Dînnilionin tarina 2. osa
Lähetetty: Ma 28.06.2004 20:05
Jos joku ei vielä tiedä, mikä tarina on kyseessä, niin lukee ensiksi tämän: http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=26654
Ja tässä jatkoa kyseiseen stooriin. Tämä on huomattavasti pidempi ja taisteluun on lisäilty yksityiskohta. Ja kyllä, tämä menee vähän herkistelyksi, mutta ei anneta sen haitata, vaan haluaisin tästä(kin) jonkinlaista palautetta. Stoori, olkaa hyvät:
Dînnilion ja Esgalmariel kävelivät viimeisen kerran Tor Acharen kivisillä kaduilla. Heidän oli pian aika lähteä Tor Elyriin tapaamaan Esgalmarielin vanhempia ja kysymään lupaa, saisiko Dînnilion pyytää Esgalmarielia naimisiin. He molemmat kävivät hyvästelemässä ystäviään, joita he olivat tavanneet Tor Acharessa. He toivottivat kaikille hyvät jatkot ja lähtivät kohti Tor Elyriä, parinkymmenen hopeakypärän johdolla. Matkasta oli tulossa pitkä. Matkan kestoksi arveltiin paria päivää, mutta jos matkalla ei tapahdu mitään eriskummallista, niin he ehkä saapuisivat Tor Elyriin jo tänä iltana. Sitähän Dînnilion ja Esgalmariel toivoivat kaikista eniten.
Päivä oli ehkä kuumin, mitä koko Ulthuanissa oli ollut. Tämän kaltainen päivä yleensä tarkoitti sitä, että mitään pahaa ei ole tapahtumassa, mutta aina on varauduttava kaikkeen. Dînnilion oli ehkä onnellisin, mitä hän oli koskaan ennen ollut ja hän vihdoin pääsisi tapaamaan Esgalmarielin vanhemmat. Dînnilionilla itsellään ei ollut vanhempia, koska itse Malekith oli kiduttanut heidät kuoliaaksi. Siksi Dînnilion tuntee suurta vihaa kaikkia synk’haltioita kohtaan.
Kun Dînnilion, Esgalmariel ja heidän saattueensa oli noin puolessavälissä matkaa, silloin tapahtui jotain outoa. Ilma kylmeni yht’äkkiä ja alkoi sataa. Dînnilion alkoi epäröimään. Hän katseli joka suuntaan hevosensa selästä. Oli niin pimeää, ettei tuskin nähnyt edessä kulkevia hahmoja. Edestäpäin kuului yht’äkkiä huuto: ”Synk’haltioita!!! Kaikki asemiin!!!” silloin Dînnilion tarttui miekkaansa, mutta Esgalmariel otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: ”Älä mene sinne” ”minun täytyy…” sanoi Dînnilion varmalla, mutta rauhoittavalla äänellä. Esgalmariel hellitti otteensa Dîlnnilionin kädestä ja antoi tälle suudelman huulille. Dînnilion hymyili vastaukseksi ja ratsasti kohti hopeakypäriä. Dînnilion kysyi joukon kapteenilta: ”Mitä täällä tapahtuu?” ”synk’haltoita…” kapteeni osoitti sormellaan läheisen joen rantaan. Dînnilion tunsi nyt syvää vihaa. Hän kysyi kapteenilta: ”Ovatko nuo nähneet meidät vielä?” ”en usko” vastasi kapteeni varmalla äänellä. Dînnilion katsoi joen rantaan. Synk’haltioita ei ollut paljoa, mutta ei saa koskaan aliarvioida vihollista. ”Oletteko jo lähettänyt tiedustelijan?” Dînnilion kysyi. ”Pitäisi saapua tuotapikaa” sanoi kapteeni. Yht’äkkiä synk’haltioiden suunnasta laukkasi valkea hevonen, jolla ei ollut ratsastajaa. Ainoastaan verinen jälki hevosen satulassa. Silloin kapteeni suuttui. Hän huusi: ”HYÖKÄTKÄÄ!!!” ja silloin viisitoista hopeakypärää lähti rynnäkköön kohti synk’haltioiden rykelmää, Dînnilion heidän mukanaan. Dînnilion toivoi, ettei Esgalmarielille ja hänen vartiolleen kävisi mitään. Hän myös toivoi, ettei hänelle itselleen kävisi mitään. Synk’haltiat olivat huomanneet rynnäköitsijät ja alkaneet valmistautua taisteluun. Enää sata metriä, niin taistelu alkaisi. Dînnilion puristi varmemmin miekkansa kahvasta. viisikymmentä metriä. Dînnilionin sisällä kasvoi suuri viha entistä suuremmaksi. kymmenen metriä. Dînnilion kiihdytti hevosensa vauhtia niin paljon, että oli ihan eturivissä. Pari metriä enää jäljellä, jolloin Dînnilion saisi upottaa miekkansa terän pahojen serkkujensa lihaan.
Synk’haltiat avasi nuolisateen. Nuolia viuhahteli Dînnilionin pään vierestä, mutta yksikään ei osunut, kun taas hänen viereltään tipahteli toisia haltioita. Dînnilion latasi miekkaansa vauhtia ja survaisi sillä heti kahdelta synk’haltialta pään irti, jotka lensi johonkin pimeyteen. Dînnilion hyppäsi hevosensa selästä alas ja alkoi käyttää miekkaansa todella taitavasti. Ilmassa kantautui tuskan huutoja, joko vihollisen tai hänen omiensa. Dînnilion pisti yhtä synk’haltiaa mahaan miekallaan. Synk’haltia voihkaisi, mutta ei viellä kuollut. Dînnilion huomasi tämän ja otti tikarinsa vyöltään, jolla leikkasi synk’haltian kurkun auki. Verta purskahti Dînnilionin naamalle saakka, mutta hän ei ehtinyt sitä murehtimaan, kun jo seuraava synk’haltia kävi hänen kimppuunsa. Dînnilion kerkesi juuri ja juuri väistää miekan iskun. Synk’haltia menetti tasapainonsa ja kaatui maahan, jolloin Dînnilionin oli helppoa lopettaa hänet. Dînnilion taisteli ja surmasi monia synk’haltioita lievittääkseen vihaansa, mutta se ei paljoa auttanut. Dînnilion tunsi edelleen suurta vihaa. Yht’äkkiä Dînnilionin päätä huimasi. Hän pyörtyi ja kaatui maahan, koska hän oli jossain välissä taistelua saanut pahan viiltohaavan olkapäähän. Dînnilion kaatui maahan.
Kun Dînnilion jällen heräsi, hän huomasi olevansa todella kauniissa huoneesa, jonka takassa paloi tuli ja ilmassa oli todella eriskummalinen, mutta lempeä haju. Hän näki kolme hahmoa sängyn jalkopäässä, mutta ei pystynyt kunnolla erottamaan heitä, koska hän oli vielä vähän tokkurassa. Kun hän vähän sai päätään selvitettyä, hän huomasi Esgalmarielin istuvan jalkopäässä ja kaksi muuta seisovan hänen vierellään. Dînnilion tavoitti Esgalmarielin katseen, jolloin Esgalmariel syöksyi Dînnilionin kaulaan halaamaan ja suutelemaan tätä. Esgalmariel itki onnesta nähdessään, että Dînnilion oli hengissä. Toinen haltioista, jota Dînnilion ei tuntenut, itki myös, mutta hänen vieressään seisova haltia otti tämän syleilyynsä. Dînnilion yritti sanoa jotain, mutta ei saanut sanaa suustaan kovan kivun takia. Esgalmariel huolestui nähdessään, miten Dînnilion kärsi. Esgalmariel kutsui huoneeseen erään henkilön. Erään henkilön, kuka oli kuuluisa parantamiskyvyistään. Hän kutsui huoneeseen Teclisin. Teclis lausui muutamia loitsuja, jotka tepsivät heti. Dînnilion tunsi suurta helpotusta ja hän kiitti Teclistä. Teclis sanoi: ”Sinä kuulemma taistelit erittäin urhollisesti synk’haltioita vastaan” Dînnilion katsoi Teclistä silmiin hieman ymmällään, että tämä oli tullut hänen puheilleen. Teclis jatkoi: ”kuulin myös, että sinä pelastit tämän nuoren neidon kaaos sotureilta. Tiedätkö kuka hän on?” Teclis kysyi ja katsoi Dînnilionia syvälle silmiin. Dînnilion katsoi Esgalmarielia ja sen jälkeen hän vasta huomasi kuka hän on. Esgalmariel on Tor Elyrin hallitsijoiden, Tanorodin ja Egalrûthin tytär, josta olisi tulossa seuraava hallitsija. Teclis naurahti: ”Nyt siis tiedät. Teit todella jalosti, Dînnilion” Dînnilion hymyili. ”Ja meidän puolestamme saat pyytää Esgalmarielia vaimoksesi” sanoi Tanorod, joka hymyili leveästi. Dînnilion katsoi Esgalmarielia silmiin ja syöksyi halaamaan häntä. Dînnilion oli todella onnellinen. Dînnilion sai viimein sanottua jotain. Hän sanoi: ”Kiitos” ja sen jälkeen hän otti Esgalmarielin kainaloonsa ja alkoi nukkua hänen kanssaan hyvillä mielin, vihkiseremoniaa odotellen.
Ja tässä jatkoa kyseiseen stooriin. Tämä on huomattavasti pidempi ja taisteluun on lisäilty yksityiskohta. Ja kyllä, tämä menee vähän herkistelyksi, mutta ei anneta sen haitata, vaan haluaisin tästä(kin) jonkinlaista palautetta. Stoori, olkaa hyvät:
Dînnilion ja Esgalmariel kävelivät viimeisen kerran Tor Acharen kivisillä kaduilla. Heidän oli pian aika lähteä Tor Elyriin tapaamaan Esgalmarielin vanhempia ja kysymään lupaa, saisiko Dînnilion pyytää Esgalmarielia naimisiin. He molemmat kävivät hyvästelemässä ystäviään, joita he olivat tavanneet Tor Acharessa. He toivottivat kaikille hyvät jatkot ja lähtivät kohti Tor Elyriä, parinkymmenen hopeakypärän johdolla. Matkasta oli tulossa pitkä. Matkan kestoksi arveltiin paria päivää, mutta jos matkalla ei tapahdu mitään eriskummallista, niin he ehkä saapuisivat Tor Elyriin jo tänä iltana. Sitähän Dînnilion ja Esgalmariel toivoivat kaikista eniten.
Päivä oli ehkä kuumin, mitä koko Ulthuanissa oli ollut. Tämän kaltainen päivä yleensä tarkoitti sitä, että mitään pahaa ei ole tapahtumassa, mutta aina on varauduttava kaikkeen. Dînnilion oli ehkä onnellisin, mitä hän oli koskaan ennen ollut ja hän vihdoin pääsisi tapaamaan Esgalmarielin vanhemmat. Dînnilionilla itsellään ei ollut vanhempia, koska itse Malekith oli kiduttanut heidät kuoliaaksi. Siksi Dînnilion tuntee suurta vihaa kaikkia synk’haltioita kohtaan.
Kun Dînnilion, Esgalmariel ja heidän saattueensa oli noin puolessavälissä matkaa, silloin tapahtui jotain outoa. Ilma kylmeni yht’äkkiä ja alkoi sataa. Dînnilion alkoi epäröimään. Hän katseli joka suuntaan hevosensa selästä. Oli niin pimeää, ettei tuskin nähnyt edessä kulkevia hahmoja. Edestäpäin kuului yht’äkkiä huuto: ”Synk’haltioita!!! Kaikki asemiin!!!” silloin Dînnilion tarttui miekkaansa, mutta Esgalmariel otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: ”Älä mene sinne” ”minun täytyy…” sanoi Dînnilion varmalla, mutta rauhoittavalla äänellä. Esgalmariel hellitti otteensa Dîlnnilionin kädestä ja antoi tälle suudelman huulille. Dînnilion hymyili vastaukseksi ja ratsasti kohti hopeakypäriä. Dînnilion kysyi joukon kapteenilta: ”Mitä täällä tapahtuu?” ”synk’haltoita…” kapteeni osoitti sormellaan läheisen joen rantaan. Dînnilion tunsi nyt syvää vihaa. Hän kysyi kapteenilta: ”Ovatko nuo nähneet meidät vielä?” ”en usko” vastasi kapteeni varmalla äänellä. Dînnilion katsoi joen rantaan. Synk’haltioita ei ollut paljoa, mutta ei saa koskaan aliarvioida vihollista. ”Oletteko jo lähettänyt tiedustelijan?” Dînnilion kysyi. ”Pitäisi saapua tuotapikaa” sanoi kapteeni. Yht’äkkiä synk’haltioiden suunnasta laukkasi valkea hevonen, jolla ei ollut ratsastajaa. Ainoastaan verinen jälki hevosen satulassa. Silloin kapteeni suuttui. Hän huusi: ”HYÖKÄTKÄÄ!!!” ja silloin viisitoista hopeakypärää lähti rynnäkköön kohti synk’haltioiden rykelmää, Dînnilion heidän mukanaan. Dînnilion toivoi, ettei Esgalmarielille ja hänen vartiolleen kävisi mitään. Hän myös toivoi, ettei hänelle itselleen kävisi mitään. Synk’haltiat olivat huomanneet rynnäköitsijät ja alkaneet valmistautua taisteluun. Enää sata metriä, niin taistelu alkaisi. Dînnilion puristi varmemmin miekkansa kahvasta. viisikymmentä metriä. Dînnilionin sisällä kasvoi suuri viha entistä suuremmaksi. kymmenen metriä. Dînnilion kiihdytti hevosensa vauhtia niin paljon, että oli ihan eturivissä. Pari metriä enää jäljellä, jolloin Dînnilion saisi upottaa miekkansa terän pahojen serkkujensa lihaan.
Synk’haltiat avasi nuolisateen. Nuolia viuhahteli Dînnilionin pään vierestä, mutta yksikään ei osunut, kun taas hänen viereltään tipahteli toisia haltioita. Dînnilion latasi miekkaansa vauhtia ja survaisi sillä heti kahdelta synk’haltialta pään irti, jotka lensi johonkin pimeyteen. Dînnilion hyppäsi hevosensa selästä alas ja alkoi käyttää miekkaansa todella taitavasti. Ilmassa kantautui tuskan huutoja, joko vihollisen tai hänen omiensa. Dînnilion pisti yhtä synk’haltiaa mahaan miekallaan. Synk’haltia voihkaisi, mutta ei viellä kuollut. Dînnilion huomasi tämän ja otti tikarinsa vyöltään, jolla leikkasi synk’haltian kurkun auki. Verta purskahti Dînnilionin naamalle saakka, mutta hän ei ehtinyt sitä murehtimaan, kun jo seuraava synk’haltia kävi hänen kimppuunsa. Dînnilion kerkesi juuri ja juuri väistää miekan iskun. Synk’haltia menetti tasapainonsa ja kaatui maahan, jolloin Dînnilionin oli helppoa lopettaa hänet. Dînnilion taisteli ja surmasi monia synk’haltioita lievittääkseen vihaansa, mutta se ei paljoa auttanut. Dînnilion tunsi edelleen suurta vihaa. Yht’äkkiä Dînnilionin päätä huimasi. Hän pyörtyi ja kaatui maahan, koska hän oli jossain välissä taistelua saanut pahan viiltohaavan olkapäähän. Dînnilion kaatui maahan.
Kun Dînnilion jällen heräsi, hän huomasi olevansa todella kauniissa huoneesa, jonka takassa paloi tuli ja ilmassa oli todella eriskummalinen, mutta lempeä haju. Hän näki kolme hahmoa sängyn jalkopäässä, mutta ei pystynyt kunnolla erottamaan heitä, koska hän oli vielä vähän tokkurassa. Kun hän vähän sai päätään selvitettyä, hän huomasi Esgalmarielin istuvan jalkopäässä ja kaksi muuta seisovan hänen vierellään. Dînnilion tavoitti Esgalmarielin katseen, jolloin Esgalmariel syöksyi Dînnilionin kaulaan halaamaan ja suutelemaan tätä. Esgalmariel itki onnesta nähdessään, että Dînnilion oli hengissä. Toinen haltioista, jota Dînnilion ei tuntenut, itki myös, mutta hänen vieressään seisova haltia otti tämän syleilyynsä. Dînnilion yritti sanoa jotain, mutta ei saanut sanaa suustaan kovan kivun takia. Esgalmariel huolestui nähdessään, miten Dînnilion kärsi. Esgalmariel kutsui huoneeseen erään henkilön. Erään henkilön, kuka oli kuuluisa parantamiskyvyistään. Hän kutsui huoneeseen Teclisin. Teclis lausui muutamia loitsuja, jotka tepsivät heti. Dînnilion tunsi suurta helpotusta ja hän kiitti Teclistä. Teclis sanoi: ”Sinä kuulemma taistelit erittäin urhollisesti synk’haltioita vastaan” Dînnilion katsoi Teclistä silmiin hieman ymmällään, että tämä oli tullut hänen puheilleen. Teclis jatkoi: ”kuulin myös, että sinä pelastit tämän nuoren neidon kaaos sotureilta. Tiedätkö kuka hän on?” Teclis kysyi ja katsoi Dînnilionia syvälle silmiin. Dînnilion katsoi Esgalmarielia ja sen jälkeen hän vasta huomasi kuka hän on. Esgalmariel on Tor Elyrin hallitsijoiden, Tanorodin ja Egalrûthin tytär, josta olisi tulossa seuraava hallitsija. Teclis naurahti: ”Nyt siis tiedät. Teit todella jalosti, Dînnilion” Dînnilion hymyili. ”Ja meidän puolestamme saat pyytää Esgalmarielia vaimoksesi” sanoi Tanorod, joka hymyili leveästi. Dînnilion katsoi Esgalmarielia silmiin ja syöksyi halaamaan häntä. Dînnilion oli todella onnellinen. Dînnilion sai viimein sanottua jotain. Hän sanoi: ”Kiitos” ja sen jälkeen hän otti Esgalmarielin kainaloonsa ja alkoi nukkua hänen kanssaan hyvillä mielin, vihkiseremoniaa odotellen.
Huussi voi tosin unohtaa äskeisen kommentin. Jotkin tapahtumat olivat kuitenkin vähän epäjohdonmukaisia. Se esimerksiksi, että Dinnilion ottaa ja pökertyy kesken kiivaimman taistelun aivan varoittamatta. Edes jotain johdattelua olisi voinut olla. Yleensä kannattaa pohjustaa kaikkia tapahtumia edes vähän, muuta ne voivat pätkäistä tarinan paloihin liian terävästi. Ja klisheiltä ei tässäkään osassa välytty. 
. No mitä muuta teiltä sukkahousuilta olisi voinut odottaa... BWAHAHAH. *nauraa sekoa nauruaan*