hyytelöperuna kirjoitti:Itse teen listani niin että ne olisivat mahdollisimman tehokkaita. Sehän on ihan tyhmää että tekee huonon listan, koska tehokkaampi olisi porsaanreikien hyödyntämistä.
Jos koko harrastuksen yleisenä päämääränä on pelien voittaminen muusta välittämättä niin kyllä.
Minusta on käsittämättömän tyhmää jättää mieleisiä figuja vitriinin peränurkkaan pölyttymään ja samalla laukata kieli lepattaen kauppaan ostamaan jotain kelvottoman näköistä jöötiä siksi, että sen statlineen on lipsahtanut juuri tässä editiossa yksi pykälä extraa.
Samoin minusta on tyhmää kulkea miljoonapäisen lauman seassa ja tunkea listaan aina ne samat kamat siksi että kaverillakin on. Geneerinen copy-paste-armeija ei osoita minkäänlaista taktista kyvykkyyttä, pikemminkin täysin vastakkaisia piirteitä. Todellista innovaatiota optimoinnin saralla näkee kerran tai pari vuodessa. Sen jälkeen fanboy-lauma pistää kopiokoneen käyntiin. GW auttaa tietysti asiaa jättämällä listoihin niin päivänselviä älyttömyyksiä, että afrikkalainen joenpohjan liejukalakin ymmärtää poimia helmet seasta. Siihen ei tarvita edes kopiointia.
Hyviä listoja on muutamaa sorttia ja jos optimointirulettiin lähdetään, pientä muodollista kohinaa voi tapahtua listan ulkoasussa. Käytännössä kuitenkin yksikkövalikoima degeneroituu vartissa aika minimaaliseksi ja puolet armeijakirjan sisällöstä joutuu ö-mappiin. Empirevelhot kuskaavat scrolleja, lyömäsankarit great weaponeja ja mancerit Arkhanin valittuja paloja. Pelaaja voi taputtaa itseään selkään, koska on loistokkaassa kenraalin kyvykkyydessään venynyt näinkin onnistuneisiin taktiikan hienouksiin.
Ihan typerää touhua, onko häviäminen muka sitä että on ollut hauska peli?
Jos olisi niin varmaan deployaisin armeijan takaperin. (Tiedät kyllä väitteesi olevan kärjistettyä roskaa ja olkiukon pieksämistä. Vastataan nyt silti jotain aiheeseen liittyvää.)
Keskimäärin parhaat pelit ovat olleet niitä, joissa tilanne on viimeiselle vuorolle tullessa tasan. Se kertoo, että voitto on ollut ansaittu. Entistä parempi jos voitto irtosi pelaamalla, eikä listan varassa liihottamalla. Nassikoiden massacroinnin viehätys apinoidulla kaava-armeijalla haihtui vuosia sitten.
Voittaminen kertoo että listasi on ollut tehokas vihollisen listaa vastaan ja olet taktikoinut hyvin.
Tai sitten olet tehnyt tylsän no-brainer-listan ja pelannut jotakuinkin mukiinmenevästi samalla kun vastustaja on nähnyt oikeasti vaivaakin armeijansa omaperäisyyden eteen. Tai sitten olet itse osannut tehdä henkevän listan ja osaat oikeasti pelata, etkä vain ajele kaava-armeijan viitoittamaa tietä. Jälkimmäistä näkee valitettavan harvoin.
Sillä puolestaan ei heru sympatiaa, että tekee kyvyttömän listan, pelaa sillä huonosti ja yrittää vedota listaansa vaikka syy on ihan toisaalla.
Jos tekee teemalistan skaveneilla ja teemana on ampumisarmeija niin ihmiset sanoo vain: "Kauhee juustolista kun tos on niin paljon ratling guneja ja niin paljon jezzaileja. Eihän tota voi voittaa"
Kun ottaa huomioon, että 90% maailman ampuvista skaven-listoista tehdään vilpittömänä tavoitteenaan ampua vastustaja pois maailmankartalta ykkösvuorolla ja voittaa peli listan varassa ilman minkäänlaista taktista taitoa, ne jotka väittävät pelaavansa sitä "ihan fluffin vuoksi", saavat osakseen korkeintaan ymmärtäväistä nyökyttelyä. Jostain syystä samat ihmiset eivät pelaa Moulder-listalla "ihan fluffin vuoksi". Tottahan neljän maksimileveleillä pörisevän necromancerin tai Tzeentch-lohikäärmeiden listojakin pelataan "fluffin vuoksi". Ja sattumalta sinne lipsahtavat aina tietyt "fluffikkaat" kamat. Juupajoo.
Siitä olen samaa mieltä, että "juusto"-termin suurkäyttäjillä on yleensä merkittäviä ongelmia arvostelukykynsä kanssa.
Jokaisen listan voi voittaa jollakin toisella listalla ja hyvällä taktikoinnilla. Hyvä ja taitava pelaaja huomaa heti listan heikkoudet ja käyttää näitä hyväkseen jotta voittaisi. Eikö näitä heikkouksia saisi käyttää hyväkseen jotta peli olisi hauska ja viihdyttävä?
Turha hurskastella. Se että sikahomolistan voi voittaa ankarasti kutosia heittämällä yhdessä tapauksessa kymmenestä ei tarkoita, että pelin tulos olisi taktikoinnista kiinni. Se että listaa vastaan on olemassa antiarmeija ei tee touhusta yhtään kunniallisempaa. Tyypillisesti se lähinnä pakottaa vastustajan lähtemään samalle "mielikuvitus narikkaan"-linjalle listan suhteen.
Aika karu fakta on se, että taktikoinnilla saa kiinni vain rajallisessa määrin listojen tehoeroa. Jos tehokkaan listan käyttäjä pelaa kuin huuleton kameli ja miedompaa listaa käyttävällä vastustajalla on edes puolikas aivolohkoa paikallaan, taidolla voi vielä voittaa. Jos taas tehokasta listaa käyttää osaava pelaaja, vastustajan pitää olla nykymaailman Aleksanteri Suuri tai heittää noppaa kuin nuori jumala, jos mielii pysäyttää jyrän "normaalilla" listalla.
Turnauspeleissä tehokkaan armeijan käyttäminen kertoo siitä, että on omaksunut ajan hengen ja on tullut pelaamaan kärkisijoista. Alkuerissä kirkassilmäisiä aloittelijoita voi vähäsen itkettää, mutta se on osa turnausskeneen kasvamista. Finaaleissa ollaankin jo aika hyvin yhteisymmärryksessä siitä, ettei listoissa enää nähdä turhaa läskiä lihan vierellä.
Viihdepeleissä tehokas armeija voi tarkoittaa useampaa asiaa:
1) On harrastuksen alkutaipaleella ja tajuaa yhtäkkiä, että neljä velhoa voisi olla kovempi juttu kuin kaksi! Tämä on ihan sallittua, koska se opettaa hahmottamaan erilaisia listatyyppejä.
2) Pelaajien kesken on selvää, että listat tehdään otsasuoni pullottaen ja mitään ylimääräistä kuormaa ei listoihin oteta. No problem, kunhan pelin henki on molemmille selvä.
3) Pelaaja on vielä vuosienkin jälkeen jumittunut henkisesti ykköskohdan tasolle, eikä kykene luopumaan kuluneista optimikaavoista, vaikka vastustaja yrittäisi vihjata mielenkiintoisempienkin reseptien olemassaolosta.
Warhammeria voi pelata useammalla tyylillä. Optimointi on yksi tyyli, täysin fluffin ja ulkonäön mukaan rakennetut listat toinen tyyli, niiden välissä monta ja monenlaista välimuotoa. Nämä johtavat erityyppisiin peleihin. Missään niistä ole varsinaista vikaa, kunhan molemmat pelaajat ovat hengessä mukana. Jos taas kahta eri koulukuntaa edustavat pelaajat sattuvat vastakkain, vähintään toiselta voi päästä itku. Siksi olisi suotavaa tiedustella varovasti tulevan taistelun luonnetta, ettei pöydän ulkopuolisia konflikteja pääse sattumaan. Minulta kyllä luonnistuu mikä malli hyvänsä. Nykyään suosin kotipeleissä sekalaisempia listoja, koska turnauksissa saa tahkota lohikäärmeitä ja magiahelvettejä vastaan koko vuoden tarpeiksi.
Armeijalistan teko on loppupelistä aika suoraviivaista touhua. Siinä ei paljon tarvitse päätään vaivata. Minmaxaus on tavoista helpoin. Siksi minulta heruu aika minimaalisesti risbektiä niille, jotka luulevat saavuttaneensa jotain lataamalla scrolleja kassit täyteen. Mielenkiintoiset ja silti toimivat ratkaisut saavat vähän sympatiaa. Nämä jäävät kuitenkin risbekt-asteikolla kauas taakse, kun kehiin astuvat Oikeasti Osaavat pelaajat. Tosi pro tekee viihteellisen listan, ottaa jo ennen peliä reilusti handicapia, mutta voittaa silti sekä vastustajan, että itsensä. Siihen vaaditaan jo taitoa sekä vuositolkulla kokemusta. Copy-paste ei totisesti riitä.
)
!!! Sait silmäni avautumaan. Tuli tuossa mieleen että pitäisi pelata varmaan enemmän turnauksissa. Tällöin tekisi mieli pelata kavereiden kesken vähän erilaisilla listoilla.