Fb: Yön vanki
Lähetetty: Pe 09.07.2004 20:10
Suositeltavaa lukea keskiyöllä tai tuon ajankohdan jälkeen täyden lukukokemuksen saamiseksi.
YÖN VANKI
Kuutamo möllötti mustalla taivaalla kalpeana, samassa värisävyssä kuin kuolleen iho. Samettisella yötaivaalla roikkui hajanaisia, pitkiä ja harmaita pilvenriekaleita, ja niiden lomassa tuikkivat kirkkaimmat tähdet.
Vuorten rinteillä kasvoi puita, harmaita ja lehdettömiä, kuolevan ruskean ruohon päällä. Hajanaiset metsiköt reunustivat vuoria, ja niiden valkeat lumipeitteiset huiput kimaltelivat. Kuu oli ainut valo, joka soi niille kirkkauttaan.
Vuorten juurella, kuivuneiden puiden keskellä, seisoi musta linna. Sen muodot ja rakenteet olivat tylsät ja mielikuvituksettomat, tehty ainoastaan puhdas käytäntö mielessä. Linnassa oli matalahkot, noin viiden miehen korkuiset muurit, se oli neliön muotoinen ja sen jokaisessa kulmassa oli jonkin verran muuria korkeampi, pyöreä torni. Muurissa ja torneissa oli harvakseltaan ikkunoita, joista jokainen oli pimeänä.
Linna oli äänetön. Ilma oli tyyni, ja mikään ei liikkunut näköpiirissä. Jänikset, ketut ja linnut eivät vilisseet metsiköiden oksien takana, kynttilänvalot eivät leimahdelleet linnassa, edes tuulenvire ei hiponut oksia. Mikään ei synnyttänyt ääntä. Hiljaisuus oli täydellinen.
Linnan alapuolella, pienessä kellarissa, oli kolme hiittä. Ne olivat hiljaisia, mietteliäitä. Kaksi istui pienen, neliönmuotoisen matalan puupöydän ääressä tutkimassa joitain papereita, ja kolmas nojasi seinään vähän matkan päässä. Kellari oli oikeastaan tyrmä. Se oli hyvin pieni huone, jossa oli matala katto ja kiviseinät. Siellä oli yksi, pieni ikkuna katonrajassa, josta ei mahtunut kulkemaan paljon rottaa isompi otus, sekä teräksinen ikkunaton ovi, joka oli kiinni ja lukossa. Ainoat kalusteet olivat pieni pöytä ja vielä pienempi jakkara, jolla yksi hiisi istui. Toinen joka katsoi papereita, istui lattialla. Valoa huoneeseen loi yksi soihtu, joka veteli viimeisiään mutta riitti yhä karkottamaan kuunvalon joka pyrki sisään ikkunantapaisesta. Se tuprutti savua, joka kulki ikkunasta ulos liian hitaasti. Ilmapiiri oli siis tunkkainen, katto savuinen ja hiidet kiukkuisia.
Ne olivat ansassa, vankeina. Ne yrittivät keksiä keinon päästä pois, mutta huonoin tuloksin. Ne olivat laatineet tehokkaan suunnitelman, jolla ne tuhoaisivat kiviseinän, mutta suunnitelmassa oli puutteita. Hiisillä ei nimittäin ollut käytössään juuri mitään materiaaleja tai työvoimaa suunnitelmansa toteuttamiseen.
Seinään nojaava hiisi totesi muille kahdelle synkkänä: ”Soihtu sammuu pian.”
Juuri silloin kuului suhahdus ja liekki sihahti sammuksiin. Läpitunkematon pimeys täytti kammion. Hiidet vaikenivat kauhuissaan. Ne eivät nähneet mitään täydellisen mustuuden keskellä.
Sitten kuului kirkaisu, joka hiljeni ja muuttui korinaksi, ja sitten katkesi. Ääntä täydensi veltto tömähdys, kuin säkillä olisi lyöty lujaa, periksi antamatonta kiveä. Sen jälkeen oli jälleen niin hiljaista, että se painoi korvia.
Hiisien silmien ei tarvinnut tottua ikkunasta virtaavaan kuunvaloon tietääkseen, että niitä oli yksi vähemmän.
Bretonnian Ritari d’Avgan ratsasti yksin metsässä. Hänellä oli melko kurja olo, sillä hän oli ratsastanut huonossa maastossa pitkän matkaa levähtämättä. Hänen selkänsä oli kipeä, ja hänen lihaksiaan kolotti. Syksyn kylmyys puri panssareiden läpi terävämpänä kuin mikään miekka, vaikka ritarilla oli asepuku ja haarniskan lämmittävä aluspuku yllään. Hän värähteli vähän väliä, ja joka kerta kun kylmä väre kiipesi hänen selkäänsä pitkin, hän kirosi hetken jolloin oli hukannut tuluksensa.
Puut näyttivät uhkaavilta, niiden oksat kurottuivat hänen ylleen ja häntä kohti joka puolelta, ja niiden takana näkyi vain lisää ruskeita oksia ja varjoja. Pimeys tuntui kipuavan häntä päin takaapäin, ja vetäytyi aina kun hän kurkisti taakseen. Hän ei voinut ratsastaa kovin kovaa, sillä polku oli epämääräinen, juurien ja isojen kivien peitossa, vaikka hän olisi tahtonut metsästä pois niin nopeasti kuin vain mahdollista.
Hän oli ratsastanut jo pitkän ajan, koko yön ja melkein koko edellisen päivänkin. Hänellä ei ollut varsinainen kiire, mutta hän oli paluumatkalla kotiinsa Bretonniaan eikä tahtonut viivytellä. D’Avganilla oli jo ikävä kaunista vaimoaan, jonka kauneus moninkertaistui hänen kaipuuta täynnä olevissa mietteissään, sekä omaa kodikasta linnaansa jossa hänellä oli kunnia palvella herraansa, lordi Aiden Rohkeaa. Hän oli ajatellut pysähtyvänsä yöksi lepäämään, mutta jokin metsässä oli niin ahdistavaa, että se ajoi häntä eteenpäin kuin pahuuden voimat olisivat olleet hänen kannoillaan. Mikään ei kammottanut häntä niin paljon kuin ajatus siitä, että hänen pitäisi käpertyä näiden puiden juureen nukkumaan. Hän väitti itselleen mielessään, että hän epäröi unta susien uhan vuoksi, mutta tiesi sisimmissään että se johtui muusta.
Sitten hän näki linnan. Se kohosi puiden takana synkkänä ja luotaantyöntävänä. D’Avgan ajatteli ensin, että siellä olisi hänelle yösija. Kun hän tuli lähemmäs, hän kuitenkin alkoi käsittää että linna oli asumaton. Se oli rapistunut, valoton ja äänetön. Sen kokoisessa linnassa olisi pitänyt olla öiseenkin aikaan jotain elonmerkkejä, vaikkapa miehiä rintavarustuksilla. Ikkunoissa ei ollut muuta kuin mustuutta, muurien pinta oli muinaista.
D’Avgan aikoi ratsastaa pettyneenä tiehensä käymättä edes katsomatta linnaa. Hänen olisi pitänyt tehdä niin.
Yhtäkkiä hän näki kultaisen, lepattavan kynttilänvalon syttyvän yhteen ikkunoista.
Vieraita, kreivi Malherze ajatteli. Pahansuopa hymy levisi hänen kasvoilleen.
Noro verta valui pitkin kivistä seinää. Se oli ohut, niin kevyt että sen virtausvauhti jopa suoraan alaspäin oli hidas. Se mutkitteli kiven heikoissa juonteissa, pyrki kohti lattiaa.
Prinsessa Helfian katse seurasi sitä eri suuntaan, ylöspäin, kunnes hänen silmänsä tapasivat verisen läiskän joka koristi kiviseinää ja josta verinoro valui. Se oli räiskejälki, syntynyt kun julma ase suorittaa murhan yhdellä, lujalla iskulla.
Helfia oli kaunis, oman kansansa ikäpuulla nuori Ulthuanin haltia. Hän oli kotoisin Caledorista ja oli läheistä sukua ruhtinas Imrikille, joten häntä pidettiin korkeassa arvossa kotonaan. Silti hän matkusti usein Vanhaan Maailmaan piittaamatta ihmisten barbaarisista ja sivistymättömistä tavoista ja siitä huonosta kohtelusta, jota hän sai osakseen Keisarikunnassa.
Prinsessa oli niin tyrmistynyt, että hän ei pystynyt vielä edes reagoimaan näkemäänsä. Vasta varttitunti sitten hän oli tutkinut salaperäistä, ilmeisen autiota linnaa rakkaan veljensä Halruathin kanssa. Nyt ainoa merkki siitä, että Halruathia oli koskaan ollut edes olemassa, oli tuore tahra kivillä. Nuoren ylimyksen ruumiista ei ollut jälkeäkään. Helfia oli ehtinyt kuulla hätäisen, kesken katkenneen lyhyen kauhunhuudon, ja kun hän oli juossut paikalle, vain veri tervehti häntä.
Se ei ollut miellyttävä tervehdys.
Helfia värähti. Hän alkoi käsittää, että linna oli todellakin kirottu, niin kuin Halruath oli vaistonnut. Hän ymmärsi oitis, että hänen pitäisi päästä nopeasti pois tai hänkin kuolisi. Mutta hän ei pystynyt tekemään elettäkään. Vaikka hän olikin suurhaltioita, hyvin ylpeää ja urheaa kansaa, hänen sietokyvylläänkin oli raja. Hän ei voinut noin vain toipua niin nopeasta kuolemasta.
Hänen vaistonsa kirkuivat häntä juoksemaan, lähtemään, pakenemaan. Mutta hän ei voinut. Hän lysähti polvilleen. Nekin tuntuivat heikoilta ja olivat pettää. Helfia laski nykivän, pahasti tärisevän kätensä veriläiskälle. Hän tunsi sen lämmön, tuoreen tahmeuden. Hänen kämmenenjälkensä painui hänen veljensä sydänvereen, hänen sormensa kaapivat punaista hurmetta kiven kylmältä pinnalta.
Sitten polvet pettivät. Helfia romahti lattialle nyyhkyttäen epätoivoissaan, hysterian rajoja hipovalla äänellä.
D’Avgan tuijotti epäluuloisesti linnan pitkiä käytäviä, sen suuria halleja ja tiloja. Salit kohosivat korkeuksiin, ja käytävät kulkivat suorina pimeyteen. Kapeat ikkunat loivat vähän kuunvaloa pimeyteen, juuri sen verran että silmät tottuivat pimeyteen ja suuret paikat saattoi erottaa selvästi, mutta ei niin paljoa että pimeyttä olisi voinut kutsua hämäräksi.
Linnan omistaja oli ollut varakas mies, sillä tällaista paikkaa ei rakennettaisi aivan vähillä rahoilla. D’Avgania hämmästytti eniten se, että linna oli selvästi bretonnialainen, vaikka se sijaitsi syvällä Keisarikunnan itälaidalla. Sen todistivat heraldiset viirit ja liput, jotka roikkuivat salien katoista, pienillä korokkeilla seisovat tyhjät haarniskat joiden omistajan nimi oli kaiverrettu kullattuun laattaan joka puolestaan oli kiinnitetty graniittikorokkeeseen sekä lasimaalaukset ja freskot jotka koristivat käytäviä ja joitain auloja.
Kaikki paikat olivat paksujen, koskemattomien pölykerroksien peitossa. Raskaat, valtaisat hämähäkkien verkot roikkuivat kuin gobeliinit katossa, ja muinaiset seitit kattoivat jokaisen holvin. Linnaa olisi saanut siivota vuosia, ennen kuin kaikki tomu olisi poissa.
D’Avgan oli jättänyt hevosensa ulkopuolelle, sitonut sen kiinni, ja astunut sisälle linnaan. Se näytti paljonkin suuremmalta sisältäpäin kuin ulkoapäin. D’Avganista tuntui kuin paikka olisi kasvanut sitä mukaa, kun hän käveli siellä, ja vaikka hän olikin nähnyt kummallisempiakin asioita tapahtuvan, hän oli silti hyvin epäluuloinen. Hän ei uskonut, että moinen taikuus oli peräisin Järven pyhältä Neidolta, ja hän ei myöskään uskonut että sen taikuuden aiheuttaja tahtoi hänelle mitään hyvää.
Hän oli juuri kävelemässä eräässä hyvin pitkässä käytävässä, kun hän kuuli raskaiden kengänkorkojen kopinaa. Oli mahdoton sanoa, tuliko se hänen takaansa vai hänen edestään, sillä kaiut vahvistivat ääntä. Se oli hiljainen, pehmeä mutta uhkaava, koko ajan voimistuvat ääni.
D’Avgan ei empinyt lainkaan vetäessään miekkansa esiin. Se oli korea ase, jonka hän oli perinyt monen sukupolven kautta. Kultaiset, röyhelöiset kädensuojat sopivat käteen kuin hanska. Ritari kohotti miekan valmiin asentoon ja odotti.
Askeleet lähestyivät. Nokinen, punainen valo ilmestyi käytävän nurkan taakse edessäpäin.
Sitten esiin ilmestyi lyhyt hahmo käytävään. D’Avgan rauhoittui hieman, mutta ei laskenut miekkaansa eikä liikahtanut tuumaakaan valmiusasennostaan, kun hän tunnisti tulijan kääpiöksi. Tämä oli lyhyt jopa kääpiöiden mittapuulla ja keskivertoa tanakampi – d’Avgan tunsi hyvin kääpiöiden mitat, sillä hän oli käynyt näiden rinnalla monta taistelua ja ystävystynyt suurten kääpiöruhtinaiden kanssa.
Kääpiö oli melko kevyesti varustettu – edelleen kääpiöiden mittapuulla. Hänellä oli kylläkin suuri, kaksiteräinen ja lyhytvartinen taistelukirves, mutta hänellä ei ollut edes kokonaista rengaspaitaa vaan pelkkä vahva nahkapanssari. Vasemmassa kourassaan hän puristi soihtua, joka valaisi hänen punaista, kahdelle letille solmittua partaansa. Kääpiöllä oli kasvot, jotka hän oli puristanut epäluuloissaan ryttyyn, mutta jotka vaikuttivat ystävällisiltä, ja vaikka hänen katseensa oli vihainen, d’Avgan epäili hänen olevan rehellinen veikko. Hän oli työntänyt vyöhönsä sekä vasemmalle että oikealle puolelleen ison pyssyn.
”Nämä ovat latingissa”, kääpiö murahti yleiskielellä katse nauliutuneena ritariin. ”Ja minä myös. Jos teet jotain, mistä en pidä, ammun pääsi täyteen lyijyä ja ruutia.”
”Rauhoitu, mestari kääpiö”, d’Avgan vastasi ja laski miekkansa alemmas, mutta ei työntänyt sitä huotraan. ”Minä olen viaton ohikulkija. Kuka te olette?”
Kääpiö laski myöskin kirveensä, mutta ei hänkään laittanut sitä pois. ”Antakaa nimenne, herra, niin minä annan teille minun.”
D’Avgan hymyili ja laski miekkansa kokonaan sivulleen laittamatta sitä vieläkään huotraansa. Sitten hän nyökkäsi syvään – mutta ei aivan kumartanut – ja kertoi: ”Olen Bretonnian Ritari paladiini de Avgan.”
”Vai niin. En ole koskaan kuullutkaan. Minä puolestani olen Karak-a-Nordunin kääpiö Moshot.”
D’Avgan astui lähemmäs, ja kääpiö myöskin siirtyi hänen luokseen. Moshot jatkoi: ”Mitä oikein teet tässä kaikkien jumalten ja pirujen ja henkien hylkäämässä loukossa?”
Ritari rykäisi. ”Poikkesin katsomaan linnaa, kun näin valoa ikkunassa. Etsin pelkkää yösijaa.”
”Sitähän minäkin, mutta linna ei päästä minua pois.”
”Mitä?”
”Koko hiton linna ei päästä minua pois.”
”Miten...?”
”En löydä pois. Käytävät muuttuvat koko ajan, ja mikään niistä ei johda portille.”
D’Avgan tuhahti. ”Olet vain eksynyt. Tule, minä muistan reitin ulos. Lähdetään.”
Moshot tuhahti vuorostaan. ”Siitä vain. Jos onnistaa, saat kyllä onnitteluni.”
D’Avgan johdatti kääpiön takaisin samaa reittiä, jota oli itse tullut. Kumma kyllä, käytävät eivät enää näyttäneet lainkaan tutuilta. Ritari olisi voinut vannoa, että hän ei ollut milloinkaan elämänsä aikana nähnyt hallia, johon kaksikko saapui.
”Mitäs minä sanoin?” Moshot murahti.
”Olemmeko siis ansassa?” d’Avgan kysyi hämmästyneenä tapahtumien nopeudesta.
”Joo. Mikäs siinä. Minä jo suunnittelin, miten nämä seinät saisi räjäytettyä pois, mutta tussareissa ei ole tarpeeksi ruutia. Ikkunoista ei mahdu kiipeämään mikään luuviulu, ja ulko-ovea ei näyttäisi olevan olemassakaan.”
D’Avgan katseli ympärilleen. Kiviseinät ja holvikaaret näyttivät nyt vankilan seiniltä, jotka kahlitsivat vääryydentekijät sisälleen. Ritari mietti, mahtoiko tämä olla Neidon rangaistus joistakin pahoista teoista, mutta hän ei keksinyt millään mikä tuo teko olisi voinut olla. Hän oli hurskas ja oikeudenmukainen mies, joka ei koskaan syyllistynyt kunniattomiin tekoihin. Hän antoi aina vastustajilleen varoituksen, mahdollisuuden peräytyä, haastoi heidät kunnialliseen kaksintaisteluun, ei kavaltanut herraltaan rahaa, ei pettänyt vaimoaan tai tehnyt mitään mitä ritarin ei sopisi tehdä.
Niinpä kyseessä oli varmaankin koetus. Neito testasi palvelijansa kykyjä.
Yö kului, kun kaksikko etsi poispääsyä, mutta he eivät saavuttaneet mitään tuloksia. Käytävät johtivat saleihin, joista jokainen oli erilainen ja joista jokaisesta lähti monta uutta käytävää. Niinpä mikään ei johtanut mihinkään. Yhtä hyvin he olisivat voineet seistä paikoillaan.
Aikanaan Moshotin soihtu sammui, mutta pian sen jälkeen alkoi päivä karkottaa varjoja. Kun pimeys alkoi hitaasti hälvetä, d’Avgan tajusi, miten väsynyt hän olikaan. Lisäksi hän oli hyvin nälissään. Hänen uskollisen ratsunsa satulalaukuissa olisi ollut vähän muonaa, mutta siihen ei nyt päässyt käsiksi. Moshotilla oli vähän kovaa leipää, mutta se ei riittänyt juurikaan edes tasoittamaan ritarin tyhjää vatsaa.
”Eikö tässä kirotussa paikassa ole vettä?” d’Avgan kysyi harmistuneena ja huolestuneena. Ritari ja kääpiö olivat juuri nojaamassa seinään leväten, ja d’Avgan katseli kapeasta ampumaikkunasta kaunista auringonnousua. Aamun värit valtasivat käytävät mutta eivät nekään herättäneet kuollutta kiveä henkiin. Linna pysyi tunkkaisena ansana, joka se oli ollut yöllä.
”Ei, eikä sen puoleen kunnon, vaahtoavaa olutta saati sitten kunnon pulloa kirkasta pirtua”, Moshot murahti vastaukseksi.
”Ritarin ei sovi esiintyä juopuneena”, d’Avgan vastasi hurskaasti.
”Hah! Kännissä kaikki on paremmin”, kääpiö naurahti. ”Tämäkin tilanne näyttäisi kirkkaammalta ja paljon hauskemmalta, jos meillä olisi vähän siunattua väkijuomaa!”
Ritari ei vastannut. Hän toki piti Bordeleaux’n makeasta viinistä, mutta rajansa kaikella.
He kohtasivat Helfian aamusella, noin tunti auringonnousun jälkeen.
Jalohaltiaprinsessa istui lattialla nojaten selkäänsä seinään, tuijottaen aurinkoa ikkunan raosta. Hänen silmänsä olivat lasittuneet ja tyhjät, ja hän ei liikkunut. Kun miehet hoksasivat hänet, he luulivat ensin että hän oli kuollut. Hän oli ensimmäinen haltia, jota kumpikaan oli eläissään nähnyt. Prinsessalla oli valkea, melko koruton mekko joka paljasti kaunista, vaaleaa ja sileää povea melko lailla enemmän kuin olisi ollut suotavaa ylhäiselle neidolle Bretonniassa, ja hänen rintojensa kevyt kohoilu oli ainut merkki joka osoitti hänen hengittävän ja olevan elossa.
”Huomenta, arvon rouva”, d’Avgan tervehti. Tämän eleen teki aika tekopyhäksi se tosiseikka, että sekä hän että Moshot pitivät toista kättään aseidensa kahvoilla.
Haltia säpsähti, kirkaisi ja kaatui selälleen maahan. Hän nosti toisen kätensä kuin suojatakseen kasvojaan ja tarttui toisella kädellä rintaansa tunteakseen sydämensä pamppailun. Miehet hätkähtivät näin voimakasta reaktiota, jota eivät olleet odottaneet, ja laskivat irti aseistaan.
D’Avgan syöksähti oitis neidon vierelle ja tarttui tämän käteen. ”Rauhoittukaa, hyvä rouva”, hän sanoi horjumattomilla äänellään, jonka saattoi muodostaa moisessa tilanteessa. ”Me olemme kunnian miehiä. Emme tahdo teille mitään pahaa.”
Prinsessa kohotti silmänsä vierelleen polvistuneeseen ritariin ja katsoi tätä suoraan sinisiin, rehellisiin silmiin. Silloin jotain tapahtui. Prinsessan sydän rauhoittui, hän nousi hieman ryhdikkäämpään asentoon mutta ei pyristellyt eroon d’Avganin kädestä, joka piteli hänen omaansa. Ritari löysäsi oitis otettaan, rykäisi hieman nolostuneena ja nosti neidon seisomaan.
”Kuka olette, rouva?” hän kysyi. Moshot oli vaiti. Hän vain tutkaili tarkkaavaisesti haltiaa.
”Olen Caledorin prinsessa Helfia, suuriruhtinas Imrikin sisarentytär”, neito vastasi. ”Nämä nimet eivät ehkä sano teille mitään. Olen jalohaltia, Ulthuanin kaukaiselta saarelta.”
”Vai niin!” Moshot huudahti. ”Niin arvelinkin. Olette siis yksi niistä murhamiehistä, jotka aloittivat Parran Sodan.”
”En missään nimessä!” Helfia huudahti samaan aikaan kun d’Avgan kiirehti myös puolustamaan prinsessaa sanoen: ”Älä nyt ala nostamaan vanhoja riitoja esille! Niille on runsaasti aikaa, jos pääsemme tästä ansasta pois.”
Moshot vaikeni. Helfia astui taaksepäin, pudisteli tomua vaatteistaan ja oli jälleen oma ylhäinen itsensä. Hän selitti kopeaan sävyyn: ”Minä ja veljeni Caranhimin Mark olimme matkalla Keisarikunnan itäosissa, kun kohtasimme tämän linnan. Oli myöhä ja tarvitsimme yösijaa ja ruokaa. Päätimme etsiä linnasta niitä, koskapa näimme ikkunassa valoa, mutta jäimmekin heti jonkin loitsun vangeiksi. Tämä paha taika ei päästä meitä takaisin portille. Ja nyt jokin on murhannut Markin yön pimeydessä jättämättä jäljelle muuta kuin veritahran.”
”Kuulostaa tutulta”, Moshot murahti. ”Minäkin näin valoa.”
”Minä myös”, sanoi d’Avgan. ”Mutta... tarkoittaako tämä sitä, että linnassa on vielä joku – tai jokin muukin? Aiotaanko meidät kaikki tappaa ja syödä?”
”Siltä näyttää”, Moshot vastasi synkkänä.
Tätä toteamusta seurasi pitkä, vaivaantunut ja kauhistunut hiljaisuus.
Kreivi Malherze nuolaisi huuliaan. Seuraava, hän ajatteli.
Kun aurinko kääntyi laskuun, tilanne näytti todellakin pahalta. Kolmikko sai tietenkin turvaa toisistaan, mutta näkymätön ja nimeämätön hirviö joka teurasti jalohaltiaprinssin noin vain, ei ollut kovin miellyttävää seuraa linnassa, josta ei voi päästä mitenkään pois. Jokainen muodosti mielessään kamalan kuvan oliosta, joka oli vienyt Markin. Helfia oli aseistamaton, joten d’Avgan suojeli häntä koko ajan, päästämättä neitoa silmistään hetkeksikään. Moshot puolestaan oli koko ajan valmiina iskemään kirveensä minkä tahansa kammotuksen lihaan ja sitten vetämään valmiiksi ladatut käsitussarinsa esiin ja räjäyttämään niiden latingin päin vihollistaan.
Varjot pitenivät. Kolmikko oli hiljaa, kenelläkään ei ollut mitään sanoja. Valo hälveni ja pimeys syveni kuin kuolettava huuru, joka kuristi auringon. Valo laski taivaanrannan taakse muistuttaen vankeja siitä, että he eivät päässeet sitä seuraamaan. D’Avgan kadehti auringon vapautta. Hän olisi ollut mieluummin jopa vihollisten kidutettavana kuin ansassa tässä linnassa.
Sitten pimeys iski kuin leka. Valo katosi nopeasti, kuin kynttilä olisi puhallettu sammuksiin. Koskematon pimeys valtasi jokaisen käytävän ja salin. Kului muutamia minuutteja, ennen kuin kolmikon silmät alkoivat tottua pimeyteen. Yö oli vielä synkempi kuin edellisenä yönä.
D’Avgan kamppaili hätäännystä vastaan. Hän puristi miekkaansa ja tunsi kätensä hikoavan ja kostuvan. Tuota kosteutta hän olisi kaivannut kielelleen. Hän olisi halunnut vielä maistaa veden maun, tai erinomaisen kääpiöpirtunkin.
Seurue oli asettunut yöksi holvikaaren alle. Sen toisella puolella oli suuri sali, jossa oli monta holvikaarta lisää, ja toisella puolella hiukan kaartuva, pitkä käytävä. Helfia istui aivan holvikaaren alla yrittäen saada unta, d’Avgan seisoi vartiossa lähellä häntä katse koko ajan käytävässä, ja Moshot taas tarkkaili salia ja sen holvikaaria. Heti kun näkyisi liikettä, soturit olisivat täydessä valmiudessa hyökkäämään sen kimppuun.
Tämä jatkui useita tunteja. D’Avgan huomasi pian, että uni oli hänen pahin vihollisensa. Hän tunsi vähän väliä silmäluomiensa lupsahtelevan umpeen ja päänsä nuokkuvan, mutta pakotti itsensä pysymään hereillä. Viimein hän jopa raapaisi miekallaan omaan käsivarteensa pienen mutta kivuliaan haavan, joka piti hänet virkeämpänä. Hän ihmetteli, miten Moshot piti unen loitolla. Helfia oli ainut, jota ei lainkaan nukuttanut. Hän ei saanut millään vaivuttua lepoon, päässyt edes hetkeksi pois linnan painajaisesta.
Sitten, lähellä keskiyötä, Moshot näki varjomaisia hahmoja jotka tulivat ulos eräästä käytävästä ja astuivat äänettömästi saliin. Kääpiö vetäytyi piiloon holvikaaren taakse ja kuiskasi hyvin, hyvin hiljaa: ”Tule.” D’Avgan kuuli kutsun heti ja asteli niin hiljaa kuin suinkin mahdollista kääpiön luo. Hänkin näki hahmot.
Ne eivät näyttäneet erityisen uhkaavilta. Niitä näytti olevan vain kaksi, ja ne hiiviskelivät ympäriinsä päämäärättömästi. Ne olivat lyhyitä, kääpiön mittaisia mutta eivät niin tukevia.
Sitten ohut säde kuunvaloa lankesi toisen varjon päälle ja prinsessan vartijat tunsivat otuksen oitis tavalliseksi hiideksi.
”Seis!” d’Avgan karjaisi, ja hiisi kiljahti säikähdyksestä. Toinen niistä säpsähti niin rajusti, että lennähti saman tien takamukselleen tomuiselle lattialle.
Hiidet eivät uskaltaneet liikahtaakaan. Soturit astelivat lähemmäs nähdäkseen paremmin. Selvisi heti, että hiidet olivat aseettomia ja panssaroimattomia. Ne olivat laihoja ruipeloita ja selvästi kauhuissaan. Ne tuijottivat väristen ritaria ja kääpiösoturia, jotka lähestyivät niitä.
”Älä tapa niitä”, d’Avgan sanoi nopeasti tarttuen Moshotin käsivarteen.
”Miksen? Nehän ovat hiisiä.”
”Emme voi tappaa aseettomia, maassa makaavia siviilejä!”
”Miksemme? Nehän ovat hiisiä.”
D’Avgan tuhahti halveksuen. ”Mutta silti eläviä olentoja. Osaatteko puhua?” hän huikkasi hiisille.
Kesti hetken, ennen kuin toinen niistä vastasi särähtelevällä äänellä: ”Joo.”
Jos toisen hiiden ääni oli särähtelevä, toisen oli särkynyt, kun se jatkoi: ”Me tultiin tähän kummaan isoon taloon vaan ku etittiin vähän sapuskaa. Aateltiin että täällä ois rottia.”
Moshot sylkäisi kiville.
”Sit me ei päästykään pois laisinkaan”, ensimmäinen hiisi selitti. ”Ei löyetty tietä ulos, nähkääs.”
”Ne ovat siis vankeja, kuten mekin”, d’Avgan sanoi Moshotille, joka pysyi vaiti.
”Meit oli aluks... öh... yks, kaks, kolme!” hiisi sanoi laskien sormillaan. ”Mut sitten joku tappo Motgurin.”
”Joo. Mä oon Ratgor, ja toi on Sorgom”, sanoi toinen hiisi nousten epävarmasti jaloilleen.
”Minä olen ritari d’Avgan, ja tämä on Karak-a-Nordunin kääpiö Moshot.”
”Karak...?” kysyi Ratgor hämmentyneenä.
”Nordun?” kysyi Sorgom kauhistuneena. ”Karak-a-Nordunin porukat teurasti meidän kylän melki tyhjäks.”
”Joo, vaan me selvittiin.”
”Voi olla”, Moshot tuhahti. ”Ei olisi ensimmäinen maahiskylä.”
Hiidet vetäytyivät entistä kauhistuneempina.
”Äh, lopettakaa tuo”, d’Avgan huokaisi turhautuneena. ”Eikö noita riitoja voisi jo unohtaa?”
Juuri silloin prinsessa Helfia sanoi hiljaa, mutta juuri sellaisella äänellä että se kantoi niin hiisien kuin kääpiön ja ihmisenkin korviin: ”Hän on tulossa.”
Ovi, raskas ja paksu, pystytetty puhtain rautavahvistein ja lukittu isolla ja monimutkaisella järjestelmällä, narahti. Puu kirskahti kivisiä ovenkarmoja vasten.
Avain vääntyi avaimenreiässä. Kahva kääntyi.
Ovi avautui.
”Kuka?” d’Avgan kysyi oitis.
”Linnan omistaja. Ovi on auki”, Helfia vastasi heikosti.
”Mistä sen tiedät?” Moshot vastasi epäluuloisesti.
”En tiedä. Minä vain tiedän”, Helfia sanoi heiveröisellä äänellä. ”Hän tuli juuri oven takaa. Hän on jossain täällä. Se oli ikään kuin... uni tai näky. Ehkä torkahdin. Mutta olen varma, että hän on tulossa.”
D’Avgan palasi nopeasti, harppoen pitkiä askelia, vartiopaikalleen. Hän kurkisti käytävän kaarteen taakse mutta ei nähnyt mitään. Käytävä oli tyhjä lukuun ottamatta pölyä. Moshot puolestaan alkoi tutkia salin muita holvikaaria ja niiden takana alkavia käytäviä mitään löytämättä. Ratgor ja Sorgom alkoivat etsiskellä suojaisia paikkoja ja seurasivat pelokkaasti muiden touhuja.
Askeleet. Saappaiden kannat kalahtelivat kiveä vasten. Kaiut kajahtelivat käytävissä ja kertautuivat moninkertaisiksi. Viitta liehui.
Hän oli tulossa.
D’Avgan kuuli kalahduksen käytävästä, jota vartioi. Hän katsahti nopeasti Moshotiin päin ja lähti sitten yksin kulkemaan eteenpäin. Hän kulki pitkin hitaasti vasemmalle kaartuvaa käytävää näkemättä vielä sen toiseen päähän asti kaarteen ohi.
Moshot ei kuullut mitään eikä huomannut, että ritari lähti hänen näköpiiristään. Sen sijaan hän astui viimeiseen käytävään, jota ei ollut tarkistanut. Siellä oli pimeää kuten muissakin, mutta pimeämpää. Siellä ei ollut mitään valonlähdettä.
Moshot aisti jotain vaarallista. Hän otti kirveensä yhteen käteen ja nappasi vasempaan pistoolin. Hän tarkisti latingin, tähtäsi pimeyteen ja alkoi hitaasti kävellä varjoja kohti. Hän oli aivan varma, että hänellä oli tähtäimessään vaara, kaiken aloittaja. Hän tunsi sen luissaan. Hänen tarvitsi vain painaa liipaisimesta.
Hän veti liipaisimesta. Kova pamahdus jonka kaiku voimisti valtaisaksi löi hänen korvansa lukkoon, ja tussarin piipusta räjähtävä leimaus valaisi hetkeksi pimeän käytävän sekä mustan hahmon, joka seisoi kääpiön vieressä sekä loi punaisen hohteen kiiltävälle miekalle, joka syöksähti pimeydestä.
Kun d’Avgan kuuli pamauksen, hän pysähtyi heti ja lähti juosten takaisin holvikaarelle.
”Missä hän on? Missä hän on?” hän kysyi Helfialta, joka oli kavahtanut jaloilleen.
”Hän meni tuohon käytävään, tai sinne päin”, prinsessa vastasi epävarmasti osoittaen salin toiselle puolelle.
Ritari heitti varovaisuuden ikkunasta ulos ja juoksi varusteet kilkattaen Helfian osoittamaan suuntaan. Hän astui käytävään.
Ensin hän ei nähnyt mitään. Sitten hän vilkaisi lattialle, jolla Moshotin päätön ruumis makasi.
****
Aamulla tunnelma oli vaisu.
Jäljellä olivat d’Avgan, prinsessa Helfia sekä hiidet Ratgor ja Sorgom. Kääpiön vartalo oli aseteltu jotensakin ja kääritty viittaan. Nelikko oli jättänyt salin ja jatkanut eteenpäin hiljaisina, sanattomina.
Kun oli jo keskipäivä, d’Avgan lausui ensimmäiset sanat jotka sinä päivänä sanottiin.
”Miksei se hiton piru vienyt meitä kaikkia kerralla?” hän karjaisi vihoissaan, turhautuneena siitä ettei ollut voinut pelastaa Moshotia.
”Rauhoitu”, Helfia pyysi hiljaa, mutta d’Avgan oli liian vihainen totellakseen.
”Leikitteleekö hän meidän hengillämme? Olemmeko me hänelle joitain leluja?”
”Huutaminen ei auta yhtään.”
”Ei niin”, Sorgom vahvisti haltian sanoja.
D’Avgan pudisti päätään ja istui lattialle painaen päänsä polviinsa ja kiertäen käsivartensa jalkojensa ympäri.
Hän yllättyi tuntiessaan jalohaltiaprinsessan kosketuksen kädellään. Hän nosti kasvonsa ja katsoi Helfiaa, joka oli polvistunut hänen viereensä ja katsoi häntä silmiin.
”Nouse ylös, Bretonnian Ritari d’Avgan”, neito komensi.
D’Avgan nousi.
Aurinko laski aikanaan. Se tapahtui piinallisen hitaasti.
Ensin valo alkoi himmetä. Varjot lisääntyivät hitaasti, ja sitten ne alkoivat tummeta. Sitten valoisatkin kohdat kävivät yhä tummemmiksi.
Sitten auringonlasku alkoi kylvää tuhansia värisävyjä läntiseen horisonttiin. Valo kultasi käytävät ja salit vielä hetkeksi ennen pimeyttä.
Ja viimein valo katosi.
Hiidet nieleksivät lakkaamatta ja se hermostutti d’Avgania.
”Jos me kuolemme...” ritari kuiskasi prinsessalle.
”Niin?”
D’Avgan piti lyhyen tauon, ja totesi sitten: ”Ei mitään.”
Kalahdus. Avaimen vääntö. Nirskahdus. Ovi oli auki. Kreivi Malherze astui ulos.
”Ovi on auki”, Helfia huudahti.
D’Avgan loi häneen vakavan katseen. ”Näitkö sen?”
”Näin oven, joka avautui. Sen takana...”
”Niin?”
”Sen takana oli...”
”Mitä? Mitä sen takana oli?”
”Hän”, Helfia kuiskasi kauhuissaan. ”Malherze. Kreivi. Linnanherra.”
Hiidet nielaisivat yhtä aikaa.
”Se voi olla ainut tie”, d’Avgan mutisi. ”Tuo ovi, jonka takaa Malherze aina ilmaantuu, saattaisi olla ratkaisumme. Ehkä siellä on ulospääsy. Meillä voi yhä olla toivoa.”
”Ei. Se on vain hänen huoneensa. Tuskin siellä on ulko-ovea.”
”Siellä saattaa olla. Mitä vaihtoehtoja meillä on?”
”Mutta...”
”Tiedätkö, missä tuo ovi on?”
”En... En tiedä.”
D’Avgan huokaisi pettyneenä. Silloin Helfia jatkoi: ”Mutta minä vaistoan jotain...”
”Mitä?” ritari kysyi nopeasti.
”Minä... luulen, että voin viedä meidät ovelle. Kaikki pahansuopuus ja synkkyys jota tässä linnassa on, tulee sieltä”, Helfia mutisi. Hän saattoi tuntea sen, luotaantyöntävänä ja pelottavana, pahuuden keskuksena, ilkeyden päämajana. Hän tunsi, mistä suunnasta se huokui, niin kuin ihminen aistii tuulenvireen.
D’Avgan veti syvään henkeä. Hän tunsi, että kaikki riippui tästä. ”Minä menen edeltä. Prinsessa, sinä kuljet takanani ja neuvot minulle reitin. Hiidet seuraavat meitä, turvaatte selustamme. Pitäkää korvanne auki, kaikki. Matkaan, ennen kuin kreivi löytää meidät!”
Askeleet. Julma hymy kalpeilla kasvoilla.
Seurue kulki ripeästi eteenpäin, ei juosten, mutta harppoen askelia ja pitäen kovaa kiirettä. Hiisillä oli täysi työ pysyä perässä, ja välillä Helfiakin jäi d’Avganista jälkeen, mutta ritari pysähtyi välillä odottamaan, että prinsessa saavutti hänet. Helfia neuvoi ritarille reitin, ohjasi tämän askelet sanoillaan kohti avointa ovea, jonka takaa huokui jokin pirullinen, näkymätön voima.
Kreiviä ei näkynyt.
Pahansuovat silmät kiiluivat pimeydessä. Askeleet hidastuivat ja hiljenivät, sulautuivat äänettömyyteen. Malherze kuunteli.
”Musta tuntuu kuin joku kattelis meitä”, Ratgor mumisi ystävälleen. Hiisiparivaljakko oli jäänyt aika paljon jälkeen Helfiasta ja d’Avganista. Ritari prinsessoineen kulki käytävässä heidän edellään, juuri sen verran lähellä että hiidet saattoivat nähdä mihin suuntaan nämä kääntyivät.
”Niin mustakin”, Sorgom vahvisti. ”Ihan kuin joku olis meiän takana.”
Hiidet kääntyivät yhtä aikaa katsomaan taakseen. Ne näkivät vain pimeyttä, läpitunkematonta ja ahdistavaa. Ääniä ei ollut. Ne kuulivat oman hengityksensä ja sydämiensä hakkaamisen, jopa niveliensä nirskunnan.
Sitten varjoista astui niitä puolet pidempi, mustaan viittaan kääriytynyt hahmo. Miekka heilahti mustuudesta.
Kirkaisu vihloi ilmaa. Helfia pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen, mutta d’Avgan tarttui hänen ranteeseensa ja veti tätä eteenpäin.
”Hiidet...” prinsessa kuiskasi.
”Me olemme viimeiset jäljellejääneet. Hän on kannoillamme. Meidän pitää kiirehtiä.”
Helfia jatkoi eteenpäin vielä ripeämmin. Kaksikko pyrähti juoksuun. Vastaan tuli risteys, ja Helfia jarrutti.
”Vasemmalle!” hän huudahti ja juoksi sinnepäin d’Avgan kannoillaan.
Pimeät käytävät, tomun ja hämähäkinseitin peittämät pimeydet, tyhjät kynttilänjalat ja soihdunpidikkeet, pimeät ikkunat häilähtelivät heidän ohitseen. Kumpikaan ei kiinnittänyt enää huomiota muuhun kuin juoksemiseen. He ryntäsivät eteenpäin niin nopeasti kuin saattoivat, ja vauhti kasvoi koko ajan. Silti kumpikin ajatteli koko ajan, että kreivi oli aivan heidän kannoillaan. Ei ollut aikaa katsoa taakse, ei levähtää, ei ajatella.
”Oikealle!” Helfia kiljahti, kun d’Avgan oli jo juoksemassa vasemmalle. Ritari painoi kantapäänsä kivilattiaan, kääntyi ympäri ja seurasi juoksujalkaa prinsessaa. Hän tunsi hien kohoavan iholleen ja kostuttavan aluspukunsa, mutta ei välittänyt siitä. Hän tunsi päivien kuivuuden ja nälän painavan kitalakeaan, tunsi hengityksensä hinkuvan, mutta jatkoi juoksemista.
Viimein Helfia tuupertui lattialle huohottaen raskaasti, henkihieverissä. D’Avgan pysähtyi oitis ja laskeutui polvilleen tämän viereen.
He katsoivat toisiaan silmiin. Helfia oli niin hengästynyt, että hänen huulilleen kohosi veripisaroita.
”Mene”, prinsessa kuiskasi. ”Minä en jaksa enää. Hän on lähellä. Sinun... on... mentävä.”
”En ikinä”, d’Avgan vastasi silmät kostuen. ”En ikinä jätä sinua. Jos et jaksa juosta, minä vaikka kannan sinut!”
Hän kietoi käsivartensa Helfian ympärille ja nosti tämän syliinsä. Sitten hän ponnisteli jaloilleen kuluttaen viimeisiä voimavarojaan.
”Älä tee tätä”, Helfia pyysi heikosti. ”Hän tappaa meidät molemmat, jos jäät.”
”Sittenpähän tappaa.”
Silloin kuului askelia.
D’Avgan käännähti ympäri päästämättä irti prinsessasta. Varjoista astui esiin tumma hahmo. Viuhahtaen Malherze survaisi pimeässä kiiltävän, hopeansävyisen teräsmiekkansa kohti kaksikkoa, aikoen tappaa molemmat yhdellä ainoalla iskulla.
Miekankärki lävisti Helfian ruumiin sydämen kohdalta. Prinsessa korahti ja päästi kauhua täynnä olevan inahduksen. Sitten d’Avgan tunsi hänen vartalonsa veltostuvan käsivarsillaan. Seuraavaksi hän tunsikin miekansyrjän viiltävän omaa kylkeään. Ase kulki kokonaan prinsessan läpi ja haavoitti tämän takana seisovaa ritariakin, mutta ei kuolettavasti tai edes pahasti.
Helfian sydänveri pulppusi d’Avganin täriseville käsivarsille. Hän ei kyennyt laskemaan irti prinsessasta.
Sitten hän kohotti hitaasti katseensa kreivi Malherzeen.
Kreivi oli ihmisen kaltainen, pitkä ja laiha mies. Hän oli pukeutunut kokomustaan viittaan, hänellä oli kevyt, osittainen rengaspanssari ja musta asepuku. Hän ei kantanut merkkejä tai vaakunoita, vain mustia kankaita. Hän piteli oikeassa kädessään kaksiteräistä, suoraa lyömämiekkaa. Hänen kasvonsa olivat kaidat, verettömän valkeat, ja hänen silmissään paloi tulisen raivoisa, punainen viha. Hän tuijotti suoraan d’Avganiin. Vaikka hän näyttikin ihmiseltä, hänen kasvoillaan loisti niin eläimellinen raivo että sitä tapasi harvan hirviönkään naamalla.
Ritari laski varovasti mutta nopeasti Helfian ruumiin lattialle, tarttui vapisevalla kädellä miekankahvaansa ja kiskaisi kalpansa esille. Malherze astui häntä kohti, tallasi Helfian päälle ja käveli tämän yli kuin prinsessa olisi ollut osa kivilattiaa. Malherze perääntyi askeleen mutta ei lähtenyt juoksemaan. Hän vilkaisi taakseen.
Hänen takanaan oli pitkä käytävä, jonka päässä oli puinen, raskas ovi. Se oli sepposen selällään, ja d’Avgan tunsi jonkin kuvottavan, pahan voiman sykkivän pimeydessä sen takana. Se oli Malherzen huone, linnan sydän.
Ritari kääntyi kreiviin päin. Siinä samassa Malherze hyökkäsi raivoisasti, käytellen miekkaansa ajatuksen nopeudella kuin se olisi ollut painoton. D’Avgan joutui oitis puolustuskannalle ja joutui perääntymään monta askelta. Malherzeä hän ei onnistunut edes naarmuttamaan, mutta hänellä oli täysi työ varjella itseään kuolettavilta pistoilta ja sivalluksilta. Kreivi silpoi vastustajaansa isoja, vertavuotavia haavoja jotka olivat toinen toistaan kivuliaampia ja tarkempia. Pimeässä taistelu oli vielä tavallistakin vaikeampaa. Välillä ritari ei edes nähnyt vastustajansa miekkaa, vaikka yleensä se kiilsikin kummallista, hopeanhohtoista valoa. D’Avgan tunsi oman verensä valuvan hänen vartaloaan pitkin monista haavoistaan, ja saattoi tuntea Malherzen raivon kun tämä pyrki antamaan kuoliniskun tai mieluummin mahdollisimman monta sellaista ritarille. Hän ei kuitenkaan saanut ratkaisevaa haavaa ja ymmärsi nopeasti, miten hän voisi käyttää kreivin taistelutapaa omaksi hyödykseen.
D’Avgan jatkoi auliisti perääntymistä, vielä nopeammin kuin aiemmin. Joka askeleella hän lähestyi ovea. Sitten, äkkiarvaamatta, kun avoin ovi oli jo aivan lähellä, d’Avgan ei torjunutkaan Malherzen iskua kuten aiemmin vaan loikkasi sivuun, väisti viiltävän miekan ja pisti oman miekkansa kreivin sydämeen.
Aseen kärki upposi metallisilmukoiden läpi ja tunkeutui viitisen tuumaa kreivin sisälle. Hän avasi suunsa ja verta pulppusi ulos. D’Avgan näki, kuinka hänen valkeat, terävät hampaansa tahriutuivat hurmeeseen. Veri valui hänen rintaansa ja leukaansa pitkin, ja sitten hän horjahti irti d’Avganin miekasta. Malherze tuiskahti lattialle selälleen, nytkähti muutaman kerran, kouristui kaarelle ja jäi siihen, puristaen yhä omaa miekkaansa kourassaan.
D’Avgan ei jäänyt siihen ihmettelemään. Hän kääntyi – varsin epäritarillisesti – ja lähti jälleen juoksemaan. Hän syöksähti ovesta sisään ovesta ja juoksi pimeyteen, oikeastaan tietämättä miksi. Oven takana hän erotti hämärästi synkkyyden läpi, että hän seisoi jonkinlaisessa suuressa hallissa, joka jatkui pitkälle eteenpäin. Jossain kaukaisuudessa pimeyden keskellä hän näki punaista hohtoa ja lähti sitä kohti.
Kammion toisessa päässä hän näki oviaukon, jonka takana loisti tulen valo. D’Avgan astui sisään ja katui sitä heti.
Oven takana oli pieni kammio, jota valaisi huoneen keskellä seisova korkea soihtu. Kammiossa oli monenlaisia kidutusvälineitä: hyllyjä jotka olivat täynnä erilaisia nahka- ja metalliesineitä, koukkuja ja piikkejä ja veitsiä; rautaneitoja, sekä avoimia että suljettuja; piinapenkkejä, joista toisissa oli kiristysvälineet ja joista toisista törrötti teräväkärkisiä nauloja joita kuivunut veri päällysti. Kammion katosta roikkui jonkinlainen ruostunut rautakehikko, jonka sisään oli suljettu jalohaltian ruumis jonka vartaloon oli isketty satakunta piikkiä. Haltialla oli yllään samantapainen valkea vaate kuin Helfialla, ja d’Avgan päätteli tämän olevan prinsessan veli Mark. Yksi rautaneito oli muita lyhyempi, kääpiölle nikkaroitu, ja se oli suljettu. Silmien tasalla oli sisäpuolelta vereen tahriutunut lasiluukku josta tuijottivat avoimet silmät, joiden d’Avgan pelkäsi kuuluvan Moshotille. Kiviseinällä roikkui kahleissa hiisi, todennäköisesti Ratgorin ja Sorgomin ystävä, jonka lihasta oli syöty melkein puolet. Monessa kohtaa luut näkyivät paljaana, ja hiiden alapuolella lattialla lojuikin kaluttuja luita, jotka olivat pudonneet hiidestä kun niitä kiinni pitelevät jänteet oli nakerrettu poikki.
Kammion toisella puolella oli suljettu teräsovi. Siinä oli kiinni laatta, jossa luki:
KREIVI MALHERZE
1356 – 1381
D’Avgan tunsi väristyksen kulkevan selkäpiissään. Hän käveli kammion halki yrittäen olla näkemättä ruumiita ja kidutusvälineitä, ja tyrkkäsi ovea. Se avautui nirskahtaen. Ritari astui eteenpäin.
Oven takana oli äänetön, täysin pimeä kammio. Se oli hauta.
Se oli suuri, melko ylellinen, ja siellä oli vanhoja aarteita ja sankareiden patsaita. Kammion toisessa päässä oli iso, kivinen sarkofagi jonka kansi oli siirretty pois paikaltaan ja aseteltu nojaamaan arkkuun. Sarkofagin takana oli suljettu, pieni ovi.
D’Avgan kuuli sydämensä lyöntien tihenevän entisestään ja tunsi koko vartalonsa värähtävän. Hän asteli hitaasti kohti sarkofagia, pakottaen itsensä astumaan jokaisen askeleen, joista jokaisella hänen ruumiinsa kamppaili vastaan. Hänen teki mieli kääntyä ja juosta karkuun, mutta hän ei voinut. Hän asteli eteenpäin, hitaasti, mutta eteni kuitenkin. Matka hautakammion halki tuntui ikuisuudelta.
Ritari katsoi sarkofagiin. Syvä, monimutkaisin kaiverruksin koristeltu kiviarkku oli tyhjä.
Sitten d’Avgan kuuli askeleita takaansa.
Ne lähestyivät häntä hitaasti, pitkin väliajoin, pitämättä minkäänlaista kiirettä. Jokainen askel oli painava, mutta silti pehmeä, uhkaava ja epätoivoa viestittävä.
D’Avgan värisi. Hän tunsi ihonsa nousevan kananlihalle ja niskavillojensa nousevan pystyyn. Hän yritti kääntää päätään, panosti kaiken tahdonvoimansa vilkaistakseen taakseen, mutta ei pystynyt. Hän ei uskaltanut.
Askeleet lähestyivät, painostavasti. D’Avgan ei yksinkertaisesti voinut kääntyä kohtaamaan niitä. Hän kiersi sarkofagin viivyttelemättä mutta pitämättä silti kamalaa kiirettä, astui takaoven eteen ja loi katseen sen kahvaan.
Anna sen olla auki, d’Avgan rukoili Neitoaan. Hän sulki silmänsä, kuunteli kuinka askeleet kiersivät sarkofagin ja lähestyivät häntä takaapäin. Ritari ojensi kätensä, tarttui ovenripaan ja väänsi.
Ovi aukeni. D’Avgan astui ulos ja ehti nähdä auringon. Sitten pimeydestä välkähti miekka.
YÖN VANKI
Kuutamo möllötti mustalla taivaalla kalpeana, samassa värisävyssä kuin kuolleen iho. Samettisella yötaivaalla roikkui hajanaisia, pitkiä ja harmaita pilvenriekaleita, ja niiden lomassa tuikkivat kirkkaimmat tähdet.
Vuorten rinteillä kasvoi puita, harmaita ja lehdettömiä, kuolevan ruskean ruohon päällä. Hajanaiset metsiköt reunustivat vuoria, ja niiden valkeat lumipeitteiset huiput kimaltelivat. Kuu oli ainut valo, joka soi niille kirkkauttaan.
Vuorten juurella, kuivuneiden puiden keskellä, seisoi musta linna. Sen muodot ja rakenteet olivat tylsät ja mielikuvituksettomat, tehty ainoastaan puhdas käytäntö mielessä. Linnassa oli matalahkot, noin viiden miehen korkuiset muurit, se oli neliön muotoinen ja sen jokaisessa kulmassa oli jonkin verran muuria korkeampi, pyöreä torni. Muurissa ja torneissa oli harvakseltaan ikkunoita, joista jokainen oli pimeänä.
Linna oli äänetön. Ilma oli tyyni, ja mikään ei liikkunut näköpiirissä. Jänikset, ketut ja linnut eivät vilisseet metsiköiden oksien takana, kynttilänvalot eivät leimahdelleet linnassa, edes tuulenvire ei hiponut oksia. Mikään ei synnyttänyt ääntä. Hiljaisuus oli täydellinen.
Linnan alapuolella, pienessä kellarissa, oli kolme hiittä. Ne olivat hiljaisia, mietteliäitä. Kaksi istui pienen, neliönmuotoisen matalan puupöydän ääressä tutkimassa joitain papereita, ja kolmas nojasi seinään vähän matkan päässä. Kellari oli oikeastaan tyrmä. Se oli hyvin pieni huone, jossa oli matala katto ja kiviseinät. Siellä oli yksi, pieni ikkuna katonrajassa, josta ei mahtunut kulkemaan paljon rottaa isompi otus, sekä teräksinen ikkunaton ovi, joka oli kiinni ja lukossa. Ainoat kalusteet olivat pieni pöytä ja vielä pienempi jakkara, jolla yksi hiisi istui. Toinen joka katsoi papereita, istui lattialla. Valoa huoneeseen loi yksi soihtu, joka veteli viimeisiään mutta riitti yhä karkottamaan kuunvalon joka pyrki sisään ikkunantapaisesta. Se tuprutti savua, joka kulki ikkunasta ulos liian hitaasti. Ilmapiiri oli siis tunkkainen, katto savuinen ja hiidet kiukkuisia.
Ne olivat ansassa, vankeina. Ne yrittivät keksiä keinon päästä pois, mutta huonoin tuloksin. Ne olivat laatineet tehokkaan suunnitelman, jolla ne tuhoaisivat kiviseinän, mutta suunnitelmassa oli puutteita. Hiisillä ei nimittäin ollut käytössään juuri mitään materiaaleja tai työvoimaa suunnitelmansa toteuttamiseen.
Seinään nojaava hiisi totesi muille kahdelle synkkänä: ”Soihtu sammuu pian.”
Juuri silloin kuului suhahdus ja liekki sihahti sammuksiin. Läpitunkematon pimeys täytti kammion. Hiidet vaikenivat kauhuissaan. Ne eivät nähneet mitään täydellisen mustuuden keskellä.
Sitten kuului kirkaisu, joka hiljeni ja muuttui korinaksi, ja sitten katkesi. Ääntä täydensi veltto tömähdys, kuin säkillä olisi lyöty lujaa, periksi antamatonta kiveä. Sen jälkeen oli jälleen niin hiljaista, että se painoi korvia.
Hiisien silmien ei tarvinnut tottua ikkunasta virtaavaan kuunvaloon tietääkseen, että niitä oli yksi vähemmän.
Bretonnian Ritari d’Avgan ratsasti yksin metsässä. Hänellä oli melko kurja olo, sillä hän oli ratsastanut huonossa maastossa pitkän matkaa levähtämättä. Hänen selkänsä oli kipeä, ja hänen lihaksiaan kolotti. Syksyn kylmyys puri panssareiden läpi terävämpänä kuin mikään miekka, vaikka ritarilla oli asepuku ja haarniskan lämmittävä aluspuku yllään. Hän värähteli vähän väliä, ja joka kerta kun kylmä väre kiipesi hänen selkäänsä pitkin, hän kirosi hetken jolloin oli hukannut tuluksensa.
Puut näyttivät uhkaavilta, niiden oksat kurottuivat hänen ylleen ja häntä kohti joka puolelta, ja niiden takana näkyi vain lisää ruskeita oksia ja varjoja. Pimeys tuntui kipuavan häntä päin takaapäin, ja vetäytyi aina kun hän kurkisti taakseen. Hän ei voinut ratsastaa kovin kovaa, sillä polku oli epämääräinen, juurien ja isojen kivien peitossa, vaikka hän olisi tahtonut metsästä pois niin nopeasti kuin vain mahdollista.
Hän oli ratsastanut jo pitkän ajan, koko yön ja melkein koko edellisen päivänkin. Hänellä ei ollut varsinainen kiire, mutta hän oli paluumatkalla kotiinsa Bretonniaan eikä tahtonut viivytellä. D’Avganilla oli jo ikävä kaunista vaimoaan, jonka kauneus moninkertaistui hänen kaipuuta täynnä olevissa mietteissään, sekä omaa kodikasta linnaansa jossa hänellä oli kunnia palvella herraansa, lordi Aiden Rohkeaa. Hän oli ajatellut pysähtyvänsä yöksi lepäämään, mutta jokin metsässä oli niin ahdistavaa, että se ajoi häntä eteenpäin kuin pahuuden voimat olisivat olleet hänen kannoillaan. Mikään ei kammottanut häntä niin paljon kuin ajatus siitä, että hänen pitäisi käpertyä näiden puiden juureen nukkumaan. Hän väitti itselleen mielessään, että hän epäröi unta susien uhan vuoksi, mutta tiesi sisimmissään että se johtui muusta.
Sitten hän näki linnan. Se kohosi puiden takana synkkänä ja luotaantyöntävänä. D’Avgan ajatteli ensin, että siellä olisi hänelle yösija. Kun hän tuli lähemmäs, hän kuitenkin alkoi käsittää että linna oli asumaton. Se oli rapistunut, valoton ja äänetön. Sen kokoisessa linnassa olisi pitänyt olla öiseenkin aikaan jotain elonmerkkejä, vaikkapa miehiä rintavarustuksilla. Ikkunoissa ei ollut muuta kuin mustuutta, muurien pinta oli muinaista.
D’Avgan aikoi ratsastaa pettyneenä tiehensä käymättä edes katsomatta linnaa. Hänen olisi pitänyt tehdä niin.
Yhtäkkiä hän näki kultaisen, lepattavan kynttilänvalon syttyvän yhteen ikkunoista.
Vieraita, kreivi Malherze ajatteli. Pahansuopa hymy levisi hänen kasvoilleen.
Noro verta valui pitkin kivistä seinää. Se oli ohut, niin kevyt että sen virtausvauhti jopa suoraan alaspäin oli hidas. Se mutkitteli kiven heikoissa juonteissa, pyrki kohti lattiaa.
Prinsessa Helfian katse seurasi sitä eri suuntaan, ylöspäin, kunnes hänen silmänsä tapasivat verisen läiskän joka koristi kiviseinää ja josta verinoro valui. Se oli räiskejälki, syntynyt kun julma ase suorittaa murhan yhdellä, lujalla iskulla.
Helfia oli kaunis, oman kansansa ikäpuulla nuori Ulthuanin haltia. Hän oli kotoisin Caledorista ja oli läheistä sukua ruhtinas Imrikille, joten häntä pidettiin korkeassa arvossa kotonaan. Silti hän matkusti usein Vanhaan Maailmaan piittaamatta ihmisten barbaarisista ja sivistymättömistä tavoista ja siitä huonosta kohtelusta, jota hän sai osakseen Keisarikunnassa.
Prinsessa oli niin tyrmistynyt, että hän ei pystynyt vielä edes reagoimaan näkemäänsä. Vasta varttitunti sitten hän oli tutkinut salaperäistä, ilmeisen autiota linnaa rakkaan veljensä Halruathin kanssa. Nyt ainoa merkki siitä, että Halruathia oli koskaan ollut edes olemassa, oli tuore tahra kivillä. Nuoren ylimyksen ruumiista ei ollut jälkeäkään. Helfia oli ehtinyt kuulla hätäisen, kesken katkenneen lyhyen kauhunhuudon, ja kun hän oli juossut paikalle, vain veri tervehti häntä.
Se ei ollut miellyttävä tervehdys.
Helfia värähti. Hän alkoi käsittää, että linna oli todellakin kirottu, niin kuin Halruath oli vaistonnut. Hän ymmärsi oitis, että hänen pitäisi päästä nopeasti pois tai hänkin kuolisi. Mutta hän ei pystynyt tekemään elettäkään. Vaikka hän olikin suurhaltioita, hyvin ylpeää ja urheaa kansaa, hänen sietokyvylläänkin oli raja. Hän ei voinut noin vain toipua niin nopeasta kuolemasta.
Hänen vaistonsa kirkuivat häntä juoksemaan, lähtemään, pakenemaan. Mutta hän ei voinut. Hän lysähti polvilleen. Nekin tuntuivat heikoilta ja olivat pettää. Helfia laski nykivän, pahasti tärisevän kätensä veriläiskälle. Hän tunsi sen lämmön, tuoreen tahmeuden. Hänen kämmenenjälkensä painui hänen veljensä sydänvereen, hänen sormensa kaapivat punaista hurmetta kiven kylmältä pinnalta.
Sitten polvet pettivät. Helfia romahti lattialle nyyhkyttäen epätoivoissaan, hysterian rajoja hipovalla äänellä.
D’Avgan tuijotti epäluuloisesti linnan pitkiä käytäviä, sen suuria halleja ja tiloja. Salit kohosivat korkeuksiin, ja käytävät kulkivat suorina pimeyteen. Kapeat ikkunat loivat vähän kuunvaloa pimeyteen, juuri sen verran että silmät tottuivat pimeyteen ja suuret paikat saattoi erottaa selvästi, mutta ei niin paljoa että pimeyttä olisi voinut kutsua hämäräksi.
Linnan omistaja oli ollut varakas mies, sillä tällaista paikkaa ei rakennettaisi aivan vähillä rahoilla. D’Avgania hämmästytti eniten se, että linna oli selvästi bretonnialainen, vaikka se sijaitsi syvällä Keisarikunnan itälaidalla. Sen todistivat heraldiset viirit ja liput, jotka roikkuivat salien katoista, pienillä korokkeilla seisovat tyhjät haarniskat joiden omistajan nimi oli kaiverrettu kullattuun laattaan joka puolestaan oli kiinnitetty graniittikorokkeeseen sekä lasimaalaukset ja freskot jotka koristivat käytäviä ja joitain auloja.
Kaikki paikat olivat paksujen, koskemattomien pölykerroksien peitossa. Raskaat, valtaisat hämähäkkien verkot roikkuivat kuin gobeliinit katossa, ja muinaiset seitit kattoivat jokaisen holvin. Linnaa olisi saanut siivota vuosia, ennen kuin kaikki tomu olisi poissa.
D’Avgan oli jättänyt hevosensa ulkopuolelle, sitonut sen kiinni, ja astunut sisälle linnaan. Se näytti paljonkin suuremmalta sisältäpäin kuin ulkoapäin. D’Avganista tuntui kuin paikka olisi kasvanut sitä mukaa, kun hän käveli siellä, ja vaikka hän olikin nähnyt kummallisempiakin asioita tapahtuvan, hän oli silti hyvin epäluuloinen. Hän ei uskonut, että moinen taikuus oli peräisin Järven pyhältä Neidolta, ja hän ei myöskään uskonut että sen taikuuden aiheuttaja tahtoi hänelle mitään hyvää.
Hän oli juuri kävelemässä eräässä hyvin pitkässä käytävässä, kun hän kuuli raskaiden kengänkorkojen kopinaa. Oli mahdoton sanoa, tuliko se hänen takaansa vai hänen edestään, sillä kaiut vahvistivat ääntä. Se oli hiljainen, pehmeä mutta uhkaava, koko ajan voimistuvat ääni.
D’Avgan ei empinyt lainkaan vetäessään miekkansa esiin. Se oli korea ase, jonka hän oli perinyt monen sukupolven kautta. Kultaiset, röyhelöiset kädensuojat sopivat käteen kuin hanska. Ritari kohotti miekan valmiin asentoon ja odotti.
Askeleet lähestyivät. Nokinen, punainen valo ilmestyi käytävän nurkan taakse edessäpäin.
Sitten esiin ilmestyi lyhyt hahmo käytävään. D’Avgan rauhoittui hieman, mutta ei laskenut miekkaansa eikä liikahtanut tuumaakaan valmiusasennostaan, kun hän tunnisti tulijan kääpiöksi. Tämä oli lyhyt jopa kääpiöiden mittapuulla ja keskivertoa tanakampi – d’Avgan tunsi hyvin kääpiöiden mitat, sillä hän oli käynyt näiden rinnalla monta taistelua ja ystävystynyt suurten kääpiöruhtinaiden kanssa.
Kääpiö oli melko kevyesti varustettu – edelleen kääpiöiden mittapuulla. Hänellä oli kylläkin suuri, kaksiteräinen ja lyhytvartinen taistelukirves, mutta hänellä ei ollut edes kokonaista rengaspaitaa vaan pelkkä vahva nahkapanssari. Vasemmassa kourassaan hän puristi soihtua, joka valaisi hänen punaista, kahdelle letille solmittua partaansa. Kääpiöllä oli kasvot, jotka hän oli puristanut epäluuloissaan ryttyyn, mutta jotka vaikuttivat ystävällisiltä, ja vaikka hänen katseensa oli vihainen, d’Avgan epäili hänen olevan rehellinen veikko. Hän oli työntänyt vyöhönsä sekä vasemmalle että oikealle puolelleen ison pyssyn.
”Nämä ovat latingissa”, kääpiö murahti yleiskielellä katse nauliutuneena ritariin. ”Ja minä myös. Jos teet jotain, mistä en pidä, ammun pääsi täyteen lyijyä ja ruutia.”
”Rauhoitu, mestari kääpiö”, d’Avgan vastasi ja laski miekkansa alemmas, mutta ei työntänyt sitä huotraan. ”Minä olen viaton ohikulkija. Kuka te olette?”
Kääpiö laski myöskin kirveensä, mutta ei hänkään laittanut sitä pois. ”Antakaa nimenne, herra, niin minä annan teille minun.”
D’Avgan hymyili ja laski miekkansa kokonaan sivulleen laittamatta sitä vieläkään huotraansa. Sitten hän nyökkäsi syvään – mutta ei aivan kumartanut – ja kertoi: ”Olen Bretonnian Ritari paladiini de Avgan.”
”Vai niin. En ole koskaan kuullutkaan. Minä puolestani olen Karak-a-Nordunin kääpiö Moshot.”
D’Avgan astui lähemmäs, ja kääpiö myöskin siirtyi hänen luokseen. Moshot jatkoi: ”Mitä oikein teet tässä kaikkien jumalten ja pirujen ja henkien hylkäämässä loukossa?”
Ritari rykäisi. ”Poikkesin katsomaan linnaa, kun näin valoa ikkunassa. Etsin pelkkää yösijaa.”
”Sitähän minäkin, mutta linna ei päästä minua pois.”
”Mitä?”
”Koko hiton linna ei päästä minua pois.”
”Miten...?”
”En löydä pois. Käytävät muuttuvat koko ajan, ja mikään niistä ei johda portille.”
D’Avgan tuhahti. ”Olet vain eksynyt. Tule, minä muistan reitin ulos. Lähdetään.”
Moshot tuhahti vuorostaan. ”Siitä vain. Jos onnistaa, saat kyllä onnitteluni.”
D’Avgan johdatti kääpiön takaisin samaa reittiä, jota oli itse tullut. Kumma kyllä, käytävät eivät enää näyttäneet lainkaan tutuilta. Ritari olisi voinut vannoa, että hän ei ollut milloinkaan elämänsä aikana nähnyt hallia, johon kaksikko saapui.
”Mitäs minä sanoin?” Moshot murahti.
”Olemmeko siis ansassa?” d’Avgan kysyi hämmästyneenä tapahtumien nopeudesta.
”Joo. Mikäs siinä. Minä jo suunnittelin, miten nämä seinät saisi räjäytettyä pois, mutta tussareissa ei ole tarpeeksi ruutia. Ikkunoista ei mahdu kiipeämään mikään luuviulu, ja ulko-ovea ei näyttäisi olevan olemassakaan.”
D’Avgan katseli ympärilleen. Kiviseinät ja holvikaaret näyttivät nyt vankilan seiniltä, jotka kahlitsivat vääryydentekijät sisälleen. Ritari mietti, mahtoiko tämä olla Neidon rangaistus joistakin pahoista teoista, mutta hän ei keksinyt millään mikä tuo teko olisi voinut olla. Hän oli hurskas ja oikeudenmukainen mies, joka ei koskaan syyllistynyt kunniattomiin tekoihin. Hän antoi aina vastustajilleen varoituksen, mahdollisuuden peräytyä, haastoi heidät kunnialliseen kaksintaisteluun, ei kavaltanut herraltaan rahaa, ei pettänyt vaimoaan tai tehnyt mitään mitä ritarin ei sopisi tehdä.
Niinpä kyseessä oli varmaankin koetus. Neito testasi palvelijansa kykyjä.
Yö kului, kun kaksikko etsi poispääsyä, mutta he eivät saavuttaneet mitään tuloksia. Käytävät johtivat saleihin, joista jokainen oli erilainen ja joista jokaisesta lähti monta uutta käytävää. Niinpä mikään ei johtanut mihinkään. Yhtä hyvin he olisivat voineet seistä paikoillaan.
Aikanaan Moshotin soihtu sammui, mutta pian sen jälkeen alkoi päivä karkottaa varjoja. Kun pimeys alkoi hitaasti hälvetä, d’Avgan tajusi, miten väsynyt hän olikaan. Lisäksi hän oli hyvin nälissään. Hänen uskollisen ratsunsa satulalaukuissa olisi ollut vähän muonaa, mutta siihen ei nyt päässyt käsiksi. Moshotilla oli vähän kovaa leipää, mutta se ei riittänyt juurikaan edes tasoittamaan ritarin tyhjää vatsaa.
”Eikö tässä kirotussa paikassa ole vettä?” d’Avgan kysyi harmistuneena ja huolestuneena. Ritari ja kääpiö olivat juuri nojaamassa seinään leväten, ja d’Avgan katseli kapeasta ampumaikkunasta kaunista auringonnousua. Aamun värit valtasivat käytävät mutta eivät nekään herättäneet kuollutta kiveä henkiin. Linna pysyi tunkkaisena ansana, joka se oli ollut yöllä.
”Ei, eikä sen puoleen kunnon, vaahtoavaa olutta saati sitten kunnon pulloa kirkasta pirtua”, Moshot murahti vastaukseksi.
”Ritarin ei sovi esiintyä juopuneena”, d’Avgan vastasi hurskaasti.
”Hah! Kännissä kaikki on paremmin”, kääpiö naurahti. ”Tämäkin tilanne näyttäisi kirkkaammalta ja paljon hauskemmalta, jos meillä olisi vähän siunattua väkijuomaa!”
Ritari ei vastannut. Hän toki piti Bordeleaux’n makeasta viinistä, mutta rajansa kaikella.
He kohtasivat Helfian aamusella, noin tunti auringonnousun jälkeen.
Jalohaltiaprinsessa istui lattialla nojaten selkäänsä seinään, tuijottaen aurinkoa ikkunan raosta. Hänen silmänsä olivat lasittuneet ja tyhjät, ja hän ei liikkunut. Kun miehet hoksasivat hänet, he luulivat ensin että hän oli kuollut. Hän oli ensimmäinen haltia, jota kumpikaan oli eläissään nähnyt. Prinsessalla oli valkea, melko koruton mekko joka paljasti kaunista, vaaleaa ja sileää povea melko lailla enemmän kuin olisi ollut suotavaa ylhäiselle neidolle Bretonniassa, ja hänen rintojensa kevyt kohoilu oli ainut merkki joka osoitti hänen hengittävän ja olevan elossa.
”Huomenta, arvon rouva”, d’Avgan tervehti. Tämän eleen teki aika tekopyhäksi se tosiseikka, että sekä hän että Moshot pitivät toista kättään aseidensa kahvoilla.
Haltia säpsähti, kirkaisi ja kaatui selälleen maahan. Hän nosti toisen kätensä kuin suojatakseen kasvojaan ja tarttui toisella kädellä rintaansa tunteakseen sydämensä pamppailun. Miehet hätkähtivät näin voimakasta reaktiota, jota eivät olleet odottaneet, ja laskivat irti aseistaan.
D’Avgan syöksähti oitis neidon vierelle ja tarttui tämän käteen. ”Rauhoittukaa, hyvä rouva”, hän sanoi horjumattomilla äänellään, jonka saattoi muodostaa moisessa tilanteessa. ”Me olemme kunnian miehiä. Emme tahdo teille mitään pahaa.”
Prinsessa kohotti silmänsä vierelleen polvistuneeseen ritariin ja katsoi tätä suoraan sinisiin, rehellisiin silmiin. Silloin jotain tapahtui. Prinsessan sydän rauhoittui, hän nousi hieman ryhdikkäämpään asentoon mutta ei pyristellyt eroon d’Avganin kädestä, joka piteli hänen omaansa. Ritari löysäsi oitis otettaan, rykäisi hieman nolostuneena ja nosti neidon seisomaan.
”Kuka olette, rouva?” hän kysyi. Moshot oli vaiti. Hän vain tutkaili tarkkaavaisesti haltiaa.
”Olen Caledorin prinsessa Helfia, suuriruhtinas Imrikin sisarentytär”, neito vastasi. ”Nämä nimet eivät ehkä sano teille mitään. Olen jalohaltia, Ulthuanin kaukaiselta saarelta.”
”Vai niin!” Moshot huudahti. ”Niin arvelinkin. Olette siis yksi niistä murhamiehistä, jotka aloittivat Parran Sodan.”
”En missään nimessä!” Helfia huudahti samaan aikaan kun d’Avgan kiirehti myös puolustamaan prinsessaa sanoen: ”Älä nyt ala nostamaan vanhoja riitoja esille! Niille on runsaasti aikaa, jos pääsemme tästä ansasta pois.”
Moshot vaikeni. Helfia astui taaksepäin, pudisteli tomua vaatteistaan ja oli jälleen oma ylhäinen itsensä. Hän selitti kopeaan sävyyn: ”Minä ja veljeni Caranhimin Mark olimme matkalla Keisarikunnan itäosissa, kun kohtasimme tämän linnan. Oli myöhä ja tarvitsimme yösijaa ja ruokaa. Päätimme etsiä linnasta niitä, koskapa näimme ikkunassa valoa, mutta jäimmekin heti jonkin loitsun vangeiksi. Tämä paha taika ei päästä meitä takaisin portille. Ja nyt jokin on murhannut Markin yön pimeydessä jättämättä jäljelle muuta kuin veritahran.”
”Kuulostaa tutulta”, Moshot murahti. ”Minäkin näin valoa.”
”Minä myös”, sanoi d’Avgan. ”Mutta... tarkoittaako tämä sitä, että linnassa on vielä joku – tai jokin muukin? Aiotaanko meidät kaikki tappaa ja syödä?”
”Siltä näyttää”, Moshot vastasi synkkänä.
Tätä toteamusta seurasi pitkä, vaivaantunut ja kauhistunut hiljaisuus.
Kreivi Malherze nuolaisi huuliaan. Seuraava, hän ajatteli.
Kun aurinko kääntyi laskuun, tilanne näytti todellakin pahalta. Kolmikko sai tietenkin turvaa toisistaan, mutta näkymätön ja nimeämätön hirviö joka teurasti jalohaltiaprinssin noin vain, ei ollut kovin miellyttävää seuraa linnassa, josta ei voi päästä mitenkään pois. Jokainen muodosti mielessään kamalan kuvan oliosta, joka oli vienyt Markin. Helfia oli aseistamaton, joten d’Avgan suojeli häntä koko ajan, päästämättä neitoa silmistään hetkeksikään. Moshot puolestaan oli koko ajan valmiina iskemään kirveensä minkä tahansa kammotuksen lihaan ja sitten vetämään valmiiksi ladatut käsitussarinsa esiin ja räjäyttämään niiden latingin päin vihollistaan.
Varjot pitenivät. Kolmikko oli hiljaa, kenelläkään ei ollut mitään sanoja. Valo hälveni ja pimeys syveni kuin kuolettava huuru, joka kuristi auringon. Valo laski taivaanrannan taakse muistuttaen vankeja siitä, että he eivät päässeet sitä seuraamaan. D’Avgan kadehti auringon vapautta. Hän olisi ollut mieluummin jopa vihollisten kidutettavana kuin ansassa tässä linnassa.
Sitten pimeys iski kuin leka. Valo katosi nopeasti, kuin kynttilä olisi puhallettu sammuksiin. Koskematon pimeys valtasi jokaisen käytävän ja salin. Kului muutamia minuutteja, ennen kuin kolmikon silmät alkoivat tottua pimeyteen. Yö oli vielä synkempi kuin edellisenä yönä.
D’Avgan kamppaili hätäännystä vastaan. Hän puristi miekkaansa ja tunsi kätensä hikoavan ja kostuvan. Tuota kosteutta hän olisi kaivannut kielelleen. Hän olisi halunnut vielä maistaa veden maun, tai erinomaisen kääpiöpirtunkin.
Seurue oli asettunut yöksi holvikaaren alle. Sen toisella puolella oli suuri sali, jossa oli monta holvikaarta lisää, ja toisella puolella hiukan kaartuva, pitkä käytävä. Helfia istui aivan holvikaaren alla yrittäen saada unta, d’Avgan seisoi vartiossa lähellä häntä katse koko ajan käytävässä, ja Moshot taas tarkkaili salia ja sen holvikaaria. Heti kun näkyisi liikettä, soturit olisivat täydessä valmiudessa hyökkäämään sen kimppuun.
Tämä jatkui useita tunteja. D’Avgan huomasi pian, että uni oli hänen pahin vihollisensa. Hän tunsi vähän väliä silmäluomiensa lupsahtelevan umpeen ja päänsä nuokkuvan, mutta pakotti itsensä pysymään hereillä. Viimein hän jopa raapaisi miekallaan omaan käsivarteensa pienen mutta kivuliaan haavan, joka piti hänet virkeämpänä. Hän ihmetteli, miten Moshot piti unen loitolla. Helfia oli ainut, jota ei lainkaan nukuttanut. Hän ei saanut millään vaivuttua lepoon, päässyt edes hetkeksi pois linnan painajaisesta.
Sitten, lähellä keskiyötä, Moshot näki varjomaisia hahmoja jotka tulivat ulos eräästä käytävästä ja astuivat äänettömästi saliin. Kääpiö vetäytyi piiloon holvikaaren taakse ja kuiskasi hyvin, hyvin hiljaa: ”Tule.” D’Avgan kuuli kutsun heti ja asteli niin hiljaa kuin suinkin mahdollista kääpiön luo. Hänkin näki hahmot.
Ne eivät näyttäneet erityisen uhkaavilta. Niitä näytti olevan vain kaksi, ja ne hiiviskelivät ympäriinsä päämäärättömästi. Ne olivat lyhyitä, kääpiön mittaisia mutta eivät niin tukevia.
Sitten ohut säde kuunvaloa lankesi toisen varjon päälle ja prinsessan vartijat tunsivat otuksen oitis tavalliseksi hiideksi.
”Seis!” d’Avgan karjaisi, ja hiisi kiljahti säikähdyksestä. Toinen niistä säpsähti niin rajusti, että lennähti saman tien takamukselleen tomuiselle lattialle.
Hiidet eivät uskaltaneet liikahtaakaan. Soturit astelivat lähemmäs nähdäkseen paremmin. Selvisi heti, että hiidet olivat aseettomia ja panssaroimattomia. Ne olivat laihoja ruipeloita ja selvästi kauhuissaan. Ne tuijottivat väristen ritaria ja kääpiösoturia, jotka lähestyivät niitä.
”Älä tapa niitä”, d’Avgan sanoi nopeasti tarttuen Moshotin käsivarteen.
”Miksen? Nehän ovat hiisiä.”
”Emme voi tappaa aseettomia, maassa makaavia siviilejä!”
”Miksemme? Nehän ovat hiisiä.”
D’Avgan tuhahti halveksuen. ”Mutta silti eläviä olentoja. Osaatteko puhua?” hän huikkasi hiisille.
Kesti hetken, ennen kuin toinen niistä vastasi särähtelevällä äänellä: ”Joo.”
Jos toisen hiiden ääni oli särähtelevä, toisen oli särkynyt, kun se jatkoi: ”Me tultiin tähän kummaan isoon taloon vaan ku etittiin vähän sapuskaa. Aateltiin että täällä ois rottia.”
Moshot sylkäisi kiville.
”Sit me ei päästykään pois laisinkaan”, ensimmäinen hiisi selitti. ”Ei löyetty tietä ulos, nähkääs.”
”Ne ovat siis vankeja, kuten mekin”, d’Avgan sanoi Moshotille, joka pysyi vaiti.
”Meit oli aluks... öh... yks, kaks, kolme!” hiisi sanoi laskien sormillaan. ”Mut sitten joku tappo Motgurin.”
”Joo. Mä oon Ratgor, ja toi on Sorgom”, sanoi toinen hiisi nousten epävarmasti jaloilleen.
”Minä olen ritari d’Avgan, ja tämä on Karak-a-Nordunin kääpiö Moshot.”
”Karak...?” kysyi Ratgor hämmentyneenä.
”Nordun?” kysyi Sorgom kauhistuneena. ”Karak-a-Nordunin porukat teurasti meidän kylän melki tyhjäks.”
”Joo, vaan me selvittiin.”
”Voi olla”, Moshot tuhahti. ”Ei olisi ensimmäinen maahiskylä.”
Hiidet vetäytyivät entistä kauhistuneempina.
”Äh, lopettakaa tuo”, d’Avgan huokaisi turhautuneena. ”Eikö noita riitoja voisi jo unohtaa?”
Juuri silloin prinsessa Helfia sanoi hiljaa, mutta juuri sellaisella äänellä että se kantoi niin hiisien kuin kääpiön ja ihmisenkin korviin: ”Hän on tulossa.”
Ovi, raskas ja paksu, pystytetty puhtain rautavahvistein ja lukittu isolla ja monimutkaisella järjestelmällä, narahti. Puu kirskahti kivisiä ovenkarmoja vasten.
Avain vääntyi avaimenreiässä. Kahva kääntyi.
Ovi avautui.
”Kuka?” d’Avgan kysyi oitis.
”Linnan omistaja. Ovi on auki”, Helfia vastasi heikosti.
”Mistä sen tiedät?” Moshot vastasi epäluuloisesti.
”En tiedä. Minä vain tiedän”, Helfia sanoi heiveröisellä äänellä. ”Hän tuli juuri oven takaa. Hän on jossain täällä. Se oli ikään kuin... uni tai näky. Ehkä torkahdin. Mutta olen varma, että hän on tulossa.”
D’Avgan palasi nopeasti, harppoen pitkiä askelia, vartiopaikalleen. Hän kurkisti käytävän kaarteen taakse mutta ei nähnyt mitään. Käytävä oli tyhjä lukuun ottamatta pölyä. Moshot puolestaan alkoi tutkia salin muita holvikaaria ja niiden takana alkavia käytäviä mitään löytämättä. Ratgor ja Sorgom alkoivat etsiskellä suojaisia paikkoja ja seurasivat pelokkaasti muiden touhuja.
Askeleet. Saappaiden kannat kalahtelivat kiveä vasten. Kaiut kajahtelivat käytävissä ja kertautuivat moninkertaisiksi. Viitta liehui.
Hän oli tulossa.
D’Avgan kuuli kalahduksen käytävästä, jota vartioi. Hän katsahti nopeasti Moshotiin päin ja lähti sitten yksin kulkemaan eteenpäin. Hän kulki pitkin hitaasti vasemmalle kaartuvaa käytävää näkemättä vielä sen toiseen päähän asti kaarteen ohi.
Moshot ei kuullut mitään eikä huomannut, että ritari lähti hänen näköpiiristään. Sen sijaan hän astui viimeiseen käytävään, jota ei ollut tarkistanut. Siellä oli pimeää kuten muissakin, mutta pimeämpää. Siellä ei ollut mitään valonlähdettä.
Moshot aisti jotain vaarallista. Hän otti kirveensä yhteen käteen ja nappasi vasempaan pistoolin. Hän tarkisti latingin, tähtäsi pimeyteen ja alkoi hitaasti kävellä varjoja kohti. Hän oli aivan varma, että hänellä oli tähtäimessään vaara, kaiken aloittaja. Hän tunsi sen luissaan. Hänen tarvitsi vain painaa liipaisimesta.
Hän veti liipaisimesta. Kova pamahdus jonka kaiku voimisti valtaisaksi löi hänen korvansa lukkoon, ja tussarin piipusta räjähtävä leimaus valaisi hetkeksi pimeän käytävän sekä mustan hahmon, joka seisoi kääpiön vieressä sekä loi punaisen hohteen kiiltävälle miekalle, joka syöksähti pimeydestä.
Kun d’Avgan kuuli pamauksen, hän pysähtyi heti ja lähti juosten takaisin holvikaarelle.
”Missä hän on? Missä hän on?” hän kysyi Helfialta, joka oli kavahtanut jaloilleen.
”Hän meni tuohon käytävään, tai sinne päin”, prinsessa vastasi epävarmasti osoittaen salin toiselle puolelle.
Ritari heitti varovaisuuden ikkunasta ulos ja juoksi varusteet kilkattaen Helfian osoittamaan suuntaan. Hän astui käytävään.
Ensin hän ei nähnyt mitään. Sitten hän vilkaisi lattialle, jolla Moshotin päätön ruumis makasi.
****
Aamulla tunnelma oli vaisu.
Jäljellä olivat d’Avgan, prinsessa Helfia sekä hiidet Ratgor ja Sorgom. Kääpiön vartalo oli aseteltu jotensakin ja kääritty viittaan. Nelikko oli jättänyt salin ja jatkanut eteenpäin hiljaisina, sanattomina.
Kun oli jo keskipäivä, d’Avgan lausui ensimmäiset sanat jotka sinä päivänä sanottiin.
”Miksei se hiton piru vienyt meitä kaikkia kerralla?” hän karjaisi vihoissaan, turhautuneena siitä ettei ollut voinut pelastaa Moshotia.
”Rauhoitu”, Helfia pyysi hiljaa, mutta d’Avgan oli liian vihainen totellakseen.
”Leikitteleekö hän meidän hengillämme? Olemmeko me hänelle joitain leluja?”
”Huutaminen ei auta yhtään.”
”Ei niin”, Sorgom vahvisti haltian sanoja.
D’Avgan pudisti päätään ja istui lattialle painaen päänsä polviinsa ja kiertäen käsivartensa jalkojensa ympäri.
Hän yllättyi tuntiessaan jalohaltiaprinsessan kosketuksen kädellään. Hän nosti kasvonsa ja katsoi Helfiaa, joka oli polvistunut hänen viereensä ja katsoi häntä silmiin.
”Nouse ylös, Bretonnian Ritari d’Avgan”, neito komensi.
D’Avgan nousi.
Aurinko laski aikanaan. Se tapahtui piinallisen hitaasti.
Ensin valo alkoi himmetä. Varjot lisääntyivät hitaasti, ja sitten ne alkoivat tummeta. Sitten valoisatkin kohdat kävivät yhä tummemmiksi.
Sitten auringonlasku alkoi kylvää tuhansia värisävyjä läntiseen horisonttiin. Valo kultasi käytävät ja salit vielä hetkeksi ennen pimeyttä.
Ja viimein valo katosi.
Hiidet nieleksivät lakkaamatta ja se hermostutti d’Avgania.
”Jos me kuolemme...” ritari kuiskasi prinsessalle.
”Niin?”
D’Avgan piti lyhyen tauon, ja totesi sitten: ”Ei mitään.”
Kalahdus. Avaimen vääntö. Nirskahdus. Ovi oli auki. Kreivi Malherze astui ulos.
”Ovi on auki”, Helfia huudahti.
D’Avgan loi häneen vakavan katseen. ”Näitkö sen?”
”Näin oven, joka avautui. Sen takana...”
”Niin?”
”Sen takana oli...”
”Mitä? Mitä sen takana oli?”
”Hän”, Helfia kuiskasi kauhuissaan. ”Malherze. Kreivi. Linnanherra.”
Hiidet nielaisivat yhtä aikaa.
”Se voi olla ainut tie”, d’Avgan mutisi. ”Tuo ovi, jonka takaa Malherze aina ilmaantuu, saattaisi olla ratkaisumme. Ehkä siellä on ulospääsy. Meillä voi yhä olla toivoa.”
”Ei. Se on vain hänen huoneensa. Tuskin siellä on ulko-ovea.”
”Siellä saattaa olla. Mitä vaihtoehtoja meillä on?”
”Mutta...”
”Tiedätkö, missä tuo ovi on?”
”En... En tiedä.”
D’Avgan huokaisi pettyneenä. Silloin Helfia jatkoi: ”Mutta minä vaistoan jotain...”
”Mitä?” ritari kysyi nopeasti.
”Minä... luulen, että voin viedä meidät ovelle. Kaikki pahansuopuus ja synkkyys jota tässä linnassa on, tulee sieltä”, Helfia mutisi. Hän saattoi tuntea sen, luotaantyöntävänä ja pelottavana, pahuuden keskuksena, ilkeyden päämajana. Hän tunsi, mistä suunnasta se huokui, niin kuin ihminen aistii tuulenvireen.
D’Avgan veti syvään henkeä. Hän tunsi, että kaikki riippui tästä. ”Minä menen edeltä. Prinsessa, sinä kuljet takanani ja neuvot minulle reitin. Hiidet seuraavat meitä, turvaatte selustamme. Pitäkää korvanne auki, kaikki. Matkaan, ennen kuin kreivi löytää meidät!”
Askeleet. Julma hymy kalpeilla kasvoilla.
Seurue kulki ripeästi eteenpäin, ei juosten, mutta harppoen askelia ja pitäen kovaa kiirettä. Hiisillä oli täysi työ pysyä perässä, ja välillä Helfiakin jäi d’Avganista jälkeen, mutta ritari pysähtyi välillä odottamaan, että prinsessa saavutti hänet. Helfia neuvoi ritarille reitin, ohjasi tämän askelet sanoillaan kohti avointa ovea, jonka takaa huokui jokin pirullinen, näkymätön voima.
Kreiviä ei näkynyt.
Pahansuovat silmät kiiluivat pimeydessä. Askeleet hidastuivat ja hiljenivät, sulautuivat äänettömyyteen. Malherze kuunteli.
”Musta tuntuu kuin joku kattelis meitä”, Ratgor mumisi ystävälleen. Hiisiparivaljakko oli jäänyt aika paljon jälkeen Helfiasta ja d’Avganista. Ritari prinsessoineen kulki käytävässä heidän edellään, juuri sen verran lähellä että hiidet saattoivat nähdä mihin suuntaan nämä kääntyivät.
”Niin mustakin”, Sorgom vahvisti. ”Ihan kuin joku olis meiän takana.”
Hiidet kääntyivät yhtä aikaa katsomaan taakseen. Ne näkivät vain pimeyttä, läpitunkematonta ja ahdistavaa. Ääniä ei ollut. Ne kuulivat oman hengityksensä ja sydämiensä hakkaamisen, jopa niveliensä nirskunnan.
Sitten varjoista astui niitä puolet pidempi, mustaan viittaan kääriytynyt hahmo. Miekka heilahti mustuudesta.
Kirkaisu vihloi ilmaa. Helfia pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen, mutta d’Avgan tarttui hänen ranteeseensa ja veti tätä eteenpäin.
”Hiidet...” prinsessa kuiskasi.
”Me olemme viimeiset jäljellejääneet. Hän on kannoillamme. Meidän pitää kiirehtiä.”
Helfia jatkoi eteenpäin vielä ripeämmin. Kaksikko pyrähti juoksuun. Vastaan tuli risteys, ja Helfia jarrutti.
”Vasemmalle!” hän huudahti ja juoksi sinnepäin d’Avgan kannoillaan.
Pimeät käytävät, tomun ja hämähäkinseitin peittämät pimeydet, tyhjät kynttilänjalat ja soihdunpidikkeet, pimeät ikkunat häilähtelivät heidän ohitseen. Kumpikaan ei kiinnittänyt enää huomiota muuhun kuin juoksemiseen. He ryntäsivät eteenpäin niin nopeasti kuin saattoivat, ja vauhti kasvoi koko ajan. Silti kumpikin ajatteli koko ajan, että kreivi oli aivan heidän kannoillaan. Ei ollut aikaa katsoa taakse, ei levähtää, ei ajatella.
”Oikealle!” Helfia kiljahti, kun d’Avgan oli jo juoksemassa vasemmalle. Ritari painoi kantapäänsä kivilattiaan, kääntyi ympäri ja seurasi juoksujalkaa prinsessaa. Hän tunsi hien kohoavan iholleen ja kostuttavan aluspukunsa, mutta ei välittänyt siitä. Hän tunsi päivien kuivuuden ja nälän painavan kitalakeaan, tunsi hengityksensä hinkuvan, mutta jatkoi juoksemista.
Viimein Helfia tuupertui lattialle huohottaen raskaasti, henkihieverissä. D’Avgan pysähtyi oitis ja laskeutui polvilleen tämän viereen.
He katsoivat toisiaan silmiin. Helfia oli niin hengästynyt, että hänen huulilleen kohosi veripisaroita.
”Mene”, prinsessa kuiskasi. ”Minä en jaksa enää. Hän on lähellä. Sinun... on... mentävä.”
”En ikinä”, d’Avgan vastasi silmät kostuen. ”En ikinä jätä sinua. Jos et jaksa juosta, minä vaikka kannan sinut!”
Hän kietoi käsivartensa Helfian ympärille ja nosti tämän syliinsä. Sitten hän ponnisteli jaloilleen kuluttaen viimeisiä voimavarojaan.
”Älä tee tätä”, Helfia pyysi heikosti. ”Hän tappaa meidät molemmat, jos jäät.”
”Sittenpähän tappaa.”
Silloin kuului askelia.
D’Avgan käännähti ympäri päästämättä irti prinsessasta. Varjoista astui esiin tumma hahmo. Viuhahtaen Malherze survaisi pimeässä kiiltävän, hopeansävyisen teräsmiekkansa kohti kaksikkoa, aikoen tappaa molemmat yhdellä ainoalla iskulla.
Miekankärki lävisti Helfian ruumiin sydämen kohdalta. Prinsessa korahti ja päästi kauhua täynnä olevan inahduksen. Sitten d’Avgan tunsi hänen vartalonsa veltostuvan käsivarsillaan. Seuraavaksi hän tunsikin miekansyrjän viiltävän omaa kylkeään. Ase kulki kokonaan prinsessan läpi ja haavoitti tämän takana seisovaa ritariakin, mutta ei kuolettavasti tai edes pahasti.
Helfian sydänveri pulppusi d’Avganin täriseville käsivarsille. Hän ei kyennyt laskemaan irti prinsessasta.
Sitten hän kohotti hitaasti katseensa kreivi Malherzeen.
Kreivi oli ihmisen kaltainen, pitkä ja laiha mies. Hän oli pukeutunut kokomustaan viittaan, hänellä oli kevyt, osittainen rengaspanssari ja musta asepuku. Hän ei kantanut merkkejä tai vaakunoita, vain mustia kankaita. Hän piteli oikeassa kädessään kaksiteräistä, suoraa lyömämiekkaa. Hänen kasvonsa olivat kaidat, verettömän valkeat, ja hänen silmissään paloi tulisen raivoisa, punainen viha. Hän tuijotti suoraan d’Avganiin. Vaikka hän näyttikin ihmiseltä, hänen kasvoillaan loisti niin eläimellinen raivo että sitä tapasi harvan hirviönkään naamalla.
Ritari laski varovasti mutta nopeasti Helfian ruumiin lattialle, tarttui vapisevalla kädellä miekankahvaansa ja kiskaisi kalpansa esille. Malherze astui häntä kohti, tallasi Helfian päälle ja käveli tämän yli kuin prinsessa olisi ollut osa kivilattiaa. Malherze perääntyi askeleen mutta ei lähtenyt juoksemaan. Hän vilkaisi taakseen.
Hänen takanaan oli pitkä käytävä, jonka päässä oli puinen, raskas ovi. Se oli sepposen selällään, ja d’Avgan tunsi jonkin kuvottavan, pahan voiman sykkivän pimeydessä sen takana. Se oli Malherzen huone, linnan sydän.
Ritari kääntyi kreiviin päin. Siinä samassa Malherze hyökkäsi raivoisasti, käytellen miekkaansa ajatuksen nopeudella kuin se olisi ollut painoton. D’Avgan joutui oitis puolustuskannalle ja joutui perääntymään monta askelta. Malherzeä hän ei onnistunut edes naarmuttamaan, mutta hänellä oli täysi työ varjella itseään kuolettavilta pistoilta ja sivalluksilta. Kreivi silpoi vastustajaansa isoja, vertavuotavia haavoja jotka olivat toinen toistaan kivuliaampia ja tarkempia. Pimeässä taistelu oli vielä tavallistakin vaikeampaa. Välillä ritari ei edes nähnyt vastustajansa miekkaa, vaikka yleensä se kiilsikin kummallista, hopeanhohtoista valoa. D’Avgan tunsi oman verensä valuvan hänen vartaloaan pitkin monista haavoistaan, ja saattoi tuntea Malherzen raivon kun tämä pyrki antamaan kuoliniskun tai mieluummin mahdollisimman monta sellaista ritarille. Hän ei kuitenkaan saanut ratkaisevaa haavaa ja ymmärsi nopeasti, miten hän voisi käyttää kreivin taistelutapaa omaksi hyödykseen.
D’Avgan jatkoi auliisti perääntymistä, vielä nopeammin kuin aiemmin. Joka askeleella hän lähestyi ovea. Sitten, äkkiarvaamatta, kun avoin ovi oli jo aivan lähellä, d’Avgan ei torjunutkaan Malherzen iskua kuten aiemmin vaan loikkasi sivuun, väisti viiltävän miekan ja pisti oman miekkansa kreivin sydämeen.
Aseen kärki upposi metallisilmukoiden läpi ja tunkeutui viitisen tuumaa kreivin sisälle. Hän avasi suunsa ja verta pulppusi ulos. D’Avgan näki, kuinka hänen valkeat, terävät hampaansa tahriutuivat hurmeeseen. Veri valui hänen rintaansa ja leukaansa pitkin, ja sitten hän horjahti irti d’Avganin miekasta. Malherze tuiskahti lattialle selälleen, nytkähti muutaman kerran, kouristui kaarelle ja jäi siihen, puristaen yhä omaa miekkaansa kourassaan.
D’Avgan ei jäänyt siihen ihmettelemään. Hän kääntyi – varsin epäritarillisesti – ja lähti jälleen juoksemaan. Hän syöksähti ovesta sisään ovesta ja juoksi pimeyteen, oikeastaan tietämättä miksi. Oven takana hän erotti hämärästi synkkyyden läpi, että hän seisoi jonkinlaisessa suuressa hallissa, joka jatkui pitkälle eteenpäin. Jossain kaukaisuudessa pimeyden keskellä hän näki punaista hohtoa ja lähti sitä kohti.
Kammion toisessa päässä hän näki oviaukon, jonka takana loisti tulen valo. D’Avgan astui sisään ja katui sitä heti.
Oven takana oli pieni kammio, jota valaisi huoneen keskellä seisova korkea soihtu. Kammiossa oli monenlaisia kidutusvälineitä: hyllyjä jotka olivat täynnä erilaisia nahka- ja metalliesineitä, koukkuja ja piikkejä ja veitsiä; rautaneitoja, sekä avoimia että suljettuja; piinapenkkejä, joista toisissa oli kiristysvälineet ja joista toisista törrötti teräväkärkisiä nauloja joita kuivunut veri päällysti. Kammion katosta roikkui jonkinlainen ruostunut rautakehikko, jonka sisään oli suljettu jalohaltian ruumis jonka vartaloon oli isketty satakunta piikkiä. Haltialla oli yllään samantapainen valkea vaate kuin Helfialla, ja d’Avgan päätteli tämän olevan prinsessan veli Mark. Yksi rautaneito oli muita lyhyempi, kääpiölle nikkaroitu, ja se oli suljettu. Silmien tasalla oli sisäpuolelta vereen tahriutunut lasiluukku josta tuijottivat avoimet silmät, joiden d’Avgan pelkäsi kuuluvan Moshotille. Kiviseinällä roikkui kahleissa hiisi, todennäköisesti Ratgorin ja Sorgomin ystävä, jonka lihasta oli syöty melkein puolet. Monessa kohtaa luut näkyivät paljaana, ja hiiden alapuolella lattialla lojuikin kaluttuja luita, jotka olivat pudonneet hiidestä kun niitä kiinni pitelevät jänteet oli nakerrettu poikki.
Kammion toisella puolella oli suljettu teräsovi. Siinä oli kiinni laatta, jossa luki:
KREIVI MALHERZE
1356 – 1381
D’Avgan tunsi väristyksen kulkevan selkäpiissään. Hän käveli kammion halki yrittäen olla näkemättä ruumiita ja kidutusvälineitä, ja tyrkkäsi ovea. Se avautui nirskahtaen. Ritari astui eteenpäin.
Oven takana oli äänetön, täysin pimeä kammio. Se oli hauta.
Se oli suuri, melko ylellinen, ja siellä oli vanhoja aarteita ja sankareiden patsaita. Kammion toisessa päässä oli iso, kivinen sarkofagi jonka kansi oli siirretty pois paikaltaan ja aseteltu nojaamaan arkkuun. Sarkofagin takana oli suljettu, pieni ovi.
D’Avgan kuuli sydämensä lyöntien tihenevän entisestään ja tunsi koko vartalonsa värähtävän. Hän asteli hitaasti kohti sarkofagia, pakottaen itsensä astumaan jokaisen askeleen, joista jokaisella hänen ruumiinsa kamppaili vastaan. Hänen teki mieli kääntyä ja juosta karkuun, mutta hän ei voinut. Hän asteli eteenpäin, hitaasti, mutta eteni kuitenkin. Matka hautakammion halki tuntui ikuisuudelta.
Ritari katsoi sarkofagiin. Syvä, monimutkaisin kaiverruksin koristeltu kiviarkku oli tyhjä.
Sitten d’Avgan kuuli askeleita takaansa.
Ne lähestyivät häntä hitaasti, pitkin väliajoin, pitämättä minkäänlaista kiirettä. Jokainen askel oli painava, mutta silti pehmeä, uhkaava ja epätoivoa viestittävä.
D’Avgan värisi. Hän tunsi ihonsa nousevan kananlihalle ja niskavillojensa nousevan pystyyn. Hän yritti kääntää päätään, panosti kaiken tahdonvoimansa vilkaistakseen taakseen, mutta ei pystynyt. Hän ei uskaltanut.
Askeleet lähestyivät, painostavasti. D’Avgan ei yksinkertaisesti voinut kääntyä kohtaamaan niitä. Hän kiersi sarkofagin viivyttelemättä mutta pitämättä silti kamalaa kiirettä, astui takaoven eteen ja loi katseen sen kahvaan.
Anna sen olla auki, d’Avgan rukoili Neitoaan. Hän sulki silmänsä, kuunteli kuinka askeleet kiersivät sarkofagin ja lähestyivät häntä takaapäin. Ritari ojensi kätensä, tarttui ovenripaan ja väänsi.
Ovi aukeni. D’Avgan astui ulos ja ehti nähdä auringon. Sitten pimeydestä välkähti miekka.
. Noeimutta tämähän oli hyvä... todella hyvä. En keksi mitään moitittavaa, ja se ona ina hyvä asia. Hienoa kuvailua!