Yön Lapsi osa.2: Verenpunainen puutarha
Lähetetty: Pe 18.06.2004 18:13
Pitkävartiset nahkasaappaani kopisivat sileistä, leveistä kivistä tehtyä pihatietä pitkin. Koko maailma ympärilläni näytti niin kirkkaalta, niin todellisen rakastettavalta. Vaaleanpunaiset, rehevät kukinnot loistivat kauniina sileärunkoisten puiden tuulen ajamilla, hentoisilla oksilla vihreän, paksun ruohon antaessa niille loistavan vastavärin.
Puhtaan valkea aita edessäni tuntui kutsuvan kotoisalta suljettuine portteineen. Kun sipaisin pehmeästi valkean, tasaisen maalipinnan peittämää lautaa melkein vaalean sormeni sulautuessa sen väriin. Matala puuportti ei päästänyt inahdustakaan, eikä sen edes soinut tekevän mitään ääntä ja rikkovan tätä lempeää tunnelmaa tarttuessani varmasti sen tukevaan lappeeseen ja kiskaistessani itseni kevyesti toiselle puolelle, pihalle.
Vehreät pensaat pihan sivustoilla reunustivat kauniisti tätä unenomaista maailmankolkkaa tummanpunaisine ruusukukintoineen astellessani kepeästi kohti edessäni nousevaa, myöskin kirkkaan valkeaa kirkkorakennusta, jonka huipulla komeilevan, suuren, kultaisen tunnuksen pinnasta alati heijastuva auringonvalo sai koko rakennuksen näyttämään jumalalliselta, se kuin kylpi Jumalan käsien kannattelemina.
Lähestyin tasaisen varmasti suuria kirkon puuovia, noita vankkoja, sileänkiiltäviä vartijoita suuri, tuntematon odotuksentunne mielessäni. Sitten kivitie loppui ja hitaasti laskeuduin niiaamalla portaiden juurelle mietteissäni. Kenelle tämä kaunis rakennus on oikeastaan pyhitettykään? Kenties luonnolle, hymähdin ihastellessani vehreää kasvustoa ympärilläni. Tai ehkä auringolle, mietin ja nostin katseeni suureen, kultaiseen vaakunaan kirkontornin huipulla, joka tuntui olevan tuon suuren taivaankappaleen ehdoton suosikki.
”Valerie.”, kuulin silkinpehmeän kutsun sivultani. Välittömästi mieleni vastauksettomat mietelmät karisivat pienten hiekanjyvien lailla maahan ympärilläni ja yhtyivät joka puolella pyörteilevään, lempeänlämpöiseen tuuleen.
Nopeasti käänsin pääni äänen suuntaan ja tunsin pienen, säikähtäneen henkäyksen tuottaman äännähdyksen lennähtävän kiiltävän mustilta huuliltani pakonomaisesti. Valesca-äitini seisoi viehkeästi puuhun puoliksi nojaten ja pitäen toista kättänsä pehmeästi oman reitensä valkealla, sileällä iholla.
”Äiti!”, huudahdin puoliksi säikähdyksestä ja puoliksi ihastuksesta. ”Mitä sinä täällä teet?” Hitaasti nousin seisomaan koko ajan silmäni kohdistettuina äitiini. Äkkiä Valesca irrotti otteensa vaaleanpunaisista kukinnoista hohtavasta puusta ja yhtäkkiä, lähes silmänräpäyksessä hän olikin jo kiinni minussa ja kuulin äkkinäisen, pelästyneen parkaisun kantautuvan hänen huuliltaan. Tunsin hänen paljaiden sääriensä kiertyvän pehmeästi tummanpunaisen, pitkän hameeni laskoksien raoista kohti omia jalkojani ja kohta tunsinkin äitini lempeän viileän ihon koskettavan omaani.
”Tyttäreni, luulin, että olit jo kuollut!”, äitini henkäisi murheellinen äidinrakkaus äänessään. ”Yritin päästä varoittamaan sinua… Mutta myöhästyin.” Irrottauduin lempeästi hänen tiukasta syleilyotteestaan ja pyyhkäisin tuulenviemät hiussortuvat hänen entistä vaaleammilta, surullisilta kasvoiltaan. Kohdistin mieleni lukemattomia kysymyksiä heijastavan katseeni äitiini, suoraan hänen keltaisiin silmiinsä.
”Varoittamaan mistä?”, kysyin aidosti hämilläni. ”Miten muka voisin kuolla täällä, tässä kauniissa ja rauhallisessa paikassa?” Valesca nosti viileän sormensa huulilleni ja päästi, hiljaisen, rauhoittavan vihellyksen.
”Ei välitetä siitä nyt Valerie.”, hän kehotti. ”Sen sijaa tanssisimmeko nyt tällä vihreällä nurmella, tuntisimme pehmeän maan paljaiden jalkojemme alla?”
Nyt en ymmärtänyt lainkaan mitä äidilläni oli tekeillään. Mikä ihme häneen on mennyt! ajattelin kummastuneesti. Kaikista kysymyksistäni huolimatta en saanut sanaakaan suustani, kun äitini jo veti minut pehmeälle, paksulle ruohomatolle ja tarttui kiinni toiseenkin käteeni.
Hän katsoi minua silmiin murheellisen helpottuneisuuden syövyttämin katsein ja, kun me molemmat tunsimme lempeän tuulen yltyvän, hän veti minut mukaansa sulavan tanssinsa kiemuroihin. Tunsin lähes nousevani ilmaan viiman kuljettaessa meitä ja kohottaessa hameeni helmaa. Kaikki ympärillämme tuntui niin helpolta kaikenlaisten puunlehtien ja pehmeiden kukintojen pyörteillessä ympärillämme, kuin seuraten ja matkien mutkikkaita, yliluonnollisia askeleitamme.
Sitten koko tunnelmaan ja tilanteeseen täysin kuulumattomana tekijänä tunsin polttavan kuuman kosketuksen käsivarressani. En voinut muuta, kuin kiljaista tuskasta, jota en olisi kuolemattoman elämäni aikana koskaan uskonut tuntevani. Se oli jotain sellaista, mitä kukaan tässä maailmassa ei olisi kestänyt lainkaan, ei sellaista kuumuutta, ei sellaista poltetta. Heittäydyin poltteen tuomasta tuskasta irti äitini viileiltä käsivarsilta ja rojahdin pehmeälle ruohikolle hameeni äkkiä syttyessä vinhasti roihuaviin lieskoihin. Hitaasti tuskanparahdusteni saattelemana sain nostettua kasvoni korkeuksiin, aina äitini lähenevän vartalon ylitsekin.
”Niin tyttäreni, sinä siis näytät oivaltaneesi sen.”, hän kehräsi ivallisesti. ”Emme voi elää auringossa, se on yksinkertaisesti mahdotonta. No, nythän sinä sen tiedät, pala tyttäreni, pala!”
Tunsin tulen tarttuvan tuskallisen hitaasti vaaleaan ihooni ja näin sen ensin tummuvan ja sitten hitaasti murenevan pieniksi, harmaiksi riekaleiksi, jotka sitten nousivat höyhenten lailla hitaasti minua ympäröivään pyörretuuleen. Pala palalta näin elämäni katoavan hitaasti maailmasta, tätäkö siis olin halunnut? Oliko kuolemattomuuteni pelkkää auringonpelkoa, pelkkää verennälkäistä riistoa? Tunsin viimeisienkin ajatusteni kaikkoavan roihuavan kuoleman noustessa kaulalleni ja sytyttävän tummat, kauniit hiukseni ahnailla kourillaan kuolemankatkuiseen liekkiin äitini ivallisesti virnistävän hahmon kohotessa päälleni. Tätäkö siis on kuolema? Ei, tätä on elämä!
********
Tunsin kevyen, hellän kosketuksen paljaalla, valkealla olkapäälläni ja välittömästi herätessäni huomasin tummanpunaisen peittoni luisuneen pois ylävartaloni päältä ja sen silkkihapsisen kuvioinnin roikkuvan nyt kiinni viileässä kivilattiassa. Tiesin, että mitään vaaraa ei olisi odotettavissa, en lainkaan hätäillyt noustessani hitaasti vuoteeltani ja pukiessani kullanvärisiä suojuksia vaaleiden rintojeni peitoksi saati sitten kiinnittäessäni pitkää, tummanpunaista mekkoani solakan alavartaloni peitoksi, niin että vyötäröni ja rintojeni väliin jäi sopivan verran paljasta, moitteettoman sileää ihoani.
”Valerie, me lähdemme.”, kuulin äitini sanovan tiukasti nostaessani pitkää kangasta vartaloni peitoksi peilin edessä. ”Tiedätkö millainen yö tuolla ulkona on?” Pudistin päätäni itsekseni, kääntymättä lainkaan katsomaan äitiäni. Ihmettelinkin miksi ihmeessä hän oli tullut tähän aikaan herättämään minut, juuri nyt, kun auringon, tuon tuntemattoman tulipallon aamunsäteet olivat piakkoin laskeutumassa maanpinnalle.
Odotin Valescan vastaavan omaan kysymykseensä ja valaisevan minua omalla tiedollaan, mutta vielä viimeistellessäni vaatetustani, hän hieman väisti itse aloittamaansa aihetta ja antoi aihetta kiirehtiä.
”Siellä ei ole kohta yötä ollenkaan.”, äitini hoputti. ”Tunnen jo voimieni heikkenevän ja niin tunnet sinäkin pian.” En ollut koskaan nähnyt häntä noin tohkeissaan, hänhän on kuolematon, joten ajasta sen ei pitäisi olla kiinni. Ja vaikken pukenutkaan mitään mielessäni vellovista kysymyksistäni sanoiksi, tuskin mikään vastaus olisi ollutkaan kyllin kelvollinen tälle oudolle lähtöajankohdalle.
Astuimme ulos hautakammiostani ja äkkiä tunsin melkein vajoavani polvilleni säikähtäessäni sitä voimaa, jota tuo, yhä kaukana piilotteleva tulipallo lietsoi kaltaisiamme vastaan. Kuitenkin sain puhtia siitä, miten helponnäköisesti äitini kesti tämän kaiken ja suljin ruumiissani vellovan kivuliaan, pisteliään tuntemuksen pois mielestäni. Kirosin mielessäni tätä sairaalloista heikkoutta ikuisessa ruumiissani, jonka kenties tietämättään aiheutti jokin, jota ei pystyisi mitenkään, koskaan tuhoamaan.
Tumma, kitukasvuinen ruohomatto allamme kihisi nahkasaappaittemme alla, kun poikkesimme kivetyltä maalta sivupolulle, jota seurasimme aina sysipimeän metsäalueen halki. Tunsin kaikenlaisten lähistöllä olevien yöeläinten sydämissä potevan kauhuntunteen niiden yrittäessä paeta minne muualle tahansa. Helposti olisin voinut taivuttaa nuo pikkusieluiset tahtoni alaiseksi, mutta tuskin minulla olisi mitään käyttöä säärtäni vasten vikisevälle palvelijalle juuri nyt. Välillä kuulin korvia raastavien, kammottavien rääkäisyjen kuorolaulun, jota säestävä lehtien kahina antoi minun ymmärtää lintuparven lentoon lehahtamisesta. Tämä metsä oli, kuin omani. Saatoin helposti, vain lyhyellä ajatuksenkeskittämisellä, häätää viimeisetkin rippeet lähistöllä värisevistä eläinparoista ryntäämään peloissaan haluamaani suuntaan. Toisaalta saatoin myös saada metsän elämään entistäkin vilkkaammin, saada heikkomieliset elukat tuntemaan itsensä suojatuiksi, pelottomiksi.
Ei mennyt kauaakaan, kun metsä loppui ja edessämme avautui pieni peltoaukeama yötuulessa hulmuavine viljankorsineen. Välittömästi kuulin nopeasti lähestyvien hevosten tuottaman äänen, niiden luisten kavioiden tömähtäessä kovaan, pikkukiviseen maahan. Tähyilin silmäni yössä kimmeltäen pellon vastakkaiseen laitaan, josta ääni kantautui.
Ensin erotin tarkasti vain sen, mitä jatkuvasti hiipuva kuu antoi minun nähdä, mutta suuren hahmon lähestyessä pellon keskustaa yön Hohtava herra hääti valoansa peittävät pilvet edestään ja antoi minun ihastella täysin siemauksin tuota vaaleankaunista tekelettä.
Suuret nelipyöräiset vaunut pysähtyivät ääntäkään päästämättä eteeni. Olin niin lumoutunut tästä puhtaankauniista, kahden lihattoman hevosen vetämästä ajoneuvosta, että tuskin huomasin vaunuun kurottanutta äitiäni, jonka kuiskuttava, pehmeä ääni antoi lumoavien sanojensa takertua tiukasti vaunun näkymättömään olemukseen. .
Vaikka vaunun ulkoisesta olemuksesta sitä ei helposti voinut päätelläkään, se tuntui todella vahvalta ja kestävältä. Sen kummankin kyljen seinät oli rakennettu, kuin kahdesta, isosta kylkiluuparista, joista toiset avautuivat ohuiksi oviksi. Seinän muodostavien luiden raosta näin, että koko vaunun alaosa oli, kuin yksi, yhtenäinen selkäranka, josta levittäytyvät, pitkät luut muodostivat rakennelman pohjan. Koko vaunu kohti himmeänvalkoista, kuluneen luun sävyistä hohdetta, joka ulottui sitä vetäviin luurankoratsuihin. Lopulta äitini täytyi suurin piirtein kiskaista minutkin sisälle vaunuun, että saatoimme jatkaa matkaamme. Jatkaa matkaamme luurankohevosten vetämässä luurakenteisessa vaunussa, jota ei ohjannut kukaan.
********
Äitini ja minä seisoimme sileistä, leveistä kivistä tehdyn pihatien alkupäässä sen reunoilta alkavan rehevän ja paksun ruohikon kimmeltäessä aavemaisenkauniina, kosteana himmeässä kuunvalossa. Tunsin äitini hennon kosketuksen paljaalla olkapäälläni ja käännyin katsomaan häntä kiinteästi silmiin nähdäkseni hänen hymyilevän lämpimän ylpeyden leiskuessa hänen huuliltansa. Hitaasti, arasti avasin kuivan suuni ja tunsin yhtäkkisen, polttavan verenjanon mielessäni ruumiissani vellovasta vapinan alusta puhumattakaan.
”Äiti, tunnen janoni yltyvän.”, sanoin hiljaa, pyyteettömästi haluamatta puhkaista tuota ilonkuplaa äidissäni. ”Kehoni vapisee sisältäpäin, se vaatii minun ravitsevan itseäni.” Äitini hymähti hyväksyvästi kuunvalossa välkehtivät, tummanpunaiset huulet yhä koko ajan levenevässä hymyssä.
”Tyttäreni, et sitten voi arvatakaan miten mieluisasti olemme vastanneet haluihisi.”
Tuntui, kuin olisimme vasta äsken astuneet vaunustamme. Muistan, että olin katsonut kivitietä eteenpäin näkemättä lainkaan minkäänlaisia rakennelmia tai maisemanmuutoksia. Kuitenkin nyt, vain parin minuutin kävelemisen aikana olimme siirtyneet yhtäkkiä laajan, kauniin pihan edustalle vain kirkkaan, valkean aidan erottaessa meidän noista rehevistä, vaaleanpunakukintoisista puista, joiden sileän kirkkaat rungot kimmelsivät kutsuvankauniisti aidan toiselta puolen.
Kauniiden puiden ja pensaiden takana siinsi valtava, kirkkaan vaalea kirkkorakennus suuri, auringonvaloa hohkava kultavaakuna keltaisen tulipallon valossa kylpien. Jotenkin tiesin sen vaikken sitä koskaan ollut nähnytkään, tuo oli se ainut asia, jota meidän tuli pelätä. Ainaiseen pimeyteen, tylsään harmauteen tottuneet silmäni yrittivät epätoivoisesti saada minut sulkemaan itsensä ja tuijottaessani kiinteästi tuota suurta Pääpaholaista, tunsin mustien, väsyneiden timanttieni alkavan kirvellä ja polttaa kivuliaasti tottumattomina tuohon tuskallisen lämpimään valoon. Mutta miten se on mahdollista! Miten maailmakaikkeuden suurin voima heitti säteitänsä vain tuon matalan puuaidan sisäpuolelle. Tässä näin sen valtavan eron näiden kahden maailman välillä. Pimeän ja kirkkaan. Ruman ja kauniin.
Silmänurkastani näin äitini vilkaisevan minua hymyssä suin. Jouduin vetämään katseeni pois auringosta, edes kuolemattoman vampyyrin voimillani en pystynyt vastaamaan sen tulikuumaan tuijotukseen kauaakaan. Ja nyt katsoessani äitiäni lepuuttamassa kättänsä tuon valkean portin päällyslaudan lappeella, ihmettelin vaikuttiko tämä kaikki häneen lainkaan hänen hitaasti kiertäessä notkeat sormensa laudan ympärille ja työntävän portin helposti auki sen päästämättä aluksi ääntäkään. Mutta sitten sen auetessa jyrkästi sisälle päin, näin sen sileän, valkean maalin rapistuvan ja putoavan kulutettuna nyt mustuneelle, kuolleelle nurmimatolle portin päästäessä nyt korvia raastavan inahduksen samalla puun lahotessa ja täyttyvän lukemattomilla, limaisilla toukilla ja madoilla.
Pystyin vain tuijottamaan suoraan eteeni kaiken äkkiä rapistuessa silmissäni joksikin kuolleeksi vastikkeeksi. Tunsin äitini lempeän kosketuksen kämmenelläni hänen taluttaessa minut portista pihamaalle, joka oli vielä pari hetkeä sitten ollut oikea elämän vertauskuva, juuri sellainen millaiseksi olin todellisen elämän kuvitellutkin.
Nyt astellessani yhä jatkuvaa kivipolkua eteenpäin näin kaiken muuttuvan, näin maailman, jossa oikeasti elin ja johon oikeasti kuuluin. Kirkkaat, vaaleanpunaiset puiden kukinnot irtosivat ääntäkään päästämättä oksiltansa ja aloittivat pitkän, tuskallisen kulun läpi väistämättömän ajanvirran niiden tummuessa sekunti sekunnilta yhä kuolleenomaisemmiksi ja lopulta laskeutuessa maahan pelkkinä tunnistamattomina, mädänneinä kasoina. Joka askeleellani ruohikko vieressäni syttyi hetkellisesti kuluttavaan tuhonliekkiinsä sen kuumuuden hohkaessa paljaaseen selkääni tukahduttavasti.
Nyt seisoessamme tuon suuren kirkon massiivisilla etuporteilla, näin sen murenevan ajan kuluttamana jättäen jäljelle paljaalla silmällä nähtävän, surullisen näyn. Sen valkea kiviaines hajosi paikoitellen vain pieneksi tomuksi, jonka jättämien rakojen kohdilta jättimäiset, verestä mustat, piikit lävistivät seinän sisältäpäin muuttaen koko rakennelman ulkonäön kaoottisen irvokkaaksi. Näin miten suuret verimassat rikkoivat hienot ikkunat mosaiikkilasimaalauksineen ja myrskysivät tiensä väkisinkin ulos vapauteen saastuttaen pahuudellaan viimeisetkin rippeet rehevästä ruohikosta.
Hitaasti näin kaiken turmeltuvan silmieni edessä ja katsoessani ylös, kirkontornin huippuun sen ennen niin kirkkaankultainen kuvio oli vääntynyt epämääräiseen asentoon ja tummunut kaiken muun lailla. Enää ei auringonvalo paistanut, ei valaissut, ei polttanut, ei luonut elämää. Jäljellä oli enää vain mustaa, mädännyttä maastoa, jonka niljaisella maaperällä kimmelsi matoisista, lahoista puista ja kirkosta vuotanut hurme.
Tunsin äitini notkeat sormet olkapäälläni, niiden ote oli päättäväisen tiukka, melkein tuskallinen, mutta silti seisoin vain hiljaa paikallani, kuin odottaen jonkinlaista merkkiä. Kohta äitini otettua ensimmäisen askeleensa minä seurasin häntä puolisokeasti kohti irvokkaan pahuudenpesän turmeltuneita, lahonneita portteja.
********
Nyt suuren, leveän keskikäytävän monine, pitkine ja lahonneine penkkiriveineen avautuessa eteeni katsahdin äitiini aran kysyvästi, mutta hänen nyt vakavoituneesta ilmeestään en saanut lainkaan apua mietteisiini. Tämä kaikki oli minulle niin uutta, kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja näiden kuolemattomuudentäytteisten elinvuosieni aikana olin tottunut vain ja ainoastaan kaikkeen pysyvään, muuttumattomaan. Hitaasti aloin ottaa yhä tottuneempia askelia pitkien luurankosotureiden seistessä selkä suorana käytävän sivulla moitteettomassa, juhlallisessa rivissä, kuin muodostaen minulle jonkinlaisen kunniasaattueen. Hitaasti näin eturivin penkkiriveissä istuvien hahmojen nousevan pehmeänhiljaisesti seisomaan.
Ihastellessani tätä suurenmoisen tummaa rakennusta en välittänyt enää mistään muusta. Korkeat, kiviset parvet ylätasanteella ammottivat tyhjyyttään ja monesta kohtaa niiden ikivanha rakennuskivi oli pettänyt jättäen moniin kohtiin alhaaltapäin nähtäviä, lohkeamia ja aukkoja.
Kuitenkin koko ylätasanteen huomion valtasi itselleen valtavat, tummakultaiset urut, jonka monet kymmenet pillit värähtelivät hiljalleen matalan, mitäänsanomattoman sävelmän soidessa lähes huomaamattomasti, kaiuttomasti. Monet murtuneet holvikaaret katon rajassa eivät kuuluttaneet ilmoille ääntäkään niiden hädin tuskin pystyessä pitelemään vaarallisennäköisesti murtunutta kattoa, jonka pitkät halkeamat olivat pirstoneet suuren, tummasävyisen, taidokkaan kattomaalauksen iäksi.
Äkkiä kaksi lihatonta soturia ristivät pitkät, kuluneet keihäänsä eteeni odottamattoman nopeasti estäen pääsyni eteenpäin. Tiesin, että olisin helposti voinut vain yksinkertaisesti muutamalla sanalla saada niiden luut murenemaan niiden yhä seistessä paikoillaan, mutta tässä oli jotain muuta, minkä takia vain käänsin katseeni äitiini, jonka surullisen mustan mekon helma oli viistänyt käytävän lattiaa pitkin vierelläni koko matkan.
”Mene vain Valerie.”, hän kehotti. ”Sinulla ei ole mitään varottavaa tässä paikassa, tänä yönä sinut vihitään.” Vihitään? Tämän sanottuaan näin äitini katoavan äkillisesti viereltäni ja eturivin hahmojen kääntävän vaaleaihoiset kasvonsa minuun. Vampyyrejä! Meidän sisarkuntamme jäseniä, kaikki lahmialaisnaisia punamustine huulineen ja kauniine kasvonpiirteineen.
Itsevarmuuden leiskahtaessa mielessäni veren lailla työnsin hitaasti kämmenselilläni luurankosoturien keihään tieltäni ja astelin viimeistenkin penkkirivien ohi. Välittömästi eteeni avautui uskomattoman kaunis näky, näky, jota ei voinut nähdä kirkon oviltakaan vaikka sen valtava koko naulitsi katseeni itseensä ihailtavasti.
Sen viehkeään ilmeeseen veistetyt, kauniit naisen kasvot oli muotoiltu uskomattoman tarkasti ja aidosti, kuin taiteilija itse olisi ollut luovuttanut koko elämänsä ja sielunsa sen valmistamiseen. Ja patsaan silmät, nuo valtaisat katseenvangitsijat värähtelivät himmeässä valossa verenpunaisina. Suurelle patsaan kiviseen, muodokkaaseen vartaloon oli taiteilija veistänyt pitkän, vartalonmyötäisen mekon, jonka helmaa koristivat useat käärmekuvioiset kaiverrukset.
Väkisinkin valahdin polvilleni tämän kansalleni rakkaan symbolin edessä tuskin tuntemattakaan kipua polvieni tärähtäessä hameeni alla kovaan, mustaan kiviportaaseen. Hitaasti nostin pääni ylös ja katsoin suuren, syvän kivialtaan mustaan sisukseen. Naispatsas vartoi siis tätä allasta suurena tehtävänään, jollainen meillä kaikilla oli… Paitsi minulla. Ottamatta tukea mistään kohottauduin jaloilleni altaan yläpuolelle, jonka pohja kuitenkin syveni entisestään, kuin näköharhana samalla tuntiessani ohuen verivirran valuvan jalkojani pitkin hameeni alla. Kohta näin sen tummanpunaisen laskujoen juoksevan nahkasaappaan mustaa kärkeä pitkin ja pudoten tipoittain lattialle eteeni.
Sitten näin heidät kaikki edessäni. He kaikki seisoivat altaan vastakkaisella puolella ja pitelivät vakaasti käyriä, ohutteräisiä veitsiä ranteillansa silmät tiukasti kohdistettuina minuun. Heidän kaikkien kimmeltävän arvoitukselliset kasvonsa osoittivat minuun vuorollansa ystävällisesti yksikerrallaan ja sitten nähdessäni äitini, Valescan lempeät, hänen kadehdittavan kauniit silmänsä heidän joukossaan tunsin heti itseni yhdeksi heistä enemmän, kuin ikinä muulloin. Näin pienten, myrkynvihreiden roihujen syttyvän altaan reunoille kenenkään tekemättä elettäkään.
Mutta joukossa oli yksi, jonka täysin päinvastaisesta ulkonäöstä päätellen ei kuulunut joukkoon. Joku, jonka nähdessäni musta sydämeni roihahti lähes mustien silmieni veroiseen, kirkkaaseen liekkiin. Phalacin punaiset pedonsilmät loistivat omieni tavalla. Tuo taitava, harmaakarvainen ja irvokaskasvoinen Necrarch-vampyyri oli opettanut minulle alkeet nekromantiaan, hän oli auttanut minua löytämään sen tumman kipinän itsestäni ja nyt hän oli täällä luonani vuodattamassa elämännestettään hyväkseni.
Kaikki äänet pakenivat tästä kirotusta paikasta. Yksikään tuulenvire ei ujeltanut rakenteissa, minkäänlainen rapina ei häirinnyt riittiä. Sitten ne valtavat urut, ne tummankultaiset puhaltimet puhkesivat kirkkaaseen ääneensä johon jokaisen lahmialaisen kimeä lauluääni yhtyi muodostaen mahtavan, kaikuvan melodian ympärilleni. He lauloivat, he ylistivät ja yhteisen äänen noustessa huippuunsa he jokainen kiskaisivat äkkiä terävän veitsensä ihonsa läpi vapauttaen valtaisan verivirran, jonka yhtynyt punainen juova laskeutui nopeantasaisesti mustan altaan päättymätöntä pohjaa kohti.
Yhtä aikaa he kaikki veivät veitsensä pois iholtansa ja kääntyivät katsomaan suurta naispatsasta Sitä, jonka äsken hehkuvat punaiset silmät vuodattivat nyt osan loisteestaan veren punertamaan altaaseen edessään.
Jokainen heistä näytti väsyneeltä ja ruhjoutuneelta, mutta ylpeyden liikkumaton naamio ei silti väistynyt heidän vaaleankauniilta kasvoiltaan. Näin jokaisen mielessä myllertävän tuskanpyörteen syövän heitä sisältäpäin ja katsoin äitiini ja hänen vieressään seisovaan Necrarchiin. He tuijottivat ilmeettöminä minua, he nyökkäsivät minulle.
Laskin vaaleat, sisäisen paloni tahdosta vapisevat käteni lanteilleni ja tartuin kiinni hameeni vyötäröön. Hitaasti annoin pitkän, tummanpunaisen hameeni valahtaa alas nilkkoihini ja tunsin nyt kylmän tuulen puhaltavan vasten paljasta kehoani. Tartuin tiukasti kultaiseen rintasuojukseeni ja avasin sitä kannattelevat lenkit. Kuulin kaikuvan äänen sen pudotessa maahan hameeni vierelle.
He kaikki tuijottivat yhä minua. Alastonta vartaloani myrkynvihreiden, pienten roihujen lepattavassa valossa. He näkivät paljaat, notkeat, kuolonvalkeat jäseneni astellessani vain lähes polvitaipeeseeni ulottuvat nahkasaappaani jaloissani kohti pohjatonta, tummanpunaisen hurmeen täyttämään allasta. Häpeilemättä kahmaisin kämmenelläni verta etumukselleni sen lentäessä tuulen tuivertaman ilman halki valkeiden rintojeni päälle ja kohdatessa koko vampyyrijoukon vaalean ihon.
Tämän tunteen muistaisin koko elämäni ajan, koko sen loppumattoman ajan, jona surmaisin joka kerta viholliseni, jona kasvattaisin sukumme valtaa. Kaikki kuolevaiset tulisivat tuntemaan minut yönkertomuksissa, näkemään minut unissansa, tuntemaan hampaani kurkullansa. Upotin muodokkaan sääreni tyyneen verialtaaseen ja annoin vampyyrinluontoni johdattaa minua pedon vaistojeni vauhdittaessa hurmeisen vartaloni elämänlampeen. Tunsin kulmahampaideni kasvavan suussani, niiden tuoman verenjanon täyttävän mieleni. Hitaasti, nautittavan hitaasti laskeuduin aina vain alemmas.
Puhtaan valkea aita edessäni tuntui kutsuvan kotoisalta suljettuine portteineen. Kun sipaisin pehmeästi valkean, tasaisen maalipinnan peittämää lautaa melkein vaalean sormeni sulautuessa sen väriin. Matala puuportti ei päästänyt inahdustakaan, eikä sen edes soinut tekevän mitään ääntä ja rikkovan tätä lempeää tunnelmaa tarttuessani varmasti sen tukevaan lappeeseen ja kiskaistessani itseni kevyesti toiselle puolelle, pihalle.
Vehreät pensaat pihan sivustoilla reunustivat kauniisti tätä unenomaista maailmankolkkaa tummanpunaisine ruusukukintoineen astellessani kepeästi kohti edessäni nousevaa, myöskin kirkkaan valkeaa kirkkorakennusta, jonka huipulla komeilevan, suuren, kultaisen tunnuksen pinnasta alati heijastuva auringonvalo sai koko rakennuksen näyttämään jumalalliselta, se kuin kylpi Jumalan käsien kannattelemina.
Lähestyin tasaisen varmasti suuria kirkon puuovia, noita vankkoja, sileänkiiltäviä vartijoita suuri, tuntematon odotuksentunne mielessäni. Sitten kivitie loppui ja hitaasti laskeuduin niiaamalla portaiden juurelle mietteissäni. Kenelle tämä kaunis rakennus on oikeastaan pyhitettykään? Kenties luonnolle, hymähdin ihastellessani vehreää kasvustoa ympärilläni. Tai ehkä auringolle, mietin ja nostin katseeni suureen, kultaiseen vaakunaan kirkontornin huipulla, joka tuntui olevan tuon suuren taivaankappaleen ehdoton suosikki.
”Valerie.”, kuulin silkinpehmeän kutsun sivultani. Välittömästi mieleni vastauksettomat mietelmät karisivat pienten hiekanjyvien lailla maahan ympärilläni ja yhtyivät joka puolella pyörteilevään, lempeänlämpöiseen tuuleen.
Nopeasti käänsin pääni äänen suuntaan ja tunsin pienen, säikähtäneen henkäyksen tuottaman äännähdyksen lennähtävän kiiltävän mustilta huuliltani pakonomaisesti. Valesca-äitini seisoi viehkeästi puuhun puoliksi nojaten ja pitäen toista kättänsä pehmeästi oman reitensä valkealla, sileällä iholla.
”Äiti!”, huudahdin puoliksi säikähdyksestä ja puoliksi ihastuksesta. ”Mitä sinä täällä teet?” Hitaasti nousin seisomaan koko ajan silmäni kohdistettuina äitiini. Äkkiä Valesca irrotti otteensa vaaleanpunaisista kukinnoista hohtavasta puusta ja yhtäkkiä, lähes silmänräpäyksessä hän olikin jo kiinni minussa ja kuulin äkkinäisen, pelästyneen parkaisun kantautuvan hänen huuliltaan. Tunsin hänen paljaiden sääriensä kiertyvän pehmeästi tummanpunaisen, pitkän hameeni laskoksien raoista kohti omia jalkojani ja kohta tunsinkin äitini lempeän viileän ihon koskettavan omaani.
”Tyttäreni, luulin, että olit jo kuollut!”, äitini henkäisi murheellinen äidinrakkaus äänessään. ”Yritin päästä varoittamaan sinua… Mutta myöhästyin.” Irrottauduin lempeästi hänen tiukasta syleilyotteestaan ja pyyhkäisin tuulenviemät hiussortuvat hänen entistä vaaleammilta, surullisilta kasvoiltaan. Kohdistin mieleni lukemattomia kysymyksiä heijastavan katseeni äitiini, suoraan hänen keltaisiin silmiinsä.
”Varoittamaan mistä?”, kysyin aidosti hämilläni. ”Miten muka voisin kuolla täällä, tässä kauniissa ja rauhallisessa paikassa?” Valesca nosti viileän sormensa huulilleni ja päästi, hiljaisen, rauhoittavan vihellyksen.
”Ei välitetä siitä nyt Valerie.”, hän kehotti. ”Sen sijaa tanssisimmeko nyt tällä vihreällä nurmella, tuntisimme pehmeän maan paljaiden jalkojemme alla?”
Nyt en ymmärtänyt lainkaan mitä äidilläni oli tekeillään. Mikä ihme häneen on mennyt! ajattelin kummastuneesti. Kaikista kysymyksistäni huolimatta en saanut sanaakaan suustani, kun äitini jo veti minut pehmeälle, paksulle ruohomatolle ja tarttui kiinni toiseenkin käteeni.
Hän katsoi minua silmiin murheellisen helpottuneisuuden syövyttämin katsein ja, kun me molemmat tunsimme lempeän tuulen yltyvän, hän veti minut mukaansa sulavan tanssinsa kiemuroihin. Tunsin lähes nousevani ilmaan viiman kuljettaessa meitä ja kohottaessa hameeni helmaa. Kaikki ympärillämme tuntui niin helpolta kaikenlaisten puunlehtien ja pehmeiden kukintojen pyörteillessä ympärillämme, kuin seuraten ja matkien mutkikkaita, yliluonnollisia askeleitamme.
Sitten koko tunnelmaan ja tilanteeseen täysin kuulumattomana tekijänä tunsin polttavan kuuman kosketuksen käsivarressani. En voinut muuta, kuin kiljaista tuskasta, jota en olisi kuolemattoman elämäni aikana koskaan uskonut tuntevani. Se oli jotain sellaista, mitä kukaan tässä maailmassa ei olisi kestänyt lainkaan, ei sellaista kuumuutta, ei sellaista poltetta. Heittäydyin poltteen tuomasta tuskasta irti äitini viileiltä käsivarsilta ja rojahdin pehmeälle ruohikolle hameeni äkkiä syttyessä vinhasti roihuaviin lieskoihin. Hitaasti tuskanparahdusteni saattelemana sain nostettua kasvoni korkeuksiin, aina äitini lähenevän vartalon ylitsekin.
”Niin tyttäreni, sinä siis näytät oivaltaneesi sen.”, hän kehräsi ivallisesti. ”Emme voi elää auringossa, se on yksinkertaisesti mahdotonta. No, nythän sinä sen tiedät, pala tyttäreni, pala!”
Tunsin tulen tarttuvan tuskallisen hitaasti vaaleaan ihooni ja näin sen ensin tummuvan ja sitten hitaasti murenevan pieniksi, harmaiksi riekaleiksi, jotka sitten nousivat höyhenten lailla hitaasti minua ympäröivään pyörretuuleen. Pala palalta näin elämäni katoavan hitaasti maailmasta, tätäkö siis olin halunnut? Oliko kuolemattomuuteni pelkkää auringonpelkoa, pelkkää verennälkäistä riistoa? Tunsin viimeisienkin ajatusteni kaikkoavan roihuavan kuoleman noustessa kaulalleni ja sytyttävän tummat, kauniit hiukseni ahnailla kourillaan kuolemankatkuiseen liekkiin äitini ivallisesti virnistävän hahmon kohotessa päälleni. Tätäkö siis on kuolema? Ei, tätä on elämä!
********
Tunsin kevyen, hellän kosketuksen paljaalla, valkealla olkapäälläni ja välittömästi herätessäni huomasin tummanpunaisen peittoni luisuneen pois ylävartaloni päältä ja sen silkkihapsisen kuvioinnin roikkuvan nyt kiinni viileässä kivilattiassa. Tiesin, että mitään vaaraa ei olisi odotettavissa, en lainkaan hätäillyt noustessani hitaasti vuoteeltani ja pukiessani kullanvärisiä suojuksia vaaleiden rintojeni peitoksi saati sitten kiinnittäessäni pitkää, tummanpunaista mekkoani solakan alavartaloni peitoksi, niin että vyötäröni ja rintojeni väliin jäi sopivan verran paljasta, moitteettoman sileää ihoani.
”Valerie, me lähdemme.”, kuulin äitini sanovan tiukasti nostaessani pitkää kangasta vartaloni peitoksi peilin edessä. ”Tiedätkö millainen yö tuolla ulkona on?” Pudistin päätäni itsekseni, kääntymättä lainkaan katsomaan äitiäni. Ihmettelinkin miksi ihmeessä hän oli tullut tähän aikaan herättämään minut, juuri nyt, kun auringon, tuon tuntemattoman tulipallon aamunsäteet olivat piakkoin laskeutumassa maanpinnalle.
Odotin Valescan vastaavan omaan kysymykseensä ja valaisevan minua omalla tiedollaan, mutta vielä viimeistellessäni vaatetustani, hän hieman väisti itse aloittamaansa aihetta ja antoi aihetta kiirehtiä.
”Siellä ei ole kohta yötä ollenkaan.”, äitini hoputti. ”Tunnen jo voimieni heikkenevän ja niin tunnet sinäkin pian.” En ollut koskaan nähnyt häntä noin tohkeissaan, hänhän on kuolematon, joten ajasta sen ei pitäisi olla kiinni. Ja vaikken pukenutkaan mitään mielessäni vellovista kysymyksistäni sanoiksi, tuskin mikään vastaus olisi ollutkaan kyllin kelvollinen tälle oudolle lähtöajankohdalle.
Astuimme ulos hautakammiostani ja äkkiä tunsin melkein vajoavani polvilleni säikähtäessäni sitä voimaa, jota tuo, yhä kaukana piilotteleva tulipallo lietsoi kaltaisiamme vastaan. Kuitenkin sain puhtia siitä, miten helponnäköisesti äitini kesti tämän kaiken ja suljin ruumiissani vellovan kivuliaan, pisteliään tuntemuksen pois mielestäni. Kirosin mielessäni tätä sairaalloista heikkoutta ikuisessa ruumiissani, jonka kenties tietämättään aiheutti jokin, jota ei pystyisi mitenkään, koskaan tuhoamaan.
Tumma, kitukasvuinen ruohomatto allamme kihisi nahkasaappaittemme alla, kun poikkesimme kivetyltä maalta sivupolulle, jota seurasimme aina sysipimeän metsäalueen halki. Tunsin kaikenlaisten lähistöllä olevien yöeläinten sydämissä potevan kauhuntunteen niiden yrittäessä paeta minne muualle tahansa. Helposti olisin voinut taivuttaa nuo pikkusieluiset tahtoni alaiseksi, mutta tuskin minulla olisi mitään käyttöä säärtäni vasten vikisevälle palvelijalle juuri nyt. Välillä kuulin korvia raastavien, kammottavien rääkäisyjen kuorolaulun, jota säestävä lehtien kahina antoi minun ymmärtää lintuparven lentoon lehahtamisesta. Tämä metsä oli, kuin omani. Saatoin helposti, vain lyhyellä ajatuksenkeskittämisellä, häätää viimeisetkin rippeet lähistöllä värisevistä eläinparoista ryntäämään peloissaan haluamaani suuntaan. Toisaalta saatoin myös saada metsän elämään entistäkin vilkkaammin, saada heikkomieliset elukat tuntemaan itsensä suojatuiksi, pelottomiksi.
Ei mennyt kauaakaan, kun metsä loppui ja edessämme avautui pieni peltoaukeama yötuulessa hulmuavine viljankorsineen. Välittömästi kuulin nopeasti lähestyvien hevosten tuottaman äänen, niiden luisten kavioiden tömähtäessä kovaan, pikkukiviseen maahan. Tähyilin silmäni yössä kimmeltäen pellon vastakkaiseen laitaan, josta ääni kantautui.
Ensin erotin tarkasti vain sen, mitä jatkuvasti hiipuva kuu antoi minun nähdä, mutta suuren hahmon lähestyessä pellon keskustaa yön Hohtava herra hääti valoansa peittävät pilvet edestään ja antoi minun ihastella täysin siemauksin tuota vaaleankaunista tekelettä.
Suuret nelipyöräiset vaunut pysähtyivät ääntäkään päästämättä eteeni. Olin niin lumoutunut tästä puhtaankauniista, kahden lihattoman hevosen vetämästä ajoneuvosta, että tuskin huomasin vaunuun kurottanutta äitiäni, jonka kuiskuttava, pehmeä ääni antoi lumoavien sanojensa takertua tiukasti vaunun näkymättömään olemukseen. .
Vaikka vaunun ulkoisesta olemuksesta sitä ei helposti voinut päätelläkään, se tuntui todella vahvalta ja kestävältä. Sen kummankin kyljen seinät oli rakennettu, kuin kahdesta, isosta kylkiluuparista, joista toiset avautuivat ohuiksi oviksi. Seinän muodostavien luiden raosta näin, että koko vaunun alaosa oli, kuin yksi, yhtenäinen selkäranka, josta levittäytyvät, pitkät luut muodostivat rakennelman pohjan. Koko vaunu kohti himmeänvalkoista, kuluneen luun sävyistä hohdetta, joka ulottui sitä vetäviin luurankoratsuihin. Lopulta äitini täytyi suurin piirtein kiskaista minutkin sisälle vaunuun, että saatoimme jatkaa matkaamme. Jatkaa matkaamme luurankohevosten vetämässä luurakenteisessa vaunussa, jota ei ohjannut kukaan.
********
Äitini ja minä seisoimme sileistä, leveistä kivistä tehdyn pihatien alkupäässä sen reunoilta alkavan rehevän ja paksun ruohikon kimmeltäessä aavemaisenkauniina, kosteana himmeässä kuunvalossa. Tunsin äitini hennon kosketuksen paljaalla olkapäälläni ja käännyin katsomaan häntä kiinteästi silmiin nähdäkseni hänen hymyilevän lämpimän ylpeyden leiskuessa hänen huuliltansa. Hitaasti, arasti avasin kuivan suuni ja tunsin yhtäkkisen, polttavan verenjanon mielessäni ruumiissani vellovasta vapinan alusta puhumattakaan.
”Äiti, tunnen janoni yltyvän.”, sanoin hiljaa, pyyteettömästi haluamatta puhkaista tuota ilonkuplaa äidissäni. ”Kehoni vapisee sisältäpäin, se vaatii minun ravitsevan itseäni.” Äitini hymähti hyväksyvästi kuunvalossa välkehtivät, tummanpunaiset huulet yhä koko ajan levenevässä hymyssä.
”Tyttäreni, et sitten voi arvatakaan miten mieluisasti olemme vastanneet haluihisi.”
Tuntui, kuin olisimme vasta äsken astuneet vaunustamme. Muistan, että olin katsonut kivitietä eteenpäin näkemättä lainkaan minkäänlaisia rakennelmia tai maisemanmuutoksia. Kuitenkin nyt, vain parin minuutin kävelemisen aikana olimme siirtyneet yhtäkkiä laajan, kauniin pihan edustalle vain kirkkaan, valkean aidan erottaessa meidän noista rehevistä, vaaleanpunakukintoisista puista, joiden sileän kirkkaat rungot kimmelsivät kutsuvankauniisti aidan toiselta puolen.
Kauniiden puiden ja pensaiden takana siinsi valtava, kirkkaan vaalea kirkkorakennus suuri, auringonvaloa hohkava kultavaakuna keltaisen tulipallon valossa kylpien. Jotenkin tiesin sen vaikken sitä koskaan ollut nähnytkään, tuo oli se ainut asia, jota meidän tuli pelätä. Ainaiseen pimeyteen, tylsään harmauteen tottuneet silmäni yrittivät epätoivoisesti saada minut sulkemaan itsensä ja tuijottaessani kiinteästi tuota suurta Pääpaholaista, tunsin mustien, väsyneiden timanttieni alkavan kirvellä ja polttaa kivuliaasti tottumattomina tuohon tuskallisen lämpimään valoon. Mutta miten se on mahdollista! Miten maailmakaikkeuden suurin voima heitti säteitänsä vain tuon matalan puuaidan sisäpuolelle. Tässä näin sen valtavan eron näiden kahden maailman välillä. Pimeän ja kirkkaan. Ruman ja kauniin.
Silmänurkastani näin äitini vilkaisevan minua hymyssä suin. Jouduin vetämään katseeni pois auringosta, edes kuolemattoman vampyyrin voimillani en pystynyt vastaamaan sen tulikuumaan tuijotukseen kauaakaan. Ja nyt katsoessani äitiäni lepuuttamassa kättänsä tuon valkean portin päällyslaudan lappeella, ihmettelin vaikuttiko tämä kaikki häneen lainkaan hänen hitaasti kiertäessä notkeat sormensa laudan ympärille ja työntävän portin helposti auki sen päästämättä aluksi ääntäkään. Mutta sitten sen auetessa jyrkästi sisälle päin, näin sen sileän, valkean maalin rapistuvan ja putoavan kulutettuna nyt mustuneelle, kuolleelle nurmimatolle portin päästäessä nyt korvia raastavan inahduksen samalla puun lahotessa ja täyttyvän lukemattomilla, limaisilla toukilla ja madoilla.
Pystyin vain tuijottamaan suoraan eteeni kaiken äkkiä rapistuessa silmissäni joksikin kuolleeksi vastikkeeksi. Tunsin äitini lempeän kosketuksen kämmenelläni hänen taluttaessa minut portista pihamaalle, joka oli vielä pari hetkeä sitten ollut oikea elämän vertauskuva, juuri sellainen millaiseksi olin todellisen elämän kuvitellutkin.
Nyt astellessani yhä jatkuvaa kivipolkua eteenpäin näin kaiken muuttuvan, näin maailman, jossa oikeasti elin ja johon oikeasti kuuluin. Kirkkaat, vaaleanpunaiset puiden kukinnot irtosivat ääntäkään päästämättä oksiltansa ja aloittivat pitkän, tuskallisen kulun läpi väistämättömän ajanvirran niiden tummuessa sekunti sekunnilta yhä kuolleenomaisemmiksi ja lopulta laskeutuessa maahan pelkkinä tunnistamattomina, mädänneinä kasoina. Joka askeleellani ruohikko vieressäni syttyi hetkellisesti kuluttavaan tuhonliekkiinsä sen kuumuuden hohkaessa paljaaseen selkääni tukahduttavasti.
Nyt seisoessamme tuon suuren kirkon massiivisilla etuporteilla, näin sen murenevan ajan kuluttamana jättäen jäljelle paljaalla silmällä nähtävän, surullisen näyn. Sen valkea kiviaines hajosi paikoitellen vain pieneksi tomuksi, jonka jättämien rakojen kohdilta jättimäiset, verestä mustat, piikit lävistivät seinän sisältäpäin muuttaen koko rakennelman ulkonäön kaoottisen irvokkaaksi. Näin miten suuret verimassat rikkoivat hienot ikkunat mosaiikkilasimaalauksineen ja myrskysivät tiensä väkisinkin ulos vapauteen saastuttaen pahuudellaan viimeisetkin rippeet rehevästä ruohikosta.
Hitaasti näin kaiken turmeltuvan silmieni edessä ja katsoessani ylös, kirkontornin huippuun sen ennen niin kirkkaankultainen kuvio oli vääntynyt epämääräiseen asentoon ja tummunut kaiken muun lailla. Enää ei auringonvalo paistanut, ei valaissut, ei polttanut, ei luonut elämää. Jäljellä oli enää vain mustaa, mädännyttä maastoa, jonka niljaisella maaperällä kimmelsi matoisista, lahoista puista ja kirkosta vuotanut hurme.
Tunsin äitini notkeat sormet olkapäälläni, niiden ote oli päättäväisen tiukka, melkein tuskallinen, mutta silti seisoin vain hiljaa paikallani, kuin odottaen jonkinlaista merkkiä. Kohta äitini otettua ensimmäisen askeleensa minä seurasin häntä puolisokeasti kohti irvokkaan pahuudenpesän turmeltuneita, lahonneita portteja.
********
Nyt suuren, leveän keskikäytävän monine, pitkine ja lahonneine penkkiriveineen avautuessa eteeni katsahdin äitiini aran kysyvästi, mutta hänen nyt vakavoituneesta ilmeestään en saanut lainkaan apua mietteisiini. Tämä kaikki oli minulle niin uutta, kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja näiden kuolemattomuudentäytteisten elinvuosieni aikana olin tottunut vain ja ainoastaan kaikkeen pysyvään, muuttumattomaan. Hitaasti aloin ottaa yhä tottuneempia askelia pitkien luurankosotureiden seistessä selkä suorana käytävän sivulla moitteettomassa, juhlallisessa rivissä, kuin muodostaen minulle jonkinlaisen kunniasaattueen. Hitaasti näin eturivin penkkiriveissä istuvien hahmojen nousevan pehmeänhiljaisesti seisomaan.
Ihastellessani tätä suurenmoisen tummaa rakennusta en välittänyt enää mistään muusta. Korkeat, kiviset parvet ylätasanteella ammottivat tyhjyyttään ja monesta kohtaa niiden ikivanha rakennuskivi oli pettänyt jättäen moniin kohtiin alhaaltapäin nähtäviä, lohkeamia ja aukkoja.
Kuitenkin koko ylätasanteen huomion valtasi itselleen valtavat, tummakultaiset urut, jonka monet kymmenet pillit värähtelivät hiljalleen matalan, mitäänsanomattoman sävelmän soidessa lähes huomaamattomasti, kaiuttomasti. Monet murtuneet holvikaaret katon rajassa eivät kuuluttaneet ilmoille ääntäkään niiden hädin tuskin pystyessä pitelemään vaarallisennäköisesti murtunutta kattoa, jonka pitkät halkeamat olivat pirstoneet suuren, tummasävyisen, taidokkaan kattomaalauksen iäksi.
Äkkiä kaksi lihatonta soturia ristivät pitkät, kuluneet keihäänsä eteeni odottamattoman nopeasti estäen pääsyni eteenpäin. Tiesin, että olisin helposti voinut vain yksinkertaisesti muutamalla sanalla saada niiden luut murenemaan niiden yhä seistessä paikoillaan, mutta tässä oli jotain muuta, minkä takia vain käänsin katseeni äitiini, jonka surullisen mustan mekon helma oli viistänyt käytävän lattiaa pitkin vierelläni koko matkan.
”Mene vain Valerie.”, hän kehotti. ”Sinulla ei ole mitään varottavaa tässä paikassa, tänä yönä sinut vihitään.” Vihitään? Tämän sanottuaan näin äitini katoavan äkillisesti viereltäni ja eturivin hahmojen kääntävän vaaleaihoiset kasvonsa minuun. Vampyyrejä! Meidän sisarkuntamme jäseniä, kaikki lahmialaisnaisia punamustine huulineen ja kauniine kasvonpiirteineen.
Itsevarmuuden leiskahtaessa mielessäni veren lailla työnsin hitaasti kämmenselilläni luurankosoturien keihään tieltäni ja astelin viimeistenkin penkkirivien ohi. Välittömästi eteeni avautui uskomattoman kaunis näky, näky, jota ei voinut nähdä kirkon oviltakaan vaikka sen valtava koko naulitsi katseeni itseensä ihailtavasti.
Sen viehkeään ilmeeseen veistetyt, kauniit naisen kasvot oli muotoiltu uskomattoman tarkasti ja aidosti, kuin taiteilija itse olisi ollut luovuttanut koko elämänsä ja sielunsa sen valmistamiseen. Ja patsaan silmät, nuo valtaisat katseenvangitsijat värähtelivät himmeässä valossa verenpunaisina. Suurelle patsaan kiviseen, muodokkaaseen vartaloon oli taiteilija veistänyt pitkän, vartalonmyötäisen mekon, jonka helmaa koristivat useat käärmekuvioiset kaiverrukset.
Väkisinkin valahdin polvilleni tämän kansalleni rakkaan symbolin edessä tuskin tuntemattakaan kipua polvieni tärähtäessä hameeni alla kovaan, mustaan kiviportaaseen. Hitaasti nostin pääni ylös ja katsoin suuren, syvän kivialtaan mustaan sisukseen. Naispatsas vartoi siis tätä allasta suurena tehtävänään, jollainen meillä kaikilla oli… Paitsi minulla. Ottamatta tukea mistään kohottauduin jaloilleni altaan yläpuolelle, jonka pohja kuitenkin syveni entisestään, kuin näköharhana samalla tuntiessani ohuen verivirran valuvan jalkojani pitkin hameeni alla. Kohta näin sen tummanpunaisen laskujoen juoksevan nahkasaappaan mustaa kärkeä pitkin ja pudoten tipoittain lattialle eteeni.
Sitten näin heidät kaikki edessäni. He kaikki seisoivat altaan vastakkaisella puolella ja pitelivät vakaasti käyriä, ohutteräisiä veitsiä ranteillansa silmät tiukasti kohdistettuina minuun. Heidän kaikkien kimmeltävän arvoitukselliset kasvonsa osoittivat minuun vuorollansa ystävällisesti yksikerrallaan ja sitten nähdessäni äitini, Valescan lempeät, hänen kadehdittavan kauniit silmänsä heidän joukossaan tunsin heti itseni yhdeksi heistä enemmän, kuin ikinä muulloin. Näin pienten, myrkynvihreiden roihujen syttyvän altaan reunoille kenenkään tekemättä elettäkään.
Mutta joukossa oli yksi, jonka täysin päinvastaisesta ulkonäöstä päätellen ei kuulunut joukkoon. Joku, jonka nähdessäni musta sydämeni roihahti lähes mustien silmieni veroiseen, kirkkaaseen liekkiin. Phalacin punaiset pedonsilmät loistivat omieni tavalla. Tuo taitava, harmaakarvainen ja irvokaskasvoinen Necrarch-vampyyri oli opettanut minulle alkeet nekromantiaan, hän oli auttanut minua löytämään sen tumman kipinän itsestäni ja nyt hän oli täällä luonani vuodattamassa elämännestettään hyväkseni.
Kaikki äänet pakenivat tästä kirotusta paikasta. Yksikään tuulenvire ei ujeltanut rakenteissa, minkäänlainen rapina ei häirinnyt riittiä. Sitten ne valtavat urut, ne tummankultaiset puhaltimet puhkesivat kirkkaaseen ääneensä johon jokaisen lahmialaisen kimeä lauluääni yhtyi muodostaen mahtavan, kaikuvan melodian ympärilleni. He lauloivat, he ylistivät ja yhteisen äänen noustessa huippuunsa he jokainen kiskaisivat äkkiä terävän veitsensä ihonsa läpi vapauttaen valtaisan verivirran, jonka yhtynyt punainen juova laskeutui nopeantasaisesti mustan altaan päättymätöntä pohjaa kohti.
Yhtä aikaa he kaikki veivät veitsensä pois iholtansa ja kääntyivät katsomaan suurta naispatsasta Sitä, jonka äsken hehkuvat punaiset silmät vuodattivat nyt osan loisteestaan veren punertamaan altaaseen edessään.
Jokainen heistä näytti väsyneeltä ja ruhjoutuneelta, mutta ylpeyden liikkumaton naamio ei silti väistynyt heidän vaaleankauniilta kasvoiltaan. Näin jokaisen mielessä myllertävän tuskanpyörteen syövän heitä sisältäpäin ja katsoin äitiini ja hänen vieressään seisovaan Necrarchiin. He tuijottivat ilmeettöminä minua, he nyökkäsivät minulle.
Laskin vaaleat, sisäisen paloni tahdosta vapisevat käteni lanteilleni ja tartuin kiinni hameeni vyötäröön. Hitaasti annoin pitkän, tummanpunaisen hameeni valahtaa alas nilkkoihini ja tunsin nyt kylmän tuulen puhaltavan vasten paljasta kehoani. Tartuin tiukasti kultaiseen rintasuojukseeni ja avasin sitä kannattelevat lenkit. Kuulin kaikuvan äänen sen pudotessa maahan hameeni vierelle.
He kaikki tuijottivat yhä minua. Alastonta vartaloani myrkynvihreiden, pienten roihujen lepattavassa valossa. He näkivät paljaat, notkeat, kuolonvalkeat jäseneni astellessani vain lähes polvitaipeeseeni ulottuvat nahkasaappaani jaloissani kohti pohjatonta, tummanpunaisen hurmeen täyttämään allasta. Häpeilemättä kahmaisin kämmenelläni verta etumukselleni sen lentäessä tuulen tuivertaman ilman halki valkeiden rintojeni päälle ja kohdatessa koko vampyyrijoukon vaalean ihon.
Tämän tunteen muistaisin koko elämäni ajan, koko sen loppumattoman ajan, jona surmaisin joka kerta viholliseni, jona kasvattaisin sukumme valtaa. Kaikki kuolevaiset tulisivat tuntemaan minut yönkertomuksissa, näkemään minut unissansa, tuntemaan hampaani kurkullansa. Upotin muodokkaan sääreni tyyneen verialtaaseen ja annoin vampyyrinluontoni johdattaa minua pedon vaistojeni vauhdittaessa hurmeisen vartaloni elämänlampeen. Tunsin kulmahampaideni kasvavan suussani, niiden tuoman verenjanon täyttävän mieleni. Hitaasti, nautittavan hitaasti laskeuduin aina vain alemmas.
. näitä miinuksia(mitä ne ovat) en löytänyt tarinastasi yhtään(miten niitä tästä pystyisi löytämään 
adios amigos(mikä mua vaivaa määhän puhun kokoajan espanjaa) mene jat tiedä
Miinuksia ei ole paljoa, tämä oli taas todella laadukasta tekstiä. Olen kuitenkin Tapsan kanssa samoilla linjoilla eli toivoisin vähän enemmän toimintaa, vaikka oikein hyvä se on näinkin. Keep up the Good Work!