FB: Gilbert, osa 1: Odottamaton Käänne
Lähetetty: Ti 15.06.2004 23:42
Noni... Teinpäs vihdoinkin uuden tarinan. En viitsinyt jatkaa Luidhardia (jos joku sen muistaa), Idea oli niin käytetty ja muutenkin toteutus oli huono. Tämä on "yleisön pyynnöstä" tehty wordilla, ja onkin parempi (ja pitempi).
Warp esittää:
Gilbert Talonpoika
Osa 1
Odottamaton käänne
Aamu alkoi tavalliseen tapaan, kun Gilbert heräsi kukon kieuntaan. Hän nousi unenpöpperössä ylös ja puki rutiininomaisesti likaisen rääsynsä, jota oli joskus kutsuttu paidaksi päällensä, ja veti kuraiset housut jalkoihinsa. Kenkiä hänellä ei ollut, sellaisiin ylellisyyksiin hänellä ei olisi rahaa ikipäivänä. Pikaisen pukeutumisen jälkeen Gilbert astui ulos pienen, ränsistyneen röttelönsä ovesta. Pellolta ei sadonkorjuun aikaan saanut myöhästyä.
Gilbert oli alaluokkainen talonpoika. Juuri täyttänyt 18. Hän asui kaksin sokean ja lepraa sairastavan äitinsä kanssa, joka oli menettänyt kummatkin jalkansa, eikä voinut tehdä lähes mitään itse, ja Gilbert joutui hoitamaan tätä. Hän oli köyhä, jopa talonpoikien mittapuulla, joten Gilbert pystyi hädin tuskin elättämään itsensä ja äitinsä.
Hän teki raskasta työtä 13 tuntia päivässä, ja joutui vielä hankkimaan jostain ruokaa, joka ei ollut aina helppoa. Gilbertin elämä ei siis ollut ruusuilla tanssimista.
Gilbert saapui pellolle ruosteinen viikate olallaan. Ja alkoi mitään sanomatta puida heinää, niin kuin muut talonpojat. Aurinko oli vasta nousemassa lordi Guntharin korkean linnan takaa, mutta suuri pelto alkoi jo täyttyä talonpojista. Ärtyisä linnanvouti Coldir kiristi työläisten työtahtia, ja herätti nukkuvia ruoskallaan, mitä pelättiin ja kunnioitettiin talonpoikien keskuudessa.
Aurinko nousi hitaasti linnan takaa, ja kohta pelto kylpi valossa, ja työläiset hiessä. Työpäivä jatkui tavallisesta poikkeamatta, ja lopulta talonpojat päästettiin hikisinä ja väsyneinä koteihinsa.
Gilbert lähti kotiinsa huonokuntoista tietä pitkin. Aurinko porotti armotta, ja talonpoika kulki niin varjossa kun pystyi. Lopulta hän saapui taloonsa (jos sitä voi siksi kutsua), ja astui sisään narisevasta ovesta.
”Tuo vettä, poika…” sanoi äiti muhkuraisesta sängystään, kun kuuli pojan tulevansa sisään. ”Juu, juu äitimuori, kunhan eka vähän lepään” Gilbert vastasi väsyneenä, ja rojahti sänkyynsä. Se kuitenkin petti, ja väsynyt talonpoika tipahti takapuoli edellä kovaan lattiaan. ”Piru vie!” hän sanoi. ”Tämä täst vielä puuttukin”. Äiti ei välittänyt, sokea kun oli. Sanoi vain ”Tuo sitä vettä”. Ärsyyntyneenä Gilbert lähti lahonnut ämpäri kädessään läheisellä kaivolle. Hän otti vettä kaivosta ja käveli takaisin talolle. ”Täs on se sun vesi”, Gilbert sanoi ja ojensi ämpärin turhaantuneesti äidilleen. Äiti joi ahnaasti ja laski sitten tyhjän ämpärin lattialle. ”Mää meen nyt mettälle”, tokaisi Gilbert ja haki nurkasta vanhan jousensa, ja huonosti tehtyjä nuolia, sekä umpiruosteisen tikarinsa. Hän marssi ulos ja läimäytti oven kiinni, jonka seurauksena vanha ovi kaatui sisään. Gilbert ei tästä jaksanut välittaa, kaikki oli mennyt jo niin päin perkuletta tänään.
Kapeaa tientapaista pitkin Gilbert käveli suureen Ardenin metsään. Metsä oli melko hiljainen, muutama lintu lauloi ja jostain kuului pientä rapinaa ja risujen katkeilua. Talonpoika ehti kulkea vain vähän aikaa, kunnes hän kuuli äkkiä avunhuudon. Gilbert suunnisti ääntä päin. ”Apua!” kuului yhä uudelleen, nyt lähempää.
Gilbert juoksi yhä eteenpäin, kunnes hän saapui pienelle aukiolle.
Aukealla lojui useita örkinraatoja, sekä yksi kuollut hevonen. Se kantoi itse lordi Guntharin heraldiikkaa; Punaista peuraa valkoisella pohjalla… Ja aukion reunalla, puuta vasten ahdistettuna oli itse lordi Gunthar, terävä miekka kurkullaan. Miekkaa piteli suuri örkki, joka uhkaili Guntharia. Kumpikaan ei näyttänyt huomaavan Gilbertiä. Örkki uhkaili lordia karkealla yleiskielellä. ”Nyt sä kuolet, ihminen”, otus sanoi. ”Sä tapoit monta mun örkkiä, ja nyt mä tapan sut, kalvan sun lihat, ja heitän sun luut susille!” Gilbert oli kauhuissaan. Talonpojan velvollisuus oli suojella herraansa, ja enempiä ajattelematta hän jännitti jousensa, päästi nuolen menemään.
Nuoli osui maaliinsa, joskaan ei tappavasti. Se uppoutui syvälle örkin vasempaan pakaraan. Vihernahka hyppäsi ilmaan, ja huusi varsin kuuluvasti ”AI!”. Sitten se kääntyi Gilbertiin päin murhanhimoinen kiilto silmissään – juuri tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta lordi Gunthar ehti poimimaan pudonneen miekkansa, ja iskemään tappavan tarkasti isoa örkkiä niskaan. Se kaatui kovasti rysähtäen maahan. Sitten huomasi talonpojan. ”Tule tänne”, hän sanoi. Varovasti ja joka askeleella kumartaen Gilbert käveli lordin luo. ”Pelastit henkeni”, sanoi Gunthar. ”Ja vaikka se tehtiin kunniattomalla, kaukaa tappavalla aseela sellaista ei ole moni talonpoika tehnyt. Ja siitä sinut palkitaan ruhtinaallisesti. Sinut lyödään ritariksi.” Viimeinen lause iski Gilbertiin kuin salama; ”Ri-ritariks!” Hämmästynyt Gilbert änkytti. ”Mut-mut vaan kolme talonpoikaa on ikuna lyöty ritariks! E-en mää oo valmis sellaseen, herra!” Gunthar katsoi talonpoikaa kylmästi ja samaan aikaan ymmärtäväisesti. Hänen tummanvihreistä silmistään loisti syvää viisautta, jollaista Gilbert ei ollut ennen nähnyt. Olihan lordi sentään Graalin ritari, ja varmasti vanhempi, kuin ulkoapäin näytti. Pitkään he katsoivat toisiaan; talonpoika ja aatelinen. Lopulta Gunthar sanoi: ”Sinusta tulee ritari, sillä se on kohtalosi. Järven neito on kertonut minulle näyssä, että jonain päivänä talonpoika pelastaa henkeni, ja hänet täytyy lyödä ritariksi. Se talonpoika olet sinä, ja ritari sinä tulet olemaan.” Gilbert punnitsi sanoja pitkään. Lopulta hän sanoi: ”Jos neito niin haluu, niin kyllä musta tulloo ritari. Se on suurin kunnia, mitä tämmöne talonpoika pystyy ikuna saavuttaan. Lordi nyökkäsi. ”Hyvä. lähdemme huomenna Couronneen, kuningas Leoncoeurin hoviin. itse kuningas lyö sinut ritariksi. Hän on julistanut suuren sodan, ja Bretonnia tarvitsee jokaisen nuoren ritarin mitä maasta löytyy, sillä nyt meitä uhkaa suurin vaara koskaan. Maailmanlopun valtias Archaon on koonnut mahtavan sotajoukon, suurimman, mitä maailma on ikinä nähnyt. Ja se marssii kohti keisarikunnan suurta kaupunkia, Middenheimiä.
Keisarikunta ei kestä tätä iskua yksin ja jos se kaatuu, niin kaatuu Bretonniakin, ja ennen pitkää koko maailma.
Siksi keisari on yhdistänyt uudelleen vanhan maailman kansat, ja kutsunut koolle kääpiöiden, suurhaltioiden, ja Bretonnian armeijat. Yhdessä voimme estää korruptoituneen kaaoksen, ja ajaa sen takaisin sinne, mistä se tuli. Kunhan vain ehdimme ajoissa”. Gilbert kuunteli näitä sanoja kauhuissaan. Hänellä ei ollut ollenkaan tietoinen, kuinka vakava tilanne oli ulkomaailmassa. Eihän hän ollut poistunut pienestä kylästään koko elämänsä aikana. ”Mä teen mitä voin puolustaakseni tätä maailmaa… Mut mä en osaa taistella”.
Gilbert sanoi. ”Se ei ole ongelma”. Vastasi lordi Gunthar hymyillen. Tapaa minut tässä samassa paikassa huomenna, kun aurinko on noussut.
Gilbert juoksi nopeasti takaisin metsätietä. Niin paljon oli tapahtunut niin pienessä ajassa, että hän ei voinut vieläkään uskoa sitä. Hän kelasi tapahtumia mielessään. Hänet, pahainen talonpoika, lyötäisiin ritariksi. Aivan uskomatonta! Huomenna hän lähtisi Couronneen, tapaamaan kuningasta. Sitten tiedot tulevasta Kaaoksen Myrskystä… Mahtavin armeija ikinä hyökkäämässä päin ihmisten maailmaa. Kaikki tuntui niin suurelta. Hän tarvitsisi koko yön aikaa miettiä tapahtuneita. Hän astui sisälle hökkeliinsä (ovettomasta) ovesta ja huusi: ”Äiti, sää et kyllä arvaa, mitä tapahtu!” Mutta äiti ei vastannut… Hän oli kuollut.
Aamulla pidettiin hautajaiset. Tänään ei menty pellolle, oli lepopäivä. Monta ei tullut, sillä kovin vähän ihmisiä tunsi Gilbertin äidin tai edes Gilbertin. Äiti laskettiin vaatimattomaan hautaan, ja hänen korviinsa laitettiin valkosipulinkynnet, suuhunsa korpin jalat, ja hänet laskettiin hautaan kasvot edellä jotta hän ei nousisi kuolleista tahdottomana epäkuolleena. Sitten, haikein mielin Gilbert lähti metsään tapaamaan lordi Guntharia.
Juuri ennen kuin aurinko oli noussut Gilbert saapui aukiolle.
Ja siellä odotti Gunthar, täysissä varusteissa ratsastaen suurella sotahevosella, joka kantoi hänen heraldiikkaansa. hänellä oli kirkkaanvalkoinen peitsi, joka loisti maagista valoa. Ja hänen hevosensa vierellä oli pienempi hevonen, joka ei kantanut kenenkään heraldiikkaa. ”Olet ajoissa” lordi sanoi. ”Tuo tuossa on sinun hevosesi”, hän jatkoi osoittaen pienempää hevosta. ”Ratsastamine saattaa tuntua aluksi vaikealta, mutta kyllä sinä sen opit. Tule nyt.” Ja niin Gilbert nousi epäröiden satulaan.
Eli näin. Kommenttia vaan tulemaan.
editointi: muutin hirven peuraksi, kun pamp-pu niin sanoi.
Warp esittää:
Gilbert Talonpoika
Osa 1
Odottamaton käänne
Aamu alkoi tavalliseen tapaan, kun Gilbert heräsi kukon kieuntaan. Hän nousi unenpöpperössä ylös ja puki rutiininomaisesti likaisen rääsynsä, jota oli joskus kutsuttu paidaksi päällensä, ja veti kuraiset housut jalkoihinsa. Kenkiä hänellä ei ollut, sellaisiin ylellisyyksiin hänellä ei olisi rahaa ikipäivänä. Pikaisen pukeutumisen jälkeen Gilbert astui ulos pienen, ränsistyneen röttelönsä ovesta. Pellolta ei sadonkorjuun aikaan saanut myöhästyä.
Gilbert oli alaluokkainen talonpoika. Juuri täyttänyt 18. Hän asui kaksin sokean ja lepraa sairastavan äitinsä kanssa, joka oli menettänyt kummatkin jalkansa, eikä voinut tehdä lähes mitään itse, ja Gilbert joutui hoitamaan tätä. Hän oli köyhä, jopa talonpoikien mittapuulla, joten Gilbert pystyi hädin tuskin elättämään itsensä ja äitinsä.
Hän teki raskasta työtä 13 tuntia päivässä, ja joutui vielä hankkimaan jostain ruokaa, joka ei ollut aina helppoa. Gilbertin elämä ei siis ollut ruusuilla tanssimista.
Gilbert saapui pellolle ruosteinen viikate olallaan. Ja alkoi mitään sanomatta puida heinää, niin kuin muut talonpojat. Aurinko oli vasta nousemassa lordi Guntharin korkean linnan takaa, mutta suuri pelto alkoi jo täyttyä talonpojista. Ärtyisä linnanvouti Coldir kiristi työläisten työtahtia, ja herätti nukkuvia ruoskallaan, mitä pelättiin ja kunnioitettiin talonpoikien keskuudessa.
Aurinko nousi hitaasti linnan takaa, ja kohta pelto kylpi valossa, ja työläiset hiessä. Työpäivä jatkui tavallisesta poikkeamatta, ja lopulta talonpojat päästettiin hikisinä ja väsyneinä koteihinsa.
Gilbert lähti kotiinsa huonokuntoista tietä pitkin. Aurinko porotti armotta, ja talonpoika kulki niin varjossa kun pystyi. Lopulta hän saapui taloonsa (jos sitä voi siksi kutsua), ja astui sisään narisevasta ovesta.
”Tuo vettä, poika…” sanoi äiti muhkuraisesta sängystään, kun kuuli pojan tulevansa sisään. ”Juu, juu äitimuori, kunhan eka vähän lepään” Gilbert vastasi väsyneenä, ja rojahti sänkyynsä. Se kuitenkin petti, ja väsynyt talonpoika tipahti takapuoli edellä kovaan lattiaan. ”Piru vie!” hän sanoi. ”Tämä täst vielä puuttukin”. Äiti ei välittänyt, sokea kun oli. Sanoi vain ”Tuo sitä vettä”. Ärsyyntyneenä Gilbert lähti lahonnut ämpäri kädessään läheisellä kaivolle. Hän otti vettä kaivosta ja käveli takaisin talolle. ”Täs on se sun vesi”, Gilbert sanoi ja ojensi ämpärin turhaantuneesti äidilleen. Äiti joi ahnaasti ja laski sitten tyhjän ämpärin lattialle. ”Mää meen nyt mettälle”, tokaisi Gilbert ja haki nurkasta vanhan jousensa, ja huonosti tehtyjä nuolia, sekä umpiruosteisen tikarinsa. Hän marssi ulos ja läimäytti oven kiinni, jonka seurauksena vanha ovi kaatui sisään. Gilbert ei tästä jaksanut välittaa, kaikki oli mennyt jo niin päin perkuletta tänään.
Kapeaa tientapaista pitkin Gilbert käveli suureen Ardenin metsään. Metsä oli melko hiljainen, muutama lintu lauloi ja jostain kuului pientä rapinaa ja risujen katkeilua. Talonpoika ehti kulkea vain vähän aikaa, kunnes hän kuuli äkkiä avunhuudon. Gilbert suunnisti ääntä päin. ”Apua!” kuului yhä uudelleen, nyt lähempää.
Gilbert juoksi yhä eteenpäin, kunnes hän saapui pienelle aukiolle.
Aukealla lojui useita örkinraatoja, sekä yksi kuollut hevonen. Se kantoi itse lordi Guntharin heraldiikkaa; Punaista peuraa valkoisella pohjalla… Ja aukion reunalla, puuta vasten ahdistettuna oli itse lordi Gunthar, terävä miekka kurkullaan. Miekkaa piteli suuri örkki, joka uhkaili Guntharia. Kumpikaan ei näyttänyt huomaavan Gilbertiä. Örkki uhkaili lordia karkealla yleiskielellä. ”Nyt sä kuolet, ihminen”, otus sanoi. ”Sä tapoit monta mun örkkiä, ja nyt mä tapan sut, kalvan sun lihat, ja heitän sun luut susille!” Gilbert oli kauhuissaan. Talonpojan velvollisuus oli suojella herraansa, ja enempiä ajattelematta hän jännitti jousensa, päästi nuolen menemään.
Nuoli osui maaliinsa, joskaan ei tappavasti. Se uppoutui syvälle örkin vasempaan pakaraan. Vihernahka hyppäsi ilmaan, ja huusi varsin kuuluvasti ”AI!”. Sitten se kääntyi Gilbertiin päin murhanhimoinen kiilto silmissään – juuri tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta lordi Gunthar ehti poimimaan pudonneen miekkansa, ja iskemään tappavan tarkasti isoa örkkiä niskaan. Se kaatui kovasti rysähtäen maahan. Sitten huomasi talonpojan. ”Tule tänne”, hän sanoi. Varovasti ja joka askeleella kumartaen Gilbert käveli lordin luo. ”Pelastit henkeni”, sanoi Gunthar. ”Ja vaikka se tehtiin kunniattomalla, kaukaa tappavalla aseela sellaista ei ole moni talonpoika tehnyt. Ja siitä sinut palkitaan ruhtinaallisesti. Sinut lyödään ritariksi.” Viimeinen lause iski Gilbertiin kuin salama; ”Ri-ritariks!” Hämmästynyt Gilbert änkytti. ”Mut-mut vaan kolme talonpoikaa on ikuna lyöty ritariks! E-en mää oo valmis sellaseen, herra!” Gunthar katsoi talonpoikaa kylmästi ja samaan aikaan ymmärtäväisesti. Hänen tummanvihreistä silmistään loisti syvää viisautta, jollaista Gilbert ei ollut ennen nähnyt. Olihan lordi sentään Graalin ritari, ja varmasti vanhempi, kuin ulkoapäin näytti. Pitkään he katsoivat toisiaan; talonpoika ja aatelinen. Lopulta Gunthar sanoi: ”Sinusta tulee ritari, sillä se on kohtalosi. Järven neito on kertonut minulle näyssä, että jonain päivänä talonpoika pelastaa henkeni, ja hänet täytyy lyödä ritariksi. Se talonpoika olet sinä, ja ritari sinä tulet olemaan.” Gilbert punnitsi sanoja pitkään. Lopulta hän sanoi: ”Jos neito niin haluu, niin kyllä musta tulloo ritari. Se on suurin kunnia, mitä tämmöne talonpoika pystyy ikuna saavuttaan. Lordi nyökkäsi. ”Hyvä. lähdemme huomenna Couronneen, kuningas Leoncoeurin hoviin. itse kuningas lyö sinut ritariksi. Hän on julistanut suuren sodan, ja Bretonnia tarvitsee jokaisen nuoren ritarin mitä maasta löytyy, sillä nyt meitä uhkaa suurin vaara koskaan. Maailmanlopun valtias Archaon on koonnut mahtavan sotajoukon, suurimman, mitä maailma on ikinä nähnyt. Ja se marssii kohti keisarikunnan suurta kaupunkia, Middenheimiä.
Keisarikunta ei kestä tätä iskua yksin ja jos se kaatuu, niin kaatuu Bretonniakin, ja ennen pitkää koko maailma.
Siksi keisari on yhdistänyt uudelleen vanhan maailman kansat, ja kutsunut koolle kääpiöiden, suurhaltioiden, ja Bretonnian armeijat. Yhdessä voimme estää korruptoituneen kaaoksen, ja ajaa sen takaisin sinne, mistä se tuli. Kunhan vain ehdimme ajoissa”. Gilbert kuunteli näitä sanoja kauhuissaan. Hänellä ei ollut ollenkaan tietoinen, kuinka vakava tilanne oli ulkomaailmassa. Eihän hän ollut poistunut pienestä kylästään koko elämänsä aikana. ”Mä teen mitä voin puolustaakseni tätä maailmaa… Mut mä en osaa taistella”.
Gilbert sanoi. ”Se ei ole ongelma”. Vastasi lordi Gunthar hymyillen. Tapaa minut tässä samassa paikassa huomenna, kun aurinko on noussut.
Gilbert juoksi nopeasti takaisin metsätietä. Niin paljon oli tapahtunut niin pienessä ajassa, että hän ei voinut vieläkään uskoa sitä. Hän kelasi tapahtumia mielessään. Hänet, pahainen talonpoika, lyötäisiin ritariksi. Aivan uskomatonta! Huomenna hän lähtisi Couronneen, tapaamaan kuningasta. Sitten tiedot tulevasta Kaaoksen Myrskystä… Mahtavin armeija ikinä hyökkäämässä päin ihmisten maailmaa. Kaikki tuntui niin suurelta. Hän tarvitsisi koko yön aikaa miettiä tapahtuneita. Hän astui sisälle hökkeliinsä (ovettomasta) ovesta ja huusi: ”Äiti, sää et kyllä arvaa, mitä tapahtu!” Mutta äiti ei vastannut… Hän oli kuollut.
Aamulla pidettiin hautajaiset. Tänään ei menty pellolle, oli lepopäivä. Monta ei tullut, sillä kovin vähän ihmisiä tunsi Gilbertin äidin tai edes Gilbertin. Äiti laskettiin vaatimattomaan hautaan, ja hänen korviinsa laitettiin valkosipulinkynnet, suuhunsa korpin jalat, ja hänet laskettiin hautaan kasvot edellä jotta hän ei nousisi kuolleista tahdottomana epäkuolleena. Sitten, haikein mielin Gilbert lähti metsään tapaamaan lordi Guntharia.
Juuri ennen kuin aurinko oli noussut Gilbert saapui aukiolle.
Ja siellä odotti Gunthar, täysissä varusteissa ratsastaen suurella sotahevosella, joka kantoi hänen heraldiikkaansa. hänellä oli kirkkaanvalkoinen peitsi, joka loisti maagista valoa. Ja hänen hevosensa vierellä oli pienempi hevonen, joka ei kantanut kenenkään heraldiikkaa. ”Olet ajoissa” lordi sanoi. ”Tuo tuossa on sinun hevosesi”, hän jatkoi osoittaen pienempää hevosta. ”Ratsastamine saattaa tuntua aluksi vaikealta, mutta kyllä sinä sen opit. Tule nyt.” Ja niin Gilbert nousi epäröiden satulaan.
Eli näin. Kommenttia vaan tulemaan.
editointi: muutin hirven peuraksi, kun pamp-pu niin sanoi.
...