Tarinan tulikaste (jonkinlainen prologi)
Lähetetty: Ke 16.06.2004 23:57
Hei vaan, Sotavasaran väki.
Kauhuksenne minä olen itse asiassa jo jokunen kuukausi sitten päättänyt suoltaa tänne jotakin - vaikkapa väkisin.
Tarinani oli pitkään hyllyllä, koska peruskoulun viimeiset viikot painoivat ahkerasti päälle, ja nyt kesäloman alussa se jatkoi hyllyllä lepäilyä motivaation puutteen vuoksi.
Mutta luulen, että tästä syntyy joskus jotain. Kyllä minä sen valmiiksi puristan, vaikka sitten väkisin. Tässä julkaisen nyt pienenpienen prologintapaisen; tässä on tarinan alku. Tarinaa on valmiina vielä pitkälle, mutta tämän tarkoituksena on nyt ottaa jonkinlainen selko siitä, pitääkö kukaan täällä minun tarinoinnistani. Ja jos tämä vähä jotakuta kiinnostaa, koko tarinan julkaisua saatatte joutua odottamaan pidempäänkin, koska kirjoita todella hitaasti - ja sen valmistuttuakin sitä täytyy viilailla vahvalla kädellä, kuten aina.
Tämäkin on nyt tällainen raakile, muutoksia varmaan tulee. Nimet saattavat vaihtua, kertokaa pois vain, jos on muutosideoita. Keksimäni nimet kuulostavat omaan korvaani aina jotenkin kehnoilta.
No, laittakaa jotain kommenttia. Vaikka sitten lauserakenteesta, kun ei tästä pätkästä oikein juonestakaan saa vielä kiinni.
------------------------
Kapteeni Antlerstein katseli Lustrian höyryäviä viidakoita seistessään keisarillisen laivansa keulassa. Hän katseli syvänsinistä taivasta ja Uuden Maan rantojen sinisiä vesiä. Hän katseli ohi lipuvaa rantaa. Viidakon kostea vihreys hermostutti häntä. Hänellä oli jo nyt kuuma ja pelkkä ajatuskin viidakossa tarpomisesta hermostutti häntä aika tavalla. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja huokaisi.
Rehellisesti sanoen kapteeni Antlerstein olisi ollut mieluummin tavanomaisessa tehtävässään Keisarikunnan rajoilla partioimassa urheiden ritareidensa kanssa ja hävittämässä alueille eksyviä örkkijoukkioita. Hieman asiaa ajateltuaan kapteeni päätti, että olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla. Mutta määräys oli kuitenkin määräys, ja hänen määräyksensä oli sentään tullut suoraan Keisarilta. Tai niin hänelle oli sanottu.
"Kapteeni", hän kuuli jonkun sanovan takanaan. Antlerstein kääntyi ympäri ja näki nuoren laivapojan, Klausin, kiipeävän keulaan häntä kohti. "Kapteeni Antlerstein, olemme pian perillä Meildorfin leirillä." Klaus kiipesi vaivalloisesti Antlersteinin rinnalle ja levitti suurelle pergamentille piirretyn kartan hankalasti heidän eteensä. Kartta oli niin suuri, ettei poika pystynyt kunnolla pitelemään sitä. Hän oli sotkeutua karttaan, kompastui köysikasaan ja kaatui rähmälleen kannelle. Kapteeni huokaisi.
"Anteeksi, herra kapteeni, anteeksi", poika sanoi alentuvasti noustessaan takaisin jaloilleen kasvot tulipunaisina. Antlerstein nappasi nahkahansikkaan peittämällä kädellään kartan toisen reunan ja piteli sitä niin, että sekä hän että Klaus saattoivat katsella karttaa kunnolla.
"Missä me olemme?" kapteeni kysyi haroen partaansa ja yrittäen olla haukottelematta. Klaus näytti kartasta Lustrian itäpuolella olevaa suurehkoa lahtea.
"Täällä", poika sanoi. "Liikumme hyvää vauhtia Meildorfin leiriä kohti. Se sijaitsee aivan lahden pohjukassa, lähellä Huatla, vanhaa rauniokaupunkia."
"Hyvä", Antlerstein tokaisi. "Vie kartta takaisin von Heirzahlille." Klaus nyökkäsi, taitteli kartan huolellisesti ja lähti kipittämään poispäin.
"Klaus", kapteeni sanoi selkä poikaan päin. "Kiitos." Se yksi ainoa sana riitti kirkastamaan Klausin kasvot. Kapteeni tiesi, että Klaus hymyilisi vielä tunteja. Sellainen Klaus oli; häntä oli helppo ilahduttaa, Antlersteinin varsinkin. Poika ihaili kapteenia koko sydämestään, hän oli suorastaan hyppinyt ilosta kuullessaan mahdollisuudesta matkustaa laivalla meren yli kapteenin seurassa. Sitten köyhän perheen poika oli pestautunut laivalle kapteenin vastusteluista huolimatta - Lustrian kerrottiin olevan vaarallinen paikka. Antlerstein huokaisi taas.
"Ankkuri alas!" huusi Rüdiger von Klausewitsch. "Veneet vesille, kuvitteletteko te tolvanat, että voimme pysäköidä laivan rannalle kuin hevoskärryt?"
Von Klausewitsch oli yksi Keisarikunnan menestyksekkäimmistä tutkimusmatkailijoista. Hän oli kiertänyt Lustrian mantereen kertaalleen ja kartoittanut sen rannat. Hän oli matkustanut Vanhan Maan eteläpuolelle Etelämaiden alitse. Hän oli käynyt kaukaisessa Nipponissa. Hän oli ylittänyt meren lähemmäs kymmenen kertaa. Hän oli kokenut maailmanmatkaaja, ja oli kiintynyt uusimpaan komennukseensa. Hän oli itsensä kapteeni Antlersteinin neuvonantaja tällä matkalla. Hän oli vastuussa kaikista laivamatkan käytännönjärjestelyistä, ja hänellä oli oikeus komentaa kaikkia miehistön jäseniä - ja sekös hänelle sopi.
Von Klausewitsch käveli kapteenin luokse.
"Te astunette ensimmäiseen veneeseen, mein herr?"
"Kyllä. Varusta kymmenkunta sotilasta mukaani. Te loput tulette sitten myöhemmin, kun olen saanut keskustella rauhassa Meildorfin kanssa." Antlerstein vastasi.
"Ah, näin arvelinkin, mein herr", von Herizahl sanoi. "Edustustavan näköisenä on saavuttava, kyllä on. Tänne Sigmarin selän taakse, niin, vaikutuksen on oltava oikea", hän toisteli, ja mutisi sitten partaansa: "Niin, edustustehtävissähän täällä ollaankin, niin aivan, edustavaltahan sitä näytetään, juu, mutta kuka kaiken työn tekee, ihmettelen ma."
Antlerstein hymyili huvittuneesti, se kiero hymy, kuten von Klausewitsch tapasi sanoa. Von Klausewitsch oli hupaisa ja hieman höperö mies. Hänellä oli tapanaan mutista partaansa, eikä Antlerstein ollut vielä saanut selville, tiesikö vanha kartografi puhuvansa ääneen. Von Klausewitsch näyttikin varsin omalaatuiselta. Nopealla vilkaisulla häntä olisi voinut jopa luulla velhoksi, hänen haalistunut viittansa laahasi maata, ja hänen vyöllään oli useita rullalle käärittyjä karttoja. Von Klausewitschin valkea parta oli niin pitkä, että hän olisi voinut tunkea sen räikeisiin housuihinsa. Hänellä oli hupaisannäköinen monokkeli alati silmällään, kädessään mies kantoi aina sekstanttia.
Kapteeni Antlerstein jätti vanhuksen mutisemaan ja lähti veneille päin.
Eipä aikaakaan kun kapteenin vene jo saapui Lustrian rantaan. Kapteeni itse hyppäsi veneestä ensimmäisenä. Hän katseli pientä ranta-aukiota, jonka Meildorfin sotilaat olivat hakanneet. Sen reunoista näki, että viidakko taisteli jokaista raivattua tuumaa vastaan. Maa leirin alueelta oli möyritty, mutta aluskasvillisuus levisi sitkeästi. Aukiolle oli pystytetty kolmisenkymmentä harmaata telttaa, joista yksi oli selvästi toisia isompi. Isoimmasta teltasta ilmestyi likaisten miesten ryhmä, joka sai Antlersteinin nyrpistämään nenäänsä.
Etummaisena marssi päättäväisesti noin Antlersteinin ikäinen mies, jonka parta ja hiukset olivat siivottomat, takkuiset ja likaiset. Miehellä oli kevyt rengashaarniska, joka oli kiskottu suoraan aluspaidan päälle. Haarniskakin oli likainen, paikoin jopa ruosteessa. Sen alla oleva valkoinen paita oli rispaantunut ja repaleinen. Miehellä oli myös kullatut käsivarsi- ja säärisuojukset, mutta ne eivät varsinaisesti kiillelleet - säärisuojukset, kuten miehen jalat kokonaan polvesta alaspäin, olivat mustan mullan peitossa, eikä kultausta edes erottanut.
Antlerstein kuitenkin tunnisti tämän miehen, kenraali Meildorfin. Kenraalin jäljessä talsi kymmenpäinen joukkio siivottomia sotilaita, samantasoisia asemiehiä kuin Antlersteininkin joukot, mutta he eivät näyttäneet kenraaliaan paremmilta. Osalla asemiehistä ei ollut edes haarniskaa, yhteisestä varustuksesta saati sitten sotilaskurista puhumattakaan. Vain muutamalla oli saappaat.
Antlerstein ajatteli itseään ja omia joukkojaan; hänellä oli kevyt puolilevyhaarniska, kiiltelevät säärisuojukset ja verenpunainen viitta, jossa oli keisarillinen vasarasolki. Hänen hiuksensa olivat tasatut ja kammatut ja partansa rajattu. Hänen asemiehillään oli yhtenäinen varustus, jokaisella oli kypärä, miekka ja kilpi, tummanpunaisella ja -sinisellä raidoitetut paidat ja paitojen alla kevyet, kääpiötekoiset rautapaidat. He marssivat selvässä muodostelmassa selkä suorassa, ja heidän kilpiään koristivat Keisarikunnan tunnukset.
Kenraali Meildorf hymyili ilkikurisesti kapteenin kauhistuneelle ilmeelle.
"Hallo, mein herr"¸ hän sanoi, ja ennen kuin Antlerstein ehti sanoa mitään, jatkoi: "Muodollisuudet sikseen. Kapteeni Antlerstein, oletan?"
"Tuota, kyllä", Antlerstein vastasi hämmentyneenä; hän oli varautunut kunnon muodollisuuksiin, ja häntä harmitti hieman kenraalin käytös.
"Hyvä. Käyn suoraan käsiksi asiaan, jos kapteenille sopii." Meildorf sanoi ivallisesti. "Asiat eivät ole menneet oikein hyvin täällä. Me emme pärjää. Paljonko toit varusteita? Joukkoja? Ruokaa?"
Antlerstein alkoi hermostua. "Minulla on viisi yksikköä asemiehiä ja parikymmentä kahdenkäden miekkamiestä."
"Jousimiehiä?" Meildorf tokaisi nopeasti.
"Erityisesti koulutettuja jousimiehiä kaksi yksikköä, mutta jokaiselle rivisotilaalle löytyy myös jousi", Antlerstein vastasi.
"Hyvä on", Meildorf sanoi tylysti, ja sitten hänen silmänsä laajenivat kuin hän olisi kauhistunut jotain, jonka juuri muisti.
"Toitko sinä ritareita?" hän kysyi heikolla äänellä.
"En, Sigmar siunatkoon, luuletko, että hevosilla pääsee pitkällekin tuossa ryteikössä?"
"En. Siksi kysyinkin. Edellisen vahvistuksen edesmennyt komentaja toi muassaan hevosmiehiä. No, minä otin ratsastajat alas ja pistin heidät laittamaan hevoset metvurstiksi. Ei niistä muuhunkaan ollut."
Meildorf hymyili taas häijysti kapteenin ilmeelle. Hän kyseli vielä hetken varusteista ja muonavaroista. Sitten miehet menivät muutaman asemiehen kanssa leirin teltoista suurimpaan. Polkua pitkin kävellessään Antlerstein pyyhki hikeä otsaltaan. Tämän nähdessään Meildorf tokaisi: "Vähennä nyt, poika-parka, sitä vaatetustasi!" Antlerstein ei pitänyt siitä, että tämä sotkuinen mies kutsui häntä pojaksi.
Kauhuksenne minä olen itse asiassa jo jokunen kuukausi sitten päättänyt suoltaa tänne jotakin - vaikkapa väkisin.
Tarinani oli pitkään hyllyllä, koska peruskoulun viimeiset viikot painoivat ahkerasti päälle, ja nyt kesäloman alussa se jatkoi hyllyllä lepäilyä motivaation puutteen vuoksi.
Mutta luulen, että tästä syntyy joskus jotain. Kyllä minä sen valmiiksi puristan, vaikka sitten väkisin. Tässä julkaisen nyt pienenpienen prologintapaisen; tässä on tarinan alku. Tarinaa on valmiina vielä pitkälle, mutta tämän tarkoituksena on nyt ottaa jonkinlainen selko siitä, pitääkö kukaan täällä minun tarinoinnistani. Ja jos tämä vähä jotakuta kiinnostaa, koko tarinan julkaisua saatatte joutua odottamaan pidempäänkin, koska kirjoita todella hitaasti - ja sen valmistuttuakin sitä täytyy viilailla vahvalla kädellä, kuten aina.
Tämäkin on nyt tällainen raakile, muutoksia varmaan tulee. Nimet saattavat vaihtua, kertokaa pois vain, jos on muutosideoita. Keksimäni nimet kuulostavat omaan korvaani aina jotenkin kehnoilta.
No, laittakaa jotain kommenttia. Vaikka sitten lauserakenteesta, kun ei tästä pätkästä oikein juonestakaan saa vielä kiinni.
------------------------
Kapteeni Antlerstein katseli Lustrian höyryäviä viidakoita seistessään keisarillisen laivansa keulassa. Hän katseli syvänsinistä taivasta ja Uuden Maan rantojen sinisiä vesiä. Hän katseli ohi lipuvaa rantaa. Viidakon kostea vihreys hermostutti häntä. Hänellä oli jo nyt kuuma ja pelkkä ajatuskin viidakossa tarpomisesta hermostutti häntä aika tavalla. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja huokaisi.
Rehellisesti sanoen kapteeni Antlerstein olisi ollut mieluummin tavanomaisessa tehtävässään Keisarikunnan rajoilla partioimassa urheiden ritareidensa kanssa ja hävittämässä alueille eksyviä örkkijoukkioita. Hieman asiaa ajateltuaan kapteeni päätti, että olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla. Mutta määräys oli kuitenkin määräys, ja hänen määräyksensä oli sentään tullut suoraan Keisarilta. Tai niin hänelle oli sanottu.
"Kapteeni", hän kuuli jonkun sanovan takanaan. Antlerstein kääntyi ympäri ja näki nuoren laivapojan, Klausin, kiipeävän keulaan häntä kohti. "Kapteeni Antlerstein, olemme pian perillä Meildorfin leirillä." Klaus kiipesi vaivalloisesti Antlersteinin rinnalle ja levitti suurelle pergamentille piirretyn kartan hankalasti heidän eteensä. Kartta oli niin suuri, ettei poika pystynyt kunnolla pitelemään sitä. Hän oli sotkeutua karttaan, kompastui köysikasaan ja kaatui rähmälleen kannelle. Kapteeni huokaisi.
"Anteeksi, herra kapteeni, anteeksi", poika sanoi alentuvasti noustessaan takaisin jaloilleen kasvot tulipunaisina. Antlerstein nappasi nahkahansikkaan peittämällä kädellään kartan toisen reunan ja piteli sitä niin, että sekä hän että Klaus saattoivat katsella karttaa kunnolla.
"Missä me olemme?" kapteeni kysyi haroen partaansa ja yrittäen olla haukottelematta. Klaus näytti kartasta Lustrian itäpuolella olevaa suurehkoa lahtea.
"Täällä", poika sanoi. "Liikumme hyvää vauhtia Meildorfin leiriä kohti. Se sijaitsee aivan lahden pohjukassa, lähellä Huatla, vanhaa rauniokaupunkia."
"Hyvä", Antlerstein tokaisi. "Vie kartta takaisin von Heirzahlille." Klaus nyökkäsi, taitteli kartan huolellisesti ja lähti kipittämään poispäin.
"Klaus", kapteeni sanoi selkä poikaan päin. "Kiitos." Se yksi ainoa sana riitti kirkastamaan Klausin kasvot. Kapteeni tiesi, että Klaus hymyilisi vielä tunteja. Sellainen Klaus oli; häntä oli helppo ilahduttaa, Antlersteinin varsinkin. Poika ihaili kapteenia koko sydämestään, hän oli suorastaan hyppinyt ilosta kuullessaan mahdollisuudesta matkustaa laivalla meren yli kapteenin seurassa. Sitten köyhän perheen poika oli pestautunut laivalle kapteenin vastusteluista huolimatta - Lustrian kerrottiin olevan vaarallinen paikka. Antlerstein huokaisi taas.
"Ankkuri alas!" huusi Rüdiger von Klausewitsch. "Veneet vesille, kuvitteletteko te tolvanat, että voimme pysäköidä laivan rannalle kuin hevoskärryt?"
Von Klausewitsch oli yksi Keisarikunnan menestyksekkäimmistä tutkimusmatkailijoista. Hän oli kiertänyt Lustrian mantereen kertaalleen ja kartoittanut sen rannat. Hän oli matkustanut Vanhan Maan eteläpuolelle Etelämaiden alitse. Hän oli käynyt kaukaisessa Nipponissa. Hän oli ylittänyt meren lähemmäs kymmenen kertaa. Hän oli kokenut maailmanmatkaaja, ja oli kiintynyt uusimpaan komennukseensa. Hän oli itsensä kapteeni Antlersteinin neuvonantaja tällä matkalla. Hän oli vastuussa kaikista laivamatkan käytännönjärjestelyistä, ja hänellä oli oikeus komentaa kaikkia miehistön jäseniä - ja sekös hänelle sopi.
Von Klausewitsch käveli kapteenin luokse.
"Te astunette ensimmäiseen veneeseen, mein herr?"
"Kyllä. Varusta kymmenkunta sotilasta mukaani. Te loput tulette sitten myöhemmin, kun olen saanut keskustella rauhassa Meildorfin kanssa." Antlerstein vastasi.
"Ah, näin arvelinkin, mein herr", von Herizahl sanoi. "Edustustavan näköisenä on saavuttava, kyllä on. Tänne Sigmarin selän taakse, niin, vaikutuksen on oltava oikea", hän toisteli, ja mutisi sitten partaansa: "Niin, edustustehtävissähän täällä ollaankin, niin aivan, edustavaltahan sitä näytetään, juu, mutta kuka kaiken työn tekee, ihmettelen ma."
Antlerstein hymyili huvittuneesti, se kiero hymy, kuten von Klausewitsch tapasi sanoa. Von Klausewitsch oli hupaisa ja hieman höperö mies. Hänellä oli tapanaan mutista partaansa, eikä Antlerstein ollut vielä saanut selville, tiesikö vanha kartografi puhuvansa ääneen. Von Klausewitsch näyttikin varsin omalaatuiselta. Nopealla vilkaisulla häntä olisi voinut jopa luulla velhoksi, hänen haalistunut viittansa laahasi maata, ja hänen vyöllään oli useita rullalle käärittyjä karttoja. Von Klausewitschin valkea parta oli niin pitkä, että hän olisi voinut tunkea sen räikeisiin housuihinsa. Hänellä oli hupaisannäköinen monokkeli alati silmällään, kädessään mies kantoi aina sekstanttia.
Kapteeni Antlerstein jätti vanhuksen mutisemaan ja lähti veneille päin.
Eipä aikaakaan kun kapteenin vene jo saapui Lustrian rantaan. Kapteeni itse hyppäsi veneestä ensimmäisenä. Hän katseli pientä ranta-aukiota, jonka Meildorfin sotilaat olivat hakanneet. Sen reunoista näki, että viidakko taisteli jokaista raivattua tuumaa vastaan. Maa leirin alueelta oli möyritty, mutta aluskasvillisuus levisi sitkeästi. Aukiolle oli pystytetty kolmisenkymmentä harmaata telttaa, joista yksi oli selvästi toisia isompi. Isoimmasta teltasta ilmestyi likaisten miesten ryhmä, joka sai Antlersteinin nyrpistämään nenäänsä.
Etummaisena marssi päättäväisesti noin Antlersteinin ikäinen mies, jonka parta ja hiukset olivat siivottomat, takkuiset ja likaiset. Miehellä oli kevyt rengashaarniska, joka oli kiskottu suoraan aluspaidan päälle. Haarniskakin oli likainen, paikoin jopa ruosteessa. Sen alla oleva valkoinen paita oli rispaantunut ja repaleinen. Miehellä oli myös kullatut käsivarsi- ja säärisuojukset, mutta ne eivät varsinaisesti kiillelleet - säärisuojukset, kuten miehen jalat kokonaan polvesta alaspäin, olivat mustan mullan peitossa, eikä kultausta edes erottanut.
Antlerstein kuitenkin tunnisti tämän miehen, kenraali Meildorfin. Kenraalin jäljessä talsi kymmenpäinen joukkio siivottomia sotilaita, samantasoisia asemiehiä kuin Antlersteininkin joukot, mutta he eivät näyttäneet kenraaliaan paremmilta. Osalla asemiehistä ei ollut edes haarniskaa, yhteisestä varustuksesta saati sitten sotilaskurista puhumattakaan. Vain muutamalla oli saappaat.
Antlerstein ajatteli itseään ja omia joukkojaan; hänellä oli kevyt puolilevyhaarniska, kiiltelevät säärisuojukset ja verenpunainen viitta, jossa oli keisarillinen vasarasolki. Hänen hiuksensa olivat tasatut ja kammatut ja partansa rajattu. Hänen asemiehillään oli yhtenäinen varustus, jokaisella oli kypärä, miekka ja kilpi, tummanpunaisella ja -sinisellä raidoitetut paidat ja paitojen alla kevyet, kääpiötekoiset rautapaidat. He marssivat selvässä muodostelmassa selkä suorassa, ja heidän kilpiään koristivat Keisarikunnan tunnukset.
Kenraali Meildorf hymyili ilkikurisesti kapteenin kauhistuneelle ilmeelle.
"Hallo, mein herr"¸ hän sanoi, ja ennen kuin Antlerstein ehti sanoa mitään, jatkoi: "Muodollisuudet sikseen. Kapteeni Antlerstein, oletan?"
"Tuota, kyllä", Antlerstein vastasi hämmentyneenä; hän oli varautunut kunnon muodollisuuksiin, ja häntä harmitti hieman kenraalin käytös.
"Hyvä. Käyn suoraan käsiksi asiaan, jos kapteenille sopii." Meildorf sanoi ivallisesti. "Asiat eivät ole menneet oikein hyvin täällä. Me emme pärjää. Paljonko toit varusteita? Joukkoja? Ruokaa?"
Antlerstein alkoi hermostua. "Minulla on viisi yksikköä asemiehiä ja parikymmentä kahdenkäden miekkamiestä."
"Jousimiehiä?" Meildorf tokaisi nopeasti.
"Erityisesti koulutettuja jousimiehiä kaksi yksikköä, mutta jokaiselle rivisotilaalle löytyy myös jousi", Antlerstein vastasi.
"Hyvä on", Meildorf sanoi tylysti, ja sitten hänen silmänsä laajenivat kuin hän olisi kauhistunut jotain, jonka juuri muisti.
"Toitko sinä ritareita?" hän kysyi heikolla äänellä.
"En, Sigmar siunatkoon, luuletko, että hevosilla pääsee pitkällekin tuossa ryteikössä?"
"En. Siksi kysyinkin. Edellisen vahvistuksen edesmennyt komentaja toi muassaan hevosmiehiä. No, minä otin ratsastajat alas ja pistin heidät laittamaan hevoset metvurstiksi. Ei niistä muuhunkaan ollut."
Meildorf hymyili taas häijysti kapteenin ilmeelle. Hän kyseli vielä hetken varusteista ja muonavaroista. Sitten miehet menivät muutaman asemiehen kanssa leirin teltoista suurimpaan. Polkua pitkin kävellessään Antlerstein pyyhki hikeä otsaltaan. Tämän nähdessään Meildorf tokaisi: "Vähennä nyt, poika-parka, sitä vaatetustasi!" Antlerstein ei pitänyt siitä, että tämä sotkuinen mies kutsui häntä pojaksi.
Tuskin tarvitsee tämän perusteella kahdesti kehoittaa. Itseasiassa, kaikki toimi. Aivan kaikki. Jopa hahmot olivat mielenkiintoisia. Vain pituus oli aika kädestä, muuten todella näppärää tekstiä. Ja jälleen, odottelemme... 
