Pitkä taival: osa 2
Lähetetty: Su 25.07.2004 11:13
Tämmöse tein nyt aamulla tämä on jo kolmas tarina joten tässä on aikasemmat tarinat: prologi (en suosittele lukemista) http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=27297
Osa 1http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=27370
Taival: osa 2
Forc ei tiennyt mitä tehdä, kysyä keitä nämä toiset menninkäiset ovat vai käydä hake-massa Zorc. Hän päätyi kysymään keitä nämä keihäin aseistautuneet menninkäiset ovat. ”Keitä ootte ja miks te täällä meluutte.” Forc karjaisi mahdollisimman rohkeasti vaikka lähes tärisi pelosta. ”Samaa kysyisin sulta. Vangitkaa.” mylväisi joukon suurin sotilas muille. Menninkäiset lähtivät rynnimään kohti Forcia joka juoksi voimiensa takaa veljensä luo herättämään hänet. ”Herää! Herää nyt ja juokse!” Forc huusi juoksusta jatkaen matkaa katsomatta taakseen. Hänen jalkansa alkoivat särkeä juoksusta ja koko keho oli täynnä naarmuja jatkuvasta kompastelemisesta ja oksista jotka osuivat aina puun ohi mennessä. Takaa-ajajat alkoivat saada Forcia kiinni, mutta hän ei välittänyt takaa kuu-luvista huudoista jotka lähenivät uhkaavasti.
Pian metsä loppui ja alkoi aavat kalliot jossa juokseminen oli helpompaa, mutta siellä hänet nähtäisiin heti ja saataisiin kiinni. Forc kääntyi takaisin metsään juoksemaan kohti jokea jonka vartta hän oli veljensä kanssa kulkenut. Takaa-ajajat olivat kuulleet hänen juoksun läpi metsän kun oksia meni poikki ja kun hän kiroili kaatuessaan. Metsä oli tiheä ja synkkä jonka vuoksi juokseminen oli vaikeaa. Forc tunsi helpotuksen tunteen sisällään kun kuuli joen solinaa ja näki metsän loppuvan edessään. Hän valmistautui heittäytymään jokeen ja uimaan koko voimiensa takaa, mutta pysähtyikin. Jokeen oli siitä kohtaa monen kymmenen metrin pudotus pysty suoraa kalliota ja vesi oli aivan liian matalaa siitä kohtaa jokea. Menninkäiset tulivat metsän reunaan ja olivat noin vii-den metrin päässä hänestä. Forc punnitsi mahdollisuuksiaan hiisiä vastaan, heitä oli vain neljä aseinaan keihäät, mutta hänellä ei ollut aseenaan mitään ainoastaan hänen nyrkkinsä ja suurempi kokonsa. Forc keräsi rohkeutensa ja hyppäsi yli kallion reunan tyhjyy-teen.
Zorc heräsi veljensä huutoon ja nousi ylös ja koetti muistella mitä Forc sanoi, mutta tajusi heti ympärillään olevat sotilaat joita oli kuusi jokaisella aseinaan keihäät. Hän etsi katseellaan omaa sauvaansa jotta voisi taistella, mutta yksi sotilaista oli ottanut sen ja oli katkaisemassa sitä. ”Älä katkaise sitä!”, Zorc huudahti, mutta tajusi heti kuinka type-rästi oli tehnyt. Nyt menninkäinen ainakin katkaisisi sen. ”Sä kuulit mitä toi sanoi. Anna se mulle.” Tiuskaisi joukon suurin ja selvästi voimakkain menninkäinen.
Sotilaat sitoivat Zorcin erittäin kovakouraisesti, mutta jättivät hänen jalat vapaiksi kos-ka hänen piti itse kävellä. Zorcin oli vaikea kävellä kun köydet kiristivät ja hänen ”vartijansa” löivät häntä aina tilaisuuden tullen. Illalla seurue pysähtyi lepäämään ja syömään, mutta Zorc ei tietenkään saanut ruokaa tai juomaa. Hän ihmetteli vieläkin, miksei joukon johtaja antanut katkaista hänen sauvaansa vangitsemisen yhteydessä. ”Kuinka pitkä matka on vielä leiriin.” Yksi menninkäisistä kysyi. ”Päästään leiriin huomenna aamulla, muistakaakin mitä pomo sanoi ton pitää tulla leiriin ehjänä tai jokaiselta meistä lähtee pää.” Vastasi joukon isoin osoittaen sormella Zorcia. ”Mä en ymmärrä mitä pomo tosta haluu?” möläytti joukon pienin. ”Mitä se sulle kuuluu!” raivosi johtaja. Siitä eteenpäin kaikki olivat hiljaa ja söivät. Aamulla Zorc herätettiin raa’asti lyömällä keihään varrella päähän. ”Hhh... Siitäs sait, senkin saastainen rakki! Ylös siitä! Pitää jatkaa matkaa”, yksi sotilaista karjaisi. Kävellessä Zorc pisti merkille, että häntä kohdeltiin varovai-semmin. Eilisiltainen johtajan puhe oli tehnyt vaikutuksen sotilaisiin. Noin parin tunnin kävelyn jälkeen kulkue saapui leiriin, joka koostui nahasta tehdyistä teltoista ja risumajoista, joissa asui ainoastaan menninkäisiä. Zorc heitettiin oksista ja puun harakoista kyhättyyn häkkiin jossa haisi ulosteille ja verelle.
Forc paiskaantui virran viemänä kivikkoon, kolhiintuneena ja täynnä vettä, mutta hengissä. Hän oli kuin ihmeen kaupalla tippunut joen syvennykseen jossa virtaus oli kovempi, mutta ei vienyt pohjaan, ainakaan pitkäksi aikaa. Forc ryömi suojaan penkalla olevaan puskaan, koska ei voinut olla varma, oliko karistanut takaa-ajajat perästään. Levättyään hetken ja yskittyään kaiken veden pois sisästään hän päätti lähteä etsimään veljeään vaikka ei tiennyt oliko hän jäänyt kiinni. Forc päätti lähteä kulkemaan joen vartta, ensimmäistä kertaa hän oikeasti kaipasi veljeään, koska ei tiennyt missä oli. Joki oli pitkä ja Forc tiesi joutuvansa kävelemään pitkän matkaa, mutta ei uskonut kävelemi-sen olevan niin raskasta, kaatuneiden puiden yli kapuaminen, kiveltä kivelle hyppiminen joen leveissä kohdissa ja mikä tärkeintä liukkaalla kalliolla käveleminen kun liukas-teli ja löi itsensä vasten kalliota. Ensimmäisen päivän jälkeen hän oli täysin uuvuksissa kävelystä, eikä ollut edes saanut ruokaa tai suojaa pään päälle vaan koetti nukkua kallioiden välissä, kylmässä kosteaa kiveä vasten yksin kuunnellen susien ulvomista kukkuloiden takana.
Zorc heräsi aamulla kun jokin tökki häntä, hän oli varma että se oli korppikotka tai hiisi joka oli löytänyt hänet. Hän nousi ylös ja huitaisi otusta silmät kiinni, avatessaan silmät hän tunnisti linnun, se oli hänen ratsunsa joka oli lähtenyt sutta karkuun. Forcin nälkä oli valtava, hän ei ollut syönyt kolmeen päivään, mutta hänellähän oli edessään kokonainen juhla ateria. Hän tajusi, että jos hän söisi linnun, hänen pitäisi taas kävellä, ja kävely oli raskasta. Hän hyppäsi linnun selkään ja käski linnun kävellä. Nyt matkan taittaminen oli paljon helponpaa kuin ennen, lintu hyppäsi puunrungon yli helposti ja lensi joen leveän kohdan yli. Illalla Fork sai ruokaakin, kun lintu oli kalastanut ja pa-remman yöpymis paikan, puussa. Lintu oli lennättänyt Forcin puun oksalle jossa hänen oli tarkoitus yöpyä. ”Täällä ei ainakaan sudet kiusaa.” Forc ajatteli hiljaa mielessään.
Zorc oli maannut häkkinsä nurkassa jo pari päivää tarkastelemassa leirin tapahtumia ja ottamassa yhteyttä Gorkiin ja Morkiin. Vähän aikaa sitten oli leiriin tullut neljä mennin-käistä, joka olivat menneet suurimpaan nahasta tehtyyn telttaan jonka Zorc oli arvannut kuuluvan tämän heimon päällikölle. Leiri sijaitsi joen rannalla, joki voisi olla yksi pako tie jos hän saisi köydet sahattua poikki taskuveitsellään. Nyt isosta teltasta tuli joukko johon kuului neljä menninkäistä, kolme ruosteisin miekoin aseistautunutta ja yksi isolla kahdenkäden kirveellä aseistautunut jolla oli ketun nahasta tehty viitta ja paljon koruja, jotka olivat kaikki pääkalloja, tämän täytyi olla päällikkö. Päällikkö tuli puhumaan hä-nelle. ”Ja nyt kerro se mitä meidän pitää tietää! Päällikkö jylisi. ”Riippuu siitä haluatte tietää?” Zorc vastasi nokkelasti. ”Saakelin räkiäinen, nyt kerrot mitä haluamme tietää. Äläkä väitä ettet tiedä mitä tarkoitan. Ystäväsi, joka oli kanssasi, on pettänyt sinut ja kuoli vangitsemisen yhteydessä, hyppäsi jokeen!” Päällikkö raivosi. Päällikkö olikin hiisi, hyvin pieni hiisi. Ainoastaan hiidet käyttivät räkiäisnimitystä menninkäisistä. Zor-cilla ei ollut aavistustakaan mistä hiisijohtaja puhui, Zorc nousi seisomaan eikä ollut kuin pari senttiä hiittä pidempi. Zorcilla oli ollut kokoajan yhteys Morkiin ja nyt hän oli valmis valjastamaan Waaaghin voiman omaan käyttöönsä. Sokaisevan kirkas vihreä valo välähti Zorcin silmistä asuen hiisipäällikköä silmiin. Hiisi alkoi pidellä päätään aivan kuin kovan päänsäryn aiheuttamana, mutta parissa sekunnissa kuului ääni kuin tykinlaukaus ja kirkkaan vihreä valo välähti. Waaagh voiman räjähdys oli heittänyt Zorcin vasten häkkinsä seinää, hän nousi pystyyn ja katsoi eteensä. Häkin etu seinä oli pa-lanut ja hiiden päätön ruumis makasi maassa hänen edessään. Hän astui ulos häkistään ja sanoi ivallisella äänellä: ”Hän sai muita päänsärkyjä ja poistui seurastamme.” ”Otan hänen paikkansa tässä heimossa, jos sopii, mikäli jollakin on jotain sitä vastaan toimi-koon nyt.” Väkijoukosta kuului supinaa, mutta yksikään ei tehnyt mitään. Oli kuuma päivä joten Zorc tunsi kun jokin peitti hänet varjollaan takaapäin. Hän katsoi alas ja näki menninkäisen varjon kohottamassa jonkin esineen päänsä päälle kuin valmiina iskuun. Zorc toimi nopeasti, veti maasta kuolleen hiiden kirveen ja löi kirveellä alas samalla kun kierähti menninkäisen taakse, ensimmäinen isku katkaisi jalan polvitaipeen kohdalta kaataen sotilaan maahan polvilleen. Zorc kohotti kirveen päänsä päälle ja heilautti kir-veen menninkäisen päähän takaa päin, kuului tyydyttävä rusahdus kun kirves mursi kallon. Hän kääntyi katsomaan takaisin väkijoukkoon, mutta nyt joukon edessä oli kuusi menninkäistä. Samat menninkäiset jotka olivat vanginneet hänet: ”Taidan saada uusin-taottelun, kun viime kerralla ei ollut oikein reilua.” Zorc sanoi ivalliseen sävyyn. ”Haista sinä kuule pask...” Suurin menninkäinen aloitti, mutta loppu lauseesta hukkui valtavaan jysähdykseen, kun taivaalta tuli kaksi yhteen painettua nyrkkiä jotka näyttivät muodostuvan vihreää valoa hohtavasta savusta. Nyrkin murskasivat alleen kaksi menninkäistä mukaan lukien isoimman joka puhui. Loput neljä lähtivät karkuun. ”Mikä on nimesi.” Kysyi yksi kapteeneista illalla pidettävässä neuvottelussa jossa selitettiin uudelle heimonpäällikölle tarvittavat tiedot. ”Zorc Kallonaama.” Zorc vastasi.
Forc heräsi meluun, jotkut huutelivat toisilleen omituisella kielellä toisilleen. ”Abrum, surama.” Ääni sanoi. ”Bruma snaknoi.” toinen ääni huusi. Forc kiipesi toiselle oksalle ja katsoi alas, maassa hänen allaan oli kaksi rottalaista. Jotka riitelivät keskenään, kum-mallakin aseet. Tämä oli suuri tilaisuus saada aseet, hän etsi veistä jota kantoi aina mu-kanaan. Veitsi löytyi hänen vyöltään, Forc katkaisi oksan mahdollisimman äänettömästi, mutta maassa olevat rottalaiset eivät olisi kuullut tappelunsa yli vaikka hän oli hyppi-nyt puussa lohikäärmeellä. Hän teroitti seipään veitsellään mahdollisimman teräväksi. Forc asettui seisomaan matalimmalle oksalle rottalaisten ylle ja asetti seipään oikeaan kulmaan. Hän veti henkeä ja hyppäsi oksalta ei ollut maahan kuin pari metriä, mutta sen matkan taittaminen tuntui ikuisuudelta. Seiväs läpäisi ohrin niskan katkaisten kaula valtimon, verta roiskui joka puolelle, mutta Forcin piti toimia nopeasti ennen kuin toinen rotta toipui yllätyksestä. Forc nappasi veitsen kuolleen vyöltä ja heitti sen kohti toisen rottalaisen kaulaa, mutta se ehti väistää ja veitsi jäi rottaa olkaan pystyyn. Rotta hyökkä-si aseenaan miekka ja hiideltä varastettu kilpi, mutta kesken hyökkäyksen rotta kaatui kuolleena maahan. Veitsi jonka Forc heitti, oli myrkytetty. Hän otti rotilta tavarat mitä tarvitsi, kilven ja miekan jonka vielä pesi varmistaakseen että miekassa ei ollut myrkkyä. Rottalaiset olivat tulleet yön aikana jonkinlaisella lautalla joka oli tehty kömpelösti tukeista. Forc kutsui linturatsunsa ja lähti lautalla. Illalla hän oli kulkenut myötä virtaan kymmeniä kilometriä ja näki mutkan takana olevan kylän.
”Rottalaisii on tulossa iso joukko tänne päi, tiedustilioit on jo tul...” Lauseen loppu jäi Zorcille tietämättömäksi. Kun ovelta kuului: ”Hei kapu joella on tunkeilia.” Hetkessä Zorc oli jo joella ja siellä todella näkyi lautta. Kuka uskaltaa uhmata valkoisen kallon heimoa ja sen johtajaa Zorc Kallonaamaa.” Zorc karjaisi.
”Forc Linnunratsastaja.” Kuului pimeydestä.
arinaan.
Nyt tuli vähän pidempi kun aikasemmat. Rottalaiset ovat sitten skaveneja jos joku ei tajunnut.
Osa 1http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=27370
Taival: osa 2
Forc ei tiennyt mitä tehdä, kysyä keitä nämä toiset menninkäiset ovat vai käydä hake-massa Zorc. Hän päätyi kysymään keitä nämä keihäin aseistautuneet menninkäiset ovat. ”Keitä ootte ja miks te täällä meluutte.” Forc karjaisi mahdollisimman rohkeasti vaikka lähes tärisi pelosta. ”Samaa kysyisin sulta. Vangitkaa.” mylväisi joukon suurin sotilas muille. Menninkäiset lähtivät rynnimään kohti Forcia joka juoksi voimiensa takaa veljensä luo herättämään hänet. ”Herää! Herää nyt ja juokse!” Forc huusi juoksusta jatkaen matkaa katsomatta taakseen. Hänen jalkansa alkoivat särkeä juoksusta ja koko keho oli täynnä naarmuja jatkuvasta kompastelemisesta ja oksista jotka osuivat aina puun ohi mennessä. Takaa-ajajat alkoivat saada Forcia kiinni, mutta hän ei välittänyt takaa kuu-luvista huudoista jotka lähenivät uhkaavasti.
Pian metsä loppui ja alkoi aavat kalliot jossa juokseminen oli helpompaa, mutta siellä hänet nähtäisiin heti ja saataisiin kiinni. Forc kääntyi takaisin metsään juoksemaan kohti jokea jonka vartta hän oli veljensä kanssa kulkenut. Takaa-ajajat olivat kuulleet hänen juoksun läpi metsän kun oksia meni poikki ja kun hän kiroili kaatuessaan. Metsä oli tiheä ja synkkä jonka vuoksi juokseminen oli vaikeaa. Forc tunsi helpotuksen tunteen sisällään kun kuuli joen solinaa ja näki metsän loppuvan edessään. Hän valmistautui heittäytymään jokeen ja uimaan koko voimiensa takaa, mutta pysähtyikin. Jokeen oli siitä kohtaa monen kymmenen metrin pudotus pysty suoraa kalliota ja vesi oli aivan liian matalaa siitä kohtaa jokea. Menninkäiset tulivat metsän reunaan ja olivat noin vii-den metrin päässä hänestä. Forc punnitsi mahdollisuuksiaan hiisiä vastaan, heitä oli vain neljä aseinaan keihäät, mutta hänellä ei ollut aseenaan mitään ainoastaan hänen nyrkkinsä ja suurempi kokonsa. Forc keräsi rohkeutensa ja hyppäsi yli kallion reunan tyhjyy-teen.
Zorc heräsi veljensä huutoon ja nousi ylös ja koetti muistella mitä Forc sanoi, mutta tajusi heti ympärillään olevat sotilaat joita oli kuusi jokaisella aseinaan keihäät. Hän etsi katseellaan omaa sauvaansa jotta voisi taistella, mutta yksi sotilaista oli ottanut sen ja oli katkaisemassa sitä. ”Älä katkaise sitä!”, Zorc huudahti, mutta tajusi heti kuinka type-rästi oli tehnyt. Nyt menninkäinen ainakin katkaisisi sen. ”Sä kuulit mitä toi sanoi. Anna se mulle.” Tiuskaisi joukon suurin ja selvästi voimakkain menninkäinen.
Sotilaat sitoivat Zorcin erittäin kovakouraisesti, mutta jättivät hänen jalat vapaiksi kos-ka hänen piti itse kävellä. Zorcin oli vaikea kävellä kun köydet kiristivät ja hänen ”vartijansa” löivät häntä aina tilaisuuden tullen. Illalla seurue pysähtyi lepäämään ja syömään, mutta Zorc ei tietenkään saanut ruokaa tai juomaa. Hän ihmetteli vieläkin, miksei joukon johtaja antanut katkaista hänen sauvaansa vangitsemisen yhteydessä. ”Kuinka pitkä matka on vielä leiriin.” Yksi menninkäisistä kysyi. ”Päästään leiriin huomenna aamulla, muistakaakin mitä pomo sanoi ton pitää tulla leiriin ehjänä tai jokaiselta meistä lähtee pää.” Vastasi joukon isoin osoittaen sormella Zorcia. ”Mä en ymmärrä mitä pomo tosta haluu?” möläytti joukon pienin. ”Mitä se sulle kuuluu!” raivosi johtaja. Siitä eteenpäin kaikki olivat hiljaa ja söivät. Aamulla Zorc herätettiin raa’asti lyömällä keihään varrella päähän. ”Hhh... Siitäs sait, senkin saastainen rakki! Ylös siitä! Pitää jatkaa matkaa”, yksi sotilaista karjaisi. Kävellessä Zorc pisti merkille, että häntä kohdeltiin varovai-semmin. Eilisiltainen johtajan puhe oli tehnyt vaikutuksen sotilaisiin. Noin parin tunnin kävelyn jälkeen kulkue saapui leiriin, joka koostui nahasta tehdyistä teltoista ja risumajoista, joissa asui ainoastaan menninkäisiä. Zorc heitettiin oksista ja puun harakoista kyhättyyn häkkiin jossa haisi ulosteille ja verelle.
Forc paiskaantui virran viemänä kivikkoon, kolhiintuneena ja täynnä vettä, mutta hengissä. Hän oli kuin ihmeen kaupalla tippunut joen syvennykseen jossa virtaus oli kovempi, mutta ei vienyt pohjaan, ainakaan pitkäksi aikaa. Forc ryömi suojaan penkalla olevaan puskaan, koska ei voinut olla varma, oliko karistanut takaa-ajajat perästään. Levättyään hetken ja yskittyään kaiken veden pois sisästään hän päätti lähteä etsimään veljeään vaikka ei tiennyt oliko hän jäänyt kiinni. Forc päätti lähteä kulkemaan joen vartta, ensimmäistä kertaa hän oikeasti kaipasi veljeään, koska ei tiennyt missä oli. Joki oli pitkä ja Forc tiesi joutuvansa kävelemään pitkän matkaa, mutta ei uskonut kävelemi-sen olevan niin raskasta, kaatuneiden puiden yli kapuaminen, kiveltä kivelle hyppiminen joen leveissä kohdissa ja mikä tärkeintä liukkaalla kalliolla käveleminen kun liukas-teli ja löi itsensä vasten kalliota. Ensimmäisen päivän jälkeen hän oli täysin uuvuksissa kävelystä, eikä ollut edes saanut ruokaa tai suojaa pään päälle vaan koetti nukkua kallioiden välissä, kylmässä kosteaa kiveä vasten yksin kuunnellen susien ulvomista kukkuloiden takana.
Zorc heräsi aamulla kun jokin tökki häntä, hän oli varma että se oli korppikotka tai hiisi joka oli löytänyt hänet. Hän nousi ylös ja huitaisi otusta silmät kiinni, avatessaan silmät hän tunnisti linnun, se oli hänen ratsunsa joka oli lähtenyt sutta karkuun. Forcin nälkä oli valtava, hän ei ollut syönyt kolmeen päivään, mutta hänellähän oli edessään kokonainen juhla ateria. Hän tajusi, että jos hän söisi linnun, hänen pitäisi taas kävellä, ja kävely oli raskasta. Hän hyppäsi linnun selkään ja käski linnun kävellä. Nyt matkan taittaminen oli paljon helponpaa kuin ennen, lintu hyppäsi puunrungon yli helposti ja lensi joen leveän kohdan yli. Illalla Fork sai ruokaakin, kun lintu oli kalastanut ja pa-remman yöpymis paikan, puussa. Lintu oli lennättänyt Forcin puun oksalle jossa hänen oli tarkoitus yöpyä. ”Täällä ei ainakaan sudet kiusaa.” Forc ajatteli hiljaa mielessään.
Zorc oli maannut häkkinsä nurkassa jo pari päivää tarkastelemassa leirin tapahtumia ja ottamassa yhteyttä Gorkiin ja Morkiin. Vähän aikaa sitten oli leiriin tullut neljä mennin-käistä, joka olivat menneet suurimpaan nahasta tehtyyn telttaan jonka Zorc oli arvannut kuuluvan tämän heimon päällikölle. Leiri sijaitsi joen rannalla, joki voisi olla yksi pako tie jos hän saisi köydet sahattua poikki taskuveitsellään. Nyt isosta teltasta tuli joukko johon kuului neljä menninkäistä, kolme ruosteisin miekoin aseistautunutta ja yksi isolla kahdenkäden kirveellä aseistautunut jolla oli ketun nahasta tehty viitta ja paljon koruja, jotka olivat kaikki pääkalloja, tämän täytyi olla päällikkö. Päällikkö tuli puhumaan hä-nelle. ”Ja nyt kerro se mitä meidän pitää tietää! Päällikkö jylisi. ”Riippuu siitä haluatte tietää?” Zorc vastasi nokkelasti. ”Saakelin räkiäinen, nyt kerrot mitä haluamme tietää. Äläkä väitä ettet tiedä mitä tarkoitan. Ystäväsi, joka oli kanssasi, on pettänyt sinut ja kuoli vangitsemisen yhteydessä, hyppäsi jokeen!” Päällikkö raivosi. Päällikkö olikin hiisi, hyvin pieni hiisi. Ainoastaan hiidet käyttivät räkiäisnimitystä menninkäisistä. Zor-cilla ei ollut aavistustakaan mistä hiisijohtaja puhui, Zorc nousi seisomaan eikä ollut kuin pari senttiä hiittä pidempi. Zorcilla oli ollut kokoajan yhteys Morkiin ja nyt hän oli valmis valjastamaan Waaaghin voiman omaan käyttöönsä. Sokaisevan kirkas vihreä valo välähti Zorcin silmistä asuen hiisipäällikköä silmiin. Hiisi alkoi pidellä päätään aivan kuin kovan päänsäryn aiheuttamana, mutta parissa sekunnissa kuului ääni kuin tykinlaukaus ja kirkkaan vihreä valo välähti. Waaagh voiman räjähdys oli heittänyt Zorcin vasten häkkinsä seinää, hän nousi pystyyn ja katsoi eteensä. Häkin etu seinä oli pa-lanut ja hiiden päätön ruumis makasi maassa hänen edessään. Hän astui ulos häkistään ja sanoi ivallisella äänellä: ”Hän sai muita päänsärkyjä ja poistui seurastamme.” ”Otan hänen paikkansa tässä heimossa, jos sopii, mikäli jollakin on jotain sitä vastaan toimi-koon nyt.” Väkijoukosta kuului supinaa, mutta yksikään ei tehnyt mitään. Oli kuuma päivä joten Zorc tunsi kun jokin peitti hänet varjollaan takaapäin. Hän katsoi alas ja näki menninkäisen varjon kohottamassa jonkin esineen päänsä päälle kuin valmiina iskuun. Zorc toimi nopeasti, veti maasta kuolleen hiiden kirveen ja löi kirveellä alas samalla kun kierähti menninkäisen taakse, ensimmäinen isku katkaisi jalan polvitaipeen kohdalta kaataen sotilaan maahan polvilleen. Zorc kohotti kirveen päänsä päälle ja heilautti kir-veen menninkäisen päähän takaa päin, kuului tyydyttävä rusahdus kun kirves mursi kallon. Hän kääntyi katsomaan takaisin väkijoukkoon, mutta nyt joukon edessä oli kuusi menninkäistä. Samat menninkäiset jotka olivat vanginneet hänet: ”Taidan saada uusin-taottelun, kun viime kerralla ei ollut oikein reilua.” Zorc sanoi ivalliseen sävyyn. ”Haista sinä kuule pask...” Suurin menninkäinen aloitti, mutta loppu lauseesta hukkui valtavaan jysähdykseen, kun taivaalta tuli kaksi yhteen painettua nyrkkiä jotka näyttivät muodostuvan vihreää valoa hohtavasta savusta. Nyrkin murskasivat alleen kaksi menninkäistä mukaan lukien isoimman joka puhui. Loput neljä lähtivät karkuun. ”Mikä on nimesi.” Kysyi yksi kapteeneista illalla pidettävässä neuvottelussa jossa selitettiin uudelle heimonpäällikölle tarvittavat tiedot. ”Zorc Kallonaama.” Zorc vastasi.
Forc heräsi meluun, jotkut huutelivat toisilleen omituisella kielellä toisilleen. ”Abrum, surama.” Ääni sanoi. ”Bruma snaknoi.” toinen ääni huusi. Forc kiipesi toiselle oksalle ja katsoi alas, maassa hänen allaan oli kaksi rottalaista. Jotka riitelivät keskenään, kum-mallakin aseet. Tämä oli suuri tilaisuus saada aseet, hän etsi veistä jota kantoi aina mu-kanaan. Veitsi löytyi hänen vyöltään, Forc katkaisi oksan mahdollisimman äänettömästi, mutta maassa olevat rottalaiset eivät olisi kuullut tappelunsa yli vaikka hän oli hyppi-nyt puussa lohikäärmeellä. Hän teroitti seipään veitsellään mahdollisimman teräväksi. Forc asettui seisomaan matalimmalle oksalle rottalaisten ylle ja asetti seipään oikeaan kulmaan. Hän veti henkeä ja hyppäsi oksalta ei ollut maahan kuin pari metriä, mutta sen matkan taittaminen tuntui ikuisuudelta. Seiväs läpäisi ohrin niskan katkaisten kaula valtimon, verta roiskui joka puolelle, mutta Forcin piti toimia nopeasti ennen kuin toinen rotta toipui yllätyksestä. Forc nappasi veitsen kuolleen vyöltä ja heitti sen kohti toisen rottalaisen kaulaa, mutta se ehti väistää ja veitsi jäi rottaa olkaan pystyyn. Rotta hyökkä-si aseenaan miekka ja hiideltä varastettu kilpi, mutta kesken hyökkäyksen rotta kaatui kuolleena maahan. Veitsi jonka Forc heitti, oli myrkytetty. Hän otti rotilta tavarat mitä tarvitsi, kilven ja miekan jonka vielä pesi varmistaakseen että miekassa ei ollut myrkkyä. Rottalaiset olivat tulleet yön aikana jonkinlaisella lautalla joka oli tehty kömpelösti tukeista. Forc kutsui linturatsunsa ja lähti lautalla. Illalla hän oli kulkenut myötä virtaan kymmeniä kilometriä ja näki mutkan takana olevan kylän.
”Rottalaisii on tulossa iso joukko tänne päi, tiedustilioit on jo tul...” Lauseen loppu jäi Zorcille tietämättömäksi. Kun ovelta kuului: ”Hei kapu joella on tunkeilia.” Hetkessä Zorc oli jo joella ja siellä todella näkyi lautta. Kuka uskaltaa uhmata valkoisen kallon heimoa ja sen johtajaa Zorc Kallonaamaa.” Zorc karjaisi.
”Forc Linnunratsastaja.” Kuului pimeydestä.
arinaan.
Nyt tuli vähän pidempi kun aikasemmat. Rottalaiset ovat sitten skaveneja jos joku ei tajunnut.
Jos kirjoitat suomeksi, niin kirjoita hemmetissä suomeksi, englanninkieliset lausahdukset eivät suoraan sanottuna kuulosta muuta kuin naurettavilta. Ei millään pahalla. Seuraavaksi, minkä ihmeen takia keskellä tekstiä pyöri järkyttävä kasa tavuviivoja? Minä en vain ymmärrä. Itse ei tekstejä tarvitse tavuttaa koskaan. Ainakaan jos sotuun kirjoitat. Sitten vielä taivutuksesta, taas. Hänen jalkansa, ei hänen jalat. Hänen vartijansa, ei hänen vartiat. Kyllä nyt suomen peruskielioppi pitäisi jo tässä vaiheessa olla hallinnassa... Ei se niin vaikeaa voi olla. 
) ja nyt snottosi ovat minusta ainakin aivan liian voimakkaita. Ne eivät ole älykkäitä kuten tarinassa, ne eivät ole vahvoja, kuten tarinassa, gobbo pystyy vielä käyttämään sotakirvestä, snotto ei vain ole tarpeeksi suuri käyttämään sellaista. Tai aseita usein muutenkaan. Negatiivista palautetta tuli aika järkyttävästi tällä kertaa, mutta juoni sentään toimi. Ei ihan miinukseksi jäänyt tämäkään postaus. 
Toivottavasti osaat ottaa tämän kritiikkinä, eikä valituksena. Ainakin ensimmäisen kappaleen (tässä viestissä) asiat ovat sellaisia perusasioita, joista täytyy päästä eroon että saa luettavan tarinan.