Tartuttaja
Lähetetty: La 26.06.2004 00:20
En tiennyt, mitä Isoisäni tarkoitti silloin, kun herätti minut eloon. Tai, elinhän minä jo silloin, mutta tämä on oikeaa elämistä, sitä tiettyä eloa, joka antaa minulle päämäärän elämässä. Silloin, kun Isoisä kertoi minulle sen ensimmäistä kertaa, olin ymmälläni. Kun hän käski minun tehdä sen, minkä tein silloin, olin tietysti peloissani ja yksin. Niin yksin kylmässä, pimeässä maailmassa, joka oli vaellukseni aikana puhdasta tyhjyyttä ja pistelevää viileyttä. Nyt, kun olen tässä, Isoisä kertoo minulle, mitä hän tahtoo minun tekevän. Ja minä teen sen. Vaikken tiedäkään täysin, miksi, ja mitä se hyödyttää. Aina se on selvinnyt minulle ennen loppua.
Tartuttaja
Kilahdus kaikui käytävässä. Ääni jäi poukkoilemaan epätasaisissa, kivisissä seinämissä, kapeilla kujilla, kattojen peittämillä, häipyen kauas tyhjyyteen aina ennen seuraavan saapumista. Valoa ei käytävissä ollut, muuten kuin hiljaa räiskyvien, hentojen soihtujen punainen hohde seinämillä. Ne risteilivät seinillä labyrinttimaisessa sokkelossa, jota peitti hiljaisuuden ja pimeyden hento verho. Taas kilahdus jäi soimaan kirkkaasti äänettömyyteen. Sitä seurasi taas vajaan sekunnin päästä toinen, ja heti edellisen äänen häivyttyä seuraava. Nyt kilahdus sai jo hieman ääntä itseensä, raskas, mutta vielä hiljainen tömähdys teki äänelle seuraa. Sen ääni voimistui, ja voimistui, jokaisella kilahduksella. Soihdut sihahtivat sammuksiin aina pareittain, säännöllisin väliajoin, vähän ennen kilahdusta. Kohta kilahdukset ohittivat pimeän risteyksen, ja viimeisetkin soihdut jykevän, ihmisen silmissä valtavan puuportin edessä lepattivat hetken ennen pihahtamistaan sammuksiin. Koura, vielä pimeydessä musta ja väritön, ojentui hennosti, varovasti ojentamaan pitkiä sormiaan kohti oven ripaa. Sormi kerrallaan käsi tarttui pyöreään, rautaiseen lenkkiin oven pielessä, ja pieni tönäisy sai oven narahtamaan hiljaa auki, sepposen selälleen.
Wish-Nu’torah istui polvillaan kivisellä alttarilla. Hänen kätensä olivat yhdessä hänen rintansa edessä, pitkä, hevosmainen pää alas luotuna, silmät kiinni painettuina. Alttari seisoi suuressa hallissa, jonka laidoilla roihut paloivat ja loivat punaisen valonsa hallin jokaiseen nurkkaan, vaikkeivat hämärää enempää valaisseet mitään muuta kuin omat alustansa. Alttari seisoi korkealla lattiasta, ja sen päälle veivät suuriaskelmaiset portaat. Wish-Nu’torah oli hiljentynyt rukoukseen. Tai, ei. Ei hän rukoillut. Ainakaan itsensä puolesta, hän rukoili itseään. Hän toivoi itseltään armeliaisuutta, muita kohtaan. Niitä kohtaan, jotka seisoivat hänen temppelinsä ulkopuolella, villi-ihmislauma, joka oli hänen omassa, suuressa armossaan saanut tiedon ja voiman. He rukoilisivat häntä, hän itse rukoilisi itseään. Hän oli kaiken sen yläpuolella, hän oli itse Jumala. Hän oli kuullut vaimeat kilahdukset nyt jo viiden minuutin ajan. Hän tiesi mikä sieltä olisi tulossa. Hän vain ihmetteli, miten se oli päässyt hänen vartijoidensa ohi. Sillä tuskin oli väliä. Wish-Nu’torah piti silmiään kiinni ja oven narahtaessa hento hymyn kaarre nousi hänen huulilleen.
-Wish-Nu’torah, oletan”, syvä rintaääni kaikui valtavassa hallissa. Se poukkoili seinistä, ja olisi saanut miehen kaatumaan. Sen mysteerisen äänen, luonnottoman vankan ja synkän, kuullessaan Wish-Nu’torah hätkähti, ja räväytti silmänsä auki. Valtava ovi seisoi auki, yhdeksänkymmenen asteen kulmassa seinämästä, ja sen edessä, paksulla, pitkällä matolla seisoi hahmo. Se seisoi hieman kumarassa, astuen askeleen hitaasti eteenpäin. Kun ihoon sulautunut haarniska jymähti maahan, huone oli vavahtaa, mutta se oli äänetöntä. Vain hento kilahdus jäi soimaan ilmaan silmänräpäykseksi, kun kettingin pätkä osui pääkalloon olennon vyöllä. Päästyään pois oven läheisyydestä, Demoniprinssi levitti hitaasti, nautinnollisesti venytellen siipensä, jotka peittivät valon huoneesta, ja saivat äänet peittymään. Sitten Wish-Nu’torah huomasi jotain, mikä sai hänet naurahtamaan ivallisesti. Demonin silmiä peitti vanha, likainen liina, joka oli sidottu solmulla paikalleen. Demoni oli sokea.
-“Olen”, Wish-Nu’torah vastasi, ja nousi polviltaan, alkaen hitaasti astua portaita pitkin hallin lattialle.
-“Slaaneshin Demoniprinssi?” Tumma, vihreäihoinen demoni jatkoi.
-“Olen.”
-“Ei. Et ole Slaaneshin Demoniprinssi. Olet oma prinssisi.”
Wish-Nu’torah pysyi hiljaa, mutta jatkoi matkaa.
-“Se, mikä olen, ei ole sinun asiasi, demoni.”
-“Voi, kyllä se on. Enemmän kuin uskotkaan, pikku prinssi,” Sokea demoni virnisti tuskin huomattavasti. Wish-Nu’torah ähkäisi. Kuinka tuo olento kehtasi!
-“Luuletko saavasi minut pelkäämään itseäsi? Luuletko, etten tiedä mikä olen?”
-“Kyllä, minä tiedän, että tiedät mikä olet. Mutta et tiedä, mikä sinun tulisi olla. Yksikään kaaoksen Jumala ei katso hyvällä sitä, että heidät asetetaan sivuun, jätetään huomiotta.”
-“Uskotko tosiaan, että jätän hänet huomiotta?” Wish-Nu’torah naurahti peittelemättä huvittuneisuuttaan.
-“Tottakai muistan hänet, muistan yhäkin. Mutta en hyvällä. Sillä tiedän olevani jotain muuta, jotain hänen valtansa ulottumattomissa. Minä annan nyt itselleni oman voimani, oman valtani. Olen oman voimani varassa, ja niin aion myös pysyä.”
-“Luuletko saaneesi tämän luolan aikaan?” Wish-Nu’torah ähkäisi, ja jäi ääneti kuuntelemaan. Sokean demonin irvokas virne tämän kasvoilla leveni jatkuvasti.
-“Niin entinen Jumalasi sai sinut luulemaan. Hän antoi sinulle kaiken tämän, kaiken sen minkä luulet olevan sinun tekemiäsisi, vain tätä tulevaa hetkeä varten.”
-“Ja sinä luulet oman Jumalasi olevan mahtava? Niin mahtava, että antaa sinun elää? Slaanesh antoi minulle kyllä nautintoa ja valtaa, enemmän kuin olisin voinut toivoa. Mutta nyt ei enää. Minä luon itselleni oman nautintoni, omat virikkeeni, oman valtani. Kokeile sitä, tunne se, ettei Jumalasi ole sinun arvoisesi. Ole oma herrasi, tee omat nautintosi!”
-“Minun ei tarvitse. Minun nautintoni tulee olemaan sinun raajojesi irti repiminen hiljaa, hitaasti, yksi kerrallaan, nivel niveleltä”, sokea Demoniprinssi oli vähällä revetä nauramaan sairaalloista, ivallista naurua. Hän pysähtyi muutaman askelen päähän portaiden alapäästä, ja nosti vasemman kätensä kasvojensa eteen. Hän tarttui oikealla kädellään suuren piikkipallon tyveen.
-“Kohta sanot, ettet tunne kipua, tai tuskaa. Slaanesh on opettanut sinut kestämään sitä. Ja sen jälkeen katoat Kaaoksen maailmaan, turvaan ja lämpöön kipua”, nyt demoni ei voinut olla nauramatta ääneen. Sairas nauru tulvi saliin, peittäen sen, ja saaden roihut värähtämään ja lepattamaan. Demoni riuhtaisi piikkipallon tyvestä sairas virne kasvoillaan, ja vihreä, syövyttävä visva roiskahti maahan kettingin kilistessä ulos demonin kehosta. Demoniprinssi heilautti kättään ja tarttui roikkuvasta kettingistä kiinni, ja antoi sen jäädä roikkumaan kädestään.
-“Isoisä ja herrasi Slaanesh ovat tehneet pienen sopimuksen. Sinä olet nyt kehosi vanki. Sinä et pääse karkuun. Olet tässä maailmassa.”
-“Ja sinäkö luulet sen estävän minua? Minä olen suurin, ja mahtavin. Teitte minulle palveluksen siirtäessänne koko voimani tähän ruumiiseen ja maailmaan. Nyt olen voittamaton”, Wish-Nu’torah karjui innoissaan, sylki lentäen hänen suustaan, silmien pullottaessa kuopissaan kiihkosta. Naurun pyrähdyksiä päästellen demoni nappasi molemmilla käsillään ilmaan materialisoituvat, valtavat miekat. Sokean Demoniprinssin hymy suli pois, ja virne jäi tämän kasvoille, ivallinen virne. Oikealla kädellään tämä nappasi ilmaan ilmestyneen viikatteen käteensä. Demonin ääni vaipui sihiseväksi kuiskaukseksi, joka soi hiljaa, mutta voimakkaana ja selvänä hallissa, voimistuen sana sanalta.
-“Säälittävä kuolevainen...” Seuraavat sanat yltyivät huutoon, joka temmelsi ympäri huonetta, leikkien kaiun kanssa, ja tulvi kahden paikalla olevien korviin.
-“Toivosi päättyy tähän! Ja merkityksetön olemassaolosi sen mukana!”
Molemmat vastustajat syöksähtivät toisiaan kohti.
Viiden minuutin kuluttua Wish-Nu’torahin, Slaaneshin entisen Demoniprinssin, tuskanhuudot kaikuivat ulos asti temppelistä, joka vajosi kymmeniä metrejä maan alle.
Olen Hauep Tartuttaja; Jumalten viikate.
* * *
Tässä pilottijakso. Ei mitään tekemistä juonen kanssa, tahdoin vain kirjoittaa.
Tartuttaja
Kilahdus kaikui käytävässä. Ääni jäi poukkoilemaan epätasaisissa, kivisissä seinämissä, kapeilla kujilla, kattojen peittämillä, häipyen kauas tyhjyyteen aina ennen seuraavan saapumista. Valoa ei käytävissä ollut, muuten kuin hiljaa räiskyvien, hentojen soihtujen punainen hohde seinämillä. Ne risteilivät seinillä labyrinttimaisessa sokkelossa, jota peitti hiljaisuuden ja pimeyden hento verho. Taas kilahdus jäi soimaan kirkkaasti äänettömyyteen. Sitä seurasi taas vajaan sekunnin päästä toinen, ja heti edellisen äänen häivyttyä seuraava. Nyt kilahdus sai jo hieman ääntä itseensä, raskas, mutta vielä hiljainen tömähdys teki äänelle seuraa. Sen ääni voimistui, ja voimistui, jokaisella kilahduksella. Soihdut sihahtivat sammuksiin aina pareittain, säännöllisin väliajoin, vähän ennen kilahdusta. Kohta kilahdukset ohittivat pimeän risteyksen, ja viimeisetkin soihdut jykevän, ihmisen silmissä valtavan puuportin edessä lepattivat hetken ennen pihahtamistaan sammuksiin. Koura, vielä pimeydessä musta ja väritön, ojentui hennosti, varovasti ojentamaan pitkiä sormiaan kohti oven ripaa. Sormi kerrallaan käsi tarttui pyöreään, rautaiseen lenkkiin oven pielessä, ja pieni tönäisy sai oven narahtamaan hiljaa auki, sepposen selälleen.
Wish-Nu’torah istui polvillaan kivisellä alttarilla. Hänen kätensä olivat yhdessä hänen rintansa edessä, pitkä, hevosmainen pää alas luotuna, silmät kiinni painettuina. Alttari seisoi suuressa hallissa, jonka laidoilla roihut paloivat ja loivat punaisen valonsa hallin jokaiseen nurkkaan, vaikkeivat hämärää enempää valaisseet mitään muuta kuin omat alustansa. Alttari seisoi korkealla lattiasta, ja sen päälle veivät suuriaskelmaiset portaat. Wish-Nu’torah oli hiljentynyt rukoukseen. Tai, ei. Ei hän rukoillut. Ainakaan itsensä puolesta, hän rukoili itseään. Hän toivoi itseltään armeliaisuutta, muita kohtaan. Niitä kohtaan, jotka seisoivat hänen temppelinsä ulkopuolella, villi-ihmislauma, joka oli hänen omassa, suuressa armossaan saanut tiedon ja voiman. He rukoilisivat häntä, hän itse rukoilisi itseään. Hän oli kaiken sen yläpuolella, hän oli itse Jumala. Hän oli kuullut vaimeat kilahdukset nyt jo viiden minuutin ajan. Hän tiesi mikä sieltä olisi tulossa. Hän vain ihmetteli, miten se oli päässyt hänen vartijoidensa ohi. Sillä tuskin oli väliä. Wish-Nu’torah piti silmiään kiinni ja oven narahtaessa hento hymyn kaarre nousi hänen huulilleen.
-Wish-Nu’torah, oletan”, syvä rintaääni kaikui valtavassa hallissa. Se poukkoili seinistä, ja olisi saanut miehen kaatumaan. Sen mysteerisen äänen, luonnottoman vankan ja synkän, kuullessaan Wish-Nu’torah hätkähti, ja räväytti silmänsä auki. Valtava ovi seisoi auki, yhdeksänkymmenen asteen kulmassa seinämästä, ja sen edessä, paksulla, pitkällä matolla seisoi hahmo. Se seisoi hieman kumarassa, astuen askeleen hitaasti eteenpäin. Kun ihoon sulautunut haarniska jymähti maahan, huone oli vavahtaa, mutta se oli äänetöntä. Vain hento kilahdus jäi soimaan ilmaan silmänräpäykseksi, kun kettingin pätkä osui pääkalloon olennon vyöllä. Päästyään pois oven läheisyydestä, Demoniprinssi levitti hitaasti, nautinnollisesti venytellen siipensä, jotka peittivät valon huoneesta, ja saivat äänet peittymään. Sitten Wish-Nu’torah huomasi jotain, mikä sai hänet naurahtamaan ivallisesti. Demonin silmiä peitti vanha, likainen liina, joka oli sidottu solmulla paikalleen. Demoni oli sokea.
-“Olen”, Wish-Nu’torah vastasi, ja nousi polviltaan, alkaen hitaasti astua portaita pitkin hallin lattialle.
-“Slaaneshin Demoniprinssi?” Tumma, vihreäihoinen demoni jatkoi.
-“Olen.”
-“Ei. Et ole Slaaneshin Demoniprinssi. Olet oma prinssisi.”
Wish-Nu’torah pysyi hiljaa, mutta jatkoi matkaa.
-“Se, mikä olen, ei ole sinun asiasi, demoni.”
-“Voi, kyllä se on. Enemmän kuin uskotkaan, pikku prinssi,” Sokea demoni virnisti tuskin huomattavasti. Wish-Nu’torah ähkäisi. Kuinka tuo olento kehtasi!
-“Luuletko saavasi minut pelkäämään itseäsi? Luuletko, etten tiedä mikä olen?”
-“Kyllä, minä tiedän, että tiedät mikä olet. Mutta et tiedä, mikä sinun tulisi olla. Yksikään kaaoksen Jumala ei katso hyvällä sitä, että heidät asetetaan sivuun, jätetään huomiotta.”
-“Uskotko tosiaan, että jätän hänet huomiotta?” Wish-Nu’torah naurahti peittelemättä huvittuneisuuttaan.
-“Tottakai muistan hänet, muistan yhäkin. Mutta en hyvällä. Sillä tiedän olevani jotain muuta, jotain hänen valtansa ulottumattomissa. Minä annan nyt itselleni oman voimani, oman valtani. Olen oman voimani varassa, ja niin aion myös pysyä.”
-“Luuletko saaneesi tämän luolan aikaan?” Wish-Nu’torah ähkäisi, ja jäi ääneti kuuntelemaan. Sokean demonin irvokas virne tämän kasvoilla leveni jatkuvasti.
-“Niin entinen Jumalasi sai sinut luulemaan. Hän antoi sinulle kaiken tämän, kaiken sen minkä luulet olevan sinun tekemiäsisi, vain tätä tulevaa hetkeä varten.”
-“Ja sinä luulet oman Jumalasi olevan mahtava? Niin mahtava, että antaa sinun elää? Slaanesh antoi minulle kyllä nautintoa ja valtaa, enemmän kuin olisin voinut toivoa. Mutta nyt ei enää. Minä luon itselleni oman nautintoni, omat virikkeeni, oman valtani. Kokeile sitä, tunne se, ettei Jumalasi ole sinun arvoisesi. Ole oma herrasi, tee omat nautintosi!”
-“Minun ei tarvitse. Minun nautintoni tulee olemaan sinun raajojesi irti repiminen hiljaa, hitaasti, yksi kerrallaan, nivel niveleltä”, sokea Demoniprinssi oli vähällä revetä nauramaan sairaalloista, ivallista naurua. Hän pysähtyi muutaman askelen päähän portaiden alapäästä, ja nosti vasemman kätensä kasvojensa eteen. Hän tarttui oikealla kädellään suuren piikkipallon tyveen.
-“Kohta sanot, ettet tunne kipua, tai tuskaa. Slaanesh on opettanut sinut kestämään sitä. Ja sen jälkeen katoat Kaaoksen maailmaan, turvaan ja lämpöön kipua”, nyt demoni ei voinut olla nauramatta ääneen. Sairas nauru tulvi saliin, peittäen sen, ja saaden roihut värähtämään ja lepattamaan. Demoni riuhtaisi piikkipallon tyvestä sairas virne kasvoillaan, ja vihreä, syövyttävä visva roiskahti maahan kettingin kilistessä ulos demonin kehosta. Demoniprinssi heilautti kättään ja tarttui roikkuvasta kettingistä kiinni, ja antoi sen jäädä roikkumaan kädestään.
-“Isoisä ja herrasi Slaanesh ovat tehneet pienen sopimuksen. Sinä olet nyt kehosi vanki. Sinä et pääse karkuun. Olet tässä maailmassa.”
-“Ja sinäkö luulet sen estävän minua? Minä olen suurin, ja mahtavin. Teitte minulle palveluksen siirtäessänne koko voimani tähän ruumiiseen ja maailmaan. Nyt olen voittamaton”, Wish-Nu’torah karjui innoissaan, sylki lentäen hänen suustaan, silmien pullottaessa kuopissaan kiihkosta. Naurun pyrähdyksiä päästellen demoni nappasi molemmilla käsillään ilmaan materialisoituvat, valtavat miekat. Sokean Demoniprinssin hymy suli pois, ja virne jäi tämän kasvoille, ivallinen virne. Oikealla kädellään tämä nappasi ilmaan ilmestyneen viikatteen käteensä. Demonin ääni vaipui sihiseväksi kuiskaukseksi, joka soi hiljaa, mutta voimakkaana ja selvänä hallissa, voimistuen sana sanalta.
-“Säälittävä kuolevainen...” Seuraavat sanat yltyivät huutoon, joka temmelsi ympäri huonetta, leikkien kaiun kanssa, ja tulvi kahden paikalla olevien korviin.
-“Toivosi päättyy tähän! Ja merkityksetön olemassaolosi sen mukana!”
Molemmat vastustajat syöksähtivät toisiaan kohti.
Viiden minuutin kuluttua Wish-Nu’torahin, Slaaneshin entisen Demoniprinssin, tuskanhuudot kaikuivat ulos asti temppelistä, joka vajosi kymmeniä metrejä maan alle.
Olen Hauep Tartuttaja; Jumalten viikate.
* * *
Tässä pilottijakso. Ei mitään tekemistä juonen kanssa, tahdoin vain kirjoittaa.
Lisää tätä, rakastan kaikkea kaaokseen liittyvää ja siihen kun vielä lisätään kaksi lempijumalaani, Slaanesh ja Nurgle. 
Ehkäpä juuri tämän takia juuri esim. Krauseissa dialogin määrä on minimissään. Katsokaa vaikka uusinta Krausia, siinä on muistaakseni vain pari dialogin pätkää. Eli säälittävän vähän. 
). Odotan "itse tarinaa"
Tästä puuttui se "juttu". Kyllähän tämä kielellisesti ja muuten on hyvää mutta en sitten osaa sanoa. Kyllä muut tarinasi ovat olleet hyviä mutta tämä ei vaan napannut. Ehkä ensikerralla sitten.