Teurastaja
Lähetetty: To 15.07.2004 13:05
Muistan vieläkin, kuinka tapasin hänet. Oli yö. Tai, ehkäpä se oli päivä, silloin en tiennyt, olin niin pökerryksissä. Vasta vähän ennen kohtaamistamme Isoisä oli ottanut minuun yhteyttä ensimmäisen kerran. Olin vaeltanut ensimmäisen kerran Kaooksen erämailla koko elämässäni, ja se tuntui yhtä pitkältä ajalta kuin koko elinikä etelässä. Kylmyys puri minuun, ja hauraana ja kokemattomana näin sen, kuinka punaiset hirviöt ahdistelivat haavoittunutta, ylpeää miestä. Hänen haarniskansa tihkui verta, ja oli punainen kauttaaltaan. Isoisäni käski auttamaan miestä, joka pisti vastaan tarmokkaasti demoneja vastaan, oman Jumalansa sikiöitä. Kun hän kertoi nimensä, tiesin Isoisän tarkoittaneen juuri häntä, juuri minulle, juuri minun kumppanikseni.
Teurastaja
Pilvet lipuivat äänettömästi kuiden ohi, syvää sinistä taivasta vasten. Molemmat kuut hohkasivat valoa ohkaisen pilviharson läpi maahan, lumeen, joka säihkyi kuin kristallimeri auringossa. Kylminä ja valkoisina tähtinä ne korvasivat tähdet, jotka odottivat pilvien takana. Metsän puut olivat kuolleet ja lahonneet jo aikaa sitten, mutta niiden oksat olivat paksut ja vankat, korvaten lehtien suoman suojan. Niiden varjot peittivät metsän siimeksen, päästämättä valoa läpi ollenkaan. Pimeys valtasi kaiken pienen aukion ympärillä.
Kuun hento valo laskeutui lempeästi jykevän haarniskan päälle. Olkasuojat saivat väriä päällensä, ja tumma, synkkä vihreä muuttui haaleaksi valkoiseksi metallin pinnalla. Pitkä, raskas turkisviitta lepäsi pitkän miehen harteilla. Se laskeutui hänen selkäänsä pitkin maahan, pitäen suurimman kylmyyden poissa, vaikka yö olikin vain lempeän viileä. Mies ei olisi kuitenkaan välittänyt kylmyydestä. Hän istui polvillaan syvässä lumessa, pää alas painettuna, pitkät etuhiukset roikkuen kohti maata, kädet ristitty yhteen hänen rintansa päälle. Miehen silmät olivat suljetut, ja rauhallinen olemus paistoi hänestä kauas, kun vain näki hänet. Hänen vierellään, syvälle lumeen painautuneena, makasi pitkä, jykevävartinen hilpari, terä kimallellen kuiden valossa. Pienehkö kivi täsmälleen pyöreän aukion keskellä oli myös paksun lumipeitteen peittämä, ja se otti vastaan miehen äänettömät rukoukset.
Lumi narskui sen painautuessa tiiviiksi raskaiden askelien alla. Valtaisa koura siirsi kuolevaa oksaa sivuun, mutta rasahtamatta poikki oksa taipui siististi pois tieltä, palaten käden siirtyessä takaisin paikoilleen. Metsä oli sysipimeä, vain muutamissa kohdissa kuiden valo pääsi luomaan hämärää pimeään metsään. Demoni seurasi van vaistoaan, silmillään kun hän ei nähnyt. Demonit eivät välttämättä tarvinneet hajuastiaan, kuuloaan tai makuaan muiden paikallistamiseen. Hauep vain tunsi sen. Hän kääntyi taas hieman vasemmalle huomatessaan kulkeneen hieman liikaa oikealle, ja jatkoi taas kulkuaan.
Demoni pysähtyi täysin pyöreän aukean laidalle. Hän antoi pehmeän tuoksun leijailla sieraimiinsa, talven ja lumen viileän, raikkaan tuoksun. Lempeä hymyn kaarre kohosi demonin irvokkaille kasvoille, mutta se hymy ei vääristynyt, kuin Kauhujen vääntelehtivä muoto. Se oli oikeasti lempeä, lämmin hymy. Hauep aisti vanhan, parhaan, ehkä ainoankin ystävänsä lähellä. Heidän Isoisänsä läheisyys tuntui myös lähellä aukiota, ja Hauep pystyi kuvittelemaan mielessään pienehkön kivenmurikan, jonka päällä, nyt lumipeitteen alla, lepäsivät kolme pientä reikää kolmiossa. Demoni lepäsi hetken rauhallisuudessa, ennen kuin astui askeleen lähemmäs kohti ystäväänsä.
Soturi laski kätensä sivuilleen, ja ottaen tukea polvestaan nousi jaloilleen syvään lumeen. Hän piti yhä silmänsä kiinni, ja pään alas painettuna. Hän oli näky, jota ei olisi uskonut näkevänsä rauhallisessa tunnelmassa, kylpemässä kuiden kelmeässä valossa. Syvänvihreä kokovartalohaarniska oli taidokasta tekoa, antoi käyttäjän liikkua vapaasti, suojasi iskuilta ja oli kevyt käyttää. Nyt sen tumma väri muuttui lähes häikäisevän kirkkaaksi kuiden valon levätessä sen pinnalla. Mies hengitti raskaasti. Hauep Tartuttajan raskas jalka painui hänen vierellään upottavaan, pehmeään lumeen, ja demoni laski kevyesti valtavan kätensä miehen olkapanssarille. Haarniskan soljet kilahtivat yössä demonin käden painon alla.
-“Archaon on kohta etelässä”, soturi sanoi hiljaa, lähes kuiskasi. Hänen äänestään kuulsi nuoruus ja voima, siitä ei voinut päätellä miehen taistelleen koko elämänsä elääkseen. Hauep nyökkäsi, ja vastasi lauseeseen.
-“Mutta on joitain, jotka luulevat olevansa jotain muuta kuin ovat, ja pyrkivät väärin keinoin päästä Jumaltensa suosioon. Heidän vääristynyt uskonsa tulee olemaan mestariemme suunnitelmien tiellä, ja me olemme olemassa niittääksemme tuon uskon heistä”, demonin ääni värisi koleassa ilmassa, ja vaikka kylmyys olikin leutoa, hänen hengityksensä höyrystyi hieman. Soturi kääntyi katsomaan vanhaa ystäväänsä. Hänen syvänruskeat silmänsä kimaltelivat kuiden haaleassa valossa kuin valkoiset jalokivet.
-“Jumalten viikate tulee olemaan nopea ja voimakas.”
-“Niin, Argnol, ystäväni. Oletko valmis?” Argnol Teurastaja nyökkäsi varovasti, ja kumartui noukkimaan hilparinsa lumesta. Hänen raskas hansikkaansa jätti jälkensä lumeen, hilparin pitkän varren viereen, kohtaan, josta hän tarttui aseeseensa. Kahden kuun valaiseman hahmon jalanjäljet painautuivat lumeen, terävinä ja syvinä. Niin jäivät nekin jäljet historiaan, vaikkei kukaan niitä huomaisikaan. Aivan kuten Lopunaikojen Herran eteneminen voimistuisi, ja hänen vastustajansa katoaisivat yksi kerrallaan, vaikkei sitä kukaan muu huomaisikaan.
Luminen kenttä kylpi laskevien kuiden valossa, ja näytti kuin hohtava helmiäismeri olisi avautunut mustan taivaankannen alla, Argnol Teurastajan edessä. Hänen ratsunsa liikahti rauhallisesti, vaihtoi jalkaa. Hevosen liikahtaessa kuiden valo välähti Argnolin kädessä roikkuvan aseen terästä. Se kimalsi ja säkenöi tuskin huomattavan puolisekuntisen ajan, ja loisti kuin yksi tähti miljardien, maassa makaavien joukossa. Hiljaisuus valtasi kentän, ja se sai pehmeän pimeyden ja hellän tuulahduksen tuntumaan unettavalta, rauhalliselta. Äänikään ei särkenyt hentoa äänettömyyttä, sillä tuulen viuhunaa puiden lehdettömissä oksissa ei voinut sanoa ääneksi. Hento tuulen puuska tarttui Argnolin hiuksiin, ja ne leikkivät hänen kasvoillaan, joiden rauhallinen, mutta kova ilme heijastui kuiden valossa. Hän odotti. Soturin valtava hahmo korostui lumen peittämän kummun laella. Viimein hänen silmänsä terästyivät, ja hänen katseensa kääntyi aukean vastakkaiselle puolelle. Alaston metsä parveili liikettä. Hiljaisuus säilyi, pehmeä tunnelma repeytyi riekaleiksi. Pohjoisen barbaarien sotahuudot kaikuivat hennosti, hiljaisina soturin korviin kaukaisuudesta. Soturi istui hevosensa selässä, valtavana, mahtavana hahmona, täysin liikkumatta. Hänen viittansa liehui leikkisästi viileässä tuulessa, ja vain hänen silmänsä kimalsivat kuin timantit barbaarien katseisiin. Miehen vasen käsi nousi hitaasti, mutta varmasti, korkealle, hänen päänsä yli. Nopea, rento heilautus alas sai yön täyttymään hiljaisista äänistä. Pehmyt lumi narskui raskaiden saappaiden alla, ja haarniskojen soljet kilisivät yössä. Kuut valaisivat hitaasti puiden varjoista erkanevan joukon. Kymmenet soturit, tummissa, vihreissä haarniskoissa, paksut viitat harteillaan. Ääneti nämä sotilaat etenivät kummun harjalle, Argnol Teurastajan molemmille puolille. Hänen omat ritarinsa ratsastivat ääntä päästämättä hänen rinnalleen. Barbaarilauma hiljensi epäröiden vauhtia mäen juurella mahtavan soturin aloittaessa puheensa.
-“Te, soturit, jotka kuljette pimeydessä!” Argnolin ääni kaikui yössä, se liihotti tuulen virtausten mukana, ja voimistui mitä kauemmas se kantoi. Hänen huutonsa oli voimakas, ja kuka sen kuuli, ei voinut olla hiljentämättä kuulemaan. Vastakkaisten puiden siimeksestä astui hahmo, kokonaan jykevässä haarniskassa, mahtava kypärä kasvoillaan.
-“Te, joiden sielu vaeltaa päättymättömillä erämailla! Te olette sen tien itse valinneet! Neljä Suurinta ovat sen nähneet, ja me näemme sen nyt: jokaisen saastuneen sielun puhdistuksen. Te olette kääntäneet selkänne totuudelle, ja nyt te näette, kuinka pelastamme jok’ikisen vaivautuneen sydämen tästä pimeydestä. Katsokaa, tuntekaa vapautuksenne!” Näin sanoin Argnol nosti aseensa, ja kannusti ratsunsa laukkaan alas, kohti alhaalla vellovaa massaa. Jokin lensi kuiden ohi.
Marduc Valloittaja karjui seuraajilleen heidän omalla kielellään, kun nämä juoksivat kohti edessä kohoavaa kukkulaa, hänen ohitseen. Hänen raskaan haarniskansa soljet kilahtelivat kolkosti muuta haarniskaa vasten, johon hän oli sonnustautunut. Miehen hengitys höyrysi sen päästessä ilmaan raskastekoisen kypärän silmikosta. Raskaat saappaat painautuivat syvälle narskuvaan lumeen, kun Khornen valittu taistelija aloitti taipaleensa alaistensa, villien barbaarien, jäljessä valtavaan miekkaansa tarraten. Miehen miljoonissa väreissä hohtava viitta liehui tuulen tarttuessa siihen kiinni. Hänen päänsä täyttivät ensin vain hänen omien saappaidensa painon alla narskuvan lumen ääni, ja hänen soturiensa sotahuudot. Pian nämä huudot vaihtuivat karjaisuiksi, jotka kertoivat ensin kaadetusta vihollisesta, mutta kun karjaisut alkoivat vaimentua korahduksiksi, Marducin askeleet saivat pituutta ja nopeutta. Hän näki miehen, muita pidemmän ja valtavamman soturin silmiensä edessä.
Yöt hän oli juonut uhriensa verta, murskannut kalloja Jumalansa nimeen. Marduc Valloittaja, verenjanoaja, teurastaja. Viimeinen lisänimi oli yleinen Veren Lordin seuraajien keskuudessa, mutta se oli saanut tietyn maineen. Tai, ei. Yksi mies oli saanut tietyn maineen, sen maineen jonka jokainen Khornen esitaistelija tiesi. Jokaisen miehen unissa se mies oli ratsastanut tai kulkenut, jokaisella kerralla heidän, hänen, Jumalansa oli muistuttanut alaisiaan, antanut heille tehtävän. Mies joka oli pettänyt Jumalansa, ja nyt se mies seisoi Marducin edessä. Hänen miekkansa ulottuvilla. Marduc Valloittajan kypärän sisällä hänen huulensa vääntyivät pilkalliseen virnistykseen. Khorne palkitsisi hänet hyvin tänä yönä....
Kaaoksen ritarit iskeytyivät kuin viikate heinäpeltoon pohjoisen barbaarien mereen. Heidän hevosensa polkivat vastustajansa kavioihinsa ja jokaisen ritarin ase heilahti edellisen iskun perään, jokaisen iskun teurastaessa helposti yhden vihollisen. Kuut antoivat valonsa leijua maahan, ja se valo tarttui pieniin pisaroihin, jotka pisaroivat ilmaan, jääden hetkeksi kuin leijumaan tyhjyyteen, ennen kuin aloittivat vajoamisensa askelten täyttämään, epätasaiseen, tummaan lumipeitteeseen. Varoittamatta karjaisu vavisutti teurastuksen kenttää; se kutsui Argnolia nimeltä. Syvä, innokas karjaisu. Argnol vetäisi hilparinsa barbaarin olkapäästä ja vilkaistuaan eteenpäin, antoi miehilleen merkin jatkaa. Hän itse kannusti ratsunsa eteenpäin, barbaarien muodostamalle aukealle, jonka laidalla seisoi Marduc Valloittaja. Barbaarien viimeinen aalto lipui tyhjän kentän ohi, liikkuen taisteluun, mutta antaen kahdelle taistelijalle tilan. Argnol laskeutui ratsunsa selästä, ja jysähti pehmeään lumeen, raskaan haarniskan vajotessa kolmasosametrin lumivaipan sisään. Ilmeettömänä hän otti muutaman askelen kohti vastustajaansa, antaen aseensa roikkua sivullaan.
-“Marduc Valloittaja, Khornen valittu”, Argnol sanoi voimakkaalla, mitäänsanomattomalla äänellä.
-“Argnol Teurastaja, Veren Herran kauan etsimä luopio. Olet tullut takaisin”, Marducin ääni vavahteli innosta., ja hänen sormensa rummuttivat tasaiseen tahtiin hänen valppaan miekkansa kahvaa.
-“Olen tullut takaisin hänen luokseen vain ruumiissani, ja monta kertaa ennen tätä. Voit luottaa siihen, että saastainen sielusi ei kiinnosta minua Jumalasi nimen vertaa.”
-“Hah! Minun Jumalani on minulle tärkeä, hänen nimensä on minulle sana, joka karkottaa pimeyden valosta. Tiedät sen itsekin, olet hänen, kuulut hänelle vaikket sitä tahtoisikaan.”
-“Ei, minä tiedän kenelle kuulun. Ymmärsin sen viimein sinä yönä jona lähdin. Sinun Jumalasi tietää sen myös; en kuulu kenellekään. Kuulun itselleni.”
-“Valetta! Totuus on tässä aseessa. Tässä miekassa, jota pidän. Siinä on totuus, kun se leikkaa raajasi irti ruumiistasi ja vuodatan veresi Khornen valtaistuimelle. Valmistaudu ikuiseen kärsimykseen, sinä joka petit hänet! Khorne palkitsee minut paremmin kuin hyvin tänä yönä.”
-“Etkö vielä ole huomannut sitä?” Argnolin ääni oli pysynyt samana koko keskustelun ajan. Se oli tunteeton, vailla sääliä, ihmetystä tai mitään tunnetta. Nyt Marduc sävähti ja hänen sormensa puristuivat tiukasti miekan kahvan ympäri.
-“Khorne on hylännyt sinut. Silloin kun jätit Archaonin, luulit voivasi tulla suuremmaksi kuin hän, hän jätti sinut. Sinä, olet pettänyt hänet. Mutta nyt sielusi on palautettu ruumiiseesi, ja se otetaan vastaan vasta, kun ruumiisi on puhdistettu vääristä aatteista. Khorne palkitsee sinut kyllä, paremmin kuin toivoisit.”
-“Ei! Minä olen suurempi kuin Archaon, olen sitä miksi hän ei voisi koskaan yltää!”
-“Totta. Hän ei koskaan alentunut, eikä alennu, tuolle tasolle. Noin pieni ja mitätön kirppu kaikkeudessa, jonka Jumalat ovat luoneet, ei olisi edes vaivamme arvoinen. Sielusi puhdistetaan. Jumalten viikate on nopea ja voimakas.”
-“Tule, rakki! Kohtaa minut taistelussa!” Marduc karjaisi ja kohotti miekkansa valmistautuen hyökkäykseen. Pieni hymyn kaarre nousi Argnolin levollisille kasvoille, ja hän käänsi katseensa Khornen soturin taakse. Valtava hahmo nousi täyteen mittaansa, ja nahkaiset siivet levittäytyivät raukeasti sivuille. Ruumis oli täysin musta, tumma varjo kuiden valoa vasten; vain silmät hohkasivat ohkaisen liinan alta punaista valoa. Ne tuikkivat kuin tähdet sysipimeää taustaa vasten. Marduc vetäisi syvään henkeä, mutta karjaisu ei koskaan päässyt tämän huulilta koleaan ilmaan. Taistelijoista tyhjentynyt kenttä lepäsi sotketussa, hienossa lumessa, hyytyvässä veressä ja barbaarien kuolleissa ruumiissa. Pilviharso lipui laiskasti kuiden eteen ja varjo peitti armeliaasti kentän; jonka jokainen lumihiutale kimmelsi kilpaa tähtien kanssa kuiden hennossa valossa.
Khorne metsästää häntä ikuisesti, sillä hän jätti Veren Jumalan lämpimät käsivarret silloin. Jokainen Khornen sotaherra tuntee sisällään jylläävän vihan häntä kohtaan. Mutta hän on nyt täällä, hän on Isoisän suojeluksessa. Se, mitä hän sanoi oli totta. Me palvelemme Jumalaamme, mutta me emme koskaan, ikinä tule olemaan muiden kuin itsemme. Isoisä tietää tämän. Argnol Teurastaja opetti minulle sen tien, ja sitä olen kulkenut hänen kanssaan siitä asti.
* * *
Jostain syystä tämä ei toimi... En ymmärrä. Jotain tästä puuttuu, ehdottomasti. Pitää nyt vähän katsoa mitä seuraavista tulee...
Teurastaja
Pilvet lipuivat äänettömästi kuiden ohi, syvää sinistä taivasta vasten. Molemmat kuut hohkasivat valoa ohkaisen pilviharson läpi maahan, lumeen, joka säihkyi kuin kristallimeri auringossa. Kylminä ja valkoisina tähtinä ne korvasivat tähdet, jotka odottivat pilvien takana. Metsän puut olivat kuolleet ja lahonneet jo aikaa sitten, mutta niiden oksat olivat paksut ja vankat, korvaten lehtien suoman suojan. Niiden varjot peittivät metsän siimeksen, päästämättä valoa läpi ollenkaan. Pimeys valtasi kaiken pienen aukion ympärillä.
Kuun hento valo laskeutui lempeästi jykevän haarniskan päälle. Olkasuojat saivat väriä päällensä, ja tumma, synkkä vihreä muuttui haaleaksi valkoiseksi metallin pinnalla. Pitkä, raskas turkisviitta lepäsi pitkän miehen harteilla. Se laskeutui hänen selkäänsä pitkin maahan, pitäen suurimman kylmyyden poissa, vaikka yö olikin vain lempeän viileä. Mies ei olisi kuitenkaan välittänyt kylmyydestä. Hän istui polvillaan syvässä lumessa, pää alas painettuna, pitkät etuhiukset roikkuen kohti maata, kädet ristitty yhteen hänen rintansa päälle. Miehen silmät olivat suljetut, ja rauhallinen olemus paistoi hänestä kauas, kun vain näki hänet. Hänen vierellään, syvälle lumeen painautuneena, makasi pitkä, jykevävartinen hilpari, terä kimallellen kuiden valossa. Pienehkö kivi täsmälleen pyöreän aukion keskellä oli myös paksun lumipeitteen peittämä, ja se otti vastaan miehen äänettömät rukoukset.
Lumi narskui sen painautuessa tiiviiksi raskaiden askelien alla. Valtaisa koura siirsi kuolevaa oksaa sivuun, mutta rasahtamatta poikki oksa taipui siististi pois tieltä, palaten käden siirtyessä takaisin paikoilleen. Metsä oli sysipimeä, vain muutamissa kohdissa kuiden valo pääsi luomaan hämärää pimeään metsään. Demoni seurasi van vaistoaan, silmillään kun hän ei nähnyt. Demonit eivät välttämättä tarvinneet hajuastiaan, kuuloaan tai makuaan muiden paikallistamiseen. Hauep vain tunsi sen. Hän kääntyi taas hieman vasemmalle huomatessaan kulkeneen hieman liikaa oikealle, ja jatkoi taas kulkuaan.
Demoni pysähtyi täysin pyöreän aukean laidalle. Hän antoi pehmeän tuoksun leijailla sieraimiinsa, talven ja lumen viileän, raikkaan tuoksun. Lempeä hymyn kaarre kohosi demonin irvokkaille kasvoille, mutta se hymy ei vääristynyt, kuin Kauhujen vääntelehtivä muoto. Se oli oikeasti lempeä, lämmin hymy. Hauep aisti vanhan, parhaan, ehkä ainoankin ystävänsä lähellä. Heidän Isoisänsä läheisyys tuntui myös lähellä aukiota, ja Hauep pystyi kuvittelemaan mielessään pienehkön kivenmurikan, jonka päällä, nyt lumipeitteen alla, lepäsivät kolme pientä reikää kolmiossa. Demoni lepäsi hetken rauhallisuudessa, ennen kuin astui askeleen lähemmäs kohti ystäväänsä.
Soturi laski kätensä sivuilleen, ja ottaen tukea polvestaan nousi jaloilleen syvään lumeen. Hän piti yhä silmänsä kiinni, ja pään alas painettuna. Hän oli näky, jota ei olisi uskonut näkevänsä rauhallisessa tunnelmassa, kylpemässä kuiden kelmeässä valossa. Syvänvihreä kokovartalohaarniska oli taidokasta tekoa, antoi käyttäjän liikkua vapaasti, suojasi iskuilta ja oli kevyt käyttää. Nyt sen tumma väri muuttui lähes häikäisevän kirkkaaksi kuiden valon levätessä sen pinnalla. Mies hengitti raskaasti. Hauep Tartuttajan raskas jalka painui hänen vierellään upottavaan, pehmeään lumeen, ja demoni laski kevyesti valtavan kätensä miehen olkapanssarille. Haarniskan soljet kilahtivat yössä demonin käden painon alla.
-“Archaon on kohta etelässä”, soturi sanoi hiljaa, lähes kuiskasi. Hänen äänestään kuulsi nuoruus ja voima, siitä ei voinut päätellä miehen taistelleen koko elämänsä elääkseen. Hauep nyökkäsi, ja vastasi lauseeseen.
-“Mutta on joitain, jotka luulevat olevansa jotain muuta kuin ovat, ja pyrkivät väärin keinoin päästä Jumaltensa suosioon. Heidän vääristynyt uskonsa tulee olemaan mestariemme suunnitelmien tiellä, ja me olemme olemassa niittääksemme tuon uskon heistä”, demonin ääni värisi koleassa ilmassa, ja vaikka kylmyys olikin leutoa, hänen hengityksensä höyrystyi hieman. Soturi kääntyi katsomaan vanhaa ystäväänsä. Hänen syvänruskeat silmänsä kimaltelivat kuiden haaleassa valossa kuin valkoiset jalokivet.
-“Jumalten viikate tulee olemaan nopea ja voimakas.”
-“Niin, Argnol, ystäväni. Oletko valmis?” Argnol Teurastaja nyökkäsi varovasti, ja kumartui noukkimaan hilparinsa lumesta. Hänen raskas hansikkaansa jätti jälkensä lumeen, hilparin pitkän varren viereen, kohtaan, josta hän tarttui aseeseensa. Kahden kuun valaiseman hahmon jalanjäljet painautuivat lumeen, terävinä ja syvinä. Niin jäivät nekin jäljet historiaan, vaikkei kukaan niitä huomaisikaan. Aivan kuten Lopunaikojen Herran eteneminen voimistuisi, ja hänen vastustajansa katoaisivat yksi kerrallaan, vaikkei sitä kukaan muu huomaisikaan.
Luminen kenttä kylpi laskevien kuiden valossa, ja näytti kuin hohtava helmiäismeri olisi avautunut mustan taivaankannen alla, Argnol Teurastajan edessä. Hänen ratsunsa liikahti rauhallisesti, vaihtoi jalkaa. Hevosen liikahtaessa kuiden valo välähti Argnolin kädessä roikkuvan aseen terästä. Se kimalsi ja säkenöi tuskin huomattavan puolisekuntisen ajan, ja loisti kuin yksi tähti miljardien, maassa makaavien joukossa. Hiljaisuus valtasi kentän, ja se sai pehmeän pimeyden ja hellän tuulahduksen tuntumaan unettavalta, rauhalliselta. Äänikään ei särkenyt hentoa äänettömyyttä, sillä tuulen viuhunaa puiden lehdettömissä oksissa ei voinut sanoa ääneksi. Hento tuulen puuska tarttui Argnolin hiuksiin, ja ne leikkivät hänen kasvoillaan, joiden rauhallinen, mutta kova ilme heijastui kuiden valossa. Hän odotti. Soturin valtava hahmo korostui lumen peittämän kummun laella. Viimein hänen silmänsä terästyivät, ja hänen katseensa kääntyi aukean vastakkaiselle puolelle. Alaston metsä parveili liikettä. Hiljaisuus säilyi, pehmeä tunnelma repeytyi riekaleiksi. Pohjoisen barbaarien sotahuudot kaikuivat hennosti, hiljaisina soturin korviin kaukaisuudesta. Soturi istui hevosensa selässä, valtavana, mahtavana hahmona, täysin liikkumatta. Hänen viittansa liehui leikkisästi viileässä tuulessa, ja vain hänen silmänsä kimalsivat kuin timantit barbaarien katseisiin. Miehen vasen käsi nousi hitaasti, mutta varmasti, korkealle, hänen päänsä yli. Nopea, rento heilautus alas sai yön täyttymään hiljaisista äänistä. Pehmyt lumi narskui raskaiden saappaiden alla, ja haarniskojen soljet kilisivät yössä. Kuut valaisivat hitaasti puiden varjoista erkanevan joukon. Kymmenet soturit, tummissa, vihreissä haarniskoissa, paksut viitat harteillaan. Ääneti nämä sotilaat etenivät kummun harjalle, Argnol Teurastajan molemmille puolille. Hänen omat ritarinsa ratsastivat ääntä päästämättä hänen rinnalleen. Barbaarilauma hiljensi epäröiden vauhtia mäen juurella mahtavan soturin aloittaessa puheensa.
-“Te, soturit, jotka kuljette pimeydessä!” Argnolin ääni kaikui yössä, se liihotti tuulen virtausten mukana, ja voimistui mitä kauemmas se kantoi. Hänen huutonsa oli voimakas, ja kuka sen kuuli, ei voinut olla hiljentämättä kuulemaan. Vastakkaisten puiden siimeksestä astui hahmo, kokonaan jykevässä haarniskassa, mahtava kypärä kasvoillaan.
-“Te, joiden sielu vaeltaa päättymättömillä erämailla! Te olette sen tien itse valinneet! Neljä Suurinta ovat sen nähneet, ja me näemme sen nyt: jokaisen saastuneen sielun puhdistuksen. Te olette kääntäneet selkänne totuudelle, ja nyt te näette, kuinka pelastamme jok’ikisen vaivautuneen sydämen tästä pimeydestä. Katsokaa, tuntekaa vapautuksenne!” Näin sanoin Argnol nosti aseensa, ja kannusti ratsunsa laukkaan alas, kohti alhaalla vellovaa massaa. Jokin lensi kuiden ohi.
Marduc Valloittaja karjui seuraajilleen heidän omalla kielellään, kun nämä juoksivat kohti edessä kohoavaa kukkulaa, hänen ohitseen. Hänen raskaan haarniskansa soljet kilahtelivat kolkosti muuta haarniskaa vasten, johon hän oli sonnustautunut. Miehen hengitys höyrysi sen päästessä ilmaan raskastekoisen kypärän silmikosta. Raskaat saappaat painautuivat syvälle narskuvaan lumeen, kun Khornen valittu taistelija aloitti taipaleensa alaistensa, villien barbaarien, jäljessä valtavaan miekkaansa tarraten. Miehen miljoonissa väreissä hohtava viitta liehui tuulen tarttuessa siihen kiinni. Hänen päänsä täyttivät ensin vain hänen omien saappaidensa painon alla narskuvan lumen ääni, ja hänen soturiensa sotahuudot. Pian nämä huudot vaihtuivat karjaisuiksi, jotka kertoivat ensin kaadetusta vihollisesta, mutta kun karjaisut alkoivat vaimentua korahduksiksi, Marducin askeleet saivat pituutta ja nopeutta. Hän näki miehen, muita pidemmän ja valtavamman soturin silmiensä edessä.
Yöt hän oli juonut uhriensa verta, murskannut kalloja Jumalansa nimeen. Marduc Valloittaja, verenjanoaja, teurastaja. Viimeinen lisänimi oli yleinen Veren Lordin seuraajien keskuudessa, mutta se oli saanut tietyn maineen. Tai, ei. Yksi mies oli saanut tietyn maineen, sen maineen jonka jokainen Khornen esitaistelija tiesi. Jokaisen miehen unissa se mies oli ratsastanut tai kulkenut, jokaisella kerralla heidän, hänen, Jumalansa oli muistuttanut alaisiaan, antanut heille tehtävän. Mies joka oli pettänyt Jumalansa, ja nyt se mies seisoi Marducin edessä. Hänen miekkansa ulottuvilla. Marduc Valloittajan kypärän sisällä hänen huulensa vääntyivät pilkalliseen virnistykseen. Khorne palkitsisi hänet hyvin tänä yönä....
Kaaoksen ritarit iskeytyivät kuin viikate heinäpeltoon pohjoisen barbaarien mereen. Heidän hevosensa polkivat vastustajansa kavioihinsa ja jokaisen ritarin ase heilahti edellisen iskun perään, jokaisen iskun teurastaessa helposti yhden vihollisen. Kuut antoivat valonsa leijua maahan, ja se valo tarttui pieniin pisaroihin, jotka pisaroivat ilmaan, jääden hetkeksi kuin leijumaan tyhjyyteen, ennen kuin aloittivat vajoamisensa askelten täyttämään, epätasaiseen, tummaan lumipeitteeseen. Varoittamatta karjaisu vavisutti teurastuksen kenttää; se kutsui Argnolia nimeltä. Syvä, innokas karjaisu. Argnol vetäisi hilparinsa barbaarin olkapäästä ja vilkaistuaan eteenpäin, antoi miehilleen merkin jatkaa. Hän itse kannusti ratsunsa eteenpäin, barbaarien muodostamalle aukealle, jonka laidalla seisoi Marduc Valloittaja. Barbaarien viimeinen aalto lipui tyhjän kentän ohi, liikkuen taisteluun, mutta antaen kahdelle taistelijalle tilan. Argnol laskeutui ratsunsa selästä, ja jysähti pehmeään lumeen, raskaan haarniskan vajotessa kolmasosametrin lumivaipan sisään. Ilmeettömänä hän otti muutaman askelen kohti vastustajaansa, antaen aseensa roikkua sivullaan.
-“Marduc Valloittaja, Khornen valittu”, Argnol sanoi voimakkaalla, mitäänsanomattomalla äänellä.
-“Argnol Teurastaja, Veren Herran kauan etsimä luopio. Olet tullut takaisin”, Marducin ääni vavahteli innosta., ja hänen sormensa rummuttivat tasaiseen tahtiin hänen valppaan miekkansa kahvaa.
-“Olen tullut takaisin hänen luokseen vain ruumiissani, ja monta kertaa ennen tätä. Voit luottaa siihen, että saastainen sielusi ei kiinnosta minua Jumalasi nimen vertaa.”
-“Hah! Minun Jumalani on minulle tärkeä, hänen nimensä on minulle sana, joka karkottaa pimeyden valosta. Tiedät sen itsekin, olet hänen, kuulut hänelle vaikket sitä tahtoisikaan.”
-“Ei, minä tiedän kenelle kuulun. Ymmärsin sen viimein sinä yönä jona lähdin. Sinun Jumalasi tietää sen myös; en kuulu kenellekään. Kuulun itselleni.”
-“Valetta! Totuus on tässä aseessa. Tässä miekassa, jota pidän. Siinä on totuus, kun se leikkaa raajasi irti ruumiistasi ja vuodatan veresi Khornen valtaistuimelle. Valmistaudu ikuiseen kärsimykseen, sinä joka petit hänet! Khorne palkitsee minut paremmin kuin hyvin tänä yönä.”
-“Etkö vielä ole huomannut sitä?” Argnolin ääni oli pysynyt samana koko keskustelun ajan. Se oli tunteeton, vailla sääliä, ihmetystä tai mitään tunnetta. Nyt Marduc sävähti ja hänen sormensa puristuivat tiukasti miekan kahvan ympäri.
-“Khorne on hylännyt sinut. Silloin kun jätit Archaonin, luulit voivasi tulla suuremmaksi kuin hän, hän jätti sinut. Sinä, olet pettänyt hänet. Mutta nyt sielusi on palautettu ruumiiseesi, ja se otetaan vastaan vasta, kun ruumiisi on puhdistettu vääristä aatteista. Khorne palkitsee sinut kyllä, paremmin kuin toivoisit.”
-“Ei! Minä olen suurempi kuin Archaon, olen sitä miksi hän ei voisi koskaan yltää!”
-“Totta. Hän ei koskaan alentunut, eikä alennu, tuolle tasolle. Noin pieni ja mitätön kirppu kaikkeudessa, jonka Jumalat ovat luoneet, ei olisi edes vaivamme arvoinen. Sielusi puhdistetaan. Jumalten viikate on nopea ja voimakas.”
-“Tule, rakki! Kohtaa minut taistelussa!” Marduc karjaisi ja kohotti miekkansa valmistautuen hyökkäykseen. Pieni hymyn kaarre nousi Argnolin levollisille kasvoille, ja hän käänsi katseensa Khornen soturin taakse. Valtava hahmo nousi täyteen mittaansa, ja nahkaiset siivet levittäytyivät raukeasti sivuille. Ruumis oli täysin musta, tumma varjo kuiden valoa vasten; vain silmät hohkasivat ohkaisen liinan alta punaista valoa. Ne tuikkivat kuin tähdet sysipimeää taustaa vasten. Marduc vetäisi syvään henkeä, mutta karjaisu ei koskaan päässyt tämän huulilta koleaan ilmaan. Taistelijoista tyhjentynyt kenttä lepäsi sotketussa, hienossa lumessa, hyytyvässä veressä ja barbaarien kuolleissa ruumiissa. Pilviharso lipui laiskasti kuiden eteen ja varjo peitti armeliaasti kentän; jonka jokainen lumihiutale kimmelsi kilpaa tähtien kanssa kuiden hennossa valossa.
Khorne metsästää häntä ikuisesti, sillä hän jätti Veren Jumalan lämpimät käsivarret silloin. Jokainen Khornen sotaherra tuntee sisällään jylläävän vihan häntä kohtaan. Mutta hän on nyt täällä, hän on Isoisän suojeluksessa. Se, mitä hän sanoi oli totta. Me palvelemme Jumalaamme, mutta me emme koskaan, ikinä tule olemaan muiden kuin itsemme. Isoisä tietää tämän. Argnol Teurastaja opetti minulle sen tien, ja sitä olen kulkenut hänen kanssaan siitä asti.
* * *
Jostain syystä tämä ei toimi... En ymmärrä. Jotain tästä puuttuu, ehdottomasti. Pitää nyt vähän katsoa mitä seuraavista tulee...
Jotenkin tykkään vain muutamasta ilmauksesta ihan liikaa, sitä sitten tulee käytettyä tarkoitettua enemmän. Ja jossain välissä oli jo tarkoitus kirjoittaa yksinkertaisempaa ja kertovampaa tekstiä. Ei herran nimessä sitten. 