Fb: Morden 3
Lähetetty: To 17.06.2004 12:17
No niin, eilen illalla/yöllä tuli kirjoitettua aika paljon, joten saatte uunituoreen Mordenin aika pian edellisen jälkeen. Olkaapa hyvät:
Lue myös: Morden 1 ja 2
MORDEN:
Kolmas osa
____________________________________________
”...miksi ihmiset eivät voi vain hyväksyä kohtaloaan...”
Lordi Morden oli tyytyväinen.
Hän tiesi, että edessä oli suuri koettelemus, mutta hän tiesi että hänen palkintonsa olisi oleva suuri. Hän tiesi tarkasti, miten tulevat kuukaudet kulkisivat. Keisarikunnan sotilasvoimat marssisivat pohjoiseen ja linnoittautuisivat Middenheimiin. Minä päivänä hyvänsä keisari kutsuisi koolle valtavat, maanlaajuiset kutsunnat, ja kaikki miehet jotka kykenivät pitelemään miekkaa käsissään, matkaisivat rintamalle. Samalla Keisarikunnan muut osat heikkenisivät huomattavasti, ja reitti oli lähestulkoon vapaa Mordenille. Hänen kymmentuhatpäinen Kaaossoturiarmeijansa iskisi kaikella voimalla etelästä, murskaisi helposti kaiken vastarinnan ja valtaisi Keisarikunnan. Sillä välin Archaon ja Be’Lakor tuhoaisivat Middenheimin ja hyökkäisivät yhä syvemmälle Keisarikuntaan. Keisarin lyödyt armeijat pakenisivat takaisin koteihinsa häntä koipien välissä vain huomatakseen, että ne oli poltettu maan tasalle Mordenin toimesta. Ihmiskunnan kuolema ja maailman täydellinen tuhoutuminen ja vajoaminen Kaaoksen Valtakuntaan oli vain ajan kysymys. Kaikki toivo oli nyt kadonnut valolta.
Toivoa oli vain pimeydellä, yöllä joka nousi ja peitti päivän.
Morden tiesi tämän kaiken, koska hänen hallitsemansa kaupungin Ardenheimin ylle sysimustalle taivaalle oli juuri syttynyt valtava, loimuava merkki, joka koostui kahdeksasta eri suuntaan osoittavasta nuolesta ja tulisesta ympyrästä. Se puhkesi pilvien keskeltä kuin suunnaton räjähdys, ja siitä satoi tulta jonka tuuli kuljetti kauas.
”Se alkaa nyt”, Morden kuiskasi.
* * * *
Kukaan ei olisi uskonut, että sen kokoinen armeija saattoi marssia ulos kaupungista kolmen päivän varoitusajalla, eivät edes sen armeijan sotilaat. Mutta Morden tiesi, että se oli mahdollista.
Päivä oli kirkas. Puiden lehdet olivat jo hieman ruskettuneita, vaikka aurinko paistoikin vielä kuumana ja hiostavana. Tukahduttavin kuumuus oli jo jäänyt taakse, mutta kesä oli yhä lämmin. Linnut lauloivat vaisusti. Ne eivät piitanneet suurista muureista jotka kohosivat niiden vieressä. Muurit olivat osa niiden elämää, olivat olleet aina, ja ne olivat tottuneet niihin yhtä lailla kuin kukkuloihin ja puihin ympäröivillä niityillä.
Mutta koskaan niiden lyhyen elämän aikana ne eivät olleet ymmärtäneet, että noiden muurien sisällä valmistui nykyajan Kaaoksen seitsemänneksi suurin armeija.
Muurien sisältä alkoi kuulua jyrinää, joka muistutti ukkosta. Mutta tämä ukkonen kuului maan tasalta. Se syntyi itse asiassa tuhansien, raskaiden saappaiden kopinasta katukiveystä vasten. Se hermostutti lintuja, mutta ne eivät lähteneet vielä lentoon. Pieni oravanpoikanen kipusi puun latvaan sirkuttamaan.
Sitten kuului ontto kolahdus, kun porttien salvat avattiin. Eläimet säikähtivät. Orava loikkasi alemmalle oksalle.
Portit avautuivat jylisten. Ne olivat olleet suljetut niin kauan, että niiden pinnalla kasvoi murattia, mutta ajan hammas ei ollut saanut niitä lahoamaan senttiäkään. Köynnökset repeytyivät irti kun portit vääntyivät pieliään vasten, ja sitten valtaisan oven puoliskot jysähtivät sepposen selälleen. Tanner tärähti kun puu iskeytyi muureja vasten. Linnut nousivat siivilleen ja pakenivat. Orava loikki tiehensä.
Ardenheimista marssi valtava armeija. Sotilaat olivat pukeutuneet raskaisiin haarniskoihin ja turkisviittoihin, vaikka aurinko porotti. Itse kunkin kasvot olivat metallikypärän peittämät. He eivät olleet yksilöitä, heillä ei ollut ääntä eikä persoonaa. He olivat sotureita henkeen ja vereen, joita ei mikään pidätellyt. Heidän edessään marssi pitkä, mustaan panssariin sonnustautunut sotaruhtinas ja häntä seurasi rivistö rivistön perään, rykmentti rykmentin perään. Sotajoukko tuli ulos kaupungista kuin kaupunki olisi sylkenyt suustaan valtavan pitkän, metallinkiiltoisen käärmeen joka kiemursi pohjoiseen niittyjä pitkin. Armeija jatkui ja jatkui ja jatkui. Tuntui mahdottomalta, että kaikki ne miehet olivat edes mahtuneet koko Ardenheimiin. Kaikki kymmenentuhatta tulivat ulos Slaaneshin väreissä mutta silti synkkinä, kuolettavina ja tunteettomina.
Lordi Morden oli liikkeellä.
Armeija marssi halki autioiden peltojen ja niittyjen, kallioiden ja louhikkojen, metsien ja pensaikkojen. Se ei kiertänyt oikeastaan mitään, ja jos vastaan tuli vaikka niin tiheä metsikkö ettei sen läpi voinut yksinkertaisesti kävellä, se hakattiin ja poltettiin maan tasalle. Koko ajan Morden kulki ensimmäisenä, määräten tahdin joka oli sen verran kova että tavallinen keisarikuntalainen sotilas ei olisi jaksanut kulkea sitä vauhtia päivästä päivään yllään moiset haarniskat. Morden tiesi, että raskaista viitoista ei oikeastaan ollut mitään hyötyä, mutta hän tiesi että niistä ei ollut haittaakaan. Hänen miehensä kyllä jaksoivat kantaa niitä, eivätkä ne juurikaan vieneet heidän voimiaan. Ensin ne ehkä tuntuivat ikäviltä, mutta kun miehet tottuivat niihin, ne vain vahvistivat heitä.
Kukaan ei hikoillut. Se oli Ash’Torahin ansiota. Miehet olivat hikoilleet Slaaneshin nautintojen keskellä kaiken hikensä pois jo ennen sodan alkua. Suurdemoni piti voimillaan huolen siitä, että auringosta ei ollut haittaa armeijalle.
”Viekö se sinun voimiasi?” Morden oli kysynyt hivenen huolestuneena.
”Vie, tietenkin”, Ash’Torah oli vastannut, ”mutta ei niin paljon että minusta ei olisi hyötyä taistelussa. Morden, minun voimavarastoni ei ole peräisin tästä maailmasta, ja se on ehtymätön.”
Wusterburgiin ei ollut pitkää matkaa Ardenheimista, ja Morden saapui sinne jo viikon marssin jälkeen. Hän oli kaartanut hieman suoralta reitiltä ja tuli pikkukaupunkiin kaakosta, vuorten reunamilta. Ash’Torah antoi hänelle tietoja kaupungista ja sen sijainnista.
”Wusterburg on vuorten juurella”, demoni selitti. Se oli jälleen ottanut ihmisen hahmon, sillä sen demoninen muoto hermostutti sotilaita. Vaikka he olivat Kaaossotureita, he eivät silti olleet pohjoisen Kaaossotureita eivätkä heidän mielenlujuutensa ollut aivan yhtä suuri kuin Archaonin joukoilla, eivätkä he olleet yhtä voimakkaita taistelijoita. ”Kaupungista on hyvä näköala länteen ja pohjoiseen, mutta idässä kohoavat suuret kallioiset ja mäntymetsän peittämän kukkulat ja niiden takana vuoret. Siltä suunnalta tulee joskus örkkien pieniä hyökkäyksiä, joten vuorilla on vartiopisteitä. Jos me tulemme siltä suunnalta, vartijat on ensin tuhottava tai menetämme yllätysedun. Kukaan ei saa päästä kaupunkiin. Wusterburgilla on tietenkin oma kaupunginkaartinsa, ja sen suuruus oli vajaa tuhat kun kävin täällä viimeksi. Mutta viime aikoina örkit eivät ole hyökänneet tänne aikoihin, ja vartiointi on todennäköisesti heikentynyt ja huvennut. Uskon, että sotilaita kohtaamme vain puolisen tuhatta. Mutta jos kaupunki saa tietää meistä etukäteen, heillä on aikaa varustautua ja ottaa hyvät asemat. Silloin joudumme piirittämään kaupungin ja murtamaan sen väkivoimalla. Siihen voi tuhraantua kuukausikin ja tuhansia miehiä.”
”Se ei saa tapahtua”, Morden murahti. ”Meidän on saatava yllätysetu.”
”Siispä meidän on ensin eliminoitava vartiopisteet vuorilta. Ehdotan, herrani, että jätätte pääarmeijan kauemmas kaupungista ja hyökkäätte vartijoiden kimppuun pienellä joukolla. Kun nämä on tuhottu, kaupunkiin voi turvallisesti hyökätä koko armeijalla.”
”Siispä me teemme niin”, Morden vastasi. ”Entä riskit? Mitä jos joku pääsee karkuun ja varoittaa Wusterburgia? Jos yksi ainut mies selviää vuorilta hengissä ja pakenee kaupunkiin asti, kaikki on pilalla.”
”Se riski on otettava, herrani”, demoni totesi. ”Mutta minä olen nopeampi kuin ihmismiehet. Kukaan ei nosta hälytystä.”
Morden etsi sopivan turvapaikan armeijalleen ja tutkaili sitten maastoa. Hän nousi korkean siirtolohkareen päälle seisomaan ja tähyili ympärilleen.
Oikealla kohosivat vuoret. Ne olivat harmaat, korkeat ja usvan peittämät. Nouseva aurinko viilsi sumua säteillään. Ilma näytti sulan hopean ja kullan sekoitukselta. Kaukana edessäpäin, vähän oikealla ja aika paljon Mordenin alapuolella, näkyi Wusterburgin kaupunki. Se oli pieni ja jotenkin soma. Se näytti turvalliselta ja kodikkaalta. Keskellä pienten talojen rykelmää seisoi pienoismallin kaltainen raatihuone, ja kaupungin reunoilla seisoi miniatyyrimuuri. Kaupunki oli hyvin kaukana, mutta Morden epäili silti erottavansa hienoista liikettä sen kaduilla, kuin pölyä joka leijaili tuulen mukana. Hetkeksi hänen sydäntään kirpaisi. Tunne tuntui uudelta hänelle. Hän ei muistanut tunteneensa mitään vastaavaa edellisinä kolmenasatana vuotena.
Hän ajatteli isäänsä, Garren Ernythsonia, josta Ash’Torah oli kertonut hänelle. Siitä tuntui olevan ikuisuus. Hän mietti, miltä mies oli mahtanut näyttää, ja ihmetteli miten tämä oli elänyt elämänsä. Hän toivoi että olisi tavannut isänsä joskus. Mutta Tzeentchin demoni oli riistänyt sen häneltä. Ajatus siitä, että hän oli aikeissa tuhota viattoman kaupungin, tuntui hetken täysin mielettömältä. Hän lysähti istualleen kivelle ja pudisti heikosti päätään.
”Minulla ei ole enää vaihtoehtoja”, hän ajatteli. ”En voi enää kääntyä takaisin.” Sitten hän ajatteli, ettei hänellä ikinä ollutkaan ollut vaihtoehtoja. Jos hän olisi saanut itse päättää omasta kohtalostaan, hän olisi elänyt onnellisen ja tavallisen elämän jossain piskuisessa Keisarikunnan kyläpahasessa puuseppänä tai hevosenkengittäjänä tai vastaavana. Hän olisi kuollut varmaan melkein kolmesataa vuotta sitten, ja Ardenheimin olisi vallannut joku muu Kaaoksen esitaistelija.
Morden nousi takaisin jaloilleen ja pudisti päätään. Oli liian myöhäistä. Aikaa ei voinut kääntää taaksepäin. Hänen isänsä oli kuollut, todennäköisesti tappanut itsensä.
Mordenilla ei tietenkään ollut aavistustakaan, että hänen isänsä oli käynyt jopa Kaaoksen Erämailla ennen kuolemaansa.
Kaaoksen lordi jatkoi maiseman tutkiskelua strategisessa mielessä. Hänen ja kaupungin välissä oli pitkä ja jyrkkä alamäki. Maapohja koostui louhikosta, ja suuren armeijan marssinta saattaisi aiheuttaa isonkin kivivyöryn. Onneksi rinteessä kasvoi kuitenkin tiheästi mäntyjä, jotka luultavasti estäisivät isot vyöryt. Morden tähyili mäntyjen väliin etsien vartiopisteitä, joista Ash’Torah oli puhunut. Ne oli hyvin kätketty, mutta hän saattoi erottaa kaksi. Ne olivat pieniä laavuja ja kojuja, joista oli hyvä näkyvyys vuorille päin. Niitä olisi vaikea yllättää, varsinkin kun jokaiselta vartiopisteeltä näkyi monta muuta. Morden tajusi, että niihin kaikkiin piti iskeä samaan aikaan. Hän arvioi, montako miestä oli yhdellä vartiopaikalla, ja tuli siihen tulokseen että laavuihin mahtui noin kaksi sotilasta kerrallaan. Jos heillä oli jouset, he saattaisivat ampua alas muutamia Kaaossotureita, mutta suurempi uhka olisi se, että miehet lähtisivät heti pakoon ja juoksisivat kaupunkiin. Kaaossoturit olivat kyllä vahvoja, mutta raskaat varustukset hidastivat heitä. Lisäksi vartijat saisivat hyvän etumatkan. Juoksukilpailu siis koituisi kohtalokkaaksi. Morden mietti aikansa ja ymmärsi, että vartijoita ei yllätettäisi. Todennäköisesti jotkut jäisivät taistelemaan, jos Morden lähettäisi vain pieniä partioita, mutta samalla toiset varmasti lähtisivät kaupunkiin tekemään hälytyksen.
Niinpä Ash’Torahin täytyi hoitaa osuutensa epäonnistumatta.
Morden kääntyi lähteäkseen, vilkaisi vielä kerran Wusterburgiin ja laskeutui sitten kiveltä. Hän katseli armeijaansa, joka otti asemiaan suuressa notkossa vuorten rinteillä. Monet miehet olivat istahtaneet kiville ja riisuneet kypäränsä, ja monet naureskelivat ja kertoivat kaskuja toisilleen. Morden päätti antaa miesten levätä hetkisen. Sitten hän näki Ash’Torahin, joka nousi rinnettä häntä kohti. Hän käveli ihmisenhahmoista demonia kohti ja ilmoitti vähän matkan päästä: ”Arvioin tilannetta, ja tulin siihen tulokseen että me emme saa kaikkia vartijoita hengiltä, ennen kuin he pakenevat kaupungin muurien sisään ja tekevät hälytyksen.”
”Älä huoli siitä”, Ash’Torah vastasi. ”Minä hoidan pakenijat.”
”Aiotko tappaa heidät?”
”En. Jos kaupungin muureilla on vahteja, he näkisivät sen. Suurdemonin ei parane näyttäytyä, jos halutaan tehdä yllätyshyökkäys. Minä en tapa heitä, mutta pidän huolen siitä että he eivät tee hälytystä.”
”Miten?”
”Luota minuun, herrani.”
Morden oli yhä epäluuloinen, mutta hän nyökkäsi. ”Kunhan Wusterburg ei varaudu iskuun.”
Ash’Torah hymyili, kumarsi kevyesti ja katosi.
Jonas ja Mark olivat sotilaita; he kuuluivat Wusterburgin kaupunginkaartiin. He olivat miehiä parhaassa iässään tai siitä vähän vajaita. He olivat hyviä ystävyksiä, ja he pitivät kaskuista ja oluesta kuin kuka tahansa keisarikuntalainen nuori sotilas. Kaksikolle oli osunut vartiovuoro, vaikka kaupungissa olisi ollut tanssiaiset. Se harmitti heitä ja kumpikin mietti koko ajan kaupunkiin karkaamista, mutta he eivät uskaltaneet ryhtyä toimeen koska heidän komentajansa oli ankara mies.
Heidän vartiopaikkansa koostui suojakatoksesta, jossa oli matala katto, kolme seinää ja tähystysaukko josta saattoi myös ampua tussarilla, mikäli karhu tai joku muu käyttäytyisi uhkaavasti. Ase tosin lojui käyttämättömänä ja lataamattomana maassa. Jonas nojaili katoksen seinään joka notkui uhkaavasti painon alla, ja Mark makoili maassa imeskellen ruohosipulin kortta.
”Minä olen sitä mieltä, että lähdetään nyt”, Mark totesi. Hän katsoi taivaalle ja aurinko otti häntä silmiin.
”Komentaja Jarkon pieksee meidät jos löytää meidät tanssiaisista”, vastasi Jonas.
”Ei se vanha ukko käy ikinä tanssiaisissa. Ei hän meitä löytäisi.”
Jonas hymähti. ”Ei ehkä tanssiaisissa. Mutta hän saattaa tulla tänne ja löytää vartiopaikan tyhjänä.”
”Totta”, myönsi Mark. ”Millaisenhan puvun Margareta on laittanut päälleen?”
Jonas sulki silmänsä ja yritti kuvitella, millaisen puvun Margareta oli laittanut päälleen. ”Ehkä se on se punainen mekko, jossa on avara kaula-aukko”, nuorukainen totesi toiveikkaasti.
”Niin, tai sitten se vihreä, jossa on lyhyt helma”, Mark vastasi.
”Tuskin”, Jonas keskeytti. ”Hänen vanhempansa eivät anna hänen käyttää sitä edellisen kevätjuhlan jälkeen.”
”Nii-iin”, Mark sanoi venytellen sanaa. ”Tai sitten hänellä on se sininen puku...”
Jonas nyökkäsi ja nielaisi. ”Niin, ehkä hänellä on se sininen puku...”
”Sininen puku...”
”Sininen puku, juupa juu...”
”Se sininen...”
”Niin, tai sitten hän ei ole lainkaan koko tanssiaisissa”, Jonas tokaisi herättäen Markin päiväunista, joissa Margaretalla oli se sininen puku.
”Mitäpä väliä sillä on? Emme me pääse kumminkaan näkemään häntä.”
”Niin, ja illan päätteeksi hän todennäköisesti lähtee jonkun muun matkaan.”
”Olofin.”
”Tai Gillianin.”
”Tai Rupertin – tai jopa Erikin.”
”Tai sen bretonnialaisen d’Artagnanin...”
”Piru vie!” älähti Mark. ”Se tyttö olisi kuulunut minulle! Jos vanha homekorva Jarkon ei olisi laittanut meitä vartioon tänään, minä olisin antanut hänelle yöllä sellaista kyytiä että – ”
”Ssshhh!” Jonas suhahti. ”Mikä tuo oli?”
Mark vaikeni. Hän höristi korviaan ja kuunteli. ”Mikä?”
”Minä kuulin jotain. Rasahduksen metsästä.”
”Joku elikko varmaan.”
”Ei, se oli raskaampi...”
”Karhu kenties?” kysyi Mark ja tarttui tussariin. ”Ladataanko tämä vehje?”
”Odota, ehkä se ei ollut karhu. Tai ehkä se menee pois ilman että sitä tarvitsee ampua.” Jonas astui ulos laavusta ja tähyili ympärilleen. Hän erotti liikettä oikeassa silmäkulmassaan ja käännähti ympäri.
Hän tuijotti silmästä silmään kolmea raskaasti haarniskoitua soturia, joista jokainen kantoi isoa miekkaa. Heillä oli kilpi ja kypärä ja paksu, raskaan tuntuinen turkisviitta. He näyttivät hyvin vihamielisiltä ja uhkaavilta, vaikka he eivät liikkuneet.
”Keitäs te olette?” Jonas kysyi. Mark tuli ulos hänen perässään pidellen pyssyä, jota hän latasi paraikaa. Nähdessään sotilaat hän kavahti ja astui askeleen poispäin.
Yksi julmannäköisistä sotureista laittoi pitkän miekkansa huotraan vyölleen, mutta ennen kuin Jonas ja Mark ehtivät rauhoittua, hän otti sen tilalle vielä isomman, kaksiteräisen taistelukirveen.
”Slaaneshin kunnian vuoksi!” hän karjaisi kielellä jota Jonas ja Mark eivät edes tienneet olevan olemassa. He kääntyivät lähes samanaikaisesti ja lähtivät juoksemaan rinnettä alaspäin. Sorainen maaperä lähti vähän vierimään heidän saappaidensa alla, mutta ei kuitenkaan kovin pahasti. Kun he olivat juosseet jo hyvän matkaa, Jonas pysähtyi huohottaen ja tasasi hieman hengitystään. Hän katsoi taakseen, ja näki että soturit seurasivat mutta eivät järin nopeasti. Mark seisahtui myös, mutta hän ei ollut yhtä hengästynyt kuin ystävänsä. Hän oli ilmeisesti saanut tussarin ladattua ja osoitti sillä yhtä pelottavaa soturia rintaan.
”Seis!” hän huusi. ”Seis tai ammun!” Sanoilla ei ollut mitään vaikutusta. Soturit lähestyivät, ja kirvestä kantava kohotti aseensa. Kesti yhden sekunnin, ennen kuin Mark ymmärsi mitä soturi aikoi. Soturi viskasi kirveen kourastaan lähettäen sen pyörien ilman halki kohti Markin rintaa. Nuorukainen väisti mutta ei ollut riittävän nopea. Kirveen terä viilsi hänen paitansa auki ja veri roiskahti viereisen männyn rungolle. Mark karjahti tuskasta, kiepahti ympäri iskun voimasta ja lysähti polvilleen. Hän tunsi veren valuvan vuolaasti kyljestään. Jonas jähmettyi hetkeksi paikoilleen. Hän tuijotti kuolevaa Markia, ja lähti sitten juoksemaan kohti kaupunkia. Hän ei ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen ennen kuin hän ymmärsi, ettei voinut jättää ystäväänsä. Hän kääntyi, juoksi Markin vierelle ja sieppasi tussarin maasta. Mark oli pudottanut sen kirveen viiltäessä häntä. Jonas osoitti aseella käsi täristen toista niistä sotureista, joilla oli yhä miekat käsissään, muotoili Pyhän Sigmarin nimen huulillaan ja veti liipaisimesta.
Ilmassa kajahti lyhyt, kova pamaus ja savua pöllähti tussarin piipusta. Pari lintua lehahti siivilleen läheisistä puista. Se soturi, jota Jonas oli ampunut, lensi jaloiltaan ja tuiskahti selälleen kivikkoon. Jonas huomasi pienen reiän hänen rintapanssarissaan. Reikä oli lähellä panssarin reunaa: ammus oli ollut lähellä hutia.
Jonas nielaisi, tähtäsi toista jäljellä olevista sotureista ja painoi uudestaan liipaisimesta. Mutta latinki oli jo käytetty: aseella pystyi ampumaan vain kerran ennen kuin se piti ladata uudestaan. Jonas heitti aseen menemään ja tarttui Markin kainaloon. Soturit lähestyivät hitaasti mutta varmasti, ja he olivat jo kymmenisen metrin päässä. Jonas katsoi Markin kasvoja ja näki, että valo oli kaikonnut hänen silmistään. Ohut verijuova valui nuoren miehen suusta, vaikka tämä oli vielä haaveillut kaupungin tytöistä muutama hetki sitten. Jonas henkäisi kauhuissaan ja vilkaisi sotureita. Hän tajusi, ettei voinut tehdä mitään. Niinpä hän jätti kuolleen ystävänsä ruumiin ja juoksi pois.
Hän juoksi silmittömästi, eteensä katsomatta halki tiheän metsikön alas rinnettä. Välillä hän tunsi kivien vierivän jalkojensa alla vaarallisesti, mutta ei välittänyt. Hän juoksi ja juoksi, ja pysähtyi vasta kun saapui Wusterburgin itäportille. Hän tuijotti porttia ja kahta jutustelevaa vartijaa, jotka seisoivat sen edessä, ja tajusi kyyneleiden kastelleen poskensa. Hän katsoi taakseen eikä nähnyt mitään. Hän katsoi uudestaan porttia. Sitten hän käveli vartijoiden luokse.
”Jonas?” he kysyivät. ”Mitäs sinä täällä teet? Eikö sinun ja Markin pitäisi olla ylhäällä?”
Jonas tuijotti heitä.
”Miksi tulit?”
”Ei aavistustakaan”, Jonas vastasi hämmentyneenä.
Koska kaikki vartijat, jotka pakenivat Wusterburgiin, unohtivat salaperäisesti, miksi he olivat sinne paenneet, ei kaupunki saanut mitään ennakkovaroitusta Mordenin armeijasta.
”Se on tehty”, Ash’Torah lausahti.
”Onnistuitko?” Morden kysyi hermostuneena. Häntä jännitti, vaikka hän ei sitä demonille tunnustanutkaan.
”Hälytystä ei tehty. Peräti viisi vartijaa selvisi portille asti, mutta kukaan heistä ei muistanut enää miksi olivat jättäneet vartiopaikkansa. Ihmismieli on niin helppo murtaa...” Demoni pudisti päätään. ”En ihmettelisi, vaikka he olisivat unohtaneet kaiken ilman minun apuanikin.”
”Älä morkkaa ihmisiä”, Morden totesi. ”Etkö sinä ole koskaan ollut ihminen?”
Ash’Torah ei vastannut. Morden istui tätä vastapäätä paksulle tukille. ”Niin, Ash’Torah, oletko sinä ollut ihminen? Eivätkö demonit ennen olleet ihmisiä?”
”Eivät kaikki.”
”No, olitko sinä? Et ole koskaan puhunut minulle itsestäsi.”
Demoni vaikeni.
Morden hymyili. ”Osuinko arkaan paikkaan? Voit kertoa minulle.”
”En muista.”
”Mitä?”
”Slaaneshin valta on hetkellistä. Minä en kiinnitä huomiota menneisyyteen.”
”Oletko unohtanut?” Morden huudahti. ”Miten voi unohtaa, onko joskus ollut ihminen?”
”Siitä on kauan, kauan, kauan”, Ash’Torah vastasi hieman äkäisesti. ”Siitä on kauemman kuin sinä voit käsittää. Olet elänyt kolmesataaviisikymmentä vuotta, mutta minulle tuo aika on silmänräpäys. Minä olen elänyt ennen kuin nämä vuoret kohosivat tässä.”
Morden nielaisi. ”Vai niin.” Sitten hän nousi. ”Kannattaako meidän hyökätä vielä?”
”Ei vielä, herrani”, Ash’Torah sanoi. ”Odotetaan yötä. Me olemme silloin vahvoilla.”
Yö laskeutui nopeasti. Aurinko vajosi länteen, tasankojen taakse, ja synkkyys verhosi armeijan aseman. Morden katseli joukkojaan etäältä ja oli tyytyväinen. Slaaneshin värit, purppura ja tumma sininen, katosivat varjoihin, ja Kaaossoturit näyttivät täsmälleen samanvärisiltä kuin ympäröivä louhikko. Valtaisa sotajoukko sulautui yöhön.
Morden koki jälleen saman tunteen kuin sinä aamuna, tosin ei yhtä vahvana. Häntä hirvitti murhata kokonainen kaupunki täynnä viattomia ihmisiä tällä tavalla, julmasti ja armotta yhdessä yössä. Wusterburgilla ei ollut mitään mahdollisuuksia selvitä tai edes tehdä mainitsemisen arvoisia tappioita Mordenin armeijalle. Pikkukaupunki pyyhittäisiin kartalta.
Sotalordi pudisti jälleen päätään karkottaakseen ajatuksen. Sitten hän kiskaisi miekkansa esiin, kohotti sen korkealle ja huusi komennon. Miehet keräsivät varusteensa, nousivat jaloilleen ja järjestäytyivät riveihin. Pian taistelumuodostelma oli valmis ja armeija näytti yhtä pelottavalta kuin ennenkin. Aseet vedettiin suhisten esiin ja kilvet aseteltiin paikoilleen. Kevyt tuuli humisi haarniskoissa, mutta raskaita viittoja se ei saanut liehumaan.
”Slaaneshin vuoksi, eteenpäin!” huusi Morden kovaan ääneen. Hän ei piitannut siitä, kuultiinko huuto Wusterburgissa. Sillä ei ollut väliä. Ja pieni osa lordista tahtoikin, että joku heräisi kaupungissa tähän karjaisuun. Ash’Torah tuntui vaistoavan tämän salaisen ajatuksen, sillä hän katsoi Mordenia pistävästi ja läpitunkevasti, ennen kuin lähti itse kulkemaan armeijan rivistöjen vierellä.
Tällä kertaa Morden ei kulkenut etunenässä vaan jättäytyi sotilaiden keskelle. Hän jätti jonkun vähempiarvoisen upseerinsa johtamaan armeijaa ja suojautui itse armeijansa ytimeen.
Armeija laskeutui jyrkkää rinnettä varovasti, pitäen huolen siitä ettei kymmenentuhannen haarniskoidun miehen paino aloittaisi massiivista kivivyöryä, joka voisi käydä kohtalokkaaksi. Se kuitenkin vältettiin onneksi. Kerran Morden itse kompuroi, mutta sai oitis palautettua tasapainonsa. Häntä nolostutti hieman, ja hän katsoi parhaaksi vetää kypäränsä päähän.
Wusterburgin muurit olivat matalat ja niiden itäpuolella oli leveä, katoton portti jonka toinen puolisko oli auki ja toinen kiinni. Pari vartijaa nojaili portinpieleen, ja muurin harjalla oli muutama lisää. Pari soihtua valaisi synkkää yötä ja vieressä alkavan metsän laitaa. Vartijat eivät odottaneet villieläimiä suurempia vaaroja idästä.
”Kuulitkos, Gav, siitä isosta örkkipäälliköstä?” huikkasi yksi portinvartija muurille.
”Jaa Rautavasarasta? Siitähän on jo aikaa”, vastasi kaartilainen muurinharjalta.
”Tarinat sen armeijasta tulivat mieleeni tässä jonkin aikaa sitten”, ensimmäinen puhuja sanoi. ”Onhan siitä jo vuosi tai pari, mutta tänään mieleeni muistui, että kuinka vaarallisessa paikassa me oikeasti asutaan.”
”Onkos siitä jo vuosi? Kun en jaksa muistaa...” joku vartija mutisi.
”Niin, mitä ajat takaa?” kysyi Gav.
”No, ajattelin vain, että mikä estää jotain isoa armeijaa hyökkäämästä vaikka juuri tänä yönä tänne Wusterburgiin?” sanoi ensimmäinen puhuja. ”Miksei joku toinen örkkikunkku tai vaikka jättiläisrottalauma voisi iskeä tuhatpäisellä voimalla meidän kimppuumme? Mikä sitä estäisi?”
”Ardenheim”, Gav vastasi vakaasti.
”Äh, Ardenheim on historiaa. Sieltä ei ole kuulunut sanaakaan moneen sataan vuoteen ja tiedustelijat eivät palaa sieltä. Sano minun sanoneen: se paikka on yhtä kirottu kuin Mordheim.”
Gav värähti. ”Älä puhu Mordheimistä. Saan kylmiä väreitä.”
Juuri silloin kymmenentuhatta Slaaneshin Kaaossoturia hyökkäsi lordi Mordenin johdolla heidän kimppuunsa.
Taistelusta ei oikeastaan voinut puhua. Gav näki ja kuuli armeijan samanaikaisesti, vähän ennen kuin eturivi saapui soihdunvaloon mäntyjen suojaisista varjoista. Hän ehti huutaa hälytyksen, jotta portti saataisiin kiinni, mutta ohut puuportti ei pidätellyt Kaaoksen mahtia. Vartijat teurastettiin siihen paikkaan ja portti iskettiin säpäleiksi. Pitäen edelleen tiukan muodostelmansa soturit astuivat sisään Wusterburgiin. Soihtujen lepattavat varjot väikkyivät hohtavilla haarniskoilla, ja saappaiden raskaat kannat iskeytyivät kopisten katukiveykseen. Armeija levittäytyi jokaiselle kadulle. Jokainen ovi murrettiin rikki, jokainen kuja tutkittiin, jokainen talo tarkistettiin.
Taloja kohdeltiin suunnilleen samaan tapaan kuin takan polttopuita. Soturit mursivat lukot auki, tutkivat pikaisesti talon arvoesineiden ja lähinnä ylimääräisten aseiden varalta ja tuikkasivat sen sitten tuleen. Moni talo poltettiin tuhkaksi vaivautumatta edes katsomaan sinne sisälle. Asukkaat kuolivat omiin koteihinsa ja paloivat omiin vuoteisiinsa. Vartijat joko kohdattiin taistelussa ja tapettiin tai otettiin juosten kiinni ja tapettiin. Periaatteessa jokainen sai itse päättää, kummalla keinolla tahtoi päättää päivänsä.
Lopuksi raatihuone tuikattiin tuleen. Liekit nuolivat kellon viisareita saaden ne mustenemaan. Hetken vanha rakennus sinnitteli pystyssä ja sitten se sortui. Palavat lankut ja kipinät sinkoilivat kadulle, mutta Kaaossoturien haarniskoja ne tuskin edes naarmuttivat.
Morden käveli tuhon keskellä kuunnellen naisten valitusta ja lasten itkua, joka kuului niin monien talojen yläkerroista, kun alakerrat valtasi tuhoava tuli. Lordi käveli yksin keskellä autiota katua, jonka molemmilla puolilla roihusivat tuhoutuvat talot. Tuhoutuvan kaupungin kuolinkorina täytti hänen korvansa. Puu paloi, metalli vääntyi ja liha silpoutui. Wusterburgin muurit muuttuivat ansaksi, joka piti kuolevan kaupungin sisäpuolellaan. Kukaan ei paennut, ja Kaaossoturit kärsivät tappioita seitsemän miestä. Näistä kuusi kuoli omaa tyhmyyttään viivyteltyään talossa, joka oli jo tulessa etsien aarteita. Seitsemäs joutui kuuden kaartilaisen saartamaksi. Noista kuudesta neljä kuoli taistelussa. Loput paloivat kuoliaiksi yrittäessään pelastaa perheitään ja kotejaan.
Morden käveli kadulla. Hänen kantapäänsä ottivat kiveykseen kiinni vuorotellen. Loimuavat liekit loivat leikitteleviä valoja ja varjoja hänen viitalleen ja haarniskalleen. Kypäränsä alla hän silmäili molemmille puolilleen, katsoen murskautuvia taloja, mutta ulkopuolella hänen päänsä ei liikahtanutkaan. Hän näytti julmalta, tunteettomalta, epäinhimilliseltä.
Mutta itse asiassa yksi, kirkas ja läpinäkyvä, suolainen ja kuivahko kyynelpisara valahti hänen silmäkulmastaan.
Jatkuu...
Lue myös: Morden 1 ja 2
MORDEN:
Kolmas osa
____________________________________________
”...miksi ihmiset eivät voi vain hyväksyä kohtaloaan...”
Lordi Morden oli tyytyväinen.
Hän tiesi, että edessä oli suuri koettelemus, mutta hän tiesi että hänen palkintonsa olisi oleva suuri. Hän tiesi tarkasti, miten tulevat kuukaudet kulkisivat. Keisarikunnan sotilasvoimat marssisivat pohjoiseen ja linnoittautuisivat Middenheimiin. Minä päivänä hyvänsä keisari kutsuisi koolle valtavat, maanlaajuiset kutsunnat, ja kaikki miehet jotka kykenivät pitelemään miekkaa käsissään, matkaisivat rintamalle. Samalla Keisarikunnan muut osat heikkenisivät huomattavasti, ja reitti oli lähestulkoon vapaa Mordenille. Hänen kymmentuhatpäinen Kaaossoturiarmeijansa iskisi kaikella voimalla etelästä, murskaisi helposti kaiken vastarinnan ja valtaisi Keisarikunnan. Sillä välin Archaon ja Be’Lakor tuhoaisivat Middenheimin ja hyökkäisivät yhä syvemmälle Keisarikuntaan. Keisarin lyödyt armeijat pakenisivat takaisin koteihinsa häntä koipien välissä vain huomatakseen, että ne oli poltettu maan tasalle Mordenin toimesta. Ihmiskunnan kuolema ja maailman täydellinen tuhoutuminen ja vajoaminen Kaaoksen Valtakuntaan oli vain ajan kysymys. Kaikki toivo oli nyt kadonnut valolta.
Toivoa oli vain pimeydellä, yöllä joka nousi ja peitti päivän.
Morden tiesi tämän kaiken, koska hänen hallitsemansa kaupungin Ardenheimin ylle sysimustalle taivaalle oli juuri syttynyt valtava, loimuava merkki, joka koostui kahdeksasta eri suuntaan osoittavasta nuolesta ja tulisesta ympyrästä. Se puhkesi pilvien keskeltä kuin suunnaton räjähdys, ja siitä satoi tulta jonka tuuli kuljetti kauas.
”Se alkaa nyt”, Morden kuiskasi.
* * * *
Kukaan ei olisi uskonut, että sen kokoinen armeija saattoi marssia ulos kaupungista kolmen päivän varoitusajalla, eivät edes sen armeijan sotilaat. Mutta Morden tiesi, että se oli mahdollista.
Päivä oli kirkas. Puiden lehdet olivat jo hieman ruskettuneita, vaikka aurinko paistoikin vielä kuumana ja hiostavana. Tukahduttavin kuumuus oli jo jäänyt taakse, mutta kesä oli yhä lämmin. Linnut lauloivat vaisusti. Ne eivät piitanneet suurista muureista jotka kohosivat niiden vieressä. Muurit olivat osa niiden elämää, olivat olleet aina, ja ne olivat tottuneet niihin yhtä lailla kuin kukkuloihin ja puihin ympäröivillä niityillä.
Mutta koskaan niiden lyhyen elämän aikana ne eivät olleet ymmärtäneet, että noiden muurien sisällä valmistui nykyajan Kaaoksen seitsemänneksi suurin armeija.
Muurien sisältä alkoi kuulua jyrinää, joka muistutti ukkosta. Mutta tämä ukkonen kuului maan tasalta. Se syntyi itse asiassa tuhansien, raskaiden saappaiden kopinasta katukiveystä vasten. Se hermostutti lintuja, mutta ne eivät lähteneet vielä lentoon. Pieni oravanpoikanen kipusi puun latvaan sirkuttamaan.
Sitten kuului ontto kolahdus, kun porttien salvat avattiin. Eläimet säikähtivät. Orava loikkasi alemmalle oksalle.
Portit avautuivat jylisten. Ne olivat olleet suljetut niin kauan, että niiden pinnalla kasvoi murattia, mutta ajan hammas ei ollut saanut niitä lahoamaan senttiäkään. Köynnökset repeytyivät irti kun portit vääntyivät pieliään vasten, ja sitten valtaisan oven puoliskot jysähtivät sepposen selälleen. Tanner tärähti kun puu iskeytyi muureja vasten. Linnut nousivat siivilleen ja pakenivat. Orava loikki tiehensä.
Ardenheimista marssi valtava armeija. Sotilaat olivat pukeutuneet raskaisiin haarniskoihin ja turkisviittoihin, vaikka aurinko porotti. Itse kunkin kasvot olivat metallikypärän peittämät. He eivät olleet yksilöitä, heillä ei ollut ääntä eikä persoonaa. He olivat sotureita henkeen ja vereen, joita ei mikään pidätellyt. Heidän edessään marssi pitkä, mustaan panssariin sonnustautunut sotaruhtinas ja häntä seurasi rivistö rivistön perään, rykmentti rykmentin perään. Sotajoukko tuli ulos kaupungista kuin kaupunki olisi sylkenyt suustaan valtavan pitkän, metallinkiiltoisen käärmeen joka kiemursi pohjoiseen niittyjä pitkin. Armeija jatkui ja jatkui ja jatkui. Tuntui mahdottomalta, että kaikki ne miehet olivat edes mahtuneet koko Ardenheimiin. Kaikki kymmenentuhatta tulivat ulos Slaaneshin väreissä mutta silti synkkinä, kuolettavina ja tunteettomina.
Lordi Morden oli liikkeellä.
Armeija marssi halki autioiden peltojen ja niittyjen, kallioiden ja louhikkojen, metsien ja pensaikkojen. Se ei kiertänyt oikeastaan mitään, ja jos vastaan tuli vaikka niin tiheä metsikkö ettei sen läpi voinut yksinkertaisesti kävellä, se hakattiin ja poltettiin maan tasalle. Koko ajan Morden kulki ensimmäisenä, määräten tahdin joka oli sen verran kova että tavallinen keisarikuntalainen sotilas ei olisi jaksanut kulkea sitä vauhtia päivästä päivään yllään moiset haarniskat. Morden tiesi, että raskaista viitoista ei oikeastaan ollut mitään hyötyä, mutta hän tiesi että niistä ei ollut haittaakaan. Hänen miehensä kyllä jaksoivat kantaa niitä, eivätkä ne juurikaan vieneet heidän voimiaan. Ensin ne ehkä tuntuivat ikäviltä, mutta kun miehet tottuivat niihin, ne vain vahvistivat heitä.
Kukaan ei hikoillut. Se oli Ash’Torahin ansiota. Miehet olivat hikoilleet Slaaneshin nautintojen keskellä kaiken hikensä pois jo ennen sodan alkua. Suurdemoni piti voimillaan huolen siitä, että auringosta ei ollut haittaa armeijalle.
”Viekö se sinun voimiasi?” Morden oli kysynyt hivenen huolestuneena.
”Vie, tietenkin”, Ash’Torah oli vastannut, ”mutta ei niin paljon että minusta ei olisi hyötyä taistelussa. Morden, minun voimavarastoni ei ole peräisin tästä maailmasta, ja se on ehtymätön.”
Wusterburgiin ei ollut pitkää matkaa Ardenheimista, ja Morden saapui sinne jo viikon marssin jälkeen. Hän oli kaartanut hieman suoralta reitiltä ja tuli pikkukaupunkiin kaakosta, vuorten reunamilta. Ash’Torah antoi hänelle tietoja kaupungista ja sen sijainnista.
”Wusterburg on vuorten juurella”, demoni selitti. Se oli jälleen ottanut ihmisen hahmon, sillä sen demoninen muoto hermostutti sotilaita. Vaikka he olivat Kaaossotureita, he eivät silti olleet pohjoisen Kaaossotureita eivätkä heidän mielenlujuutensa ollut aivan yhtä suuri kuin Archaonin joukoilla, eivätkä he olleet yhtä voimakkaita taistelijoita. ”Kaupungista on hyvä näköala länteen ja pohjoiseen, mutta idässä kohoavat suuret kallioiset ja mäntymetsän peittämän kukkulat ja niiden takana vuoret. Siltä suunnalta tulee joskus örkkien pieniä hyökkäyksiä, joten vuorilla on vartiopisteitä. Jos me tulemme siltä suunnalta, vartijat on ensin tuhottava tai menetämme yllätysedun. Kukaan ei saa päästä kaupunkiin. Wusterburgilla on tietenkin oma kaupunginkaartinsa, ja sen suuruus oli vajaa tuhat kun kävin täällä viimeksi. Mutta viime aikoina örkit eivät ole hyökänneet tänne aikoihin, ja vartiointi on todennäköisesti heikentynyt ja huvennut. Uskon, että sotilaita kohtaamme vain puolisen tuhatta. Mutta jos kaupunki saa tietää meistä etukäteen, heillä on aikaa varustautua ja ottaa hyvät asemat. Silloin joudumme piirittämään kaupungin ja murtamaan sen väkivoimalla. Siihen voi tuhraantua kuukausikin ja tuhansia miehiä.”
”Se ei saa tapahtua”, Morden murahti. ”Meidän on saatava yllätysetu.”
”Siispä meidän on ensin eliminoitava vartiopisteet vuorilta. Ehdotan, herrani, että jätätte pääarmeijan kauemmas kaupungista ja hyökkäätte vartijoiden kimppuun pienellä joukolla. Kun nämä on tuhottu, kaupunkiin voi turvallisesti hyökätä koko armeijalla.”
”Siispä me teemme niin”, Morden vastasi. ”Entä riskit? Mitä jos joku pääsee karkuun ja varoittaa Wusterburgia? Jos yksi ainut mies selviää vuorilta hengissä ja pakenee kaupunkiin asti, kaikki on pilalla.”
”Se riski on otettava, herrani”, demoni totesi. ”Mutta minä olen nopeampi kuin ihmismiehet. Kukaan ei nosta hälytystä.”
Morden etsi sopivan turvapaikan armeijalleen ja tutkaili sitten maastoa. Hän nousi korkean siirtolohkareen päälle seisomaan ja tähyili ympärilleen.
Oikealla kohosivat vuoret. Ne olivat harmaat, korkeat ja usvan peittämät. Nouseva aurinko viilsi sumua säteillään. Ilma näytti sulan hopean ja kullan sekoitukselta. Kaukana edessäpäin, vähän oikealla ja aika paljon Mordenin alapuolella, näkyi Wusterburgin kaupunki. Se oli pieni ja jotenkin soma. Se näytti turvalliselta ja kodikkaalta. Keskellä pienten talojen rykelmää seisoi pienoismallin kaltainen raatihuone, ja kaupungin reunoilla seisoi miniatyyrimuuri. Kaupunki oli hyvin kaukana, mutta Morden epäili silti erottavansa hienoista liikettä sen kaduilla, kuin pölyä joka leijaili tuulen mukana. Hetkeksi hänen sydäntään kirpaisi. Tunne tuntui uudelta hänelle. Hän ei muistanut tunteneensa mitään vastaavaa edellisinä kolmenasatana vuotena.
Hän ajatteli isäänsä, Garren Ernythsonia, josta Ash’Torah oli kertonut hänelle. Siitä tuntui olevan ikuisuus. Hän mietti, miltä mies oli mahtanut näyttää, ja ihmetteli miten tämä oli elänyt elämänsä. Hän toivoi että olisi tavannut isänsä joskus. Mutta Tzeentchin demoni oli riistänyt sen häneltä. Ajatus siitä, että hän oli aikeissa tuhota viattoman kaupungin, tuntui hetken täysin mielettömältä. Hän lysähti istualleen kivelle ja pudisti heikosti päätään.
”Minulla ei ole enää vaihtoehtoja”, hän ajatteli. ”En voi enää kääntyä takaisin.” Sitten hän ajatteli, ettei hänellä ikinä ollutkaan ollut vaihtoehtoja. Jos hän olisi saanut itse päättää omasta kohtalostaan, hän olisi elänyt onnellisen ja tavallisen elämän jossain piskuisessa Keisarikunnan kyläpahasessa puuseppänä tai hevosenkengittäjänä tai vastaavana. Hän olisi kuollut varmaan melkein kolmesataa vuotta sitten, ja Ardenheimin olisi vallannut joku muu Kaaoksen esitaistelija.
Morden nousi takaisin jaloilleen ja pudisti päätään. Oli liian myöhäistä. Aikaa ei voinut kääntää taaksepäin. Hänen isänsä oli kuollut, todennäköisesti tappanut itsensä.
Mordenilla ei tietenkään ollut aavistustakaan, että hänen isänsä oli käynyt jopa Kaaoksen Erämailla ennen kuolemaansa.
Kaaoksen lordi jatkoi maiseman tutkiskelua strategisessa mielessä. Hänen ja kaupungin välissä oli pitkä ja jyrkkä alamäki. Maapohja koostui louhikosta, ja suuren armeijan marssinta saattaisi aiheuttaa isonkin kivivyöryn. Onneksi rinteessä kasvoi kuitenkin tiheästi mäntyjä, jotka luultavasti estäisivät isot vyöryt. Morden tähyili mäntyjen väliin etsien vartiopisteitä, joista Ash’Torah oli puhunut. Ne oli hyvin kätketty, mutta hän saattoi erottaa kaksi. Ne olivat pieniä laavuja ja kojuja, joista oli hyvä näkyvyys vuorille päin. Niitä olisi vaikea yllättää, varsinkin kun jokaiselta vartiopisteeltä näkyi monta muuta. Morden tajusi, että niihin kaikkiin piti iskeä samaan aikaan. Hän arvioi, montako miestä oli yhdellä vartiopaikalla, ja tuli siihen tulokseen että laavuihin mahtui noin kaksi sotilasta kerrallaan. Jos heillä oli jouset, he saattaisivat ampua alas muutamia Kaaossotureita, mutta suurempi uhka olisi se, että miehet lähtisivät heti pakoon ja juoksisivat kaupunkiin. Kaaossoturit olivat kyllä vahvoja, mutta raskaat varustukset hidastivat heitä. Lisäksi vartijat saisivat hyvän etumatkan. Juoksukilpailu siis koituisi kohtalokkaaksi. Morden mietti aikansa ja ymmärsi, että vartijoita ei yllätettäisi. Todennäköisesti jotkut jäisivät taistelemaan, jos Morden lähettäisi vain pieniä partioita, mutta samalla toiset varmasti lähtisivät kaupunkiin tekemään hälytyksen.
Niinpä Ash’Torahin täytyi hoitaa osuutensa epäonnistumatta.
Morden kääntyi lähteäkseen, vilkaisi vielä kerran Wusterburgiin ja laskeutui sitten kiveltä. Hän katseli armeijaansa, joka otti asemiaan suuressa notkossa vuorten rinteillä. Monet miehet olivat istahtaneet kiville ja riisuneet kypäränsä, ja monet naureskelivat ja kertoivat kaskuja toisilleen. Morden päätti antaa miesten levätä hetkisen. Sitten hän näki Ash’Torahin, joka nousi rinnettä häntä kohti. Hän käveli ihmisenhahmoista demonia kohti ja ilmoitti vähän matkan päästä: ”Arvioin tilannetta, ja tulin siihen tulokseen että me emme saa kaikkia vartijoita hengiltä, ennen kuin he pakenevat kaupungin muurien sisään ja tekevät hälytyksen.”
”Älä huoli siitä”, Ash’Torah vastasi. ”Minä hoidan pakenijat.”
”Aiotko tappaa heidät?”
”En. Jos kaupungin muureilla on vahteja, he näkisivät sen. Suurdemonin ei parane näyttäytyä, jos halutaan tehdä yllätyshyökkäys. Minä en tapa heitä, mutta pidän huolen siitä että he eivät tee hälytystä.”
”Miten?”
”Luota minuun, herrani.”
Morden oli yhä epäluuloinen, mutta hän nyökkäsi. ”Kunhan Wusterburg ei varaudu iskuun.”
Ash’Torah hymyili, kumarsi kevyesti ja katosi.
Jonas ja Mark olivat sotilaita; he kuuluivat Wusterburgin kaupunginkaartiin. He olivat miehiä parhaassa iässään tai siitä vähän vajaita. He olivat hyviä ystävyksiä, ja he pitivät kaskuista ja oluesta kuin kuka tahansa keisarikuntalainen nuori sotilas. Kaksikolle oli osunut vartiovuoro, vaikka kaupungissa olisi ollut tanssiaiset. Se harmitti heitä ja kumpikin mietti koko ajan kaupunkiin karkaamista, mutta he eivät uskaltaneet ryhtyä toimeen koska heidän komentajansa oli ankara mies.
Heidän vartiopaikkansa koostui suojakatoksesta, jossa oli matala katto, kolme seinää ja tähystysaukko josta saattoi myös ampua tussarilla, mikäli karhu tai joku muu käyttäytyisi uhkaavasti. Ase tosin lojui käyttämättömänä ja lataamattomana maassa. Jonas nojaili katoksen seinään joka notkui uhkaavasti painon alla, ja Mark makoili maassa imeskellen ruohosipulin kortta.
”Minä olen sitä mieltä, että lähdetään nyt”, Mark totesi. Hän katsoi taivaalle ja aurinko otti häntä silmiin.
”Komentaja Jarkon pieksee meidät jos löytää meidät tanssiaisista”, vastasi Jonas.
”Ei se vanha ukko käy ikinä tanssiaisissa. Ei hän meitä löytäisi.”
Jonas hymähti. ”Ei ehkä tanssiaisissa. Mutta hän saattaa tulla tänne ja löytää vartiopaikan tyhjänä.”
”Totta”, myönsi Mark. ”Millaisenhan puvun Margareta on laittanut päälleen?”
Jonas sulki silmänsä ja yritti kuvitella, millaisen puvun Margareta oli laittanut päälleen. ”Ehkä se on se punainen mekko, jossa on avara kaula-aukko”, nuorukainen totesi toiveikkaasti.
”Niin, tai sitten se vihreä, jossa on lyhyt helma”, Mark vastasi.
”Tuskin”, Jonas keskeytti. ”Hänen vanhempansa eivät anna hänen käyttää sitä edellisen kevätjuhlan jälkeen.”
”Nii-iin”, Mark sanoi venytellen sanaa. ”Tai sitten hänellä on se sininen puku...”
Jonas nyökkäsi ja nielaisi. ”Niin, ehkä hänellä on se sininen puku...”
”Sininen puku...”
”Sininen puku, juupa juu...”
”Se sininen...”
”Niin, tai sitten hän ei ole lainkaan koko tanssiaisissa”, Jonas tokaisi herättäen Markin päiväunista, joissa Margaretalla oli se sininen puku.
”Mitäpä väliä sillä on? Emme me pääse kumminkaan näkemään häntä.”
”Niin, ja illan päätteeksi hän todennäköisesti lähtee jonkun muun matkaan.”
”Olofin.”
”Tai Gillianin.”
”Tai Rupertin – tai jopa Erikin.”
”Tai sen bretonnialaisen d’Artagnanin...”
”Piru vie!” älähti Mark. ”Se tyttö olisi kuulunut minulle! Jos vanha homekorva Jarkon ei olisi laittanut meitä vartioon tänään, minä olisin antanut hänelle yöllä sellaista kyytiä että – ”
”Ssshhh!” Jonas suhahti. ”Mikä tuo oli?”
Mark vaikeni. Hän höristi korviaan ja kuunteli. ”Mikä?”
”Minä kuulin jotain. Rasahduksen metsästä.”
”Joku elikko varmaan.”
”Ei, se oli raskaampi...”
”Karhu kenties?” kysyi Mark ja tarttui tussariin. ”Ladataanko tämä vehje?”
”Odota, ehkä se ei ollut karhu. Tai ehkä se menee pois ilman että sitä tarvitsee ampua.” Jonas astui ulos laavusta ja tähyili ympärilleen. Hän erotti liikettä oikeassa silmäkulmassaan ja käännähti ympäri.
Hän tuijotti silmästä silmään kolmea raskaasti haarniskoitua soturia, joista jokainen kantoi isoa miekkaa. Heillä oli kilpi ja kypärä ja paksu, raskaan tuntuinen turkisviitta. He näyttivät hyvin vihamielisiltä ja uhkaavilta, vaikka he eivät liikkuneet.
”Keitäs te olette?” Jonas kysyi. Mark tuli ulos hänen perässään pidellen pyssyä, jota hän latasi paraikaa. Nähdessään sotilaat hän kavahti ja astui askeleen poispäin.
Yksi julmannäköisistä sotureista laittoi pitkän miekkansa huotraan vyölleen, mutta ennen kuin Jonas ja Mark ehtivät rauhoittua, hän otti sen tilalle vielä isomman, kaksiteräisen taistelukirveen.
”Slaaneshin kunnian vuoksi!” hän karjaisi kielellä jota Jonas ja Mark eivät edes tienneet olevan olemassa. He kääntyivät lähes samanaikaisesti ja lähtivät juoksemaan rinnettä alaspäin. Sorainen maaperä lähti vähän vierimään heidän saappaidensa alla, mutta ei kuitenkaan kovin pahasti. Kun he olivat juosseet jo hyvän matkaa, Jonas pysähtyi huohottaen ja tasasi hieman hengitystään. Hän katsoi taakseen, ja näki että soturit seurasivat mutta eivät järin nopeasti. Mark seisahtui myös, mutta hän ei ollut yhtä hengästynyt kuin ystävänsä. Hän oli ilmeisesti saanut tussarin ladattua ja osoitti sillä yhtä pelottavaa soturia rintaan.
”Seis!” hän huusi. ”Seis tai ammun!” Sanoilla ei ollut mitään vaikutusta. Soturit lähestyivät, ja kirvestä kantava kohotti aseensa. Kesti yhden sekunnin, ennen kuin Mark ymmärsi mitä soturi aikoi. Soturi viskasi kirveen kourastaan lähettäen sen pyörien ilman halki kohti Markin rintaa. Nuorukainen väisti mutta ei ollut riittävän nopea. Kirveen terä viilsi hänen paitansa auki ja veri roiskahti viereisen männyn rungolle. Mark karjahti tuskasta, kiepahti ympäri iskun voimasta ja lysähti polvilleen. Hän tunsi veren valuvan vuolaasti kyljestään. Jonas jähmettyi hetkeksi paikoilleen. Hän tuijotti kuolevaa Markia, ja lähti sitten juoksemaan kohti kaupunkia. Hän ei ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen ennen kuin hän ymmärsi, ettei voinut jättää ystäväänsä. Hän kääntyi, juoksi Markin vierelle ja sieppasi tussarin maasta. Mark oli pudottanut sen kirveen viiltäessä häntä. Jonas osoitti aseella käsi täristen toista niistä sotureista, joilla oli yhä miekat käsissään, muotoili Pyhän Sigmarin nimen huulillaan ja veti liipaisimesta.
Ilmassa kajahti lyhyt, kova pamaus ja savua pöllähti tussarin piipusta. Pari lintua lehahti siivilleen läheisistä puista. Se soturi, jota Jonas oli ampunut, lensi jaloiltaan ja tuiskahti selälleen kivikkoon. Jonas huomasi pienen reiän hänen rintapanssarissaan. Reikä oli lähellä panssarin reunaa: ammus oli ollut lähellä hutia.
Jonas nielaisi, tähtäsi toista jäljellä olevista sotureista ja painoi uudestaan liipaisimesta. Mutta latinki oli jo käytetty: aseella pystyi ampumaan vain kerran ennen kuin se piti ladata uudestaan. Jonas heitti aseen menemään ja tarttui Markin kainaloon. Soturit lähestyivät hitaasti mutta varmasti, ja he olivat jo kymmenisen metrin päässä. Jonas katsoi Markin kasvoja ja näki, että valo oli kaikonnut hänen silmistään. Ohut verijuova valui nuoren miehen suusta, vaikka tämä oli vielä haaveillut kaupungin tytöistä muutama hetki sitten. Jonas henkäisi kauhuissaan ja vilkaisi sotureita. Hän tajusi, ettei voinut tehdä mitään. Niinpä hän jätti kuolleen ystävänsä ruumiin ja juoksi pois.
Hän juoksi silmittömästi, eteensä katsomatta halki tiheän metsikön alas rinnettä. Välillä hän tunsi kivien vierivän jalkojensa alla vaarallisesti, mutta ei välittänyt. Hän juoksi ja juoksi, ja pysähtyi vasta kun saapui Wusterburgin itäportille. Hän tuijotti porttia ja kahta jutustelevaa vartijaa, jotka seisoivat sen edessä, ja tajusi kyyneleiden kastelleen poskensa. Hän katsoi taakseen eikä nähnyt mitään. Hän katsoi uudestaan porttia. Sitten hän käveli vartijoiden luokse.
”Jonas?” he kysyivät. ”Mitäs sinä täällä teet? Eikö sinun ja Markin pitäisi olla ylhäällä?”
Jonas tuijotti heitä.
”Miksi tulit?”
”Ei aavistustakaan”, Jonas vastasi hämmentyneenä.
Koska kaikki vartijat, jotka pakenivat Wusterburgiin, unohtivat salaperäisesti, miksi he olivat sinne paenneet, ei kaupunki saanut mitään ennakkovaroitusta Mordenin armeijasta.
”Se on tehty”, Ash’Torah lausahti.
”Onnistuitko?” Morden kysyi hermostuneena. Häntä jännitti, vaikka hän ei sitä demonille tunnustanutkaan.
”Hälytystä ei tehty. Peräti viisi vartijaa selvisi portille asti, mutta kukaan heistä ei muistanut enää miksi olivat jättäneet vartiopaikkansa. Ihmismieli on niin helppo murtaa...” Demoni pudisti päätään. ”En ihmettelisi, vaikka he olisivat unohtaneet kaiken ilman minun apuanikin.”
”Älä morkkaa ihmisiä”, Morden totesi. ”Etkö sinä ole koskaan ollut ihminen?”
Ash’Torah ei vastannut. Morden istui tätä vastapäätä paksulle tukille. ”Niin, Ash’Torah, oletko sinä ollut ihminen? Eivätkö demonit ennen olleet ihmisiä?”
”Eivät kaikki.”
”No, olitko sinä? Et ole koskaan puhunut minulle itsestäsi.”
Demoni vaikeni.
Morden hymyili. ”Osuinko arkaan paikkaan? Voit kertoa minulle.”
”En muista.”
”Mitä?”
”Slaaneshin valta on hetkellistä. Minä en kiinnitä huomiota menneisyyteen.”
”Oletko unohtanut?” Morden huudahti. ”Miten voi unohtaa, onko joskus ollut ihminen?”
”Siitä on kauan, kauan, kauan”, Ash’Torah vastasi hieman äkäisesti. ”Siitä on kauemman kuin sinä voit käsittää. Olet elänyt kolmesataaviisikymmentä vuotta, mutta minulle tuo aika on silmänräpäys. Minä olen elänyt ennen kuin nämä vuoret kohosivat tässä.”
Morden nielaisi. ”Vai niin.” Sitten hän nousi. ”Kannattaako meidän hyökätä vielä?”
”Ei vielä, herrani”, Ash’Torah sanoi. ”Odotetaan yötä. Me olemme silloin vahvoilla.”
Yö laskeutui nopeasti. Aurinko vajosi länteen, tasankojen taakse, ja synkkyys verhosi armeijan aseman. Morden katseli joukkojaan etäältä ja oli tyytyväinen. Slaaneshin värit, purppura ja tumma sininen, katosivat varjoihin, ja Kaaossoturit näyttivät täsmälleen samanvärisiltä kuin ympäröivä louhikko. Valtaisa sotajoukko sulautui yöhön.
Morden koki jälleen saman tunteen kuin sinä aamuna, tosin ei yhtä vahvana. Häntä hirvitti murhata kokonainen kaupunki täynnä viattomia ihmisiä tällä tavalla, julmasti ja armotta yhdessä yössä. Wusterburgilla ei ollut mitään mahdollisuuksia selvitä tai edes tehdä mainitsemisen arvoisia tappioita Mordenin armeijalle. Pikkukaupunki pyyhittäisiin kartalta.
Sotalordi pudisti jälleen päätään karkottaakseen ajatuksen. Sitten hän kiskaisi miekkansa esiin, kohotti sen korkealle ja huusi komennon. Miehet keräsivät varusteensa, nousivat jaloilleen ja järjestäytyivät riveihin. Pian taistelumuodostelma oli valmis ja armeija näytti yhtä pelottavalta kuin ennenkin. Aseet vedettiin suhisten esiin ja kilvet aseteltiin paikoilleen. Kevyt tuuli humisi haarniskoissa, mutta raskaita viittoja se ei saanut liehumaan.
”Slaaneshin vuoksi, eteenpäin!” huusi Morden kovaan ääneen. Hän ei piitannut siitä, kuultiinko huuto Wusterburgissa. Sillä ei ollut väliä. Ja pieni osa lordista tahtoikin, että joku heräisi kaupungissa tähän karjaisuun. Ash’Torah tuntui vaistoavan tämän salaisen ajatuksen, sillä hän katsoi Mordenia pistävästi ja läpitunkevasti, ennen kuin lähti itse kulkemaan armeijan rivistöjen vierellä.
Tällä kertaa Morden ei kulkenut etunenässä vaan jättäytyi sotilaiden keskelle. Hän jätti jonkun vähempiarvoisen upseerinsa johtamaan armeijaa ja suojautui itse armeijansa ytimeen.
Armeija laskeutui jyrkkää rinnettä varovasti, pitäen huolen siitä ettei kymmenentuhannen haarniskoidun miehen paino aloittaisi massiivista kivivyöryä, joka voisi käydä kohtalokkaaksi. Se kuitenkin vältettiin onneksi. Kerran Morden itse kompuroi, mutta sai oitis palautettua tasapainonsa. Häntä nolostutti hieman, ja hän katsoi parhaaksi vetää kypäränsä päähän.
Wusterburgin muurit olivat matalat ja niiden itäpuolella oli leveä, katoton portti jonka toinen puolisko oli auki ja toinen kiinni. Pari vartijaa nojaili portinpieleen, ja muurin harjalla oli muutama lisää. Pari soihtua valaisi synkkää yötä ja vieressä alkavan metsän laitaa. Vartijat eivät odottaneet villieläimiä suurempia vaaroja idästä.
”Kuulitkos, Gav, siitä isosta örkkipäälliköstä?” huikkasi yksi portinvartija muurille.
”Jaa Rautavasarasta? Siitähän on jo aikaa”, vastasi kaartilainen muurinharjalta.
”Tarinat sen armeijasta tulivat mieleeni tässä jonkin aikaa sitten”, ensimmäinen puhuja sanoi. ”Onhan siitä jo vuosi tai pari, mutta tänään mieleeni muistui, että kuinka vaarallisessa paikassa me oikeasti asutaan.”
”Onkos siitä jo vuosi? Kun en jaksa muistaa...” joku vartija mutisi.
”Niin, mitä ajat takaa?” kysyi Gav.
”No, ajattelin vain, että mikä estää jotain isoa armeijaa hyökkäämästä vaikka juuri tänä yönä tänne Wusterburgiin?” sanoi ensimmäinen puhuja. ”Miksei joku toinen örkkikunkku tai vaikka jättiläisrottalauma voisi iskeä tuhatpäisellä voimalla meidän kimppuumme? Mikä sitä estäisi?”
”Ardenheim”, Gav vastasi vakaasti.
”Äh, Ardenheim on historiaa. Sieltä ei ole kuulunut sanaakaan moneen sataan vuoteen ja tiedustelijat eivät palaa sieltä. Sano minun sanoneen: se paikka on yhtä kirottu kuin Mordheim.”
Gav värähti. ”Älä puhu Mordheimistä. Saan kylmiä väreitä.”
Juuri silloin kymmenentuhatta Slaaneshin Kaaossoturia hyökkäsi lordi Mordenin johdolla heidän kimppuunsa.
Taistelusta ei oikeastaan voinut puhua. Gav näki ja kuuli armeijan samanaikaisesti, vähän ennen kuin eturivi saapui soihdunvaloon mäntyjen suojaisista varjoista. Hän ehti huutaa hälytyksen, jotta portti saataisiin kiinni, mutta ohut puuportti ei pidätellyt Kaaoksen mahtia. Vartijat teurastettiin siihen paikkaan ja portti iskettiin säpäleiksi. Pitäen edelleen tiukan muodostelmansa soturit astuivat sisään Wusterburgiin. Soihtujen lepattavat varjot väikkyivät hohtavilla haarniskoilla, ja saappaiden raskaat kannat iskeytyivät kopisten katukiveykseen. Armeija levittäytyi jokaiselle kadulle. Jokainen ovi murrettiin rikki, jokainen kuja tutkittiin, jokainen talo tarkistettiin.
Taloja kohdeltiin suunnilleen samaan tapaan kuin takan polttopuita. Soturit mursivat lukot auki, tutkivat pikaisesti talon arvoesineiden ja lähinnä ylimääräisten aseiden varalta ja tuikkasivat sen sitten tuleen. Moni talo poltettiin tuhkaksi vaivautumatta edes katsomaan sinne sisälle. Asukkaat kuolivat omiin koteihinsa ja paloivat omiin vuoteisiinsa. Vartijat joko kohdattiin taistelussa ja tapettiin tai otettiin juosten kiinni ja tapettiin. Periaatteessa jokainen sai itse päättää, kummalla keinolla tahtoi päättää päivänsä.
Lopuksi raatihuone tuikattiin tuleen. Liekit nuolivat kellon viisareita saaden ne mustenemaan. Hetken vanha rakennus sinnitteli pystyssä ja sitten se sortui. Palavat lankut ja kipinät sinkoilivat kadulle, mutta Kaaossoturien haarniskoja ne tuskin edes naarmuttivat.
Morden käveli tuhon keskellä kuunnellen naisten valitusta ja lasten itkua, joka kuului niin monien talojen yläkerroista, kun alakerrat valtasi tuhoava tuli. Lordi käveli yksin keskellä autiota katua, jonka molemmilla puolilla roihusivat tuhoutuvat talot. Tuhoutuvan kaupungin kuolinkorina täytti hänen korvansa. Puu paloi, metalli vääntyi ja liha silpoutui. Wusterburgin muurit muuttuivat ansaksi, joka piti kuolevan kaupungin sisäpuolellaan. Kukaan ei paennut, ja Kaaossoturit kärsivät tappioita seitsemän miestä. Näistä kuusi kuoli omaa tyhmyyttään viivyteltyään talossa, joka oli jo tulessa etsien aarteita. Seitsemäs joutui kuuden kaartilaisen saartamaksi. Noista kuudesta neljä kuoli taistelussa. Loput paloivat kuoliaiksi yrittäessään pelastaa perheitään ja kotejaan.
Morden käveli kadulla. Hänen kantapäänsä ottivat kiveykseen kiinni vuorotellen. Loimuavat liekit loivat leikitteleviä valoja ja varjoja hänen viitalleen ja haarniskalleen. Kypäränsä alla hän silmäili molemmille puolilleen, katsoen murskautuvia taloja, mutta ulkopuolella hänen päänsä ei liikahtanutkaan. Hän näytti julmalta, tunteettomalta, epäinhimilliseltä.
Mutta itse asiassa yksi, kirkas ja läpinäkyvä, suolainen ja kuivahko kyynelpisara valahti hänen silmäkulmastaan.
Jatkuu...
