Uusi Iganantius on ilmestynyt! Lue edelliset osat täältä!
Lähetetty: Ti 15.06.2004 23:15
Juu eli ilmoittelisin tässä että uusi Iganantius stoori julkaistaan luultavasti ylihuomenissa. Monet ovat sitä odottaneet mutta varmasti sitä suurempi määrä on sen jo unohtanut, luultavasti koska viime osasta on jo pitkä aika.
No, ne jotka eivät ole lukeneet aikaisempia osia niin julkaisen ne nyt tähän, niitä on vaikea kaivella tuolta syvemmältä.
Kansalainen Iganantius
Iganantius Quintus, tavallinen imperiumin kansalainen, käveli pitkin Atrinden leveitä katuja. Moni miljoona kaupungissa oli ruuhka ja ihmiset tungeksivat hänen ohitseen. Talvi oli tullut ja katuja ja taloja peitti valkea lumikerros.
Kulkuneuvot ajelivat hänen ohitseen ja hän unelmoi omistavansa sellaisen. Hän oli kuitenkin vain tavallinen tehdastyöläinen, hänen kahden vuoden palkkansakaan ei riittäisi sellaisen ostoon. Kaduilla oli raikas tuoksu joka johtui talvesta. Mutta joukossa oli myös vahva savun haju joka peitti ilmaa, mutta Iganantius oli tottunut siihen, se oli arkipäiväistä.
Hän käveli alamäkeä Machariuksen katua pitkin, katseli ympärilleen sen valtavia pilvenpiirtäjiä jotka näyttivät kaatuvan hänen päälleen, joten vain vähän auringonpaistetta suotiin Atrinden pääkadun kävelijöille. Iganantius suunnitteli parempaa elämää, hän tarvitsisi perheen, ylennyksen ja palkankorotuksen. Mies hymyili ja päätti olla tänään ahkera töissä.
Hän ei tosin pitänyt työstään tehtaassa ja hänen mieleensä tuli lause jota hänen isänsä oli käyttänyt silloin kun hän oli ollut lapsi: ”Mene poika työpaikkaan josta pidät”. Iganantius hymähti itsekseen sillä hän otti vasta nyt huomioon tosiseikan että työpaikkoja ei ollut riittämiin ja moni yrittäisi päästä hänen paikalleen jos kuulisi edes hiiskahduksen siitä että tehtaalla on paikka vapaana.
Machariuksen katu oli nimenomaan kauppakatu, sieltä hän osti joka päivä ruokansa ja muut elintarvikkeet. Hän joskus kävi myös kapakassa nimeltä ”Machariuksen Vapaapäivä”. Olut oli siellä hyvää vaikka ruoka oli hieman mysteeristä.
Hän havahtui ajatuksistaan ja palasi nykyelämäänsä. Ihmiset kuhisivat kadulla ja pikaruoka ravintoloiden edessä oli isot jonot. Hän tarvitsi aamiaista, mutta siihen menisi aikaa ja hän voisi myöhästyä töistä. Hän otti taskustaan kolikoita ja laskeskeli niitä.
Kolikkoihin oli painettu Keisarin, Kreivi Diren, Komissaari Ardenin ja muiden imperiumin sankareiden kuvia.
”…kaksikymmentä, kaksikymmentäviisi, kolmekymmentä…” hän laskeskeli puoliääneen.
Juuri silloin joku otti hänen käsistään hänen aamiaisrahansa. Varas juoksi vauhdilla karkuun sinisessä tuulipuvun takissaan.
Iganantius juoksi varkaan perään joka viiletti väkijoukon ohi nopeasti pysähtymättä katsomaan taakseen.
”Ottakaa varas kiinni!” huusi Iganantius ja osoitti varasta.
Hänen huutonsa keräsi kyllä huomiota mutta se ei kantanut kovin pitkälle ajoneuvojen ja ihmisten melun takia. Varas oli ammattilainen ainakin paossa sillä tämä väisteli ketterästi vastaantulijat kun taas Iganantius joutui hidastamaan vauhtiaan välillä.
Iganantius tajusi ettei saisi varasta kiinni ja hän alkoi sadattelemaan. Varas kääntyi ympäri ja hymyili ilkeästi. Tämä heitti rahat ilmaan ja ne tippuivat hänen taskuunsa.
”Kirotkoon keisari sinut!” Iganantius huusi hengästyneenä nojaten käsillä polviinsa, ”satakoot tulta päällesi!”
Samassa räjähdys pyyhkäisi varkaan olemattomiin ja hänen vierellään olevat joutuivat tulen sieppaamiksi. Kohta paikalla oli vain viisi kuollutta, pahasti kärventynyttä ihmistä tummuneessa maassa. Tummunut ja verinen Keisarin kuvalla koristettu kolikko pyörähti hänen jalkojensa juureen.
Yllättyneitä ja samalla epätoivoisia ääniä päästettiin yllättyneestä ja kauhuissaan olevasta väkijoukosta.
”Katsokaa!” Joku huusi ja osoitti taivaalle. Imperiumin Myrskyhaukka aluksia lenteli heidän yläpuolellaan. Miksi he pommittaisivat heitä?
Samalla heidän päälleen satoi kymmeniä pommeja jotka tuhosivat sekä rakennuksia että ihmisiä. Machariuksen kadun silta romahti ja sillä olevat tippuivat vuolaana virtaavaan jääkylmään veteen. Tilanne oli kaoottinen ja Iganantiuksen päälle satoi rakennuksen osia ja jotain mistä hän ei halunnut tietää. Hän oli kyyryssä maassa ja peitti käsillään naamaansa. Hän oli shokissa eikä hän suostunut liikkumaan mihinkään. Mies jähmettyi paikalleen ja rukoili painajaisen loppuvan. Pommit satelivat hänen ympärillään ja kuolinhuudot kaikuivat kaupungin kadulla.
”Kansalaiset tänne!” Hän kuuli ääneen takaansa. Iganantius katsoi varovasti taakseen ja huomasi Arbitesten ohjailevan kansaa lähimpään pommisuojaan.
Vaalea lumi oli nyt osaksi kirkkaanpunainen ja ruumiit kadulla olivat jotain mitä hän ei olisi koskaan uskonut näkevänsä. Ruumiit olivat tummuneita ja myös niiden osia löytyi joka puolelta. Myös haavoittuneet vaikersivat maassa pahasti kärsineinä.
Ennen niin iloinen ”Machariuksen Vapaapäivä” oli raunioina ja sen portailta valui verta ja eloton käsi kurotti betonimurikoiden alta.
Iganantius oksensi ja vajosi taas maahan itkien.
”Sinä siellä! Tänne ja äkkiä!” Hän kuuli aivan takaansa ja häntä tartuttiin olkapäästä. Iganantiuksen jäsenensä olivat jäykät eivätkä ne suostuneet yhteistyöhön.
”Äkkiä! Sinä et ole ainoa kansalainen täällä.” Arbites puhui kypäränsä takaa.
”Ku- kuka meitä pommittaa?” Iganantius sai soperrettua.
”Petturit” Vastasi Arbites huokaisten raskaasti.
Arbites päästi hänestä irti ja katosi takaisin kadulle. Iganantius käveli pimeää alas johtavaa porraskäytävää jäykin askelin kohti häämöttävää valoa. Hän pääsi ovelle ja meni sisään pommisuojaan joka oli ollut käyttämättä vaikka miten pitkään. Viime sota oli ollut noin kolmesataa vuotta sitten samalla planeetalla ja sekin aivan toisella mantereella.
Pommisuoja oli täynnä kansaa joista jotkut itkivät, jotkut surivat ja jotkut olivat paniikissa. Jotkut yrittivät hoivata haavoittuneita tai niitä jotka olivat jo kuolleet. Pommisuojassa oli sekasorto kunnes sama Arbites astui sisään mukanaan kaksi kansalaista.
”Hiljaa! Vihollinen voi havaita meidät.”
Tilanne oli liian kaoottinen hallittavaksi. Arbites otti haulikkonsa ja ampui kattoon ja koko pommisuoja kaikui pamahduksen äänestä. Kaikki pelästyivät ja kuolemanhiljaisuus laskeutui suojaan.
”Sanoin hiljaa, voimme kuolla tänne erittäin äkkiä jos jatkamme tätä meteliä.” hän sanoi melkein kuiskauksenomaisesti.
Sen jälkeen kaikki olivat hiljaa pelätessään samaa kohtaloa joka oli käynyt niille jotka makasivat nyt kuolleina Atrinden kaduilla.
Pommit lentelivät vielä Atrindeen ja jokainen heidän lähelleen osunut kuulosti aivan kuin vasara olisi lyönyt alasinta heidän yläpuolellaan. Oli pilkkopimeää eikä paikassa nähnyt metriä pidemmälle. Oli liian hiljaista pommien räjähtelyjä lukuun ottamatta.
Sitä tuntui kestävän tunteja kunnes se loppui. He kuuntelivat hetken aikaa kunnes elektroninen ääni kuului huoneessa. Osa säikähti, koska ääniä ei saanut päästää; Iganantius oli yksi heistä.
Arbites painoi kypäränsä korvassa olevaa nappia.
”Thengius täällä, mitä asiaa?” Arbites sanoi hiljaa.
Hän keskusteli hetken aikaa toisen pään kanssa, kunnes sulki kypäräradionsa.
”Mennään ulos, koneet ovat lentäneet pois, kaduilla pitäisi olla turvallista.”
Arbites nousi seisomaan ja avasi metallisen oven. Kaikki nousivat seisomaan ja pyrkivät ovelle.
”Järjestyksessä ulos, kaksi kerrallaan” Arbites komensi ja painotti lausettaan lataamalla haulikkonsa.
Iganantius meni siististi jonoon ja he kulkivat ulos tunkkaisesta pommisuojasta ja saapuivat ulos pakkaseen.
Iganantius aivasti sillä hän oli tottunut jo pimeyteen ja ulkona oli kirkasta. Hän tosin ei halunnut edes nähdä mitä oli tapahtunut enää uudestaan.
Machariuksen kadusta oli jäljellä vain enää muisto, sen korkeat rakennukset olivat romahtaneet ja palaneet ja vain muutama oli säästynyt suuremmalta vahingolta. Satoja ruumiita ja niiden osia makasi kaduilla ja koko maisema oli muuttunut veriseksi. Kulkuneuvot olivat siellä täällä tuhottuina tai hylättyinä.
Kaupunki oli tuhoutunut melkein täysin. Muitakin saateltiin ulos ja kaikkien reaktio oli sama. He haukkoivat henkeään ja suurin osa vaipui katkeraan murheen täyttämään itkuun.
Iganantius oli elänyt kaupungissa jo kaksikymmentä vuotta, hänen koko elämänsä ajan. Ja nyt kaikki oli tuhottu ja raunioina. Hän vannoi kostoa kaupunkinsa nimeen. Onneksi hänen vanhempansa olivat muuttaneet pois sillä hän oli jo tarpeeksi shokissa siitä mitä oli tapahtunut.
”Olette onnekkaita että selvisitte, sillä joka kuudes kuoli.” Arbites sanoi syvä murhe äänensä painona.
Iganantius oli onnellinen että edes selvisi. Koko hänen maailmansa oli tuhoutunut, mitä hän nyt tekisi?
Paikalle ajoi jonkinlainen kuljetusajoneuvo, Chimeraksi sitä kutsuttiin hänen muistinsa mukaan. Se ajeli tuhottujen kulkuneuvojen yli ja saapui näyttävästi Machariuksen kadun keskelle.
Sen sisältä tuli yksitoista miestä joista kymmenen oli varustettu kun tavalliset Atrinden sotilaat, yksi heistä näytti jotenkin arvokkaammalta ja tämä kantoi mukanaan pistoolia ja miekkaa.
”Kansalaiset! Tulkaa tänne!” huusi upseeri.
Iganantius epäröi hetken mutta pakotti jalkansa liikkumaan kohti Chimeraa koska muutkin kävelivät sotilaiden luo. Myös toiselle puolelle siltaa oli ajanut Chimera keräämään kansaa johonkin. Hän käveli kohti hyökkäysvaunua ja astui samalla veriseen kuralätäkköön ja hänen kenkänsä kastui läpimäräksi. Iganantius irvisti inhosta ja yritti ravistella kenkäänsä jotenkin vaistonvaraisesti.
”Kansalaiset! Minä olen kapteeni Lerolan, ja olen tullut tuomaan teille sanomaa mitä on näiden kauheiden tapahtumien takana. Koko Karasian manner on joutunut kaaoksen valtaan. Meille on annettu tehtäväksi voittaa nämä maat takaisin keisarimme haltuun. Tehtävä ei ole helppo, mutta Atrinden on suurin ja ainoa miljoonakaupunki koko mantereella. Sodasta tulee lyhyt ja sotilaille annetaan palkkaa. Joten pyydän että asekuntoiset miehet astuvat tähän minun eteeni.”
Vaistonvaraisesti Iganantius ryhtyi kävelemään eteenpäin ja pysähtyi Kapteenin eteen. Noin kaksi ja puoli tusinaa hänen lisäkseen astui eteenpäin.
Kapteeni tarkasteli miehiä huolellisesti ja nyökkäsi.
”Saavat kelvata” hän lausahti, ”hypätkää kyytiin”
Chimeraan tuli ahdasta kun suurin osa joutui menemään liukkaalle katolle. Koko kaupunki oli melkein täysin hävitetty eikä Macharius katu ollut kuin vasta jäävuoren huippu verrattuna koko kaupunkiin. Monet peittivät kasvonsa ja nyyhkyttivät kun taas jotkut näyttivät muille mitä olivat syöneet aamiaiseksi.
He matkasivat noin neljäsosa tunnin läpi tuhotun kaupungin ja saapuivat kaupungin liepeille. Siellä oli selvästi harjoituskenttä jossa monet harjoittelivat jo ampumista ja lähitaistelua. Hän tunnisti muutaman joukosta mutta varma hän ei voinut olla.
”Tänne miehet!” kapteeni huusi.
Iganantius hyppäsi katolta alas ja laskeutui ruohikkoiseen roudan peittämään maahan.
Heidät koottiin yhteen ja järjestettiin riviin.
”Nämä miehet kouluttavat teidät,” Kapteeni sanoi ja viittasi kymmeneen mieheen jotka olivat tulleet hänen mukanaan ”he ovat Keisarillisen kaartin sotilaita jotka ovat saanet kunnollisen koulutuksen. Te saatte aseet käsiinne ja lyhyen koulutuksen joka saa riittää, lopun koulutuksen saatte itse taistelukentällä. Hyvällä tuurilla teistä tulee vielä kaartilaisia, mutta te aloitatte varusmiehenä, ja teillä on hyvät mahdollisuuden kuolla ensimmäisessä taistelussanne. Onko kysyttävää?”
”Herra…” hänen vierustoverinsa sanoi.
Kapteeni löi tätä naamaan. Mies piteli nenäänsä mutta ei sanonut mitään.
”Älkää puhuko muuta kuin puhuteltaessa!”
Iganantius nosti kätensä hitaasti ilmaan.
”Niin alokas?” kapteeni kysyi.
”Kenen komentoon joudumme?”
Kapteeni nauraa hekotti.
”Minun alokas. Te olette osa minun joukko-osastoani.”
Iganantius nielaisi. Tiukka kapteeni ei tekisi hänen elämäänsä yhtään helpommaksi kaartissa.
Valkokilpi
Iganantiuksen käteen iskettiin puukko ja laserkivääri. He olivat jonossa ja jokaiselta kymmeneltä pöydältä heille jaettiin jotain.
Hän siirtyi seuraavalle pöydälle jossa oli harmaan univormun housut. Hän puki ne jalkaansa ja ne lämmittivät enemmän kuin osaisi arvioida. Seuraavilla pöydillä hänelle jaettiin takki, sukat ja saappaat.
Hän otti mustan kypärän päähänsä viidenneltä pöydältä ja kuudennelta hän sai muut flak-suojukset. Seitsemäs pöytä jakoi muonapakkauksia. Iganantius rohmusi itselleen kaksi koska ei ollut saanut syödä mutta nainen pöydän takana löi häntä toiselle kädelle.
”Vain yksi muonapakkaus, alokas” Mustatukkainen nainen sanoi ja hymyili Iganantiukselle.
Iganantius punastui hiukan ja jatkoi seuraavalle pöydälle.
Hänen käteensä tungettiin metallinen juomapullo jossa oli keisarillinen kotka. Hänen kätensä oli täynnä tavaraa eikä hän tiennyt minne laittaa niitä.
”Tämä voisi auttaa asiaa.” Sanoi mies yhdeksännen pöydän takaa ja piteli vyötä kädessään.
”Kiitos.” Iganantius sanoi.
Hän laittoi tavaransa maahan ja asetti vyönsä paikoilleen, jossa oli jo kolme kranaattia sivussa. Hän laittoi muonapakkauksensa ja juomapullonsa vyölle ja alkoi laittamaan veistä siihen.
”Ei, ei, ei, älä tee noin, ota tämä.” Sanoi kymmenennen pöydän luona oleva hiukan kauhistunut viehättävä nuori nainen ja ojensi Iganantiukselle veitsikoteloa.
Iganantius nyökkäsi ja mutisi jotain kiitoksen tapaista kun nainen kiinnitti veitsitupen hänen jalkaansa.
”No niin, jatka nyt tuosta ovesta ulos ja varustaudu.” Nainen sanoi ja osoitti vihreää kuluneennäköistä ovea vasemmalla.
”Kiitos ja hyvää päivänjatkoa.” Iganantius sanoi ja nosti kypäräänsä.
Nainen hihitteli ja jatkoi työtänsä.
Iganantius avasi oven ja sen rasvaamattomat saranat narisivat, väreet kulkivat hänen lävitseen melkein syyttä.
Pihalla oli edelleen lunta ja muutama alokas oli jo ryhtynyt tähtäilemään kiväärillään viereistä seinää. Jotkut näyttivät olevan hyvin kiinnostuneita kranaateista.
”Iganantius!” kuului tuttu ääni jostain hänen oikealta puoleltaan. Hän oli Verlund, hänen vaaleatukkainen ystävänsä joka oli myös ollut Machariuksen Vapaapäivän vakioasiakkaita. Hänen piirteensä olivat komeat ja melkein eldarmaiset. Hän näytti liian hienolta sotilaaksi vaan näytti enemmän sellaiselta rikkaalta upseerilta joka istuisi komentobunkkerissa juomassa teetä samalla kun armeija sotisi vihollisiaan vastaan yltä päältä mudassa.
”Verlund, hauska nähdä sinua. Miten sinä päädyit tänne?”
Verlund loi miettivän katseen taivaalle.
”No, koska ensinnäkin huomasin mitä kapakallemme oli käynyt, päätin tehdä jotain hyödyllistä. Arvelin että tämä voisi jotenkin muuttaa elämääni. Ja kun kerrottiin että sodasta tulisi lyhyt ja meille maksettaisiin niin olin enemmän kuin valmis liittymään.” Verlund sanoi.
”Selvisikö kukaan kapakasta?” Iganantius kysyi ja muisti samalla elottoman käden betonimurikoiden alla. Hän voi pahoin jälleen.
”Ai selvisikö? Marcus selvisi ja hän tuli mukaamme, hän on tuolla sisällä vielä. Hän haluaa kostaa sen mitä hänen baarilleen tehtiin.”
Samassa ovi aukesi ja mustatukkainen ja vahvarakenteinen Marcus astui ulos heidän seuraansa. Hänen hiuksensa olivat lyhyet ja silmät kapeat aivan kun hän olisi aina tuimana. Hän kelpaisi sotilaasta vaikka mekko päällä.
”Päivää Marcus, puhuimmekin juuri sinusta. Tässä on Iganantius, muistat kai hänet?
Miehen kasvoille tuli lievä hymy.
”Muistan, tilasit aina tummaa olutta, mitäs se oli…hmm oliko se Kreivi Diren tuimaa mallasta?”
”Niinhän se oli. Se on vahvin olut mitä tiedän.”
”Niin, se oli minunkin suosikkiani. Mutta valitettavasti meidän on heitettävä hyvästit Machariuksen Vapaapäivälle. Se oli omistettu suurimmille imperiumin sankareille.”
Iganantius muisteli oluiden ja paukkujen nimiä, Komissaarin kosto, Russin välipala, Fenriksen janojuoma, Yarrikin aamukahvi, Sanguiniuksen punaviini, Jaghatai Khanin valkoviini ja tietysti Machariuksen yömyssy.
Hän naurahti itsekseen mutta sekin jäi vähäiseksi. Hänen elämänsä oli pilalla ja tämä oli ainoa tapa kostaa se mitä hänelle oli tehty. Matkalla hän oli nähnyt kotinsa pirstaleina, eikä hänellä ollut tarpeeksi rahaa ostaa uutta.
Mutta lyhyt sota voisi antaa hänelle tarpeeksi rahaa uuden rakennuksen ostamiselle. Mielessään hän päätti ryövätä arvokkaita esineitä vihollisiltaan jos hän pääsisi läpi edes ensimmäisestä taistelustaan.
”Se oli hieno baari, otan osaa.”
”Kiitos, oli hienoa että sinunlaisesi herrasmies oli siellä vakioasiakkaana.”
He rupattelivat vielä hetken kunnes Lerolan, heidän komentava upseerinsa astui ulos vihreästä ovesta.
”Riviin, järjesty!” Lerolan huusi ja pitkitti sanan i äännettä.
He järjestyivät riviin äkkiä ja kohottivat kasvonsa eteenpäin.
”Hyvä, silmänne eivät saa liikkua ilman käskyäni vaikka keisari syntyisi uudelleen suoraan edessänne, onko selvä.”
”On” sanoivat kaikki.
”Kovemmin!”
On, herra kapteeni!” kaikki sanoivat.
”Hyvä,” Lerolan sanoi. ”aloitetaan.”
He aloittivat perustähtäyksellä. Heitä opetti ilmeisesti eräs ryhmästä joka oli ollut Lerolanin mukana.
”Tähtäätte suoraan tuohon kohteeseen” Hän osoitti kaikkien edessä olevaa ihmisenmuotoista maalitaula ”ja sitten ammutte.” hän sanoi ja ampui keskelle maalitaulunsa naamaa.
Iganantius kamppaili aseensa kanssa kuin se olisi ollut ainakin kaksi kertaa häntä suurempi tyranid.
Hän lopulta sai hyvän otteen aseestaan ja ampui tähdättyään vain hetken. Se osui keskelle maalitaulun jalkoväliä. Hän yritti tähdätä taas vihollisensa päähän mutta osui tätä rintaan, suoraan sydämen kohdalle.
”Ampukaa kolme laukausta ja näyttäkää minulle.” Kaartilainen sanoi.
Turhautuneesti Iganantius ampui vielä kerran ja se osui hänen maalitauluaan kaulaan.
Kohta kaartilainen seisoi hänen vieressään katsoi Iganantiuksen maalitaulua.
”Katsos vaan, meillä on täällä luonnonlahjakkuus.” Kaartilainen sanoi.
”Itse asiassa minä tähtäsin päähän.” Iganantius sanoi.
”Mutta tulos on kuitenkin sama, sitä paitsi satutit vihollistasi pahemmin kuin kukaan muu täällä.” Kaartilainen sanoi ja kaikki kävivät nauraa hekottamaan.
”Jatkakaa vaan, ampukaa lippaanne loppuun niin valmistaudutte seuraavaan osioon.”
He ampuivat lippaansa tyhjäksi noin kahdessa minuutissa ja siirtyivät sitten laserkiväärin hienouksiin.
”Laserkivääri on helppo ladata, se latautuu vähitellen itsekseen, lisäksi käytettynä tulessa se menee täyteen. Mutta suosittelen sen lataamista päämajoissa ja muissa paikoissa sillä patteri latautuu muuten hitaasti ja tulessa käytettynä se vähentää patterin elinikää.”
Kaartilainen laittoi taskuunsa varapatterin ja otti taiturimaisesti puukon hänen jalastaan.
”Tämä on tavallinen kaartilaisen veitsi. Sen voi kiinnittää kivääriin mutta sitä voi myös käyttää aivan tavallisesti veitsenä. Jos haluatte saada kunnon iskun aikaiseksi, survaiskaa puukko rajusti viholliseenne ja osuma repii viholliseltanne varmasti sisuskaluja.”
Osa miehistä näytti voivan pahoin kuullessaan sen ja sotilaan demonstraation jossa oli mukana paljon vääntöä ja irvistystä.
”Pojat, pojat. Jos ette edes tuota kestä niin teille on varattava kentälle oksennuspussi.” Kaartilainen sanoi ja naurahti vähän mutta ei saanut vasta kaikua ”vitsilleen”.
”No niin, ja suosittelen että jos pääsette vaikka sotimaan tuonne etelään, minne me itse asiassa menemmekin, että ette leikkaa mitään ruokaa tällä veitsellä, jos aiotte syödä sen. Sillä jos olette sattuneet tappamaan jonkun tällä veitsellä niin te ette varmaan suostu tuhlaamaan vettä tämän pesuun. Viime kapteenimme oli ollut Randmalilla kampanjan aikana syönyt omenan leikattuina paloina. Hän oli saanut tuberkuloosin ja kuollut hiukan myöhemmin. Tosin JOS haluatte leikata jotain tehkää niin että irrotatte terän tupista ja huuhtelette vedessä, en kuitenkaan suosittele sitäkään kovin paljon koska terä löystyy ajan mittaan ettekä varmaan halua olla vihollisen kanssa käsikähmässä jos puukkonne terä tippuu yhtäkkiä. Onko kysymyksiä? Ei? Hyvä.”
Loppupäivän he harjoittelivat liikkuvankohteen ampumista sekä maaston hyväksikäyttöä. He ryömivät maassa ja harjoittelivat myös pistimen nopeaa kiinnittämistä. Tapaturmia ei sattunut ainakaan ensimmäisenä päivänä ja he olivat päivän jälkeen erittäin väsyneitä mutta he olivat oppineet paljon. Ilta alkoi jo hämärtyä.
He kokoontuivat sotilaiden makuutilaan ja järjestivät heti korttipelejä ja muita.
”Onko kukaan koskaan kuullut Sankareiden pelistä?” kysyi Marcus, Iganantiuksen ystävä. ”Me pelasimme sitä aina Machariuksen Vapaapäivässä.”
Kaikki sanoivat kielteisen vastauksen Iganantiusta ja Verlundia lukuun ottamatta.
”Peli on itse asiassa aika simppeli, anna kuin selitän.” Marcus sanoi ja otti taskuistaan kolme korttipakkaa.
Sankareiden pelissä on kolme pakkaa, sattumanpakka, sankareidenpakka ja tavallinen pakka. Alussa kaikki vetävät tavallisesta pakasta kaksi korttia, kortteja voi vaihtaa joka yhden, molemmat tai ei kumpaakaan. Se kenellä on suurin luku, tai kaksi paria voittaa. Voittajan täytyy tässä vaiheessa vetää kortti sattumanpakasta. Sattumanpakka joko antaa kaiken, osan, tai ei mitään koko potista. On myös mahdollisuus menettää kaikki omasta panoksesta joka tarkoittaa että peli on ohi hänen kohdaltaan ellei hän laita jotain muuta peliin. Jos pelaajat saavat tasatuloksen johon pätee myös että molemmilla olisi kaksi paria koska parit ovat tasavertaisia, on molempien vedettävä sankareidenpakasta yksi kortti. Se kenellä on parempi sankari voittaa ja saa vastustajansa asettaman panoksen jolloin vastustajan on annettava uusi panos tai lopettaa peli. Mukana on myös pahoja antisankareita jotka ovat Abaddon, Ghazkull, Eldrad sekä Horus. Nämä kaikki kortit aiheuttavat vetäjälle tappion jolloin hän luovuttaa koko panoksensa kaikille pelissä oleville eikä hän voi jatkaa enää peliä. Mutta jos jompikumpi pelaajista vetää pakasta keisarin, niin hän saa koko potin itselleen. Tämän jälkeen alkaa uusi kierros. Jokaisessa pakassa on 52 korttia.
”No, kuka haluaa pelata?” kaikki miehet vastasivat myönteisesti ja he kokosivat kaikki kolme pöytää yhteen ja laittoivat tuolit sen ympärille. He asettivat panoksia, rahaa, pikaruokaa, kelloja, taskumatteja ja kaikenlaista muuta.
”Hyvä, ovatko kaikki asettaneet panoksensa?” kaikki myöntyivät ”Kortit riittävät juuri kaikille, joten teemme pimeitä vaihtoja.”
Pelaajat vaihtelivat korttejaan ja sanoivat joskus mitä he olivat vaihtamassa. Yleensä vastaanottaja tyrmistyi saadessa huonon kortin vastaansa.
”Näyttäkää kortit, kiitos.” sanoi jakaja.
Kaikki näyttivät korttejaan ja kolmella oli pari, Irvenillä, Marcuksella sekä Ignantiuksella.
”No niin, aika vetää kortti sankaripakasta.” Jakaja Marcus sanoi ja sekoitti kortit huolellisesti ja nopeasti. Hän laittoi pakan pöydälle ja kolme miestä ottivat kortit pakasta.
”Aika paljastaa korttimme.”
”Marneus Calgar” sanoi Irven joka tunnettiin koko ryhmän vorona.
”Eversti Gravitz” sanoi Marcus hieman pettyneesti.
Iganantius katsoi korttiaan jossa oli mies kultaisessa panssarissa.
”Hahaa, itse Macharius.” Hän sanoi.
”Hyvä veto, Marneus Calgar on vain yhden pisteen huonompi kuin Macharius.” Marcus sanoi.
Iganantius rohmusi molempien pelaajien panokset, täyden taskumatin, rahaa sekä sämpylän. Hän avasi sämpylän muovistaan ja alkoi syömään sitä.
”Minä jätän tähän mutta jaan silti korttinne.” sanoi Marcus.
”Minä laitan tämän pistoolin peliin.” sanoi Irven.
Kaikki jupisivat jotain kielteistä.
”Hyvä on laitan sitten toisenkin.” Irven sanoi ja kaivoi taskustaan vielä toisen laserpistoolin pöydälle.
”Mistä sinä nuo sait Irven?” Kysyi eräs jonka nimi taisi olla Revenit.
”Ne ovat olleet minulla jo kuukauden, minä sain ne eräältä anteliaalta Arbites poliisilta.” hän vastasi.
”Joten veit hänen pistoolikotelonsa?” Revenit kysyi.
”Pitäähän minun kuitenkin suojella itseäni.” Irven sanoi.
Peliä jatkui vielä puoli tuntia niin ettei kukaan saanut koko pottia. Vain Irven, Iganantius ja Verlund olivat jäljellä pelissä.
”No niin ja pöydällä on kymmenen tupakkaa, kaksi pistoolia, noin sadan Imperiumin krediitin edestä kolikoita sekä elektronista tehty kello joka on muuten aika arvokas koska siinä on noin 80 prosenttia kultaa, 17 prosenttia hopeaa ja loput pronssia.”
Pelaajat jotka olivat pudonneet katsoivat mielenkiinnon vallassa heidän ympärillään pelin kulkua.
”Herrasmiehet, ottakaa korttinne.” Marcus sanoi ja jakoi kortit pelaajille.
Iganantius hymyili, hän oli saanut kakkosparin.
”No niin mitkä teillä on kortteina hyvät herrat?” Marcus kysyi.
”Kakkospari.” Iganantius sanoi.
”Viitospari.” Verlund sanoi.
”Ääh, ysi ja kymppi.” Irven sanoi ja heitti korttinsa pöydälle.
”No niin, ottakaa yksi kortti sankareiden pakasta.” Marcus sanoi ja taiteili korttiensa kanssa kunnes lopulta tarjosi ne pelaajille.
Iganantius oli varma voitostaan, niin näytti olevan hänen kanssapelaajansa Verlundkin.
”No niin näyttäkää korttinne.” Marcus kehotti.
”Macharius, taisinpa voittaa.” Verlund sanoi ja alkoi haalimaan saalistaan.
Suureleisesti Iganantius asetti kortin pöydälle. Siinä oli eeppinen kuva miehestä seppele päässään.
”Keisari.” Hän sanoi.
Kaikki huokaisivat.
”Meillä taitaa olla voittaja!” Marcus sanoi. ”Iganantius voittaa tänä iltana.”
Irven sadatteli ja näytti synkältä, kun taas Verlund ojensi kättään ja onnitteli.
”Hei, Irven.” Iganantius sanoi.
Synkkäkasvoinen voro katsoi häneen. Iganantius heitti tupakat hänelle ja mies oli hieman ymmällään.
”En polta.” Iganantius vastasi äänettömään kysymykseen.
Voron ilme muuttui ja hän hymyili.
”Kiitos, kyllä minä tiesin että sinä olet hyvä heppu.” hän sanoi ja läimäytti Iganantiusta ystävällisesti olalle.
Iganantius keräsi voittonsa ja painui nukkumaan. Kova armeija sänky tuntui taivaalta kun hän sai vihdoin levätä. Hän vaipui melkein heti uneen.
Hänet herätettiin aikaisin ja katsottuaan elektronimetalli kellostaan ajan 03.57 hän hieroi silmiään ja puki päälleen flak-suojuksensa. Hän laittoi pistoolit vyölleen, puukon tuppeen, kypärän päähän ja kiväärin tanaan.
”Paririviin järjesty!” Kapteeni suorastaan huusi.
”Marssikaa ulos!”
He marssivat kivääri olalla pimeään aamuyöhön.
”Miksi me heräsimme näin aikaisin? Kaikella kunnioituksella sir, mutta meidän olisi pitänyt nukkua vielä vähintään tunti.” sanoi Reville niminen mies.
Tällä kertaa kapteeni ei rankaissut siitä kun häntä puhuteltiin ilman lupaa. Muutkin parakit tyhjentyivät ja he huomasivat muitakin unenpöpperöisiä miehiä.
”Tilanne vaatii, saimme tiedon että vihollinen on aivan lähellä, ehdimme antaa teille koulutuksen kranaatin heittoon ja siihen mennessä vihollinen on jo melkein hiipinyt kimppuumme. He luulevat ettemme me tiedä joten me teemme heille pienen yllätyksen. He luulevat että olemme nukkumassa mutta emme olekaan, me yllätämme heidät pahapäiväisesti!” Kapteeni sanoi jonkinlainen hullunkiilto silmissään.
Sama mies joka oli opettanut heitä muissa lajeissa tuli esiin jostain.
”Hyvä on meillä on vain vähän aikaa mutta se riittää. Tämä on sirpalekranaatti.” sanoi mies ja otti yhden vyöltään, ”tämä heitetään yleensä silloin kun yritätte hyökätä linnoitettuun asemaan tai vallatessanne huoneen. Kranaatista otetaan tämä sokka irti, ja heitetään nopeasti vihollisen kimppuun, teillä on kolme sekuntia aikaa joten heittäkää nopeasti. Jotkut käyttävät aikaa hyväkseen mutta en suosittele koska monellakaan teistä ei ole hajuakaan paljon sekunti on. Ymmärrättekö?”
Kolme miestä katsasteli yhtä kranaateista.
”Älkää leikkikö niillä.” kaartilainen komensi ankarasti, ”Kerran viisi miestä kuoli kun he leikkivät sirpalekranaatilla.”
Yksi heistä kävi nauramaan, se oli Audrus, porukan vitsinkertoja.
”Mutta herra korpraali,” hän sanoi, ”meitä on vain kolme.”
Koko ryhmä puhkesi nauruun ja korpraali Racmankin yhtyi nauruun hetken kuluttua.
Kapteeni Lerolan asteli paikalle ja piti sormeansa suun edessä.
”Vihollinen lähestyy, piiloutukaa tuohon vallihautaan ja odottakaa merkkiäni.” Lerolan sanoi.
He menivät korpraalinsa johdolla vallihautaan jonka muta oli kovettunut ja sen pohjalla oli ohut lumikerros joka osoitti sen vastakaivetuksi.
”Pitäkää päänne piilossa ja odottakaa kapteenin merkkiä.” Racman sanoi.
He odottivat jonkun aikaa kunnes he näkivät vihollisensa. He olivat selvästi petturikaartia ja he olivat koristelleet itsensä kaaoksen ikoneilla. Mutta he olivat silti ihmisiä. Iganantius mietti pystyisikö hän todella tappamaan jonkun toisen ihmisen.
He näkivät kun petturikaartia kasautui heistä noin kuusikymmentä metriä eteenpäin.
Kuului pillin ujeltava vihellys talvisessa kylmässä yössä.
Sotaa ja kuolemaa
He laukaisivat aseensa suurin piirtein vihollista kohti. Iganantius ei uskaltanut katsoa osuiko osuma maaliinsa vai ei. hän käpertyi kokoon ja paniikki valtasi hänet, turruttaen hänen raajansa.
”Ylös siitä Valkokilpi!” Racman huusi ja riuhtaisi Iganantiuksen olkapäästä takaisin jaloilleen. ”Olemme kaartissa emmekä kyykkypaskalla.”
Racmanin katse oli tuima ja tämä alkoi ampumaan vihollisiaan taas järkkymättömästi ja tarkasti. Hänen asetoverinsa ampuivat vihollistaan päin epätoivoinen ilme kasvoillaan.
Kolme miestä kaatui hänen viereltään ja he vaipuivat maahan joko kuolleina tai haavoittuneina. Silloin se iski häneen kuin salama: tämä voisi olla hänen elämänsä viimeinen päivä. Hänen olisi ainakin taisteltava jotta hänellä olisi mahdollisuus jäädä henkiin.
Hän painautui kuopan reunaa vasten ja otti kivääristään tukevan otteen. Hän huomasi ilmeisesti kersantin joukkojen keskellä toinen polvi maassa antamassa käskyjä.
Iganantius tähtäsi ja kylmä hiki valui hänen otsallaan. Sormi kurottautui liipaisimelle, mutta käsi tärisi kuin autokanuuna ja hän epäröi suuresti. Oliko hänellä sen enempää oikeutta elää kuin sillä jota hän tähtäsi.
Hän sulki silmänsä ja painoi liipaisinta. Hän kuuli suhahduksen ja jotenkin yksi kuolinkorahdus erottui muitten joukosta selvemmin. Silmät avattuaan hän huomasi että kersantti piteli otsastaan kiinni ja verta valui hänen sormiensa läpi.
Kohde valahti maahan selvästi kuolleena.
”Hyvä osuma Iganantius.” sanoi Marcus, ”Tapoit juuri heidän luutnanttinsa.”
”Mistä sinä tiedät? Minusta hän oli kersantti.”
”Opettele arvomerkit.” Marcus sanoi ja jatkoi ampumistaan.
Iganantius katsoi ympärilleen ja huomasi viisi toveriaan maassa. Yksi heistä oli mies nimeltä Audrus, vitsit taisivat jäädä tältä illalta kertomatta, sillä Audrus oli saanut kolme osumaa; yhden rintaan, yhden olkapäähän ja yksi nenään. Audruksen niin hilpeä olemus oli peittynyt kuoleman hiljaisella kalpeudella ja hänen ympärillään oleva ohut lumi oli värjäytynyt punaiseksi.
Iganantius vaipui taas maahan ja hän itki pelon ja surunsekaisia kyyneleitä.
Racman kääntyi taas häneen päin.
”Nyt sinä nouset ja taistelet, tai ammun sinut itse.” Korpraali uhkasi.
Iganantiksella ei ollut muuta mahdollisuutta. Hän pakotti itsensä ylös ja hänen mielensä täyttyi isänmaallisella hurmiolla.
”Imperiumille! Keisarille! Ja ikuiselle Atrindelle!” Iganantius huusi ja ampui vihollistaan kohti.
Kyyneleet virtasivat hänen silmissään ja hän yritti ajaa vihollistaan pois vaikka tiesi ettei yksin pystyisi siihen.
Vihollisia oli jäljellä vielä parikymmentä. He olivat maassa ja kivien suojissa yrittäen saada osuma-alueen mahdollisimman pieneksi. Iganantius ei nähnyt paljoa mutta huomasi kuitenkin vihollisensa tarpeeksi tarkasti.
`tik` Sanoi hänen laserkiväärinsä ja tyhjä patteri tipahti maahan. Hän istui juoksuhautaan ja latasi asettaan. Yksi kuoli taas hänen vierestään, kahdestakymmenestäneljästä miehestä oli jäljellä enää seitsemäntoista.
Hän nousi ylös ja huomasi että viholliselle oli tullut tukijoukkoja. Kolme Sentinel-kävelijää ampui multilasereillaan heidän vieressään olevia asemia. Hän katsoi oikealle ja huomasi että miehet olivat jättäneet jo asemansa ja jotka etenivät kohti vihollista hitaasti ja ampuen samalla.
”Kranaatinheittimet, ampukaa noita pirun koneita!” Racman huusi miehilleen.
Kaksi miestä kaivoi kranaatinheittimet esille ja latasivat ne. He tähtäsivät ja toinen osui yhden kävelijän sisälle. Kuski kaivoi kranaatin esiin ja heitti sen pois. Kranaatti räjähti ilmassa mutta sirpale tunkeutui kuskin kaulaan hänen epäonnekseen. Kaksi muuta Sentineliä huomasivat toverinsa kohtalon ja kääntyivät kohti heidän asemiaan.
Yksi miehistä juoksi kohti tyhjää kävelijää.
”Senkin hullu…suojaavaa tulta sotilaat!” Racman huusi.
Iganantius tunnisti miehen Marcukseksi, hänen teki mieli rynnätä toverinsa avuksi mutta hän ei kerta kaikkiaan uskaltanut.
Marcus ampui pettureita sentinelin jalan juuressa, ottaen suojaa sen teräksisestä olemuksesta. Hän kiipesi nopeasti ajajan paikalle ja alkoi ohjailemaan konetta, ilmeisesti hän oli ohjaillut tällaista ennenkin Iganantius mietti itsekseen ja yritti pysyä mahdollisimman maassa, ampuen jotain laukauksia vihollista kohti.
Marcus heitti entisen kuskin pois ja alkoi tottuneesti ajamaan Sentineliä.
Joskus hän oli vanhassa kotimaassaan toiminut Sentinel-kuskina. Maailma oli kuitenkin lopulta kaatunut kaaoksen alle mutta hän oli paennut tälle planeetalle muutaman muun onnekkaan kanssa.
Marcus käänsi kävelijää hitaasti ja tähtäsi kohti toista samanlaista kävelijää. Hän tarttui kahvaan ja avasi tulen. Laserpanoksia lensi kohti toista kävelijää suurella vauhdilla ja voimalla ja koko kävelijä tuli täyteen mustia reikiä kunnes se lopulta räjähti.
Marcus kääntämään konetta jälleen ja huomasi kun viholliset alkoivat tulittamaan häntä. Hän pysyi matalana ja muutama laukaus osui häntä niin lähelle että hän tunsi panoksen menevän aivan häntä hipoen kuitenkin ohi.
Hän oli kääntynyt tarpeeksi ja hänen edessään oli nyt noin puolisensataa vihollisen sotilasta ottamassa suojaa maasta ja ampuen häntä. Mies tarkasteli tilannetta ja näki kun toinen Sentinel tähtäsi jo häneen. Ehtisikö hän ajoissa? Ennen kuin hän ehti edes ajatella kunnolla, hän tempaisi entisen kuskin pistoolin vierestään ja laukaisi tappavan sarjan kohti toista kuskia.
Kuskiin osui muutama tappava laukaus ja tämä valahti, mutta samalla painoi ohjaimenliipaisimen pohjaan.
Tuhoava salvo osui kävelijään ja ennen kuin Marcus ehti hypätä, se räjähti palasiksi.
Iganantius katsoi kun Sentinel räjähti ennen kuin Marcus ehti ulos. Hän näki Marcuksen epämääräisen hahmon lentävän maahan heidän edessään. Raivo valtasi hänet jälleen mutta panokset olivat loppuneet. Yhtäkkiähän tunsi terävää kipua kyljessään. Hän katsoi kun verivana kulki hänen kylkeään ja jalkaansa myöten.
Shokki valtasi hänet, hän ei voinut liikkua ja kaikki tuntui hidastuvan hänen ympärillään. Hän ei kuullut mitään, hänen vieressään kuoleva sotilas päästi äänettömän tuskanhuudon ja lensi maahan kuolonkankeana.
Kaikki paitsi hän hylkäsivät juoksuhaudan. Racman huusi jotain reunalta ja otti kädestä kiinni ja tempaisi Iganantiuksen ylös suojastaan.
Yhtäkkiä hän kuuli jälleen ja olo tuntui hiukan paremmalta, hän pystyi taas liikkumaan.
”Äkkiä, älä lorvaile! Nyt hyökätään!” Korpraali sanoi ja työnsi pistimen Iganantiuksen kiväärin päähän.
Iganantius hyökkäsi pistin ojossa huutaen vihollisen suuntaan. Hänen toverinsa ja oikeanpuolen joukot olivat jo taistelemassa käsikähmässä vihollisen kanssa. Juuri ennen kuin hän hyökkäsi, hän huomasi Marcuksen ruumiin maassa. Iganantius pysähtyi ja ryntäsi ystävänsä luo.
”Marcus! Oletko elossa? Vastaa!” Iganantius huusi liikkumattomalle hahmolle maassa.
Hetken aikaa ei tapahtunut mitään, mutta yhtäkkiä Marcus alkoi yskimään, verta.
”Elossa ollaan, mene taistelemaan, varo takanasi!” Marcus huusi.
Iganantius katsoi taakseen ja huomasi vihollissotilaan ryntäävän häntä päin. Hän nousi ylös tarttui kivääriinsä paremmin, valmiina ottamaan vihollisensa vastaan.
Vihollinen survaisi mutta Iganantius väisti täpärästi ja huitaisi kiväärillään vihollisen suuntaan. Isku raapaisi vihollisen poskea ja vihollinen korahti äkillisestä tuskasta. Mies haroi ilmaa pistimellään kun Iganantius väisteli. Iganantius käänsi kiväärinsä toisinperin ja löi kiväärinperällä vihollistaan vatsaan. Vaikka viholliselta oli ilmat pihalla, tämä taisteli vastaan raivokkaasti. He pitelivät kohta molemmat kivääreistään kiinni kahdella kädellä ristissä ja yrittivät tönäistä toisiaan maahan. Iganantius huomasi ettei hänellä ollut tarpeeksi voimia ja hän kaatui maahan kun vihollinen tönäisi häntä kovasti ja kivääri lensi kauas.
Vihollinen lähestyi voitonriemuisena ja otti suureleisesti kivääristään otteen jolla hän saisi viholliseltaan hengen pois lopullisesti.
”Mene keisarin luo!” Vihollinen sanoi ja valmistautui iskuun.
Iganantius juuri muisti elintärkeän asian ja väisti juuri ennen iskua ja vetäisi taskustaan pistoolin. Hän pyörähti toisen polven varaan ja laukaisi pistoolinsa kohti vihollistaan.
Vihollinen näytti epäluuloiselta ja yritti katsoa haavaa rinnassaan.
”Mene helvettiin.” Iganantius sanoi äänensä täynnä vihaa ja inhoa.
Mies kaatui maahan ja Iganantius huomasi että koko vihollisjoukko oli juoksemassa karkuun. Iganantius laittoi pistoolinsa taskuun ja katsoi vihollistaan, hän oli aivan tavallisennäköinen mies jonka naama oli nyt ilmeetön ja silmät auki. Hän tunsi myötätuntoa miestä kohtaan, hän tiesi että jommankumman oli kuoltava. Mutta yhtä hyvin se olisi voinut olla Iganantius Quintuis, tavallinen varusmies. Hän katsoi vihollisensa tunnuslaattaa. Aiqinus Roven, sotamies.
Hän oli tappanut miehen nimeltä Aiqinius Roven.
Verlund riensi hänen luokseen. Hänen ystävänsä oli hiukan ruhjeilla mutta muuten kunnossa.
”Tule katsomaan Marcusta, hän ei todennäköisesti selviä” Verlund sanoi huoli silmissään.
Iganantius riensi ystävänsä luo ja huomasi tämän samassa paikassa, hän oli paremmin katsottuna pahasti haavoilla ja hänen selkänsä oli palanut. Lääkintämies oli hänen vieressään.
”Hän ei selviä, en voi tehdä mitään.” lääkintämies sanoi.
Marcus yski edelleen verta ja otti Verlundia ja Iganantiusta olkapäistä kiinni ja pakotti itsensä istualleen.
”Palvelkaa…aina….keisaria ja Imperiumia.” Marcus sanoi ja yski.
”Älkää unohtako…minua.”
Tämän sanottuaan, Marcus valahti elottomana maahan.
Iganantius ja Verlund alkoivat itkemään. He olivat nähneet nyt sodan hirveyksiä ja lisäksi heidän ystävänsä oli kuollut. He surivat ja yrittivät saada Marcuksen vielä hengittämään, mutta turhaan. Hän oli siirtynyt jo keisarin tykö.
Racman käveli paikalla ja näki surevat toverinsa.
”Sota on kauheaa, kuolema on painajaista.” Racman sanoi, ”Mutta kun molemmista tulee arkipäivää, niihin tottuu.”
Sodan ja kuoleman totuus oli karmea. Molempiin turtuu aikanaan.
Huh, tuli pitkä viesti.
No, ne jotka eivät ole lukeneet aikaisempia osia niin julkaisen ne nyt tähän, niitä on vaikea kaivella tuolta syvemmältä.
Kansalainen Iganantius
Iganantius Quintus, tavallinen imperiumin kansalainen, käveli pitkin Atrinden leveitä katuja. Moni miljoona kaupungissa oli ruuhka ja ihmiset tungeksivat hänen ohitseen. Talvi oli tullut ja katuja ja taloja peitti valkea lumikerros.
Kulkuneuvot ajelivat hänen ohitseen ja hän unelmoi omistavansa sellaisen. Hän oli kuitenkin vain tavallinen tehdastyöläinen, hänen kahden vuoden palkkansakaan ei riittäisi sellaisen ostoon. Kaduilla oli raikas tuoksu joka johtui talvesta. Mutta joukossa oli myös vahva savun haju joka peitti ilmaa, mutta Iganantius oli tottunut siihen, se oli arkipäiväistä.
Hän käveli alamäkeä Machariuksen katua pitkin, katseli ympärilleen sen valtavia pilvenpiirtäjiä jotka näyttivät kaatuvan hänen päälleen, joten vain vähän auringonpaistetta suotiin Atrinden pääkadun kävelijöille. Iganantius suunnitteli parempaa elämää, hän tarvitsisi perheen, ylennyksen ja palkankorotuksen. Mies hymyili ja päätti olla tänään ahkera töissä.
Hän ei tosin pitänyt työstään tehtaassa ja hänen mieleensä tuli lause jota hänen isänsä oli käyttänyt silloin kun hän oli ollut lapsi: ”Mene poika työpaikkaan josta pidät”. Iganantius hymähti itsekseen sillä hän otti vasta nyt huomioon tosiseikan että työpaikkoja ei ollut riittämiin ja moni yrittäisi päästä hänen paikalleen jos kuulisi edes hiiskahduksen siitä että tehtaalla on paikka vapaana.
Machariuksen katu oli nimenomaan kauppakatu, sieltä hän osti joka päivä ruokansa ja muut elintarvikkeet. Hän joskus kävi myös kapakassa nimeltä ”Machariuksen Vapaapäivä”. Olut oli siellä hyvää vaikka ruoka oli hieman mysteeristä.
Hän havahtui ajatuksistaan ja palasi nykyelämäänsä. Ihmiset kuhisivat kadulla ja pikaruoka ravintoloiden edessä oli isot jonot. Hän tarvitsi aamiaista, mutta siihen menisi aikaa ja hän voisi myöhästyä töistä. Hän otti taskustaan kolikoita ja laskeskeli niitä.
Kolikkoihin oli painettu Keisarin, Kreivi Diren, Komissaari Ardenin ja muiden imperiumin sankareiden kuvia.
”…kaksikymmentä, kaksikymmentäviisi, kolmekymmentä…” hän laskeskeli puoliääneen.
Juuri silloin joku otti hänen käsistään hänen aamiaisrahansa. Varas juoksi vauhdilla karkuun sinisessä tuulipuvun takissaan.
Iganantius juoksi varkaan perään joka viiletti väkijoukon ohi nopeasti pysähtymättä katsomaan taakseen.
”Ottakaa varas kiinni!” huusi Iganantius ja osoitti varasta.
Hänen huutonsa keräsi kyllä huomiota mutta se ei kantanut kovin pitkälle ajoneuvojen ja ihmisten melun takia. Varas oli ammattilainen ainakin paossa sillä tämä väisteli ketterästi vastaantulijat kun taas Iganantius joutui hidastamaan vauhtiaan välillä.
Iganantius tajusi ettei saisi varasta kiinni ja hän alkoi sadattelemaan. Varas kääntyi ympäri ja hymyili ilkeästi. Tämä heitti rahat ilmaan ja ne tippuivat hänen taskuunsa.
”Kirotkoon keisari sinut!” Iganantius huusi hengästyneenä nojaten käsillä polviinsa, ”satakoot tulta päällesi!”
Samassa räjähdys pyyhkäisi varkaan olemattomiin ja hänen vierellään olevat joutuivat tulen sieppaamiksi. Kohta paikalla oli vain viisi kuollutta, pahasti kärventynyttä ihmistä tummuneessa maassa. Tummunut ja verinen Keisarin kuvalla koristettu kolikko pyörähti hänen jalkojensa juureen.
Yllättyneitä ja samalla epätoivoisia ääniä päästettiin yllättyneestä ja kauhuissaan olevasta väkijoukosta.
”Katsokaa!” Joku huusi ja osoitti taivaalle. Imperiumin Myrskyhaukka aluksia lenteli heidän yläpuolellaan. Miksi he pommittaisivat heitä?
Samalla heidän päälleen satoi kymmeniä pommeja jotka tuhosivat sekä rakennuksia että ihmisiä. Machariuksen kadun silta romahti ja sillä olevat tippuivat vuolaana virtaavaan jääkylmään veteen. Tilanne oli kaoottinen ja Iganantiuksen päälle satoi rakennuksen osia ja jotain mistä hän ei halunnut tietää. Hän oli kyyryssä maassa ja peitti käsillään naamaansa. Hän oli shokissa eikä hän suostunut liikkumaan mihinkään. Mies jähmettyi paikalleen ja rukoili painajaisen loppuvan. Pommit satelivat hänen ympärillään ja kuolinhuudot kaikuivat kaupungin kadulla.
”Kansalaiset tänne!” Hän kuuli ääneen takaansa. Iganantius katsoi varovasti taakseen ja huomasi Arbitesten ohjailevan kansaa lähimpään pommisuojaan.
Vaalea lumi oli nyt osaksi kirkkaanpunainen ja ruumiit kadulla olivat jotain mitä hän ei olisi koskaan uskonut näkevänsä. Ruumiit olivat tummuneita ja myös niiden osia löytyi joka puolelta. Myös haavoittuneet vaikersivat maassa pahasti kärsineinä.
Ennen niin iloinen ”Machariuksen Vapaapäivä” oli raunioina ja sen portailta valui verta ja eloton käsi kurotti betonimurikoiden alta.
Iganantius oksensi ja vajosi taas maahan itkien.
”Sinä siellä! Tänne ja äkkiä!” Hän kuuli aivan takaansa ja häntä tartuttiin olkapäästä. Iganantiuksen jäsenensä olivat jäykät eivätkä ne suostuneet yhteistyöhön.
”Äkkiä! Sinä et ole ainoa kansalainen täällä.” Arbites puhui kypäränsä takaa.
”Ku- kuka meitä pommittaa?” Iganantius sai soperrettua.
”Petturit” Vastasi Arbites huokaisten raskaasti.
Arbites päästi hänestä irti ja katosi takaisin kadulle. Iganantius käveli pimeää alas johtavaa porraskäytävää jäykin askelin kohti häämöttävää valoa. Hän pääsi ovelle ja meni sisään pommisuojaan joka oli ollut käyttämättä vaikka miten pitkään. Viime sota oli ollut noin kolmesataa vuotta sitten samalla planeetalla ja sekin aivan toisella mantereella.
Pommisuoja oli täynnä kansaa joista jotkut itkivät, jotkut surivat ja jotkut olivat paniikissa. Jotkut yrittivät hoivata haavoittuneita tai niitä jotka olivat jo kuolleet. Pommisuojassa oli sekasorto kunnes sama Arbites astui sisään mukanaan kaksi kansalaista.
”Hiljaa! Vihollinen voi havaita meidät.”
Tilanne oli liian kaoottinen hallittavaksi. Arbites otti haulikkonsa ja ampui kattoon ja koko pommisuoja kaikui pamahduksen äänestä. Kaikki pelästyivät ja kuolemanhiljaisuus laskeutui suojaan.
”Sanoin hiljaa, voimme kuolla tänne erittäin äkkiä jos jatkamme tätä meteliä.” hän sanoi melkein kuiskauksenomaisesti.
Sen jälkeen kaikki olivat hiljaa pelätessään samaa kohtaloa joka oli käynyt niille jotka makasivat nyt kuolleina Atrinden kaduilla.
Pommit lentelivät vielä Atrindeen ja jokainen heidän lähelleen osunut kuulosti aivan kuin vasara olisi lyönyt alasinta heidän yläpuolellaan. Oli pilkkopimeää eikä paikassa nähnyt metriä pidemmälle. Oli liian hiljaista pommien räjähtelyjä lukuun ottamatta.
Sitä tuntui kestävän tunteja kunnes se loppui. He kuuntelivat hetken aikaa kunnes elektroninen ääni kuului huoneessa. Osa säikähti, koska ääniä ei saanut päästää; Iganantius oli yksi heistä.
Arbites painoi kypäränsä korvassa olevaa nappia.
”Thengius täällä, mitä asiaa?” Arbites sanoi hiljaa.
Hän keskusteli hetken aikaa toisen pään kanssa, kunnes sulki kypäräradionsa.
”Mennään ulos, koneet ovat lentäneet pois, kaduilla pitäisi olla turvallista.”
Arbites nousi seisomaan ja avasi metallisen oven. Kaikki nousivat seisomaan ja pyrkivät ovelle.
”Järjestyksessä ulos, kaksi kerrallaan” Arbites komensi ja painotti lausettaan lataamalla haulikkonsa.
Iganantius meni siististi jonoon ja he kulkivat ulos tunkkaisesta pommisuojasta ja saapuivat ulos pakkaseen.
Iganantius aivasti sillä hän oli tottunut jo pimeyteen ja ulkona oli kirkasta. Hän tosin ei halunnut edes nähdä mitä oli tapahtunut enää uudestaan.
Machariuksen kadusta oli jäljellä vain enää muisto, sen korkeat rakennukset olivat romahtaneet ja palaneet ja vain muutama oli säästynyt suuremmalta vahingolta. Satoja ruumiita ja niiden osia makasi kaduilla ja koko maisema oli muuttunut veriseksi. Kulkuneuvot olivat siellä täällä tuhottuina tai hylättyinä.
Kaupunki oli tuhoutunut melkein täysin. Muitakin saateltiin ulos ja kaikkien reaktio oli sama. He haukkoivat henkeään ja suurin osa vaipui katkeraan murheen täyttämään itkuun.
Iganantius oli elänyt kaupungissa jo kaksikymmentä vuotta, hänen koko elämänsä ajan. Ja nyt kaikki oli tuhottu ja raunioina. Hän vannoi kostoa kaupunkinsa nimeen. Onneksi hänen vanhempansa olivat muuttaneet pois sillä hän oli jo tarpeeksi shokissa siitä mitä oli tapahtunut.
”Olette onnekkaita että selvisitte, sillä joka kuudes kuoli.” Arbites sanoi syvä murhe äänensä painona.
Iganantius oli onnellinen että edes selvisi. Koko hänen maailmansa oli tuhoutunut, mitä hän nyt tekisi?
Paikalle ajoi jonkinlainen kuljetusajoneuvo, Chimeraksi sitä kutsuttiin hänen muistinsa mukaan. Se ajeli tuhottujen kulkuneuvojen yli ja saapui näyttävästi Machariuksen kadun keskelle.
Sen sisältä tuli yksitoista miestä joista kymmenen oli varustettu kun tavalliset Atrinden sotilaat, yksi heistä näytti jotenkin arvokkaammalta ja tämä kantoi mukanaan pistoolia ja miekkaa.
”Kansalaiset! Tulkaa tänne!” huusi upseeri.
Iganantius epäröi hetken mutta pakotti jalkansa liikkumaan kohti Chimeraa koska muutkin kävelivät sotilaiden luo. Myös toiselle puolelle siltaa oli ajanut Chimera keräämään kansaa johonkin. Hän käveli kohti hyökkäysvaunua ja astui samalla veriseen kuralätäkköön ja hänen kenkänsä kastui läpimäräksi. Iganantius irvisti inhosta ja yritti ravistella kenkäänsä jotenkin vaistonvaraisesti.
”Kansalaiset! Minä olen kapteeni Lerolan, ja olen tullut tuomaan teille sanomaa mitä on näiden kauheiden tapahtumien takana. Koko Karasian manner on joutunut kaaoksen valtaan. Meille on annettu tehtäväksi voittaa nämä maat takaisin keisarimme haltuun. Tehtävä ei ole helppo, mutta Atrinden on suurin ja ainoa miljoonakaupunki koko mantereella. Sodasta tulee lyhyt ja sotilaille annetaan palkkaa. Joten pyydän että asekuntoiset miehet astuvat tähän minun eteeni.”
Vaistonvaraisesti Iganantius ryhtyi kävelemään eteenpäin ja pysähtyi Kapteenin eteen. Noin kaksi ja puoli tusinaa hänen lisäkseen astui eteenpäin.
Kapteeni tarkasteli miehiä huolellisesti ja nyökkäsi.
”Saavat kelvata” hän lausahti, ”hypätkää kyytiin”
Chimeraan tuli ahdasta kun suurin osa joutui menemään liukkaalle katolle. Koko kaupunki oli melkein täysin hävitetty eikä Macharius katu ollut kuin vasta jäävuoren huippu verrattuna koko kaupunkiin. Monet peittivät kasvonsa ja nyyhkyttivät kun taas jotkut näyttivät muille mitä olivat syöneet aamiaiseksi.
He matkasivat noin neljäsosa tunnin läpi tuhotun kaupungin ja saapuivat kaupungin liepeille. Siellä oli selvästi harjoituskenttä jossa monet harjoittelivat jo ampumista ja lähitaistelua. Hän tunnisti muutaman joukosta mutta varma hän ei voinut olla.
”Tänne miehet!” kapteeni huusi.
Iganantius hyppäsi katolta alas ja laskeutui ruohikkoiseen roudan peittämään maahan.
Heidät koottiin yhteen ja järjestettiin riviin.
”Nämä miehet kouluttavat teidät,” Kapteeni sanoi ja viittasi kymmeneen mieheen jotka olivat tulleet hänen mukanaan ”he ovat Keisarillisen kaartin sotilaita jotka ovat saanet kunnollisen koulutuksen. Te saatte aseet käsiinne ja lyhyen koulutuksen joka saa riittää, lopun koulutuksen saatte itse taistelukentällä. Hyvällä tuurilla teistä tulee vielä kaartilaisia, mutta te aloitatte varusmiehenä, ja teillä on hyvät mahdollisuuden kuolla ensimmäisessä taistelussanne. Onko kysyttävää?”
”Herra…” hänen vierustoverinsa sanoi.
Kapteeni löi tätä naamaan. Mies piteli nenäänsä mutta ei sanonut mitään.
”Älkää puhuko muuta kuin puhuteltaessa!”
Iganantius nosti kätensä hitaasti ilmaan.
”Niin alokas?” kapteeni kysyi.
”Kenen komentoon joudumme?”
Kapteeni nauraa hekotti.
”Minun alokas. Te olette osa minun joukko-osastoani.”
Iganantius nielaisi. Tiukka kapteeni ei tekisi hänen elämäänsä yhtään helpommaksi kaartissa.
Valkokilpi
Iganantiuksen käteen iskettiin puukko ja laserkivääri. He olivat jonossa ja jokaiselta kymmeneltä pöydältä heille jaettiin jotain.
Hän siirtyi seuraavalle pöydälle jossa oli harmaan univormun housut. Hän puki ne jalkaansa ja ne lämmittivät enemmän kuin osaisi arvioida. Seuraavilla pöydillä hänelle jaettiin takki, sukat ja saappaat.
Hän otti mustan kypärän päähänsä viidenneltä pöydältä ja kuudennelta hän sai muut flak-suojukset. Seitsemäs pöytä jakoi muonapakkauksia. Iganantius rohmusi itselleen kaksi koska ei ollut saanut syödä mutta nainen pöydän takana löi häntä toiselle kädelle.
”Vain yksi muonapakkaus, alokas” Mustatukkainen nainen sanoi ja hymyili Iganantiukselle.
Iganantius punastui hiukan ja jatkoi seuraavalle pöydälle.
Hänen käteensä tungettiin metallinen juomapullo jossa oli keisarillinen kotka. Hänen kätensä oli täynnä tavaraa eikä hän tiennyt minne laittaa niitä.
”Tämä voisi auttaa asiaa.” Sanoi mies yhdeksännen pöydän takaa ja piteli vyötä kädessään.
”Kiitos.” Iganantius sanoi.
Hän laittoi tavaransa maahan ja asetti vyönsä paikoilleen, jossa oli jo kolme kranaattia sivussa. Hän laittoi muonapakkauksensa ja juomapullonsa vyölle ja alkoi laittamaan veistä siihen.
”Ei, ei, ei, älä tee noin, ota tämä.” Sanoi kymmenennen pöydän luona oleva hiukan kauhistunut viehättävä nuori nainen ja ojensi Iganantiukselle veitsikoteloa.
Iganantius nyökkäsi ja mutisi jotain kiitoksen tapaista kun nainen kiinnitti veitsitupen hänen jalkaansa.
”No niin, jatka nyt tuosta ovesta ulos ja varustaudu.” Nainen sanoi ja osoitti vihreää kuluneennäköistä ovea vasemmalla.
”Kiitos ja hyvää päivänjatkoa.” Iganantius sanoi ja nosti kypäräänsä.
Nainen hihitteli ja jatkoi työtänsä.
Iganantius avasi oven ja sen rasvaamattomat saranat narisivat, väreet kulkivat hänen lävitseen melkein syyttä.
Pihalla oli edelleen lunta ja muutama alokas oli jo ryhtynyt tähtäilemään kiväärillään viereistä seinää. Jotkut näyttivät olevan hyvin kiinnostuneita kranaateista.
”Iganantius!” kuului tuttu ääni jostain hänen oikealta puoleltaan. Hän oli Verlund, hänen vaaleatukkainen ystävänsä joka oli myös ollut Machariuksen Vapaapäivän vakioasiakkaita. Hänen piirteensä olivat komeat ja melkein eldarmaiset. Hän näytti liian hienolta sotilaaksi vaan näytti enemmän sellaiselta rikkaalta upseerilta joka istuisi komentobunkkerissa juomassa teetä samalla kun armeija sotisi vihollisiaan vastaan yltä päältä mudassa.
”Verlund, hauska nähdä sinua. Miten sinä päädyit tänne?”
Verlund loi miettivän katseen taivaalle.
”No, koska ensinnäkin huomasin mitä kapakallemme oli käynyt, päätin tehdä jotain hyödyllistä. Arvelin että tämä voisi jotenkin muuttaa elämääni. Ja kun kerrottiin että sodasta tulisi lyhyt ja meille maksettaisiin niin olin enemmän kuin valmis liittymään.” Verlund sanoi.
”Selvisikö kukaan kapakasta?” Iganantius kysyi ja muisti samalla elottoman käden betonimurikoiden alla. Hän voi pahoin jälleen.
”Ai selvisikö? Marcus selvisi ja hän tuli mukaamme, hän on tuolla sisällä vielä. Hän haluaa kostaa sen mitä hänen baarilleen tehtiin.”
Samassa ovi aukesi ja mustatukkainen ja vahvarakenteinen Marcus astui ulos heidän seuraansa. Hänen hiuksensa olivat lyhyet ja silmät kapeat aivan kun hän olisi aina tuimana. Hän kelpaisi sotilaasta vaikka mekko päällä.
”Päivää Marcus, puhuimmekin juuri sinusta. Tässä on Iganantius, muistat kai hänet?
Miehen kasvoille tuli lievä hymy.
”Muistan, tilasit aina tummaa olutta, mitäs se oli…hmm oliko se Kreivi Diren tuimaa mallasta?”
”Niinhän se oli. Se on vahvin olut mitä tiedän.”
”Niin, se oli minunkin suosikkiani. Mutta valitettavasti meidän on heitettävä hyvästit Machariuksen Vapaapäivälle. Se oli omistettu suurimmille imperiumin sankareille.”
Iganantius muisteli oluiden ja paukkujen nimiä, Komissaarin kosto, Russin välipala, Fenriksen janojuoma, Yarrikin aamukahvi, Sanguiniuksen punaviini, Jaghatai Khanin valkoviini ja tietysti Machariuksen yömyssy.
Hän naurahti itsekseen mutta sekin jäi vähäiseksi. Hänen elämänsä oli pilalla ja tämä oli ainoa tapa kostaa se mitä hänelle oli tehty. Matkalla hän oli nähnyt kotinsa pirstaleina, eikä hänellä ollut tarpeeksi rahaa ostaa uutta.
Mutta lyhyt sota voisi antaa hänelle tarpeeksi rahaa uuden rakennuksen ostamiselle. Mielessään hän päätti ryövätä arvokkaita esineitä vihollisiltaan jos hän pääsisi läpi edes ensimmäisestä taistelustaan.
”Se oli hieno baari, otan osaa.”
”Kiitos, oli hienoa että sinunlaisesi herrasmies oli siellä vakioasiakkaana.”
He rupattelivat vielä hetken kunnes Lerolan, heidän komentava upseerinsa astui ulos vihreästä ovesta.
”Riviin, järjesty!” Lerolan huusi ja pitkitti sanan i äännettä.
He järjestyivät riviin äkkiä ja kohottivat kasvonsa eteenpäin.
”Hyvä, silmänne eivät saa liikkua ilman käskyäni vaikka keisari syntyisi uudelleen suoraan edessänne, onko selvä.”
”On” sanoivat kaikki.
”Kovemmin!”
On, herra kapteeni!” kaikki sanoivat.
”Hyvä,” Lerolan sanoi. ”aloitetaan.”
He aloittivat perustähtäyksellä. Heitä opetti ilmeisesti eräs ryhmästä joka oli ollut Lerolanin mukana.
”Tähtäätte suoraan tuohon kohteeseen” Hän osoitti kaikkien edessä olevaa ihmisenmuotoista maalitaula ”ja sitten ammutte.” hän sanoi ja ampui keskelle maalitaulunsa naamaa.
Iganantius kamppaili aseensa kanssa kuin se olisi ollut ainakin kaksi kertaa häntä suurempi tyranid.
Hän lopulta sai hyvän otteen aseestaan ja ampui tähdättyään vain hetken. Se osui keskelle maalitaulun jalkoväliä. Hän yritti tähdätä taas vihollisensa päähän mutta osui tätä rintaan, suoraan sydämen kohdalle.
”Ampukaa kolme laukausta ja näyttäkää minulle.” Kaartilainen sanoi.
Turhautuneesti Iganantius ampui vielä kerran ja se osui hänen maalitauluaan kaulaan.
Kohta kaartilainen seisoi hänen vieressään katsoi Iganantiuksen maalitaulua.
”Katsos vaan, meillä on täällä luonnonlahjakkuus.” Kaartilainen sanoi.
”Itse asiassa minä tähtäsin päähän.” Iganantius sanoi.
”Mutta tulos on kuitenkin sama, sitä paitsi satutit vihollistasi pahemmin kuin kukaan muu täällä.” Kaartilainen sanoi ja kaikki kävivät nauraa hekottamaan.
”Jatkakaa vaan, ampukaa lippaanne loppuun niin valmistaudutte seuraavaan osioon.”
He ampuivat lippaansa tyhjäksi noin kahdessa minuutissa ja siirtyivät sitten laserkiväärin hienouksiin.
”Laserkivääri on helppo ladata, se latautuu vähitellen itsekseen, lisäksi käytettynä tulessa se menee täyteen. Mutta suosittelen sen lataamista päämajoissa ja muissa paikoissa sillä patteri latautuu muuten hitaasti ja tulessa käytettynä se vähentää patterin elinikää.”
Kaartilainen laittoi taskuunsa varapatterin ja otti taiturimaisesti puukon hänen jalastaan.
”Tämä on tavallinen kaartilaisen veitsi. Sen voi kiinnittää kivääriin mutta sitä voi myös käyttää aivan tavallisesti veitsenä. Jos haluatte saada kunnon iskun aikaiseksi, survaiskaa puukko rajusti viholliseenne ja osuma repii viholliseltanne varmasti sisuskaluja.”
Osa miehistä näytti voivan pahoin kuullessaan sen ja sotilaan demonstraation jossa oli mukana paljon vääntöä ja irvistystä.
”Pojat, pojat. Jos ette edes tuota kestä niin teille on varattava kentälle oksennuspussi.” Kaartilainen sanoi ja naurahti vähän mutta ei saanut vasta kaikua ”vitsilleen”.
”No niin, ja suosittelen että jos pääsette vaikka sotimaan tuonne etelään, minne me itse asiassa menemmekin, että ette leikkaa mitään ruokaa tällä veitsellä, jos aiotte syödä sen. Sillä jos olette sattuneet tappamaan jonkun tällä veitsellä niin te ette varmaan suostu tuhlaamaan vettä tämän pesuun. Viime kapteenimme oli ollut Randmalilla kampanjan aikana syönyt omenan leikattuina paloina. Hän oli saanut tuberkuloosin ja kuollut hiukan myöhemmin. Tosin JOS haluatte leikata jotain tehkää niin että irrotatte terän tupista ja huuhtelette vedessä, en kuitenkaan suosittele sitäkään kovin paljon koska terä löystyy ajan mittaan ettekä varmaan halua olla vihollisen kanssa käsikähmässä jos puukkonne terä tippuu yhtäkkiä. Onko kysymyksiä? Ei? Hyvä.”
Loppupäivän he harjoittelivat liikkuvankohteen ampumista sekä maaston hyväksikäyttöä. He ryömivät maassa ja harjoittelivat myös pistimen nopeaa kiinnittämistä. Tapaturmia ei sattunut ainakaan ensimmäisenä päivänä ja he olivat päivän jälkeen erittäin väsyneitä mutta he olivat oppineet paljon. Ilta alkoi jo hämärtyä.
He kokoontuivat sotilaiden makuutilaan ja järjestivät heti korttipelejä ja muita.
”Onko kukaan koskaan kuullut Sankareiden pelistä?” kysyi Marcus, Iganantiuksen ystävä. ”Me pelasimme sitä aina Machariuksen Vapaapäivässä.”
Kaikki sanoivat kielteisen vastauksen Iganantiusta ja Verlundia lukuun ottamatta.
”Peli on itse asiassa aika simppeli, anna kuin selitän.” Marcus sanoi ja otti taskuistaan kolme korttipakkaa.
Sankareiden pelissä on kolme pakkaa, sattumanpakka, sankareidenpakka ja tavallinen pakka. Alussa kaikki vetävät tavallisesta pakasta kaksi korttia, kortteja voi vaihtaa joka yhden, molemmat tai ei kumpaakaan. Se kenellä on suurin luku, tai kaksi paria voittaa. Voittajan täytyy tässä vaiheessa vetää kortti sattumanpakasta. Sattumanpakka joko antaa kaiken, osan, tai ei mitään koko potista. On myös mahdollisuus menettää kaikki omasta panoksesta joka tarkoittaa että peli on ohi hänen kohdaltaan ellei hän laita jotain muuta peliin. Jos pelaajat saavat tasatuloksen johon pätee myös että molemmilla olisi kaksi paria koska parit ovat tasavertaisia, on molempien vedettävä sankareidenpakasta yksi kortti. Se kenellä on parempi sankari voittaa ja saa vastustajansa asettaman panoksen jolloin vastustajan on annettava uusi panos tai lopettaa peli. Mukana on myös pahoja antisankareita jotka ovat Abaddon, Ghazkull, Eldrad sekä Horus. Nämä kaikki kortit aiheuttavat vetäjälle tappion jolloin hän luovuttaa koko panoksensa kaikille pelissä oleville eikä hän voi jatkaa enää peliä. Mutta jos jompikumpi pelaajista vetää pakasta keisarin, niin hän saa koko potin itselleen. Tämän jälkeen alkaa uusi kierros. Jokaisessa pakassa on 52 korttia.
”No, kuka haluaa pelata?” kaikki miehet vastasivat myönteisesti ja he kokosivat kaikki kolme pöytää yhteen ja laittoivat tuolit sen ympärille. He asettivat panoksia, rahaa, pikaruokaa, kelloja, taskumatteja ja kaikenlaista muuta.
”Hyvä, ovatko kaikki asettaneet panoksensa?” kaikki myöntyivät ”Kortit riittävät juuri kaikille, joten teemme pimeitä vaihtoja.”
Pelaajat vaihtelivat korttejaan ja sanoivat joskus mitä he olivat vaihtamassa. Yleensä vastaanottaja tyrmistyi saadessa huonon kortin vastaansa.
”Näyttäkää kortit, kiitos.” sanoi jakaja.
Kaikki näyttivät korttejaan ja kolmella oli pari, Irvenillä, Marcuksella sekä Ignantiuksella.
”No niin, aika vetää kortti sankaripakasta.” Jakaja Marcus sanoi ja sekoitti kortit huolellisesti ja nopeasti. Hän laittoi pakan pöydälle ja kolme miestä ottivat kortit pakasta.
”Aika paljastaa korttimme.”
”Marneus Calgar” sanoi Irven joka tunnettiin koko ryhmän vorona.
”Eversti Gravitz” sanoi Marcus hieman pettyneesti.
Iganantius katsoi korttiaan jossa oli mies kultaisessa panssarissa.
”Hahaa, itse Macharius.” Hän sanoi.
”Hyvä veto, Marneus Calgar on vain yhden pisteen huonompi kuin Macharius.” Marcus sanoi.
Iganantius rohmusi molempien pelaajien panokset, täyden taskumatin, rahaa sekä sämpylän. Hän avasi sämpylän muovistaan ja alkoi syömään sitä.
”Minä jätän tähän mutta jaan silti korttinne.” sanoi Marcus.
”Minä laitan tämän pistoolin peliin.” sanoi Irven.
Kaikki jupisivat jotain kielteistä.
”Hyvä on laitan sitten toisenkin.” Irven sanoi ja kaivoi taskustaan vielä toisen laserpistoolin pöydälle.
”Mistä sinä nuo sait Irven?” Kysyi eräs jonka nimi taisi olla Revenit.
”Ne ovat olleet minulla jo kuukauden, minä sain ne eräältä anteliaalta Arbites poliisilta.” hän vastasi.
”Joten veit hänen pistoolikotelonsa?” Revenit kysyi.
”Pitäähän minun kuitenkin suojella itseäni.” Irven sanoi.
Peliä jatkui vielä puoli tuntia niin ettei kukaan saanut koko pottia. Vain Irven, Iganantius ja Verlund olivat jäljellä pelissä.
”No niin ja pöydällä on kymmenen tupakkaa, kaksi pistoolia, noin sadan Imperiumin krediitin edestä kolikoita sekä elektronista tehty kello joka on muuten aika arvokas koska siinä on noin 80 prosenttia kultaa, 17 prosenttia hopeaa ja loput pronssia.”
Pelaajat jotka olivat pudonneet katsoivat mielenkiinnon vallassa heidän ympärillään pelin kulkua.
”Herrasmiehet, ottakaa korttinne.” Marcus sanoi ja jakoi kortit pelaajille.
Iganantius hymyili, hän oli saanut kakkosparin.
”No niin mitkä teillä on kortteina hyvät herrat?” Marcus kysyi.
”Kakkospari.” Iganantius sanoi.
”Viitospari.” Verlund sanoi.
”Ääh, ysi ja kymppi.” Irven sanoi ja heitti korttinsa pöydälle.
”No niin, ottakaa yksi kortti sankareiden pakasta.” Marcus sanoi ja taiteili korttiensa kanssa kunnes lopulta tarjosi ne pelaajille.
Iganantius oli varma voitostaan, niin näytti olevan hänen kanssapelaajansa Verlundkin.
”No niin näyttäkää korttinne.” Marcus kehotti.
”Macharius, taisinpa voittaa.” Verlund sanoi ja alkoi haalimaan saalistaan.
Suureleisesti Iganantius asetti kortin pöydälle. Siinä oli eeppinen kuva miehestä seppele päässään.
”Keisari.” Hän sanoi.
Kaikki huokaisivat.
”Meillä taitaa olla voittaja!” Marcus sanoi. ”Iganantius voittaa tänä iltana.”
Irven sadatteli ja näytti synkältä, kun taas Verlund ojensi kättään ja onnitteli.
”Hei, Irven.” Iganantius sanoi.
Synkkäkasvoinen voro katsoi häneen. Iganantius heitti tupakat hänelle ja mies oli hieman ymmällään.
”En polta.” Iganantius vastasi äänettömään kysymykseen.
Voron ilme muuttui ja hän hymyili.
”Kiitos, kyllä minä tiesin että sinä olet hyvä heppu.” hän sanoi ja läimäytti Iganantiusta ystävällisesti olalle.
Iganantius keräsi voittonsa ja painui nukkumaan. Kova armeija sänky tuntui taivaalta kun hän sai vihdoin levätä. Hän vaipui melkein heti uneen.
Hänet herätettiin aikaisin ja katsottuaan elektronimetalli kellostaan ajan 03.57 hän hieroi silmiään ja puki päälleen flak-suojuksensa. Hän laittoi pistoolit vyölleen, puukon tuppeen, kypärän päähän ja kiväärin tanaan.
”Paririviin järjesty!” Kapteeni suorastaan huusi.
”Marssikaa ulos!”
He marssivat kivääri olalla pimeään aamuyöhön.
”Miksi me heräsimme näin aikaisin? Kaikella kunnioituksella sir, mutta meidän olisi pitänyt nukkua vielä vähintään tunti.” sanoi Reville niminen mies.
Tällä kertaa kapteeni ei rankaissut siitä kun häntä puhuteltiin ilman lupaa. Muutkin parakit tyhjentyivät ja he huomasivat muitakin unenpöpperöisiä miehiä.
”Tilanne vaatii, saimme tiedon että vihollinen on aivan lähellä, ehdimme antaa teille koulutuksen kranaatin heittoon ja siihen mennessä vihollinen on jo melkein hiipinyt kimppuumme. He luulevat ettemme me tiedä joten me teemme heille pienen yllätyksen. He luulevat että olemme nukkumassa mutta emme olekaan, me yllätämme heidät pahapäiväisesti!” Kapteeni sanoi jonkinlainen hullunkiilto silmissään.
Sama mies joka oli opettanut heitä muissa lajeissa tuli esiin jostain.
”Hyvä on meillä on vain vähän aikaa mutta se riittää. Tämä on sirpalekranaatti.” sanoi mies ja otti yhden vyöltään, ”tämä heitetään yleensä silloin kun yritätte hyökätä linnoitettuun asemaan tai vallatessanne huoneen. Kranaatista otetaan tämä sokka irti, ja heitetään nopeasti vihollisen kimppuun, teillä on kolme sekuntia aikaa joten heittäkää nopeasti. Jotkut käyttävät aikaa hyväkseen mutta en suosittele koska monellakaan teistä ei ole hajuakaan paljon sekunti on. Ymmärrättekö?”
Kolme miestä katsasteli yhtä kranaateista.
”Älkää leikkikö niillä.” kaartilainen komensi ankarasti, ”Kerran viisi miestä kuoli kun he leikkivät sirpalekranaatilla.”
Yksi heistä kävi nauramaan, se oli Audrus, porukan vitsinkertoja.
”Mutta herra korpraali,” hän sanoi, ”meitä on vain kolme.”
Koko ryhmä puhkesi nauruun ja korpraali Racmankin yhtyi nauruun hetken kuluttua.
Kapteeni Lerolan asteli paikalle ja piti sormeansa suun edessä.
”Vihollinen lähestyy, piiloutukaa tuohon vallihautaan ja odottakaa merkkiäni.” Lerolan sanoi.
He menivät korpraalinsa johdolla vallihautaan jonka muta oli kovettunut ja sen pohjalla oli ohut lumikerros joka osoitti sen vastakaivetuksi.
”Pitäkää päänne piilossa ja odottakaa kapteenin merkkiä.” Racman sanoi.
He odottivat jonkun aikaa kunnes he näkivät vihollisensa. He olivat selvästi petturikaartia ja he olivat koristelleet itsensä kaaoksen ikoneilla. Mutta he olivat silti ihmisiä. Iganantius mietti pystyisikö hän todella tappamaan jonkun toisen ihmisen.
He näkivät kun petturikaartia kasautui heistä noin kuusikymmentä metriä eteenpäin.
Kuului pillin ujeltava vihellys talvisessa kylmässä yössä.
Sotaa ja kuolemaa
He laukaisivat aseensa suurin piirtein vihollista kohti. Iganantius ei uskaltanut katsoa osuiko osuma maaliinsa vai ei. hän käpertyi kokoon ja paniikki valtasi hänet, turruttaen hänen raajansa.
”Ylös siitä Valkokilpi!” Racman huusi ja riuhtaisi Iganantiuksen olkapäästä takaisin jaloilleen. ”Olemme kaartissa emmekä kyykkypaskalla.”
Racmanin katse oli tuima ja tämä alkoi ampumaan vihollisiaan taas järkkymättömästi ja tarkasti. Hänen asetoverinsa ampuivat vihollistaan päin epätoivoinen ilme kasvoillaan.
Kolme miestä kaatui hänen viereltään ja he vaipuivat maahan joko kuolleina tai haavoittuneina. Silloin se iski häneen kuin salama: tämä voisi olla hänen elämänsä viimeinen päivä. Hänen olisi ainakin taisteltava jotta hänellä olisi mahdollisuus jäädä henkiin.
Hän painautui kuopan reunaa vasten ja otti kivääristään tukevan otteen. Hän huomasi ilmeisesti kersantin joukkojen keskellä toinen polvi maassa antamassa käskyjä.
Iganantius tähtäsi ja kylmä hiki valui hänen otsallaan. Sormi kurottautui liipaisimelle, mutta käsi tärisi kuin autokanuuna ja hän epäröi suuresti. Oliko hänellä sen enempää oikeutta elää kuin sillä jota hän tähtäsi.
Hän sulki silmänsä ja painoi liipaisinta. Hän kuuli suhahduksen ja jotenkin yksi kuolinkorahdus erottui muitten joukosta selvemmin. Silmät avattuaan hän huomasi että kersantti piteli otsastaan kiinni ja verta valui hänen sormiensa läpi.
Kohde valahti maahan selvästi kuolleena.
”Hyvä osuma Iganantius.” sanoi Marcus, ”Tapoit juuri heidän luutnanttinsa.”
”Mistä sinä tiedät? Minusta hän oli kersantti.”
”Opettele arvomerkit.” Marcus sanoi ja jatkoi ampumistaan.
Iganantius katsoi ympärilleen ja huomasi viisi toveriaan maassa. Yksi heistä oli mies nimeltä Audrus, vitsit taisivat jäädä tältä illalta kertomatta, sillä Audrus oli saanut kolme osumaa; yhden rintaan, yhden olkapäähän ja yksi nenään. Audruksen niin hilpeä olemus oli peittynyt kuoleman hiljaisella kalpeudella ja hänen ympärillään oleva ohut lumi oli värjäytynyt punaiseksi.
Iganantius vaipui taas maahan ja hän itki pelon ja surunsekaisia kyyneleitä.
Racman kääntyi taas häneen päin.
”Nyt sinä nouset ja taistelet, tai ammun sinut itse.” Korpraali uhkasi.
Iganantiksella ei ollut muuta mahdollisuutta. Hän pakotti itsensä ylös ja hänen mielensä täyttyi isänmaallisella hurmiolla.
”Imperiumille! Keisarille! Ja ikuiselle Atrindelle!” Iganantius huusi ja ampui vihollistaan kohti.
Kyyneleet virtasivat hänen silmissään ja hän yritti ajaa vihollistaan pois vaikka tiesi ettei yksin pystyisi siihen.
Vihollisia oli jäljellä vielä parikymmentä. He olivat maassa ja kivien suojissa yrittäen saada osuma-alueen mahdollisimman pieneksi. Iganantius ei nähnyt paljoa mutta huomasi kuitenkin vihollisensa tarpeeksi tarkasti.
`tik` Sanoi hänen laserkiväärinsä ja tyhjä patteri tipahti maahan. Hän istui juoksuhautaan ja latasi asettaan. Yksi kuoli taas hänen vierestään, kahdestakymmenestäneljästä miehestä oli jäljellä enää seitsemäntoista.
Hän nousi ylös ja huomasi että viholliselle oli tullut tukijoukkoja. Kolme Sentinel-kävelijää ampui multilasereillaan heidän vieressään olevia asemia. Hän katsoi oikealle ja huomasi että miehet olivat jättäneet jo asemansa ja jotka etenivät kohti vihollista hitaasti ja ampuen samalla.
”Kranaatinheittimet, ampukaa noita pirun koneita!” Racman huusi miehilleen.
Kaksi miestä kaivoi kranaatinheittimet esille ja latasivat ne. He tähtäsivät ja toinen osui yhden kävelijän sisälle. Kuski kaivoi kranaatin esiin ja heitti sen pois. Kranaatti räjähti ilmassa mutta sirpale tunkeutui kuskin kaulaan hänen epäonnekseen. Kaksi muuta Sentineliä huomasivat toverinsa kohtalon ja kääntyivät kohti heidän asemiaan.
Yksi miehistä juoksi kohti tyhjää kävelijää.
”Senkin hullu…suojaavaa tulta sotilaat!” Racman huusi.
Iganantius tunnisti miehen Marcukseksi, hänen teki mieli rynnätä toverinsa avuksi mutta hän ei kerta kaikkiaan uskaltanut.
Marcus ampui pettureita sentinelin jalan juuressa, ottaen suojaa sen teräksisestä olemuksesta. Hän kiipesi nopeasti ajajan paikalle ja alkoi ohjailemaan konetta, ilmeisesti hän oli ohjaillut tällaista ennenkin Iganantius mietti itsekseen ja yritti pysyä mahdollisimman maassa, ampuen jotain laukauksia vihollista kohti.
Marcus heitti entisen kuskin pois ja alkoi tottuneesti ajamaan Sentineliä.
Joskus hän oli vanhassa kotimaassaan toiminut Sentinel-kuskina. Maailma oli kuitenkin lopulta kaatunut kaaoksen alle mutta hän oli paennut tälle planeetalle muutaman muun onnekkaan kanssa.
Marcus käänsi kävelijää hitaasti ja tähtäsi kohti toista samanlaista kävelijää. Hän tarttui kahvaan ja avasi tulen. Laserpanoksia lensi kohti toista kävelijää suurella vauhdilla ja voimalla ja koko kävelijä tuli täyteen mustia reikiä kunnes se lopulta räjähti.
Marcus kääntämään konetta jälleen ja huomasi kun viholliset alkoivat tulittamaan häntä. Hän pysyi matalana ja muutama laukaus osui häntä niin lähelle että hän tunsi panoksen menevän aivan häntä hipoen kuitenkin ohi.
Hän oli kääntynyt tarpeeksi ja hänen edessään oli nyt noin puolisensataa vihollisen sotilasta ottamassa suojaa maasta ja ampuen häntä. Mies tarkasteli tilannetta ja näki kun toinen Sentinel tähtäsi jo häneen. Ehtisikö hän ajoissa? Ennen kuin hän ehti edes ajatella kunnolla, hän tempaisi entisen kuskin pistoolin vierestään ja laukaisi tappavan sarjan kohti toista kuskia.
Kuskiin osui muutama tappava laukaus ja tämä valahti, mutta samalla painoi ohjaimenliipaisimen pohjaan.
Tuhoava salvo osui kävelijään ja ennen kuin Marcus ehti hypätä, se räjähti palasiksi.
Iganantius katsoi kun Sentinel räjähti ennen kuin Marcus ehti ulos. Hän näki Marcuksen epämääräisen hahmon lentävän maahan heidän edessään. Raivo valtasi hänet jälleen mutta panokset olivat loppuneet. Yhtäkkiähän tunsi terävää kipua kyljessään. Hän katsoi kun verivana kulki hänen kylkeään ja jalkaansa myöten.
Shokki valtasi hänet, hän ei voinut liikkua ja kaikki tuntui hidastuvan hänen ympärillään. Hän ei kuullut mitään, hänen vieressään kuoleva sotilas päästi äänettömän tuskanhuudon ja lensi maahan kuolonkankeana.
Kaikki paitsi hän hylkäsivät juoksuhaudan. Racman huusi jotain reunalta ja otti kädestä kiinni ja tempaisi Iganantiuksen ylös suojastaan.
Yhtäkkiä hän kuuli jälleen ja olo tuntui hiukan paremmalta, hän pystyi taas liikkumaan.
”Äkkiä, älä lorvaile! Nyt hyökätään!” Korpraali sanoi ja työnsi pistimen Iganantiuksen kiväärin päähän.
Iganantius hyökkäsi pistin ojossa huutaen vihollisen suuntaan. Hänen toverinsa ja oikeanpuolen joukot olivat jo taistelemassa käsikähmässä vihollisen kanssa. Juuri ennen kuin hän hyökkäsi, hän huomasi Marcuksen ruumiin maassa. Iganantius pysähtyi ja ryntäsi ystävänsä luo.
”Marcus! Oletko elossa? Vastaa!” Iganantius huusi liikkumattomalle hahmolle maassa.
Hetken aikaa ei tapahtunut mitään, mutta yhtäkkiä Marcus alkoi yskimään, verta.
”Elossa ollaan, mene taistelemaan, varo takanasi!” Marcus huusi.
Iganantius katsoi taakseen ja huomasi vihollissotilaan ryntäävän häntä päin. Hän nousi ylös tarttui kivääriinsä paremmin, valmiina ottamaan vihollisensa vastaan.
Vihollinen survaisi mutta Iganantius väisti täpärästi ja huitaisi kiväärillään vihollisen suuntaan. Isku raapaisi vihollisen poskea ja vihollinen korahti äkillisestä tuskasta. Mies haroi ilmaa pistimellään kun Iganantius väisteli. Iganantius käänsi kiväärinsä toisinperin ja löi kiväärinperällä vihollistaan vatsaan. Vaikka viholliselta oli ilmat pihalla, tämä taisteli vastaan raivokkaasti. He pitelivät kohta molemmat kivääreistään kiinni kahdella kädellä ristissä ja yrittivät tönäistä toisiaan maahan. Iganantius huomasi ettei hänellä ollut tarpeeksi voimia ja hän kaatui maahan kun vihollinen tönäisi häntä kovasti ja kivääri lensi kauas.
Vihollinen lähestyi voitonriemuisena ja otti suureleisesti kivääristään otteen jolla hän saisi viholliseltaan hengen pois lopullisesti.
”Mene keisarin luo!” Vihollinen sanoi ja valmistautui iskuun.
Iganantius juuri muisti elintärkeän asian ja väisti juuri ennen iskua ja vetäisi taskustaan pistoolin. Hän pyörähti toisen polven varaan ja laukaisi pistoolinsa kohti vihollistaan.
Vihollinen näytti epäluuloiselta ja yritti katsoa haavaa rinnassaan.
”Mene helvettiin.” Iganantius sanoi äänensä täynnä vihaa ja inhoa.
Mies kaatui maahan ja Iganantius huomasi että koko vihollisjoukko oli juoksemassa karkuun. Iganantius laittoi pistoolinsa taskuun ja katsoi vihollistaan, hän oli aivan tavallisennäköinen mies jonka naama oli nyt ilmeetön ja silmät auki. Hän tunsi myötätuntoa miestä kohtaan, hän tiesi että jommankumman oli kuoltava. Mutta yhtä hyvin se olisi voinut olla Iganantius Quintuis, tavallinen varusmies. Hän katsoi vihollisensa tunnuslaattaa. Aiqinus Roven, sotamies.
Hän oli tappanut miehen nimeltä Aiqinius Roven.
Verlund riensi hänen luokseen. Hänen ystävänsä oli hiukan ruhjeilla mutta muuten kunnossa.
”Tule katsomaan Marcusta, hän ei todennäköisesti selviä” Verlund sanoi huoli silmissään.
Iganantius riensi ystävänsä luo ja huomasi tämän samassa paikassa, hän oli paremmin katsottuna pahasti haavoilla ja hänen selkänsä oli palanut. Lääkintämies oli hänen vieressään.
”Hän ei selviä, en voi tehdä mitään.” lääkintämies sanoi.
Marcus yski edelleen verta ja otti Verlundia ja Iganantiusta olkapäistä kiinni ja pakotti itsensä istualleen.
”Palvelkaa…aina….keisaria ja Imperiumia.” Marcus sanoi ja yski.
”Älkää unohtako…minua.”
Tämän sanottuaan, Marcus valahti elottomana maahan.
Iganantius ja Verlund alkoivat itkemään. He olivat nähneet nyt sodan hirveyksiä ja lisäksi heidän ystävänsä oli kuollut. He surivat ja yrittivät saada Marcuksen vielä hengittämään, mutta turhaan. Hän oli siirtynyt jo keisarin tykö.
Racman käveli paikalla ja näki surevat toverinsa.
”Sota on kauheaa, kuolema on painajaista.” Racman sanoi, ”Mutta kun molemmista tulee arkipäivää, niihin tottuu.”
Sodan ja kuoleman totuus oli karmea. Molempiin turtuu aikanaan.
Huh, tuli pitkä viesti.
mutta tällaiset tarinat jaksavat innostaa lukemaan enemmän. Hienoa oli muutos tallaajasta kaartilaiseksi, mutta jääkö Iganantiuksen palvelus lyhyeksi... Voi voi kun ei jaksaisi odottaa kahta päivää seuraavaa osaa varten! 