Sotavasara.net

No niin, masennetaan nyt Sotun hidasta mutta hyvää tarinamestari Runea lähettämällä Sotuun upouusi tarina kolmen päivän sisällä. Jos ei ole muuta, niin ainakin pituutta.

Lue myös: Piru vie!, Piru vie 2, Morden 1, 2, 3 ja 4



MORDEN:
Viimeinen osa
____________________________________________
”...kallio kuluu, mutta se ei ole vielä valmis murtumaan...”



Averheimin ruhtinas Longweille siemaili kuohuviiniä rauhallisesti ja yhtään huolestumatta. Hän kyllä tiesi, että Kaaoksen armeija jonka suuruus oli kymmenen tuhatta soturia, hyökkäsi hänen porttejaan vastaan samaan aikaan, mutta hän ei ollut lainkaan hermostunut. Hän oli luottavainen; kukaan ei voisi murtaa Averheimin puolustuksia. Ei kukaan.
Longweille kohotti pikarin huulilleen. ”Kirpeää”, hän ajatteli. Mutta siitä huolimatta hän tyhjensi lasinsa.

Erengrad oli jo piiritetty. Ruhtinas Archaon huusi haastetta kaartille, mutta kukaan ei pystynyt vastaamaan siihen. Kaaoksen etenemistä ei enää voinut pysäyttää.

Lordi Morden tuijotti silmästä silmään Averheimin sotavoimien päällikköä, lordi Trevilleä, joka katsoi takaisin räpäyttämättä luomeakaan. Kaksi yhtä pitkää miestä puristelivat miekkojensa kahvoja ja yrittivät pidätellä tahdonvoimalla hikeään virtaamasta otsaansa pitkin. Heidän katseensa kulkivat samaa reittiä toisiin suuntiin, kumpikaan ei ollut aiemmin nähnyt toista mutta kumpikin tiesi että toinen oli vakavasti otettava vastus. Mutta se oli Treville joka puhui ensin.
”Demonisi on kuollut, Kaaossoturi”, kaartin päällikkö tokaisi. ”Olet jo hävinnyt taistelusi.”
”En”, Morden ärähti vastaukseksi. ”Sinä olet jo hävinnyt. Armeijani ulottuvat taivaanrantaan asti. Vaikka olisit kuolematon ja nopea kuin tuuli, saisit taistella kuukauden päivät ennen kuin saisit kaikki mieheni tapettua.”
”Ja sinä saisit hakata Averheimin muureja sadalla muurinmurtajalla eivätkä ne milloinkaan murtuisi. Olet tuomittu, ja minä annan sinulle kuolemantuomiosi.”
Lordi Morden ja lordi Treville astuivat lähemmäksi toisiaan. Heitä ympäröivät sotilaat puolestaan astuivat taaksepäin antaakseen heille tilaa ja päästäkseen itse kauas heistä. Taistelu ei kuitenkaan vaimennut. Miekat kalahtelivat edelleen ja miesten huudot kajahtelivat yössä. Vain kaksi oli hiljaa, armeijoiden johtajat.
Morden hyökkäsi. Hän kohotti miekkansa, loikkasi nopeasti Trevilleä kohti ja huitaisi häntä laajassa kaaressa yrittäen lopettaa taistelun ensimmäiseen lyöntiin. Treville kuitenkin väisti täpärästi ja pisti oman miekkansa kärjen kohti Mordenin kurkkua. Morden onnistui väistämään niin, ettei miekka osunut hänen kypäränsä ja haarniskansa väliseen aukkoon vaan kalahti haarniskan yläosaan. Isku oli silti kova ja se lähestulkoon läpäisi panssarin. Rikkumattomaan metallipintaan ilmestyi syvä kolhu. Morden joutui vetäytymään, jottei Treville pääsisi hyökkäämään uudelleen, ja sitten hän kävi vastahyökkäykseen miekka tiukasti puristettuna kouraan ja suuri kilpi lähellä ruumista jottei se olisi tiellä. Treville oli nopeampi – hän hyppäsi sivuun ja vältti Mordenin hyökkäyksen. Sitten lordi humautti miekkansa Mordenin selkään, mutta se teki vain naarmun panssariin. Treville astui taaksepäin etsien Mordenin heikkoa kohtaa. Sitten hän hoksasi nivelet ja iski mustan lordin jalkojen kimppuun. Morden torjui iskun miekallaan ja Treville käänsi hyökkäyksen suunnan kohti Kaaoksen ruhtinaan silmikkoa. Morden torjui jälleen ja iski nyt puolestaan Trevillen jalkoja, jotka olivat täysin haarniskoimattomat. Treville väisti. Morden pani nopeasti merkille, että hänen vihollisensa teki mieluummin väistöliikkeitä kuin torjuntoja. Taistelu ei edistyisi, jos tämä jatkuisi. Treville käytti väsytystekniikkaa. Hän tiesi, että jos hän välttelisi Mordenin hyökkäyksiä tarpeeksi kauan, Morden väsyisi nopeisiin liikkeisiin. Mordenilla oli raskas haarniska, Trevillellä vain rengaspanssari.
Morden päätti vaihtaa taktiikkaansa. Hän lopetti vastahyökkäyksensä ja keskittyi puolustamaan. Musta lordi pysytteli aloillaan, antoi Trevillen harhautella ja sivallella häntä mutta torjui helposti kaikki iskut. Tämä taktiikka pakotti Trevillen hyökkäämään vaikka kaartin päällikkö olisi mieluummin antanut Mordenin hyökätä ja sitten tehdä itse väistöjä ja päästä vastustajansa taakse.
Treville iski, Morden torjui, Treville vetäytyi, Treville iski, Morden torjui, Treville vetäytyi... Tämä jatkui. Treville ymmärsi nopeasti, että nyt Morden käytti väsytystekniikkaa. Se ei sopinut hänelle, mutta taistelusta ei tulisi mitään jos molemmat vain seisoisivat aloillaan ja puolustaisivat. Niinpä Trevillen oli pakko jatkaa hyökkäyksiä toivoen, että joku niistä pääsisi torjuntaliikkeiden ohi ja läpäisisi haarniskan.
Sitä Morden odottikin. Kun Treville oli jatkanut tätä tarpeeksi kauan, Morden tiesi että tämä tekisi virheen. Ihmiset tekevät aina virheitä, se kuuluu heidän luonteeseensa, ja Morden tiesi sen. Oli ollut virhe haastaa Kaaoksen ruhtinas kaksintaisteluun ja oli ollut virhe mukautua taisteluun sellaisena kuin Morden sen halusi olevan.
Morden näki voittonsa jo silmissään. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi voinut sulkea luomensa ja kuvitella tulevaisuuden. Trevillen epätoivoiseksi muuttuneessa katseessa hän näki kaartin päällikön kuoleman, näki kuinka musta miekka lävisti miehen vartalon. Morden näki kuinka Averheimin puolustajat ajettaisiin hajalleen ja teurastettaisiin, ja kuinka Averheim murskattaisiin jälleen kerran maan tasalle samalla lailla kuin Wusterburgkin, kuinka Keisarikunta voitettaisiin ja Archaon tai Be’Lakor itse kruunaisi Mordenin jonkin suuren alueen hallitsijaksi ja kuinka Slaanesh palkitsisi hänet ruhtinaallisemmin kuin ihminen osasi kuvitella...
Mutta se oli kaikki harhaa, ja se kaikki särkyi heti kun lordi Treville paiskasi miekkansa sisään Mordenin kypärän silmänrei’istä.

****

”Hän on vahva, eikö vain?”
”On, totta kai. Ei kai häntä muutoin oltaisi valittu.”
”Mutta jotain hänestä puuttuu... Hän ei ole oikeastaan kovin uskollinen meille. Hänen tahtonsa horjuu ja se on murtumaisillaan. Hän ei kestä kauaa.”
”Sigmar vetää häntä puoleensa. Mutta se on aivan ymmärrettävää. Ei hän ole ainut, joka horjuu. Itse asiassa jokainen epäilee vähän, syvimmissä tunteissaan syvällä itsessään. Jokaisen mielessä käväisee petturuuden siemen. Mutta vain harvat antavat sen kasvaa, niin kuin tämä lordi Mallobaude, muistatko hänet?”
”Muistan. Mikä pettymys. Jos hän olisi palannut, hän olisi tuonut meille paljon kunniaa.”
”Mutta se on nyt myöhäistä... Mutta ei Morden ole samanlainen. Hän on menettänyt kaiken, ja ne jotka ovat menettäneet kaiken, eivät tahdo palata siihen. Hän leikittelee ajatuksella valoon palaamisesta, mutta ei ota sitä loppujen lopuksi kovin tosissaan.”
”Minusta hän leikittelee sillä ajatuksella useammin kuin olisi sopivaa.”
”Mutta hän on hyvin vahva. Ja hän on älykäskin, ja rohkea. Hän on voimakas niin ruumiiltaan kuin mieleltään. Hän on voittanut monta ongelmaa. Ja muistat kai miten hienosti hän hoiteli Wusterburgin?”
”Kuka tahansa olisi hoidellut Wusterburgin. Jotkut olisivat hoidelleet sen vielä paljon paremminkin. Hän kärsi siellä tappioitakin, ja ne eivät olisi olleet lainkaan pakollisia.”
”Tappioita? Tarkoitatko niitä muutamaa rivimiestä? Minusta kuolleita voisi kutsua ’tappioiksi’ vasta kun armeijasta on kaatunut kymmenesosa. Wusterburg ei olisi voinut mennä paremmin.”
”Mutta ei Wusterburg ole olennainen. Averheim on olennainen. Averheimin vuoksi me olemme kokoontuneet.”
”Totta. Vain Averheim merkitsee jotain.”
”Longweille uskoo, että kaupunki ei ole edes vaarassa.”
”No, Longweille on väärässä. Averheim kaatuu kyllä.”
”Sinä olet väärässä! Averheim ei saa naarmuakaan jos Morden kuolee nyt. Meidän on puututtava asiaan.”
”Autammeko siis häntä?”
”Autamme.”
”Miten?”
”Onko meillä ylimääräisiä voimia?”
”Erengrad on jo melkein voitettu. Meillä ei muuta olekaan kuin ylimääräisiä voimia. Mitä niistä?”
”Annamme ne hänelle. Lähetä legioona Averheimiin.”
”Mutta – ”
”Emmekö me sopineet tästä jo? Mitään riskejä ei saa ottaa. Averheim on pakko tuhota. Ja jos siihen tarvitaan tuhat demonitarta, niin sitten me lähetämme Mordenille tuhat demonitarta. Hän tarvitsee apua.”
”Hyvä on. Mutta minä en ota tästä mitään vastuuta.”
”Parempi niin. Pannaan toimeksi.”

Taivas jyrähti. Oli yön pimein hetki, kun kaikki auringon valo oli hälvennyt horisontista. Musta taivaankansi pyörteili, kun pilvet tanssivat ympyröinä. Mustan ja tummanharmaan sävyt liikkuivat nopeasti kuin elohopea, ja välillä etäinen ukkonen kumisi pilvien leikkivän verhon takana.
Averheimin kaarti väheni, mutta se puski hitaasti mutta päättäväisesti Kaaoksen joukkoja eteenpäin. Mustat soturit ajettiin hajalleen ja jokainen soturi piiritettiin. Kaarti otti portin jälleen haltuunsa ja esti lisää miehiä tulemasta sisään samalla kun ne, jotka olivat jo sisällä, nujerrettiin ylivoimalla.
Treville tuijotti veristä miekkaansa. Punaiset pisarat kimaltelivat teräksisellä terällä, joka oli muuten peilikirkas. Treville näki oman epäuskoisen ilmeensä aseen pinnasta, ja hurmeen piskot läiskittivät hänen kuvajaisensa kasvoja.
Kaaoksen lordi Morden Kuolematon vajosi polvilleen. Verta tuli ulos virtoina hänen kypärästään. Hän kohotti haarniskoidut kätensä ohimoillensa ja alkoi nostaa kypäräänsä pois päästään, mutta hänen voimansa selvästi hupenivat. Kypärä oli ilmeisesti liian painava kuolevalle lordille.
Treville astui taaksepäin. Hän oli kauhistunut mutta samalla voitonriemuinen. Hänen vihollisensa kohotti heikosti päätään ja katsoi silmikkonsa varjoista voittajaansa. Treville oli kiitollinen, ettei Mordenin silmiä näkynyt. Lisää verta purskahti esiin. Morden yritti estää sen tuloa käsillään, mutta ne herpaantuivat. Sitten lordi rysähti kiveykselle kyljelleen panssarit rämisten. Miekka ei kirvonnut hänen kourastaan kuolemankaan hetkellä. Muutama sadepisara ropisi mustalle haarniskalle, ja sitten alkoi nopeasti sataa kaatamalla. Veri huuhtoutui viemäreihin aukiolta ja ruumiit jotka makasivat raajat levällään, kastuivat läpikotaisin. Tunnelmat laskivat maan alle.
Treville selvitti ajatuksiaan, rykäisi ja kohotti miekkansa. ”Kaaoksen lordi on kuollut! Voitto on meidän! Ajakaa vihulainen tiehensä, Averheimin puolustajat!”
Kaartilaiset hurrasivat ja hyökkäsivät kohti porttia. Lisää Kaaossotureita pyrki koko ajan sisään, mutta nyt heitä pystyttiin pidättelemään. Kaikki, jotka olivat tunkeutuneet sisään, oli saatu tapettua. Vaikka aukiolla lojuikin paljon enemmän keisarikuntalaisten ruumiita kuin Kaaossotureiden ruumiita, oli taistelun kulku silti käännetty. Kaarti työnsi mustan vihollisensa ulos kaupungistaan.
”Parruja! Tuokaa esteitä! Tukkikaa portti!” Treville komensi. Välittömästi sotilaat ryhtyivät toimeen. Jotkut säntäsivät tiehensä etsimään mitä tahansa, joka tukkisi avoimen portin, kun taas toiset alkoivat pinota alkuperäisen portin palasia aukon eteen jotta Kaaossoturit eivät pääsisi sisälle. Muutamat jopa heittelivät kuolleiden ruumiita portille. Slaaneshin soturit heittelivät kuitenkin esteet syrjään sitä mukaa kun ne laitettiin heidän tielleen. He tunkeutuivat väkisin takaisin sisälle, ja tällä kertaa heitä ei enää voinut pidätellä. Sotilaiden raivo kasvoi, ja heidän taistelutahtonsa kohosi taivaisiin. He tahtoivat vain ja ainoastaan nujertaa tämän sitkeän, piskuisen kaupungin eivätkä välittäneet itsestään yhtään.
”Kaaoksen kunnia!” he karjuivat kypäriensä takana, ja metalli antoi haudantakaisen sävyn ääneen. ”Kaaoksen kunnia! Kaaoksen kunnia!”
Silloin ryntäsi kaupungin kujilta joukko kaartilaisia, jotka kantoivat pistooleja ja varsijousia. He alkoivat tulittaa Kaaossotureiden lähestyviä joukkoja, ja eturivin miehet kaatuivat selilleen maahan rintapanssari auki repeytyneenä tai nuoli kurkusta sojottaen. Nämä hurjat lisäjoukot ajoivat nopeasti Slaaneshin sotajoukot takaisin porttien väärälle puolelle, ja pian saapuivatkin miehet jotka kantoivat parruja. Rikottu oviaukko tukittiin ja parrut naulattiin paikoilleen. Portti oli suljettu ja taistelu voitettu.
Mutta Kaaossoturit jatkoivat piiritystä. Pelottava mekastus kantautui lakkaamatta paksujen muurien takaa, ja kun sotilaat uskaltautuivat takaisin rintavarustuksille, he näkivät Ardenheimin valtaisat Kaaoksen joukot. Kaartilaiset eivät voineet kuin patsastella aloillaan ja pällistellä kymmentuhatpäistä armeijaa, joka ympäröi heidän kaupunkinsa joka puolelta kuin synkeä, möykkäävä ja metallinkiiltoinen musta meri jonka aallot rysähtelivät muureja vasten lakkaamatta. Sade hakkasi armeijaa ja kaupunkia armotta ja tauotta.
Treville pudisti päätään ja karkotti kuolleen vihollisensa mielestään. Hän käski toimeenpantavaksi laskennan. Hän tahtoi tietää tilanteensa ja komensi miehet ottamaan luvun kaikista kaartilaisista. Selvisi, että Averheimissa oli puolitoistatuhatta ja satakuusikymmentä taistelukykyistä kaartilaista, kun taas Kaaossotureita oli lähestulkoon yhdeksän tuhatta. Treville ymmärsi kuitenkin, että Averheim kestäisi pitkänkin piirityksen. Ruokavaroja löytyi ja niitä saatiin lisää kaupungin sisältä, ja Slaaneshin sotajoukolla ei ollut koneita joilla murtaa muurit. Lisäksi armeija oli johtajaton, kun sekä tuo mustahaarniskainen Slaaneshin lordi että valtaisa Suurdemoni olivat kuolleet. Treville mietti hetken tilannettaan ja päätti mennä puhumaan kaupungin ruhtinaalle, Longweillelle. Ensin hän kuitenkin komensi muutamaa kaartilaista korjaamaan Kaaoksen lordin ruumiin pois ja viemään sen turvaan johonkin piiloon. Lisäksi hän käski heitä vartioimaan ruumista.
Treville otti mukaansa kaksi kaartin upseeria ja marssi Averheimin keskustaan. Longweillen asunto oli ylellinen ja veronmaksajat tunsivat sen nahoissaan. Rakennus seisoi raatihuoneen vierellä ja jätti sen oitis varjoonsa. Longweillen talo kuvasti miehen turhamaisuutta. Se oli korkea, ja siinä oli paljon suuria ikkunoita. Sen kiviset ja puiset rakenteet olivat koristeellisia ja taidokkaasti muotoiltuja, ne oli tuotu kaukaisista etelän maista ja ne olivat hyvin kalliita. Sitä ympäröi rehevä puutarha täynnään eksoottisia ja ihmeellisiä kasveja. Sade piiskasi talon ikkunoita, ja salama välähti sen jyrkän katon takana.
”Yksi... kaksi... kolme... neljä... vii – ” Treville mutisi itsekseen, ja sitten kumahti hirveä ukkosenjyrähdys joka tärisytti koko katua.
Treville vartijoineen menivät hiljaisina, omissa ajatuksissaan, Longweillen ovelle. Treville tarttui kolkuttimeen ja iski sen raskaasti puista ovea vasten kolmasti. Vartijat seisoskelivat hänen takanaan ja yrittivät huomaamattomasti estää sadetta kastelemasta itseään. Kesti hetken, ennen kuin ovi avattiin, ja Trevillen mielessä käväisi ajatus, että siinä kesti paljon kauemman kuin salaman ja ukkosen välillä. Sitten hovimestari avasi yrmeänä oven.
”Kuinka taistelussa kävi, herra Treville?” mies kysyi astuessaan sivuun päästäen sotilaat sisälle.
”Paljon ruumiita”, Treville murahti vastaukseksi. ”Ja verta. Missä ruhtinas Longweille on?”
”Huoneessaan, herra Treville.”
Treville ajatteli mielessään: ”Huoneessaanhan hän aina on. Se mies ei koskaan lähde omasta huoneestaan”, kiitti ja nousi portaat yläkertaan. Kaartilaiset pysyttelivät tiukasti hänen kannoillaan. Hovimestari lähti jonnekin.
Sotilaat eivät tavanneet ketään muuta talossa. Kenties kaikki olivat suojautuneet koteihinsa ja pelkäsivät, että Slaaneshin armeijat murtautuisivat kaupunkiin. Treville tiesi, missä Longweillen huone oli, ja meni suoraan sen eteen. Hän rykäisi ja koputti.
”Tule sisään, Treville”, sanoi raukea ääni sisältä. ”Ovi on auki.”
Treville tarttui ovenkahvaan ja avasi oven. Sisällä oli suuri, tilava huone, jonka puiset seinät oli päällystetty lukuisilla tauluilla ja gobeliineilla. Huoneen kivilattioita peittivät suuret, paksut ja pehmeät punaiset matot, ja siellä oli paljon kalustusta. Pöydät oli tehty puista joita Keisarikunnassa ei kasvanut, kirjahyllyt olivat täynnä vierailla kielillä kirjoitettuja teoksia, leveä vuode oli untuvatäytteinen ja sen yllä roikkui samettinen kangas. Huoneen vastakkaisessa päässä oli suuri ikkuna, joka täytti melkein koko seinän. Tuon ikkunan edessä istui mies suuressa, upottavassa tuolissa. Hän oli nelissäkymmenissä mutta hyvin nuorekkaan oloinen. Hänen tumma tukkansa kiertyi kiharoina hänen olkapäilleen, ja hänen silmissään pilkahteli ivallisen tuntuinen valo. Mies otti rennosti. Hän piteli toisessa kädessään kristallista pikaria joka oli puoliksi täynnä kuohuviiniä, ja silitti toisella kädellään valkeaa kissaa joka nukkui hänen sylissään ja kehräsi äänekkäästi. Hän katseli ulos ikkunasta, josta näkyi porttiaukiolle asti, eikä edes nostanut katsettaan kun Treville astui sisään huoneeseen.
Vettä valui kaartin kapteenin märästä asepuvusta tuuheille matoille. Kuraiset kengänpohjat likasivat laattalattiat.
”Ruhtinas Longweille”, Treville tervehti.
”Niin, Treville?” ruhtinas kysyi.
”Tiedät kai, että taistelu on ohi.”
”Näin sen ikkunastani. Rumaa jälkeä. Paljonko kuolleita on?” Longweille ei kuulostanut lainkaan huolestuneelta tai vihaiselta – tai edes ärtyneeltä. Mutta Treville oli nähnyt aiemminkin, kuinka Longweille kätki tunteensa viime hetkeen saakka.
”Pari sataa, ruhtinas Longweille. Vihollinen menetti vajaat puolet tuosta määrästä.”
”Hmh.”
Treville nielaisi. Tämä ei luvannut hyvää.
Longweille käänsi katseensa kaartinsa johtajaan. ”Olet kovin hermostunut. Tule peremmälle, istu alas. Ota vähän juotavaa.” Ruhtinas otti lasin ja täytti sen viinillä, joka sitten kuohui yli. Longweille pyydysti taitavasti kaiken yli menneen vaahdon omaan lasiinsa ja hörppäsi sitä sitten irrottamatta katsettaan Trevillestä.
Treville istui pöydän taakse epäröiden, otti Longweillen tarjoaman lasin ja maistoi sitä. Kuohuviini oli erinomaista, helmeilevää, melko kirpeää. Treville ei silti rauhoittunut. ”Ettekö ole yhtään... tolaltanne? Kaupunki on kuitenkin suuren vaaran alla”, Treville sanoi hämmentyneenä, ja lisäsi nopeasti perään: ”...ruhtinas Longweille.”
Longweille räpäytti silmiään, laski lasinsa pöydälle, risti kätensä ja katsoi Trevilleä syvälle silmiin. ”Minä olen tietenkin hyvin tolaltani, herra Treville”, ruhtinas vastasi hyvin rauhallisesti ja muodollisesti, aivan eri sävyyn kuin aiempi rento jutustelu. Kaksi kaartilaista liikahtelivat taaempana vaivautuneina. ”Kuinka en olisi? Kaupunkiani – siis kaupunkiamme ympäröi monta tuhatta huipputason sotilasta jotka pyrkivät tuhoamaan Averheimin. Mistä he ovat tulleet?”
”Ei aavistustakaan. Armeija tulee etelästä, Wusterburgin suunnasta, mutta sen lähtöpaikasta ei ole mitään tietoa.”
”Mikä on ensimmäinen kaupunki Wusterburgin takana?”
”Öhh... Ei siellä ole kaupunkeja. Keisarikunnan tällä laidalla Wusterburg on eteläisin kaupunki.”
”Niinkö? Mitä on tapahtunut Ardenheimille?”
”Ardenheimille? Sehän on tuhottu satoja vuosia sitten. Ardenheimista ei ole tullut minkäänlaisia tietoja sukupolviin. Ilmeisesti kaupunki on hävitetty örkkien toimesta...”
”...tai vihamielisten Kaaossoturien”, mutisi Longweille. Kissa loikkasi pois hänen sylistään ja lyllersi tokkuraisesti pehmeälle sohvalle. ”Kuka tätä armeijaa johtaa?”
”Ei kukaan enää”, Treville vastasi. ”Minä surmasin omakätisesti vihollisen johtajan, mustahaarniskaisen soturin. Hän oli hurja taistelija, mutta hänen keskittymiskykynsä herpaantui kohtalokkaalla hetkellä.”
”Morden!” Longweille kirkaisi ja pomppasi pystyyn tuolistaan. Ruhtinaan lasi putosi lattialle maton viereen ja särkyi pieniksi sirpaleiksi levittäen kuohuviinin ympäri lattiaa. Treville ja hänen kaartilaisensa kavahtivat hämmästyneinä taaksepäin. ”Morden on tullut minun luokseni. Morden on tullut minua hakemaan. Morden on tullut kostamaan! Ardenheimin musta ruhtinas on tullut! Olen tuomittu!”
”Anteeksi, mitä – ” Treville aloitti, mutta Longweille ei selvästikään kuullut sanaakaan. Ruhtinas säntäsi ulos huoneesta ja juoksi alas portaita.
”Ruhtinas Longweille! Ruhtinas Longweille!” Treville huusi ja juoksi miehen perään. Kaartilaiset seurasivat häntä.
Longweille ryntäsi suoraa päätä ulos talosta ja hyökkäsi pakokauhun vallassa sateeseen. Hän katosi yöhön ja Treville juoksi hänen peräänsä. Kaartilaiset kadottivat nopeasti molemmat miehet.


Hän on täällä.
”Täällä haisee.”
”Kas kun huomasit. Seuraavaksi varmaan sanot, että täällä on varmaan hometta.”
”Miksi hänet piti tuoda juuri tänne? Miksei me vain jätetty häntä lojumaan johonkin?”
”Noudatetaan nyt Trevillen käskyjä, Will. Kapteeni kyllä tietää parhaiten.”
”Laittamalla meidät vartioimaan raatoa? Noh, kai tämä voittaa vartiossa seisomisen...”
”Tuskinpa vain.”
Lordi Morden tiesi sen niin varmasti, ettei asiasta ollut mitään epäilyksiä. Hän ei tiennyt, mistä sen tiesi, mutta hän tiesi.
Hän räpäytti silmiään peläten, että jos hän avaisi ne, valo sattuisi hänen verkkokalvoihinsa. Mutta hän näkikin vain pimeyttä. Hänellä oli yhä haarniska yllään, ja hän saattoi tuntea veren valuvan ohimojaan pitkin.
”Kuka tuo edes on?” kysyi nuoren miehen ääni jostain läheltä.
”Varmaan joku vihollisen johtajista”, vastasi toinen, hieman vanhemman tuntuinen mies.
Morden käsitti, ettei hänen kannattanut liikkua. Hän makasi selällään kivisellä alustalla, ja häntä vartioitiin joka puolelta. Liike huomattaisiin heti, ja niinpä hän tyytyi kuuntelemaan ja katselemaan silmänrei’istään. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin kivisen, matalan katon joka peittyi varjoihin.
”Kuka hänet tappoi?”
”Varmaan ylivoima. Tai kenties Treville itse.”
”Treville on kova jätkä. Jos hän tappoi tuon mörön, katson häntä kyllä aivan uusin silmin tämän jälkeen.”
”Jos jäät henkiin.”
”Jos minä jään henkiin, katson Lauraa aivan uusin silmin”, joku röhähti, ja kaikki muut rähähtivät nauruun. Morden päätteli naurajien äänistä, että hänen ympärillään oli ainakin viisi miestä.
”Kumpaahan päätä sinä mahdat katsella, Alex?”
Sen jälkeen keskustelu ajautui suuntaan, josta Morden ei hyötynyt mitään, ja hän lopetti kuuntelemisen. Loppujen lopuksi häntä ei juurikaan kiinnostanut, mitä Averheimin kaartilaiset tekisivät Lauralle, mikäli pääsisivät sänkyyn hänen kanssaan. Sen sijaan Morden alkoi tunnustella omaa varmuuttaan siitä, että hänen äitinsä murhaaja oli Averheimin muurien sisäpuolella.

Samaan aikaan Erengrad hävisi. Archaonin armeijat marssivat kaupunkiin.

Averheimin yläpuolella taivas oli tullut hulluksi. Satoi hiirenkokoisia rakeita jotka särkyivät maahan osuessaan tuhansiksi, teräviksi sirpaleiksi jotka viilsivät haavoja ihmisten ihoon. Mustat pilvet pyörteilivät nopeasti kuin vesi, ja niiden takaa välähteli paikoittain esiin kirkkaan punainen taivas. Oli kuin jumalat olisivat seonneet. Ihmiset pakenivat koteihinsa ja lukitsivat jokaisen oven ja ikkunan, ja kaartilaiset mutisivat hiljaisia rukouksia Sigmarille. Muurien takana Kaaossoturit karjuivat uhkauksia Keisarikunnalle, loukkauksia keisarille ja kunnianosoituksia Slaaneshille. He olivat varmoja, että Kaaoksen voimat olivat heidän kanssaan, ja heistä taivaan outo käytös oli siitä merkkinä.
Averheimin kannalta oli valitettavaa, että he olivat oikeassa.
Yhtäkkiä kuului jyrähdys, joka voitti sata ukkosta. Ensin se kuului kaukaa, mutta se jatkui ja jatkui ja tuli koko ajan lähempää, ja sitten se tuli valtavan aallon lailla jyristen kuin tuomiopäivä kohti Averheimiä. Sitten se kulki kaupungin yli. Lasiesineet helisivät, ovet paukahtelivat, maa järisi tuskan kourissa, talot tutisivat ja itse muuritkin olivat valmiina särkymään kuin lasinpala saappaan alla.
Jyrinä voimistui. Lapset alkoivat parkua, elleivät jo parkuneet, ja moni vanhus tarttui rintaansa henkeä haukkoen.
Sitten se lakkasi. Jyrinä katkesi kuin veitsellä leikaten. Täydellinen, kaikennielevä hiljaisuus täytti Averheimin. Tätä kesti muutaman sekunnin.
Taivaasta iski paksun puunrungon paksuinen, violetinhohtoinen salama, jonka haarat repivät taivasta sähisten kuin vuorenkokoinen kyy, ja jonka kärki rysähti Averheimin porttiin hajottaen sen helposti kuin hiekkalinnan. Salama räiskähti muuria vasten tuhoten sen lähes sadan metrin pituudelta ja rusentaen maahan talonkokoisen kuopan. Noin sata soturia jäi alle muurin molemmilta puolilta, ja kaksisataa muuta lennähti selälleen maahan valtaisan paineaallon heittämänä.
Nopeasti suuri tomupilvi kohosi kuopan ylle. Itse kunkin silmissä näkyi vain kirkas jälkikuva iskevästä salamasta, joka hitaasti hälveni. Sitten miehet alkoivat erottaa valkean valon, joka hohti kuopan pohjalla. Niin Kaaossoturit kuin Averheimin kaartilaisetkin tulivat hitaasti lähemmäs ja kurkistivat varovasti kuoppaan.
Siellä oli iso, hehkuva, hahmoton ja piirteetön valo-olio, joka kiemursi ja muutti muotoaan jatkuvassa liikkeessään. Tämä valo jakautui osiin, jotka taas jakautuivat pienempiin osiin. Nämä osat saivat muodon ja koon, ja niistä alkoi hahmottua ihmisenkokoisia ja –muotoisia kummajaisia. Ne hiiviskelivät aivottomasti ympäriinsä samalla kun niille kasvoi kädet ja pää.
Kun valo oli jakautunut kokonaan erilleen, hehku sammui ja oliot muuttuivat aineellisiksi. Niistä tuli kiinteitä nopeasti ja sulavasti, ja näky hämmästytti molempia puolia.
Kuopassa oli nyt tuhatkunta naista, jotka olivat alastomia lukuun ottamatta mustaa, silkkistä lannevaatetta. Heidän ihonsa oli puhtaanvalkea, silkoinen ja kiinteä, heidän jäsenensä pitkät ja solakat, heidän kasvonsa kauniit ja kaidat, heidän ruusuiset huulensa aistilliset ja kevyeen hymyyn kääntyneet, ja heidän paljaat rintansa haluttavat kuin herkkuateria.
Mutta ihmisiä he eivät olleet. Heidän kauneutensa oli ylimaallista ja demonista, ja heidän seksikkyytensä oli irvokkaasti korostettua. Joillakin oli monta rintaparia, ja joillakin oli yli-inhimillisen pitkät sääret. Toisilla oli käsien paikalla kiemurtavat mustekalan lonkerot, ja muilla oli samanlaiset kynnet kuin Ash’Torahilla oli ollut – hummerin sakset kämmenien ja sormien paikalla. He hyväilivät huomaamatta omaa ihoaan, käänsivät katseensa Averheimin puolustajiin ja soivat näille tuhat pientä, viettelevää hymyä.
Kaartilaiset tiesivät heti, että nämä olivat Kaaoksen hirviöitä, demoneita jotka täytyi tappaa, mutta he eivät voineet estää itseään kiihottumasta ja ahmimasta katseellaan alastomia kaunottaria jotka eivät sitä pistäneet lainkaan pahakseen. Vaarallisuus kiehtoi heitä, ja taistelu noita uskomattomia naisia vastaan tuntui järjettömältä.
Kaaossoturit puolestaan, omaksi hämmästyksekseen ja harmikseenkin huomasivat, etteivät demonittaret herättäneet heissä mitään tunteita. Slaanesh oli tarjonnut heille nautintoa niin paljon, ettei näillä olennoilla ollut enää vaikutusta heidän mielihyvään tottuneille miehenvaistoilleen.
Sitten demonittaret kiipesivät ylös ja alkoivat teurastaa kaartilaisia.

Lordi Morden makasi hiljaa aloillaan teeskennellen kuollutta, joksi häntä luultiin. Sitten äkkiä häntä vartioivien kaartilaisten keskuudesta kajahti pelästynyt huuto: ”Hän hengittää!”
Morden kirosi mielessään ja alkoi pidättää hengitystään. Hän sulki silmänsä ja kuunteli, hievahtamattakaan.
”Näet omiasi, Will”, joku vastasi.
”Enpäs!” Will kivahti. ”Minä näin sen selvästi. Hänen rintansa kohoili hitaasti mutta aivan selvästi.”
Vaikka muut kaartilaiset eivät selvästikään uskoneet Williä, hermostunut tunnelma nousi silti huoneeseen. Morden alkoi arvioida mahdollisuuksiaan. Hän mietti, missä hänen miekkansa mahtoi olla.
”Minä otan hänen kypäränsä pois”, joku totesi. ”Sitten voidaan arvailla, onko hän elossa vai kuollut.”
”Ole varovainen, Alex. Jos tuo paskiainen elää...”
Morden kuuli lähestyviä askelia, ja sitten hän tunsi kuinka Alexin kädet tarttuivat hänen kypäränsä ohimoihin. Morden veti nopeasti henkeä ja kumautti metalliin käärityn otsansa Alexia kohti. Hänen päänsä iskeytyi raskaasti nuorta kaartilaista vasten ja Morden kuuli luun iljettävän rusahduksen. Hän otti tilanteen nopeasti hallintaansa. Silmänaukoistaan hän näki olevansa jonkinlaisessa suurehkossa mutta matalassa kellarissa, joka löyhkäsi homeelle. Hänen ympärillään seisoi viisi kevyesti varustautunutta pelästynyttä kaartilaista, jotka tuijottivat pystyyn nousevaa Kaaoksen lordia pohjaton kauhu kasvoillaan, sekä Alex, joka vaipui kasvot verisinä maahan.
Lisäksi Mordenin miekka makasi lattialla aivan lähellä.
Lordi tarttui lähimmän kaartilaisen kurkkuun, pakotti tämän polvilleen ja viskasi lattialle. Sitten hän kurotti kohti miekkaansa. Kukaan ei uskaltanut hyökätä häntä vastustamaan, ja niinpä hän sai aseensa kouraansa. Hän puristi sen kouraansa ja kääntyi neljää muuta miestä kohti. He olivat kaikki alle kahdenkymmenen, mutta Morden uskoi että he osasivat kuitenkin käytellä miekkaa, kaartiin kun kuuluivat.
He vetivät miekkansa esiin mutta eivät lähestyneet Mordenia. Morden pälyili katseellaan ympäri huonetta etsien ovea ulos ja näki sen kaartilaisten takana. Niinpä hän lähti kävelemään sitä kohti. Kaartilaiset empivät mutta eivät väistyneet hänen tieltään.
Morden kohotti miekkansa ja hujautti sitä pyrkien iskemään yhdeltä vastustajaltaan pään poikki, mutta tämä torjui iskun. Lyönti oli kuitenkin niin voimallinen, että se sai miekan kirpoamaan kaartilaisen kädestä. Se kilahti lattialle ja Morden potkaisi sen kauemmas. Sitten hän kävi toisen kaartilaisen kimppuun. Hän vaihtoi pari iskua tämän kanssa, harhautti ja iski. Nuorukainen kuitenkin sai torjuttua – harhautus ei tepsinyt häneen. Kolme kaartilaista kävivät vastahyökkäykseen. Morden torjui heidän jokaisen iskunsa ja palautti ne, näin hän onnistui lyömään yhden heistä kuolleena maahan. Muut kaksi säikähtivät toverinsa kuolemaa ja lähtivät pakoon. Morden jätti aseettoman kaartilaisen ja kolme verissään maassa makaavaa jälkeensä ja lähti pois kellarista.
Oven takana olivat portaat, jotka johtivat maan tasalle. Morden nousi ne ja näki seisovansa Averheimin pääkadun reunalla. Sade piiskasi kiveystä rankasti. Katu johti portille, jossa näytti tapahtuvan jotain kummallista. Itse tie oli tyhjä, mutta porttiaukiolla kuhisi. Kaikki kaartilaiset olivat ilmeisesti kokoontuneet sinne. Morden erotti heikosti, että portti ja iso osa muuristakin oli sortunut, ja että kaarti taisteli raivokkaasti joitain vaaleita olioita vastaan. Morden alkoi juosta sinne päin, mutta sitten joltain sivukujalta syöksähti esiin joku mies joka törmäsi suoraa päätä lordiin. Mies rysähti maahan kumauksen voimasta, ja haarniskoitu Mordenkin menetti tasapainonsa. Hän kamppaili hetken, liukastui ja tömähti sitten katuun istualleen. Hän pyrki pystyyn ja katsoi pikaisesti miestä, jota päin oli juossut.
Hän! karjaisi Mordenin vaisto, mutta hän ei tunnistanut miestä. Tämä oli suunnilleen kolmenkymmenen, ehkä vanhempikin ja tummatukkainen. Hänellä oli koreat, kovin ylelliset ja varmaan kalliit vaatteet, mutta hän oli hikinen ja hengästynyt kuin pitkän juoksumatkan jälkeen. Hän nousi jaloilleen ja aikoi juosta pois luomatta katsettakaan Mordeniin, mutta lordi tarttui hänen paitansa niskaan ja painoi miekanterän miehen kurkulle.
”Kuka sinä olet?” Morden ärähti.
”Mit – mitä?” mies kysyi hämmentyneenä, täristen. Sade kasteli hänen koristeelliset vaatteensa ja liimasi ne hänen ihoaan vasten. ”Kuka sinä olet?”
”Lordi Morden”, Morden vastasi hiljaa. ”Entä sinä?”
”Morden! Ei!” mies kiljahti ja alkoi kamppailla raivokkaasti vastaan. Hän kuitenkin lopetti sen, kun Morden puristi miekan tiukemmin hänen kurkulleen.
”Tunnetko minut?” Morden kysyi kätkien hämmästyksensä. Jokin kertoi hänelle, että tämä mies oli syyllinen moniin asioihin.
”En”, mies vastasi. ”Mutta olen kuullut. Pyydän, anon, rukoilen sinua! Päästä minut menemään!”
”Miksi? Kuka sinä olet?”
”Minä – minua – minä olen Longweille.”
Nimi ei sanonut mitään Mordenille. ”En tunne nimeäsi.”
”Et tunne – et – et tietenkään. Minä – minulla on toinenkin nimi.”
”Kakista ulos vain.”
Longweille nielaisi, ja nielaistessaan hänen kurkkunsa nousi hitusen ja raapaisi miekan terää. Pieni veripisara juoksi alas hänen kaulaansa ja virtasi solisluun yli. Longweille kuiskasi hyvin, hyvin hiljaa: ”Karma.”

Lähes sataviisikymmentä vuotta aiemmin Ash’Torah oli vienyt lordi Mordenin Ardenheimin ruhtinaan huoneeseen ja kertonut hänelle tarinan. Silloin Morden oli saanut kuulla, kuinka Tzeentchin Korkea Demoni oli murhannut hänen äitinsä, Susanne Ernythsonin, ja ajanut hänen isänsä Garren Ernythsonin matkalle kuolemaansa, ja varastanut näiden kahden pienen vauvan Goethen kehdostaan. Ash’Torah oli kertonut, kuinka Goethe oli orjuutettu Tzeentchin tahtoon ja kuinka hänet oli kasvatettu pohjoisessa nimellä Morden.
Ash’Torah oli myös kertonut Mordenille sen demonin nimen, joka oli tuhonnut hänen elämänsä Keisarikunnan pikkukylässä Dormuntissa.

”Kerrot kaiken”, Morden sanoi. Se ei ollut käsky vaan ankara toteamus, joka rikottaisiin kuoleman uhalla.
”Hyvä on”, Longweille vastasi.
”Mitä sinä teit minulle – kun olit varastanut minut?”
”Vaihdoin sinut Tzeentchin luomaan kauhudemoniin, jonka asetin kehtoosi. Se surmattiin seuraavana aamuna, mutta silloin minä olin jo kaukana. Vein sinut pohjoiseen ja luovutin sinut erään barbaarin haltuun. Hän oli pienen heimon päällikkö, joka kutsui itseään kuninkaaksi, ja hänen nimensä oli Kurgaon.”
”Muistan kyllä Kurgaonin.”
”Sitä epäilinkin. Hänen luonaan kasvoit aikuiseksi. Minä tarkkailin sinua, ja tarkkailin myös isääsi, joka etsi kuolemaa Kaaoksesta.”
”Miten sinusta tuli Averheimin ruhtinas?”
”Samaan tapaan kuin sinusta tuli Ardenheimin ruhtinas. Minä hiivin kaupunkiin ja hankkiuduin silloisen ruhtinaan suosioon. Kun hän kuoli kymmenisen vuotta sitten minun käskystäni, minusta tuli uusi ruhtinas. Sen jälkeen olen elänyt ylellisyydessä. Minä, katsos, olen aina pitänyt nautinnoista, vaikken olekaan Slaaneshin – niin kuin sinä. Olen aina ollut uskollinen mestarilleni Tzeentchille – toisin kuin sinä. Slaanesh on kuitenkin vetänyt minua puoleensa. Suunnittelin tämän kaupungin käännyttämistä Tzeentchin palvontaan, mutta se vie aikaa, kuten tiedät. En ole vielä ehtinyt edes aloittaa pitkää työtäni. Lisäksi Treville, kaupunginkaartin päällikkö epäilee minua.”
”Vai niin... Nyt ymmärrän kaiken.” Morden hymyili. Kaikki oli valmista. Palapeli oli nyt täydellinen, ja hänen onnensa särkijä oli hänen edessään, hänen miekkansa kurkullaan. Oli koston aika.
”Minä olen vihainen sinulle, Karma”, Morden tokaisi. ”Eikä vihani ole laimentunut kolmessasadassaviidessäkymmenessä vuodessa. Jos sinä et olisi tullut Dormuntiin sinä yönä niin kauan sitten, minä olisin elänyt tyytyväisen elämän siinä pienessä kylässä.”
”Mutta sinä olisit kuollut, olisit ollut kauan kuolleena. Nyt sinulla on voimaa, ja kaikki ihmiset hamuavat voimaa!” Longweille yritti, vaikka tiesikin että hänen päivänsä olivat luetut. Vain ihme voisi pelastaa hänet nyt.
Ennen kuin Morden ehti vastata, lordi Treville syöksähti esiin kujalta ja törmäsi päistikkaa kaksikkoon. Morden horjahti ja Longweille pääsi irti. Yhtenä sotkuna kolme miestä lensivät kumoon päin katukiveystä. Hetken aikaa miehet tappelivat eläimen raivolla huitoen nyrkeillään ja tavoitellen aseita, mutta kukaan ei saanut mitään aikaiseksi. Lisäksi sade sai heidät kaikki likomäriksi, lukuun ottamatta ehkä Mordenia jolla oli kokovartalohaarniska yllään. Viimein Longweille – tai Karma-demoni – pääsi jaloilleen kasvot aivan mustelmilla. Hän alkoi juosta kauemmas kahdesta muusta miehestä, mutta Morden tarttui hänen nilkkaansa ennen kuin hän ehti pakoon. Longweille kaatui kasvoilleen maahan, sylkäisi irronneen hampaan suustaan ja kirkaisi niin kovaa, että se kuultiin portilla asti taistelun humun yli: ”Auta minua, Tzeentch!”
Tässä vaiheessa Treville pääsi irti lordi Mordenista, nousi jaloilleen ja otti etäisyyttä kahteen muuhun mieheen.
”Tzeentch?” hän kuiskasi. ”Longweille – Tzeentch? Mitä hittoa täällä on tekeillä?”
Morden nousi seisomaan ja nosti miekkansa taisteluvalmiuteen. Hän iski toisen jalkansa Longweillen selälle lukitakseen tämän maahan ja osoitti sitten miekallaan Trevilleä. ”Häivy nyt, jos tahdot selvitä. Minulla on kalavelkoja sinunkin kanssasi, mutta enemmän tämän petturin kanssa. Lähde!”
Treville kurtisti kulmiaan. ”Sinä”, hän totesi hämmästyneenä. ”Minähän tapoin sinut.”
”Et tarpeeksi hyvin”, Morden tokaisi. ”Slaanesh on mahtava jumala.” Hän kohotti kypäränsä visiiriä ja paljasti kasvonsa, jotka kantoivat Trevillen miekan tekemää arpea, mutta haava oli parantunut ja siitä ei vuotanut enää yhtään verta. Morden päästi silmikon valahtamaan alas ja valmistautui survaisemaan miekkansa Longweillen niskaan.
Juuri silloin jokin iski sekä Mordenia että Trevilleä lujasti takaraivoon.

Demonittaret olivat surmanneet julmassa ja epäreilussa taistelussa jo monta sataa kaartilaista. He liikkuivat elegantisti ja sulavasti, ja heidän taistelunsa oli vallan viehättävää katseltavaa. Miehet miekkoineen ja keihäineen eivät pysyneet heidän kynsiensä nopeiden viiltojensa perässä ja kuolivat niiden sahalaitaisiin teriin. Jotkut kaartilaiset olivat onnistuneet pidättämään halunsa ja vieläpä välttämään demonittarien tappavat kynnet, ja näiden sotilaiden ansiosta joitakin demoneitakin oli saatu surmattua. Mutta tämä vaikutti varsin vähän taistelun lopputulokseen, varsinkin kun Kaaoksen pääjoukko oli jo onnistunut kiertämään valtavan kuopan ja hyökkäsi nyt demonittarien rinnalla kaartin kimppuun. Monta tuhatta soturia oli jo tunkeutunut kaupunkiin, ja lisää tuli koko ajan. Ulkona odotti lisäksi vielä isompi Slaaneshin sotajoukko.
Muurien ulkopuolella sateessa seisovat Kaaossoturit eivät olleet kovin huolestuneita taistelun kulusta. He tiesivät, että kun tulisi heidän vuoronsa astua Averheimiin, kaupunki olisi jo voitettu perinpohjaisesti. Heidän tarvitsisi vain seisoa aloillaan ja näyttää pelottavilta panssareissaan.
Niinpä he eivät olleet lainkaan varautuneet siihen, että Tzeentch kääntäisi katseensa Averheimiin.
Yhtäkkiä alkoi kuulua kohinaa, joka voimistui. Se tuntui tuulenpuuskalta joka huiskutti kuivia lehtiä puun oksissa. Kun se kasvoi, Kaaossoturit alkoivat käydä levottomiksi. Mordenin armeijat käännähtelivät hermostuksissaan. Äänen lähdettä ei näkynyt, mutta se ei tuntunut kovin ystävälliseltä. Averheimin kaartilaiset kyyristyivät peloissaan ja vetäytyivät hitaasti, kuunnellen.
Kohina voimistui jyrinäksi, joka tuli aivan Slaaneshin armeijan takaa. Takimmaiset sotilaat alkoivat pyrkiä eteenpäin, kun heidän takaansa kuului uhkaavaa jylinää, ja sotajoukko pakkautui tiiviisti yhteen.
Sitten ilmaan, kymmenisen metrin korkeuteen, juuri siihen pisteeseen jossa ääni kuului kaikkein voimakkaimpana, syttyi pieni sininen tuli. Se paloi tyhjässä ilmassa ja alkoi kasvaa. Se otti lisää tulta ja alkoi pyöriä kuin väkkärä. Pian se alkoi muistuttaa tulppaa, josta virtasi pyörivää kirkkaansinistä tulta ulos. Tulikehrä kasvoi, ja pian sen alalaita otti kiinni maahan. Ruoho syttyi heti liekkeihin, kun pyörre koski siihen.
Kun Kaaoksen armeija ymmärsi että tuo pyörre oli sotajoukon selustassa, miehet alkoivat kääntyä ympäri ottamaan vastaan sen, mikä tuosta pyörteestä ikinä tulisikin.
Roihuavaksi tulimyrskyksi muuttunut ilmiö sai syvyyttä ja ulottuvuutta, ja siitä singahteli kipinöitä ympäriinsä. Useimmat niistä sammuivat ilmassa, mutta ne jotka osuivat johonkin, sytyttivät tuleen minkä tahansa materiaalin ruohosta metallipanssareihin.
Kaaossoturit alkoivat perääntyä mahdollisimman nopeasti kääntämättä selkäänsä tuolle helvetintulelle. He alkoivat perääntyä yhä nopeammin, kun pyörteestä marssi ulos armeija.
Se oli armeija, jollaista Keisarikunta ei ollut aiemmin edes kuvitellut näkevänsä omalla maaperällään. Tuo sotajoukko koostui mitä käsittämättömimmistä olennoista, joita oli vaikka kuinka paljon. Armeijan selkäranka muodostui ihmistä lyhyemmistä, kirkkaanvärisistä lihamöykyistä joista kasvoi lukuisia ulokkeita: käsiä, kynsiä, jopa kieliä. Ne olivat kauhudemoneita, Tzeentchin Hirvityksiä, jotka kulkivat eteenpäin mahtavina laumoina vailla mitään tietoa järjestyksestä ja riveistä. Näiden olioiden keskellä kulkivat kolmisen metrin korkuiset, tornimaiset otukset jotka syöksivät kaikenväristä tulta isoista, hampaiden koristamista kidoistaan. Armeijan yllä liisivät kummalliset, violetit eläimet jotka näyttivät kovasti rauskuilta, mutta joille ei tuottanut mitään vaikeuksia lentää. Niiden pitkät pyrstöt olivat piikkien koristamat ja niiden siiventapaiset huljuivat tyhjän päällä. Ilmassa kelluivat myöskin lautasmaiset koneet, joista ei oikeastaan voinut sanoa olivatko ne koneita vai eläviä olentoja – vai kumpiakaan. Muutaman sellaisen päällä seisoi ihmisen kokoinen ja muotoinen otus, joka mutisi taikuuden sanoja itsekseen. Suurimpia kaikista olivat kuitenkin demonit, jotka marssivat armeijoidensa keskellä talon kokoisina, höyhenten peittäminä ja suurten kynsien turvaamina. Se oli armeija, joka laittoi uusiksi ihmisten käsitykset vartalon kaikista mahdollisista muodoista – Tzeentchin demoniarmeija.
Kaaossoturit eivät voineet paljon muuta kuin tuijottaa. Vasta kun demonien sotajoukko oli niin lähellä, että Liekittäjien kidat ylettyivät sylkemään tulta heidän päälleen, ymmärsivät he lähteä hyökkäykseen.
Se oli varsin kummallinen taistelu. Kaaossoturit pilkkoivat kiemurtelevaa, sitkeää lihaa aseillaan kuin se olisi ollut polttopuuta, mutta tämä polttopuu tappeli vastaan. Hirvitysten suunnattomat parvet ryntäsivät soturien kimppuun pyrkien hukuttamaan nämä itseensä, ja Slaaneshin soturit huitoivat ympäriinsä juoksentelevia demoneita miekoillaan yrittäen saada nämä tapetuiksi.
Demonit saattoi tuhota pelkkään kipuun, sillä kun demoni kärsi kovasti, se menetti otteensa maailmasta ja katosi ilmaan. Tästä tosiseikasta oli paljon hyötyä Kaaossotureille, sillä heidän ei tarvinnut tehdä muuta kuin pahoja viiltoja Hirvityksiin, kun nämä jo haihtuivatkin.
Kirkujat, Liekittäjät ja Levyt olivatkin sitten toista maata, Korkeista Demoneista puhumattakaan. Rauskumaiset Kirkujat liitelivät taistelukentän yläpuolella ja sivaltelivat piikikkäillä pyrstöillään Kaaossotureita. Piikit repivät panssarit rikki, ja kun ne viilsivät lihaa, verisuonet myrkyttyivät heti ja osuman saanut kuoli tuskissaan. Liekittäjät, joita Hirvitykset suojelivat omalla ruumiillaan ja hengellään, puolestaan saivat Kaaossoturien olon tukalaksi paksuissa viitoissaan ja raskaissa haarniskoissaan, joihin osa heistä paistui elävältä. Rankkasade ei vaikuttanut millään lailla liekkeihin, jotka eivät ilmeisesti sammuneet vaikka niiden päälle olisi kaatanut sankokaupalla vettä. Matalalla leijuvien Levyjen päällä seisovat velhot puolestaan lennättivät joko kuumia tai jäätäviä liekkikuuroja Kaaossotureiden niskaan, tai muuttivat Slaaneshin miehet painajaismaisiksi hirviöiksi jotka tappoivat molempien puolien sotureita yhtä lailla.
Saattaa arvata, mihin suuntaan taistelu kääntyi varsin nopeasti. Demoneita oli valtavasti, ja niitä tuli aina vain lisää tulisesta pyörteestä. Hitaasti Kaaossoturien määrä väheni.
Kun Tzeentchin demonit olivat tuhonneet Mordenin joukkoja jo muutaman tuhannen, eräs Levy kohosi korkealle ilmaan ja kaarsi Averheimin muurien yläpuolelle. Sen selässä seisoi valkeaan kaapuun pukeutunut siivekäs hahmo, joka piteli käsissään suurta miekkaa; toisella kädellä kahvasta ja toisella terästä. Tämä hahmo huusi suureen ääneen: ”Pyyntösi on kuultu, Tzeentchin Korkea Demoni Karma! Armeijasi on tullut sinua auttamaan!”

Morden painoi panssaroidun kätensä otsalleen voihkaisten, ja kauhistui tajutessaan että isku oli lennättänyt hänen kypäränsä pois. Hän nousi jaloilleen ja katsoi ympärilleen.
Kuusi demonia oli hyökännyt hänen ja Trevillen kimppuun. Averheimin kaartin päällikkö makasi yhä maassa, mutta Mordenia oli suojannut hänen kypäränsä. Hän tarttui nopeasti miekkaansa ja lähti vastahyökkäykseen. Demonit olivat ihmistä hieman lyhyempiä, vaaleanpunaisia ja irvokkaan epämuodostuneita. Ne eivät selvästikään olleet odottaneet vastarintaa, mutta kun Morden kohotti miekkansa, ne eivät kuitenkaan heti lähteneet pakoon. Kaaoksen lordi iski yhtä niistä ja se ei ehtinyt väistää. Olion pitkä, lonkeronkaltainen uloke irtosi ja putosi kiemurrellen maahan. Demoni vinkaisi ja katosi. Viisi muuta syöksyivät Mordenin päälle. Hän heilautti miekkaansa ja se surmasi ilmassa yhden, mutta neljä jäljelle jäänyttä osuivat hänen ylävartaloonsa ja heittivät hänet takaisin maahan. Morden kierähti ympäri ja tappeli nyrkein vastaan, mutta Hirvitykset pääsivät hänen päälleen ja alkoivat etsiä aukkoja hänen haarniskassaan. Hän puolestaan alkoi silpoa niitä palasiksi miekallaan. Viimein hän sai jokaisen muusiksi ja nousi jaloilleen.
Treville oli vironnut ja pyrki pystyyn. Karmaa ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Morden kirosi raskaasti ja alkoi juosta kohti taistelua.
Sade oli lakannut, mutta kadut olivat likomärät ja vesirännit rämisivät kun sadevesi tuli niistä alas. Kosteus roikkui raskaana ilmassa. Morden juoksi kuin sudet kannoillaan tyhjää pääkatua pitkin kohti taistelun mekkalaa, jossa hän näki ison joukon alastomia demoninaisia jotka silpoivat Averheimin kaartia. Se näky sai hänet hiukan paremmalle tuulelle, mutta sitten hän synkistyi jälleen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin Karma oli livahtanut.
Sitten hän äkkiä kuuli etäisen, tutun äänen joka komensi häntä: ”Juokset väärään suuntaan! Käänny ympäri!”
Kun Morden tunnisti äänen, hän painoi kantapäänsä kiveykseen, käännähti kannoillaan ja alkoi juosta toiseen suuntaan. Hän mutisi hiljaa: ”Kiitos, Ash’Torah”, ja pinkaisi eteenpäin.

Sillä välin taistelun raivo oli kiihtynyt ja Kaaossoturien epätoivo kasvanut. Tzeentchin demoneita oli vielä vaikka millä mitalla, ja kammotusten sotajoukko jatkui kauas joka suuntaan. Mordenin armeijasta ei enää ollut jäljellä paljon mitään, ja sekin vähä hupeni koko ajan. Pian Kaaossotureita oli enää vajaat pari tuhatta, ja heitä saarrettiin molemmilta puolilta. Kaupungissa heidän kimpussaan oli joukko Averheimin kaartilaisia ja muurien toisella puolella demonit ahdistivat heitä. Demonittaretkin joutuivat nyt taisteluun Hirvityksiä vastaan, ja kävi selväksi, ettei näillä ollut mitään mielihaluja naispaholaisia kohtaan. Yksitellen jokainen Mordenin sotilas tapettiin ja hänen armeijansa tuhottiin viimein.

Longweille pujahti sivukujalle toivoen, ettei häntä koskaan löydettäisi sieltä. Hän kävi katsastamassa kujan toisen pään ja näki sen olevan umpikuja, mistä hän oli kiitollinen. Kukaan ei voisi hyökätä hänen kimppuunsa siltä puolelta. Sitten Longweille palasi kujan ja pääkadun risteykseen ja jäi kulman taakse väijymään ja tarkkailemaan varjoihin.
Hän odotti ja odotti.
Loppujen lopuksi kesti aika vähän aikaa, ennen kuin Longweille kuuli juoksevien saappaiden äänen ja haarniskan kilinän, joka lähestyi häntä. Demoni suoristautui ja painautui litteäksi seinää vasten. Askelet tulivat lähelle, ja sitten ne hiljenivät ja katosivat. Painostava hiljaisuus riippui ilmassa. Longweille pidätti hengitystään, ja silloin hän kuuli jonkun muun hengittävän pääkadulla aivan hänen vieressään.
Sitten nurkan takaa välkähti miekka, joka katkaisi hänen kurkkunsa. Longweillen pää kellahti maahan ja hänen veltto ruumiinsa lysähti kokoon.
Lordi Morden tunsi suurta mielihyvää. Hän suuteli miekkaansa ja kuiskasi sille: ”Nyt olen kostanut, isä.”

Sillä hetkellä Karman armeijat päästivät päätähuimaavan kirkaisun. Tulipyörre räjähti valtavalla voimalla ja korvensi kaiken elävän niin suurella säteellä, että se pyyhkäisi jopa Averheimin muureja. Räjähdyksestä levisi suuri, humiseva ilmavirtauksen aalto joka vei kaikki demonit mennessään. Karman armeija pyyhkäistiin Kaaoksen Valtakuntaan samalla silmänräpäyksellä kun Korkea Demoni itse kohtasi kuolemansa.

Morden jätti Karman ruumiin kujalle makaamaan ja palasi päätielle. Hän otti pari askelta eteenpäin ja näki lordi Trevillen seisomassa edessään. Kaartin päällikkö puristi miekkaa ja katsoi Mordenin kypärättömiä kasvoja suoraan silmiin.
Ardenheimin sotilasvoimien komentaja ja Averheimin kaupunginkaartin kapteeni seisoivat kymmenisen metrin päässä toisistaan, miekat käsissään, katse nauliutuneena toisiinsa. He olivat edelleen yksin koko kadulla, ja taistelun melskekin kuulosti hiljenevän etäisyydessä. Trevillellä oli kevyt rengaspanssari ja asepuku sen päällä, ja niinpä hän saattoi liikkua nopeasti ja ketterästi. Mordenilla puolestaan oli yhä musta, raskas panssarinsa. Kilpensä hän oli kadottanut jonnekin, samoin kuin kypäränsä. Kumpikin ymmärsi, että vastustaja oli taitava miekanmittelijä. Aiemmin samana yönä he olivat taistelleet, ja silloin Morden oli tehnyt kohtalokkaan erheen.
Sanoja ei vaihdettu. Tällä kertaa niitä ei tarvittu eikä haluttu.
Kaksi miestä syöksyivät samanaikaisesti toistensa kimppuun. Heidän miekkansa kalahtivat yhteen ensin heidän yläpuolellaan, ja sitten heidän kasvojensa alapuolella, sitten Mordenin oikealla ja Trevillen vasemmalla, ja sitten Mordenin vasemmalla ja Trevillen oikealla. Morden painoi miekkojen terät tiukasti vastakkain ja painoi Trevilleä kohti, mutta tämä ei antanut periksi askeltakaan vaikka se selvästi vei kaikki hänen voimavaransa. Sitten Treville sivalsi Mordenin miekan sivuun ja pisti. Morden onnistui kiepahtamaan sivuun, ja miekka kimmahti syrjään haarniskasta. Sitten musta lordi heilautti mustaa asettaan, ja Treville vältti sen vain nopeilla reflekseillä. Hän nosti miekkansa eteensä suojaamaan iskulta, ja kun lyönti kalahti hänen miekkaansa, hänen sormensa turtuivat. Kaartin kapteeni ei kuitenkaan perääntynyt vaan lähti painostamaan Mordenia antamatta tälle aikaa varmistaa sijojaan ja kohottaa puolustustaan. Miekat kilahtelivat toisiaan vasten tiuhaan tahtiin, kumpikin pyrki olemaan nopeampi kuin toinen mutta kumpikaan ei pystynyt tekemään ratkaisevaa iskua. Morden joutui vetäytymään askeleen ja kävi sitten uuteen hyökkäykseen, joka torjuttiin, ja joutui sitten torjumaan Trevillen vastahyökkäyksen, ja kävi sitten itse uuteen. Averheimin kaartin komentaja kiepahti ympäri ja sivalsi miekallaan, kiepautti aseensa sitten alemmas ja teki sillä nopean viiltoliikkeen pakottaakseen Mordenin suojauksen alas ja sitten pisti jälleen ylemmäs, mutta ei ollut tarpeeksi nopea. Sitten hän potkaisi Kaaoksen lordin saapasta horjuttaakseen tämän tasapainoa. Mordenin jalat olivat kuitenkin liian tukevasti maassa, ja hän vastasi samalla mitalla. Kun Morden hujautti oman, raskaasti varustetun jalkansa Trevillen vatsaan, ilmat tyhjenivät tämän keuhkoista ja tämä taipui lähes kaksin kerroin. Morden kohotti miekkansa iskeäkseen Trevillen niskan katki, mutta niin pökerryksissä kapteeni ei ollut potkun jäljiltä etteikö olisi päässyt kiepahtamaan sivuun. Hän nappasi miekkansa takaisin käteensä ja nousi nopeasti jaloilleen ennen kuin Morden ehti iskeä uudelleen. Sitten hän perääntyi nopeasti ja uusi lyönti kilahti katukiveykseen Trevillen pään sijasta.
Taistelijat olivat tasaveroiset. Mordenin raskas panssarointi tasoitti Trevillen nopeuden, jota hidasti myös kaartilaisen vaatteiden likomärkyys. He olivat kumpikin harjoitelleet taistelutaitoja vuosia, ja vaikka Mordenilla oli ollut enemmän aikaa, oli Trevillellä kuitenkin enemmän kokemusta, jota hän oli hankkinut taistellessaan örkkien armeijoita vastaan. He oppivat nopeasti toistensa taktiikat ja alkoivat itse opetella tapoja kääntää niitä toisiaan vastaan. Kumpikaan ei tahtonut antaa metriäkään periksi, ja taistelu jatkui pitkään. Heidän aistinsa sulkivat kaiken ympärillä tapahtuvan pois ja keskittyivät ainoastaan taisteluun. Kun molemmat laittoivat kaiken peliin, kävi selväksi että pienikin virhe, tarkkaamattomuus, väärä liike tai huono lyönti voisi käydä kohtalokkaaksi. Väsymys tavoitteli molempia, mutta he eivät antaneet sille periksi enempää kuin vastustajalleenkaan. Kaikki keinot olivat sallittuja ja niitä myös käytettiin. Miekkailun tiimellyksessä käyteltiin myös nyrkkejä ja jalkateriä ja jopa päällä pukkauksia, ja välistä koko homma meni melkeinpä pelkäksi katutappeluksi, joskin hyvin harkituksi ja hyvin vaaralliseksi sellaiseksi. Kun teräs viuhui, olivat hiuskarvat, korvat ja jäsenet vaarassa. Mutta vaikka taistelu jatkui jatkumistaan, kumpikaan ei päässyt niskan päälle tai jäänyt alakynteen. Miekan käyttely kävi koko ajan julmemmaksi ja voimakkaammaksi, mutta iskut eivät silti päässeet maaliinsa asti.
Sitten alkoivat miehet saada vammoja. Ensin Treville sai miekkansa puolittain Mordenin puolustuksen ohi ja kumautti tätä kasvoihin, mutta miekka osui vain lappeellaan. Morden horjahti taaksepäin näkökenttä sumentuneena, mutta ei hetkeksikään lopettanut taistelua vaan iski omalla miekallaan. Treville ei ollut odottanut sitä osittain taintuneelta viholliseltaan ja onnistui väistämään vain täpärästi. Miekka viilsi hänen kylkeään, juuri siihen kohtaan jossa hänen selkäpuolensa ja etupuolensa rengaspanssarit kohtasivat ja jossa oli ohut aukko. Terä sivalsi hänen asepukuunsa reiän ja teki matalan haavan hänen ihoonsa. Verta sinkoutui miekan mukana pois ja se lennähti viereisen talon ikkunaa vasten. Treville älähti ja astahti hänkin kauemmas, mutta tunsi samalla, ettei haava ollut vakava. Niinpä taistelu jatkui. Taistelijat saivat yhä enemmän haavoja: Morden sai paljon pahoja lommoja haarniskaansa ja isoja mustelmia niiden alle sekä naarmuja ja raapaisuja kasvoihinsa; kun taas Treville sai vertavuotavia mutta vähäisiä haavoja joka puolelle ruumistaan. Mutta ratkaisevaa, kuolettavaa osumaa ei kuulunut.
He käsittivät, että taistelu voisi jatkua tällä tavalla tuntikausia, ja kauan se oli jo jatkunutkin. Aikaan tottui sitä mukaa kun se kului, mutta miehet käsittivät että he olivat kamppailleet kyllä jo niin pitkän ajan että pian heidän oli pakko väsähtää.
”Tämä ei johda mihinkään”, Treville ajatteli hätäisesti puolustaen itseään iskujen kuurolta, jota Morden jakeli häntä päin. ”Taistelu ei lopu jos tämä jatkuu.”
Mutta kumpikin tiesi syvällä sisimmissään, että taistelu ei voisi jatkua sellaisena enää kauempaa. Viimein Treville teki ratkaisevan virheen. Se oli aivan pieni erhe, sellainen joka ei yleensä merkitsisi yhtään mitään, mutta tämä taistelu oli toista maata. Treville astui yhden askeleen hitusen liian pitkälle, vähän pitemmälle kuin oli ajatellut, ja sen seurauksena hän horjahti hieman. Morden huomasi sen välittömästi ja otti siitä kaiken irti. Hän tyrkkäsi jalkansa Trevillen nilkkaa vasten ja kamppasi tämän vaivatta. Kaartin kapteeni menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen maahan. Hänen miekkansa kolahti kadulle aivan hänen viereensä. Hän näki sen, näki Mordenin kohottavan oman miekkansa kärki suunnattuna Trevillen sydämeen, näki oman kuolemansa Kaaoksen lordin kasvoilla.
Treville näki peilikuvansa Mordenin silmänmustuaisista. Hän tiesi täsmälleen, mitä hänen piti tehdä.
Treville tarttui miekkansa kahvaan ja survaisi sen kärki edellä Mordenin rintapanssarin läpi. Morden näytti ensin ällistyneeltä, mutta sitten kummallisen seesteinen ilme kohosi hänen kasvoilleen. Miekka irtosi hänen otteestaan ja putosi kärki edellä siihen kohtaan, jossa Treville olisi maannut, ellei hän olisi kierähtänyt syrjään. Hän nousi yhden polven varaan ja kiskaisi miekkansa irti mustan lordin sydämestä. Kiskaisun voima heitti Mordenin polvilleen. Treville nousi seisomaan ja astui taaksepäin katsellen vihollistaan.
Morden ymmärsi, että tämä oli ainut vaihtoehto. Hän tiesi nyt, että hänen oli kuoltava. Hän katsoi voittajaansa ja kunnioitus pilkahti hänen silmissään.
Morden kaatui selälleen ja veti henkeä. Hän tunsi elämän pakenevan ruumiistaan. Hän huokaisi raskaasti ja yritti olla ajattelematta suurta tuskaansa.
Vasta nyt Treville hoksasi, että hänen ympärillään seisoi satakunta demonitarta ja monta kymmentä Kaaossoturia, jotka katsoivat lordinsa kuolemaa ja pitelivät aseitaan lähellä koston varalle.
”Kaartilainen...” Morden kuiskasi ja Treville käänsi katseensa takaisin häneen. ”Tule tänne.”
Treville laskeutui polvilleen maassa makaavan Kaaoksen lordin vierelle ja kuunteli tämän viimeisiä sanoja hiljaa, hengittämättäkään. Jokin kertoi hänelle, että tämä oli jonkin pitkän tarinan loppu, josta hän oli nähnyt vain pienen osan.
”Se on kostettu”, lordi kähisi. ”Minä olen vapaa.”
Sitten hän kuoli.
Treville katsoi Mordenin kasvoja. Hän ei tiennyt Ardenheimin ruhtinaan nimeä, kumpaakaan niistä, eikä edes tiennyt hänen olevan Ardenheimin ruhtinas. Mutta se ei estänyt häntä sulkemasta miehen silmiä suurella kunnioituksella.
Sitten hän nousi seisomaan verinen miekkansa kädessään ja katsoi Mordenin sotilaita, jotka olivat piirittäneet hänet. ”Kaaoksen lordi on kuollut! Te olette hävinneet!”
Noiden sanojen myötä demonittaret muuttuivat jälleen valkeaksi valoksi, joka sitten sammui. Viimeiset Kaaossoturit huomasivat tilanteen kääntyneen päälaelleen, sillä heidän ympärillään oli nyt joukko kaartilaisia, jotka tähtäsivät heitä jalkajousillaan ja tussareillaan.
”Averheim elää!” Treville huusi ja tähtäsi vertatihkuvalla miekallaan Kaaossotureita. Aseet laukesivat kovaa meteliä pitäen, ja Mordenin sotajoukon vihoviimeiset jäsenet kaatuivat kuolleina maahan.
Hetken aikaa kadun täytti täydellinen hiljaisuus. Sitten miehet alkoivat käsittää, että taistelu oli ohi ja että he olivat selvinneet.
Treville nosti miekkansa korkealle päänsä päälle ja puhui miehilleen, jotka kokoontuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan. Hän piti lyhyen puheen, mutta sanat tulivat suoraan hänen sydämestään. Kun hän puhui, pilvet hälvenivät ja itäisessä taivaanrannassa alkoi loistaa kirkas auringonvalo joka valaisi varjot ja pimeyden. ”Averheimin puolustajat, kaupunginkaarti”, hän sanoi. ”Me olemme kärsineet tänään pahat tappiot. Monet ystävämme ovat kuolleet ja porttimme on raunioina. Mutta me olemme elossa! Me näemme uuden päivän, vaikka vielä tänä iltana kymmenen tuhatta Kaaoksen mahtavaa soturia seisoi kaupunkimme juurella. Averheim on sitkeä kaupunki, sillä me olemme oppineet jotain mitä muu Keisarikunta ei ole. Me tiedämme, että maailmassa on paljon vaaroja, mutta me tiedämme myös, että niitä vastaan voi taistella! Ja tänä yönä me olemme taistelleet! Lukuisten vihollisten voimat hyökyvät Keisarikuntaa vastaan. Kallio kuluu, mutta se ei ole vielä valmis murtumaan! Me seisomme vielä ylväinä ja rohkeina, ihmiskunnan helmenä, ja seisomme kuoleman hetkeen saakka! Me taistelemme vaikka kaikki muut olisivat kaatuneet!
Averheim!” hän huusi, ja kaikki miehet yhtyivät huutoon. Pian koko katu jylisi, kun kaikki eloonjääneet kaartilaiset huusivat ylpeinä ja iloisina kaupunkinsa nimeä. Monet ihmiset tulivat ulos lukituista taloistaan ja ilo valtasi heidät, kun he näkivät olevansa voittoisia.
Taistelu oli ohi. Mordenin sotaretki oli päättynyt. Ardenheimin päivät olivat luetut.
Mutta eivät Averheimin.


Epilogi

Lordi Trevilleä ehdotettiin myöhemmin Averheimin uudeksi ruhtinaaksi, mutta hän kieltäytyi kunniasta. Sen sijaan hän jatkoi kaartin johtajana monta pitkää, kunniakasta vuotta, ja hänen nimensä tuli kuuluisaksi joka puolella Keisarikuntaa. Hän taisteli Kaaoksen Myrskyssä kunniakkaasti ja pohjoisrintamalla hän teki monia tekoja, jotka muistettiin pitkään.
Longweillen ruumista ei koskaan löydetty, ja vaikka lordi Trevillellä oli omat epäilyksensä miehen kohtalosta, hän ei koskaan tuonut niitä julki.
Ardenheimin kaupunki löydettiin raunioituneena ja kokonaan tyhjillään muutama vuosi myöhemmin. Näytti kuitenkin siltä, että siellä oli kuitenkin asuttu vielä jokunen vuosi aiemmin. Kuitenkaan ei koskaan tullut yleiseen tietoon, että Slaaneshin sotajoukko oli peräisin Ardenheimista.
Be’Lakorin suunnitelmat hyökkäyksestä Keisarikunnan selustaan kariutuivat ja epäonnistuivat pahemman kerran. Myöhemmin on väitetty, että mikäli suunnitelma olisi onnistunut, Keisarikunta olisi varmasti hävitetty maan tasalle eikä mitään toivoa olisi ollut. Jotkut niistä, jotka kuulivat nämä väitteet, alkoivat ymmärtää Mordenin kuoleman merkityksen, ja muutamat harvat yrittivät pitää yllä liikettä jonka tarkoituksena oli julistaa lordi Morden – tai lordi Treville, tai molemmat – kansallissankareiksi. Keisari kuitenkin hylkäsi tämän ehdotuksen jyrkästi.
Garren ja Susanne Ernythsonin puolesta kostettiin lähes kolme ja puoli vuosisataa heidän kuolemansa jälkeen, mutta tuolloin Dormuntin pikkukylä oli jo kadonnut kaikilta kartoilta eikä kukaan koskaan saanut tietää, että heidän puolestaan kostettiin. Kostolla kuitenkin oli suuri merkitys heidän pojalleen, ja mikäli tarut pitävät paikkansa, ovat myöskin he erittäin mielissään siitä.
Lordi Morden haudattiin Averheimiin, ja hänen haudalleen pystytettiin suuri patsas joka esitti hänen miekkaansa. Tuohon patsaaseen kaiverrettiin sekä Slaaneshin että Tzeentchin merkki, ja Averheimin ruhtinaat pitivät visusti huolen, etteivät noidanmetsästäjät koskaan näkisi patsasta ja saisi vääriä kuvitelmia Averheimin luonteesta. Morden – tai Goethe Garren Ernythsonin poika – puolestaan ei koskaan astunut sisään Kaaoksen Porteista, eikä Slaanesh koskaan saanut hänen sieluaan. Niin ollen on oikein olettaa, että Morden viimein nousi Sigmarin ja vanhempiensa luo kauas maailman murheista.




Loppu

Hmmmh. Sanotaan, että määrä korvaa laadun (tai toisinpäin), mutta toivottavasti teidän ei tarvitse käyttää sitä sanontaa kun kommentoitte tätä stooria. Jutusta on kirjoitettu kolme neljäsosaa (mikä on tässä tapauksessa kunnioitettava määrä) tänä päivänä, ja se on varmaankin pisin mitä olen Sotuun kirjoittanut. Ehkä kuitenkin jaksatte lukea sen, koska texti ei ainakaan omasta mielestäni ole aivan mahdottoman tylsää. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Eli siis: oliko hyvä? Oliko liian pitkä? Itse pidin tästä.

Paras koko Morden sarjasta. Noin hyvää tekstiä jaksaisi lukea kauemminkin. Hieno lopetus sarjalle.

Täydellinen.

edit\\ Bloody hell, liian hidas...

Rune kirjoitti:Täydellinen.

edit\\ Bloody hell, liian hidas...

Ja muita sanoja ei tarvitakaan. Olet ruosteessa - vasta toisena!

Mahtava mahtavien joukossa eikä edes mahtavimman mahti riitä tälle mahdille! Siis kuten Rune jo sanoi: "Täydellinen"
2 Parasta kohtausta piru vie - Morden 5:essä ovat tietenkin se kun kissa meni sohvalle ja Karmo joi maidon siilkasta ilkeydestään.
Ei liian pitkä. Ei liian mitään. Ei liian vähän mitään. Siis mahtava!

Luin nuo kaikki tarinat putkeen... Yksi parhaista FB tarinoista mitä olen lukenu. Jatka samaan malliin!!

Kuinka sinä oikein pystyt kirjoittamaan niin nopeasti? Näitä tulee kuin sieni sateella .
Tämä oli kyllä aivan mainio. Ehdottomasti paras näistä Mordeneista. Châlonsin Ruhtinas on edelleen suosikkini sinun tuotannostasi (ja ehkä koko sotun), mutta tämä on myös käsittämättömän hyvä. Mainio lopetus!

Hei mutta tuliko sitä koskaan selville mitä Morden kuiskasi sille kaartilais kapteenille!?

ja aikookos Tapsa kirjoittaa jatkoa? Kuten jotain tuosta kaartilais kapteenista tai jostain?

Scar-Veteran kirjoitti:Hei mutta tuliko sitä koskaan selville mitä Morden kuiskasi sille kaartilais kapteenille!?

ja aikookos Tapsa kirjoittaa jatkoa? Kuten jotain tuosta kaartilais kapteenista tai jostain?

Missä kohdassa? Muistaakseni kaikki kyllä selvitettiin, että minkään ei olisi pitänyt jäädä hämärän peittoon... Ja EI JATKOA!!! Tämä koko stoorihan oli jatko-osa jatko-osan jatko-osan jatko-osalle! Saatte jatkoa Chalônsin Ruhtinaalle. Kirjoitan lisää Montglaivesta, siis hänen nuoruudenajoistaan (esim. mistä hän ansaitsi nimen "Ceryonin puolustaja"

Kyllä vaan! Aivan mahtavaa. Loppu oli loistava ja ympyrä sulkeutui. Pituus oli juuri hyvä sillä tällaista jaksaa lukea vaikka kuinka paljon. Mitä tästä enää sanoa? Sanonpahan vaan että jupuritarkoleeliajakaålandubajuhannusfestivalen!

Ja hyvä, lisää Chalônsin Ruhtinasta. Pääset taas brettien pariin, vaikka enää en sanokaan että olet ehdottomasti paras brettiromantisoinnissa. Olet loistava myös muussa.

................................................Pisteet sulle, hyvä tarina, ei liian pitkä................

Aivan fantastinen! Aiemmat eivät kovin kummoisia olleet jos tuohon vertaa! (tosin hohto perustui aiempiin osiin pitkälti) iso D

Hyvä tarina. Mielelläni luin loppuun asti.

Yhdyn Runeen...

Tapsa kirjoitti:”Kaartilainen...” Morden kuiskasi ja Treville käänsi katseensa takaisin häneen. ”Tule tänne.”
Treville laskeutui polvilleen maassa makaavan Kaaoksen lordin vierelle ja kuunteli tämän viimeisiä sanoja hiljaa, hengittämättäkään. Jokin kertoi hänelle, että tämä oli jonkin pitkän tarinan loppu, josta hän oli nähnyt vain pienen osan.
”Se on kostettu”, lordi kähisi. ”Minä olen vapaa.”
Sitten hän kuoli.

Ollaanko luettu kirja "The Last Guardian" ? Nimittäin en voinu olla yhdistämättä tätä Medivh:n kuolemaan... mutta oli miten oli, oli piru vieköön hyvää tekstiä.

Tarina oli itsessään aivan mahtava, mutta kerronta tapasi...Ehkä vähän minun mieleeni "lapsellinen". Mutta muuten kerronta toi esille kaikki yksityiskohdat sun muut, mutta taisteluita olisit voinut kuvailla vähän tarkemmin. Eilen illalla..no okei, yöllä tuli luettua kaikki putkeen ja mahtava kokemus oli. Ei ollut ollenkaan liian pitkä. Muutama virhe fluffillisesti (tai sitten se on vain päässäni) oli kuitenkin. Esim. kaaosta kokonaisuudessaan kuvailut aika hempeäksi. Ja arvaa vain repesinkö, kun tuli se Juggernaut-kohta.. Mutta pointsit sulle kuitenkin, näitähän voisi lukea vaikka vähän lisää.

Ghen'tosedit:Tuli vain mieleen...mutta ruotsi, ei ikinä ! Ei niin ylväs rotu/kansa/whateva, kuin Kaaos kokonaisuudessaan on, voi puhu ruotsia, minkäänlaisella muokkauksella ! Kerspules....

Nahkaruoska kirjoitti:

Tapsa kirjoitti:”Kaartilainen...” Morden kuiskasi ja Treville käänsi katseensa takaisin häneen. ”Tule tänne.”
Treville laskeutui polvilleen maassa makaavan Kaaoksen lordin vierelle ja kuunteli tämän viimeisiä sanoja hiljaa, hengittämättäkään. Jokin kertoi hänelle, että tämä oli jonkin pitkän tarinan loppu, josta hän oli nähnyt vain pienen osan.
”Se on kostettu”, lordi kähisi. ”Minä olen vapaa.”
Sitten hän kuoli.

Ollaanko luettu kirja "The Last Guardian" ? Nimittäin en voinu olla yhdistämättä tätä Medivh:n kuolemaan... mutta oli miten oli, oli piru vieköön hyvää tekstiä.

Ei olla. Mutta nimi on tuttu (eräästä hyvästä pelistä nimeltä WarCraft III). Mutta ei, en ole lukenut. Kohta kyllä on aika kliseinen.

Oli muuten aika todella hyvä hyvä tarina. Tässä oli miusta lähes kaikki kohdallaan.


Sitten pari asiaa tuli miulle mieleen.
-Alkoi toistamaan itseään siinä taistelussa välillä.
-Olisit tehnyt tästä kaksi erillistä osaa, joihin olisit saanut sitten enemmän kuvailuja, kun vaikka tässä kuvailtiinkin kaikki tarvittava hyvin, silti se jäi hieman jälkeen. (No kenties siksi, kun mie en juonta kirjoita melkein ollenkaan, vaan kuvailen asioita)
-Monet lauseet oli hieman tönkköjä, joita olisi voinut jatkaa pidemmälle.

Mutta älä ota negatiivisena palautteena, rakentava.

Ehdottomasti parhaimpia tarinoita, todella hyvä.

*Katsoo katkerana tekstiä* Eikö morden päässytkään hyökkäämään selustaan.. eikö mordenin sotajoukko riittänyt.. miksi Ash'torah kuoli. Miksi? .. No, Tarina oli hyvää Tapsa-laatua ja mielellään luen taas välillä Bretonniasta, kyllä tuo Chaoksestakin kirjoittaminen näyttää sujuvan. Tekstissä oli sopivasti kuvailua ja "karuutta" jota Chaos kaipaa. yhdyn runeen, Täydellinen.