin, vei toisen sen eteen, ja harppoi vakain, kiihtyvin askelin punaisenaan hehkuvalla kivialustalla. Steiner astui askelen eteenpäin, kohti vastustajaansa. Hän nosti katseensa katsomaan suoraan häntä kohti juoksevan soturipapin silmiin, täynnä silmitöntä raivoa. Niitä vastassa seisoivat mitään näkemättömät, tuntemattomat, verenpunaiset, hehkuvat silmät. Ne loistivat kilpaa verialtaan hehkun kanssa, iskien esille vakaasta hahmosta, kiinnittäen jokaisen katsojan huomion niihin. Aika pysähtyi. Lyhyt, metallofonimainen sointu kilahti vaimeasti hallissa. Altzheimerin askelet hidastuivat ja hänen katseensa tyyntyi hieman. Raskaasti puuskuttaen hän tuijotti edessään seisovaa hahmoa toisen, hieman korkeamman, sävelen kilahtaessa ilmoille. Kohta ne poukkoilivat ympäri kivisiä seinämiä, melodia vuosien takaa. Se laski ja nousi kuin epävireisen linnun laulu, hitaasti, välillä nopeutuen, noudattamatta mitään säännönmukaisuutta tempossa. Melodia säilyi, se pomppi kahden vastustajan korviin, tulvi heidän mieliinsä, ja pimputukseen yhtyi ensin yksi, sitten useampi matala miesääni. Kultistit lauloivat kahden miehen ympärillä menneisyyden melodiaa. Miksi äiti Kraus olikaan sitä sanonut? Altzheimerin näkökenttä sumeni. Hän yritti taistella sitä vastaan, mutta valkoinen verho täytti hänen katseensa, ja lopulta hän valahti vain vaivoin hengittäen raskasta ilmaa kalliolle. Syvä, epäinhimillinen ääni täytti hänen päänsä, ja hän kuuli vielä viimeisen äänen ennen tajuntansa menettämistä.
-“Veren melodia” Kraus nyökkäsi.
Ääni jyrähti jonkin matkan päässä käytävää eteenpäin. Karl vilkaisi Heinzia, ja he nyökkäsivät toisilleen, pinkaisten juoksuun niin nopeasti kuin pääsivät. Karl otti tukevamman otteen miekastaan, ja toivoi. Hän ei välttämättä tahtoisi nähdä sitä, mitä hän tulisi näkemään käytävän päässä.
Kahden kuun valo lakaisi kivistä lattiaa pienessä, kolkossa huoneessa. Kymmenvuotias poika käpertyi vähän lämpimämmin peittoonsa, painoi päänsä pehmeään tyynyyn ja puristi nallea itseään vasten. Se oli jo aikaa sitten ollut lähellä mennä rikki, mutta pojan äidin käsissä se oli aina saanut uuden muodon, ja pelastautunut. Nyt se loi taas lohtua uuteen päivään nuoren pojan elämässä. Vapauttava uni alkoi vallata pojan mieltä, ja hän tiesi olevansa turvassa äidin ja isän ollessa viereisessä huoneessa. Äkkiä hän kuuli jonkun äänen, joka ei varmasti kuulunut normaaleihin ääniin niin myöhään.
Pitkä mies romahti selälleen maahan, yrittäen vielä ottaa otetta pöydästä turhaan. Vaasi tipahti pöydältä lattialle, hajoten sirpaleiksi kiveä vasten. Miehen pää kolahti vielä lattiaan, ja ruumis jäi siihen makaamaan, vaasin sirujen keskelle. Punainen neste heijasti kuun valon punertavan hopeana, ja veri välkkyi kristallisena juovana, joka levisi äänettömyydessä kivien raoista. Hiljaisuutta rikkoi raskas hengitys, puuskutus kuun kelmeässä valossa.
Nuori poika siirsi peittoa syrjään, ja värisi hieman yön kylmyyden purressa hänen luihinsa. hän laski äänettömästi paljaat jalkansa jääkylmälle lattialle, ja värähtäen, nalleaan toisesta kädestä roikottaen lähti kävelemään ovelle päin. Hän kuuli vaasin särkyvän. Se oli heidän yksi ainoista vaaseistaan, poika muisti sen kyllä. Isä oli ollut aina niin ylpeä siitä, kun sai sen halvalla ostettua markkinoilta. Poika laski jalkansa taas lattialle, nostaen saman tien toista. Epävarmuus täytti hänen sydämensä. Entä jos, äiti ja isä eivät olisikaan siellä. Eivät olisi antamassa hänelle sitä lämpöä, minkä hän oli juuri saanut hyvänyönsuudelmasta minuutteja sitten. Poika puristi ränsistyneen nallensa tassua yhä tiukemmin, ja astui taas askelen eteenpäin. Mikä hätä äidillä muka olisi? Ei ennenkään ollut käynyt mitään, miksi nyt? Poika vilkaisi pienen huoneensa ikkunaan, ja näki kahden kuun lakaisevan kiveystä, lattia, jonka kylmällä pinnalla pojan paljaat jalat lepäsivät. Hän käänsi katseensa takaisin jykevään oveen, ja otti taas varovan askeleen, ojentaen samalla vapaata kättään kohti oven ripaa.
Steiner astui askeleen maassa makaavana Altzheimerin vierelle, ja tarkasteli tätä katsellaan. Hän siirtyi hieman taaemmas ruumiista, ja kohotti vasaransa selkänsä taakse, otti tukevamman otteen molemmin käsin aseestaan, ja jännitti lihaksensa iskemään.
Pitkä, leveäharteinen hahmo astui vaasinsirun päälle, murskaten sen saappaansa alle. Se vain särki äänettömyyden yhdistetyssä keittiössä ja olohuoneessa. Hahmo kiersi hitaasti vankan, vanhan puupöydän ja katsoi nurkkaan vajonnutta hahmoa suoraan silmiin. Naisen suu liikkui ääntäkään päästämättä tämän kasvoilla, ja raskas kyynel vierähti hänen poskeaan pitkin. Vaaleat hiukset valuivat pitkin naisen hartioita ja selkää. Tämän käsi haroi lattiaa, jonkun esineen löytämisen toivossa. Edes jonkun, joka voisi pelastaa hänet.
Pojan ote tiukentui pehmeästä nallesta taas. Se oli hänen nuoren siskonsa ja vanhempiensa kanssa ainut asia mikä hänellä nyt oli. Vanhempi veli oli lähtenyt jo joku aika sitten Middenheimiin. Kymmenvuotias oli aina elätellyt toiveita sinne menemisestä. Hän olikin kysynyt usein äidiltään, josko he lähtisivät sinne. Eihän sinne pitkä matka voinut olla, kolme metriä ehkä jopa. Nallen silmät killittivät mitäänsanomattomina sen roikkuvasta päästä. Hirviön silmät oven toisella puolella kimalsivat kuopissaan mitäänsanomattomina. Poika painoi oven kahvaa, ja avasi oven pidättäen hengitystään.
”Altzheimer, juokse!” poika katsoi kun varjo hänen äitinsä takana kasvoi. Ja kuinka se kohotti jotain kädessään. Kyynelet valuivat juovina hänen äitinsä poskia pitkin ja hän aneli poikaansa lähtemään. Pian hänen eloton ruumiinsa rojahti maahan, ja irrotettu pää tömähti Altzheimerin eteen. Nuori poika katsoi epäuskoisena ensin ruumista, sitten valtavaa, karvaista hahmoa joka astui askeleen eteenpäin. Pieni, puinen soittorasia kalahti ontosti lattialle Altzheimerin äidin kuolleesta kädestä. Se napsahti auki, ja hahmo pysähtyi. Pehmeä melodia alkoi täyttää huonetta. Altzheimerin silmät laajenivat aavemaisen metallofonimaisen melodian kaikuessa hänen korvissaan. Hirviömäinen hahmo, nuori mies, pukeutuneena turkikseen ja raskaaseen kaapuun, kädessään pidellen veristä sotavasaraa, seisahtui. Se räpäytti pari kertaa verenpunaisia silmiään, ja noukki soittorasian, tarkastellen sitä, nyt syvän sinisillä iiriksillä. Mies kääntyi, ja astui ulos ovesta, työntäen soittorasian taskuunsa. Pojalle liian väljä yöpaita repsotti puoliksi hänen päällään, ja hänen otteensa nallesta irtosi. Se tömähti äänettömästi lattialle, ja kymmenvuotias poika käänsi katseensa hitaasi päättömän äitinsä ruumiiseen...
Karl törmäsi äkkiä keskimmäisestä käytävästä valtavaan luolaan, ja jäämättä ihmettelemään maisemaa, karjaisi ja syöksyi miekka vierellään kohti iskuun jännittäytynyttä soturipappia, samalla kun Heinz kohotti pistoolinsa, ja laukaisi aseen valtavan pamahduksen moninkertaistuessa kallioseinämistä. Kristian huudahti Krausin nimeä Heinzin takaa. Pistoolin kuula repäisi Steiner Schwartzkopfin kyljestä läpi, raastaen lihaksen auki. Steiner huudahti tuskasta, ja oli kaatua kyljelleen. Karl karjaisi raivoissaan, ja loikkasi kohti verta yskäisevää Steineria. Tämä vilkaisi päin syöksyvää Karlia punaisilla silmillään, väisti nopeasti oikealle ja tiukasti aseeseensa tarraten juoksi lähimpään kivikäytävään. Kolmikko kerääntyi nopeasti Altzheimerin luo, ja Heinz kaivoi vesileilin vyöltään. Karl nosti Altzheimerin hervotonta päätä, ja nosti leilin tämän huulille. Kraus nielaisi muutaman kulauksen haaleaa juomaa, ja otti vastaan viilentävän kuuron vettä kasvoilleen. Hän räväytti äkkiä silmänsä auki, ja valkoinen verho väistyi hänen silmiltään. Yhä punaisena vellova katto odotti kaukana hänen yläpuolellaan, ennen kuin hän ymmärsi kääntyä katsomaan kolmea toveriaan. Nämä katsoivat huolissaan Altzheimeria. Mies nousi rivakasti seisomaan, ja katsoi kolmikkoa.
-“Minne hän meni?” Vain yksi kysymys riitti, ja Kristianin osoitettua hänelle suunnan, pitkä mies noukki vasaransa ja sen olalleen heittäen lähti rivakoita askelia ottaen kävelemään kohti käytävää. Hän pysähtyi kuitenkin kuullessaan Karlin vaimean kysymyksen.
-“Oletko kunnossa?” Altzheimer painoi päänsä alas, ja nyökkäsi viimein nopealla liikkeellä. Hän kääntyi kolmen miehen puoleen.
-“Enemmän kuin koskaan. Voitte uskoa”, sen lausuttuaan Altzheimer kääntyi, ja aloitti juoksun käytävää pitkin, kuullessaan Steinerin saappaiden kolisevan käytävissä.
Hautuumaa kylpi kuiden valossa. Hautakivet hohkasivat viileyttä ilmaan, ja heijastuivat kirkkaina kuiden valossa, niillä kohti, milloin yksittäinen tammi ei estänyt valon pääsyä maahan lehdillään. Pehmeää soraa hautausmaan poluilla tallasi raskas saapas. Usva velloi matalalla, nilkkojen tasolla maassa, nousten hieman ylöspäin sumuna, peittäen täyden näkyvyyden. Altzheimer Kraus astui hautakivien reunustaman kujan päähän, koleaan aamuyöhön.
-“Steiner Schwartzkopf”, huuto kaikui poluilla, ja viileässä yössä, jossa tuulenpuuskakaan ei värisyttänyt puiden lehtiä tai hälventänyt usvaa maassa. Tien toisessa päässä epäselvä hahmo kääntyi. Molemmat hahmot kävelivät toisiaan päin, ja usean metrin päässä toisistaan pysähtyivät. Kraus tuijotti ilmeettömänä Steinerin silmiin. Syvän sinisiin silmiin.
-“Minä...” Steiner aloitti. Krausin ilme ei värähtänytkään.
-“Olen saanut tietää menneisyyteni. Lupasit minulle jotain” Altzheimer kraus nyökkäsi. Äänettömässä yössä Steiner antoi vasaransa luisua kädestään, ja se tömähti lähes äänettömästi hiekkaan. Miehen polvet pettivät, ja tämä lysähti polvilleen, askeleen eteenpäin astuvan Krausin eteen. Steiner huokaisi syvään, ja sulki silmänsä. Altzheimer nosti vasaransa hitaasti, varovasti selkänsä taakse. Hän odotti.
Altzheimer, juokse!
-“Kraus...?” Steinerin ääni vavahti. Hänen rennot kasvonsa jännittyivät. Ei pelosta, vaan pakokauhusta.
-“Lyö. Tapa minut” Krausin kädet vavahtivat. Hän nielaisi kuuluvasti.
Mies nosti soittorasian kädellään
-“Kra...!”
-“Lupaus.... pidetään”, Kraus keskeytti Steinerin hätääntyneen huudahduksen, ja antoi vasaransa laskeutua hitaasti, epävarmasti. “Kunnes tapaamme ensikerran” Altzheimer kääntyi kannoillaan ja saappaat hiekassa tasaisesti rahisten katosi kuiden valaisemaan sumuun, jonka kuut saivat loistamaan kuin tähdet olisivat laskeutuneet maan pinnalle. Steinerin ääni vavahti, ja parkaisu pääsi hänen huuliltaan. Krausin nimi jäi kaikumaan hautausmaalle. Steiner lysähti nyyhkyttäen maahan, ja käpertyi pieneksi kyynelien valuessa hänen kasvojaan pitkin. Äkkiä itku lakkasi kuin seinään. Sumu sakeutui hieman, ja Steiner nousi pystyyn. Tummat, verenpunaiset silmät välähtivät murhaavasti kuun valossa.
Altzheimer käveli pehmeää hiekkaa pitkin, ymmärtämättä vieläkään mitä oli tapahtunut. Hän pitäisi lupauksensa, seuraavan mahdollisuuden tullessa. Kraus ei vain tajunnut, seuraavaa mahdollisuutta ei välttämättä tulisi.
* * *
Koko roska on kirjoitettu hetken mielijohteesta (Kiitos, Warboss ZagSnikt (menikö oikein?)) nimittäin ilman tuota sinun kommenttiasi jossai ketjussa en olisi tätäkään kirjoittanut. Oikolukua ei tässäkään harrastettu, joten kestäkää tai älkää. Yrittäkää kuitenkin. Älkää kiinnittäkö huomiota sitten pikkuseikkoihin, tahdoin vain saada tämän kasaan jo jossain välissä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, hm?
Mutta minulla oli ainakin jatkuvasit sydän kurkussa tätä kirjoittaessa. Toivottavasti sain siitä edes osan tekstiinkin asti.
Nyt tein muutaman korjauksen tarinan ulkoasuun, mutta saapi kelvata tuollaisenaan. Ei minä nyt oikoluvussakaan ihan niin paljoa surkeasti kirjoitettuja kohtia löytänytkään. Paljon kyllä, mutta....
Altzheimer Kraus - Syvällä sisimmässään II
Pimeys lakaisi Altdorfin kaupungin uloimpien osien katuja. Routa peitti maata, ja harvojen katulamppujen loisteessa maa kimalsi lumesta, ja paljailla paikoilla kuurasta, joka oli kerääntynyt yön pikkutunteina kuolleelle ruohikolle. Paksu pilviharso peitti tähdet ja kuut alleen, kuin musta säkki olisi vedetty taivaankannen iättömien lamppujen päälle. Mies värisi kulkiessaan routaisia katuja pitkin äänettömien rakennusten saartamana. Olaf Jolssonilla ei ollut muuta mielessään, kuin päästä taas syleilemään vaimoaan lämpimään vuoteeseen. Nyt tuo kaikki tuntui niin kaukaiselta, vaikkei kotiovelle voinut olla montakaan korttelia pidempää matkaa. Luihin ja ytimiin tunkeutuva pakkanen puri Olafin ohuen vaatekerran läpi, ja hän hoiperteli eteenpäin yrittäen pitää muita ruumiinosiaan lämpiminä käsivarsillaan. Jääkylmä tuulenpuuska sai Olafin irvistämään, kun sellainen sattui iskemään uupunutta miestä kasvoihin. Takatalvi oli iskenyt myöhemmin kuin oli odotettu.
Sysipimeät, ahdistavat kujat risteilivät Olafin sivuilla Altdorfin, ei ehkä maineikkaimmalla seudulla. Kissan vinkaisu rikkoi vain tuulen vinkunan täyttämää äänettömyyttä, ja yleinen jäteastia kaatui Olafin vasemmanpuoleisella kujalla. Samankaltaiset äänet olivat täyttäneet miehen matkaa jo useamman kerran, aina lähes säännöllisin väliajoin. Yö eli, vaikka olikin kuollut lumen ja kylmyyden täyttäessä miehen mielen. Vaimo odottaisi kotona, ja heti aamusta hän voisi syödä vaimonsa laittamaa puuroa, josta riittäisi hyvin hänen kolmelle lapselleen. Olaf hymyili miettiessään millaista oli avata kotiovi, heittää jääkylmät vaatteet pois ja siirtyä vaimon viereen sänkyyn, antaa lämmön täyttää hänen kehonsa ja unen viedä luonnoton uupumus pois. Hyvä että hän pysyi enää pystyssäkään. Äkkiä Olaf pysähtyi. Kaikkialla oli hiljaista. Äänetöntä. Vain tuulen ujellus vinkui kapeilla kujilla. Mutta mitään muuta ei kuulunut, joka puolella luonnoton, selkäpiitä karmiva hiljaisuus täytti ilmaa. Olaf ei uskaltanut hengittääkään. Ehkä hän vain kuvitteli, mitään ei ollut tapahtumassa. Kotiovikin näkyi jo kadun päässä, katuvalon alla. Mutta hetkinen, jos Olaf ei hengittänyt, mistä tuo puuskutus kuului? Olaf veti nopeasti ilmaa keuhkoihinsa, ja hänen silmänsä laajenivat. Tuskan vaikerrus jäi soimaan alkavaan lumisateeseen, ja raskaat lumihiutaleet peittivät hellästi verestä tahriintuneen ruumiin, mutta eivät koskeneet lähimmän rakennuksen seinään, johon piirtyi samalla hetkellä irvokkaita merkkejä. Tuoreella verellä.
-“Sigmar, anna minulle voimaa”, Altzheimer Kraus lopetti rukoiluhetkensä, jotka olivat venyneet yhä pidemmiksi. Niitä oli tullut pidettyä entistä enemmän viimepäivinä. Aurinko paistoi kirkkaasti lasimaalauksen läpi, valtavasta ikkunasta suoraan pieneen, pyöreään huoneeseen. Seinät, lattia ja katto olivat kaikki samaa kolkkoa, kylmää kiveä. Vain jättimäinen ikkuna suodatti auringonvalon huoneeseen, jättäen lattian väreilemään tuhansissa väreissä. Pitkä, lihaksikas soturipappi teki vielä vasaran merkin rinnalleen, ennen kuin nousi pystyyn ja astui ulos pienestä huoneesta.
Koristeellinen käytävä kylpi auringossa, jonka valo siivilöityi kapeista ikkunoista kapean käytävän vastakkaisella puolella. Altzheimer veti syvään henkeä, antaen raikkaan kevätilman tulvia sieraimiinsa. Hän sulki silmänsä ja tunsi taas sen saman raukeuden olon, joka seurasi aina rukoilun jälkeen. Oli Sigmar hänen kanssaan tai ei, Altzheimer tiesi, että hänen jumalansa kuunteli. Ainakin toisella korvalla. Altzheimer raotti taas silmiään ja suoraan häntä vastapäätä olevasta ikkunasta kajastava kellertävä valo häikäisi hänen silmiään. Altzheimer kääntyi käytävässä, ja alkoi pitkin askelin kulkea kohti vierailijoiden huoneistoa. Muutama pienehkö kinos peitti vielä tasaisesti pihaa käytävän vasemmanpuoleisen seinän toisella puolen, ja häikäisevän valkeuden keskellä paistava vihreys välähteli Altzheimerin silmäkulmassa. Hänen mielialansa huononi hieman, hänen muistaessaan viikko sitten käyneen välikohtauksen pihalla. Hän painoi huomaamattaan leukaansa rintaa kohden, ja hänen silmissään risteilivät taas ne hetket pimeässä lumisateessa, raskaiden hiutaleiden lomassa. Linnun pirteä sirkutus palautti Altzheimerin taas siihen hetkeen, ja hän havahti mietteistään törmätessään nuoreen mieheen, joka rynnisti pitkin kapeaa käytävää. Kraus ähkäisi hieman, ja vilkaisi maahan kaatunutta nuortamiestä. Tämä pudisteli vähän päätään ja nousi pian ylös, vilkaisten Altzheimeriin.
-“Ah, siinähän te olettekin! Olen etsinyt teitä koko aamun. Ylipappi Volkmar käskee teitä välittömästi puheilleen”, mies teki vasaranmerkin rintaansa ennen kääntymistään, jättäen Altzheimerin katsomaan tämän perään kysyvä ilme kasvoillaan. Mistä he löytävät nämä palveluspojat...?
Huone oli pienehkö, mutta todella hyvin sisustettu; lämmin talvisin ja tarpeeksi vilpoisa kuumina kesäöinä. Seiniä koristivat arvokkaat maalaukset, ja ylelliset huonekalut loivat pehmeän tunnelman vastakaiuksi tasaisenharmaisiin kiviseiniin. Vain yksi ikkuna toi valoa oven vastakkaisella seinustalla, josta leppoisa kevätilma kävi sisään tuulettamaan huoneen muuten hyvin nopeasti tunkkaiseksi käyvää ilmaa, ja saamaan muuten huonetta valaisevat kynttilät ja soihdun lepattamaan leppoisasti. Lintujen liverrys kaikui avoimesta ikkunasta huoneeseen, ja juuri sisään astuvan Altzheimer Krausin korviin. Hän katseli ympärillään tyhjässä huoneessa. Suuri, puinen kirjoituspöytä seisoi keskellä huonetta pinta paperien ja kirjoitusvälineiden peitossa. Altzheimer asteli keskemmälle huonetta, kenkien kopinan vaimentuessa pehmeään mattoon, joka peitti huoneen kivilattiaa. Hän antoi katseensa kiertää huoneessa, painaen jokaisen yksityiskohdan muistiinsa. Pitkä soturipappi astui hiljaa erään suuren taulun eteen, joka jäi ovelta katsottuna takan reunan taakse. Hän henkäisi syvään kunnioituksesta, ja teki hartaasti vasaran merkin rintaansa silmät tuijottaen maalausta Sigmarista valtavan örkkilauman keskellä.
-“Niin, siinä hän on. Meidän jumalamme ja suojelijamme”, heiveröinen ääni kuului oven luota. Altzheimer hätkähti yllättyneenä, hiljaisuuden rikkoutuessa. Hän käänsi katseensa ovensuussa seisovaan Volkmariin, joka seisoi kyyryssä, entisten aikojen ryhti kadonneena, ja tarinoiden ylpeys poissa. Vanha mies asteli yskäisten työpöytänsä luo, ja istuutui tuolille viitaten Altzheimeria eteensä. Mies oli nähnyt maailmaa, ja ymmärsi sen menoista paljon enemmän kuin Altzheimer ikinä ymmärtäisi. Vaikka mies ei ajanut enää Sigmarin asiaa samoin kuin ennen, tai kuinka nuoret soturipapit ajavat nykyisin, hänen viisautensa ja elämänkokemuksensa olivat papistolle elintärkeitä. Kaksi lintua pyrähti ikkunan vieressä olevasta puusta lentoon, oksan kahahtaessa heilahduksen voimasta.
-“Altzheimer Kraus, menen suoraan asiaan” Volkmar viimein aloitti. Altzheimer jännittyi kuuntelemaan ylipapin asiaa.
-“Viimeyönä Altdorfin kansalainen surmattiin raa’asti yön pikkutunneilla. Tiedän, tämä ei suoraan sanottuna ole vielä papiston alaa, mutta ennen kuin protestoit, selvitän yksityiskohdat. Ruumis löydettiin aamusta raadeltuna ja silvottuna, viereisen talon seinä maalattuna täyteen irvokkaita merkintöjä. Verellä”, Volkmar nousi tuolistaan, ja hänen äänensä koveni hänen nojatessaan pöydän kulmaan. Altzheimerin ilme ei värähtänytkään. Hän tiesi jo mitä oli tulossa. Hänen täytyisi taas ottaa selvää mitä asia koski, kuka oli kaiken takana, ja...
-“Olemme kyllä saaneet tietää kuka on vastuussa tästä, ja missä he sijaitsevat. Sinulle jää kultin puhdistus”, Altzheimer hätkähti kuullessaan uutisen. Tämä oli jo uutta. Veren jumalaa palvova kultti vain hänen ja hänen ryhmänsä käsissä, Sigmarin nimeen. Huomaamaton hymy levisi Altzheimerin kasvoille, hänen päästessään viimein todistamaan arvonsa valmiina soturipappina.
-“Vielä yksi asia. Et suorita tehtävää yksin ryhmäsi kanssa. Toinen puhdistusryhmä tulee kanssasi, ja saatte suorittaa itse suunnittelun toimistanne”, Volkmar sanoi vielä ennen lysähtämistään takaisin istumaan. Se ei toisaalta häirinnyt Altzheimeria, sillä ei hirveästi olisi väliä, kuka hänen kanssaan lähtisi. Kulttilaiset saisivat kuitenkin ansionsa mukaa. Sigmarin pyhällä alueella kuolemassa ei ole tarpeeksi rangaistusta maan ja sen ihmisten tärvelemisestä. Hän kyllä keksisi keinot. Kukakohan olisi hänen parinsa?
Heinz von Wurstin saappaat kalahtelivat rytmikkäästi temppelin marmorilattiaan. Hän kääntyi suuresta eteishallista vasemmalle, ohittaen puistoon vievän portin, ja vihellellen lintujen sirkutuksen tahtiin. Hän otti pienen hyppyaskeleen, ja antoi auringon lämmittävän valon paistaa kasvoilleen ikkuna-aukkojen raoista, kun hän osui niiden kohdille. Heinz huokasi syvään ja oli kääntyä juuri osa-aika-asukkaille varatuille tiloille päin, hakemaan aseitaan taisteluharjoitusta varten. Hänen aamupäivänsä ei olisi voinut mennä enää tämän paremmin, ja sen sai kruunata rento tarkka-ammunta kierros. Heinz kuitenkin pysähtyi huoneensa oven eteen, kuullessaan kiivaita askelia käytävästä, joka jatkui samasta mistä Heinz oli juuri tullut. Raskaiden saappaiden kalke lattiaan lähestyi ja voimistui jatkuvasti. Pian Heinz erotti jo tutuksi tulleen kaavun kahinan. Hän huokasi raskaasti, ja heitti hyvästit rentouttavalle loppupäivälle. Pian Altzheimerin pitkät ääriviivat piirtyivät keltaisen valon eteen, joka paistoi ikkunoista käytävälle saaden marmorin heijastamaan sokaisevan kirkkaasti. Nyt suuri varjo peitti marmoria, ja se säkenöi yhtä paljon kuin Krausin ajatukset sillä hetkellä. Hän harppasi yhdellä askeleella Heinzin eteen, ja nosti hänet vihasta puhisten korkealle ilmaan paidankauluksesta. Heinz ähkäisi ihmeissään. Kraus sähähti hänen kasvojaan päin vain muutaman sanan, kasvonpiirteet nykien tukahdutetusta raivosta.
-“Etsi Kristian ja Karl,” Kraus antoi Heinzin rojahtaa maahan nojaamaan syvään huohottaen puiseen oveen, ja riuhtaisi itse oman huoneensa oven auki, vetäisi vasaransa oven vierestä ja astui kiivain askelin takaisin käytävään. Aurinko paistoi taas ikkunoista, mutta Heinz ei viitsinyt edes suojata silmiään sokaisevalta kirkkaudelta. Hän nielaisi kuuluvasti ja kömpi hitaasti ylös, lähtien siltä istumalta etsimään tovereitaan.
Kirkas vesi ryöppysi valtoimenaan suihkulähteestä täysin keskellä eloa sykkivää puistoa, Sigmarin Katedraalin keskustassa. Korkealta putoavat pisarat saivat veden räiskymään osuessaan sen pintaan, ja marmorinen laita suihkulähteen ympärillä oli kostea siihen lentäneistä pisaroista, joita aurinko ei kuivattaisi kuin vasta kesän ollessa kuumimmillaan. Puut suhisivat leppoisasti kesäviimassa, joka lämmitti ulkona kulkevien pappien ihoa muuten vielä hieman koleassa ilmassa. Altzheimer Krausia tuulahdus ei lämmittänyt, saati vilvoittanut hänen sisällään palavaa raivoa. Hän seisahtui syvään hengittäen suihkulähteen eteen, ja otti tukevan otteen molemmin käsin vasarastaan. Pitkä mies sulki silmänsä, ja tasoitti hengitystään hieman, ennen kuin iski vasarallaan eteensä laajassa kaaressa, lopettamatta iskua vaan otti siihen lisää vauhtia pyörähtämällä ympäri ja suuntaamalla iskunsa alaspäin. Jatkuvasti edeten Kraus kyykistyi, iski vasaransa varren olemattoman vihollisen vatsaan, ja nousi nopeasti pystyyn käännähtäen ja murskaten kuvitteellisen kohteen kallon säpäleiksi. Vasara heilahti suoraan niskan takaa alaspäin valtavalla voimalla, ja yhtään hidastamatta pysähtyi välittömästi sen yltäessä Krausin rinnan kohdalle. Hän puuskutti hiljaa, lähes äänettömästi. Ruskealla hansikkaalla hansikoitu käsi laskeutui toverillisesti pitkän miehen olalle. Altzheimer laski vasaransa riippumaan lanteelleen ja kääntyi katsomaan Karlia, Kristiania ja Heinzia. Hän seisoi hetken hiljaa, ennen kuin aloitti selittämään ääni värähdellen.
-“Meidät on määrätty puhdistamaan Verenjumalaa palvovien kulttilaisten pyhäkkö Altdorfin syrjäisimmältä alueelta. Olemme vain toinen ryhmä kahdesta yksiköstä, jotka lähetetään puhdistamaan saastaa kaupungistamme”, Altzheimerin kasvot pysyivät kovina, liikkumattomina koko ajan. Karl vilkaisi tätä kysyvästi.
-“Ja? Tehtävä on tehtävä, sillä ei ole väliä millainen se on tai millä moraalilla”, Karl huomautti ykskantaan, ja Kraus nyökkäsi tuskin havaittavasti.
-“Toista ryhmää johtaa Steiner Schwartzkopf.”
Molemmat kuut kohosivat hitaasti korkeiden rakennuksien takaa, langettaen rakennusten varjot äänistä kuolleelle tielle. Karl von Mäyst nojasi talon nurkkaan, täysin näkymättömänä rakennuksen ojentamassa varjossa. Edes yölintujen laulu ei rikkonut painostavaa äänettömyyttä, joka verhosi hämärää katua, paikoittaisten pilvien peittämää tähtitaivasta ja koko kaupungin sitä osaa. Karl vilkaisi ylöspäin, täysin mustaa talonseinustaa pitkin katonharjalle. Tuulenpuuska kävi häntä vastaan, ja kylmät väreet kävivät Karlin selkäpiitä pitkin. Mies vetäisi viittaansa tiukemmin ympärilleen. Välittömästi, kun Kraus antaisi jonkun merkin tien päästä, hänen täytyisi edetä Kristanin ja Heinzin mukana, jotka seisoivat myös varjoissa, kumpikin omien rakennustensa luona. Karl yritti etsiä heitä katseellaan hämärässä, mutta turhaan. Miehet olivat hoitaneet piiloutumisensa hyvin. Äkkiä Karl havahtui mietteistään kuullessaan kolahtavan äänen vasemmalta puoleltaan. Hän puristi miekkansa kahvaa lujemmin, ja jäi henkeään pidätellen odottamaan äänen aiheuttajaa. Pilviharso lipui äänettömästi toisenkin kuun edestä, ja hämärä kuja sai taas hiukan enemmän valoa ympärilleen. Katukiveykseen kalahtelevat askelet lähestyivät jatkuvasti. Altzheimer Kraus astui täsmälleen keskellä tietä kolmen miehen näkökenttään, ja käski heitä hiljaisella äänellä seuraamaan. Ääni raastoi tyhjää äänettömyyttä kuin kirkonkellon kumahdus pienessä huoneessa, ja astuessaan pois varjosta kadulle Karl huomasi veripisarat, jotka tipahtelivat maahan. Pian ne olivat muodostaneet pienen lammikon siihen, missä nelikko oli äsken seissyt.
Tuulenpuuska kävi pienessä, kivisessä huoneessa. Se suhahti tuskin kuuluvasti äänettömyydessä, joka kesti ikuisen sekunnin, ennen kuin sen rikkoi ontto kumahdus ja ruukun epätoivoinen pirstoutuminen lattiaan...
Soturipappi karjaisi ja ääni jäi kaikumaan maanalaiseen halliin, kunnes se vajaan sekunnin päästä peittyi kallon rusahduksen alle. Eloton ruumis jysähti hiljaa lattialle nostattaen sankan pilven pölyä, joka tarrautui kiinni Steiner Schwartzkopfin ruskeaan kaapuun. Halli oli korkea, ja lähes täysin pimeä. Oli ihme, että Steiner näki edes jotain lähes täydellisessä pimeydessä. Hän väisti summamutikassa alaspäin kyyristyen miekan huitaisun, ja survaisi vasaransa karjaisun suuntaan. Mielipuolinen huuto tukahtui vasaran murskatessa alimmat kylkiluut, puhkoessa pallean ja säpäleiksi hajonneen rintakehän raastaessa viimeisetkin hengityselimet riekaleiksi. Kulttilainen vajosi maahan päästämättä enää ääntäkään. Steiner katsahti ympärilleen, ja näkemättä mitään säkkipimeässä sulki silmänsä ja siirsi kaiken keskittymisensä kuuloaistiinsa. Kaikkialla oli äänetöntä. Edes rottia ei elänyt näissä ennen hylätyissä tunneleissa. Äkkiä Steinerin korvat havaitsivat napsahtelevan äänen kaukana vasemmalla puolellaan. Hän räväytti silmänsä auki, näkemättä siltikään mitään, ja ponnisti vasemmalle aukeavaan, täysin pimeään käytävään.
Punainen neste heijasti kuun valon punertavan hopeana, ja veri välkkyi kristallisena juovana, joka levisi äänettömyydessä kivien raoista. Hiljaisuutta rikkoi raskas hengitys, puuskutus kuun kelmeässä valossa...
Kraus vilkaisi Heinziin, joka seisoi tämän vierellä. Heinz kääntyi vastaamaan itseään pidemmän soturipapin katseeseen, ja käänsi katseensa takaisin kahteen suuntaan aukeavaan tunneliin. Se haarautui suoraan alaspäin, kaupungin muurien alle. Pimeys peitti nelikkoa pilvien lipuessa edestakaisin kuiden edessä, valaisten asuttamattomia, ränsistyneitä rakennuksia, joista puolet olivat romahtaneet aikapäiviä sitten. Vain ikivanhan majatalon kyltti narisi muuten täydellisessä hiljaisuudessa, heikoissa tuulenpuuskissa, saaden kolmen henkilön ihon kananlihalle jokaisen narahduksen aikana. Se raastoi hiljaisuutta, kuin liitu naarmuttaa taulua äänettömässä luokkahuoneessa. Tasainen, edestakainen narina soi ilmassa, jatkuvasti, kuin kello, joka vei heitä kohti tunnelistoa. Kraus viittasi kolmikkoa kääntymään oikealle, itse edes kuulematta yötä täyttävää narinaa. Heinz käännähti katsomaan vanhaa ystäväänsä. Kraus ei ollut ollut vähään aikaan entisensä, kuin mies ei olisi ollut ruumiissaan viimeaikoina. Tai, ehkä hän oli juuri palaamassa siihen. Kraus itse otti tukevamman otteen aseestaan, ja harppasi vasemmalle aukeavaan tunneliin haarniskan soljet kilahtaen. Heinz, Kristian ja Karl katsahtivat toisiinsa ja kättelivät. Jotenkin heistä tuntui, ettei tämä päättyisi niin hyvin kuin he kuvittelivat. He katosivat Kristianin soihdun näyttäessä tietä pimeydessä. Pian kyltin saranoiden narina loittoni kolmikon korvista, mutta vasempaan käytävään se kuului yhä. Se jatkui jatkuvasti, narahtaen aina tasaisin väliajoin. Jokainen sekunti vastasi yhtä heilahdusta, ikään kuin se olisi laskenut aikaa Altzheimerin askelille. Askelille kohti menneisyyttä. Kaksi jykevää sorkkaa astui käytävän alkuun, ja alkoi harppoa tasaisin askelin eteenpäin.
Nuori poika, ehkä kymmenissä, astui askelen eteenpäin. Epävarmuus täytti hänen sydämensä. Entä jos, äiti ja isä eivät olisikaan siellä. Eivät olisi antamassa hänelle sitä lämpöä, minkä hän oli juuri saanut hyvänyönsuudelmasta minuutteja sitten. Poika puristi ränsistyneen nallensa tassua yhä tiukemmin, ja astui taas askelen eteenpäin. Mikä hätä äidillä muka olisi? Ei ennenkään ollut käynyt mitään, miksi nyt? Poika vilkaisi pienen huoneensa ikkunaan, ja näki kahden kuun lakaisevan kiveystä, lattia, jonka kylmällä pinnalla pojan paljaat jalat lepäsivät. Hän käänsi katseensa takaisin jykevään oveen, ja otti taas varovan askeleen, ojentaen samalla vapaata kättään kohti oven ripaa...
-“Kristian, tuo soihtua tänne päin”, Karl sanoi kääntämättä katsettaan nuorempaansa. Hän otti tukevan otteen molemmilla käsillään kulttilaisen kaavun kauluksesta, ja nosti itseään lyhyemmän mytyn kasvojensa korkeudelle. Soihdun valo paljasti tuskaisesti pyristelevän nuoren miehen, vakavasti haavoittuneena ja uupuneena yrityksistä. Tämä piti silmiään kiinni yrittäen vielä viimeisillä voimillaan päästä irti Karlin otteesta. Verinoro pääsi hänen nenästään, ja valui miehen huulille. Noron saavuttaessa tämän huulet, mies jäykistyi, ja lopetti rimpuilun äkkiä. Hän avasi silmänsä, ja katsoi suoraan Karlin silmiin. Vaaleanpunaisilla valkuaisilla, ja verisillä iiriksillä. Pupillit villisti laajentuneina, luomet yliluonnollisen paljon auki, kuin miehellä ei olisi luomia koskaan ollutkaan. Epäselvä soperrus pääsi miehen huulilta, ja kuullessaan sen jo valmiiksi kauhistunut Karl päästi vapisevin käsin kulttilaisen kuolevan ruumiin valahtamaan lattiaa vasten.
-“Vuodan... Hän lupasi meille kuolemattomuuden.”
Kyynel vierähti kauniin, huolien kuluttaneen naisen poskea pitkin, kun suu liikkui päästämättä ääntäkään. Tämän käsi haroi nurkasta epätoivoisesti jotain, johon tarrautua, pelastaa itsensä tuosta yliluonnollisesta painajaisesta. Pitkä olento astui askelen lähemmäs. Raskaan saappaan rysähdys vaasinsirpaleen päälle murskasi hiljaisuuden...
Rautainen haju kävi yhä voimakkaammaksi käytävässä. Se tuttu haju, jonka hän muisti jostain kaukaisuudesta. Steinerin päätä alkoi kivistää taas hieman, ja hänen näkökenttänsä kapeni huomattavasti. Käytävän pää näkyi jo joidenkin metrien päässä, punertavan, himmeän valon hohtaessa tunnelin uloskäynnin takaa. Steiner haukkoi henkeään, ja rojahti seinää vasten ottamaan tukea ollakseen kaatumatta. Hänen vasaransa kumahti syvästi lattiaan, ja varsi kolahti hetken päästä perässä saaden aikaan aavemaisen, ahdistavan kilahduksen, joka hukkui omaan voimattomuuteensa. Steinerin silmissä välähti taas. Valkoinen välähdys, jota seurasi humahdus hänen aivoissaan, ja taas hän näki tavallisesti. Kaikki pimeni valkoiseen sokeuteen, ja kivinen seinämä näkyi jälleen hänen silmissään. Vai, oliko se sama seinämä? Se sama, kylmä kiviseinä, johon hän nojasi nyt. Tai, oli nojannut aikaa sitten. Steiner käänsi päätään vasemmalle, nähdäkseen taas luolan pään punertavan kajon. Kuu valaisi ruohokenttää, ja pienen majan kivistä seinää ja olkikattoa hänen silmissään. Steiner karjaisi kauhuissaan, ja lysähti istualleen kiviselle lattialle. Tuuli huojutti ruohokenttää äänettömästi, leppoisasti. Steiner nousi vaivoin, ja nosti vasaransa käteensä. Hän veti syvään henkeä, ja otti taas muutaman haparoivan askeleen kohti käytävän päätä. Äsken niin lähellä ollut kajo tuntui nyt olevan mailien päässä.
Pojan ote tiukentui pehmeästä nallesta taas. Se oli hänen nuoren siskonsa ja vanhempiensa kanssa ainut asia mikä hänellä nyt oli. Vanhempi veli oli lähtenyt jo joku aika sitten Middenheimiin. Kymmenvuotias oli aina elätellyt toiveita sinne menemisestä. Hän olikin kysynyt usein äidiltään, josko he lähtisivät sinne. Eihän sinne pitkä matka voinut olla, kolme metriä ehkä jopa. Nallen silmät killittivät mitäänsanomattomina sen roikkuvasta päästä. Hirviön silmät oven toisella puolella kimalsivat kuopissaan mitäänsanomattomina...
Pimeys kietoutui Altzheimerin ympärille. Hänen askeleidensa kaiut kimpoilivat kivisessä käytävässä, seinämästä toiseen, eteenpäin ja takaisin. Ne ympäröivät Altzheimerin peittäen jokaisen muun äänen alleen. Tai olisivat peittäneet, jos muita ääniä olisi ollut. Käytävä jatkui yhä eteenpäin, ja soturipappi puristi vasaraansa yhä tiukemmin. Rautainen katku velloi käytävässä, ja iski aivan yllättäen Altzheimerin kasvoja päin. Kun veren tunkkainen haju iski miestä päin, tämä ähkäisi ja romahti polvilleen. Hänen näkökenttänsä välähti ensin valkoisena, ja tuttu mustuus iskeytyi taas hänen silmiensä eteen. Kraus huohotti syvään kitkerää ilmaa, ja sai hengityksensä tasoitettua. Silloin hän kuuli sen. Selkänsä takaa. Jokin veti ensin syvään, keuhkot rahisten henkeä, ja hönkäisi sitten äänekkäästi kuolleen, tulikuuman hengityksensä Altzheimer Krausin niskaan. Molemmat karjaisivat täsmälleen samaan aikaan, ja Kraus nousi toisen polvensa varaan ja heilautti vasaransa laajassa kaaressa oikealta puoleltaan hirviötä päin. Raskas ase kohtasi tyhjää, ja Altzheimer väisti täysin sattumanvaraisesti taaksepäin hypähtäen vihollisen terän. Se raapaisi palan miehen kaapua, ja tunkkainen ilma syöksyi auenneesta kaavusta sisään. Kraus palautti tasapainonsa pian, ja pysähtyi uskaltamatta hengittää. Hän kuunteli. Mitään ei voinut nähdä, joten hänen ainut jäljellejäänyt aistinsa oli hänen ainut aseensa. Jokin kolahti lattiaan, ja sitä seurasi korahdus ja suhahdus, kun terävä kappale viiltää ilmaa. Kraus kyyristyi, ja tunsi miekan synnyttämän ilmavirran tuuman päässä päälaestaan. Yksi valtava karjaisu järisytti käytävää, ja sitä seurasi räsähtävä ääni, kun Verenvuodattajan kallo räsähti pieniksi siruiksi. Altzheimer kohottautui seisomaan, kääntyi kannoillaan ja jatkoi matkaansa loputonta käytävää pitkin, jättäen hiljalleen olemattomiin sauhuavan ruumiin makaamaan maahan.
Kulman takaa Kraus näki käytävän pään muutaman metrin päässä itsestään. Aukosta kajasti tumma, punainen valo. Altzheimer astui askelen eteenpäin.
Kymmenvuotias poika painoi oven kahvan alas...
Valtava sali oli muodostanut itse itsensä joskus vuosia sitten, sitä eivät olleet ihmisen kädet tehneet. Eivätkä olisi pystyneetkään. Valtavan luolan pyöreiksi sulaneet seinämät velloivat edestakaisin, vaihtoivat paikkaa ja liikkuivat etovasti, kuin sykkivä verisuoni, soihtujen ja nuotioiden ikipunaisessa valossa. Luolaan johti kolme käytävää, niistä eteenpäin puolet luolasta peitti tukeva maakerros, puhdasta kiveä ja mineraaleja, ja puolet koostui valtavasta altaasta. Pieni lampi, jyrkänteen laidalla, johon oli kielekkeeltä pudotusta useita metrejä. Vettä siellä ei kuitenkaan ollut. Kaikki punainen, punertava sävy, raudan katku ja lämpö, johtui sieltä, valtavasta altaasta täynnä kiehuvaa verta, hurmetta joka pulppusi ja poksahteli tulikuumana. Steiner Schwartzkopf astui horjuvin askelin halliin. Hän otti tukea vielä viimeisen kerran seinämästä, ja jäi tuijottamaan suu auki, kuola suupielestä valuen näkyä. Kymmenet mustakaapuiset ihmiset seisoivat ääneti jyrkänteen laidalla. Ääniä ei kuulunut. Vain kiehuvan veren pintaan muodostuvien kuplien poksahtelu ja veripisaroiden läiskähtely takaisin veren pintaan rikkoi äänettömyyttä. Veri kiehui ja poreili luolan päässä, vain sihinä ja poksahtelut täyttivät hallin.
-“Minun täytyy”, Steinerin huulet liikkuivat, ja saivat viimein vaivoin heikoin, heiveröisen äänen aikaan. “Täytyy tappaa jokainen.” Steiner Schwartzkopf otti kaksin käsin otteen vasarastaan ja horjui lähimmän kultistin luo. Se ei tehnyt elettäkään. Ei liikkunut, ei päästänyt ääntäkään. Vielä yksi ääni rikkoi hiljaisuutta, kun horjuva vasaran isku mursi kultistin selkärangan. Se vaipui ääneti vatsalleen lattialle. Ohut verinoro virtasi alaspäin, luola-aukoille viettävää kalliota pitkin. Ja pysähtyi Steinerin jalan kohdalle. Steiner vavahti, eikä enää pystynyt estämään sitä. Suhahduksen saattamana valkoinen harso peitti hänen näkökenttänsä, ja hän tunsi tahtomattaankin ryhtinsä nousevan. Käsi, joka piteli vasaraa, nousi vielä useasti, vaikkei Steiner sitä käskenytkään tietoisesti. Se laskeutui, niin usein kuin nousi, ja jokaisella liikkeellä kuoli yksi mies.
Altzheimer Kraus astui valtavaan kiviseen halliin, ja antoi katseensa kiertää punaiseksi värjäytyneessä luolassa. Hänen silmänsä naulautuivat hahmoon, joka velloi äänettömien kultistien keskellä. Hitaasti, mutta varmasti ryhdikäs mies lahtasi miehet, yksi kerrallaan, armotta. Jokaisesta tapetusta uhrista, miehen käsi nousi varmemmin, ja nopeammin, iski alas voimakkaammin. Altzheimerin silmät kurtistuivat. Hänen silmäkulmansa nyki hetken. Nuo kultistit. Ne tapettiin raa’asti ja mitään ajattelematta, lahdattiin kuin eläimet. Mutta kenen toimesta? Ei hänen, ei hänen! Ne olivat hänen!
-“Steiner Schwartzkopf!” ääni räjähti luolassa. Se kaikui ympäri seinämiä, voimakkaana, korvia särkevänä ja matalana, täynnä etovaa vihaa ja raivoa. Kraus astui askeleen eteenpäin, vei toisen sen eteen, ja harppoi vakain, kiihtyvin askelin punaisenaan hehkuvalla kivialustalla. Steiner astui askelen eteenpäin, kohti vastustajaansa. Hän nosti katseensa katsomaan suoraan häntä kohti juoksevan soturipapin silmiin, täynnä silmitöntä raivoa. Niitä vastassa seisoivat mitään näkemättömät, tuntemattomat, verenpunaiset, hehkuvat silmät. Ne loistivat kilpaa verialtaan hehkun kanssa, iskien esille vakaasta hahmosta, kiinnittäen jokaisen katsojan huomion niihin. Aika pysähtyi. Lyhyt, metallofonimainen sointu kilahti vaimeasti hallissa. Altzheimerin askelet hidastuivat ja hänen katseensa tyyntyi hieman. Raskaasti puuskuttaen hän tuijotti edessään seisovaa hahmoa toisen, hieman korkeamman, sävelen kilahtaessa ilmoille. Kohta ne poukkoilivat ympäri kivisiä seinämiä, melodia vuosien takaa. Se laski ja nousi kuin epävireisen linnun laulu, hitaasti, välillä nopeutuen, noudattamatta mitään säännönmukaisuutta tempossa. Melodia säilyi, se pomppi kahden vastustajan korviin, tulvi heidän mieliinsä, ja pimputukseen yhtyi ensin yksi, sitten useampi matala miesääni. Kultistit lauloivat kahden miehen ympärillä menneisyyden melodiaa. Miksi äiti Kraus olikaan sitä sanonut? Altzheimerin näkökenttä sumeni. Hän yritti taistella sitä vastaan, mutta valkoinen verho täytti hänen katseensa, ja lopulta hän valahti vain vaivoin hengittäen raskasta ilmaa kalliolle. Syvä, epäinhimillinen ääni täytti hänen päänsä, ja hän kuuli vielä viimeisen äänen ennen tajuntansa menettämistä.
-“Veren melodia” Kraus nyökkäsi.
Ääni jyrähti jonkin matkan päässä käytävää eteenpäin. Karl vilkaisi Heinzia, ja he nyökkäsivät toisilleen, pinkaisten juoksuun niin nopeasti kuin pääsivät. Karl otti tukevamman otteen miekastaan, ja toivoi. Hän ei välttämättä tahtoisi nähdä sitä, mitä hän tulisi näkemään käytävän päässä.
Kahden kuun valo lakaisi kivistä lattiaa pienessä, kolkossa huoneessa. Kymmenvuotias poika käpertyi vähän lämpimämmin peittoonsa, painoi päänsä pehmeään tyynyyn ja puristi nallea itseään vasten. Se oli jo aikaa sitten ollut lähellä mennä rikki, mutta pojan äidin käsissä se oli aina saanut uuden muodon, ja pelastautunut. Nyt se loi taas lohtua uuteen päivään nuoren pojan elämässä. Vapauttava uni alkoi vallata pojan mieltä, ja hän tiesi olevansa turvassa äidin ja isän ollessa viereisessä huoneessa. Äkkiä hän kuuli jonkun äänen, joka ei varmasti kuulunut normaaleihin ääniin niin myöhään.
Pitkä mies romahti selälleen maahan, yrittäen vielä ottaa otetta pöydästä turhaan. Vaasi tipahti pöydältä lattialle, hajoten sirpaleiksi kiveä vasten. Miehen pää kolahti vielä lattiaan, ja ruumis jäi siihen makaamaan, vaasin sirujen keskelle. Punainen neste heijasti kuun valon punertavan hopeana, ja veri välkkyi kristallisena juovana, joka levisi äänettömyydessä kivien raoista. Hiljaisuutta rikkoi raskas hengitys, puuskutus kuun kelmeässä valossa.
Nuori poika siirsi peittoa syrjään, ja värisi hieman yön kylmyyden purressa hänen luihinsa. hän laski äänettömästi paljaat jalkansa jääkylmälle lattialle, ja värähtäen, nalleaan toisesta kädestä roikottaen lähti kävelemään ovelle päin. Hän kuuli vaasin särkyvän. Se oli heidän yksi ainoista vaaseistaan, poika muisti sen kyllä. Isä oli ollut aina niin ylpeä siitä, kun sai sen halvalla ostettua markkinoilta. Poika laski jalkansa taas lattialle, nostaen saman tien toista. Epävarmuus täytti hänen sydämensä. Entä jos, äiti ja isä eivät olisikaan siellä. Eivät olisi antamassa hänelle sitä lämpöä, minkä hän oli juuri saanut hyvänyönsuudelmasta minuutteja sitten. Poika puristi ränsistyneen nallensa tassua yhä tiukemmin, ja astui taas askelen eteenpäin. Mikä hätä äidillä muka olisi? Ei ennenkään ollut käynyt mitään, miksi nyt? Poika vilkaisi pienen huoneensa ikkunaan, ja näki kahden kuun lakaisevan kiveystä, lattia, jonka kylmällä pinnalla pojan paljaat jalat lepäsivät. Hän käänsi katseensa takaisin jykevään oveen, ja otti taas varovan askeleen, ojentaen samalla vapaata kättään kohti oven ripaa.
Steiner astui askeleen maassa makaavana Altzheimerin vierelle, ja tarkasteli tätä katsellaan. Hän siirtyi hieman taaemmas ruumiista, ja kohotti vasaransa selkänsä taakse, otti tukevamman otteen molemmin käsin aseestaan, ja jännitti lihaksensa iskemään.
Pitkä, leveäharteinen hahmo astui vaasinsirun päälle, murskaten sen saappaansa alle. Se vain särki äänettömyyden yhdistetyssä keittiössä ja olohuoneessa. Hahmo kiersi hitaasti vankan, vanhan puupöydän ja katsoi nurkkaan vajonnutta hahmoa suoraan silmiin. Naisen suu liikkui ääntäkään päästämättä tämän kasvoilla, ja raskas kyynel vierähti hänen poskeaan pitkin. Vaaleat hiukset valuivat pitkin naisen hartioita ja selkää. Tämän käsi haroi lattiaa, jonkun esineen löytämisen toivossa. Edes jonkun, joka voisi pelastaa hänet.
Pojan ote tiukentui pehmeästä nallesta taas. Se oli hänen nuoren siskonsa ja vanhempiensa kanssa ainut asia mikä hänellä nyt oli. Vanhempi veli oli lähtenyt jo joku aika sitten Middenheimiin. Kymmenvuotias oli aina elätellyt toiveita sinne menemisestä. Hän olikin kysynyt usein äidiltään, josko he lähtisivät sinne. Eihän sinne pitkä matka voinut olla, kolme metriä ehkä jopa. Nallen silmät killittivät mitäänsanomattomina sen roikkuvasta päästä. Hirviön silmät oven toisella puolella kimalsivat kuopissaan mitäänsanomattomina. Poika painoi oven kahvaa, ja avasi oven pidättäen hengitystään.
”Altzheimer, juokse!” poika katsoi kun varjo hänen äitinsä takana kasvoi. Ja kuinka se kohotti jotain kädessään. Kyynelet valuivat juovina hänen äitinsä poskia pitkin ja hän aneli poikaansa lähtemään. Pian hänen eloton ruumiinsa rojahti maahan, ja irrotettu pää tömähti Altzheimerin eteen. Nuori poika katsoi epäuskoisena ensin ruumista, sitten valtavaa, karvaista hahmoa joka astui askeleen eteenpäin. Pieni, puinen soittorasia kalahti ontosti lattialle Altzheimerin äidin kuolleesta kädestä. Se napsahti auki, ja hahmo pysähtyi. Pehmeä melodia alkoi täyttää huonetta. Altzheimerin silmät laajenivat aavemaisen metallofonimaisen melodian kaikuessa hänen korvissaan. Hirviömäinen hahmo, nuori mies, pukeutuneena turkikseen ja raskaaseen kaapuun, kädessään pidellen veristä sotavasaraa, seisahtui. Se räpäytti pari kertaa verenpunaisia silmiään, ja noukki soittorasian, tarkastellen sitä, nyt syvän sinisillä iiriksillä. Mies kääntyi, ja astui ulos ovesta, työntäen soittorasian taskuunsa. Pojalle liian väljä yöpaita repsotti puoliksi hänen päällään, ja hänen otteensa nallesta irtosi. Se tömähti äänettömästi lattialle, ja kymmenvuotias poika käänsi katseensa hitaasi päättömän äitinsä ruumiiseen...
Karl törmäsi äkkiä keskimmäisestä käytävästä valtavaan luolaan, ja jäämättä ihmettelemään maisemaa, karjaisi ja syöksyi miekka vierellään kohti iskuun jännittäytynyttä soturipappia, samalla kun Heinz kohotti pistoolinsa, ja laukaisi aseen valtavan pamahduksen moninkertaistuessa kallioseinämistä. Kristian huudahti Krausin nimeä Heinzin takaa. Pistoolin kuula repäisi Steiner Schwartzkopfin kyljestä läpi, raastaen lihaksen auki. Steiner huudahti tuskasta, ja oli kaatua kyljelleen. Karl karjaisi raivoissaan, ja loikkasi kohti verta yskäisevää Steineria. Tämä vilkaisi päin syöksyvää Karlia punaisilla silmillään, väisti nopeasti oikealle ja tiukasti aseeseensa tarraten juoksi lähimpään kivikäytävään. Kolmikko kerääntyi nopeasti Altzheimerin luo, ja Heinz kaivoi vesileilin vyöltään. Karl nosti Altzheimerin hervotonta päätä, ja nosti leilin tämän huulille. Kraus nielaisi muutaman kulauksen haaleaa juomaa, ja otti vastaan viilentävän kuuron vettä kasvoilleen. Hän räväytti äkkiä silmänsä auki, ja valkoinen verho väistyi hänen silmiltään. Yhä punaisena vellova katto odotti kaukana hänen yläpuolellaan, ennen kuin hän ymmärsi kääntyä katsomaan kolmea toveriaan. Nämä katsoivat huolissaan Altzheimeria. Mies nousi rivakasti seisomaan, ja katsoi kolmikkoa.
-“Minne hän meni?” Vain yksi kysymys riitti, ja Kristianin osoitettua hänelle suunnan, pitkä mies noukki vasaransa ja sen olalleen heittäen lähti rivakoita askelia ottaen kävelemään kohti käytävää. Hän pysähtyi kuitenkin kuullessaan Karlin vaimean kysymyksen.
-“Oletko kunnossa?” Altzheimer painoi päänsä alas, ja nyökkäsi viimein nopealla liikkeellä. Hän kääntyi kolmen miehen puoleen.
-“Enemmän kuin koskaan. Voitte uskoa”, sen lausuttuaan Altzheimer kääntyi, ja aloitti juoksun käytävää pitkin, kuullessaan Steinerin saappaiden kolisevan käytävissä.
Hautuumaa kylpi kuiden valossa. Hautakivet hohkasivat viileyttä ilmaan, ja heijastuivat kirkkaina kuiden valossa, niillä kohti, milloin yksittäinen tammi ei estänyt valon pääsyä maahan lehdillään. Pehmeää soraa hautausmaan poluilla tallasi raskas saapas. Usva velloi matalalla, nilkkojen tasolla maassa, nousten hieman ylöspäin sumuna, peittäen täyden näkyvyyden. Altzheimer Kraus astui hautakivien reunustaman kujan päähän, koleaan aamuyöhön.
-“Steiner Schwartzkopf”, huuto kaikui poluilla, ja viileässä yössä, jossa tuulenpuuskakaan ei värisyttänyt puiden lehtiä tai hälventänyt usvaa maassa. Tien toisessa päässä epäselvä hahmo kääntyi. Molemmat hahmot kävelivät toisiaan päin, ja usean metrin päässä toisistaan pysähtyivät. Kraus tuijotti ilmeettömänä Steinerin silmiin. Syvän sinisiin silmiin.
-“Minä...” Steiner aloitti. Krausin ilme ei värähtänytkään.
-“Olen saanut tietää menneisyyteni. Lupasit minulle jotain” Altzheimer kraus nyökkäsi. Äänettömässä yössä Steiner antoi vasaransa luisua kädestään, ja se tömähti lähes äänettömästi hiekkaan. Miehen polvet pettivät, ja tämä lysähti polvilleen, askeleen eteenpäin astuvan Krausin eteen. Steiner huokaisi syvään, ja sulki silmänsä. Altzheimer nosti vasaransa hitaasti, varovasti selkänsä taakse. Hän odotti.
Altzheimer, juokse!
-“Kraus...?” Steinerin ääni vavahti. Hänen rennot kasvonsa jännittyivät. Ei pelosta, vaan pakokauhusta.
-“Lyö. Tapa minut” Krausin kädet vavahtivat. Hän nielaisi kuuluvasti.
Mies nosti soittorasian kädellään
-“Kra...!”
-“Lupaus.... pidetään”, Kraus keskeytti Steinerin hätääntyneen huudahduksen, ja antoi vasaransa laskeutua hitaasti, epävarmasti. “Kunnes tapaamme ensikerran” Altzheimer kääntyi kannoillaan ja saappaat hiekassa tasaisesti rahisten katosi kuiden valaisemaan sumuun, jonka kuut saivat loistamaan kuin tähdet olisivat laskeutuneet maan pinnalle. Steinerin ääni vavahti, ja parkaisu pääsi hänen huuliltaan. Krausin nimi jäi kaikumaan hautausmaalle. Steiner lysähti nyyhkyttäen maahan, ja käpertyi pieneksi kyynelien valuessa hänen kasvojaan pitkin. Äkkiä itku lakkasi kuin seinään. Sumu sakeutui hieman, ja Steiner nousi pystyyn. Tummat, verenpunaiset silmät välähtivät murhaavasti kuun valossa.
Altzheimer käveli pehmeää hiekkaa pitkin, ymmärtämättä vieläkään mitä oli tapahtunut. Hän pitäisi lupauksensa, seuraavan mahdollisuuden tullessa. Kraus ei vain tajunnut, seuraavaa mahdollisuutta ei välttämättä tulisi.
* * *
Koko roska on kirjoitettu hetken mielijohteesta (Kiitos, Warboss ZagSnikt (menikö oikein?)) nimittäin ilman tuota sinun kommenttiasi jossai ketjussa en olisi tätäkään kirjoittanut. Oikolukua ei tässäkään harrastettu, joten kestäkää tai älkää. Yrittäkää kuitenkin. Älkää kiinnittäkö huomiota sitten pikkuseikkoihin, tahdoin vain saada tämän kasaan jo jossain välissä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, hm?
Mutta minulla oli ainakin jatkuvasit sydän kurkussa tätä kirjoittaessa. Toivottavasti sain siitä edes osan tekstiinkin asti.Nyt tein muutaman korjauksen tarinan ulkoasuun, mutta saapi kelvata tuollaisenaan. Ei minä nyt oikoluvussakaan ihan niin paljoa surkeasti kirjoitettuja kohtia löytänytkään. Paljon kyllä, mutta....
Saattaa useampikin surkeasti kirjoitettu kohta mennä uusiksi. Odotelkaa puolisen tuntia.