Fb: Ceryonin puolustus 1/3
Lähetetty: Ma 19.07.2004 11:37
Sori että on myöhässä 
Olen ollut vähän aikaa erossa tietsikastani, joten tämä tulee vasta nyt valmiiksi
CERYONIN PUOLUSTUS
____________________________________________
1/3
Vaeltava Ritari Montglaive katseli peilikuvaansa. Hän oli pitkä, komea nuorimies, joka oli ohittanut pituudessa isänsä jo kauan sitten. Lordi Mordhaive ei ollut pitkä vaan tanakka, kun taas Montglaive oli oikea hujoppi mutta hyvin laiha. Hän tuli siinä asiassa paljon äitiinsä, mutta kaikki tolkuttivat hänelle että hän oli kasvoiltaan isänsä näköinen. Kun Montglaive katseli itseään peilistä, hän tosiaan näki joitain isänsä piirteitä.
Eniten hän kuitenkin oli isänsä kaltainen siinä, että hän ei pelännyt juuri mitään ja teki mitä tahansa Bretonnian kunnian vuoksi. Hän oli juuri lähdössä sotaretkelle pahojen rottamiesten armeijoita vastaan isänsä rinnalla, ja hän toivoi niittävänsä tarpeeksi kunniaa jotta hänet voitaisiin nimittää Valtakunnan Ritariksi.
Hänellä ei kylläkään ollut aavistustakaan, miten paljon kunniaa hän tulisi Ceryonissa niittämään.
Lordi Harland katsoi katkerana taivaanrantaa rintavarustuksien ylitse. Hänen linnansa Ceryon seisoi suuren ja syvän notkon reunalla, ja sieltä avautui näkymä laakson ylitse monen kymmenen virstan päähän. Harland tiesi kuitenkin, että tällä kertaa suuresta näköalasta ei olisi mitään hyötyä.
Aquitaine oli suurimmaksi osaksi tasaista maastoa, jossa oli paikoitellen hieman kumpuja ja mäkiä, ja niiden myötä myös laaksoja. Mutta nämä olivat yleensä pieniä. Ceryon oli kuitenkin suurin Aquitainen painanteista. Se oli lähestulkoon täysin pyöreä muodoltaan, ja siinä oli niin jyrkät reunat että ratsumies ei päässyt laskeutumaan niitä alas muuta kuin pengertietä, joka kulki laakson halki leikaten sen puoliskoihin, ja johti notkon toiselta puolelta aina linnaan asti. Tuo sama tie johti aina Châlonsin metsään ja lordi Mordhaiven linnaan saakka, ja se päättyi Ceryonin suureen, synkkään linnaan.
Ceryon oli hyvin vanha. Sanottiin, että Aquitainen ensimmäinen herttua Fredemund oli muinaisina aikoina rakennuttanut sen lahjaksi veljenpojalleen, mutta kukaan ei tiennyt oliko näissä taruissa perää. Siinä oli korkeat muurit ja kaksi, paksua ja neliskanttista päätornia, sekä lukuisia pienempiä tähystystorneja. Kapeat, mustat ikkunat tuijottivat synkkinä Ceryonin laaksoa, ja siniset viirit hulmusivat kun tuuli heilutti niitä. Aquitainessa, Lintujen Maassa, oli aina kova puhuri ja Ceryonin laaksossa sen voima oli kovempi kuin missään muualla – rannikkoa ehkä lukuun ottamatta. Viirit oli pitänyt kiinnittää vahvasti tankoihinsa, ja siitä huolimatta joku niistä pääsi voimakkaassa viimassa silloin tällöin irti. Niihin oli koruommeltu lordi Harlandin tunnus; keltainen siipi jossa oli linnun kynnet, jotka puristivat hopeamiekkaa.
Harland tähysti linnansa muurinharjalla, katseli kaukaisuuteen laakson toiselle puolelle, jonne tie kiemursi kuin ruskea käärme vihreällä ruohokentällä. Harland tiesi, että lordi Mordhaive tulisi juuri tuolta muutaman päivän kuluttua. Siitä ei kuitenkaan ollut juuri hyötyä sillä hänen tiedustelijansa olivat kertoneet hänelle että monituhatpäinen rottasoturien armeija oli jo kymmenisen tunnin matkan päässä. Niinpä hän ei voinut kuin varustaa omat miehensä, parisataa Valtakunnan Ritaria ja tuplasti se määrä asemiehiä, ja toivoa ihmettä.
”Pyhä Järven Neito”, Harland mumisi itsekseen ja sulki silmänsä, ”ole ritarisi kanssa. Minä tarvitsen sinua enemmän kuin koskaan.”
Vielä yksi osapuoli – skavenien, Ceryonin ja lordi Mordhaiven poikineen lisäksi – odotti taistelun alkua. Hän seisoi laakson toisella puolella, linnaa vastapäätä, katsellen tietämättään suoraan lordi Harlandiin, sauvaansa nojaten. Hän odotti julman huvittuneena, synkkä hymy valkeilla kasvoillaan, tietäen että kolmen päivän kuluttua hän olisi monin kerroin mahtavampi.
****
Amanda käveli käytävää pitkin ripeästi. Hän oli jo myöhässä, ja vaikka hänen emäntänsä suhtautuikin lempeästi myöhästymisiin, eivät ne silti tehneet häntä iloiseksi. Amanda ei ollut erityisen täsmällinen, sillä hän ei omistanut minkäänlaista kelloa ja lisäksi hän ei yleensä oikein tullut panneeksi merkille ajan kulkua. Tänä aamuna Gabriel oli tullut juttelemaan hänelle, ja nuori, komea mies sai hänet unohtamaan täysin tapaamisensa emäntänsä kanssa.
Amanda oli melko harvinaislaatuinen tapaus. Hänellä nimittäin oli lahjoja, joita tavallinen väki ei ymmärtänyt, ja kaikki olivat odottaneet että kun hän on viiden- tai kuudentoista kesän ikäinen, Suuri Lumoojatar Morgiana tulisi viemään hänet mukanaan, niin kuin yleensä tapahtui lapsille jotka näkivät ja tekivät sellaisia asioita joita Amanda teki. Ja Lumoojatar oli tullut, mutta hän ei ollut vienyt Amandaa Tuonpuoleiseen vaan Châlonsin Ruhtinattaren luo. Siitä oli nyt vajaa vuosi, ja siitä lähtien Amanda oli avustanut emäntäänsä kaikenlaisissa askareissa. Joka pyhäpäivä emäntä oli kutsunut Amandan luokseen, ja noina päivinä hän oli opettanut Amandalle muinaisia asioita joita muut eivät kuulleet.
Amanda oli ollut aatelinen, mutta hyvin alhainen sellainen. Hän ei ollut elänyt erityisen ylellisissä oloissa, eikä elänyt vieläkään, mutta nyt hänellä oli hyvin korkea-arvoinen suojelija. Amanda oli kaunis, nuori nainen: hänen kultainen tukkansa oli hyvin pitkä ja kiiltävä, ja hän oli erittäin ylpeä siitä, hänen kasvonsa olivat sievät ja hänen silmänsä suuret ja kirkkaat.
Saapuessaan suurelle, koristeelliselle ovelle käytävän päässä Amanda oli hitusen hengästynyt kiirehtimisestään. Hän toivoi, ettei olisi kovin pahasti myöhässä, tasasi hengitystään ja avasi oven vanhasta tottumuksesta. Amanda ei vieläkään käsittänyt, miten tuo ovi ei koskaan ollut lukossa kun hän tuli emäntänsä luo, mutta oli aina lukossa jos tulija oli kuka tahansa muu.
Châlonsin Ruhtinatar lady Estrella istui lattialla silmät suljettuina. Auringon valo paistoi lasimaalatusta ikkunasta luoden vihreää ja sinistä väriä hänen vaaleille, kauniille kasvoilleen. Kulta säkenöi hänen hiuksillaan, ja hänen valkea kaapunsa hohti päivänvalossa. Kirkkaus loisti hänestä, kuin hän olisi itse valon lähde eikä vain heijastanut sitä. Hän istui jalat ristissä, kädet polville laskettuina, selkä suorana ja hyvässä ryhdissä. Hänen rintansa kohoili hitaasti syvän hengityksen tahdissa.
Amanda astui emäntänsä pieneen mutta ylelliseen huoneeseen. Nähdessään, että Estrella ei noteerannut oppityttärensä sisääntuloa mitenkään, Amanda aikoi vetäytyä ja palata sopivammalla hetkellä, mutta juuri silloin Estrellan silmät avautuivat.
”Öh... Päivää, emäntä”, Amanda sanoi hieman hämmentyneenä ja niiasi syvään.
”Päivää, Amanda”, Estrella vastasi hymyillen hieman. Amanda rauhottui. Hänen emäntänsä läsnäololla oli tyynnyttävä vaikutus. ”Onko jokin vinossa?” ruhtinatar kysyi suoraan.
”Ei”, Amanda vastasi. ”Tai on. Tai... ei mitään tärkeää.” Amanda ajatteli Gabrielia, mutta ei tohtinut vaivata emäntäänsä omilla, vähäpätöisillä haaveiluillaan. ”Keskeytinkö teidät?”
”Et”, Estrella vastasi. ”Hyvä että tulit. Minun pitikin puhua kanssasi. Tiedät kai, että lordi Mordhaive on lähdössä?”
”Lähdössä? Minne?”
”Sotaan. Mordhaive ottaa mukaansa lähes kaikki ritarit ja vieläpä poikansa Montglaiven ja ratsastaa auttamaan sukulaistaan lordi Harlandia, jonka linnaa uhkaavat useammat vaarat kuin kukaan arvaa.” Estrella piti lyhyen tauon katsoen läpitunkevilla silmillään suoraan Amandaan. ”Ymmärrät varmaan, että myös minun täytyy lähteä.”
Amanda tuijotti emäntäänsä. ”Miten niin? Miksi sinun pitäisi lähteä katsomaan kun ritarit tappavat vihollisiaan? Mitä hyötyä siitä olisi? Nuo taistelut ovat vaarallisia paikkoja.”
”Minä tiedän paremmin kuin sinä, miten vaarallisia ne ovat”, Estrella tokaisi. ”Ja usko pois, että Mordhaive ei saa mitään aikaiseksi jos minä en ole hänen vierellään kertomassa hänelle, mitä pitää tehdä. Miehet ovat niin itsepäisiä...” Estrella huokaisi pudistaen päätään. ”Varsinkin ritarit.” Sitten hän jatkoi, puhuen jälleen palvelustytölleen: ”Oli miten oli, minä tahdon että sinä lähdet mukaani.”
”Mitä?” Amanda huudahti järkyttyneenä.
”En käske sinua tekemään mitään. Pitää paikkansa, että taistelut ovat vaarallisia, ja muutaman päivän päästä Ceryon ei todellakaan ole oikea paikka Lehtien Linnan palvelustytöille. Voit jäädä tänne, jos tahdot, mutta minä pyydän sinua seuraamaan minua. Saatat oppia parissa päivässä enemmän kuin minä voisin opettaa moneen vuoteen. Mitä sanot?”
Amanda tuijotti emäntäänsä. Hän ajatteli toisaalla haarniskoituja, karjuvia ja hienhajuisia ratsumiehiä, jotka silpoivat verisillä miekoillaan vihollisiaan siivuiksi, ilman halki kiitäviä tappavia nuolikuuroja ja ruumisten inhottavia kasoja, sekä toisaalla komeaa Gabrielia ja kodikasta huonettaan Lehtien Linnassa.
”Minä tulen”, hän vastasi.
Mordhaiven parta oli käynyt jo arvokkaan hopeanhohtoiseksi, ja hänen tukkansakaan ei enää kiiltänyt yhtä mustana kuin Lehtien Linnan rakentamisen aikoihin. Aika oli vienyt veronsa myös hänen voimistaan, mutta yhä hän oli taitavampi ja vahvempi aseiden mittelijä kuin kukaan ritareistaan, vaikka enää hän ei lähtisi haastamaan lordi Mallobaudea yhtä innokkaasti kuin aikoinaan. Hänen älynsä oli kuitenkin edelleen pistävä kuin miekka, ja hänen rohkeudelleen veti vertoja kenties vain hänen poikansa lähes päätön urheus joka veti nuoren ritarin toinen toistaan vaarallisempiin seikkailuihin. Siitä huolimatta Mordhaive oli ylpeä pojastaan.
Mordhaive eli melko pulskasti, mutta hänen ruumiinrakenteensa ei ollut silti paljon tukevoitunut. Hänen linnansa sai kaiken tarvitsemansa metsästä (ei luonnosta, vaan lähistöllä asuvilta talonpojilta jotka polttivat kaskea ja viljelivät maata jotka kantoivat runsaasti veroa lordi Mordhaivelle), ja linnassa oli melko vähän suita syötettävänä. Mordhaive komensi suurta ritariarmeijaa, johon sisältyi yli puoli tuhatta Valtakunnan Ritaria, sekä muutamia uljaiden Pegasuksien selässä ratsastavia ritareita jotka olivat omiaan vakoilemaan – tai ’tutkimaan’, jota sanaa ritarit mieluummin käyttivät, sillä sana ’vakoilla’ kalskahti melko kunniattomalta heistä – vihollisen joukkoja.
Lordi Mordhaive oli saanut nämä Pegasusritarit melko harvinaisella tavalla. On yleisesti tiedossa jopa Keisarikunnan oppineiden keskuudessa, että Pegasukset syntyvät ja kasvatetaan Parravonissa, josta niitä sitten silloin tällöin ostetaan muualle Bretonniaan, ovathan ne varsin hyödyllisiä taisteluratsuja. Lisäksi ne osoittavat erehtymättömästi, että niiden omistaja on hyvin varakas ruhtinas.
Mordhaive ei ollut maksanut penniäkään Pegasuksistaan, eikä hän ollut vaivautunut askeltakaan niiden hankkimiseksi.
Eräänä iltana kymmenisen vuotta aiemmin Parravonissa oli juuri syntynyt kolme suurta pesuetta Pegasuksia. Talonpojat, joiden mukana oli muutama Valtakunnan Ritari, olivat sitoneet Pegasukset valjaisiin ja lähteneet kuljettamaan niitä kohti Parravonin kaupunkia samaan tapaan kuin aina ennenkin.
Silloin oli kuitenkin mukana eräs ensikertalainen, talonpoika nimeltä Huyot, joka ei ollut aiemmin kuljettanut nuoria Pegasuksia Parravoniin. Valtakunnan Ritarit olivat epäileväisiä, mutta talonpojat vakuuttelivat Huyot’n olevan erittäin asiantunteva kaveri, joka ei mokaisi.
Kuinka ollakaan, eräs hihna oli löystynyt, ja se pääsi irti Huyot’n käsistä jyrkällä vuoristopolulla. Hän yritti tarttua siihen henkensä uhalla, mutta hän kurkotti liian kauas jyrkänteen yli ja menetti tasapainonsa. Nuori talonpoika putosi reunan yli mutta onnistui tarraamaan kiinni Pegasuksien hihnoista. Pegasukset kavahtivat kaikki irti ja lensivät pois vieden Huyot-paran mukanaan, roikuttaen tätä alapuolellaan. Talonpoika piti kaikin voimin kiinni hihnoista, ja onnistui viimein kiipeämään yhden Pegasuksen selkään. Hän ei tietenkään osannut ohjata niitä, ja niin ne lensivät suoraan merta kohti Bretonnian halki.
Viimein viitisenkymmentä Pegasusta, joilla oli hihnat ja valjaat valmiina, ja joista yhden selässä ratsasti pöllämystynyt talonpoika, saapuivat Châlonsin keskellä jököttävään linnaan. Mordhaiven miehet korjasivat eläimet talteen, ja ne koulutettiin sotaa varten. Huyot puolestaan sanoi, että lentomatka muutti hänet täydellisesti ja että hän ei enää pystynyt elämään tavallisena talonpoikana. Sen sijaan hän lähti mukanaan ainoastaan risaiset vaatteensa kohti etelää ja katosi Mordhaiven tietämyksen piiristä. Pegasukset hän kuitenkin piti itsellään, kun kukaan muu ei voinut niitä vaatia omakseen salaisesta linnasta. Parravonissa oletettiin, että Huyot oli saanut surmansa ja Pegasukset lentäneet meren yli.
Lordi Mordhaive hallitsi käytännössä koko Châlonsin metsää, vaikka oikeastaan se kuului Bordeleaux’n maakunnalle. Niinpä hän oli nyt kutsunut koolle kaikki talonpojat, joita hän piti alaisinaan, ja saanut näistä itselleen yhtä paljon miehiä kuin hänellä oli ritareita. Vahingoksi talonpojat eivät osanneet taistella, eikä heillä ollut erityisen hyvä kuntokaan. Mutta jousella he osasivat kuitenkin ampua jousella jotenkuten, sillä monet hankkivat elantonsa metsästämällä. Niinpä kaikille viidellesadalle miehelle oli annettu jousi käteen ja tusina nuolta, ja käsketty totella ritareita riippumatta siitä, mitä heidän käskettiin tehdä. Palkkioksi he saisivat rahasumman, joka kuulosti suurelta talonpoikien mielestä mutta oli tosiasiassa suunnilleen samanarvoinen kuin jousi ja nuolet, jotka Mordhaive aikoi kerätä takaisin taistelun jälkeen.
Tämä tuhatpäinen armeija oli nyt koottu Lehtien Linnaan – tai oikeastaan ritarit olivat linnassa ja talonpojat odottivat sen ulkopuolella, sillä sisällä ei ollut mahdottomasti tilaa. Mordhaive tiesi, että hänen asiantuntevassa komennossaan armeija päihittäisi suurenkin uhan. Niinpä hän ei ollut empinyt hetkeäkään saadessaan käsiinsä ystävänsä lordi Harlandin kirjekyyhkyn välityksellä lähettämän viestin. Hän tiesi, että mikäli Ceryonin linna pitäisi puolensa tarpeeksi kauan, Châlonsin armeija tuhoaisi hyökkäävät rotat helposti, kärsien todennäköisesti vain pienet tappiot.
Mordhaive odotti taistelulta paljon myös toisesta syystä. Tämä oli ensimmäinen suuri taistelu, johon hänen rakas poikansa Montglaive, joka aikanaan perisi Lehtien Linnan ja lordin arvonimen, ottaisi osaa. Montglaive oli lupaava nuorimies, joka osasi käytellä miekkaa siinä missä isänsä ja joka oli nopeasti oppinut ritarin tavat. Montglaiven ainoa vika oli hänen yltiöpäinen, varomaton innokkuutensa, jota ulkopuolinen voisi tulkita rohkeudeksi. Mordhaive oli oppinut, että rohkeudella ja yli-innokkuudella oli eroa, ja koskapa se ero oli toisinaan hiuksenhieno, Vaeltavilla Ritareilla oli usein ongelmia niiden erottamisessa toisistaan. Tämä päti myös Montglaiveen.
Mordhaive hymyili ajatellessaan poikaansa. Tästä tulisi hyvä ruhtinas Châlonsiin, kunhan hän vain muistaisi kuka olisi todellinen Châlonsin Ruhtinas ja vartija.
Armeija lähti marssimaan seuraavana aamuna.
Viisisataa Valtakunnan Ritaria, jotka kaikki olivat varustautuneet kirkkaisiin väreihin ja kantoivat heraldisia tunnuksiaan, ja joiden johtajat pitelivät ylpeinä Mordhaiven tunnuksia ja värejä, ratsastivat ulos Lehtien linnasta pitkässä Peitsessä, vain tusina ritaria vieretysten rivissä muodostaen valtaisan jonon joka karautti eteenpäin hiekkatien pöllytessä ja auringonvalon välkkyessä kiillotetuilla haarniskoilla. Näiden ympärillä ja takana kulki viisisataa rähjäistä, ritarien täydelliseltä vastakohdalta vaikuttavaa talonpoikaa, joista monet olivat menettäneet sormen tai pari, toisen silmänsä, nenänsä tai korvansa, ja joista kenelläkään ei ollut risaista nuttua kummempia vaatteita saati sitten varusteita, lukuun ottamatta pitkiä jousia joita miehet kantoivat selässään – nuolia heille ei oltu vielä annettu. Tämän tuhatpäisen armeijan yllä kiisivät vähälukuiset Pegasusritarit, jotka katselivat Châlonsin kaunista metsää aamun rusotuksessa tuulen tuivertaessa heidän kypäriensä silmärei’istä sisään, valkeanharmaiden puhdasrotuisten siivekkäiden ja osin höyhenten peittämien ratsujensa selissä, pidellen peitsistään lujasti kiinni ja kannatellen kilpiään kovassa vauhdissa miten parhaiten taisivat. Armeijan etunenässä ratsasti lordi Mordhaive pidellen käsissään suurta kahdenkäden taistelukirvestä, haistellen tuulta ja nauttien armeijansa taisteluun johtamisesta kenties viimeistä kertaa vanhoilla päivillään, sekä hänen poikansa, varpaista päälakeen haarniskoitu Paladiini Montglaive joka innokkaana seurasi suuresti kunnioittamaansa isäänsä ja herraansa kantaen tämän suurta, painavaa sotalippua johon oli kuvattu kultainen Graalin Pyhä Malja châlonsinvihreälle pohjalle, ja armeijan keskivaiheilla turvassa ratsasti ruhtinatar Estrella, katsellen taivasta hiljaisena ja synkkäilmeisenä, sekä oppitytär Amanda joka istui satulassa aivan Estrellan takana puristaen hitusen liian tiukasti velhottaren vyötäisiä, tuijottaen ristiriitaisin tuntein ympärillään ratsastavia miehiä.
Châlonsin Armeija oli liikkeellä.
”Liian myöhään”, lordi Harland mumisi. Skavenit olivat tulleet.
Jatkuu...
Olen ollut vähän aikaa erossa tietsikastani, joten tämä tulee vasta nyt valmiiksiCERYONIN PUOLUSTUS
____________________________________________
1/3
Vaeltava Ritari Montglaive katseli peilikuvaansa. Hän oli pitkä, komea nuorimies, joka oli ohittanut pituudessa isänsä jo kauan sitten. Lordi Mordhaive ei ollut pitkä vaan tanakka, kun taas Montglaive oli oikea hujoppi mutta hyvin laiha. Hän tuli siinä asiassa paljon äitiinsä, mutta kaikki tolkuttivat hänelle että hän oli kasvoiltaan isänsä näköinen. Kun Montglaive katseli itseään peilistä, hän tosiaan näki joitain isänsä piirteitä.
Eniten hän kuitenkin oli isänsä kaltainen siinä, että hän ei pelännyt juuri mitään ja teki mitä tahansa Bretonnian kunnian vuoksi. Hän oli juuri lähdössä sotaretkelle pahojen rottamiesten armeijoita vastaan isänsä rinnalla, ja hän toivoi niittävänsä tarpeeksi kunniaa jotta hänet voitaisiin nimittää Valtakunnan Ritariksi.
Hänellä ei kylläkään ollut aavistustakaan, miten paljon kunniaa hän tulisi Ceryonissa niittämään.
Lordi Harland katsoi katkerana taivaanrantaa rintavarustuksien ylitse. Hänen linnansa Ceryon seisoi suuren ja syvän notkon reunalla, ja sieltä avautui näkymä laakson ylitse monen kymmenen virstan päähän. Harland tiesi kuitenkin, että tällä kertaa suuresta näköalasta ei olisi mitään hyötyä.
Aquitaine oli suurimmaksi osaksi tasaista maastoa, jossa oli paikoitellen hieman kumpuja ja mäkiä, ja niiden myötä myös laaksoja. Mutta nämä olivat yleensä pieniä. Ceryon oli kuitenkin suurin Aquitainen painanteista. Se oli lähestulkoon täysin pyöreä muodoltaan, ja siinä oli niin jyrkät reunat että ratsumies ei päässyt laskeutumaan niitä alas muuta kuin pengertietä, joka kulki laakson halki leikaten sen puoliskoihin, ja johti notkon toiselta puolelta aina linnaan asti. Tuo sama tie johti aina Châlonsin metsään ja lordi Mordhaiven linnaan saakka, ja se päättyi Ceryonin suureen, synkkään linnaan.
Ceryon oli hyvin vanha. Sanottiin, että Aquitainen ensimmäinen herttua Fredemund oli muinaisina aikoina rakennuttanut sen lahjaksi veljenpojalleen, mutta kukaan ei tiennyt oliko näissä taruissa perää. Siinä oli korkeat muurit ja kaksi, paksua ja neliskanttista päätornia, sekä lukuisia pienempiä tähystystorneja. Kapeat, mustat ikkunat tuijottivat synkkinä Ceryonin laaksoa, ja siniset viirit hulmusivat kun tuuli heilutti niitä. Aquitainessa, Lintujen Maassa, oli aina kova puhuri ja Ceryonin laaksossa sen voima oli kovempi kuin missään muualla – rannikkoa ehkä lukuun ottamatta. Viirit oli pitänyt kiinnittää vahvasti tankoihinsa, ja siitä huolimatta joku niistä pääsi voimakkaassa viimassa silloin tällöin irti. Niihin oli koruommeltu lordi Harlandin tunnus; keltainen siipi jossa oli linnun kynnet, jotka puristivat hopeamiekkaa.
Harland tähysti linnansa muurinharjalla, katseli kaukaisuuteen laakson toiselle puolelle, jonne tie kiemursi kuin ruskea käärme vihreällä ruohokentällä. Harland tiesi, että lordi Mordhaive tulisi juuri tuolta muutaman päivän kuluttua. Siitä ei kuitenkaan ollut juuri hyötyä sillä hänen tiedustelijansa olivat kertoneet hänelle että monituhatpäinen rottasoturien armeija oli jo kymmenisen tunnin matkan päässä. Niinpä hän ei voinut kuin varustaa omat miehensä, parisataa Valtakunnan Ritaria ja tuplasti se määrä asemiehiä, ja toivoa ihmettä.
”Pyhä Järven Neito”, Harland mumisi itsekseen ja sulki silmänsä, ”ole ritarisi kanssa. Minä tarvitsen sinua enemmän kuin koskaan.”
Vielä yksi osapuoli – skavenien, Ceryonin ja lordi Mordhaiven poikineen lisäksi – odotti taistelun alkua. Hän seisoi laakson toisella puolella, linnaa vastapäätä, katsellen tietämättään suoraan lordi Harlandiin, sauvaansa nojaten. Hän odotti julman huvittuneena, synkkä hymy valkeilla kasvoillaan, tietäen että kolmen päivän kuluttua hän olisi monin kerroin mahtavampi.
****
Amanda käveli käytävää pitkin ripeästi. Hän oli jo myöhässä, ja vaikka hänen emäntänsä suhtautuikin lempeästi myöhästymisiin, eivät ne silti tehneet häntä iloiseksi. Amanda ei ollut erityisen täsmällinen, sillä hän ei omistanut minkäänlaista kelloa ja lisäksi hän ei yleensä oikein tullut panneeksi merkille ajan kulkua. Tänä aamuna Gabriel oli tullut juttelemaan hänelle, ja nuori, komea mies sai hänet unohtamaan täysin tapaamisensa emäntänsä kanssa.
Amanda oli melko harvinaislaatuinen tapaus. Hänellä nimittäin oli lahjoja, joita tavallinen väki ei ymmärtänyt, ja kaikki olivat odottaneet että kun hän on viiden- tai kuudentoista kesän ikäinen, Suuri Lumoojatar Morgiana tulisi viemään hänet mukanaan, niin kuin yleensä tapahtui lapsille jotka näkivät ja tekivät sellaisia asioita joita Amanda teki. Ja Lumoojatar oli tullut, mutta hän ei ollut vienyt Amandaa Tuonpuoleiseen vaan Châlonsin Ruhtinattaren luo. Siitä oli nyt vajaa vuosi, ja siitä lähtien Amanda oli avustanut emäntäänsä kaikenlaisissa askareissa. Joka pyhäpäivä emäntä oli kutsunut Amandan luokseen, ja noina päivinä hän oli opettanut Amandalle muinaisia asioita joita muut eivät kuulleet.
Amanda oli ollut aatelinen, mutta hyvin alhainen sellainen. Hän ei ollut elänyt erityisen ylellisissä oloissa, eikä elänyt vieläkään, mutta nyt hänellä oli hyvin korkea-arvoinen suojelija. Amanda oli kaunis, nuori nainen: hänen kultainen tukkansa oli hyvin pitkä ja kiiltävä, ja hän oli erittäin ylpeä siitä, hänen kasvonsa olivat sievät ja hänen silmänsä suuret ja kirkkaat.
Saapuessaan suurelle, koristeelliselle ovelle käytävän päässä Amanda oli hitusen hengästynyt kiirehtimisestään. Hän toivoi, ettei olisi kovin pahasti myöhässä, tasasi hengitystään ja avasi oven vanhasta tottumuksesta. Amanda ei vieläkään käsittänyt, miten tuo ovi ei koskaan ollut lukossa kun hän tuli emäntänsä luo, mutta oli aina lukossa jos tulija oli kuka tahansa muu.
Châlonsin Ruhtinatar lady Estrella istui lattialla silmät suljettuina. Auringon valo paistoi lasimaalatusta ikkunasta luoden vihreää ja sinistä väriä hänen vaaleille, kauniille kasvoilleen. Kulta säkenöi hänen hiuksillaan, ja hänen valkea kaapunsa hohti päivänvalossa. Kirkkaus loisti hänestä, kuin hän olisi itse valon lähde eikä vain heijastanut sitä. Hän istui jalat ristissä, kädet polville laskettuina, selkä suorana ja hyvässä ryhdissä. Hänen rintansa kohoili hitaasti syvän hengityksen tahdissa.
Amanda astui emäntänsä pieneen mutta ylelliseen huoneeseen. Nähdessään, että Estrella ei noteerannut oppityttärensä sisääntuloa mitenkään, Amanda aikoi vetäytyä ja palata sopivammalla hetkellä, mutta juuri silloin Estrellan silmät avautuivat.
”Öh... Päivää, emäntä”, Amanda sanoi hieman hämmentyneenä ja niiasi syvään.
”Päivää, Amanda”, Estrella vastasi hymyillen hieman. Amanda rauhottui. Hänen emäntänsä läsnäololla oli tyynnyttävä vaikutus. ”Onko jokin vinossa?” ruhtinatar kysyi suoraan.
”Ei”, Amanda vastasi. ”Tai on. Tai... ei mitään tärkeää.” Amanda ajatteli Gabrielia, mutta ei tohtinut vaivata emäntäänsä omilla, vähäpätöisillä haaveiluillaan. ”Keskeytinkö teidät?”
”Et”, Estrella vastasi. ”Hyvä että tulit. Minun pitikin puhua kanssasi. Tiedät kai, että lordi Mordhaive on lähdössä?”
”Lähdössä? Minne?”
”Sotaan. Mordhaive ottaa mukaansa lähes kaikki ritarit ja vieläpä poikansa Montglaiven ja ratsastaa auttamaan sukulaistaan lordi Harlandia, jonka linnaa uhkaavat useammat vaarat kuin kukaan arvaa.” Estrella piti lyhyen tauon katsoen läpitunkevilla silmillään suoraan Amandaan. ”Ymmärrät varmaan, että myös minun täytyy lähteä.”
Amanda tuijotti emäntäänsä. ”Miten niin? Miksi sinun pitäisi lähteä katsomaan kun ritarit tappavat vihollisiaan? Mitä hyötyä siitä olisi? Nuo taistelut ovat vaarallisia paikkoja.”
”Minä tiedän paremmin kuin sinä, miten vaarallisia ne ovat”, Estrella tokaisi. ”Ja usko pois, että Mordhaive ei saa mitään aikaiseksi jos minä en ole hänen vierellään kertomassa hänelle, mitä pitää tehdä. Miehet ovat niin itsepäisiä...” Estrella huokaisi pudistaen päätään. ”Varsinkin ritarit.” Sitten hän jatkoi, puhuen jälleen palvelustytölleen: ”Oli miten oli, minä tahdon että sinä lähdet mukaani.”
”Mitä?” Amanda huudahti järkyttyneenä.
”En käske sinua tekemään mitään. Pitää paikkansa, että taistelut ovat vaarallisia, ja muutaman päivän päästä Ceryon ei todellakaan ole oikea paikka Lehtien Linnan palvelustytöille. Voit jäädä tänne, jos tahdot, mutta minä pyydän sinua seuraamaan minua. Saatat oppia parissa päivässä enemmän kuin minä voisin opettaa moneen vuoteen. Mitä sanot?”
Amanda tuijotti emäntäänsä. Hän ajatteli toisaalla haarniskoituja, karjuvia ja hienhajuisia ratsumiehiä, jotka silpoivat verisillä miekoillaan vihollisiaan siivuiksi, ilman halki kiitäviä tappavia nuolikuuroja ja ruumisten inhottavia kasoja, sekä toisaalla komeaa Gabrielia ja kodikasta huonettaan Lehtien Linnassa.
”Minä tulen”, hän vastasi.
Mordhaiven parta oli käynyt jo arvokkaan hopeanhohtoiseksi, ja hänen tukkansakaan ei enää kiiltänyt yhtä mustana kuin Lehtien Linnan rakentamisen aikoihin. Aika oli vienyt veronsa myös hänen voimistaan, mutta yhä hän oli taitavampi ja vahvempi aseiden mittelijä kuin kukaan ritareistaan, vaikka enää hän ei lähtisi haastamaan lordi Mallobaudea yhtä innokkaasti kuin aikoinaan. Hänen älynsä oli kuitenkin edelleen pistävä kuin miekka, ja hänen rohkeudelleen veti vertoja kenties vain hänen poikansa lähes päätön urheus joka veti nuoren ritarin toinen toistaan vaarallisempiin seikkailuihin. Siitä huolimatta Mordhaive oli ylpeä pojastaan.
Mordhaive eli melko pulskasti, mutta hänen ruumiinrakenteensa ei ollut silti paljon tukevoitunut. Hänen linnansa sai kaiken tarvitsemansa metsästä (ei luonnosta, vaan lähistöllä asuvilta talonpojilta jotka polttivat kaskea ja viljelivät maata jotka kantoivat runsaasti veroa lordi Mordhaivelle), ja linnassa oli melko vähän suita syötettävänä. Mordhaive komensi suurta ritariarmeijaa, johon sisältyi yli puoli tuhatta Valtakunnan Ritaria, sekä muutamia uljaiden Pegasuksien selässä ratsastavia ritareita jotka olivat omiaan vakoilemaan – tai ’tutkimaan’, jota sanaa ritarit mieluummin käyttivät, sillä sana ’vakoilla’ kalskahti melko kunniattomalta heistä – vihollisen joukkoja.
Lordi Mordhaive oli saanut nämä Pegasusritarit melko harvinaisella tavalla. On yleisesti tiedossa jopa Keisarikunnan oppineiden keskuudessa, että Pegasukset syntyvät ja kasvatetaan Parravonissa, josta niitä sitten silloin tällöin ostetaan muualle Bretonniaan, ovathan ne varsin hyödyllisiä taisteluratsuja. Lisäksi ne osoittavat erehtymättömästi, että niiden omistaja on hyvin varakas ruhtinas.
Mordhaive ei ollut maksanut penniäkään Pegasuksistaan, eikä hän ollut vaivautunut askeltakaan niiden hankkimiseksi.
Eräänä iltana kymmenisen vuotta aiemmin Parravonissa oli juuri syntynyt kolme suurta pesuetta Pegasuksia. Talonpojat, joiden mukana oli muutama Valtakunnan Ritari, olivat sitoneet Pegasukset valjaisiin ja lähteneet kuljettamaan niitä kohti Parravonin kaupunkia samaan tapaan kuin aina ennenkin.
Silloin oli kuitenkin mukana eräs ensikertalainen, talonpoika nimeltä Huyot, joka ei ollut aiemmin kuljettanut nuoria Pegasuksia Parravoniin. Valtakunnan Ritarit olivat epäileväisiä, mutta talonpojat vakuuttelivat Huyot’n olevan erittäin asiantunteva kaveri, joka ei mokaisi.
Kuinka ollakaan, eräs hihna oli löystynyt, ja se pääsi irti Huyot’n käsistä jyrkällä vuoristopolulla. Hän yritti tarttua siihen henkensä uhalla, mutta hän kurkotti liian kauas jyrkänteen yli ja menetti tasapainonsa. Nuori talonpoika putosi reunan yli mutta onnistui tarraamaan kiinni Pegasuksien hihnoista. Pegasukset kavahtivat kaikki irti ja lensivät pois vieden Huyot-paran mukanaan, roikuttaen tätä alapuolellaan. Talonpoika piti kaikin voimin kiinni hihnoista, ja onnistui viimein kiipeämään yhden Pegasuksen selkään. Hän ei tietenkään osannut ohjata niitä, ja niin ne lensivät suoraan merta kohti Bretonnian halki.
Viimein viitisenkymmentä Pegasusta, joilla oli hihnat ja valjaat valmiina, ja joista yhden selässä ratsasti pöllämystynyt talonpoika, saapuivat Châlonsin keskellä jököttävään linnaan. Mordhaiven miehet korjasivat eläimet talteen, ja ne koulutettiin sotaa varten. Huyot puolestaan sanoi, että lentomatka muutti hänet täydellisesti ja että hän ei enää pystynyt elämään tavallisena talonpoikana. Sen sijaan hän lähti mukanaan ainoastaan risaiset vaatteensa kohti etelää ja katosi Mordhaiven tietämyksen piiristä. Pegasukset hän kuitenkin piti itsellään, kun kukaan muu ei voinut niitä vaatia omakseen salaisesta linnasta. Parravonissa oletettiin, että Huyot oli saanut surmansa ja Pegasukset lentäneet meren yli.
Lordi Mordhaive hallitsi käytännössä koko Châlonsin metsää, vaikka oikeastaan se kuului Bordeleaux’n maakunnalle. Niinpä hän oli nyt kutsunut koolle kaikki talonpojat, joita hän piti alaisinaan, ja saanut näistä itselleen yhtä paljon miehiä kuin hänellä oli ritareita. Vahingoksi talonpojat eivät osanneet taistella, eikä heillä ollut erityisen hyvä kuntokaan. Mutta jousella he osasivat kuitenkin ampua jousella jotenkuten, sillä monet hankkivat elantonsa metsästämällä. Niinpä kaikille viidellesadalle miehelle oli annettu jousi käteen ja tusina nuolta, ja käsketty totella ritareita riippumatta siitä, mitä heidän käskettiin tehdä. Palkkioksi he saisivat rahasumman, joka kuulosti suurelta talonpoikien mielestä mutta oli tosiasiassa suunnilleen samanarvoinen kuin jousi ja nuolet, jotka Mordhaive aikoi kerätä takaisin taistelun jälkeen.
Tämä tuhatpäinen armeija oli nyt koottu Lehtien Linnaan – tai oikeastaan ritarit olivat linnassa ja talonpojat odottivat sen ulkopuolella, sillä sisällä ei ollut mahdottomasti tilaa. Mordhaive tiesi, että hänen asiantuntevassa komennossaan armeija päihittäisi suurenkin uhan. Niinpä hän ei ollut empinyt hetkeäkään saadessaan käsiinsä ystävänsä lordi Harlandin kirjekyyhkyn välityksellä lähettämän viestin. Hän tiesi, että mikäli Ceryonin linna pitäisi puolensa tarpeeksi kauan, Châlonsin armeija tuhoaisi hyökkäävät rotat helposti, kärsien todennäköisesti vain pienet tappiot.
Mordhaive odotti taistelulta paljon myös toisesta syystä. Tämä oli ensimmäinen suuri taistelu, johon hänen rakas poikansa Montglaive, joka aikanaan perisi Lehtien Linnan ja lordin arvonimen, ottaisi osaa. Montglaive oli lupaava nuorimies, joka osasi käytellä miekkaa siinä missä isänsä ja joka oli nopeasti oppinut ritarin tavat. Montglaiven ainoa vika oli hänen yltiöpäinen, varomaton innokkuutensa, jota ulkopuolinen voisi tulkita rohkeudeksi. Mordhaive oli oppinut, että rohkeudella ja yli-innokkuudella oli eroa, ja koskapa se ero oli toisinaan hiuksenhieno, Vaeltavilla Ritareilla oli usein ongelmia niiden erottamisessa toisistaan. Tämä päti myös Montglaiveen.
Mordhaive hymyili ajatellessaan poikaansa. Tästä tulisi hyvä ruhtinas Châlonsiin, kunhan hän vain muistaisi kuka olisi todellinen Châlonsin Ruhtinas ja vartija.
Armeija lähti marssimaan seuraavana aamuna.
Viisisataa Valtakunnan Ritaria, jotka kaikki olivat varustautuneet kirkkaisiin väreihin ja kantoivat heraldisia tunnuksiaan, ja joiden johtajat pitelivät ylpeinä Mordhaiven tunnuksia ja värejä, ratsastivat ulos Lehtien linnasta pitkässä Peitsessä, vain tusina ritaria vieretysten rivissä muodostaen valtaisan jonon joka karautti eteenpäin hiekkatien pöllytessä ja auringonvalon välkkyessä kiillotetuilla haarniskoilla. Näiden ympärillä ja takana kulki viisisataa rähjäistä, ritarien täydelliseltä vastakohdalta vaikuttavaa talonpoikaa, joista monet olivat menettäneet sormen tai pari, toisen silmänsä, nenänsä tai korvansa, ja joista kenelläkään ei ollut risaista nuttua kummempia vaatteita saati sitten varusteita, lukuun ottamatta pitkiä jousia joita miehet kantoivat selässään – nuolia heille ei oltu vielä annettu. Tämän tuhatpäisen armeijan yllä kiisivät vähälukuiset Pegasusritarit, jotka katselivat Châlonsin kaunista metsää aamun rusotuksessa tuulen tuivertaessa heidän kypäriensä silmärei’istä sisään, valkeanharmaiden puhdasrotuisten siivekkäiden ja osin höyhenten peittämien ratsujensa selissä, pidellen peitsistään lujasti kiinni ja kannatellen kilpiään kovassa vauhdissa miten parhaiten taisivat. Armeijan etunenässä ratsasti lordi Mordhaive pidellen käsissään suurta kahdenkäden taistelukirvestä, haistellen tuulta ja nauttien armeijansa taisteluun johtamisesta kenties viimeistä kertaa vanhoilla päivillään, sekä hänen poikansa, varpaista päälakeen haarniskoitu Paladiini Montglaive joka innokkaana seurasi suuresti kunnioittamaansa isäänsä ja herraansa kantaen tämän suurta, painavaa sotalippua johon oli kuvattu kultainen Graalin Pyhä Malja châlonsinvihreälle pohjalle, ja armeijan keskivaiheilla turvassa ratsasti ruhtinatar Estrella, katsellen taivasta hiljaisena ja synkkäilmeisenä, sekä oppitytär Amanda joka istui satulassa aivan Estrellan takana puristaen hitusen liian tiukasti velhottaren vyötäisiä, tuijottaen ristiriitaisin tuntein ympärillään ratsastavia miehiä.
Châlonsin Armeija oli liikkeellä.
”Liian myöhään”, lordi Harland mumisi. Skavenit olivat tulleet.
Jatkuu...
