Altdorfin hirviö luku 1: Synty
Lähetetty: Ma 14.06.2004 00:13
No niin, uusi tarinani on täällä, lukekaa jos huvitta, ja kritiikkiä kiitoksia: Dapadapadapadapa....Andromedus esittää...Konradin ja Reinhardin seikkailut osa 5....Altdorfin hirviö:
_________________
Samaan aikaan kun Konrad oli vielä tiedottomana, jotain tapahtui kolmeakymmentä metriä alempana, syvällä Altdorfin viemäreissä.
Velhoinsinööri Skriikdis hieroi rotanleukaansa pohtien asioita jotka olivat käsillä, niitä joita hänen palvelijansa Kriik oli juuri sanonut hänelle. Hän istui ruosteen täplittämässä metallisessa tuolissa jota hän piti valtaistuimenaan. Oikeasti hän hallitsi vain tätä huonetta ja vain vähän mitään sen ulkopuolella.
Huone oli suureksi osaksi kaivettua luolaa, jota useat puusta ja metallista kyhätyt pylväät ja seinät pitivät kasassa. Paikka oli myös laboratorio ja petojen jalostamo, täällä hän ja petomestari Mätähäntä työskentelivät yhdessä. Mätähäntä työskenteli toisella puolella valtavaa huonetta joka oli ainakin viisikymmentä metriä molempiin suuntiin, ja keskellä huonetta oli kymmenen metriä leveä ja kymmenen metriä pitkä syvennys jossa rottajätit tappelivat, se oli myös rahanlähde koska isot pamput tuhlasivat rahaansa lyödessään vetoja näiden puolesta. Se oli ollut Mätähännän idea.
He puhalsivat yhteen hiileen vaan koska molemmilla oli sama unelma ja päämäärä elämässä: luoda mahtavin hirviö jota alamaailmassa oli koskaan nähty.
Se unelma oli nyt käymässä toteen.
”Sanoitko-sanoitko että orja on selvinnyt jo yli viikon varppisalamakanuunan ohjaajana-ohjaajana?”, Skriikdis kysyi uteliaana kurjalta palvelijaltaan.
”Kyllä, hyvä herra-herra. Tiesin että olet kiinnostunut, siksi lähetinkin kaksi vartijaasi hakemaan tuota otusta-otusta.
”Hyvin ajattelevaista rottaseni, saatat nousta korkeaan asemaan kun otan valtaani tämän kaupunkipahasen, joka kantaa nimeä Altdorf”, Skriikdis sanoi myrkyllisesti.
”Kuten herra haluaa-haluaa”, Kriik sanoi pehmeästi ja hänen silmänsä kertoivat vain ahneudesta joka tosin oli skaveneille yhtä ominaista kuin nenä ihmiselle.
”Poistu”, Skriikdis komensi mahtipontista tavoittelevalla äänellä.
Kriik poistui kumarrellen joka toinen metri ovelle päin. Lopulta tämä hävisi käytäviin kumarrettuaan melkein kymmenisen kertaa.
Skriikdis oli täydellinen herra huoneessaan, tietysti Mätähännän lisäksi. Heidän komennossaan oli puolisensataa rottaa jotka olivat enemmän tai vähemmän valmiina pääsemään parempaan asemaan. Suurin osa oli orjia, klaanirottia sekä muutama joka halusi oppia taikuuden salat. Skriikdisillä oli ollut viisi oppilasta, nyt enää kaksi koska kolme oli kuollut erilaisissa onnettomuuksia mitä sattui tapahtumaan opetellessaan taikuutta ja leikkiessään itseään monta kertaa isompien otusten kanssa.
Rottajätit oli kahlehdittu seinille Mätähännän puolelle, niitä oli kolme kappaletta ja ne tappelivat yleensä keskenään koska ne eivät olleet tarpeeksi kaukana toisistaan.
”Mätähäntä, loistavia uutisia-uutisia. Saamme tänne koehenkilön-henkilön joka on selvinnyt jo yli viikon varppisalamakanuunan ohjaajana”, Skriikdis sanoi irvistäen kuten rotat irvistävät.
”Kautta Sarvipäisen rotan! Saamme pumpata sen täyteen saastakiveä ja mahdollisesti yhdistää jonkun hirviön verta siihen kurjaan olentoon. Saat ohjata taikojen tulia, tai miksi nyt kutsutkaan niitä, siihen rottaan. Voimme saada aikaan ihmeitä!”, Mätähäntä selosti yli-innostuneena ja tämän häntä heilui hurjaa vauhtia tämän vikistessä onnesta.
Samalla hetkellä kaksi raskaasti haarniskoitunutta vartijaa talutti isoa rottaa huoneeseen. Rotta oli todellakin iso, mutta orja oli tajuton ja se oli varmaankin parasta sillä näytti siltä että se olisi pystynyt hetkessä irrottautumaan Skriikdisin vartijoiden otteesta. Vartijoiden haarniskat olivat rautaisia, mutta ruostetäpliä oli joka puolella kuten kaikessa Skriikdisin valtakunnassa. Haarniskat lisäksi olivat sen näköisiä että taistelussa niillä ei tekisi mitään, ne olivat vain huonosti kiillotettuja metallilevyjä siellä täällä.
Vanki asetettiin suurelle pyöritettävälle metalliselle alustalle. Siinä oli paljon kuivunutta verta ja yhä jonkinlaisia nahkanrepaleita. Teräksisillä kahleilla vanki kiinnitettiin tiukasti kiinni alustaan.
”Kansani, tulkaa katsomaan vapautustamme!”, Mätähäntä huusi.
Aluksi ei näyttänyt tapahtuvan mitään, mutta hetken kuluttua metalliputkista ja metallisten sekä puisten levyjen alta alkoi ryömimään esiin rottia jotka uteliaana kiiruhtivat paikalle ihmettelemään suurta rottaa joka oli melkein kaksimetrinen.
Alussa vankiin kytkettiin muutama putki, ne imivät tästä verta kuitenkaan tapattamatta tätä. Laite oli ilkeä, sillä se pystyi pumppaan melkein kaiken veren pois tapattamatta uhria, jolloin veren pystyy korvaamaan.
”Pakollinen toimenpiteelle, aineiden vaikutus moninkertaistuu”, Velhoinsinööri huomautti ja petomestari nyökkäsi.
Mätähäntä otti rujon näköisen ruiskeen jonka sisältö oli jonkinlaista vihreää säteilevää ainetta.
”Saastakiveä”, petomestari sanoi hiljaa, naaman piirteet hohtaen vihreässä valossa.
Huonetta valaisi vain muutama soihtu, joten kammio oli hyvin hämärä.
Likainen piikki upposi vangin lihaan ja täysi annos vihreää nesteentapaista hävisi pullosta vangin veren joukkoon. Mätähäntä otti uuden annoksen ja ruiskutti senkin vankiin. Kun tämä kurottui ottamaan uutta, Skriikdis tarrasi tämän käteen.
”Ei, emme halua hänen kuolevan yliannostukseen.”
Mätähäntä nyökkäsi ja etsi pöydältä jotain. Mätähäntä oli rujonnäköinen, jopa skaveneiden mittapuulta. Häntä oli kääritty likaisiin liinoihin ja naama ja kädet olivat arpien peittämät.
Pöydällä oleva vanki alkoi sätkimään hiukan ja rotta alkoi hohtaa hiukan vihreänä. Skriikdis pysäytti verenpumppauskoneen kun se oli vienyt kolmanneksen orjan verestä ja laite päästi kolahtavan äänen ja päästi pienen määrän höyryä ilmoille. Skavenit kerääntyivät haltioituneena heitäkin suuremman rotan ympärille sen heräillessä.
Vanki heräsi ja katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Missä minä olen-olen?”, skaven kysyi hätääntyneenä.
”Turvassa”, Skriikdis vastasi.
Vanki nousi vaivatta pystyyn ja haukotteli, rikkoen teräsketjut aivan kuin niitä ei olisi ollutkaan.
”Missä on ruokaa? Tarvitsen ruokaa, on niin pirullinen nälkä!”, rotta huudahti ja katsoi ympärilleen aivan kuin etsin skaveneiden joukosta välipalaa. Skavenit yrittivät näyttää mahdollisimman pieniltä ja perääntyivät hiukan.
”Tässä”, Mätähäntä sanoi ja ojensi jotain epämääräisennäköistä ruokaa ja juomaa olennolle joka kaappasi ne Mätähännän käsistä ja aloitti ruoan ahmimisen.
Skriikdis teki eleen joka vaikutti kulmien kohottamiselta.
”Peikonlihaa ja demonin verta”, Mätähäntä kuiskasi.
Skriikdisin silmät suurenivat innostuksesta ja vallanhimosta. Jos tämä onnistuisi, alamaailma olisi varmasti pian hänen.
Olento ahmi ruokansa, heitti lasin menemään ja kävi istumaan kylmälle kivilattialle. Se alkoi huohottamaan ja jokin muuttui orjassa, tämä alkoi kasvaa ja uusia luita näytti tulevan sen kehoon. Piikkejä työntyi ulos orjan selästä ja se oli nyt jo kaksi kertaa isompi. Olento nousi ylös ja päästi karjahduksen kidastaan johon oli kasvanut valtavat torahampaat. Se aiheutti yleistä kauhua ja rotat perääntyivät kauemmas, ainoastaan Skriikdis jäi paikoilleen ja katsoi olentoa hämmästyksen ja onnistuksen hurmiossa. Sen tappavat kädet, niissä oli valtavat kynnet jotka olivat toivottavasti partaveitsenterävät. Se oli myös paljon pidempi kuin rottajätti.
”Olen…onnistunut”, velhoinsinööri sopersi. ”Olet…täydellinen. Tottele minua, tapa viholliseni!”
Olennon kasvot näyttivät olevan vain täynnä vihaa ja halveksuntaa.
”EN KOSKAAN!”, olento karjaisi ja yhdellä iskulla repi velhoinsinöörin paloiksi.
Luomus aloitti verisen taipaleensa rottamiesten käytävissä, ja vei monta rottaa mukanaan ennen kuin se jonkun tunnelin kautta haistoi jotain uutta, ihmisiä. Se suuntasi kohti uutta hajua, ja pääsi lopulta maanpinnalle, paikkaan jota ihmiset kutsuivat nimellä Altdorf.
Konrad heräsi tuttuun ääneen, ja havahtui aristavaan kipuun vasemmassa kädessään.
”Veli, herää”, kuului ääni hänen vierestään.
Konrad avasi silmänsä ja näki edessään veljensä, toinen polvi maassa nojaamassa miekkaansa sekä muutaman tämän jengiläisistä. Yläkerrassa oli runsaasti ruumiita, ja kun Konrad tarkasteli niitä, Ludwig vastasi katseellaan ja irvisti.
”Aika lahtari olet, veliseni. Mutta nyt lähdetään, paikkasin jo haavas, skoudet on täällä yhes hetkes”, Ludwig virkkoi.
”Skoudet?”, Konrad kysyi hämmästyneenä.
”Juu, tiiätsä, lainvalvojat.
Tieto iski kuin muurinmurtaja, sillä Konrad työskenteli keisarille. Hän otti miekkansa vierestään ja hyppäsi sitten äkkiä jaloilleen.
”Näittekö miestä kirjan kanssa?”
”Juu, en saanu kiinni mutta heitin sitä tikaril kun näin sen vieres. Taistelin katos oven luona. Emme tappaneet kaikkia, ainakin tusina niistä paskiaista karkasi”, Ludwig sylkäisi maahan selvästi inhosta, hän ei kunnioittanut vihollisiaan.
”Onko siitä kauankin?”
”Ei kovin kauan, mitennii?”
”Meidän on saatava se mies kiinni, näitkö mihin hän meni?”
Virne nousi Ludwigin kasvoille.
”Näin, ja se vuos verta sen verran että seuraaminen ei oo kovinkaa hankalaa”
Konrad nyökkäsi ja juoksi ruumiiden yli alakertaan josta hän löysi vain lisää ruumiita. Pöytä oli kaadettu kuten myös muutkin huonekalut ja niin sanotut Kuoleman kulttilaiset makasivat sankoin joukoin maassa kuolleena, mutta vain noin puolisen tusinaa Veronkiertäjää makasi maassa elottomana. Konrad tutki huonetta hetken, mutta säntäsi ulos hetken kuluttua ja he ryhtyivät etsimään verijälkiä. Molemmat kuut olivat jo kiivenneet taivaalle, ja tähdet, nuo matkamiesten kaukaiset soihdut kimmelsivät sinimustalla taivaalla. Kaupungilla oli hiljaista, mutta he kuulivat ääniä vasemmalta sivultaan, vartijat olisivat kohta paikalla. Ludwig tuli ulos viimeisenä ja kertoi jotain valaisevaa:
”Ei tartte ettii, se meni tonnepäin”, Ludwig sanoi ja osoitti syvemmälle slummeihin.
He juoksivat syvemmälle slummeille, mutta tapasivat vain muutaman kerjäläisen. Slummit todellakin olivat rähjäistä seutua, rähjäisyyden huippu Altdorfissa. Yleensä valtiovieraille ei edes sanottu mitä Altdorfin itäpuolella sijaitsi. Ihmiset täällä olivat erittäin köyhiä ja asuivat vain vähän savimajaa kummemmissa asunnoissa, taudit levisivät täällä äkkiä ja tämä todellakin oli ihmisyyden pohjasakkaa.
He etsivät kuja kujalta slummeja, etsien vähän tuoretta verta. Konrad huomasi jonkinlaisen lätäkön maassa ja kumartui sen luona. Hän nojasi miekallaan maahan ja kosketti lammikkoa sormillaan.
”Verta, vielä hiukan lämmintä”, Konrad sanoi ja kohotti katseensa eteenpäin jossa toinen pieni lammikko oli. Konrad nousi ylös ja seurasi pieniä verilammikoita, ne veivät pienelle rähjäiselle umpikujalle. Verijäljet jatkuivat kujan päähän. Kujan suunnasta leimahti joku todella paha haju. Ludwig naurahti ilottomasti.
”Tän kujan pääs on viemäriluukku, joku taliaivo on varmaa jättäny sen taas auki”, Ludwig selitti.
Konrad asteli kujan päähän roskien ohitse jengi perässään. Joku innokas jengiläinen juoksi hänen ohitseen melkein kujan päähän ja käänsi päänsä hitaasti oikealle. Tämä näytti voivan pahoin, ja oksensikin sitten oikealle puolelleen. Ritari asteli kujan päähän ja langetti katseensa siihen mihin jengin jäsen oli äsken katseensa laskenut.
Konrad löysi etsimänsä, tosin mies oli katkaistu vatsan kohdalta kahtia ja tämän kädet olivat kirjaa varjelemassa asennossa kun taas ilme kertoi silkasta kauhusta. Musta kirja oli poissa.
Juu, eli Konradin ja Reinhardin tarinat jatkuvat.
_________________
Samaan aikaan kun Konrad oli vielä tiedottomana, jotain tapahtui kolmeakymmentä metriä alempana, syvällä Altdorfin viemäreissä.
Velhoinsinööri Skriikdis hieroi rotanleukaansa pohtien asioita jotka olivat käsillä, niitä joita hänen palvelijansa Kriik oli juuri sanonut hänelle. Hän istui ruosteen täplittämässä metallisessa tuolissa jota hän piti valtaistuimenaan. Oikeasti hän hallitsi vain tätä huonetta ja vain vähän mitään sen ulkopuolella.
Huone oli suureksi osaksi kaivettua luolaa, jota useat puusta ja metallista kyhätyt pylväät ja seinät pitivät kasassa. Paikka oli myös laboratorio ja petojen jalostamo, täällä hän ja petomestari Mätähäntä työskentelivät yhdessä. Mätähäntä työskenteli toisella puolella valtavaa huonetta joka oli ainakin viisikymmentä metriä molempiin suuntiin, ja keskellä huonetta oli kymmenen metriä leveä ja kymmenen metriä pitkä syvennys jossa rottajätit tappelivat, se oli myös rahanlähde koska isot pamput tuhlasivat rahaansa lyödessään vetoja näiden puolesta. Se oli ollut Mätähännän idea.
He puhalsivat yhteen hiileen vaan koska molemmilla oli sama unelma ja päämäärä elämässä: luoda mahtavin hirviö jota alamaailmassa oli koskaan nähty.
Se unelma oli nyt käymässä toteen.
”Sanoitko-sanoitko että orja on selvinnyt jo yli viikon varppisalamakanuunan ohjaajana-ohjaajana?”, Skriikdis kysyi uteliaana kurjalta palvelijaltaan.
”Kyllä, hyvä herra-herra. Tiesin että olet kiinnostunut, siksi lähetinkin kaksi vartijaasi hakemaan tuota otusta-otusta.
”Hyvin ajattelevaista rottaseni, saatat nousta korkeaan asemaan kun otan valtaani tämän kaupunkipahasen, joka kantaa nimeä Altdorf”, Skriikdis sanoi myrkyllisesti.
”Kuten herra haluaa-haluaa”, Kriik sanoi pehmeästi ja hänen silmänsä kertoivat vain ahneudesta joka tosin oli skaveneille yhtä ominaista kuin nenä ihmiselle.
”Poistu”, Skriikdis komensi mahtipontista tavoittelevalla äänellä.
Kriik poistui kumarrellen joka toinen metri ovelle päin. Lopulta tämä hävisi käytäviin kumarrettuaan melkein kymmenisen kertaa.
Skriikdis oli täydellinen herra huoneessaan, tietysti Mätähännän lisäksi. Heidän komennossaan oli puolisensataa rottaa jotka olivat enemmän tai vähemmän valmiina pääsemään parempaan asemaan. Suurin osa oli orjia, klaanirottia sekä muutama joka halusi oppia taikuuden salat. Skriikdisillä oli ollut viisi oppilasta, nyt enää kaksi koska kolme oli kuollut erilaisissa onnettomuuksia mitä sattui tapahtumaan opetellessaan taikuutta ja leikkiessään itseään monta kertaa isompien otusten kanssa.
Rottajätit oli kahlehdittu seinille Mätähännän puolelle, niitä oli kolme kappaletta ja ne tappelivat yleensä keskenään koska ne eivät olleet tarpeeksi kaukana toisistaan.
”Mätähäntä, loistavia uutisia-uutisia. Saamme tänne koehenkilön-henkilön joka on selvinnyt jo yli viikon varppisalamakanuunan ohjaajana”, Skriikdis sanoi irvistäen kuten rotat irvistävät.
”Kautta Sarvipäisen rotan! Saamme pumpata sen täyteen saastakiveä ja mahdollisesti yhdistää jonkun hirviön verta siihen kurjaan olentoon. Saat ohjata taikojen tulia, tai miksi nyt kutsutkaan niitä, siihen rottaan. Voimme saada aikaan ihmeitä!”, Mätähäntä selosti yli-innostuneena ja tämän häntä heilui hurjaa vauhtia tämän vikistessä onnesta.
Samalla hetkellä kaksi raskaasti haarniskoitunutta vartijaa talutti isoa rottaa huoneeseen. Rotta oli todellakin iso, mutta orja oli tajuton ja se oli varmaankin parasta sillä näytti siltä että se olisi pystynyt hetkessä irrottautumaan Skriikdisin vartijoiden otteesta. Vartijoiden haarniskat olivat rautaisia, mutta ruostetäpliä oli joka puolella kuten kaikessa Skriikdisin valtakunnassa. Haarniskat lisäksi olivat sen näköisiä että taistelussa niillä ei tekisi mitään, ne olivat vain huonosti kiillotettuja metallilevyjä siellä täällä.
Vanki asetettiin suurelle pyöritettävälle metalliselle alustalle. Siinä oli paljon kuivunutta verta ja yhä jonkinlaisia nahkanrepaleita. Teräksisillä kahleilla vanki kiinnitettiin tiukasti kiinni alustaan.
”Kansani, tulkaa katsomaan vapautustamme!”, Mätähäntä huusi.
Aluksi ei näyttänyt tapahtuvan mitään, mutta hetken kuluttua metalliputkista ja metallisten sekä puisten levyjen alta alkoi ryömimään esiin rottia jotka uteliaana kiiruhtivat paikalle ihmettelemään suurta rottaa joka oli melkein kaksimetrinen.
Alussa vankiin kytkettiin muutama putki, ne imivät tästä verta kuitenkaan tapattamatta tätä. Laite oli ilkeä, sillä se pystyi pumppaan melkein kaiken veren pois tapattamatta uhria, jolloin veren pystyy korvaamaan.
”Pakollinen toimenpiteelle, aineiden vaikutus moninkertaistuu”, Velhoinsinööri huomautti ja petomestari nyökkäsi.
Mätähäntä otti rujon näköisen ruiskeen jonka sisältö oli jonkinlaista vihreää säteilevää ainetta.
”Saastakiveä”, petomestari sanoi hiljaa, naaman piirteet hohtaen vihreässä valossa.
Huonetta valaisi vain muutama soihtu, joten kammio oli hyvin hämärä.
Likainen piikki upposi vangin lihaan ja täysi annos vihreää nesteentapaista hävisi pullosta vangin veren joukkoon. Mätähäntä otti uuden annoksen ja ruiskutti senkin vankiin. Kun tämä kurottui ottamaan uutta, Skriikdis tarrasi tämän käteen.
”Ei, emme halua hänen kuolevan yliannostukseen.”
Mätähäntä nyökkäsi ja etsi pöydältä jotain. Mätähäntä oli rujonnäköinen, jopa skaveneiden mittapuulta. Häntä oli kääritty likaisiin liinoihin ja naama ja kädet olivat arpien peittämät.
Pöydällä oleva vanki alkoi sätkimään hiukan ja rotta alkoi hohtaa hiukan vihreänä. Skriikdis pysäytti verenpumppauskoneen kun se oli vienyt kolmanneksen orjan verestä ja laite päästi kolahtavan äänen ja päästi pienen määrän höyryä ilmoille. Skavenit kerääntyivät haltioituneena heitäkin suuremman rotan ympärille sen heräillessä.
Vanki heräsi ja katseli ympärilleen hämmästyneenä.
”Missä minä olen-olen?”, skaven kysyi hätääntyneenä.
”Turvassa”, Skriikdis vastasi.
Vanki nousi vaivatta pystyyn ja haukotteli, rikkoen teräsketjut aivan kuin niitä ei olisi ollutkaan.
”Missä on ruokaa? Tarvitsen ruokaa, on niin pirullinen nälkä!”, rotta huudahti ja katsoi ympärilleen aivan kuin etsin skaveneiden joukosta välipalaa. Skavenit yrittivät näyttää mahdollisimman pieniltä ja perääntyivät hiukan.
”Tässä”, Mätähäntä sanoi ja ojensi jotain epämääräisennäköistä ruokaa ja juomaa olennolle joka kaappasi ne Mätähännän käsistä ja aloitti ruoan ahmimisen.
Skriikdis teki eleen joka vaikutti kulmien kohottamiselta.
”Peikonlihaa ja demonin verta”, Mätähäntä kuiskasi.
Skriikdisin silmät suurenivat innostuksesta ja vallanhimosta. Jos tämä onnistuisi, alamaailma olisi varmasti pian hänen.
Olento ahmi ruokansa, heitti lasin menemään ja kävi istumaan kylmälle kivilattialle. Se alkoi huohottamaan ja jokin muuttui orjassa, tämä alkoi kasvaa ja uusia luita näytti tulevan sen kehoon. Piikkejä työntyi ulos orjan selästä ja se oli nyt jo kaksi kertaa isompi. Olento nousi ylös ja päästi karjahduksen kidastaan johon oli kasvanut valtavat torahampaat. Se aiheutti yleistä kauhua ja rotat perääntyivät kauemmas, ainoastaan Skriikdis jäi paikoilleen ja katsoi olentoa hämmästyksen ja onnistuksen hurmiossa. Sen tappavat kädet, niissä oli valtavat kynnet jotka olivat toivottavasti partaveitsenterävät. Se oli myös paljon pidempi kuin rottajätti.
”Olen…onnistunut”, velhoinsinööri sopersi. ”Olet…täydellinen. Tottele minua, tapa viholliseni!”
Olennon kasvot näyttivät olevan vain täynnä vihaa ja halveksuntaa.
”EN KOSKAAN!”, olento karjaisi ja yhdellä iskulla repi velhoinsinöörin paloiksi.
Luomus aloitti verisen taipaleensa rottamiesten käytävissä, ja vei monta rottaa mukanaan ennen kuin se jonkun tunnelin kautta haistoi jotain uutta, ihmisiä. Se suuntasi kohti uutta hajua, ja pääsi lopulta maanpinnalle, paikkaan jota ihmiset kutsuivat nimellä Altdorf.
Konrad heräsi tuttuun ääneen, ja havahtui aristavaan kipuun vasemmassa kädessään.
”Veli, herää”, kuului ääni hänen vierestään.
Konrad avasi silmänsä ja näki edessään veljensä, toinen polvi maassa nojaamassa miekkaansa sekä muutaman tämän jengiläisistä. Yläkerrassa oli runsaasti ruumiita, ja kun Konrad tarkasteli niitä, Ludwig vastasi katseellaan ja irvisti.
”Aika lahtari olet, veliseni. Mutta nyt lähdetään, paikkasin jo haavas, skoudet on täällä yhes hetkes”, Ludwig virkkoi.
”Skoudet?”, Konrad kysyi hämmästyneenä.
”Juu, tiiätsä, lainvalvojat.
Tieto iski kuin muurinmurtaja, sillä Konrad työskenteli keisarille. Hän otti miekkansa vierestään ja hyppäsi sitten äkkiä jaloilleen.
”Näittekö miestä kirjan kanssa?”
”Juu, en saanu kiinni mutta heitin sitä tikaril kun näin sen vieres. Taistelin katos oven luona. Emme tappaneet kaikkia, ainakin tusina niistä paskiaista karkasi”, Ludwig sylkäisi maahan selvästi inhosta, hän ei kunnioittanut vihollisiaan.
”Onko siitä kauankin?”
”Ei kovin kauan, mitennii?”
”Meidän on saatava se mies kiinni, näitkö mihin hän meni?”
Virne nousi Ludwigin kasvoille.
”Näin, ja se vuos verta sen verran että seuraaminen ei oo kovinkaa hankalaa”
Konrad nyökkäsi ja juoksi ruumiiden yli alakertaan josta hän löysi vain lisää ruumiita. Pöytä oli kaadettu kuten myös muutkin huonekalut ja niin sanotut Kuoleman kulttilaiset makasivat sankoin joukoin maassa kuolleena, mutta vain noin puolisen tusinaa Veronkiertäjää makasi maassa elottomana. Konrad tutki huonetta hetken, mutta säntäsi ulos hetken kuluttua ja he ryhtyivät etsimään verijälkiä. Molemmat kuut olivat jo kiivenneet taivaalle, ja tähdet, nuo matkamiesten kaukaiset soihdut kimmelsivät sinimustalla taivaalla. Kaupungilla oli hiljaista, mutta he kuulivat ääniä vasemmalta sivultaan, vartijat olisivat kohta paikalla. Ludwig tuli ulos viimeisenä ja kertoi jotain valaisevaa:
”Ei tartte ettii, se meni tonnepäin”, Ludwig sanoi ja osoitti syvemmälle slummeihin.
He juoksivat syvemmälle slummeille, mutta tapasivat vain muutaman kerjäläisen. Slummit todellakin olivat rähjäistä seutua, rähjäisyyden huippu Altdorfissa. Yleensä valtiovieraille ei edes sanottu mitä Altdorfin itäpuolella sijaitsi. Ihmiset täällä olivat erittäin köyhiä ja asuivat vain vähän savimajaa kummemmissa asunnoissa, taudit levisivät täällä äkkiä ja tämä todellakin oli ihmisyyden pohjasakkaa.
He etsivät kuja kujalta slummeja, etsien vähän tuoretta verta. Konrad huomasi jonkinlaisen lätäkön maassa ja kumartui sen luona. Hän nojasi miekallaan maahan ja kosketti lammikkoa sormillaan.
”Verta, vielä hiukan lämmintä”, Konrad sanoi ja kohotti katseensa eteenpäin jossa toinen pieni lammikko oli. Konrad nousi ylös ja seurasi pieniä verilammikoita, ne veivät pienelle rähjäiselle umpikujalle. Verijäljet jatkuivat kujan päähän. Kujan suunnasta leimahti joku todella paha haju. Ludwig naurahti ilottomasti.
”Tän kujan pääs on viemäriluukku, joku taliaivo on varmaa jättäny sen taas auki”, Ludwig selitti.
Konrad asteli kujan päähän roskien ohitse jengi perässään. Joku innokas jengiläinen juoksi hänen ohitseen melkein kujan päähän ja käänsi päänsä hitaasti oikealle. Tämä näytti voivan pahoin, ja oksensikin sitten oikealle puolelleen. Ritari asteli kujan päähän ja langetti katseensa siihen mihin jengin jäsen oli äsken katseensa laskenut.
Konrad löysi etsimänsä, tosin mies oli katkaistu vatsan kohdalta kahtia ja tämän kädet olivat kirjaa varjelemassa asennossa kun taas ilme kertoi silkasta kauhusta. Musta kirja oli poissa.
Juu, eli Konradin ja Reinhardin tarinat jatkuvat.
Kuvailu ja tapahtumat olivat paljon selkeämpiä, eikä lapsekkaasta kerronnasta näkynyt enää häivääkään. En nyt tiedä, miten tuo Skavenjuttu tuohon kovin paljoa liittyi kirjaa lukuunottamatta, mutta hienosti oli sekin kuvattu. Nättiä tekstiä taasen pitkähkön tauon jälkeen.