Rautapää
Lähetetty: Ti 15.06.2004 20:40
HUOM. alkuun muutama seikka:
Kuolemankaarti= Death guard
Valkopää= Conscript\White shield
Kuollut-Jim on ehkä kieliopillisesti väärin, mutta näin kuulostaa paremmalta
Tarina on huomattavan pitkä, joten en suosittele aloittamista, jos ei óle luku tuulella.
Asiaan:
Rautapää
Pieni Ryhmä vanhoja imperiumin sotaveteraaneja istui pyöreän ja puisen pöydän ympärillä, sisällä puolijoukkueteltassa. Karskit miehet pelailivat korttia tupakat huulessa. ”Vai käyt sinä huijaamaan”, suurin miehistä heitti korttinsa seinille, ja nosti vastapelurin ryntäistä kestävää teltan kangasta vasten. ”Rauhoitu typerys.” Ryhmä kersantti komensi.
Suuri kokoinen sotilas hellitti otteensa, ja laski toisen maahan. Heitä istui pöydän ympärillä neljä, muovisilla heikoilla, mustuneilla tuoleilla, jotka he olivat löytäneet kauan sitten jostain pommituksen jäljiltä olevasta kaupungista.
Heidän johtajansa kersantti ”Rautapää” oli neljän hengen veteraaniryhmän johtaja. Hänen käskyjään ei oltu koskaan uhmattu. Lempinimi oli tullut miehelle kovassa pitkään jatkuneessa taistelussa vastaan kuolemankaartia. Bolterin luoti oli lentänyt miehen pään oikealle puolelle, juuri kulmakarvojen yläpuolelle, ilmeisesti kimmokkeesta, sillä mies oli omituisesti selvinnyt kovasta iskusta ilman mitään suurempia vaurioita. Kallossaan hänellä kuitenkin oli pahan oloinen halkeama, joka jatkui aina silmäkulman ulkoreunaa pitkin suupieleen asti. Luodin perän pystyi näkemään kersantin otsasta pienenä häilyvänä, mustana pisteenä. Kersanttina, miehellä oli kuolemankaartilta varastettu Bolter, sekä vyöllä terävä miekka.
Hänen kolme toveriaan: Kuollut-Jim, Cobra, sekä Alligaattori, olivat hänen ainoat hyvät ystävänsä, samalla myös parhaat.
”Kuollut-Jim” lempinimi oli tullut myös kovista loputtomista taisteluista kuolemankaartia vastaan. Häntä oli puukotettu rintaan kahdesti, ja hänen vasemmassa reidessään oli kolme bolterin luotia. Miehen naama oli aina hiukan kalpea, hän oli muutenkin vähäsanainen, mutta taistelutilanteissa todellinen soturi. Hän kantoi olallaan haulikkoaan joka paikkaan, mies ei tahtonut luopua siitä edes silloin kun he menivät pesulle. Se roikkui aina mukana.
”Cobra”, ryhmän taktikko, sekä kovin korttihuijari, oli monesti pelastanut heidät varmalta kuolemalta hänen suuren älykkyysosamääränsä avulla, sekä oveluudellaan. Mies oli lyhytkokoinen, mutta todella sitkeä, hän ei antaisi periksi koskaan. Hänen vakioaseistuksensa joka taistelussa oli tarkkuuskivääri.
”Alligaattori” oli, valtava mies, typerä, mutta suuri, heidän ryhmän raaka voima. Hänet oli komennettu pois viidakoitten keskeltä, kun kaikki mahdolliset sotilaat tarvittiin hädänhetkellä, heidän arkkivihollista kaaosta vastaan, silloin miehet tutustuivat häneen. Tuo valtava sotilas oli nyrkkitaistellut kuolemankaartilaisen kanssa, ja lopulta pitkään kestäneen taistelun jälkeen vääntänyt niskat nurin kaaoksen kätyriltä. Kovat iskut hänen päähänsä olivat tappaneet roimasti aivosoluja, ja hän oli hiukan typerä. Kuitenkin uskollisempaa sotilasta sai etsiä. Alligaattori kantoi mukanaan sinkoa, sekä bolt pistoolia.
He olivat silti osa suurta kokonaisuutta kadiaani armeijan rivistössä. He taistelivat joka tapauksessa kovin itsenäisesti. He eivät huolineet uusia alokkaita ryhmäänsä, eivätkä he aina toimineet suurien sotapäälliköiden toivomusten mukaan. Heidän ryhmä oli alun perin kymmenen miehen kokoinen. Pikkuhiljaa sotien keskellä kuusi heistä oli kaatunut. Uusia miehiä ei otettu, sillä juuri kun uuteen kerkeää tutustua, se joko räjähtää silmien edessä palasiksi, tai ammutaan kuoliaaksi. Neljästään he viihtyivät, eikä toisista tarvinnut huolehtia. He olivat todella sotapäällikköjen suosiossa, he saivat kulkea neljästään omassa chimera nimisessä jalkaväkikuljetus kevytpanssarissa.
Tulevaisuus ei kuitenkaan näyttänyt heille kovin kirkkaalta. He olivat taas valmistautumassa lähtöön kohti kuolemankaartia, noita jumalan hylkäämiä, todella kestäviä pettureita vastaan. He odottivat teltassaan milloin käsky kävisi, ja he joutuisivat uuteen taistoon. Korttipeli oli loppunut. Rautapää kuunteli mietteissään tupakka suussa veden pisaroita, jotka raapivat heidän telttansa kattoa.
Kuollut-Jim kiilloitteli likaisella rätillään huolellisesti haulikkoaan, ihaileva katse silmissään. Ties kuinka kauan ase oli ollut miehellä. Hän oli todella etevä haulikon käyttäjä.
Cobra tutki omia saaliitaan, joita hän oli ottanut uhreilta, ja anastanut murskaantuneista kaupungeista, joissa oli käyty todella kovia taistoja. Hän hypisteli sormissaan erilaisia kelloja, sekä nyyttejään, joiden sisällä oli kaikkea pientä tavaraa, aina hylsyistä pieniin nukkeihin.
Alligaattori nukkui sikeää unta vasten märkää hiekkamaata. Hän oli painanut polvensa rintaa vasten, ja piti käsiään päänsä alla tyynynä. Mies kuorsasi rauhallisesti, välillä puhuen unissaan mitä oudoimpia asioita.
Vesisade kiihtyi, ja raapi kattoa niin kovaa, että Alligaattori säpsähti hereille hamuten bolt pistoolia suureen kouraansa. Hän vilkuili ympärilleen ihmeissään, ja kävi uudestaan nukkumaan. Ulkopuolelta kuului heikosti kymmenien muiden sotilaiden juttelu kovan sateen alta Rautapään korviin. Hän kuuli puhuttavan jostain suuresta taistelusta joka seuraisi hyvin pian. Sotilas tuntui olevan kovin innoissaan.
Opitpahan olemaan innoissasi, kun kaverisi kuolevat käsivarsillesi, Rautapää mietti hetken, ja virnisteli ajatukselleen. Hän dumppasi tupakkansa, ja asetti kädet pään taakse, ja jalat pöydälle, vetäen samalla oikealla kädellään lakin silmille.
Cobra katseli ympärilleen, ja huomasi että musta, epäselvä varjo alkoi lähestyä sateen keskeltä heidän telttaansa. ”Hei pojat, katsokaas tuonne”, Cobra kuiskasi. Rautapää kääntyi nopeasti. Hän katsoi hetken lähenevää varjoa kiinteästi, ja totesi ivallisesti ”Jaahas, meidän kunniakas johtajamme on tulossa ilmoittamaan lähdöstämme”, sitten hän käänsi päänsä pois välinpitämättömästi, veti jalat pöydältä ja nousi ylös. Rautapää käveli nukkuvan Alligaattorin viereen potkaisten tätä vähän kengän kärjellään. ”Herätys, sinä iso köntys” hän taputteli miehen leveää selkää, ja käveli takaisin penkkinsä luo.
Alligaattori päästi valtaisan haukotuksen, venytteli ja nousi jaloilleen. ”Joko päästään tappamaan niitä peltipurkkeja!” hän huuteli innoissaan, katsoen Rautapäätä. ”Kyllä, hyvin pian…”, vastaus tuli nopeasti ja päättäväisesti.
Kuollut-Jim tähyili ympärilleen, lopetti haulikon rassauksen, ja nosti aseen olalle. Sotilas yski äänekkäästi, ja kävi laskemaan panoksiaan nopeasti.
Cobra laittoi tavaransa takaisin pieniin nyytteihinsä ja asetteli ne varoen reppunsa lokeroihin. Kaikki olivat nyt järjestyksessä, ja he odottivat lähenevää hahmoa. Puolijoukkueteltan sisäänkäynti aukon vetoketju narisi, sisään astui hoikka yliluutnantti. Hän oli läpimärkä. ”Helvetti että sitten vihaan tuota loputonta sadetta, joka tuntuu vallitsevan täällä!” mies huuteli kiukkuisena, pyyhkien naamaansa rätillä, jonka oli vetäissyt taskusta.
” Noniin asiaan. Valitan pojat, on tullut taas aika lähteä kovaan taistoon. Tällä kertaa emme puolusta, vaan hyökkäämme, 10km päässä on kymmenittäin kuolemankaartia. Ne ovat vallanneet aseman, jolla tiedemiehemme tutkivat avaruutta, etsien vihollisaluksia. Nyt kaikki tiedemiehet on teurastettu, ja asema on täynnä kätyreitä. Ne on puhdistettava, sillä he voivat antaa väärää tietoa imperiumin sotilaille, kalustolla jolla tiedemiehet pitivät yhteyttä aluksiin. Se voi olla hyvin kohtalokasta, joten meidän on lähdettävä matkaan nopeasti. Teidän onneksenne nyt on ilta, emmekä aloita operaatiota vasta kun ammun sarastaessa, levätkää sillä edessä on kova koettelemus ” Puhe tuli selkeästi, ja asiallisesti miehen suusta, joka asetteli märkää lakkiaan paremmin päähänsä, tosi onnistumatta.
”Vai niin, kuulostaa hyvin vakavalta.” Rautapää totesi viileästi. ”Lähtö on vartin päästä, pakatkaa tavaranne ja valmistautukaa lähtöön.” Yliluutnantti totesi, kääntyi ympäri, ja käveli takaisin piiskaavaan sateeseen.
Veteraanit pystyivät kuulemaan kuinka hän piti muille sotilaille kovaa kuria, naapuri teltan oven suulta kuului heti kova käsky, asento!. Heille näitä komentoja ei jaettu, he olivat käyneet kovia läpi, ja olivat palvelleet herroja jo tarpeeksi. Heidän suosima Yliluutnantti Ethan kaatui viime taistelussa Kaaosta vastaan, ja uusi ei ollut edes Cobran mieleen, joka oli yleensä kovin puhelias, ja innokas kaikkien kanssa.
”No kyllähän ne parikymmentä peltipurkkia käy harjoituksesta, vai mitä pomo” Alligaattori röyhisteli rintaansa, ja tönäisi kyynärpäällä Rautapäätä. Kersantti vain virnisti synkästi Alligaattoriin päin, ja tiukensi vyötään.
Vartti meni nopeasti, miehet olivat täysin valmiina lähtöön. He olivat purkaneet teltan, ja käärineet sen paketiksi, sitoneet sen naruilla, jotta Alligaattori voisi kantaa sitä. He seisoivat hetken pimeydessä, ympärillään he näkivät hermostuneita miehiä, jotka potkivat mutaista maata maastokengän kärjillään, ja lausuivat rukouksiaan. Vastapäätä heitä seisoi suuri joukko valkopäitä, noita surkeita alokkaita, joiden kohtalo oli sinetöity jo heidän tänne saapuessaan. Ehkäpä muutamat heistä selviäisivät, suurimmat lahjakkuudet. Heitä kuitenkin käytettäisiin vain kilpenä raskasta tulta vastaan, ja harhautus yksikkönä.
Suurelle aukiolle alkoi huristella Chimeroita joka puolelta. Punaiset jarrutus valot kiiltelivät sateessa, ja pimeydessä.
Veteraanejen eteen huristeli myös kuljetusajoneuvo. Se hiljensi vauhtiaan hiukan tullessaan veteraanejen viereen, ettei kuraa vain roiskuisi heidän päälleen. Niin suuri kunnioitus kuskilla oli heitä kohtaan. Meni hetki, kunnes suuri kattoluukku aukesi, ja sieltä pilkisti hymyilevä pää, joka huusi kovasti, että hänen äänensä kuuluisi yli moottorin jytinän. ”Sisään vain pojat!”, sitten kattoluukku meni kiinni, ja Chimeran takaa aukesi hitaasti toinen luukku, jonne veteraanit astelivat nopeasti, että pääsisivät pois sateesta. He olivat kuitenkin kovin tottuneita sateeseen sillä, vettä oli tullut jo vähintään kuukauden melkeinpä taukoamatta.
Alligaattori heitti pakatun teltan Chimeran perukoille, ja kävi istumaan toiselle puolelle ajoneuvon penkkirivejä. ”Taidanpa ottaa pienet torkut, huomenna on rankka päivä”, hän laittoi silmät kiinni ja alkoi kuorsata istualtaan.
Tilaa oli paljon, sillä heitä oli vain neljä. Cobra naputteli teräksiseen lattiaan kuraisilla kengillään ruskeita jälkiä. Kuollut-Jim otti haulikon käteensä, ja tähtäili sillä kattoon.
Tuo se jaksaa, Rautapää mietti huvittuneena katsoen Kuolleen-Jimin tähtäilyä. Ajoneuvo heilui, ja kolahteli, kun se eteni kohti määränpäätään. Tunnissa oltiin jo perillä. Chimerat olivat tehneet matkansa läpi kymmenen kilometrin vaikean maaston, ja pysäyttivät moottorinsa. Sadevesi ropisi chimeran kattoon, saaden melkeinpä jokaisen heistä uneen.
Kaikki nukkuivat paitsi Rautapää. Hän vilkuili ympärilleen, ja toivoi ettei yksikään noista urheista miehistä kaatuisi huomenna.
Rauhallinen nukkuvan hengitys sai Rautapäänkin väsymään pikkuhiljaa. Alligaattori oli kyljellään chimeran lattialla. Cobra nukkui istuallaan, samoin Kuollut-Jim nukkui istuallaan, tosin haulikko käsissään.
Cobra hiipi aina Kuolleen-Jimin nukahdettua hänen viereen, ja laittoi varmistimen päälle haulikkoon. Cobra ei voinut nukkua muuten sillä tuo mies varmasti ammuskeli haulikolla unissaankin.
Aamu alkoi sarastaa. Heidän Chimeran takaluukku aukesi, ja sama yliluutnantti asteli sisään ruokapakkausten kanssa. Kaikki olivat jo hereillä, ja nälkäisiä. Varsinkin Alligaattori. Hän söi suurella ruokahalulla hetkessä puurot, ja leivän suihinsa.
Muut söivät hiukan pienemmällä ruokahalulla, muttei sen takia että he pelkäisivät kuolemaansa. He olivat pelänneet jo henkensä puolesta tarpeeksi. He eivät enää välittäneet.
Kunnes kaikki oli syöneet, he astelivat ulos ajoneuvosta. Sade oli nyt hellittänyt ainakin hetkeksi, he olivat metsän reunalla. Chimerat olivat peitetty lehtien ja oksien alle, ja miehet olivat kyyryssä puskissa.
Luutnantit alkoivat liikkua omien joukkojensa läheisyydessä. He puhuivat heille siitä, kuinka heidän olisi oltava tämän suuren taiston hetkellä rohkeita, eikä luovuttaa. Varsinkin valkopäät osasivat kunnioittaa näitä sanoja. Heille oli ensimmäinen taisto edessä.
Metsänreunan takana oli iso bunkkerin oloinen harmaa rakennus, jonka katolta nousi suuri satelliitti. Se oli yhä toiminnassa. Sitä ei oltu rikottu. Kaiken aikaa se lähetti syvälle avaruuteen väärää tietoa.
Etuseinämässä, jonka sotilaat tällä hetkellä näkivät oli kaksi suurta ikkunaa. Rakennus oli kuitenkin suuri, ja sen yläkerrassa, oli myös muutama ikkuna. Jotkut sotilaista tähystivät asemaa kiikarein, mutta ikkunat näyttivät tyhjiltä.
Auringon valo alkoi kuivattaa maata. Muta alkoi kovettua, muuttua takaisin hiekaksi, mullaksi ja soraksi. Puiden lehdiltä tippui vesipisaroita, alas kypärien päälle, aiheuttaen pienen onton kolahduksen. Luonto näytti heräävän henkiin.
Veteraanit katselivat kuinka järjestys alkoi kulkea rykmenttien läpi. Valkopäät asetettiin kaikkien edelle, ja perää kaikki muu jalkaväki. Chimerat ajoivat niin hiljaa kun mahdollista rykmenttejen laidoille, ja näyttivät lataavan jonkinlaisia pieniä kranaatinheittimien näköisiä putkiloita. Pian yliluutnantti antoi veteraaneille käskyn lähteä kiertämään metsän sivustaa, samalla kun pääjoukko rynnäköisi asemaa päin.
Tuli pelottavan hiljaista. Jopa tuuli lopetti vinkunan. Valkopäät rukoilivat, ja suurimman osan naamat olivat valahtaneet valkeiksi. Jotkut tärisivät, jotkut uhmasivat kohtaloaan, uskotellen, että selviää. Ehkä he selviäisivätkin, kuka tietää.
”Lähdetään, taisto alkaa kohta. Meidän on kiirehdittävä, ruumiit täyttävät kohta maan, se on nähty jo moneen kertaan.” Rautapää sanoi viileästi, pidellen miekkaansa oikeassa kädessä, antaen sen kiiltävän terän nojata olkapäätä vasten.
Bolter roikkui ruskeassa nahkalenkissä hänen rintaa vasten. Ase hakkasi miehen rintaa heidän edetessä aseman takapuolelle. He katsoivat syrjäsilmällä miten rynnäkkö etenisi.
Chimeroiden päältä lensi pienistä heittimistä savukranaatteja lyhyelle nurmelle. Paksun vaalean savun läpi ei tahtonut nähdä mitään.
”Rynnäkköön!”, yliluutnantti huusi voimakkaasti. Valkopäät lähtivät juoksemaan ruohoaukealle kovan huudon saattelemana, he ammuskelivat kivääreillään kohti asemaa. Suurin osa luodeista lensi minne sattuu, sillä he etenivät nopeasti.
Valkopäät olivat jo puolimatkassa. Aseman ikkunat kilahtivat palasiksi, ja ikkunalaudalle asettui riviin joka ikkunalle kymmenen kuolemankaartin ruostunutta bolteria. Niiden piiput alkoivat sylkeä kuolemaa.
Tuleen kaatui heti kymmenen valkopäätä. He jäivät pyörimään tuskissaan maahan, päästäen kammottavia korvia särkeviä huutoja. Bolter tuli ei lakannut koskaan. Aina kun ensimmäiseltä aallolta loppui luodit, rivi astui pois ikkunalaudalta, ja siihen astui uusi rivi kaartilaisia joilla oli täydet lippaat.
Hetkessä valkopäät makasivat pitkin ja poikin lyhyellä nurmikolla. Maahan jäi pyörimään valkoviivaisia kypäriä surullisen näköisesti. Veri täytti aukion. Muutamat valkopäistä yrittivät ryömiä turvaan, mutta turhaan, heitä ei säästetty, ei ketään heistä.
Yliluutnantti huokaisi, hän katsoi kuinka elämiä heitettiin hukkaan, vain että saataisiin harhautuksen avulla ryhmä veteraaneja taakse asemaa. ”Tämä vaatii kovan hinnan, tämän on parempi onnistua!.” Yliluutnantti mylvi raivoissaan.
Toinen aalto, kokeneemmat kaartilaiset odottivat tulevia käskyjä. He toivoivat ettei heidän tarvitsisi rynnäköidä samalla tavoin, kuin edelliset nuoret sotilaat. He syöksyisivät varmaan kuolemaan.
Aseman seinä oli hiukan mustunut. Ikkunalaudalla pystyi näkemään kaksi kuolemankaartilaista, jotka makasi laudalla kuolleina. Heidän rinnasta valui paksua vihertävää verta alas pihanurmelle.
”ei aukea, ei sitten millään!”, Alligaattori huusi pää punaisena, lihakset jännitettyinä, kun hän yritti repiä takaovea auki kaikin voimin. Turhaan, rautainen suuri ovi ei hievahtanutkaan. ”Eiköhän kokeilla tätä”, Alligaattori virnisti ja hiveli sinkoaan.
”Ei tietenkään typerys!”, Cobra huuti raivoissaan hänelle. ”Sehän toisi ties kuinka paljon noita riivattuja otuksia kimppuumme. Vaikka ne ovat mädänneitä, ja aivottoman näköisiä se ei tarkoita että ne ovat tyhmiä niin kuin eräät!” Cobra raivosi.
”Lopettakaa heti!”, Rautapää tokaisi väliin. Alligaattori mulkaisi vihaisesti Cobraa, ja tuntui unohtavan välikohtauksen nopeasti.
”Minulla voisi olla repussani tii-” Cobran puhe jäi kesken. Teräksinen lattia kolisi voimakkaasti, jokin läheni ovea. Todennäköisesti jokin vartioista oli tulossa tarkastamaan tilanteen. ”Cobra nopeasti, juokse tuohon puskaan, ja lataa kiväärisi. Me emme saa vielä päästää ääntäkään!”, Rautapää jakeli komentoja. Loput heistä meni oven molemmille puolille selkä kylmää, harmaata betonia vasten.
Cobra oli pusikossa, ja toi esiin hennon vaimennetun tarkkuuskiväärin piipun. Kukaan ei uskaltanut hengähtääkään, ovi kolisi, samassa se revähti selälleen.
Ulos astui suuri kuolemankaartilainen. Se oli kammottava näky, sen vihreä haarniska kantoi sisällään elävää kuollutta. Kätyrin leukaluu oli vain vasemmalta puolelta kiinni, se roikkui inhottavasti, samalla kun suusta valui vihertävää räkää. Naama oli täynnä paiseita, ja hänen alavatsansa oli turvonnut niin, että se oli murskannut tieltään osan panssaria, jotta mahtuisi ulos. Toisessa kädessä otuksella oli ruostunut puukko. Se oli tosin yhtä iso, kuin Rautapään miekka, muuta noille kätyreille se oli vain lyhyt teräase. Toisessa kädessä oli rennosti lepäävä bolter, jossa ei enää kiillellyt imperiumin kultainen haukka, vaan aivan jotain muuta.
Kuolemankaartilainen vilkuili hetken ympärilleen, otti yhden varovaisen askeleen eteenpäin. Veteraanit tiesivät, että hetki kun se kääntäisi pään, se huomaisi heidät, ja yrittäisi tehdä hälytyksen. Pää alkoi kääntyä hitaasti oikealle, samassa kuului pieni vinkaisu, ja luoti upposi sikiön kaulaan. Se huusi kammottavasti pidellen kaulaa. Se ei luovuttanut kuolemalle. Paksu vihertävä veri valui sormien välistä ruosteen tahrimalle panssarille, ja siitä maahan.
Ennen kuin otus kerkesi rynnätä takaisin sisälle tekemään hälytystä, Rautapää oli jo kaksi käsin miekkansa kahvassa kiinni. Hän löi kaikin voimin otusta kalloon. Pään vasemmalta puolelta tippui kallonmurusia, ja paksua verta. Hänen lyöntinsä ei mennyt täysin läpi. Kuolemankaartilaisen pää oli kuitenkin jo liian turmeltu, se kaatui maahan örisemään. Alligaattori tarttui sen limaiseen päähän, ja väänsi sitä kaikin voimin. Sen niskat antoivat periksi, päästivät kuvottavan rusahduksen, ja katkesivat. Nyt se ei enää liikkunut.
”hyvää työtä” Rautapää sanoi hengästyneenä, samalla puhdistaen vihertävää verta aseensa terästä. Alligaattori, ja kalpea Kuollut-Jim kiskoivat ruumiin lähellä olevaan puskaan, josta Cobra oli ampunut otusta kaulaan.
”Noh ainakin ovi aukesi” Kuollut-Jim totesi, nostaen samalla haulikon olaltaan, kämmenien varaan. Veteraanit hiipivät sisälle laitokseen. Oikealla he näkivät oven, jossa oli kuva laskivääristä, vasemmalla taas käytävän, joka jatkui kulman taa.
He päättivät käydä katsomassa mitä oven takana olisi. Se oli varmaankin jonkinlainen asevarasto, josta hädän tullen voisi hakea aseen.
Kuollut-Jim raotti varovasti ovea. Sisällä makasi kaksi kuollutta tiedemiestä. Toinen makasi naamallaan maassa, toinen istuallaan seinää vasten. Maassa makaavalla tiedemiehen ruumiilla oli kädessä laspistooli, ja seinää vasten makaavalla oli laskivääri.
Kuollut-Jim läheni istuallaan makaavan ruumista. Tiedemiehen rintakehän läpi oli mennyt kolme luotia. Valkoinen pitkä takki oli kuivuneen veren tahrima.
”huh, kylläpäs haisee”, Alligaattori nyrpisteli nenäänsä. Oikealla puolella huonetta oli pieniä välejä. Jokaisessa välissä oli laskivääri. Vasemmalla puolella oli lippaita, pistooleja, sekä yhteyskalustoa, suurella mustalla hyllyllä. Cobra otti yhteyskaluston, ja sääti oikean taajuuden jolla saisi yliluutnanttiin yhteyden. Heille kaikille oli se kerrottu taajuus jo aikoja sitten.
”Olemme sisällä”, Cobra totesi kuiskien mikrofooniin. Hetkenpäästä tuli vaisu vastaus. ”Hyvä, herättäkää rakennuksessa hämminkiä, jotta meidän toinen aalto pääsee rakennukseen”. ”Selvä, loppu”, Cobra kuiskasi. ”Loppu”, vastaus tuli perässä.
He lähtivät pois varovasti kävellen takaisin käytävään, ja jatkoivat suoraan kohti kulmaa jonne teräskäytävä kääntyy.
”Hyvä luoja” Rautapää sanoi viileästi. Käytävällä oli kahdeksan tiedemiehen ruumista. Kaikki olivat raa’asti tapettuja.
He luikertelivat ruumiiden väleistä. Vasemmalla puolella käytävää oli liuta ovia, ja edessä veren tahrimat raput ylös. He eivät käyttäneet aikaa oviin, muuten kuin kurkistamalla. Sisällä näytti olevan laitteita, joilla pidetään yhteyttä aluksiin avaruudessa. Ne olivat täysin saastuneet. Lonkeroita, ja limaa luikerteli nappuloiden, ja ohjainten päällä. Ne antoivat väärää tietoa avaruuteen.
”Alligaattori, ammu sisään sirpaleohjus, se viiltää lonkerot kyllä poikki, ja tuhoaa näytötkin. Se riittää toistaiseksi”, Rautapää sanoi kurkkien samalla sisään.
Alligaattori latasi singon, ja tähtäsi sisään. Nopeasti ohjus lensi huoneeseen. Kuului valtaisa räjähdys. Sirpaleet lensivät ympäri huonetta. Muutamat sinkoutuivat suljettuihin puisiin oviin, jättäen näkyviin teräviä särmiä. Jokin hälytys laukesi päälle.
Yliluutnantti näki kuinka punainen valo alkoi vilkkua asemassa. Se näkyi hyvin selkeästi rikkoutuneiden lasien läpi. ”Nyt on meidän hetki, hyökätkää!”, yliluutnantti käsi rivistöjensä takaa. Miehet juoksivat kovempaa kuin koskaan, samalla väistellen valkopäiden verisiä ruumiita. Bolter tulta tuli nyt puolet vähemmän. Sisällä vallitsi suuri hämmennys, ja suuri osa kuolemankaartista oli kadonnut sokkeloiseen asemaan.
Kolmisenkymmentä miestä kaatui lisää, ennen kuin kaikki olivat aseman betoniseinää vasten. Miehet hengittivät raskaasti, ja mursivat avaruuslaitoksen rautaoven. Neljäkymmentä sotilasta meni sisään sujuvana jonona, ja katosi aseman tunneleihin.
Kaartilaisten eteen syöksyi kolme hurjistunutta kätyriä, heilutellen ruosteisia veitsiään. Ne kaikki olivat todella kauhua herättäviä. Mutta kaartilaiset avasivat päättävästi tulen otuksia kohti. Ne hukkuivat laskivääreiden luotimereen. Kolme kaatui maahan täynnä savuavia pieniä reikiä. Yksi makasi kuitenkin vain hetken ja nousi ylös. Vihertävä veri pulppusi pienistä aukoista, muuta se ei tuntunut välittävän. Valtava hirviö syöksyi heitä kohti. Yhdellä suurella huitaisulla kolme miestä makasi maassa kuolleena. Muut asettivat pistimiä kämmenet hikisinä.
Kätyri tappoi vielä neljä lisää jonkin sokean raivon vallassa öristen pelottavasti. Samassa sen selästä alkoi lennellä teräspanssarin murusia ympäri seiniä. Kuului kolme laukausta, ja jokaisen perään lataus. Kolmannella laukauksella otuksen sisäelimet purskahtivat teräksisille seinille, jääden valumaan ikävästi.
Kuolemankaartilainen kaatui korahtaen maahan. Ruumis savusi, ja siitä nousi oksettava löyhkä. Kuolleen ruumiin takana seisoi Kuollut-Jim haulikko törröttäen yhä heitä kohti.
”älkää liikkuko kasassa typerykset, hajotkaa ainakin kahteen ryhmään!”, Kuollut-Jim huusi naama kalpeana.
Kaartilaiset katsoivat toisiaan, ja samassa viisitoista lähti toiseen suuntaan käytävää, ja loput kuolleen Jimin perään.
Rautapää oli käskenyt heidän kaikkien erota. Hän tiesi, että hälytys herättäisi huomiota, ja yliluutnantti lähettäisi kaartilaiset asemaan, kaartilaiset tarvitsisivat ohjausta.
Hän juoksi veren tahrimat raput ylös, ja katsoi ympärilleen. Hän seisoi nyt paikassa, josta kuolemankaarti oli ampunut koko valkopää rykmentin maan tasalle. Ikkunalaudalla makasi yhä muutama kuollut ruumis. Lattia oli täynnä lasin siruja, ja tyhjiä bolterin lippaita.
Hänen korviinsa kaikui hälytys-sireenin alta huutoja, jotka olivat kuolevien sotilaiden, tai Kuolemankaartin kätyreiden murinaa.
Heitä oli aivan liian vähän, tuskin he voittaisivat. Kymmenen kaaos miestä oli jo heidän sotilaidensa loppu.
Rautapää seisoi hetken sytyttäen tupakan. Samassa hän kuuli oikealta yskähdyksen. Hän näki lokero rivin, josta jokainen paitsi kolme oli ammuttu rei’ille. Metalliset, ja kiiltävät lokerot olivat todella surkeassa kunnossa. Saranat olivat väännetty väkisin rikki, muutamaan ei ihme kyllä oltu koskettu. Ehkä kätyrit olivat kyllästyneet, tai valkopäät olivat hyökänneet tarkistuksen hetkellä. Kuka tietää. Rautapää kohotti bolteriaan, ja käveli hiljaa astellen kohti lokeroa. Se kolisi ja paukkui. Samassa se aukesi, sisältä tippui laihahko tiedemies, maahan väsyneenä, ja hikisenä. Hän haroi kädellä kuiskaten vaisusti ”takanasi” ja jäi makaamaan.
Rautapää singahti ympäri, ja näki yhden kuolemankaartilaisen seisovan rappusten yläpäässä valmiina ampumaan hänet. Otuksen kierot punaiset silmät hohtivat vihaa, ja raivoa. Rautapää avasi raskaan bolter tulen kohti kaaoksen sotilasta. Hän ampui viileästi koko lippaan tyhjäksi, yrittäen suunata sen pään, ja kaulan alueelle.
Hetken murahtelun jälkeen veren tahrima otus kompastui jalkoihinsa verisenä, ja pyöri rappuset kolisten alas.
Rautapää lataili bolteriaan, ja imaisi savut tupakasta, heittäen sen aseman mustuneelle lattialle. ”Kuka olet poika?”, Rautapää kysyi samalla tarkastellen nuorta tiedemiestä.
”Olen professori Thomas, nuo riivatut otukset hyö-”, Rautapää keskeytti, ja sanoi ”Ei ole aikaa, ja tiedän tarinan. Sinut on saatava ulos täältä, kuolemankaartilaisia tulee pian lisää. Se on varmaa”. ”ööh, aivan”, Thomas totesi suoristaen silmälasit, ja lähti seuraamaan Rautapäätä rappusiin hieman häkeltyneenä.
Kuollut-Jim, Cobra ja alligaattori, saapuivat rappusten alapäähän kahdeksan elossa olevan kaartilaisen kanssa. He näkivät rappusten alapäässä kuolleen kätyrin, yltä päältä vihertävän liman peitossa.
Rappuset kumisivat, ja heidän ilahdukseen sieltä asteli elossa Rautapää, ja jokin tiedemies. ”Olemme ainoat elossa pomo”, Alligaattori totesi surullinen ilme kasvoillaan. ”Uusi yliluutnanttimmekin kaatui äsken, kaksi kuolemankaartilaista yllättivät hänet ja….”, mies keskeytti, katsoi alas maahan.
Rautapää ymmärsi. Hän ei halunnut vaarantaa tovereitaan, ja hän teki päätöksen vetäytymisestä. Kahdeksan elossa olevaa kaartilaista marssi hiki otsalla käytävää eteenpäin, veteraanejen edellä. Kaikki oli nyt luonnottoman hiljaista. Taistelun ääniä ei kaikunut enää mistään. Minne ikinä he menivätkään, käytävillä makasi monia kuolleita imperiumin sotilaita, ja muutamia kuolemankaartilaisia; vääntyneinä mitä hirvittävimpiin asentoihin.
He astelivat veren tahrimien käytävien läpi, ja palasivat kohti takaovea. Kaikki oli yhä hyvin hiljaista. He astelivat takaoven läpi varovasti, mutta ympärillä ei näkynyt ketään. Vain äskettäin kuolleita kaartilaisia, sekä valkopäitä.
Kaartilaiset huokasivat helpotuksesta, ja antoivat jäykistyneiden lihasten rentoutua. ”Suojautukaa!” Cobra huudahti.
Samassa katolta heidän yläpuoleltaan viisi kaaos sotilasta avasi tappavan bolter tulen. Otukset ampuivat lippaansa tyhjiksi, samalla kun eloonjääneet kolme kaartilaista hakivat suojaa veteraanejen kanssa. Alligaattori, ja Kuollut-Jim olivat haavoittuneet tulituksessa pahasti. Kuolleen-Jimin oikeaan käsivarteen oli osunut, ja Alligaattoria alavatsaan. He makasivat liikkumattomina kuolleiden kaartilaisten seassa.
Voi perkele! Rautapää huudahti mielessään. Kuolemankaartilaiset hyppäsivät katolta sännäten heidän kimppuun raivon valtaamina.
”Tässä se on pojat, meidän loppu. Taistelkaamme urheasti viimeiseen hengenvetoon”, Rautapää huokaisi, ja veti miekan huotrastaan.
Kolme kaartilaista, Cobra ja Rautapää valmistautuivat kovaan fyysiseen kamppailuun kuolemaa vastaan. ”hyökätkää vastaan!”, Rautapää huusi, ja säntäsi juoksuun. Hänen, ja viimeisten eloonjääneiden saappaat tömisivät kuivalla ruohikolla, kuuman auringon paistaessa. Jättimäiset kaaos sotilaat heiluttivat pelottavia ruostuneita veitsiä.
Taistelijat törmäsivät toisiinsa, ja aloittivat taistelun elämästä, ja kuolemasta rautaisen oven edessä. Kolme sotilasta olivat päättäneet kaikki hypätä vasemmassa laidassa olevan kuolemankaartilaisen kimppuun. Se näytti heikoimmalta, sillä melkeinpä koko sen valtava teräshaarniska oli murtunut, ja sen sisältä oli tullut esiin pieniä lonkeroita, ja suuri turvonnut, paiseiden täyttämä maha. Yksi kaartilaisista hyppäsi korkealle, pistin tanassa. Se iskeytyi raivoavan kätyrin rintaan, upoten pehmeään ihoon, kaksi muuta hakkasivat pistimillään samaan aikaan otusta jaloille.
Cobra väisteli raskaita lyöntejä ketterästi, ja välillä pisti yhtä otuksista arkoihin paikkoihin tikarillaan. Rautapää ampui bolterinsa lippaan tyhjäksi lähietäisyydeltä tappaen yhden. Samassa hän hyökkäsi toisen kimppuun, joka huitaisi hänet raskaalla käsivarrellaan metrin päähän. Rautapää jäi hengittämään raskaasti veriselle nurmelle. Hän huomasi, kuinka kolme sotilasta kaatuivat urheasti kovan vastuksen edessä. He saivat hengiltä sentään yhden. Silmänurkalla, hän näki myös kuinka Thomas juoksi metsään pakoon, valkoinen takki liehuen.
Cobra alkoi väsyä, pian hänen rintaansa uppoutui ruosteinen veitsi. Isku sai miehen polvilleen tuskasta, ja huutamaan kivusta.
Rautapää nousi raivoissaan ylös, hullun kiilto silmissä. Hän otti miekan käteensä, puristi kahvaa kaikin voimin, ja ryntäsi toisen otuksen kimppuun. Hän sivalsi todella raskaalla, ja voimakkaalla huitaisulla pään irti toiselta, ja väsähti sen jälkeen. Suuri nyrkki tärähti miehen selkään, kaataen hänet naamalleen kuivaan nurmeen. Rautapään nenä rusahti ikävästi ja murtui. Suuri verivana valui poskia pitkin kuivalle ruoholle.
Hän kääntyi selälleen, kyynärpäiden hetken varaan. Hän katseli irvokkaan otuksen naamaa vihaisesti. Se oli laittanut bolterin piipun Rautapään kovalle luisevalle otsalle. Se ilmeisesti alkoi nauraa omituista, kieroutunutta naurua, joka kuulosti enemmän sammakon kurnutukselta, kuin naurulta.
Loppuni…. Hän mietti, huokaisi ja sulki silmänsä.
Alkoi sataa.
Kommentit olisivat suotavia.
Kuolemankaarti= Death guard
Valkopää= Conscript\White shield
Kuollut-Jim on ehkä kieliopillisesti väärin, mutta näin kuulostaa paremmalta
Tarina on huomattavan pitkä, joten en suosittele aloittamista, jos ei óle luku tuulella.
Asiaan:
Rautapää
Pieni Ryhmä vanhoja imperiumin sotaveteraaneja istui pyöreän ja puisen pöydän ympärillä, sisällä puolijoukkueteltassa. Karskit miehet pelailivat korttia tupakat huulessa. ”Vai käyt sinä huijaamaan”, suurin miehistä heitti korttinsa seinille, ja nosti vastapelurin ryntäistä kestävää teltan kangasta vasten. ”Rauhoitu typerys.” Ryhmä kersantti komensi.
Suuri kokoinen sotilas hellitti otteensa, ja laski toisen maahan. Heitä istui pöydän ympärillä neljä, muovisilla heikoilla, mustuneilla tuoleilla, jotka he olivat löytäneet kauan sitten jostain pommituksen jäljiltä olevasta kaupungista.
Heidän johtajansa kersantti ”Rautapää” oli neljän hengen veteraaniryhmän johtaja. Hänen käskyjään ei oltu koskaan uhmattu. Lempinimi oli tullut miehelle kovassa pitkään jatkuneessa taistelussa vastaan kuolemankaartia. Bolterin luoti oli lentänyt miehen pään oikealle puolelle, juuri kulmakarvojen yläpuolelle, ilmeisesti kimmokkeesta, sillä mies oli omituisesti selvinnyt kovasta iskusta ilman mitään suurempia vaurioita. Kallossaan hänellä kuitenkin oli pahan oloinen halkeama, joka jatkui aina silmäkulman ulkoreunaa pitkin suupieleen asti. Luodin perän pystyi näkemään kersantin otsasta pienenä häilyvänä, mustana pisteenä. Kersanttina, miehellä oli kuolemankaartilta varastettu Bolter, sekä vyöllä terävä miekka.
Hänen kolme toveriaan: Kuollut-Jim, Cobra, sekä Alligaattori, olivat hänen ainoat hyvät ystävänsä, samalla myös parhaat.
”Kuollut-Jim” lempinimi oli tullut myös kovista loputtomista taisteluista kuolemankaartia vastaan. Häntä oli puukotettu rintaan kahdesti, ja hänen vasemmassa reidessään oli kolme bolterin luotia. Miehen naama oli aina hiukan kalpea, hän oli muutenkin vähäsanainen, mutta taistelutilanteissa todellinen soturi. Hän kantoi olallaan haulikkoaan joka paikkaan, mies ei tahtonut luopua siitä edes silloin kun he menivät pesulle. Se roikkui aina mukana.
”Cobra”, ryhmän taktikko, sekä kovin korttihuijari, oli monesti pelastanut heidät varmalta kuolemalta hänen suuren älykkyysosamääränsä avulla, sekä oveluudellaan. Mies oli lyhytkokoinen, mutta todella sitkeä, hän ei antaisi periksi koskaan. Hänen vakioaseistuksensa joka taistelussa oli tarkkuuskivääri.
”Alligaattori” oli, valtava mies, typerä, mutta suuri, heidän ryhmän raaka voima. Hänet oli komennettu pois viidakoitten keskeltä, kun kaikki mahdolliset sotilaat tarvittiin hädänhetkellä, heidän arkkivihollista kaaosta vastaan, silloin miehet tutustuivat häneen. Tuo valtava sotilas oli nyrkkitaistellut kuolemankaartilaisen kanssa, ja lopulta pitkään kestäneen taistelun jälkeen vääntänyt niskat nurin kaaoksen kätyriltä. Kovat iskut hänen päähänsä olivat tappaneet roimasti aivosoluja, ja hän oli hiukan typerä. Kuitenkin uskollisempaa sotilasta sai etsiä. Alligaattori kantoi mukanaan sinkoa, sekä bolt pistoolia.
He olivat silti osa suurta kokonaisuutta kadiaani armeijan rivistössä. He taistelivat joka tapauksessa kovin itsenäisesti. He eivät huolineet uusia alokkaita ryhmäänsä, eivätkä he aina toimineet suurien sotapäälliköiden toivomusten mukaan. Heidän ryhmä oli alun perin kymmenen miehen kokoinen. Pikkuhiljaa sotien keskellä kuusi heistä oli kaatunut. Uusia miehiä ei otettu, sillä juuri kun uuteen kerkeää tutustua, se joko räjähtää silmien edessä palasiksi, tai ammutaan kuoliaaksi. Neljästään he viihtyivät, eikä toisista tarvinnut huolehtia. He olivat todella sotapäällikköjen suosiossa, he saivat kulkea neljästään omassa chimera nimisessä jalkaväkikuljetus kevytpanssarissa.
Tulevaisuus ei kuitenkaan näyttänyt heille kovin kirkkaalta. He olivat taas valmistautumassa lähtöön kohti kuolemankaartia, noita jumalan hylkäämiä, todella kestäviä pettureita vastaan. He odottivat teltassaan milloin käsky kävisi, ja he joutuisivat uuteen taistoon. Korttipeli oli loppunut. Rautapää kuunteli mietteissään tupakka suussa veden pisaroita, jotka raapivat heidän telttansa kattoa.
Kuollut-Jim kiilloitteli likaisella rätillään huolellisesti haulikkoaan, ihaileva katse silmissään. Ties kuinka kauan ase oli ollut miehellä. Hän oli todella etevä haulikon käyttäjä.
Cobra tutki omia saaliitaan, joita hän oli ottanut uhreilta, ja anastanut murskaantuneista kaupungeista, joissa oli käyty todella kovia taistoja. Hän hypisteli sormissaan erilaisia kelloja, sekä nyyttejään, joiden sisällä oli kaikkea pientä tavaraa, aina hylsyistä pieniin nukkeihin.
Alligaattori nukkui sikeää unta vasten märkää hiekkamaata. Hän oli painanut polvensa rintaa vasten, ja piti käsiään päänsä alla tyynynä. Mies kuorsasi rauhallisesti, välillä puhuen unissaan mitä oudoimpia asioita.
Vesisade kiihtyi, ja raapi kattoa niin kovaa, että Alligaattori säpsähti hereille hamuten bolt pistoolia suureen kouraansa. Hän vilkuili ympärilleen ihmeissään, ja kävi uudestaan nukkumaan. Ulkopuolelta kuului heikosti kymmenien muiden sotilaiden juttelu kovan sateen alta Rautapään korviin. Hän kuuli puhuttavan jostain suuresta taistelusta joka seuraisi hyvin pian. Sotilas tuntui olevan kovin innoissaan.
Opitpahan olemaan innoissasi, kun kaverisi kuolevat käsivarsillesi, Rautapää mietti hetken, ja virnisteli ajatukselleen. Hän dumppasi tupakkansa, ja asetti kädet pään taakse, ja jalat pöydälle, vetäen samalla oikealla kädellään lakin silmille.
Cobra katseli ympärilleen, ja huomasi että musta, epäselvä varjo alkoi lähestyä sateen keskeltä heidän telttaansa. ”Hei pojat, katsokaas tuonne”, Cobra kuiskasi. Rautapää kääntyi nopeasti. Hän katsoi hetken lähenevää varjoa kiinteästi, ja totesi ivallisesti ”Jaahas, meidän kunniakas johtajamme on tulossa ilmoittamaan lähdöstämme”, sitten hän käänsi päänsä pois välinpitämättömästi, veti jalat pöydältä ja nousi ylös. Rautapää käveli nukkuvan Alligaattorin viereen potkaisten tätä vähän kengän kärjellään. ”Herätys, sinä iso köntys” hän taputteli miehen leveää selkää, ja käveli takaisin penkkinsä luo.
Alligaattori päästi valtaisan haukotuksen, venytteli ja nousi jaloilleen. ”Joko päästään tappamaan niitä peltipurkkeja!” hän huuteli innoissaan, katsoen Rautapäätä. ”Kyllä, hyvin pian…”, vastaus tuli nopeasti ja päättäväisesti.
Kuollut-Jim tähyili ympärilleen, lopetti haulikon rassauksen, ja nosti aseen olalle. Sotilas yski äänekkäästi, ja kävi laskemaan panoksiaan nopeasti.
Cobra laittoi tavaransa takaisin pieniin nyytteihinsä ja asetteli ne varoen reppunsa lokeroihin. Kaikki olivat nyt järjestyksessä, ja he odottivat lähenevää hahmoa. Puolijoukkueteltan sisäänkäynti aukon vetoketju narisi, sisään astui hoikka yliluutnantti. Hän oli läpimärkä. ”Helvetti että sitten vihaan tuota loputonta sadetta, joka tuntuu vallitsevan täällä!” mies huuteli kiukkuisena, pyyhkien naamaansa rätillä, jonka oli vetäissyt taskusta.
” Noniin asiaan. Valitan pojat, on tullut taas aika lähteä kovaan taistoon. Tällä kertaa emme puolusta, vaan hyökkäämme, 10km päässä on kymmenittäin kuolemankaartia. Ne ovat vallanneet aseman, jolla tiedemiehemme tutkivat avaruutta, etsien vihollisaluksia. Nyt kaikki tiedemiehet on teurastettu, ja asema on täynnä kätyreitä. Ne on puhdistettava, sillä he voivat antaa väärää tietoa imperiumin sotilaille, kalustolla jolla tiedemiehet pitivät yhteyttä aluksiin. Se voi olla hyvin kohtalokasta, joten meidän on lähdettävä matkaan nopeasti. Teidän onneksenne nyt on ilta, emmekä aloita operaatiota vasta kun ammun sarastaessa, levätkää sillä edessä on kova koettelemus ” Puhe tuli selkeästi, ja asiallisesti miehen suusta, joka asetteli märkää lakkiaan paremmin päähänsä, tosi onnistumatta.
”Vai niin, kuulostaa hyvin vakavalta.” Rautapää totesi viileästi. ”Lähtö on vartin päästä, pakatkaa tavaranne ja valmistautukaa lähtöön.” Yliluutnantti totesi, kääntyi ympäri, ja käveli takaisin piiskaavaan sateeseen.
Veteraanit pystyivät kuulemaan kuinka hän piti muille sotilaille kovaa kuria, naapuri teltan oven suulta kuului heti kova käsky, asento!. Heille näitä komentoja ei jaettu, he olivat käyneet kovia läpi, ja olivat palvelleet herroja jo tarpeeksi. Heidän suosima Yliluutnantti Ethan kaatui viime taistelussa Kaaosta vastaan, ja uusi ei ollut edes Cobran mieleen, joka oli yleensä kovin puhelias, ja innokas kaikkien kanssa.
”No kyllähän ne parikymmentä peltipurkkia käy harjoituksesta, vai mitä pomo” Alligaattori röyhisteli rintaansa, ja tönäisi kyynärpäällä Rautapäätä. Kersantti vain virnisti synkästi Alligaattoriin päin, ja tiukensi vyötään.
Vartti meni nopeasti, miehet olivat täysin valmiina lähtöön. He olivat purkaneet teltan, ja käärineet sen paketiksi, sitoneet sen naruilla, jotta Alligaattori voisi kantaa sitä. He seisoivat hetken pimeydessä, ympärillään he näkivät hermostuneita miehiä, jotka potkivat mutaista maata maastokengän kärjillään, ja lausuivat rukouksiaan. Vastapäätä heitä seisoi suuri joukko valkopäitä, noita surkeita alokkaita, joiden kohtalo oli sinetöity jo heidän tänne saapuessaan. Ehkäpä muutamat heistä selviäisivät, suurimmat lahjakkuudet. Heitä kuitenkin käytettäisiin vain kilpenä raskasta tulta vastaan, ja harhautus yksikkönä.
Suurelle aukiolle alkoi huristella Chimeroita joka puolelta. Punaiset jarrutus valot kiiltelivät sateessa, ja pimeydessä.
Veteraanejen eteen huristeli myös kuljetusajoneuvo. Se hiljensi vauhtiaan hiukan tullessaan veteraanejen viereen, ettei kuraa vain roiskuisi heidän päälleen. Niin suuri kunnioitus kuskilla oli heitä kohtaan. Meni hetki, kunnes suuri kattoluukku aukesi, ja sieltä pilkisti hymyilevä pää, joka huusi kovasti, että hänen äänensä kuuluisi yli moottorin jytinän. ”Sisään vain pojat!”, sitten kattoluukku meni kiinni, ja Chimeran takaa aukesi hitaasti toinen luukku, jonne veteraanit astelivat nopeasti, että pääsisivät pois sateesta. He olivat kuitenkin kovin tottuneita sateeseen sillä, vettä oli tullut jo vähintään kuukauden melkeinpä taukoamatta.
Alligaattori heitti pakatun teltan Chimeran perukoille, ja kävi istumaan toiselle puolelle ajoneuvon penkkirivejä. ”Taidanpa ottaa pienet torkut, huomenna on rankka päivä”, hän laittoi silmät kiinni ja alkoi kuorsata istualtaan.
Tilaa oli paljon, sillä heitä oli vain neljä. Cobra naputteli teräksiseen lattiaan kuraisilla kengillään ruskeita jälkiä. Kuollut-Jim otti haulikon käteensä, ja tähtäili sillä kattoon.
Tuo se jaksaa, Rautapää mietti huvittuneena katsoen Kuolleen-Jimin tähtäilyä. Ajoneuvo heilui, ja kolahteli, kun se eteni kohti määränpäätään. Tunnissa oltiin jo perillä. Chimerat olivat tehneet matkansa läpi kymmenen kilometrin vaikean maaston, ja pysäyttivät moottorinsa. Sadevesi ropisi chimeran kattoon, saaden melkeinpä jokaisen heistä uneen.
Kaikki nukkuivat paitsi Rautapää. Hän vilkuili ympärilleen, ja toivoi ettei yksikään noista urheista miehistä kaatuisi huomenna.
Rauhallinen nukkuvan hengitys sai Rautapäänkin väsymään pikkuhiljaa. Alligaattori oli kyljellään chimeran lattialla. Cobra nukkui istuallaan, samoin Kuollut-Jim nukkui istuallaan, tosin haulikko käsissään.
Cobra hiipi aina Kuolleen-Jimin nukahdettua hänen viereen, ja laittoi varmistimen päälle haulikkoon. Cobra ei voinut nukkua muuten sillä tuo mies varmasti ammuskeli haulikolla unissaankin.
Aamu alkoi sarastaa. Heidän Chimeran takaluukku aukesi, ja sama yliluutnantti asteli sisään ruokapakkausten kanssa. Kaikki olivat jo hereillä, ja nälkäisiä. Varsinkin Alligaattori. Hän söi suurella ruokahalulla hetkessä puurot, ja leivän suihinsa.
Muut söivät hiukan pienemmällä ruokahalulla, muttei sen takia että he pelkäisivät kuolemaansa. He olivat pelänneet jo henkensä puolesta tarpeeksi. He eivät enää välittäneet.
Kunnes kaikki oli syöneet, he astelivat ulos ajoneuvosta. Sade oli nyt hellittänyt ainakin hetkeksi, he olivat metsän reunalla. Chimerat olivat peitetty lehtien ja oksien alle, ja miehet olivat kyyryssä puskissa.
Luutnantit alkoivat liikkua omien joukkojensa läheisyydessä. He puhuivat heille siitä, kuinka heidän olisi oltava tämän suuren taiston hetkellä rohkeita, eikä luovuttaa. Varsinkin valkopäät osasivat kunnioittaa näitä sanoja. Heille oli ensimmäinen taisto edessä.
Metsänreunan takana oli iso bunkkerin oloinen harmaa rakennus, jonka katolta nousi suuri satelliitti. Se oli yhä toiminnassa. Sitä ei oltu rikottu. Kaiken aikaa se lähetti syvälle avaruuteen väärää tietoa.
Etuseinämässä, jonka sotilaat tällä hetkellä näkivät oli kaksi suurta ikkunaa. Rakennus oli kuitenkin suuri, ja sen yläkerrassa, oli myös muutama ikkuna. Jotkut sotilaista tähystivät asemaa kiikarein, mutta ikkunat näyttivät tyhjiltä.
Auringon valo alkoi kuivattaa maata. Muta alkoi kovettua, muuttua takaisin hiekaksi, mullaksi ja soraksi. Puiden lehdiltä tippui vesipisaroita, alas kypärien päälle, aiheuttaen pienen onton kolahduksen. Luonto näytti heräävän henkiin.
Veteraanit katselivat kuinka järjestys alkoi kulkea rykmenttien läpi. Valkopäät asetettiin kaikkien edelle, ja perää kaikki muu jalkaväki. Chimerat ajoivat niin hiljaa kun mahdollista rykmenttejen laidoille, ja näyttivät lataavan jonkinlaisia pieniä kranaatinheittimien näköisiä putkiloita. Pian yliluutnantti antoi veteraaneille käskyn lähteä kiertämään metsän sivustaa, samalla kun pääjoukko rynnäköisi asemaa päin.
Tuli pelottavan hiljaista. Jopa tuuli lopetti vinkunan. Valkopäät rukoilivat, ja suurimman osan naamat olivat valahtaneet valkeiksi. Jotkut tärisivät, jotkut uhmasivat kohtaloaan, uskotellen, että selviää. Ehkä he selviäisivätkin, kuka tietää.
”Lähdetään, taisto alkaa kohta. Meidän on kiirehdittävä, ruumiit täyttävät kohta maan, se on nähty jo moneen kertaan.” Rautapää sanoi viileästi, pidellen miekkaansa oikeassa kädessä, antaen sen kiiltävän terän nojata olkapäätä vasten.
Bolter roikkui ruskeassa nahkalenkissä hänen rintaa vasten. Ase hakkasi miehen rintaa heidän edetessä aseman takapuolelle. He katsoivat syrjäsilmällä miten rynnäkkö etenisi.
Chimeroiden päältä lensi pienistä heittimistä savukranaatteja lyhyelle nurmelle. Paksun vaalean savun läpi ei tahtonut nähdä mitään.
”Rynnäkköön!”, yliluutnantti huusi voimakkaasti. Valkopäät lähtivät juoksemaan ruohoaukealle kovan huudon saattelemana, he ammuskelivat kivääreillään kohti asemaa. Suurin osa luodeista lensi minne sattuu, sillä he etenivät nopeasti.
Valkopäät olivat jo puolimatkassa. Aseman ikkunat kilahtivat palasiksi, ja ikkunalaudalle asettui riviin joka ikkunalle kymmenen kuolemankaartin ruostunutta bolteria. Niiden piiput alkoivat sylkeä kuolemaa.
Tuleen kaatui heti kymmenen valkopäätä. He jäivät pyörimään tuskissaan maahan, päästäen kammottavia korvia särkeviä huutoja. Bolter tuli ei lakannut koskaan. Aina kun ensimmäiseltä aallolta loppui luodit, rivi astui pois ikkunalaudalta, ja siihen astui uusi rivi kaartilaisia joilla oli täydet lippaat.
Hetkessä valkopäät makasivat pitkin ja poikin lyhyellä nurmikolla. Maahan jäi pyörimään valkoviivaisia kypäriä surullisen näköisesti. Veri täytti aukion. Muutamat valkopäistä yrittivät ryömiä turvaan, mutta turhaan, heitä ei säästetty, ei ketään heistä.
Yliluutnantti huokaisi, hän katsoi kuinka elämiä heitettiin hukkaan, vain että saataisiin harhautuksen avulla ryhmä veteraaneja taakse asemaa. ”Tämä vaatii kovan hinnan, tämän on parempi onnistua!.” Yliluutnantti mylvi raivoissaan.
Toinen aalto, kokeneemmat kaartilaiset odottivat tulevia käskyjä. He toivoivat ettei heidän tarvitsisi rynnäköidä samalla tavoin, kuin edelliset nuoret sotilaat. He syöksyisivät varmaan kuolemaan.
Aseman seinä oli hiukan mustunut. Ikkunalaudalla pystyi näkemään kaksi kuolemankaartilaista, jotka makasi laudalla kuolleina. Heidän rinnasta valui paksua vihertävää verta alas pihanurmelle.
”ei aukea, ei sitten millään!”, Alligaattori huusi pää punaisena, lihakset jännitettyinä, kun hän yritti repiä takaovea auki kaikin voimin. Turhaan, rautainen suuri ovi ei hievahtanutkaan. ”Eiköhän kokeilla tätä”, Alligaattori virnisti ja hiveli sinkoaan.
”Ei tietenkään typerys!”, Cobra huuti raivoissaan hänelle. ”Sehän toisi ties kuinka paljon noita riivattuja otuksia kimppuumme. Vaikka ne ovat mädänneitä, ja aivottoman näköisiä se ei tarkoita että ne ovat tyhmiä niin kuin eräät!” Cobra raivosi.
”Lopettakaa heti!”, Rautapää tokaisi väliin. Alligaattori mulkaisi vihaisesti Cobraa, ja tuntui unohtavan välikohtauksen nopeasti.
”Minulla voisi olla repussani tii-” Cobran puhe jäi kesken. Teräksinen lattia kolisi voimakkaasti, jokin läheni ovea. Todennäköisesti jokin vartioista oli tulossa tarkastamaan tilanteen. ”Cobra nopeasti, juokse tuohon puskaan, ja lataa kiväärisi. Me emme saa vielä päästää ääntäkään!”, Rautapää jakeli komentoja. Loput heistä meni oven molemmille puolille selkä kylmää, harmaata betonia vasten.
Cobra oli pusikossa, ja toi esiin hennon vaimennetun tarkkuuskiväärin piipun. Kukaan ei uskaltanut hengähtääkään, ovi kolisi, samassa se revähti selälleen.
Ulos astui suuri kuolemankaartilainen. Se oli kammottava näky, sen vihreä haarniska kantoi sisällään elävää kuollutta. Kätyrin leukaluu oli vain vasemmalta puolelta kiinni, se roikkui inhottavasti, samalla kun suusta valui vihertävää räkää. Naama oli täynnä paiseita, ja hänen alavatsansa oli turvonnut niin, että se oli murskannut tieltään osan panssaria, jotta mahtuisi ulos. Toisessa kädessä otuksella oli ruostunut puukko. Se oli tosin yhtä iso, kuin Rautapään miekka, muuta noille kätyreille se oli vain lyhyt teräase. Toisessa kädessä oli rennosti lepäävä bolter, jossa ei enää kiillellyt imperiumin kultainen haukka, vaan aivan jotain muuta.
Kuolemankaartilainen vilkuili hetken ympärilleen, otti yhden varovaisen askeleen eteenpäin. Veteraanit tiesivät, että hetki kun se kääntäisi pään, se huomaisi heidät, ja yrittäisi tehdä hälytyksen. Pää alkoi kääntyä hitaasti oikealle, samassa kuului pieni vinkaisu, ja luoti upposi sikiön kaulaan. Se huusi kammottavasti pidellen kaulaa. Se ei luovuttanut kuolemalle. Paksu vihertävä veri valui sormien välistä ruosteen tahrimalle panssarille, ja siitä maahan.
Ennen kuin otus kerkesi rynnätä takaisin sisälle tekemään hälytystä, Rautapää oli jo kaksi käsin miekkansa kahvassa kiinni. Hän löi kaikin voimin otusta kalloon. Pään vasemmalta puolelta tippui kallonmurusia, ja paksua verta. Hänen lyöntinsä ei mennyt täysin läpi. Kuolemankaartilaisen pää oli kuitenkin jo liian turmeltu, se kaatui maahan örisemään. Alligaattori tarttui sen limaiseen päähän, ja väänsi sitä kaikin voimin. Sen niskat antoivat periksi, päästivät kuvottavan rusahduksen, ja katkesivat. Nyt se ei enää liikkunut.
”hyvää työtä” Rautapää sanoi hengästyneenä, samalla puhdistaen vihertävää verta aseensa terästä. Alligaattori, ja kalpea Kuollut-Jim kiskoivat ruumiin lähellä olevaan puskaan, josta Cobra oli ampunut otusta kaulaan.
”Noh ainakin ovi aukesi” Kuollut-Jim totesi, nostaen samalla haulikon olaltaan, kämmenien varaan. Veteraanit hiipivät sisälle laitokseen. Oikealla he näkivät oven, jossa oli kuva laskivääristä, vasemmalla taas käytävän, joka jatkui kulman taa.
He päättivät käydä katsomassa mitä oven takana olisi. Se oli varmaankin jonkinlainen asevarasto, josta hädän tullen voisi hakea aseen.
Kuollut-Jim raotti varovasti ovea. Sisällä makasi kaksi kuollutta tiedemiestä. Toinen makasi naamallaan maassa, toinen istuallaan seinää vasten. Maassa makaavalla tiedemiehen ruumiilla oli kädessä laspistooli, ja seinää vasten makaavalla oli laskivääri.
Kuollut-Jim läheni istuallaan makaavan ruumista. Tiedemiehen rintakehän läpi oli mennyt kolme luotia. Valkoinen pitkä takki oli kuivuneen veren tahrima.
”huh, kylläpäs haisee”, Alligaattori nyrpisteli nenäänsä. Oikealla puolella huonetta oli pieniä välejä. Jokaisessa välissä oli laskivääri. Vasemmalla puolella oli lippaita, pistooleja, sekä yhteyskalustoa, suurella mustalla hyllyllä. Cobra otti yhteyskaluston, ja sääti oikean taajuuden jolla saisi yliluutnanttiin yhteyden. Heille kaikille oli se kerrottu taajuus jo aikoja sitten.
”Olemme sisällä”, Cobra totesi kuiskien mikrofooniin. Hetkenpäästä tuli vaisu vastaus. ”Hyvä, herättäkää rakennuksessa hämminkiä, jotta meidän toinen aalto pääsee rakennukseen”. ”Selvä, loppu”, Cobra kuiskasi. ”Loppu”, vastaus tuli perässä.
He lähtivät pois varovasti kävellen takaisin käytävään, ja jatkoivat suoraan kohti kulmaa jonne teräskäytävä kääntyy.
”Hyvä luoja” Rautapää sanoi viileästi. Käytävällä oli kahdeksan tiedemiehen ruumista. Kaikki olivat raa’asti tapettuja.
He luikertelivat ruumiiden väleistä. Vasemmalla puolella käytävää oli liuta ovia, ja edessä veren tahrimat raput ylös. He eivät käyttäneet aikaa oviin, muuten kuin kurkistamalla. Sisällä näytti olevan laitteita, joilla pidetään yhteyttä aluksiin avaruudessa. Ne olivat täysin saastuneet. Lonkeroita, ja limaa luikerteli nappuloiden, ja ohjainten päällä. Ne antoivat väärää tietoa avaruuteen.
”Alligaattori, ammu sisään sirpaleohjus, se viiltää lonkerot kyllä poikki, ja tuhoaa näytötkin. Se riittää toistaiseksi”, Rautapää sanoi kurkkien samalla sisään.
Alligaattori latasi singon, ja tähtäsi sisään. Nopeasti ohjus lensi huoneeseen. Kuului valtaisa räjähdys. Sirpaleet lensivät ympäri huonetta. Muutamat sinkoutuivat suljettuihin puisiin oviin, jättäen näkyviin teräviä särmiä. Jokin hälytys laukesi päälle.
Yliluutnantti näki kuinka punainen valo alkoi vilkkua asemassa. Se näkyi hyvin selkeästi rikkoutuneiden lasien läpi. ”Nyt on meidän hetki, hyökätkää!”, yliluutnantti käsi rivistöjensä takaa. Miehet juoksivat kovempaa kuin koskaan, samalla väistellen valkopäiden verisiä ruumiita. Bolter tulta tuli nyt puolet vähemmän. Sisällä vallitsi suuri hämmennys, ja suuri osa kuolemankaartista oli kadonnut sokkeloiseen asemaan.
Kolmisenkymmentä miestä kaatui lisää, ennen kuin kaikki olivat aseman betoniseinää vasten. Miehet hengittivät raskaasti, ja mursivat avaruuslaitoksen rautaoven. Neljäkymmentä sotilasta meni sisään sujuvana jonona, ja katosi aseman tunneleihin.
Kaartilaisten eteen syöksyi kolme hurjistunutta kätyriä, heilutellen ruosteisia veitsiään. Ne kaikki olivat todella kauhua herättäviä. Mutta kaartilaiset avasivat päättävästi tulen otuksia kohti. Ne hukkuivat laskivääreiden luotimereen. Kolme kaatui maahan täynnä savuavia pieniä reikiä. Yksi makasi kuitenkin vain hetken ja nousi ylös. Vihertävä veri pulppusi pienistä aukoista, muuta se ei tuntunut välittävän. Valtava hirviö syöksyi heitä kohti. Yhdellä suurella huitaisulla kolme miestä makasi maassa kuolleena. Muut asettivat pistimiä kämmenet hikisinä.
Kätyri tappoi vielä neljä lisää jonkin sokean raivon vallassa öristen pelottavasti. Samassa sen selästä alkoi lennellä teräspanssarin murusia ympäri seiniä. Kuului kolme laukausta, ja jokaisen perään lataus. Kolmannella laukauksella otuksen sisäelimet purskahtivat teräksisille seinille, jääden valumaan ikävästi.
Kuolemankaartilainen kaatui korahtaen maahan. Ruumis savusi, ja siitä nousi oksettava löyhkä. Kuolleen ruumiin takana seisoi Kuollut-Jim haulikko törröttäen yhä heitä kohti.
”älkää liikkuko kasassa typerykset, hajotkaa ainakin kahteen ryhmään!”, Kuollut-Jim huusi naama kalpeana.
Kaartilaiset katsoivat toisiaan, ja samassa viisitoista lähti toiseen suuntaan käytävää, ja loput kuolleen Jimin perään.
Rautapää oli käskenyt heidän kaikkien erota. Hän tiesi, että hälytys herättäisi huomiota, ja yliluutnantti lähettäisi kaartilaiset asemaan, kaartilaiset tarvitsisivat ohjausta.
Hän juoksi veren tahrimat raput ylös, ja katsoi ympärilleen. Hän seisoi nyt paikassa, josta kuolemankaarti oli ampunut koko valkopää rykmentin maan tasalle. Ikkunalaudalla makasi yhä muutama kuollut ruumis. Lattia oli täynnä lasin siruja, ja tyhjiä bolterin lippaita.
Hänen korviinsa kaikui hälytys-sireenin alta huutoja, jotka olivat kuolevien sotilaiden, tai Kuolemankaartin kätyreiden murinaa.
Heitä oli aivan liian vähän, tuskin he voittaisivat. Kymmenen kaaos miestä oli jo heidän sotilaidensa loppu.
Rautapää seisoi hetken sytyttäen tupakan. Samassa hän kuuli oikealta yskähdyksen. Hän näki lokero rivin, josta jokainen paitsi kolme oli ammuttu rei’ille. Metalliset, ja kiiltävät lokerot olivat todella surkeassa kunnossa. Saranat olivat väännetty väkisin rikki, muutamaan ei ihme kyllä oltu koskettu. Ehkä kätyrit olivat kyllästyneet, tai valkopäät olivat hyökänneet tarkistuksen hetkellä. Kuka tietää. Rautapää kohotti bolteriaan, ja käveli hiljaa astellen kohti lokeroa. Se kolisi ja paukkui. Samassa se aukesi, sisältä tippui laihahko tiedemies, maahan väsyneenä, ja hikisenä. Hän haroi kädellä kuiskaten vaisusti ”takanasi” ja jäi makaamaan.
Rautapää singahti ympäri, ja näki yhden kuolemankaartilaisen seisovan rappusten yläpäässä valmiina ampumaan hänet. Otuksen kierot punaiset silmät hohtivat vihaa, ja raivoa. Rautapää avasi raskaan bolter tulen kohti kaaoksen sotilasta. Hän ampui viileästi koko lippaan tyhjäksi, yrittäen suunata sen pään, ja kaulan alueelle.
Hetken murahtelun jälkeen veren tahrima otus kompastui jalkoihinsa verisenä, ja pyöri rappuset kolisten alas.
Rautapää lataili bolteriaan, ja imaisi savut tupakasta, heittäen sen aseman mustuneelle lattialle. ”Kuka olet poika?”, Rautapää kysyi samalla tarkastellen nuorta tiedemiestä.
”Olen professori Thomas, nuo riivatut otukset hyö-”, Rautapää keskeytti, ja sanoi ”Ei ole aikaa, ja tiedän tarinan. Sinut on saatava ulos täältä, kuolemankaartilaisia tulee pian lisää. Se on varmaa”. ”ööh, aivan”, Thomas totesi suoristaen silmälasit, ja lähti seuraamaan Rautapäätä rappusiin hieman häkeltyneenä.
Kuollut-Jim, Cobra ja alligaattori, saapuivat rappusten alapäähän kahdeksan elossa olevan kaartilaisen kanssa. He näkivät rappusten alapäässä kuolleen kätyrin, yltä päältä vihertävän liman peitossa.
Rappuset kumisivat, ja heidän ilahdukseen sieltä asteli elossa Rautapää, ja jokin tiedemies. ”Olemme ainoat elossa pomo”, Alligaattori totesi surullinen ilme kasvoillaan. ”Uusi yliluutnanttimmekin kaatui äsken, kaksi kuolemankaartilaista yllättivät hänet ja….”, mies keskeytti, katsoi alas maahan.
Rautapää ymmärsi. Hän ei halunnut vaarantaa tovereitaan, ja hän teki päätöksen vetäytymisestä. Kahdeksan elossa olevaa kaartilaista marssi hiki otsalla käytävää eteenpäin, veteraanejen edellä. Kaikki oli nyt luonnottoman hiljaista. Taistelun ääniä ei kaikunut enää mistään. Minne ikinä he menivätkään, käytävillä makasi monia kuolleita imperiumin sotilaita, ja muutamia kuolemankaartilaisia; vääntyneinä mitä hirvittävimpiin asentoihin.
He astelivat veren tahrimien käytävien läpi, ja palasivat kohti takaovea. Kaikki oli yhä hyvin hiljaista. He astelivat takaoven läpi varovasti, mutta ympärillä ei näkynyt ketään. Vain äskettäin kuolleita kaartilaisia, sekä valkopäitä.
Kaartilaiset huokasivat helpotuksesta, ja antoivat jäykistyneiden lihasten rentoutua. ”Suojautukaa!” Cobra huudahti.
Samassa katolta heidän yläpuoleltaan viisi kaaos sotilasta avasi tappavan bolter tulen. Otukset ampuivat lippaansa tyhjiksi, samalla kun eloonjääneet kolme kaartilaista hakivat suojaa veteraanejen kanssa. Alligaattori, ja Kuollut-Jim olivat haavoittuneet tulituksessa pahasti. Kuolleen-Jimin oikeaan käsivarteen oli osunut, ja Alligaattoria alavatsaan. He makasivat liikkumattomina kuolleiden kaartilaisten seassa.
Voi perkele! Rautapää huudahti mielessään. Kuolemankaartilaiset hyppäsivät katolta sännäten heidän kimppuun raivon valtaamina.
”Tässä se on pojat, meidän loppu. Taistelkaamme urheasti viimeiseen hengenvetoon”, Rautapää huokaisi, ja veti miekan huotrastaan.
Kolme kaartilaista, Cobra ja Rautapää valmistautuivat kovaan fyysiseen kamppailuun kuolemaa vastaan. ”hyökätkää vastaan!”, Rautapää huusi, ja säntäsi juoksuun. Hänen, ja viimeisten eloonjääneiden saappaat tömisivät kuivalla ruohikolla, kuuman auringon paistaessa. Jättimäiset kaaos sotilaat heiluttivat pelottavia ruostuneita veitsiä.
Taistelijat törmäsivät toisiinsa, ja aloittivat taistelun elämästä, ja kuolemasta rautaisen oven edessä. Kolme sotilasta olivat päättäneet kaikki hypätä vasemmassa laidassa olevan kuolemankaartilaisen kimppuun. Se näytti heikoimmalta, sillä melkeinpä koko sen valtava teräshaarniska oli murtunut, ja sen sisältä oli tullut esiin pieniä lonkeroita, ja suuri turvonnut, paiseiden täyttämä maha. Yksi kaartilaisista hyppäsi korkealle, pistin tanassa. Se iskeytyi raivoavan kätyrin rintaan, upoten pehmeään ihoon, kaksi muuta hakkasivat pistimillään samaan aikaan otusta jaloille.
Cobra väisteli raskaita lyöntejä ketterästi, ja välillä pisti yhtä otuksista arkoihin paikkoihin tikarillaan. Rautapää ampui bolterinsa lippaan tyhjäksi lähietäisyydeltä tappaen yhden. Samassa hän hyökkäsi toisen kimppuun, joka huitaisi hänet raskaalla käsivarrellaan metrin päähän. Rautapää jäi hengittämään raskaasti veriselle nurmelle. Hän huomasi, kuinka kolme sotilasta kaatuivat urheasti kovan vastuksen edessä. He saivat hengiltä sentään yhden. Silmänurkalla, hän näki myös kuinka Thomas juoksi metsään pakoon, valkoinen takki liehuen.
Cobra alkoi väsyä, pian hänen rintaansa uppoutui ruosteinen veitsi. Isku sai miehen polvilleen tuskasta, ja huutamaan kivusta.
Rautapää nousi raivoissaan ylös, hullun kiilto silmissä. Hän otti miekan käteensä, puristi kahvaa kaikin voimin, ja ryntäsi toisen otuksen kimppuun. Hän sivalsi todella raskaalla, ja voimakkaalla huitaisulla pään irti toiselta, ja väsähti sen jälkeen. Suuri nyrkki tärähti miehen selkään, kaataen hänet naamalleen kuivaan nurmeen. Rautapään nenä rusahti ikävästi ja murtui. Suuri verivana valui poskia pitkin kuivalle ruoholle.
Hän kääntyi selälleen, kyynärpäiden hetken varaan. Hän katseli irvokkaan otuksen naamaa vihaisesti. Se oli laittanut bolterin piipun Rautapään kovalle luisevalle otsalle. Se ilmeisesti alkoi nauraa omituista, kieroutunutta naurua, joka kuulosti enemmän sammakon kurnutukselta, kuin naurulta.
Loppuni…. Hän mietti, huokaisi ja sulki silmänsä.
Alkoi sataa.
Kommentit olisivat suotavia.
