Yön Lapsi osa.3: Hurme
Lähetetty: Ke 14.07.2004 18:19
Tunsin veren samettisen pehmeyden ja ihoa hivelevän sakeuden joka puolella alastonta vartaloani. Sen viekoitteleva käynti aivan kirkui, anoi minua luoksensa, kuin pienen lapsen kaipuu hetkellisesti kadonnutta äitiänsä kohtaan. Mutta en voinut liikkua, en voinut kiirehtiä tuon murheellisen äänen luo, tosin en oikeastaan halunnutkaan. Valtavat hurmevirtaukset ympärilläni tekivät liikkumisen vaivalloiseksi, mutta silti tunsin kuuluvani Häneen. Hän, veri, jota me kaikki jumaloimme hänen sanoinkuvaamattoman valtansa ja suopeutensa vuoksi, oli peittänyt minut tummanpunaisiin aallokkoihinsa, antanut vedenalaisen tunteen äidillisestä turvapaikasta, lämpimästä sylistä.
Hitaasti laskeuduin yhä syvemmälle pimeyden tiivistyessä synkkyyteensä ympärilläni joka hetkellä. Tämä hetki. Minun hetkeni, joka oli alkanut heidän kaikkien hurmeesta, elämännesteestään, jota he olivat uhranneet minun hyväkseni, josta suuri allas oli täyttynyt maalaten näkökenttäni tummanpunaisella. Muistan viileän, kihelmöivän tunteen säärissäni, kun olin rauhallisesti laskenut alavartaloni tähän altaaseen, olin tuntenut heidän kaikkien ajatukset ja tunteet itsessäni. Heidän ilonsa, heidän ylpeytensä heidän hurmeensa yhtyessä omaani. Heidän hurmeensa sammuttaen janoni.
Vähitellen kaikki se kauneus, punainen kristallin kirkkaus haihtui ja hävisi jättäen ympärilleni vain synkkää mustuutta ja katsoessani ylöspäin, saatoin nähdä vielä hailakoita, hajanaisia, kirkkaanpunaisia kiteitä, kuin tuikkimassa murheellisina jäähyväisballadin puuttumisen anteeksipyynnöksi.
********
Mitä ihmettä tämä oikein on? Mikä paikka tämä on? Seisoin niukasti kalustetussa, kuluneen puulattian kannattelemassa huoneessa, jonka niin monet, vuosien takaiset koettelemukset olivat tarrautuneet tiukasti näihin jykeviin, sään ja tuholaishyönteisten kuluttamiin rakenteisiin.
Näin läheisen oven aukeavan, jonka päästämän narahduksen olisin helposti voinut yhdistää huoneesta tulevan hahmon ulkonäköön. Nainen ei ollut vanha, ei iältään, ei ruumiiltaan, mutta silti hänen kasvonsa, eritoten silmänsä peilasivat ympäristöään, kuin ainakin kaksi kertaa häntä vanhemmalla ihmisellä. Sitten kuulin jotain, ja niin kuuli hänkin, sillä näin hänen henkäisevän äkkiä pelokkaasti ja alkavan hiljalleen hivuttautua kohti äänen alkulähdettä, tai sitä, mikä esti noiden huolestuneiden katseiden pääsyn sinne.
Sitten nainen avasi oven. Kuulin hänen henkäisevän syvään, hänen äänensä alkavan heti väristä ja kadota, kuivua pois, kuin viimeiset kevätsateet polttavalla kalliolta.
”Hebert, mitä sinä teet? Lopeta!”, nainen kirkui ja anoi kyynelvirtojen juostessa pitkin hänen punertavia poskiaan. Raskaasti voihkaisten, lähes kaksinkerroin surusta taittuen, nainen paiskasi äkkiä oven kiinni, hänen anelunsa eivät olleet toimineet.
Ovi aukesi taas. Saatoin tuntea ristiriitaisten aaltojen ravistelevan olematonta ruumistani, mutta sitten järjissä olevaan, tietoiseen mieleeni iski outo tunne, kuin joku minulle todella rakas ja läheinen olisi puristanut minua kurkusta. Nähdessäni äitini ilkialastoman, notkean ja vaalean vartalon liikkuessa kohti nyt tiukasti käsissänsä hiilihankoa puristavaa naista, en ollut varma enää mistään. He kummatkin olivat minun äitejäni, heille kummallekin minä olin velvollinen.
”Häivy pois sinä paholainen!”, kuulin ihmisnaisen raivoisan, väsyneenkatkonaisen komennon. Pitkähampainen peto ei välittänyt tästä lainkaan, vain sen verran, että saattoi kietoa sileäihoiset kätensä naisen tutisevan pään ympärille. Hetkessä se oli ohi, hetkessä äitini makasi niskat taittuneina pää groteskissa asennossa oman kotinsa vanhalla puulattialla. Paikassa, jossa oli hänen elämänsä lisäksi myös hänen kuolemansa. Pienen lapsen ennustava, tietävä nyyhkytys antoi vampyyrille toisen vaihtoehdon.
********
Aivan pieni lapseni. Näin sinut riistettiin heiltä, näin sinut riistettiin, tai oikeammin pelastettiin kuolemalta. Tunnet hämmennystä nuoressa mielessäsi, muistat vain heidän kaikkien uhrauksen. Mutta ei, tämä ei ole heidän uhrauksensa, tämä on sinun omasi. Sinä olet kuullut ihmisistä ja olet nähnytkin heitä. Sinä olet tuntenut heidän pelkonsa ja sinä olet maistanut heidän vertansa.
Näin kaiken ympärilläni vääristyvän ja muuttuvan erilaiseksi. Tuntui, kuin eläisin taas omaa elämääni, mutta se tuntui niin vanhalta ja menneeltä. Nopeasti näin aikaisempien, epäpyhän elämäni aikana kokemani merkkihetkien vilistävän silmieni edessä, kuin haluten nykäistä minut mukaansa elämään samat, menneet tapahtumat.
********
Aah, nämä ihanat kuutamoyöt sitten saavat minut tuntemaan todella itseni nälkäiseksi, enkä tarkoita vain heidän verensä tuoksun ja maun tuottamaa haluntunnetta. Tuokin miehenalku on, kuin pissat housussa tutiseva vauvanrääpäle, tosin pieniin ihmisiin verrattuna moninkerroin säälittävämpi. Suorastaan aistin hänen sairaalloisen pelkonsa lainkaan katsomatta hänen kauhusta kalpeita kasvojaan, jotenkin kuulin hänen jokaisen, tiheän ja kiivaan sydämenlyöntinsä mielessäni pojanklopin täristessä paikallansa ja liian peloissa liikkuakseen.
Äkkiä tiukensin otettani hänen ystävästään, jonka veltto ruumin roikkui nyt vahvoilla käsivarsillani, tunsin hänen sydämensä hitaat, katkonaiset lyönnit, tosin hänen verensä kiivas käynti hänen kaulansa kohdalla veti tyystin huomioni itseensä. Nuorukaisen paljas, vaalea kaula näytti niin kauniilta hopeisessa kuunloisteessa tämän metsäaukion keskustassa ja pehmeän ihon alla pulppuileva hurmevirta tuoksui niin ihanalta, hän oli ilmiselvästi elänyt melko raittiina.
Hitaasti, nauttien joka hetkestä ja ajattelematta lainkaan ajankulua iskin nyt pidenneet kulmahampaani pedonvaistojeni ohjaamina nuorukaiseen, mielihyväni vain kasvoi muistellessani sitä valtaa, joka minulla oli ollut näihin kahteen kuolevaisraukkaan vieteltyäni heidät mukaansa oman lihanhimonsa ajamina. Tunsin itseni niin kauniiksi täällä, tunsin itseni niin voimalliseksi, ja nyt tiesin todellakin miksi he kaikin voimin haluavat surmata kaltaisiani. Saaliini elämännesteen hiljalleen sekoittuessa ja yhtyessä omaani, nuolaisin hitaasti, nautinnollisesti verenpeittämiä hampaitani, tämä oli minun hetkeni, yksin minun saaliini.
********
Sinä olet elänyt tähänastisen elämäsi äitisi kanssa, suojassa, turvassa. Nyt epävarmuuden kipinä kytee mielessäsi, tiedät joutuvasi eroon hänestä. Mutta tiedät myös liittyväsi johonkin uuteen ja samankaltaiseen, suojaan, turvaan. Tiedät vain miten jouduit tänne, muttet oikeasti tiedä missä olet. Sinut, Valerie, on valittu kastettavaksi.
Hän oli minulle niin hyvä. Tavattuani hänet en ollut ihmetellyt enää kauaakaan äitini ihastusta häntä kohtaan. He ovat ulkonäöltänsä vastakohtia toistensa kanssa, mutta he kummatkin ovat silti yönlapsia. Miten haluaisinkaan nyt leikata edes pienen palasen hänen sadistisesta huumorintajustaan ja antaa sen hänelle takaisin saadakseni vain keskustella hänen kanssaan.
Ja nyt näin hänet, tosiaan pelkästään näin. Hän näytti täysin samalta, kuin silloin vuosia sitten ollessani hänen opetuksessaan. Hänen harmaakarvaiset kasvonsa irvokkaine piirteineen ja pitkine hampaineen punaisten pedonsilmien valppaassa, pelottavan älykkäässä loisteessa saivat minut melkein kirkumaan tämän lähes olemattoman, näkymättömän olonmuotoni läpi häntä kohti.
Tiesin ettei hän voinut nähdä minua, ei kuulla minua, ei puhua minulle ja syvä, omituinen kiintymykseni häntä kohtaan ruokki värähtelevän hämmentynyttä mieltäni ainoastaan näillä näyillä menneisyydestäni.
Hänen lepakkomaisten kasvojensa kannattelema pää nytkähti yhtäkkiä taaksepäin, hän näytti pelkäävän. Mutta mitä muka hänen tarvitsisi pelätä, sillä jos tässä maailmassa voisin sanoa jotakuta kaltaistani lähes jumalallisen voimalliseksi, niin hänelle minä kehuni soisin.
Sitten näin lattian minulle rakkaan Necrarch-vampyyrin alla äkkiä alkavan halkeilla ja hitaasti monet laihat, lihattomat ja luunvalkeat käsivarret alkoivat ottaa tukea rapistuneesta, murenneesta kivilattiasta. Mutta noiden lihattomien sotureiden ohuet, elämättömät vartalot eivät kääntyneetkään häntä vastaan, ne asettuivat selin häneen, kuin muodostaen petomaisen nekromantikkovampyyrin suojaksi epäkuolleen vallin, herkän, mutta ikuisen.
Ehkä pienoinen, äkkinäisenkasvava polte jäsenissäni oli vain mieleni vallanneiden muistojeni tuottamaa miellekipua nähdessäni Phalacin yleensä lukemattomilla pedonkasvoilla oudon pelon- ja ylpeydensekaisen, kasvavan ahdistuksen tuottaman ilmeen. Se oli jotain niin kummallista hänelle, vampyyrille, kuin hän olisi voinut uhrata oman, pitkän haudantakaisen elämänsä jonkin vuoksi, auttaakseen jotakuta saavuttamaan kenties jotain vähäpätöistä. Ei ainakaan mitään sellaista mikä voisi korvata tuollaisen luonteen ja mahdin omaavan henkilön, mikään ei pystyisi siihen tässä maailmassa.
Koko näkökenttäni täyttyi kellertävän kirkkaasta valosta ja sai minut tällaisenakin kääntämään olemattoman katseeni pois näystä, Phalacin syvistä punapeileistä heijastuva, voimakas leimu enteili kaikkea, se oli kaikkea. Puhdasta raivoa, valtavaa voimaa, jonka mustien kiteiden keskipisteinä kiilsi kuitenkin välittämisen ja kiintymyksen tähti ymmärtämättömyyden leijaillessa ilmassa kaikkien ympärillä. Sitten näin mustien kiteiden singahtavan äkkinäisesti, palavan nopeasti kohti harmaakarvaista vampyyriä niiden pinnoilla punertavien veripisaroiden vahvistamina ja tunkeutuvan tuskallisen näköisesti Necrarchin paksun ihon lävitse saaden hänet lentämään, kuin näkymättömän voiman ohjaamana päin seinää hänen takanaan. Tuskallisesti näin itseni ryömivän ruumiini väsymyksestä vapisten hitaasti kohti yhä maassa makaavaa vampyyriä ja nostavan hänen päänsä lempeästi syliini. Hän avasi silmänsä.
********
Hän jää taaksesi Valerie. Hän ei kuulu minuun, hän ei ole lahmialainen. Nyt olet nähnyt menneisyytesi. Menneisyytesi kärsimykset, menneisyytesi voitot ja saavutukset, oppisi ja voimasi. Nyt vaadin sinua jättämään kaiken tuon taaksesi.Et ole enää lahmialainen, Valesca ei ole enää äitisi, Phalac on sinulle korkeintaan työväline tai kaukaa kuultu huhu, jonka soisit häviävän tuskallisen hitaasti kylmään syystuuleen.Vain kauneutesi, taitosi, voimasi merkitsee jotain. Sinusta tulee minä, minusta tulee sinä.
Kalpeankeltaisten salamoiden ohuiden, väkäpäisten vartaloiden lumoavan valtaisat välähdykset ja raivoisat kissankaltaiset syöksähdykset maata kohti näyttivät niin tutuilta minulle, niin eläviltä. Noiden tulisten keihäiden sinkoutuminen tummanharmaan taivaan lävitse sai ilman ympärilläni sihahtelemaan ja lämpenemään viileän tuulen viheltäessä lempeästi kasvojani vasten, kun salama puhkaisi tumman harson alapuoleltaan.
Kaikki oli kuollutta. Tai olisi ollut, jos täällä joskus olisi ollut elämää, jota ajan tai luonnonvoimien pitkäkyntinen koura olisi saattanut kahmaista. Mutta ainut merkki pienestäkään elämästä oli taivaan heijastukset, sen kellertävät lapsoset alaspäin syöksähdellen kohti märkää, mutaista maata.
Yksinään minä seisoin täällä, vain märkä maa allani upottaen. Vain taivas raivokkaasti räiskyen, vain tuuli viileästi tuivertaen… Vain märkien pisaroiden piiskatessa minua viiltäväntaltuttamattomalla kourallaan. Sitten tunsin sen vanhan tuoksun, elämän ihanan aromin. Se oli joka puolella, se oli kaikkialla. Se hyväili minua, se syleili minua, se piiskasi minua ja se valui pitkinä noroina alas kasvojani.
Veri raiskasi märkää maata rankkasateen lailla saaden jokaisen askeleeni tuntumaan entistä rankemmalta pitkävartisten, mustien nahkasaappaideni upotessa yhä syvemmälle maahan joka hetkellä. Jostakin kaukaa kantautuva itku ja valitus viilsi korvissani ja poukkoili mielessäni sen oudosti lähestyessä minua, se kuulosti niin minulta, mutta se ei voinut olla niin. Turhautuneet, väsyneet huokaukset pimeästä salamoiden kaukaisten räsähdysten rikkomana tekivät tästä paikasta hurmesateen kanssa todella kummallisen, melkein pelottavan jopa vampyyrille. Erityisesti vampyyrille, sillä tällainen paikka saattaisi parhaimmassa tapauksessa ajaa kurjan kuolevaisen pelastukseen, itsemurhaan.
Vaikka itse taivas ei jylissytkään ja lietsonut vihaansa, silti nuo yliluonnollisen voimalliset salamaniskut alkoivat kerääntyä yhteen voimakkaan rätinän saattelemana. Ja katsoessani taivaisiin, näin valtavien, hailakankeltaisten vartaloiden yhdistyvän yläpuolelleni suureksi, säkenöiväksi torniksi.
Se näytti niin lumoavan kauniilta. Taivaankeihäät liikkuivat niin sulavasti tukien toisiaan ja lopulta kiteytyen yhteen suppilomaiseksi muodostelmaksi, jonka ohut alaosa näytti todellakin kimmeltävältä, ohuelta tornilta. Kääntäessäni katseeni jalkoihini ja täysin alastomaan, vaaleaan vartalooni näin ihoni kylpevän tuossa melkein liiankin säkenöivässä, jopa sairaalloisessa loisteessa. Sitten rätinä voimistui äkkiarvaamattomasti ja aistieni ohjaamana heilautin kasvoni vasten taivaalle ilmestynyttä muodostelmaa, mutta edes peto sisälläni ei mahtanut mitään tämän salaman uskomattomalle nopeudelle ja voimalle. Viimeinen asia, joka mustien silmieni houkuttelevan synkille pinnoille ilmestyi oli valtaisan kultakeihään lähestyvä, kuolettava syöksy.
********
Sinä et tiennyt minne olit menossa ja mitä oli tulossa. Sinä et tiennyt joutuvasi kokemaan tällaista tuskaa tai hämmennystä. Saatoit vain seurata kaltaistesi avittamana eteenpäin, et voinut muuta, kuin astua altaaseen, jonka harmaata pohjaa peitti heidän kaikkien elinvoima, heidän vuodatettu verensä. Nyt herää, Valerie. Herää ja odota.
Hitaasti, niin tuskallisen hitaasti sain vihdoin avattua silmäni. Kaikki tuntui niin sekavalta ja kivuliaalta, raajani eivät tahtoneet totella lainkaan ja niille lähettämäni käskyt tuskin pääsivätkään perille väsymykseni alistamina. Hiljalleen havahduin ympäristölleni, kuulin vain pientä, rytmikästä, loiskahtavaa ropinaa hurmeisen sateen yhä laskeutuessa päälleni, tämän maan päälle ja vaikka päätäni en voinutkaan kääntää, vaistosin salamoiden poistuneen.
Märkä, mutainen maa allani tuntui niin pehmeältä ja ihanan viileältä ja tuntui, kuin se olisi oikein kehottanut minua pitämään itseni levossa, unessa. Ei! Nyt en voisi levätä! Nyt häädin viimeisetkin kutsuhuudot ja kuvitelmat päästäni, täytyi pysyä valppaana, täytyi pysyä hereillä. Hitaasti annoin katseeni kiertää niin pitkälle ympärilläni, kuin vain pystyin ja huomasin makaavani leveässä, muttei kovinkaan syvässä kuopassa, kraatterissa, jonka tuo murhaava salamanisku oli muokannut.
Vaivalloisesti yritin kääntää päätäni kierähtämällä kokonaan ympäri maata vasten, mutta onnistuin vain loiskauttamaan kasvoni johonkin märkään nesteeseen kuopan pohjalla, joka oli minulle niin paljon, joka oli lähes koko elämäni. Vasta nyt tunsin viileän verenpinnan, jonka kylmä reuna ihoani vasten ulottui paljaan reiteni korkeudelle maatessani kyljelläni.
Saatoin yhä tuntea tuskan lähes samanlaisena vain muistellessani tapahtunutta, kuin miltä se oli tuntunut silloin. Kaikki se voima oli kulkenut suoraan pienen ruumiini lävitse ja ravistellut koko kehoani joka puolelta, kuin räsynukkea ennen, kuin oli pysähtynyt märkään maahan ja paiskautunut voimalla mutaan pakottaen sen siirtymään tieltänsä. Silti mikään osa ruumiistani ei ulkoapäin näyttänyt lainkaan vahingoittuneelta, minkäänlaisia palojälkiä tai naarmuja ei näkynyt. Jäljellä oli vain hatara, epävarma muisto.
********
”Pysähdy, sisareni.”, ääni käski. Sanat sanottiin lempeän kehottavasti, ei tiukan käskevästi, mutta niiden perimmäinen merkitys jäi minulle hämäräksi äänen haihtuessa mielestäni. ”Olen tulossa ja pian olemme yhtä.”
Samassa maa jalkojeni alla alkoi järistä ja vavahdella, ja kuullessani jylisevän, myrskyävän pauhannan yläpuoleltani, nostin katseeni taivaalle, jonka äsken vielä vallitseva harmaus oli tummunut punertavaksi verhoksi, verenpunaiseksi kalvoksi.
Tiesin ainakin mitä ääni oli käskenyt tehdä, joten seisoin hievahtamattakaan aloillani maan alkaessa kohota aivan vaaleiden jalkojeni edessä. Jokin asia työnsi kiivaasti märkää mutaa edestään, jokin halusi nousta pinnalle tähän punaiseen maahan. Sitten taivaalla jyrähti kuuluvasti hurmesateen jatkaessa elämäntahtinsa soittamista ja kirkkaanpunaisten, väkäreunaisten salamoiden ilmestyessä näkyviin tummanpunaisen taivaanmassan lävitse. Maanpinta puhkesi äkkiä edessäni paljastaen pienen, kokokultaisen alttarin, jonka hohtavaan lappeeseen muotoillussa syvennyksessä lepäsi tumma, yhä sykkivä ihmissydän, joka ahneuksissaan pakotti punaisen sateen laskeutumaan suoraan alttarille maalaten sen haaleasti hurmeiseksi.
”Ota se. Ota sydämeni kämmenellesi ja luovuta minulle omasi.”, ääni kehotti tällä kertaa odottamattomuuden häive muuten mitäänsanomattomassa, naismaisessa kaiussaan mieleni sisällä. ”Sitten olemme yksi ja sama olento.” Näinkö siinä sitten kävisi? Eikö minulla oli mitään sananvaltaa? Enkö saisi vastauksia kysymyksiini, enkö saisi enää elää elämääni itse?
”Ei! Haluan vastauksia!”, sanoin vakaasti varjojen tummentuessa silmieni eteen. ”Mikä sinä olet?” Kuulin päässäni oudon tunteenpurkauksen, jonka ihmisten keskuudessa olin tulkinnut huokaukseksi.
”Saat vastauksesi, kun olemme yhtyneet, Valerie.”, ääni sanoi hiljaisesti.
”Ei. Mikä sinä olet?”, toistin kysymykseni tällä kertaa ponnekkaammin.
”Hyvä on sisareni, saat vastauksesi.”, kuulin sen tuhahtavan kärsivällisesti. ”Minä olen veri. Minua sinä käytät pidentääksesi elämääsi, minusta sinun kaltaisesi elävät ja surmaavat. Olen tämä punainen sade, olen se mikä tekee kuolevaisesta elävän.”
”Mutta, jos olet se mikä kuolevaisissa virtaa, miksi et orjuuta heitä? Jätät heidät verettä ja hajotat näin koko ihmiskunnan.”, annoin päässäni kytevän, mielenkiintoisenherkullisen ajatuksen päästä valloilleen.
”Miksi niin tekisin, tyttö?”, ääni kysyi kummastuneena. ”Silloinhan kaikki kaltaisesi menehtyisivät ja mitä minä silloin tekisin? Kuka minua palvoisi, kuka minua kumartaisi?”
”Pystyisitkö siihen?”, kysyin aivan hiljaa, tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. ”Mihin sitten tarvitset minua?” Nyt pauhu mielessäni koveni äkkinäisen voimakkaasti ja muuttui raastavan raivoisaksi viilloksi.
”Kaikki aikanaan, pikku verenimijäni!”, ääni karjui. ”Nyt ota sydämeni ja anna minulle omasi! Sitten saat vastauksesi.”
Olin huomaamattani nostanut sykkivän sydämen kultaiselta alttarilta kädelleni ja vasta nyt tunsin sen niljaisen pinnan vaalealla ihollani sen liikuskellessa irvokkaannäköisesti valuttaen punaista visvaa sormieni lomitse. Nyt katsoin sen särkyvän hentoista pintaa, kuin vastasyntyneen lapsen ihoa tummilla silmilläni.
”En tee sitä! Aion elää oman elämäni haluamallani tavalla!”, tiukkasin pieni rahina äänessäni vihani vuoksi.
”Sinulla ei ole vaihtoehtoa! Jos et anna minulle mitä haluan, joudut kärsimään.”
Samassa tunsin ruumiini jäykistyvän, kuin näkymättömien demonien pitämänä, saatoin vain tuijottaa kauhistuneena käsieni noustessa ristinasentoon sivuilleni ja niskani vääntyessä taaksepäin. Tunsin kevyen, kylmän kosketuksen rinnassani, sydämeni kohdalla ja henkäisin kimeänrahisevalla äänellä tuntiessani polttavanjäisten, ohuiden, mutta näkymättömien kynsien pureutuessa ympyränmuotoisesti vaaleaan ihooni.
En voinut muuta, tuska oli aivan hirvittävä. Tuska oli niin valtava, että tuskin sain ääntäni kurkustani. Alastoman vartaloni vasen puolisko tempautui äkkinäisesti eteenpäin ja nyt kohdistaessani arasti vaaleiden kasvojeni mustia jalokiviä rintaani, näin kauhukseni ohuen, vitivalkoisen valon lävistävän ihoni.
Tuntui, kuin joku olisi työntänyt kätensä ihoni alle. Tunsin selvästi sormien haparoivat liikkeet sisälläni tavoitellen musta sydäntäni kiivaasti. Kurkustani pääsi eläimellisen kivulias kirkaisu, mutta kipu ei hellittänyt ja saatoin vain tuijottaa silmät pyöreinä, kuinka sydämeni tempaistiin irti rinnastani sen leijuessa nyt edessäni tihkuttaen hurmetta mutaiseen maahan.
Jokin piti minua elossa. Mutta miten? Katsoin noita kahta sydäntä, joiden niljaiset pinnat, kuin hyväilivät toisiaan niiden sykähdellessä eritahtiin toisiansa vasten. Toinen sydämistä nousi hitaasti ilmaan, toinen joka ei ollut minun. Tasaisesti se lipui kohti ammottavaa reikää vasemman, vaalean rintani alapuolella, jonka repaleisen reunan muodostaneen ihon väleistä näin vereni virtaavankuluttavan hitaasti alas jalkoihini.
”Ei.”, sanoin vakaumuksellisesti, hiljaa ja ääni rahisten. ”Me emme kumarra sinua.” Kaikki ympärilläni hiljeni ja pysähtyi äkisti, kuin sanani olisivat löytäneet oikean merkityksen kaikkialla tässä paikassa.
”Ja mitä muka voisit tehdä pikku vampyyrini?”, ääni pilkkasi. ”Minä olen se, josta te elätte, joka teille elämän suo!” Tunsin ääneni pakenevan ajatuksistani, en tiennyt mitä aioin sanoa. Mutta jokin soi minulle hetken lepoa ja tunsin kulmahampaideni kasvavan hiljalleen suussani. Tunsin ikenieni olevan, kuin tulessa, voimani eivät riittäneet edes tähän.
”Me emme ole veren orjia! Me emme palvele sitä! Veri palvelee meitä, koska niin haluamme, se on kirouksemme tästä elämästä, se ei ole elämämme!”, kirkaisin ja tempauduin irti näkymättömien kourien otteesta.
Törmäys oli yllättävän kova rojahtaessani koko painollani hurmetahraista alttarinpintaa vasten, jonka kimmeltävän syvennyksen kimmeltävää pohjaa peittävän verimäärän keskellä lepäsi yksinäinen olento, sydämeni.
”Luovuta jo, Valerie. Vaikka saisitkin pitää sydämesi, olisit silti aivan liian väsynyt ja elämätön paetaksesi.”, ääni nauroi sadistisesti, voitonvarmasti. Nyt minun oli pakko hymyillä. Tunsin, kuinka kiiltävänmustat huuleni vääntyivät itsevarmaan, ovelaan hymyyn, kuin viekoittelevasti.
”Tiedätkö mitä? Oletpa sinä sitten vanginnutkin minut pelottavaan paikkaan.”, naurahdin ja annoin mustien hiuksien laskeutua silmieni sivuille rajaten kasvoni ovaalinmuotoisiksi. ”Ja täällähän et sitten ilmeisesti näe lainkaan verta!”
Välittömästi tunsin valtavan kauhunhuudon päässäni ja korvani täyttyivät hätääntyneistä aneluista. Vihantäytteisin ottein tartuin sydämeen, jonka yhä sykkivä olemus roikkui ilmassa edessäni tutisten kauhusta kankeana, liikkumattomana. Hitaasti tilanteen käännekohdasta nautiskellen vein sydämen kasvojeni eteen ja nuuhkaisin sitä haluavasti, kuin petoeläin ansaan ajettua saalistaan. Tunsin sydämen sykkivän entistä nopeammin, pelokkaammin kämmenissäni ja nuolaisin sen hurmeista pintaa kielelläni koko sen pituudelta.
”Vahinko, että sitten rakastankin tätä paikkaa!”, kirkaisin osittain juurisaadun veren tuomasta hurmiosta ja osittain yhä kalvavasta kivusta, jonka väsyttävän vaikutuksen saatoin yhäkin tuntea. ”Vahinko, että saankin elinvoimani tästä nautinnollisesta nesteestä.”
Väsymyksestä ja kivusta hoippuen astelin ajatukset sumenemisen partaalla alttarille ja otin tukea sen kosteasta kulmasta. Pääni heittelehti ja tiesin räpytteleväni silmiäni huulieni vapistessa. Yritin saada tärisevän käteni silmieni peitoksi kootakseni vapaina vellovat ajatukseni, mutta toisen käteni ote lipesikin tueltansa ja rojahdin voimalla eteenpäin pyyhkäisten kaiken alttarilla olevan mukanani.
Purin hampaani yhteen ja kurkotin eteenpäin. Minua väsytti niin kamalasti, tuntui, kuin olisin ollut auringonnousun aikaan hautaholvissani hereillä. Se oli aivan lähellä, mutta siltikin niin kaukana, että sain edes jonkinlaisen kosketuksen siihen sormenpäilläni. Viimeisillä voimillani riuhtaisin itseni eteenpäin ja ähkäisin kivusta vartaloni rojahtaessa taas maahan päästäen inhottavan loiskahduksen. Sydämeni kuului minulle, mutta silti kuulin yhä mielessäni hiljaisena soivat sanat, joiden anovanpatistava sävy antoi oikeutta niiden tuomalle sanomalle.
********
Pään nostaminen tuntui vaikealta, kaikki muu tuntui mahdottomalta. Mutta en tarvinnutkaan muuta, kuin vain saada silmäni auki huomatakseni ihoni sydämeni kohdalla yhtä sileäksi ja vaaleaksi, kuin ennenkin, moni muu asia oli toisin. En edes katsonut häntä, mietin vain miksi juuri minut hän oli sinne lähettänyt. Tunsin hänen pehmeät kätensä niskassani hänen sormiensa kiertäessä sortuviani itsensä ympärille hellästi, aivan kuin silloin kauan sitten. Kuitenkin minun piti saada tämä sanottua, vaikka en häneen enää luottanutkaan samalla tavalla, tuntui kuin häntä ei olisi ollutkaan, tai jos joskus olikin, sekin valui maahan sydänvereni mukana.
”Me tapamme jokaisen kuolevaisen mailtamme.”
Nyt haluaisin kuulla rehellisiä kommentteja, koska miun mielestä tämä saattoi onnistua jopa ihan hyvin. No teistä saattaa tuntua hieman sekavalta, mutta mie tykkään kirjottaa tämmöstä juttua.
Hitaasti laskeuduin yhä syvemmälle pimeyden tiivistyessä synkkyyteensä ympärilläni joka hetkellä. Tämä hetki. Minun hetkeni, joka oli alkanut heidän kaikkien hurmeesta, elämännesteestään, jota he olivat uhranneet minun hyväkseni, josta suuri allas oli täyttynyt maalaten näkökenttäni tummanpunaisella. Muistan viileän, kihelmöivän tunteen säärissäni, kun olin rauhallisesti laskenut alavartaloni tähän altaaseen, olin tuntenut heidän kaikkien ajatukset ja tunteet itsessäni. Heidän ilonsa, heidän ylpeytensä heidän hurmeensa yhtyessä omaani. Heidän hurmeensa sammuttaen janoni.
Vähitellen kaikki se kauneus, punainen kristallin kirkkaus haihtui ja hävisi jättäen ympärilleni vain synkkää mustuutta ja katsoessani ylöspäin, saatoin nähdä vielä hailakoita, hajanaisia, kirkkaanpunaisia kiteitä, kuin tuikkimassa murheellisina jäähyväisballadin puuttumisen anteeksipyynnöksi.
********
Mitä ihmettä tämä oikein on? Mikä paikka tämä on? Seisoin niukasti kalustetussa, kuluneen puulattian kannattelemassa huoneessa, jonka niin monet, vuosien takaiset koettelemukset olivat tarrautuneet tiukasti näihin jykeviin, sään ja tuholaishyönteisten kuluttamiin rakenteisiin.
Näin läheisen oven aukeavan, jonka päästämän narahduksen olisin helposti voinut yhdistää huoneesta tulevan hahmon ulkonäköön. Nainen ei ollut vanha, ei iältään, ei ruumiiltaan, mutta silti hänen kasvonsa, eritoten silmänsä peilasivat ympäristöään, kuin ainakin kaksi kertaa häntä vanhemmalla ihmisellä. Sitten kuulin jotain, ja niin kuuli hänkin, sillä näin hänen henkäisevän äkkiä pelokkaasti ja alkavan hiljalleen hivuttautua kohti äänen alkulähdettä, tai sitä, mikä esti noiden huolestuneiden katseiden pääsyn sinne.
Sitten nainen avasi oven. Kuulin hänen henkäisevän syvään, hänen äänensä alkavan heti väristä ja kadota, kuivua pois, kuin viimeiset kevätsateet polttavalla kalliolta.
”Hebert, mitä sinä teet? Lopeta!”, nainen kirkui ja anoi kyynelvirtojen juostessa pitkin hänen punertavia poskiaan. Raskaasti voihkaisten, lähes kaksinkerroin surusta taittuen, nainen paiskasi äkkiä oven kiinni, hänen anelunsa eivät olleet toimineet.
Ovi aukesi taas. Saatoin tuntea ristiriitaisten aaltojen ravistelevan olematonta ruumistani, mutta sitten järjissä olevaan, tietoiseen mieleeni iski outo tunne, kuin joku minulle todella rakas ja läheinen olisi puristanut minua kurkusta. Nähdessäni äitini ilkialastoman, notkean ja vaalean vartalon liikkuessa kohti nyt tiukasti käsissänsä hiilihankoa puristavaa naista, en ollut varma enää mistään. He kummatkin olivat minun äitejäni, heille kummallekin minä olin velvollinen.
”Häivy pois sinä paholainen!”, kuulin ihmisnaisen raivoisan, väsyneenkatkonaisen komennon. Pitkähampainen peto ei välittänyt tästä lainkaan, vain sen verran, että saattoi kietoa sileäihoiset kätensä naisen tutisevan pään ympärille. Hetkessä se oli ohi, hetkessä äitini makasi niskat taittuneina pää groteskissa asennossa oman kotinsa vanhalla puulattialla. Paikassa, jossa oli hänen elämänsä lisäksi myös hänen kuolemansa. Pienen lapsen ennustava, tietävä nyyhkytys antoi vampyyrille toisen vaihtoehdon.
********
Aivan pieni lapseni. Näin sinut riistettiin heiltä, näin sinut riistettiin, tai oikeammin pelastettiin kuolemalta. Tunnet hämmennystä nuoressa mielessäsi, muistat vain heidän kaikkien uhrauksen. Mutta ei, tämä ei ole heidän uhrauksensa, tämä on sinun omasi. Sinä olet kuullut ihmisistä ja olet nähnytkin heitä. Sinä olet tuntenut heidän pelkonsa ja sinä olet maistanut heidän vertansa.
Näin kaiken ympärilläni vääristyvän ja muuttuvan erilaiseksi. Tuntui, kuin eläisin taas omaa elämääni, mutta se tuntui niin vanhalta ja menneeltä. Nopeasti näin aikaisempien, epäpyhän elämäni aikana kokemani merkkihetkien vilistävän silmieni edessä, kuin haluten nykäistä minut mukaansa elämään samat, menneet tapahtumat.
********
Aah, nämä ihanat kuutamoyöt sitten saavat minut tuntemaan todella itseni nälkäiseksi, enkä tarkoita vain heidän verensä tuoksun ja maun tuottamaa haluntunnetta. Tuokin miehenalku on, kuin pissat housussa tutiseva vauvanrääpäle, tosin pieniin ihmisiin verrattuna moninkerroin säälittävämpi. Suorastaan aistin hänen sairaalloisen pelkonsa lainkaan katsomatta hänen kauhusta kalpeita kasvojaan, jotenkin kuulin hänen jokaisen, tiheän ja kiivaan sydämenlyöntinsä mielessäni pojanklopin täristessä paikallansa ja liian peloissa liikkuakseen.
Äkkiä tiukensin otettani hänen ystävästään, jonka veltto ruumin roikkui nyt vahvoilla käsivarsillani, tunsin hänen sydämensä hitaat, katkonaiset lyönnit, tosin hänen verensä kiivas käynti hänen kaulansa kohdalla veti tyystin huomioni itseensä. Nuorukaisen paljas, vaalea kaula näytti niin kauniilta hopeisessa kuunloisteessa tämän metsäaukion keskustassa ja pehmeän ihon alla pulppuileva hurmevirta tuoksui niin ihanalta, hän oli ilmiselvästi elänyt melko raittiina.
Hitaasti, nauttien joka hetkestä ja ajattelematta lainkaan ajankulua iskin nyt pidenneet kulmahampaani pedonvaistojeni ohjaamina nuorukaiseen, mielihyväni vain kasvoi muistellessani sitä valtaa, joka minulla oli ollut näihin kahteen kuolevaisraukkaan vieteltyäni heidät mukaansa oman lihanhimonsa ajamina. Tunsin itseni niin kauniiksi täällä, tunsin itseni niin voimalliseksi, ja nyt tiesin todellakin miksi he kaikin voimin haluavat surmata kaltaisiani. Saaliini elämännesteen hiljalleen sekoittuessa ja yhtyessä omaani, nuolaisin hitaasti, nautinnollisesti verenpeittämiä hampaitani, tämä oli minun hetkeni, yksin minun saaliini.
********
Sinä olet elänyt tähänastisen elämäsi äitisi kanssa, suojassa, turvassa. Nyt epävarmuuden kipinä kytee mielessäsi, tiedät joutuvasi eroon hänestä. Mutta tiedät myös liittyväsi johonkin uuteen ja samankaltaiseen, suojaan, turvaan. Tiedät vain miten jouduit tänne, muttet oikeasti tiedä missä olet. Sinut, Valerie, on valittu kastettavaksi.
Hän oli minulle niin hyvä. Tavattuani hänet en ollut ihmetellyt enää kauaakaan äitini ihastusta häntä kohtaan. He ovat ulkonäöltänsä vastakohtia toistensa kanssa, mutta he kummatkin ovat silti yönlapsia. Miten haluaisinkaan nyt leikata edes pienen palasen hänen sadistisesta huumorintajustaan ja antaa sen hänelle takaisin saadakseni vain keskustella hänen kanssaan.
Ja nyt näin hänet, tosiaan pelkästään näin. Hän näytti täysin samalta, kuin silloin vuosia sitten ollessani hänen opetuksessaan. Hänen harmaakarvaiset kasvonsa irvokkaine piirteineen ja pitkine hampaineen punaisten pedonsilmien valppaassa, pelottavan älykkäässä loisteessa saivat minut melkein kirkumaan tämän lähes olemattoman, näkymättömän olonmuotoni läpi häntä kohti.
Tiesin ettei hän voinut nähdä minua, ei kuulla minua, ei puhua minulle ja syvä, omituinen kiintymykseni häntä kohtaan ruokki värähtelevän hämmentynyttä mieltäni ainoastaan näillä näyillä menneisyydestäni.
Hänen lepakkomaisten kasvojensa kannattelema pää nytkähti yhtäkkiä taaksepäin, hän näytti pelkäävän. Mutta mitä muka hänen tarvitsisi pelätä, sillä jos tässä maailmassa voisin sanoa jotakuta kaltaistani lähes jumalallisen voimalliseksi, niin hänelle minä kehuni soisin.
Sitten näin lattian minulle rakkaan Necrarch-vampyyrin alla äkkiä alkavan halkeilla ja hitaasti monet laihat, lihattomat ja luunvalkeat käsivarret alkoivat ottaa tukea rapistuneesta, murenneesta kivilattiasta. Mutta noiden lihattomien sotureiden ohuet, elämättömät vartalot eivät kääntyneetkään häntä vastaan, ne asettuivat selin häneen, kuin muodostaen petomaisen nekromantikkovampyyrin suojaksi epäkuolleen vallin, herkän, mutta ikuisen.
Ehkä pienoinen, äkkinäisenkasvava polte jäsenissäni oli vain mieleni vallanneiden muistojeni tuottamaa miellekipua nähdessäni Phalacin yleensä lukemattomilla pedonkasvoilla oudon pelon- ja ylpeydensekaisen, kasvavan ahdistuksen tuottaman ilmeen. Se oli jotain niin kummallista hänelle, vampyyrille, kuin hän olisi voinut uhrata oman, pitkän haudantakaisen elämänsä jonkin vuoksi, auttaakseen jotakuta saavuttamaan kenties jotain vähäpätöistä. Ei ainakaan mitään sellaista mikä voisi korvata tuollaisen luonteen ja mahdin omaavan henkilön, mikään ei pystyisi siihen tässä maailmassa.
Koko näkökenttäni täyttyi kellertävän kirkkaasta valosta ja sai minut tällaisenakin kääntämään olemattoman katseeni pois näystä, Phalacin syvistä punapeileistä heijastuva, voimakas leimu enteili kaikkea, se oli kaikkea. Puhdasta raivoa, valtavaa voimaa, jonka mustien kiteiden keskipisteinä kiilsi kuitenkin välittämisen ja kiintymyksen tähti ymmärtämättömyyden leijaillessa ilmassa kaikkien ympärillä. Sitten näin mustien kiteiden singahtavan äkkinäisesti, palavan nopeasti kohti harmaakarvaista vampyyriä niiden pinnoilla punertavien veripisaroiden vahvistamina ja tunkeutuvan tuskallisen näköisesti Necrarchin paksun ihon lävitse saaden hänet lentämään, kuin näkymättömän voiman ohjaamana päin seinää hänen takanaan. Tuskallisesti näin itseni ryömivän ruumiini väsymyksestä vapisten hitaasti kohti yhä maassa makaavaa vampyyriä ja nostavan hänen päänsä lempeästi syliini. Hän avasi silmänsä.
********
Hän jää taaksesi Valerie. Hän ei kuulu minuun, hän ei ole lahmialainen. Nyt olet nähnyt menneisyytesi. Menneisyytesi kärsimykset, menneisyytesi voitot ja saavutukset, oppisi ja voimasi. Nyt vaadin sinua jättämään kaiken tuon taaksesi.Et ole enää lahmialainen, Valesca ei ole enää äitisi, Phalac on sinulle korkeintaan työväline tai kaukaa kuultu huhu, jonka soisit häviävän tuskallisen hitaasti kylmään syystuuleen.Vain kauneutesi, taitosi, voimasi merkitsee jotain. Sinusta tulee minä, minusta tulee sinä.
Kalpeankeltaisten salamoiden ohuiden, väkäpäisten vartaloiden lumoavan valtaisat välähdykset ja raivoisat kissankaltaiset syöksähdykset maata kohti näyttivät niin tutuilta minulle, niin eläviltä. Noiden tulisten keihäiden sinkoutuminen tummanharmaan taivaan lävitse sai ilman ympärilläni sihahtelemaan ja lämpenemään viileän tuulen viheltäessä lempeästi kasvojani vasten, kun salama puhkaisi tumman harson alapuoleltaan.
Kaikki oli kuollutta. Tai olisi ollut, jos täällä joskus olisi ollut elämää, jota ajan tai luonnonvoimien pitkäkyntinen koura olisi saattanut kahmaista. Mutta ainut merkki pienestäkään elämästä oli taivaan heijastukset, sen kellertävät lapsoset alaspäin syöksähdellen kohti märkää, mutaista maata.
Yksinään minä seisoin täällä, vain märkä maa allani upottaen. Vain taivas raivokkaasti räiskyen, vain tuuli viileästi tuivertaen… Vain märkien pisaroiden piiskatessa minua viiltäväntaltuttamattomalla kourallaan. Sitten tunsin sen vanhan tuoksun, elämän ihanan aromin. Se oli joka puolella, se oli kaikkialla. Se hyväili minua, se syleili minua, se piiskasi minua ja se valui pitkinä noroina alas kasvojani.
Veri raiskasi märkää maata rankkasateen lailla saaden jokaisen askeleeni tuntumaan entistä rankemmalta pitkävartisten, mustien nahkasaappaideni upotessa yhä syvemmälle maahan joka hetkellä. Jostakin kaukaa kantautuva itku ja valitus viilsi korvissani ja poukkoili mielessäni sen oudosti lähestyessä minua, se kuulosti niin minulta, mutta se ei voinut olla niin. Turhautuneet, väsyneet huokaukset pimeästä salamoiden kaukaisten räsähdysten rikkomana tekivät tästä paikasta hurmesateen kanssa todella kummallisen, melkein pelottavan jopa vampyyrille. Erityisesti vampyyrille, sillä tällainen paikka saattaisi parhaimmassa tapauksessa ajaa kurjan kuolevaisen pelastukseen, itsemurhaan.
Vaikka itse taivas ei jylissytkään ja lietsonut vihaansa, silti nuo yliluonnollisen voimalliset salamaniskut alkoivat kerääntyä yhteen voimakkaan rätinän saattelemana. Ja katsoessani taivaisiin, näin valtavien, hailakankeltaisten vartaloiden yhdistyvän yläpuolelleni suureksi, säkenöiväksi torniksi.
Se näytti niin lumoavan kauniilta. Taivaankeihäät liikkuivat niin sulavasti tukien toisiaan ja lopulta kiteytyen yhteen suppilomaiseksi muodostelmaksi, jonka ohut alaosa näytti todellakin kimmeltävältä, ohuelta tornilta. Kääntäessäni katseeni jalkoihini ja täysin alastomaan, vaaleaan vartalooni näin ihoni kylpevän tuossa melkein liiankin säkenöivässä, jopa sairaalloisessa loisteessa. Sitten rätinä voimistui äkkiarvaamattomasti ja aistieni ohjaamana heilautin kasvoni vasten taivaalle ilmestynyttä muodostelmaa, mutta edes peto sisälläni ei mahtanut mitään tämän salaman uskomattomalle nopeudelle ja voimalle. Viimeinen asia, joka mustien silmieni houkuttelevan synkille pinnoille ilmestyi oli valtaisan kultakeihään lähestyvä, kuolettava syöksy.
********
Sinä et tiennyt minne olit menossa ja mitä oli tulossa. Sinä et tiennyt joutuvasi kokemaan tällaista tuskaa tai hämmennystä. Saatoit vain seurata kaltaistesi avittamana eteenpäin, et voinut muuta, kuin astua altaaseen, jonka harmaata pohjaa peitti heidän kaikkien elinvoima, heidän vuodatettu verensä. Nyt herää, Valerie. Herää ja odota.
Hitaasti, niin tuskallisen hitaasti sain vihdoin avattua silmäni. Kaikki tuntui niin sekavalta ja kivuliaalta, raajani eivät tahtoneet totella lainkaan ja niille lähettämäni käskyt tuskin pääsivätkään perille väsymykseni alistamina. Hiljalleen havahduin ympäristölleni, kuulin vain pientä, rytmikästä, loiskahtavaa ropinaa hurmeisen sateen yhä laskeutuessa päälleni, tämän maan päälle ja vaikka päätäni en voinutkaan kääntää, vaistosin salamoiden poistuneen.
Märkä, mutainen maa allani tuntui niin pehmeältä ja ihanan viileältä ja tuntui, kuin se olisi oikein kehottanut minua pitämään itseni levossa, unessa. Ei! Nyt en voisi levätä! Nyt häädin viimeisetkin kutsuhuudot ja kuvitelmat päästäni, täytyi pysyä valppaana, täytyi pysyä hereillä. Hitaasti annoin katseeni kiertää niin pitkälle ympärilläni, kuin vain pystyin ja huomasin makaavani leveässä, muttei kovinkaan syvässä kuopassa, kraatterissa, jonka tuo murhaava salamanisku oli muokannut.
Vaivalloisesti yritin kääntää päätäni kierähtämällä kokonaan ympäri maata vasten, mutta onnistuin vain loiskauttamaan kasvoni johonkin märkään nesteeseen kuopan pohjalla, joka oli minulle niin paljon, joka oli lähes koko elämäni. Vasta nyt tunsin viileän verenpinnan, jonka kylmä reuna ihoani vasten ulottui paljaan reiteni korkeudelle maatessani kyljelläni.
Saatoin yhä tuntea tuskan lähes samanlaisena vain muistellessani tapahtunutta, kuin miltä se oli tuntunut silloin. Kaikki se voima oli kulkenut suoraan pienen ruumiini lävitse ja ravistellut koko kehoani joka puolelta, kuin räsynukkea ennen, kuin oli pysähtynyt märkään maahan ja paiskautunut voimalla mutaan pakottaen sen siirtymään tieltänsä. Silti mikään osa ruumiistani ei ulkoapäin näyttänyt lainkaan vahingoittuneelta, minkäänlaisia palojälkiä tai naarmuja ei näkynyt. Jäljellä oli vain hatara, epävarma muisto.
********
”Pysähdy, sisareni.”, ääni käski. Sanat sanottiin lempeän kehottavasti, ei tiukan käskevästi, mutta niiden perimmäinen merkitys jäi minulle hämäräksi äänen haihtuessa mielestäni. ”Olen tulossa ja pian olemme yhtä.”
Samassa maa jalkojeni alla alkoi järistä ja vavahdella, ja kuullessani jylisevän, myrskyävän pauhannan yläpuoleltani, nostin katseeni taivaalle, jonka äsken vielä vallitseva harmaus oli tummunut punertavaksi verhoksi, verenpunaiseksi kalvoksi.
Tiesin ainakin mitä ääni oli käskenyt tehdä, joten seisoin hievahtamattakaan aloillani maan alkaessa kohota aivan vaaleiden jalkojeni edessä. Jokin asia työnsi kiivaasti märkää mutaa edestään, jokin halusi nousta pinnalle tähän punaiseen maahan. Sitten taivaalla jyrähti kuuluvasti hurmesateen jatkaessa elämäntahtinsa soittamista ja kirkkaanpunaisten, väkäreunaisten salamoiden ilmestyessä näkyviin tummanpunaisen taivaanmassan lävitse. Maanpinta puhkesi äkkiä edessäni paljastaen pienen, kokokultaisen alttarin, jonka hohtavaan lappeeseen muotoillussa syvennyksessä lepäsi tumma, yhä sykkivä ihmissydän, joka ahneuksissaan pakotti punaisen sateen laskeutumaan suoraan alttarille maalaten sen haaleasti hurmeiseksi.
”Ota se. Ota sydämeni kämmenellesi ja luovuta minulle omasi.”, ääni kehotti tällä kertaa odottamattomuuden häive muuten mitäänsanomattomassa, naismaisessa kaiussaan mieleni sisällä. ”Sitten olemme yksi ja sama olento.” Näinkö siinä sitten kävisi? Eikö minulla oli mitään sananvaltaa? Enkö saisi vastauksia kysymyksiini, enkö saisi enää elää elämääni itse?
”Ei! Haluan vastauksia!”, sanoin vakaasti varjojen tummentuessa silmieni eteen. ”Mikä sinä olet?” Kuulin päässäni oudon tunteenpurkauksen, jonka ihmisten keskuudessa olin tulkinnut huokaukseksi.
”Saat vastauksesi, kun olemme yhtyneet, Valerie.”, ääni sanoi hiljaisesti.
”Ei. Mikä sinä olet?”, toistin kysymykseni tällä kertaa ponnekkaammin.
”Hyvä on sisareni, saat vastauksesi.”, kuulin sen tuhahtavan kärsivällisesti. ”Minä olen veri. Minua sinä käytät pidentääksesi elämääsi, minusta sinun kaltaisesi elävät ja surmaavat. Olen tämä punainen sade, olen se mikä tekee kuolevaisesta elävän.”
”Mutta, jos olet se mikä kuolevaisissa virtaa, miksi et orjuuta heitä? Jätät heidät verettä ja hajotat näin koko ihmiskunnan.”, annoin päässäni kytevän, mielenkiintoisenherkullisen ajatuksen päästä valloilleen.
”Miksi niin tekisin, tyttö?”, ääni kysyi kummastuneena. ”Silloinhan kaikki kaltaisesi menehtyisivät ja mitä minä silloin tekisin? Kuka minua palvoisi, kuka minua kumartaisi?”
”Pystyisitkö siihen?”, kysyin aivan hiljaa, tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. ”Mihin sitten tarvitset minua?” Nyt pauhu mielessäni koveni äkkinäisen voimakkaasti ja muuttui raastavan raivoisaksi viilloksi.
”Kaikki aikanaan, pikku verenimijäni!”, ääni karjui. ”Nyt ota sydämeni ja anna minulle omasi! Sitten saat vastauksesi.”
Olin huomaamattani nostanut sykkivän sydämen kultaiselta alttarilta kädelleni ja vasta nyt tunsin sen niljaisen pinnan vaalealla ihollani sen liikuskellessa irvokkaannäköisesti valuttaen punaista visvaa sormieni lomitse. Nyt katsoin sen särkyvän hentoista pintaa, kuin vastasyntyneen lapsen ihoa tummilla silmilläni.
”En tee sitä! Aion elää oman elämäni haluamallani tavalla!”, tiukkasin pieni rahina äänessäni vihani vuoksi.
”Sinulla ei ole vaihtoehtoa! Jos et anna minulle mitä haluan, joudut kärsimään.”
Samassa tunsin ruumiini jäykistyvän, kuin näkymättömien demonien pitämänä, saatoin vain tuijottaa kauhistuneena käsieni noustessa ristinasentoon sivuilleni ja niskani vääntyessä taaksepäin. Tunsin kevyen, kylmän kosketuksen rinnassani, sydämeni kohdalla ja henkäisin kimeänrahisevalla äänellä tuntiessani polttavanjäisten, ohuiden, mutta näkymättömien kynsien pureutuessa ympyränmuotoisesti vaaleaan ihooni.
En voinut muuta, tuska oli aivan hirvittävä. Tuska oli niin valtava, että tuskin sain ääntäni kurkustani. Alastoman vartaloni vasen puolisko tempautui äkkinäisesti eteenpäin ja nyt kohdistaessani arasti vaaleiden kasvojeni mustia jalokiviä rintaani, näin kauhukseni ohuen, vitivalkoisen valon lävistävän ihoni.
Tuntui, kuin joku olisi työntänyt kätensä ihoni alle. Tunsin selvästi sormien haparoivat liikkeet sisälläni tavoitellen musta sydäntäni kiivaasti. Kurkustani pääsi eläimellisen kivulias kirkaisu, mutta kipu ei hellittänyt ja saatoin vain tuijottaa silmät pyöreinä, kuinka sydämeni tempaistiin irti rinnastani sen leijuessa nyt edessäni tihkuttaen hurmetta mutaiseen maahan.
Jokin piti minua elossa. Mutta miten? Katsoin noita kahta sydäntä, joiden niljaiset pinnat, kuin hyväilivät toisiaan niiden sykähdellessä eritahtiin toisiansa vasten. Toinen sydämistä nousi hitaasti ilmaan, toinen joka ei ollut minun. Tasaisesti se lipui kohti ammottavaa reikää vasemman, vaalean rintani alapuolella, jonka repaleisen reunan muodostaneen ihon väleistä näin vereni virtaavankuluttavan hitaasti alas jalkoihini.
”Ei.”, sanoin vakaumuksellisesti, hiljaa ja ääni rahisten. ”Me emme kumarra sinua.” Kaikki ympärilläni hiljeni ja pysähtyi äkisti, kuin sanani olisivat löytäneet oikean merkityksen kaikkialla tässä paikassa.
”Ja mitä muka voisit tehdä pikku vampyyrini?”, ääni pilkkasi. ”Minä olen se, josta te elätte, joka teille elämän suo!” Tunsin ääneni pakenevan ajatuksistani, en tiennyt mitä aioin sanoa. Mutta jokin soi minulle hetken lepoa ja tunsin kulmahampaideni kasvavan hiljalleen suussani. Tunsin ikenieni olevan, kuin tulessa, voimani eivät riittäneet edes tähän.
”Me emme ole veren orjia! Me emme palvele sitä! Veri palvelee meitä, koska niin haluamme, se on kirouksemme tästä elämästä, se ei ole elämämme!”, kirkaisin ja tempauduin irti näkymättömien kourien otteesta.
Törmäys oli yllättävän kova rojahtaessani koko painollani hurmetahraista alttarinpintaa vasten, jonka kimmeltävän syvennyksen kimmeltävää pohjaa peittävän verimäärän keskellä lepäsi yksinäinen olento, sydämeni.
”Luovuta jo, Valerie. Vaikka saisitkin pitää sydämesi, olisit silti aivan liian väsynyt ja elämätön paetaksesi.”, ääni nauroi sadistisesti, voitonvarmasti. Nyt minun oli pakko hymyillä. Tunsin, kuinka kiiltävänmustat huuleni vääntyivät itsevarmaan, ovelaan hymyyn, kuin viekoittelevasti.
”Tiedätkö mitä? Oletpa sinä sitten vanginnutkin minut pelottavaan paikkaan.”, naurahdin ja annoin mustien hiuksien laskeutua silmieni sivuille rajaten kasvoni ovaalinmuotoisiksi. ”Ja täällähän et sitten ilmeisesti näe lainkaan verta!”
Välittömästi tunsin valtavan kauhunhuudon päässäni ja korvani täyttyivät hätääntyneistä aneluista. Vihantäytteisin ottein tartuin sydämeen, jonka yhä sykkivä olemus roikkui ilmassa edessäni tutisten kauhusta kankeana, liikkumattomana. Hitaasti tilanteen käännekohdasta nautiskellen vein sydämen kasvojeni eteen ja nuuhkaisin sitä haluavasti, kuin petoeläin ansaan ajettua saalistaan. Tunsin sydämen sykkivän entistä nopeammin, pelokkaammin kämmenissäni ja nuolaisin sen hurmeista pintaa kielelläni koko sen pituudelta.
”Vahinko, että sitten rakastankin tätä paikkaa!”, kirkaisin osittain juurisaadun veren tuomasta hurmiosta ja osittain yhä kalvavasta kivusta, jonka väsyttävän vaikutuksen saatoin yhäkin tuntea. ”Vahinko, että saankin elinvoimani tästä nautinnollisesta nesteestä.”
Väsymyksestä ja kivusta hoippuen astelin ajatukset sumenemisen partaalla alttarille ja otin tukea sen kosteasta kulmasta. Pääni heittelehti ja tiesin räpytteleväni silmiäni huulieni vapistessa. Yritin saada tärisevän käteni silmieni peitoksi kootakseni vapaina vellovat ajatukseni, mutta toisen käteni ote lipesikin tueltansa ja rojahdin voimalla eteenpäin pyyhkäisten kaiken alttarilla olevan mukanani.
Purin hampaani yhteen ja kurkotin eteenpäin. Minua väsytti niin kamalasti, tuntui, kuin olisin ollut auringonnousun aikaan hautaholvissani hereillä. Se oli aivan lähellä, mutta siltikin niin kaukana, että sain edes jonkinlaisen kosketuksen siihen sormenpäilläni. Viimeisillä voimillani riuhtaisin itseni eteenpäin ja ähkäisin kivusta vartaloni rojahtaessa taas maahan päästäen inhottavan loiskahduksen. Sydämeni kuului minulle, mutta silti kuulin yhä mielessäni hiljaisena soivat sanat, joiden anovanpatistava sävy antoi oikeutta niiden tuomalle sanomalle.
********
Pään nostaminen tuntui vaikealta, kaikki muu tuntui mahdottomalta. Mutta en tarvinnutkaan muuta, kuin vain saada silmäni auki huomatakseni ihoni sydämeni kohdalla yhtä sileäksi ja vaaleaksi, kuin ennenkin, moni muu asia oli toisin. En edes katsonut häntä, mietin vain miksi juuri minut hän oli sinne lähettänyt. Tunsin hänen pehmeät kätensä niskassani hänen sormiensa kiertäessä sortuviani itsensä ympärille hellästi, aivan kuin silloin kauan sitten. Kuitenkin minun piti saada tämä sanottua, vaikka en häneen enää luottanutkaan samalla tavalla, tuntui kuin häntä ei olisi ollutkaan, tai jos joskus olikin, sekin valui maahan sydänvereni mukana.
”Me tapamme jokaisen kuolevaisen mailtamme.”
Nyt haluaisin kuulla rehellisiä kommentteja, koska miun mielestä tämä saattoi onnistua jopa ihan hyvin. No teistä saattaa tuntua hieman sekavalta, mutta mie tykkään kirjottaa tämmöstä juttua.
Homma meni vain sekavammaksi ilman niitä kursiiveja, joka lisäsi tunnelmaa aivan yli rajojen. Tai, tee tarinalle mitä tahansa, rakastan sitä.
. onnittelut siis loistavasta stoorista