Pyhimys: Prologi - Kenttä
Lähetetty: Su 11.07.2004 13:04
Tuota, tuota..
Taidan melkeimpä pistää tuon Prologin tähän ennen omia mietteitäni. Lukekaa se ensin, mikäli kiinnostaa, ja siirtykää sitten minun mietteisiini.
Minua henkilökohtaisesti harmittaa erittäin paljon se, että tämä boardi ei oikein tue tuota kappalejakoa (vaan oikoo ne surutta tekstistä pois, mikäli niitä tuonne eksyy). Tämä pitänee teidän ottaa huomioon ennen kuin aloitatte. Koitin säätää kappalejakoa jollain lailla tuohon tekstiin. Käytän siellä tuota heittomerkkiä aina kappalejaon alussa (jotta boardi ei poistaisi kappalejakoa).
Mutta, löpinät sikseen ja asiaan.
-----
Pyhimys: Prologi - Kenttä:
' Tuuli puhalsi idästä. Siinä saattoi tuntea oudon, pistävän mätänemisen hajun. Se nosti maasta tuhkaa ja nokea ja tanssi tuon kuonan kanssa korkealle ilmaan - vain jättääkseen sen satamaan jälleen maahan, kuin mustan lumen.
' Tuo tuuli taiteili myös Pyhimyksen takkuisissa, pitkissä, mustissa hiuksissa. Nuo hiukset kasvoivat varsin sopusuhtaisesta ja hyvin muodostuneesta päästä, jonka korkeita poskipäitä ja parransänkeä peitti nyt noki. Miehen kasvot olivat tahriintuneet matkan aikana - eikä hän olisi välttämättä edes tunnistanut itseään jos olisi nyt saanut tilaisuuden katsoa peiliin. Pyhimys oli sonnustautunut nahkahaarniskaan ja matkan kuluttamaan ja repimään tunikaan. Hänen olkapäitään lämmittivät sudentaljat - nekin olivat jo ehtineet nokeutua. Miehen nahkasaappaat olivat mudan ja liejun peittämät. Hän kantoi asevyössään kahta miekkaa ja kolmea heittokirvestä. Selkäänsä hän oli sitonut nahkaremmin avulla koristeellisen rautakilven.
' Pyhimys talutti aasia vieressään. Aasin selkään oli lastattu vesileilejä ja kaikennäköisiä ja kokoisia pusseja juuri niin paljon, että se pystyi melko vaivattomasti tallustamaan isäntänsä vierellä. Kulkija itse oli vyöttänyt kaksi leiliä vyötärönsä ympärille. Niin löysästi, että ne eivät kiristäneet hänen alavatsaansa tai muuten tehneet hänen oloaan tukalaksi - mutta kuitenkin niin tiukkaan, että leilit eivät päässeet poukkoilemaan ja hyppimään hänen reisiään vasten hänen kävellessään. Vesi oli tärkeää näinä aikoina - ja näillä seuduilla, juomakelpoista vettä oli vaikea löytää - puhdasta taasen mahdotonta.
' Pyhimys taivalsi aasinsa kanssa ripeästi keskellä juuri viime vuoden alussa syntynyttä aukeaa. Tämä aukea - kuten moni muukin näinä päivinä - oli palanut tunnistamattomaksi tuhka-aavikoksi. Siellä täällä seisoi pystyyn palaneita puunrunkoja - ne nousivat maasta kuin irvokkaat sormet, kurottautuen toisiaan kohden. Siellä täällä makasi myös tuhkan seassa aseita - ruostuneita, rikkoutuneita ehkä jopa ehjiäkin. Mutta kaikkein eniten aukealla oli ruumiita. Puiden runkoja vasten nojasi ruumiita, maassa - tuhkan peitossa makasi ruumiita - siellä täällä näkymättömissä lojui ruumiita. Joskin kaikki nämä ruumiit olivat jo ajan ja haaskalintujen kaluamia luu- ja jännekasoja - eikä kukaan olisi enää osannut sanoa, olivatko ne olleet eläinten vain ihmisten ruumiita kun niistä henki pakeni.
' Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän sattui matkansa aikana kävelemään vastaavanlaisen helvetillisen näyttämön läpi. Hän oli taivaltanut jo kolmen vastaavan taistelukentän läpi sen kuukauden aikana. Niiden läpi kahlaaminen kesti melkeinpä poikkeuksetta useamman tunnin. Jollain oudolla tavalla hän kuitenkin piti niiden läpi kävelemisestä. Hän piti siitä surusta ja epätoivosta, joka hänen ylitseen pyyhkäisi, kun hän ajatteli sitä, kuinka ne olivat syntyneet. Ja äänestä, joka lähti tuhkan ja palaneiden puunsyiden murskautuessa hänen saappaidensa alla. Ja hän piti siitä tuskasta joka vieläkin asui ja sykki tuhkan alla taistelukenttien mullassa. Muut matkalaiset karttoivat taistelukenttiä - he kaiketi pelkäsivät pahoja henkiä. Houkat. Ei niitä näiltä kentiltä löytynyt. Kaikki täällä oli kuollutta - tapettua - poltettua - nokeen hautautunutta paskaa. Turhaan kaatuneita miehiä, turhia ohjeita jakaneita komentajia, turhaan uhrautuneita sankareita, pakolla kuolemaan värvättyä nostoväkeä. Ja tästäkin ajatuksesta hän piti.
' Kuitenkin - hän oli itsekin ollut täällä. Ei tällä näyttämöllä, vaan toisella - suuremmalla. Sellaisella, jossa ratkaistiin monia asioita. Ja ei kuitenkaan mitään. Sillä näyttämöllä, jolla Sepän Poika kaatui.
' Hän sulki silmänsä ja veti keuhkoihinsa palaneen maan tuoksua. Ja hän oli taas siellä - keskellä helvettiä - valkoinen miekka kädessään, kirkkaana tähtenä vihollismeressä - surmaamiensa vihollisten keskellä. Hän kuuli kaikki ne huudot, hän kuuli kaiken sen tuskan, hän näki kaiken sen veren ja raudan, hän aisti kaiken sen pelon ja epätoivon. Ja hän oli yksin. Muut olivat kuolleet - eivät taistellen, vaan paetessaan - paskiaiset.
' Hän oli juuri saanut kovan nyrkiniskun päähänsä ja taisteli pysyäkseen tajuissaan. Isku oli tiputtanut hänet polvilleen. Häntä huimasi. Hän laski tuupertuneena miekkansa - viholliset pursuivat hänen ohitseen edes huomaamatta häntä. Nyrkinisku oli repinyt hänen otsansa auki - kypärästä ei ollut enää tietoakaan. Jostain kuului ratsastajan ääni. Hän nosti katseensa maasta, mutta ei erottanut veren sotkemilla silmillään ratsastajaa vihollismerestä. Yhtäkkiä kuului metallinen helähdys ja kipu kuohahti hänen olkapäässään. Iskun voima nosti hänet maasta ilmaan. Hän huusi kivusta ja mätkähti maahan. Voimattomana hän jäi makaamaan ruumiiden sekaan. Ratsastajan ääni katosi nopeasti. Joku astui hänen vatsansa päälle juostessaan eteenpäin. Hän yski verta.
' Hänen yllään punaista taivasta tahrasivat mustat savupilarit noustessaan kohti korkeuksia. Hän näki kauttaaltaan rautaan puettuja miehiä, jotka valuivat vihollistensa verta ja huusivat jumaliensa nimiä kaameilla äänillään. Hetken hän makasi rauhassa, mutta pian hän menetti otteensa todellisuudesta ja pyörtyi.
' Hän avasi silmänsä ja oli taas siinä, pelkän kuoleman ympäröimänä. Häntä ärsytti muistella menneitä - varsinkin niitä aikoja, jollioin hän oli ollut heikko tai osoittautunut tunteelliseksi. Hän potkaisi turhautuneena noen nuolemaa pääkalloa. Kuuden metrin päässä noki pöllähti pilvenä tuuleen, kun pääkallo kopsahti jälleen maahan.
' Häntä ärsytti myös se, että hän oli juuri seissyt paikoillaan tovin miettiessään menneitä, kun he olivat mitä todennäköisimmin matkanneet koiliseen. Hän mietti, kuinka kaukana he mahtoivat nyt olla? Hän uskoi saavuttavansa heitä koko ajan. Hän kuitenkin ajatteli, että he itse halusivat hänen saavuttavan heitä. Tai kenties he halusivat hänen vain uskovan niin. Perkeleen Velhot.
' Hänen ajatuksensa katkesi, kun hän saavutti pienen harjanteen laen. Harjanteelta avautui näkymä, joka ei enää ollutkaan pelkkää kuolemaa. Tuhkakerros alkoi kauempana muuttua ohuemmaksi - siellä täällä se katosi kokonaan ja sen alta paljastui kellastunut ruoho. Kasvillisuus muuttui sitä rehevämmäksi, mitä kauemmaksi hän katseensa loi. Ja jo arviolta neljän kilometrin päässä hän erotti metsän, joka piiritti taistelukenttää. Häntä rasitti erityisesti metsässä kulkeminen, mutta muita vaihtoehtoja hänellä ei ollut.
' Hän salli itselleen lyhyen ryypyn leilistä ja jatkoi sitten ripeästi matkaansa kohti metsää. Hän ei voinut olla enää kaukana seuraavasta kylästä. Korkeintaan viikonmatkan päässä. Hän mietti taivaltaessaan, mitä Velhot olivat mahtaneet sinne järjestää.
-----
Ensiksi tahdon sanoa, että kysymyksiä piti jättää paljon. Muutama jo tästä löytyykin. Vastauksia tulee jatkossa, mikäli jatkoa haluatte lukea. Jos palautetta ei tekstistä tule, en jaksa jatkoa tänne edes kirjoitella.
En olisi muuten ikinä uskonut kirjoittavani tänne ainuttakaan novellinpoikasta - mutta tässä sitä ollaan. Ihmeellistä.
Kertokaa ihmeessä mielipiteenne tuosta raapaleesta. Kirjoitin sen tänä aamuna herättyäni liian aikaisin (kun en untakaan enää saanut) - ja päätin heittää sitten tänne. Pituutta sillä ei mainittavasti ole, koska se on vain prologi ja sen tarkoitus on nimenomaan herättää mielenkiintoa.
Eipä minulla muuta. Odotan palautetta.
Taidan melkeimpä pistää tuon Prologin tähän ennen omia mietteitäni. Lukekaa se ensin, mikäli kiinnostaa, ja siirtykää sitten minun mietteisiini.
Minua henkilökohtaisesti harmittaa erittäin paljon se, että tämä boardi ei oikein tue tuota kappalejakoa (vaan oikoo ne surutta tekstistä pois, mikäli niitä tuonne eksyy). Tämä pitänee teidän ottaa huomioon ennen kuin aloitatte. Koitin säätää kappalejakoa jollain lailla tuohon tekstiin. Käytän siellä tuota heittomerkkiä aina kappalejaon alussa (jotta boardi ei poistaisi kappalejakoa).
Mutta, löpinät sikseen ja asiaan.
-----
Pyhimys: Prologi - Kenttä:
' Tuuli puhalsi idästä. Siinä saattoi tuntea oudon, pistävän mätänemisen hajun. Se nosti maasta tuhkaa ja nokea ja tanssi tuon kuonan kanssa korkealle ilmaan - vain jättääkseen sen satamaan jälleen maahan, kuin mustan lumen.
' Tuo tuuli taiteili myös Pyhimyksen takkuisissa, pitkissä, mustissa hiuksissa. Nuo hiukset kasvoivat varsin sopusuhtaisesta ja hyvin muodostuneesta päästä, jonka korkeita poskipäitä ja parransänkeä peitti nyt noki. Miehen kasvot olivat tahriintuneet matkan aikana - eikä hän olisi välttämättä edes tunnistanut itseään jos olisi nyt saanut tilaisuuden katsoa peiliin. Pyhimys oli sonnustautunut nahkahaarniskaan ja matkan kuluttamaan ja repimään tunikaan. Hänen olkapäitään lämmittivät sudentaljat - nekin olivat jo ehtineet nokeutua. Miehen nahkasaappaat olivat mudan ja liejun peittämät. Hän kantoi asevyössään kahta miekkaa ja kolmea heittokirvestä. Selkäänsä hän oli sitonut nahkaremmin avulla koristeellisen rautakilven.
' Pyhimys talutti aasia vieressään. Aasin selkään oli lastattu vesileilejä ja kaikennäköisiä ja kokoisia pusseja juuri niin paljon, että se pystyi melko vaivattomasti tallustamaan isäntänsä vierellä. Kulkija itse oli vyöttänyt kaksi leiliä vyötärönsä ympärille. Niin löysästi, että ne eivät kiristäneet hänen alavatsaansa tai muuten tehneet hänen oloaan tukalaksi - mutta kuitenkin niin tiukkaan, että leilit eivät päässeet poukkoilemaan ja hyppimään hänen reisiään vasten hänen kävellessään. Vesi oli tärkeää näinä aikoina - ja näillä seuduilla, juomakelpoista vettä oli vaikea löytää - puhdasta taasen mahdotonta.
' Pyhimys taivalsi aasinsa kanssa ripeästi keskellä juuri viime vuoden alussa syntynyttä aukeaa. Tämä aukea - kuten moni muukin näinä päivinä - oli palanut tunnistamattomaksi tuhka-aavikoksi. Siellä täällä seisoi pystyyn palaneita puunrunkoja - ne nousivat maasta kuin irvokkaat sormet, kurottautuen toisiaan kohden. Siellä täällä makasi myös tuhkan seassa aseita - ruostuneita, rikkoutuneita ehkä jopa ehjiäkin. Mutta kaikkein eniten aukealla oli ruumiita. Puiden runkoja vasten nojasi ruumiita, maassa - tuhkan peitossa makasi ruumiita - siellä täällä näkymättömissä lojui ruumiita. Joskin kaikki nämä ruumiit olivat jo ajan ja haaskalintujen kaluamia luu- ja jännekasoja - eikä kukaan olisi enää osannut sanoa, olivatko ne olleet eläinten vain ihmisten ruumiita kun niistä henki pakeni.
' Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän sattui matkansa aikana kävelemään vastaavanlaisen helvetillisen näyttämön läpi. Hän oli taivaltanut jo kolmen vastaavan taistelukentän läpi sen kuukauden aikana. Niiden läpi kahlaaminen kesti melkeinpä poikkeuksetta useamman tunnin. Jollain oudolla tavalla hän kuitenkin piti niiden läpi kävelemisestä. Hän piti siitä surusta ja epätoivosta, joka hänen ylitseen pyyhkäisi, kun hän ajatteli sitä, kuinka ne olivat syntyneet. Ja äänestä, joka lähti tuhkan ja palaneiden puunsyiden murskautuessa hänen saappaidensa alla. Ja hän piti siitä tuskasta joka vieläkin asui ja sykki tuhkan alla taistelukenttien mullassa. Muut matkalaiset karttoivat taistelukenttiä - he kaiketi pelkäsivät pahoja henkiä. Houkat. Ei niitä näiltä kentiltä löytynyt. Kaikki täällä oli kuollutta - tapettua - poltettua - nokeen hautautunutta paskaa. Turhaan kaatuneita miehiä, turhia ohjeita jakaneita komentajia, turhaan uhrautuneita sankareita, pakolla kuolemaan värvättyä nostoväkeä. Ja tästäkin ajatuksesta hän piti.
' Kuitenkin - hän oli itsekin ollut täällä. Ei tällä näyttämöllä, vaan toisella - suuremmalla. Sellaisella, jossa ratkaistiin monia asioita. Ja ei kuitenkaan mitään. Sillä näyttämöllä, jolla Sepän Poika kaatui.
' Hän sulki silmänsä ja veti keuhkoihinsa palaneen maan tuoksua. Ja hän oli taas siellä - keskellä helvettiä - valkoinen miekka kädessään, kirkkaana tähtenä vihollismeressä - surmaamiensa vihollisten keskellä. Hän kuuli kaikki ne huudot, hän kuuli kaiken sen tuskan, hän näki kaiken sen veren ja raudan, hän aisti kaiken sen pelon ja epätoivon. Ja hän oli yksin. Muut olivat kuolleet - eivät taistellen, vaan paetessaan - paskiaiset.
' Hän oli juuri saanut kovan nyrkiniskun päähänsä ja taisteli pysyäkseen tajuissaan. Isku oli tiputtanut hänet polvilleen. Häntä huimasi. Hän laski tuupertuneena miekkansa - viholliset pursuivat hänen ohitseen edes huomaamatta häntä. Nyrkinisku oli repinyt hänen otsansa auki - kypärästä ei ollut enää tietoakaan. Jostain kuului ratsastajan ääni. Hän nosti katseensa maasta, mutta ei erottanut veren sotkemilla silmillään ratsastajaa vihollismerestä. Yhtäkkiä kuului metallinen helähdys ja kipu kuohahti hänen olkapäässään. Iskun voima nosti hänet maasta ilmaan. Hän huusi kivusta ja mätkähti maahan. Voimattomana hän jäi makaamaan ruumiiden sekaan. Ratsastajan ääni katosi nopeasti. Joku astui hänen vatsansa päälle juostessaan eteenpäin. Hän yski verta.
' Hänen yllään punaista taivasta tahrasivat mustat savupilarit noustessaan kohti korkeuksia. Hän näki kauttaaltaan rautaan puettuja miehiä, jotka valuivat vihollistensa verta ja huusivat jumaliensa nimiä kaameilla äänillään. Hetken hän makasi rauhassa, mutta pian hän menetti otteensa todellisuudesta ja pyörtyi.
' Hän avasi silmänsä ja oli taas siinä, pelkän kuoleman ympäröimänä. Häntä ärsytti muistella menneitä - varsinkin niitä aikoja, jollioin hän oli ollut heikko tai osoittautunut tunteelliseksi. Hän potkaisi turhautuneena noen nuolemaa pääkalloa. Kuuden metrin päässä noki pöllähti pilvenä tuuleen, kun pääkallo kopsahti jälleen maahan.
' Häntä ärsytti myös se, että hän oli juuri seissyt paikoillaan tovin miettiessään menneitä, kun he olivat mitä todennäköisimmin matkanneet koiliseen. Hän mietti, kuinka kaukana he mahtoivat nyt olla? Hän uskoi saavuttavansa heitä koko ajan. Hän kuitenkin ajatteli, että he itse halusivat hänen saavuttavan heitä. Tai kenties he halusivat hänen vain uskovan niin. Perkeleen Velhot.
' Hänen ajatuksensa katkesi, kun hän saavutti pienen harjanteen laen. Harjanteelta avautui näkymä, joka ei enää ollutkaan pelkkää kuolemaa. Tuhkakerros alkoi kauempana muuttua ohuemmaksi - siellä täällä se katosi kokonaan ja sen alta paljastui kellastunut ruoho. Kasvillisuus muuttui sitä rehevämmäksi, mitä kauemmaksi hän katseensa loi. Ja jo arviolta neljän kilometrin päässä hän erotti metsän, joka piiritti taistelukenttää. Häntä rasitti erityisesti metsässä kulkeminen, mutta muita vaihtoehtoja hänellä ei ollut.
' Hän salli itselleen lyhyen ryypyn leilistä ja jatkoi sitten ripeästi matkaansa kohti metsää. Hän ei voinut olla enää kaukana seuraavasta kylästä. Korkeintaan viikonmatkan päässä. Hän mietti taivaltaessaan, mitä Velhot olivat mahtaneet sinne järjestää.
-----
Ensiksi tahdon sanoa, että kysymyksiä piti jättää paljon. Muutama jo tästä löytyykin. Vastauksia tulee jatkossa, mikäli jatkoa haluatte lukea. Jos palautetta ei tekstistä tule, en jaksa jatkoa tänne edes kirjoitella.
En olisi muuten ikinä uskonut kirjoittavani tänne ainuttakaan novellinpoikasta - mutta tässä sitä ollaan. Ihmeellistä.
Kertokaa ihmeessä mielipiteenne tuosta raapaleesta. Kirjoitin sen tänä aamuna herättyäni liian aikaisin (kun en untakaan enää saanut) - ja päätin heittää sitten tänne. Pituutta sillä ei mainittavasti ole, koska se on vain prologi ja sen tarkoitus on nimenomaan herättää mielenkiintoa.
Eipä minulla muuta. Odotan palautetta.
Mitäs herra sanoikaan p4 riparin kaupunkijaksolla, hm? "Mie en kyllä ***** kirjota enää ikinä fantasiaa, petskules" En kai kuvitellut sitä kommenttia silloin?