Sotavasara.net

Aina ajoittain ulkomaisilla foorumeilla keskustellaan siitä, onko figumaalaus taidetta. Sen kummemmin tuohon kysymykseen kajoamatta haluaisin kysyä mielipidettänne siitä, kuinka tätä meille rakkasta harrastusta voisi kehittää hieman syvällisempään suuntaan. Syy tähän kysymykseen on ´Conissa käydyssä keskustelussa (VJ:n ja Diarmaidin [Cutchulain tai jotain?] kanssa) sekä M. Salavan pidemmässä puheenvuorossa osoitteessa http://forums.sotavasara.net/viewtopic. ... c&start=30.

Kukaan ei voi ennustaa kuinka kauas tekniikan kehittyminen jne. seikat voivat figumaalausta viedä, mutta mikäli muita ilmaisumuotoja käyttää vertailukohtana niin luulisin että pikku hiljaa alkaa näkymään enemmän ja enemmän kokeellista ilmaisua joka pyrkii rikkomaan vallitsevia rajoja.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Kuten Salava esittää, on erittäin harvinaista nähdä figuja jotka herättäisivät tunteita samalla tavalla kuin esimerkiksi parhaat musiikki-, maalaus-, tai kirjalliset teokset tekevät. Missä siis vika? Onko figuista mahdollista kehittää tunteita herättävä ilmaisumuoto? (Tässä ei siis ole kysymys siitä, onko siinä mitään tavoiteltavaa ylipäätään).

Itse näkisin että mahdollisuudet jonkinlaiseen ilmaisun syventämiseen ovat kyllä olemassa, mutta että se vaatii hyvin paljon sekä figulta itseltään että maalaukselta. Suurin ongelma on nähdäkseni figujen mitäänsanomattomuus, jota mikään maalaustaituruus ei pysty muuttamaan tunteita herättäväksi kannanotoksi. Valutekniikka ja mittakaava asettavat omat rajoituksensa, joita pystyy kiertämään ainoastaan mikäli pystyy itse muovaamaan figuista ilmaisukykyisempiä. Jostain perusmarinesta ei vaan tekemälläkään saa muuta kuin perusmarinen, mikä olisi hyvä muistaa niiden "taiteellisuutta" arvioitaessa. Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että odotusten figujen ilmaisuvoiman suhteen tulisi olla suhteessa niiden potentiaaliin. Mikäli haluaa itkeä, toivoa, rakastaa tai muuten vaan tuntea, lienee edelleen parempi lähestyä esimerkiksi klassista maalaustaidetta kuin viimeisimmän Golden Demonin osallistujia.

Mitä siis sanotte, voidaanko tässä harrastuksessa edetä muuallekin kuin vain korkealle tekniselle tasolle tai tietyn "imagen" apinoimiseen? Kuinka? Lisäksi mikäli teille tulee mieleen joku mielenkiintoisia ajatuksia tai tunteita herättänyt figu, niin linkki sen kuvaan olisi mainio lisä keskusteluun.

(Odotan etenkin M. Salavalta ja VJ:ltä vastausta tähän epäselvään ja muutenkin häröilevään viestiin.)

Olisikohan figuissa sama ongelma, kun mihin aletaan törmäämään nykyisissä tietokonepeleissä. Eli kun päästään tasolle, jossa objektit (figut / 3d mallit) alkavat näyttää niin aidoilta, että ihminen aivoissaan automaattisesti yhdistää sen oikean(/kuvitteellisen) maailman vastaavaan. Tällöin ei enää tarkastella esinettä / kuvaa niinkään kuvana, vain siitä paistavat esille puutteet ja epätodellisuus valtaa mielen. Tällöin tietenkin tunnereaktiot eivät pääse esille. Figut ovat kuitenkin kaiken paljastavia, eivätkä jätä mitään oman mielikuvituksen varaan, eikä näin tunteitakaan pääse oikein muodostumaan.

Luulen, että figujen kanssa ei koskaan päästä todellisia tunteita herättävään tyyliin, mutta jonkinlaiseen kylläkin. Muutamia Haleyn töitä katsoessa voi melkein tuntea ympäristön, jossa figu on. Kylmän / kuuman / pimeyden. Ei kuitenkaan surua / vihaa / iloa tai muita suurempia tunteita.

Bottom line siis: Figut eivät jätä mitään katsojan mielikuvituksen varaan. Kaikki on jo näkyvillä. Se on mielestäni ongelma.

Ei minulle ainakaan tule mieleen, että verisellä kirveellä varustettu arpinen örkki olisi kovin suuria tunteita herättävä...
Mutta oikeastaanhan se on hyvinkin mahdollista.

Jos maalaa jonkin pelaamiseen tehdyn figun ei siitä saa kovinkaan taiteellista, sillä useimmat pelaamiseen tehdyt figut ovat asennoiltaan ja ulkomuodoltaan hyvin mitäänsanomattomia.
Toisaalta taas jos muokkaa sotilaasta sodassa kärsineen näköisen ja hyvin kaunistelemattoman se herättää ajatuksia sodan kamaluudesta ja jos onnistuu herättämään figullaan mielipiteitä ja ajatuksia on se mielestäni jo jonkinasteista taidetta.

Taiteeksi minä ainakin luokittelen sellaisen asian, jonka tekijä on itse luonut ainakin lähes kokonaan eli jos ostata archaonin ja maalaat sen aivan mahtavasti, mutta figu on aivan konvertoimaton ei se mielestäni ole taidetta, jos taas ostata archaonin ja konvertoit sitä niin, että se näyttää omaperäiseltä ja maalaat sen vielä hienosti niin sen voisi luokitella jo taiteeksi.

Myös figut jotka on konvertoitu ja maalattu niin, että vaikuttaa niinkuin niillä olisi jonkinlainen tarina ovat mielestäni taidetta.

Itselleni tuli mieleen tämä figu kun puhutaan Taiteesta.
http://uk.games-workshop.com/goldendemo ... silver.jpg
Tuo vaan näyttää niin hienolta ja figu on hyvin ajatuksia herättävä ja aivan kuin siihen liittyisi jokin tarina.

Olen sikäli väärä henkilö kauheasti tätä pohtimaan, koska maalaustaide ei kosketa minua mitenkään. Musiikkia on taas vaikea verrata figuihin, koska musiikki vaatii tiettyä kestoa vaikuttaakseen. Esittävä taide on sitten täysin oma lukunsa.

Figuja voi verrata mielestäni ainoastaan maalasutaiteeseen tai muuhun kuvataiteeseen. Normaalsiti teoksen tekijä on tehnyt koko teoksen itse. Vaikka maalari ei itse olekaan tehnyt kangasta tai raameja, niin ne ovat lähinnä teoksen raaka-aineita, jotka eivät vaikuta itse lopputulokseen merkittävästi. Figussa figu itsessään on suuressa roolissa ja mikäli maalaaja ei ole sitä itse tehnyt, niin osa luomisprosessista on jäänyt puuttumaan ja ikään kuin astutaan valmiisiin saappaisiin. Tämä alentaa figumaalaamisen arvoa.

Mikäli taas figu on kokonaaan itse tehty, niin sovelias vertailukohta on muut veistokset, jolloin taas muutaman sentin korkuinen teos jää pahasti tappiolle yksinkertaisesti näyttävyyden puutteen vuoksi. Suuria tunne-elämyksiä peukalon kokoisesti teoksesta? Ei todennäköisesti.

minisaarnaaja kirjoitti:Sen kummemmin tuohon kysymykseen kajoamatta haluaisin kysyä mielipidettänne siitä, kuinka tätä meille rakkasta harrastusta voisi kehittää hieman syvällisempään suuntaan.

Keskittymällä paljon enemmän yksittäiseen figuun, pohtimalla sitä useammalta kantilta, tekemällä siitä ainutkertaisen ja vähät välittämällä ulkopuolisten asettamista teknisistä vaatimuksista.

Nämä kaikki keinot ovat luonnollisesti GW:n intressien ja pelikäytön vastaisia.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Kuten Salava esittää, on erittäin harvinaista nähdä figuja jotka herättäisivät tunteita samalla tavalla kuin esimerkiksi parhaat musiikki-, maalaus-, tai kirjalliset teokset tekevät. Missä siis vika?

Siinä, että 98% arkisin nähdyistä figuista on geneerisiä pelinappuloita, jotka maalataan ultramarinen siniseksi koska lootassa lukee niin. Eipä muropaketin kylkeäkään yleensä pidetä erityisempänä taiteena, koska se on funktionaalinen arkiesine. Näin siitäkin huolimatta, että joku on suunnitellut sen huolella ja vieläpä herättämään jonkinlaisia (myönteisiä) tunteita.

Parhaat figuteokset voivat jo herättääkin tunteita, mutta ne joutuu kaivamaan esiin kissojen ja koirien kanssa.

Onko figuista mahdollista kehittää tunteita herättävä ilmaisumuoto? (Tässä ei siis ole kysymys siitä, onko siinä mitään tavoiteltavaa ylipäätään).

Aina on mahdollista skulptata ja maalata nimenomaan tätä tarkoitusta ajatellen. Yleensä niin vain ei tehdä. Lisäksi pelifigujen taustalla oleva maailma on kaikista fluffiteksteistä huolimatta vain kuorrutetta "tää ampuu tätä hei"-tyyliselle räimeelle. WH-örkki herättää siinä mielessä kulttuurisidonnaisia tunteita vain pidemmän linjan GW-harrastajassa. Ulkopuolisille nämä kytkennät jäävät täysin hämäriksi ja valjetessaankin ne voivat tuntua aika vähä-älyiseltä viihteeltä. LotR-figuista koostuva dioraama herättää kenties vähän enemmän tunteita, koska tarinan hahmot ovat muutakin kuin [rumasana]n kovia jätkiä pyssyn ympärillä.

Suurin ongelma on nähdäkseni figujen mitäänsanomattomuus, jota mikään maalaustaituruus ei pysty muuttamaan tunteita herättäväksi kannanotoksi.

Totta. Lisäksi valtaosa figuista vastaa maalaustaiteen muotokuvia. Muotokuvan viehätyksestä puolet on helposti kuvan henkilössä ja tämän historiassa. GW-figulla on sielua yhtä paljon kuin hongkongilaisella koristepatsaalla 5000 kappaleen erässä. Teoksen pitäisi olla paljon muutakin. Dioraamalla pystyy jo luomaan jonkinlaista dramatiikkaa. Esimerkiksi tällaisen ottaisin oikein mielelläni olohuoneen pöydälle koriste-esineeksi.

Mikäli haluaa itkeä,

...kannattaa ostaa pari "maalaus jälki tosi hyvä" -figua huuto.netistä.

lienee edelleen parempi lähestyä esimerkiksi klassista maalaustaidetta kuin viimeisimmän Golden Demonin osallistujia.

Lähemmäs klassista maalaustaidetta pääsee tutustumalla historiallisiin miniatyyreihin. Niissä sekä tekniikka, että hahmoon syventyminen ovat sellaisella tasolla, että GD-voittaja menee kaikessa hiljaisuudessa nurkkaan häpeämään. GD on yleensäkin lähinnä tuotemainontatilaisuus, ehkä poislukien open-kategoria. Palkinto lohkeaa tarkalla blendillä ja yhteensopivuudella GW-maailmojen kanssa. Ajatusta ei tarvitse olla nimeksikään, kunhan NMM menee mustasta valkoiseen asti ja örkillä on isommat kulmahampaat kuin muilla.

Mitä siis sanotte, voidaanko tässä harrastuksessa edetä muuallekin kuin vain korkealle tekniselle tasolle tai tietyn "imagen" apinoimiseen?

Vähitellen. Eihän maalaustaide tai musiikkikaan ollut keskiajalla kovin paljon käyttökamaa kummoisempaa. Kenkää tuli, jos kirkkotaiteessa oli liian monta opetuslasta ja kolme jeesusta. Liksaa tuli lähinnä teknisten ansioiden myötä. Miljoonien arvoiset taulut, joissa sininen lehmä lentää, ovat aika tuore keksintö. Nykyään ilmapiiri on toki kaikkien taidemuotojen suhteen vähän otollisempi, joten miniatyyrimaalauksista voi tulla salonkikelpoista kamaa alle vuosisadassa.

Kuinka? Lisäksi mikäli teille tulee mieleen joku mielenkiintoisia ajatuksia tai tunteita herättänyt figu, niin linkki sen kuvaan olisi mainio lisä keskusteluun.

Suosittelen vaikka Painting Clinicin tapahtumagalleriaa. Minulle EuroMilitairen teokset antavat paljon enemmän kuin taas yksi marine poseeraamassa bolter pystyssä ja jalka monitorin päällä niin ettei päässä taatusti kipinöi yksikään sahanpuru. Nekin tietysti ovat vielä lähinnä eri aikakausien sotilaita erinäisissä tehtävissä. Muut taidemuodot käsittelevät ehkä aavistuksen verran suurempaa aihemaailmaa.

Tähän väliin heitän ehkä kaikkein tunteellisimman kaaos miehen pitkään aikaan.
Tuo on sitä riivausta (kyseessä on possessed mariini)

Hyvin mielenkiintoisia 'minisaarnoja' siitä, mitä figuilla voi saada aikaan. Minäkään en ole törmännyt ikinä figuun, joka olisi saanut itkemään tai vihaamaan yms. mutta toisinaan figu on saanut nauramaan. Toisinaan on löytynyt sellanen aika wow-fiilis, mutta ei kuitenkaan niin kummia tunteenpurkauksia.

M.Salava kysyi tuolla 'pitkässä puheenvuorossa' (johon minisaarnaaja antoi linkin), että pitäisikö tehdä esim inhorealistinen nurgle/slaanesh ryhmä ensi 'Coniin. Kirjallisuudesta en ole pahemmin inhorealismiin tutustunut, vain rääpäissyt aihetta. 1900-luvun alussa Ranskassa löytyi kyllä sellaisia teoksia, että heikkoa teki. Luimme myöskin Minna Canthin (?) pienoisnovellin Lapsi (? muistinkohan nimet nyt oikein...?) jossa kuvattiin pientä lasta, joka eli köyhässä torpassa. Lapsi oli ollut syntymästään asti surkea ja tuon novellin aikana kuvattiin tuskaa, joka aiheutui siitä, kun iho halkeili ja halkeamista valui visvaa. Tämä oli sentään realismia, ei edes inhorealismia. Opettaja sai minulta selkeän kommentin, "tämä oli oksettavaa, oli taidetta ja kirjallisuutta tai ei, mutta mielestäni oksettavaa". Samanlaista tunnetta on mielestäni mahdoton aikaansaada nurglen möykyillä, mutta tekemällä slaanesh-kultin irstaat orgiat voitaisiin päästä tähän suuntaan.

Näin lopuksi vielä muistui mieleen pari kuvaa, mitkä Day auliisti linkitti kerran Galleriaan.
http://www.paintingclinic.com/images/co ... 24k145.JPG
http://www.paintingclinic.com/images/co ... 24k104.JPG

Ylempi on resiinipatsas? ja alempi 54mm historiallinen figu. (ainakin Dayn mukaan.)
Noista löytyy jo tietynlainen _onko_tämä_mahdollista-fiilis, varsinkin kun ei itse ole mikään huippumaalari, ja vaikka vähän parempikin olisi. Ja tuosta sotilaan katseesta ja ilmeestä löytyy musta ainakin jotain muutakin kun tarkan maalarin jälki ja pehmeät blendit.

Mutta jossain määrin sillä kokemuksella, mitä minullakin sattuu olemaan, julkeaisin väittää, että figuilla ei tulle pääseen samalle tasolle, kun esim. maalaustaiteella. Maalaustaiteesta löytyy tyylisuuntia, on impressionismia, realismia, käsitteellistä ja ties minkälaista maalaustaidetta. Joskus kankaalle maalattu muotokuva voi olla hieno, mutta taas päinvastaisesta suunnasta otettu teos, musta pääsiäinen )teos, jossa on valkoisella paperila kaksi keltaista viivaa ristissä ja hieman mustaa...) sai aikaan paljon enemmän mietteitä kuin hyvin tarkka ja yksityiskohtainen muotokuva. Sama löytyy kirjallisuudesta, tyylisuuntia on vaikka kuinka. Mutta figumaalauksessa ei vielä ainakaan havaitakseni ole löytynyt erilaisia tyylisuuntauksia. Johtuisikohan tämä juuri VC:n loppulauseesta, "Figut eivät jätä mitään katsojan mielikuvituksen varaan. Kaikki on jo näkyvillä. Se on mielestäni ongelma." Figumaalaajalla on edessään pienoispatsas, jota maalataan. Kirjailijalla ja maalarilla on edessä vain tyhjä paperi/kangas, jolle jotain pitäisi saada.

Mutta. Ihmettelen, jos tässä keskustelussa ikinä päästään johonkin tiettyyn lopputulokseen, jotenkin vain tuntuu, että ei tämä asia sen selvemmäksi muutu, eli aika näyttää mihin mennään. Liekö sitten joskus tulevaisuudessa kuvataiteessa luetaan teoksia "2000 luvun suuret figumaalarit" ja "miniatyyrien historia viimeiseltä 100 vuodelta" ja silleen...?

Noh itse ottaisin esimerkiksi Victorian Ogrun kaartilaisen. Se on todella koskettava minun mielestäni. Vaikkakin sitten GW:n figusta tehty.

Pidemmälle vietynä teoriaa voitisiin soveltaa larppeihin. Ne alussa olivat "sotalaikkejä" joissa evlhot heittelivät tennispalloa ja taistelijat hakkasitvat toisiaan päähän boffereilla. Taidetta? ei.

Nyt taas kun conissa keskesin kuunnella hetken Emma Wieslanderin esitelmää elätymisestä sukupuolirooleihin larpeissa niin tuntui että larpit ovat taidetta jopa enemmän kuin teatteritaide. Taiteessa ei esitetä, siinä ollaan, ja se ilmeisesti tulee olemaan trendi larpeissa tulevaisuudessa.

Ylläoleva totaalisen IMO, kästykseni taiteesta pohjautuvat vahvasti mutuun.

Figuissa on päästy lähelle koskettavuutta, elävyyttä ja omaa tulkintaa. Vuodattasinki itse sydänvertani figuihin? En usko, minulle figumaalaus on lähempänä urheilua (älkää naurako, tarkoitan henkisellä tasolla) kuin taidetta. Kokeiluna mielenkiintoinen kyllä, tehdä figu niin että sillä koittaisi välittää tunteita katsojille, ei vain katsomisen mielihyvää.

Taas toisaalta, ne kaikki joita suurina taiteilijoina pidetään, välittivätkö he tunteita? Ainakin omasta mielestäni osa tauluistakin ovat nautinnollisia katso teknillisen suuremmoisuuden tähden, ei siksi että se kummemmin tunteita herättäisi.

Mitä siis sanotte, voidaanko tässä harrastuksessa edetä muuallekin kuin vain korkealle tekniselle tasolle tai tietyn "imagen" apinoimiseen? Kuinka?

Mielestäni voidaan. Kuitenkin ehkä keskeinen taiteenmuodossa etenemistä rajoittava tekijä ovat kilpailut (joilla kyllä on monia hyviä puolia, kuten ihmisten innostaminen maalaamaan) jotka samankaltaistavat tyylejä ja monissa tapauksissa tappavat luovuuden ainakin niiltä jotka tosissaan haluavat voittaa. Figuun on saatava ne tasaiset blendit, hyvä base, näkyvä väriteema, ei saa olla liian tumma, harmaa tai tavallinen muihin figuihin verrattuna.. Jos tällaiset säännöt pyörivät mielessä maalatessa ei minusta voida puhua mistään kehityksestä tai taiteellisuudesta. Figumaalaus alkaa muistuttaa jotain pitsin nypläystä..

Eli jos toivomme tän taiteenmuotomme kehittyvän, on paras alkaa pitämään kilpailemista sivuseikkana ja jättämään tuomarien mielipiteet omaan arvoonsa.. En silti tarkoita että kilpailut pitäisi lopettaa tai mitään. Ne eivät vain saisi olla mikään pääasia.

Kovin paljon tuntuu olevan puhetta figujen rajoittuneisuudesta ilmaisumuotona verrattuna muuhun kuvataiteeseen. Varmasti alkuihmisetkin ajatteli, että onpa tylsää bommata tän luolan seiniä pelkillä puhvelien kuvilla ja tikku-ukoilla, eikä kenellekään tullu mieleenkään alkaa tekemään mitään spiraalisommitelmaa ennen barokkia. Kehitystä tulee tapahtumaan. On vain mahdotonta sanoa miten figumaalaus tulee kehittymään. Sen saamme nähdä vasta tulevissa töissä, kaikki muu pohdinta voi olla parhaimmillaankin vain arvailua.
Vai voiko joku teistä sanoa, että maalaamisen rajat ovat omalla kohdallaan tulleet vastaan? Että sen parempaan on mahdotonta pyrkiä, koska sitä parempaa ei ole.

Jotenkin Ninnun kommentti figujen maalaamisesta urheiluna tuntui todella ahdistavalta, mutta sen luettuani ymmärrän paremmin tän vuoden ropeconin tuomarointia.
Toivon, että ropeconin maalauskisa ei tulevaisuudessa ole sitä, että vertaillaan figuja kuin pikajuoksun aikoja. Tän luokan järjestys on selvä. Voittajafigun blendit on neljä sekunnin tuhannesosaa paremmat kun edellisellä kilpailijalla.. Lasketaan päälle tyylipisteet, joita saa ärsyttämättömyydestä ja kliinisestä, konemaisesta suorittamisesta ja siitä että basen yli menevän jalan kengän pohjassa ei näy pohjamaalia. Kauhukuva, ehkä, mutta tätä kohti ollaan menossa kun tekniikka kehittyy ja lähenee täydellisyyttä, mutta silti tuomarointiperusteet pysyvät samoina vuodesta toiseen.

Minusta figumaalaustekniikalla urheileminen ei ole mielekästä. Monien mielestä varmasti on. Ei siinä mitään. Ehkä kyseinen kilpailu ei vaan enää ole mun juttu.

Meni ehkä hiukan ohi aiheen.. Ja kirjoituskin oli sekavaa..

*vetää baskerin päähän ja lähtee taidekahvilaan juomaan yrttiteetä*

VJ kirjoitti:Jotenkin Ninnun kommentti figujen maalaamisesta urheiluna tuntui todella ahdistavalta, mutta sen luettuani ymmärrän paremmin tän vuoden ropeconin tuomarointia.

Jotenkin arvasin että tää ymmärretään väärin. Tarkoitin henkisellä tasolla. Minulle taide on tunteiden ilmaisua, urheilu (en puhu kilpaurheilusta välttämättä) meditatiivista "ei minkään ajattelemista" ja maailmasta irtautumista. Figumaalaus on minulle jälkimmäistä.

Siitä että millimitalla ruvettaisiin blendaamista mittaamaan ollaan toivottavasti vielä kaukana. Maalauskisa tuomarin haastavin tehtävä on arvostaa eri tyylien voimakkuutta, miten sen itse näen, kun arvostellaan viimesiteltyjä figuja. Valitettavasti joissain luokissa "wow" figut (lähinnä ison skaalan figut) olivat viimeistelemättömiä. Tekninen taso ei niin tärkeä ehkä kuin se että koko figu on pidetty teknillisesti hallussa.

Mielestäni ollaan menossa siinä mielessä "taiteellisempaan" suuntaan että jodienkin luokkien arvostelussa, kun kysyttiin, ei ollut selkeää miksi tämä ja tämä figu voitti. siks että se näytti kivemmalta. Eikö juuri silloin, jos mitataan blendejä mittatikulla voida saada tarkkoja vastauksia siihen miksi joku figu oli parempi. Teknilliset ansiot ovat objektiivisia, taiteellisuus aina subjektiivista.

Plääh. Ei oikeesti viittitä lukea mun kommentteja kun piru raamattua. Jotenkin mua ahdistaa se että ensin halutaan perusteita sijoittuneille, ja sitten toitotetaan että on se kauheeta jos asioita mitataan objektiivisesti. Koittakaa nyt päättää mitä ihmettä te maalauskisassa haette. Jos arvostetaan taiteellisuutta ja tyyliä niinkuin nyt yhä suuremmissa määrin niin silloin millintarkat perusteet puuttuvat. Ja jos arvostellaan pelkkää tekniikkaa niin silloin ollaan taiteellisuudesta kovin kaukana.

Ninnu kirjoitti:

VJ kirjoitti:Jotenkin Ninnun kommentti figujen maalaamisesta urheiluna tuntui todella ahdistavalta, mutta sen luettuani ymmärrän paremmin tän vuoden ropeconin tuomarointia.

Jotenkin arvasin että tää ymmärretään väärin. Tarkoitin henkisellä tasolla. Minulle taide on tunteiden ilmaisua, urheilu (en puhu kilpaurheilusta välttämättä) meditatiivista "ei minkään ajattelemista" ja maailmasta irtautumista. Figumaalaus on minulle jälkimmäistä.

Olen samaa mieltä, ei maalausta voi taiteeksi sanoa... Se, että maalaisi valmiille figulle ei vaan vaikuta kovin taiteelliselta(tjsp)... Tätä kyllä voi verrata jotenkin urheiluun, ei kilpaurheiluun, vaan "höntsimiseen" jos joku ymmärttää käsitteen... Eli, tehdään parhaamme, muttei kuitenkaan kisailu mielessä, vaan omaksi ja muiden iloksi...

Minun mielestä figu maalaus on taidetta, kun maalaamisella haetaan tunnelmaa skulptiin, jos vaan koitetaan saada figuja massatuotannolla ulos tai muuten vaan apinoidaan jonkun paketin kylkeä tai miettimättä ladotaan värejä päällekäin, niin silloin figumaalaus ei oo imo taidetta.... Sanomattakin on selvää tietysti että skuptiminen on taidetta.

Jotenkin arvasin että tää ymmärretään väärin. Tarkoitin henkisellä tasolla. Minulle taide on tunteiden ilmaisua, urheilu (en puhu kilpaurheilusta välttämättä) meditatiivista "ei minkään ajattelemista" ja maailmasta irtautumista. Figumaalaus on minulle jälkimmäistä.

Okei, ymmärsin tuon väärin. Hyvin sanottu itse asiassa. Toisaalta monille taide on varmasti samalla tapaa meditatiivista..

Siitä että millimitalla ruvettaisiin blendaamista mittaamaan ollaan toivottavasti vielä kaukana.

Minusta nyt ollaan siinä pisteessä, että suomessa useat maalarit pystyvät tekemään täydellisiä blendejä jos haluavat. Jos lähdetään pelkkää tekniikkaa arvostamaan, niin ei olla tuosta kovinkaan kaukana.

Ninnu kirjoitti: Mielestäni ollaan menossa siinä mielessä "taiteellisempaan" suuntaan että jodienkin luokkien arvostelussa, kun kysyttiin, ei ollut selkeää miksi tämä ja tämä figu voitti. siks että se näytti kivemmalta. Eikö juuri silloin, jos mitataan blendejä mittatikulla voida saada tarkkoja vastauksia siihen miksi joku figu oli parempi. Teknilliset ansiot ovat objektiivisia, taiteellisuus aina subjektiivista.

Plääh. Ei oikeesti viittitä lukea mun kommentteja kun piru raamattua. Jotenkin mua ahdistaa se että ensin halutaan perusteita sijoittuneille, ja sitten toitotetaan että on se kauheeta jos asioita mitataan objektiivisesti. Koittakaa nyt päättää mitä ihmettä te maalauskisassa haette. Jos arvostetaan taiteellisuutta ja tyyliä niinkuin nyt yhä suuremmissa määrin niin silloin millintarkat perusteet puuttuvat. Ja jos arvostellaan pelkkää tekniikkaa niin silloin ollaan taiteellisuudesta kovin kaukana.

En haluaisi niinkään aukottomia perusteluita kuin joillekin matemaattisille yhtälöille, vaan ylipäätään jotain minkä perustella voi ymmärtää miksi figut sijoittuivat siten miten ne sijoittuivat tai ainakin tajuta sen ymmärtämisen olevan mahdotonta. Mä henkilökohtaisesti imutin herneitä nokkaani siinä vaiheessa kun kysyin, että miksi nää meni näin, enkä saanut vastaukseksi kuin hajanaisia kolmen sanan lauseita.

Viime vuonna tilanne oli täysin toisin. Miksi tänä vuonna ei voitu toimia samalla tavoin?

Kellokoneisto kirjoitti: Olen samaa mieltä, ei maalausta voi taiteeksi sanoa... Se, että maalaisi valmiille figulle ei vaan vaikuta kovin taiteelliselta(tjsp)... Tätä kyllä voi verrata jotenkin urheiluun, ei kilpaurheiluun, vaan "höntsimiseen" jos joku ymmärttää käsitteen... Eli, tehdään parhaamme, muttei kuitenkaan kisailu mielessä, vaan omaksi ja muiden iloksi...

Olet asian ytimessä, paitsi siinä että ei mikään noista sulje pois taiteellisuutta. Taidetta tehdään usein omaksi ja muiden iloksi. Eikä teoksessa sinäällään voi olla olennaista se, kuka sen on tehnyt.... Kaikki oleellinen (kuvataiteen) teoksessa näkyy päältä..

Koitan keskittyä vain vastaamaan siihen, että miten minusta sitä syvällisyyttä saadaan lisää figuihin, en siihen miksi sitä ei ole jo tehty tai miksi siihen tulisi pyrkiä. Aihe on erittäin laaja, josta voisi pohdiskella pitemmänkin aikaa. Itselläni ainakin velloo päässä kymmeniä ajatuksia, väittelyitä ja vaikka mitä tästä asiasta... hankalan laaja ja silti mielenkiintoinen aihe.

Eli siis minustakin voidaan tätä tunteiden herätystä saada yhä enenevissä määrin aikaan, sitä vain harva on koittanut tehdä ja vain harvaa tunnetta on koitettu herättää. Figut on lähespähän aina konvertoitava jos tunteita halutaan herättää, jolloin päästään valmistusteknisistä ja muista rajoitteista pitkälti.

Siinä missä elokuvissa ja kirjoissa voidaan katsojan ja päähenkilön välille luoda sidos teoksen aikana ja katsoja voi samaistua päähenkilöön, on figuissa samaistumisen käytävä heti. Periaatteessa meidän tulisikin miettiä myös sitä, että keneen haluamme katsojan samaistuvan? Ulkopuoliseen tarkkailijaan, figuun (dioraamassa kehen) jne.? Samalla minusta kuulostaisi loogisemmalta, että emme yrittäisi luoda uutta kokemusta tai tunnetta teoksen kautta, vaan herättää katsojalta jokin oma kokemus (olipa se sitten aidosti oma tai jostain elokuvassa tms. koettu).

Eli esim.

Inho ja sääli. Miltä kuulostaisi asettaa katsoja samaistumaan ulkopuoliseen tarkkailijaan (mitä hän onkin) ja kuvata Nurglen siunaamaksi tahtomattaan tullut lapsi? Mahdollisimman inhasti kuvattuna, inhottaisi se ainakin minua ja toisaalta kokisin sääliä lasta kohti. Toteutuksen ja imagen pitäisi vain olla pirun hyvin kohdallaan, mutta ensi vilkaisulla voisi käydä se, mihin minusta olisi hienoa päästä: Katsoja ei havaitse tekniikkaa alussa vaan tunteen ja imagen.

Entäs suru? Asetetaan katsoja samaistumaan teoksen päähahmoon. Eli lähes jokainen meistä on menettänyt omaisen joskus elämänsä vaiheessa, tuon tunteen herätys kuvaamalla jotain omaisen/kaverin tms. menetyksen aiheuttamaa surua, voisi onnistuakin. Jälleen kerran, vaaditaan näkemystä ja tekniikkaa, jotta tulokseen päästään, mutta mielestäni tähän on mahdollista päästä.

Figujen imaget ovat olleet nykyisin sitä, että voit ymmärtää figun olevan henkilö ja kenties ympäröivää maailmaa. Kuitenkaan mitään sen suurempaa tapahtumaa, joka herättäsi figun tai ulkopuolisen tunteen, en muista nähneeni. Sinäänsä vuoden takaisessa maddogin dioraamassa oli kait yritetty saada kaihoisaa tunnelmaa, aikaiseksi. Se oli jo sinne päin, muttei aivan minusta, koska en samaistunut Samiin tai Frodoon.

Eli ehkäpä pitäs koittaa tosiaan päättää se, kenen näkökulmasta asiaa tarkastellaan ja korostaa sitä, eli ei enää objektiivinen ja tunteeton henkiolento, koittaen pyrkiä täydelliseen realistiseen kuvaukseen, vaan korostetaan oleellisia elementtejä enemmänkin ja koitetaan vahvistaa tunnelmaa. Taidokkaasti tosin uskon, että voidaan saada useammankin näkökulma asiaan, mutta se nyt vaatii todella taitoa etteivät ne mene sekaisin...

VJ:n kommentti, että kilpailut rajoittavat luovuutta pitää minusta pitkälti paikkansa, mutta ei aivan. Siinä vaiheessa kun tekniikat on hiottu äärimilleen, ei enää tuo tasainen varmuus riitä voittoon ja se pakottaa voittoa haluavat uudistamaan itseään.

Erilaisuus on musta tanssia veitsen terällä, mitä voi havaita myös joissakin laudaturin saaneissa yo-äidinkielen aineissa. Veteenpiiretty viiva erottaa sen täydellisen onnistumisen ja täydellisen epäonnistumisen, kilpailun kiristyessä uskon ja toivon, että myös figumaalauksessa on ihmisten pakko alkaa ottaa riskiä menestyäkseen.

EDIT: Tästä maalauskisojen tuomaroinnista... Kaduntallaajana koitan äänestää sitä, joka iskee parhaiten ensimmäisten 3 sekuntin tarkastelun aikana, tuomarina tutustuisin arvostelussa varmasti tarkemmin figuihin - jo sen takia, että voisin antaa paremman perustelun, kuin "se oli kiva". Tuon tarkastelun siirtyminen 3 sekuntista 3 minuuttiin jo muuttaisi varmasti omaa arvoasteikkoani paljon. Hitusen maanittelinkin Ninnulle conin aikana, kuinka hankalaa oli löytää se työ, jota yleisökisassa äänestäisi, kun ei mikään kolahtanut heti. Sitten nekin jotka kolahtivat, kolahtivat vain sekunniksi ja se 2 sekunnin tarkempi tarkastelu romutti uskoa.

Oliko tarpeeksi ympäripyöreää, ettei kukaan saa selvää mitä sanoin? Nääkin ajatukset ovat melko tuoreita ja hiomattomia, joten näitäkin teorioita pitänee viilata (ellei sitten hakata kirveellä) vielä reippaasti, ennen kuin alkavat toimimaan.

VJ kirjoitti: Viime vuonna tilanne oli täysin toisin. Miksi tänä vuonna ei voitu toimia samalla tavoin?

Viime vuonna Ramon piti puheen. Tänä vuonna ei ollut Ramonia. Ikävä sanoa mutta hän osaa analysoida omaa pitämistään ja ei-pitämistään tarkemmin kuin tämän kertainen tuomaristo.

Ja viime vuonna oli vain pari figua jossa oli subjektista valintaa. Kuten sanoin, objektiivisesta arvostelusta on helpompi sanoa enemmän, tekniikasta ja värivalinnoista, mutta sobjektiivisesti pitkäkin arvostely on pitkälle "musta olisi parempi jos...". Tämä kuvastaa arvostelun subjektiivisuustta. Mutta ne jotka kysyivät saivat kyllä palautetta omista figuistaan, ja kannustaisin ihmisiä kyselemään lisää. ei asenteella "miksi tämä ei voittanut?" koska ainakin minulta saa helposti vastaukseksi "siksi koska se oli huonompi kuin voittajat" vaan kysyä mitä mieltä tuomaristo oli figusta, mitä hyvää ja huonoa siinä oli. Ainakin Day:lle, M.Salavalle ja tomppapompalle kerroin mitä mieltä olin figuista. Muilta tuomareilta he eivät tainneet kysyäkään.

Katsotaan järjestetäänkö jonkinnäköinen palautesysteemi ensi vuonna kisaan ilmoittautuneille figuille. Suunnitelmissa on ajatuksia aiheesta, mutta sen järjestäminen niin että siellä olisi maalarit, muutkin kuin maalausstaffi, paikalla saattaa olla hankalampaa. Ja osa ei edes välitä kuulla palautetta figuistaan.

Aika monessa kommentissa oli kaikuja siitä, että miniatyyrien maalaukselle harrastuksena tulee tapahtumaan jotain tulevaisuudessa. Entä jos me panisimme sen tapahtumaan? Jos parikin meistä yrittäisi ylittää itsensä ja tehdä jotain aivan muuta, niin eiköhän niiden epäonnistuneiden kokeilujen joukosta yksi tai kaksi onnistunuttakin löytyisi... Olen samaa mieltä siitä että mikäli kyvyt eivät riitä omaan veistotyöhön, ovat ilmaisun keinot huomattavasti rajoittuneemmat. Näissäkin tapauksissa voi yrittää rikkoa ainakin omia rajojaan ja toivoa, että lopputulos inspiroi seuraavaa astumaan vielä askeleen pidemmälle. Esimerkiksi tämä teos http://www.archertransfers.com/Bracketed.html on jo jotain muutakin kuin vain tekninen kokeilu, ja vaikka sen näkisikin vain sellaisena, voi se silti inspiroida muita johonkin muuhun.

Mut joo. Yksi juttu mitä itse aina aika ajoin toivoisi on, että figuissa olisi vähän ilmeikkäämpiä kasvoja. Nämä nykyiset, lähinnä ilmeettömät tai tuimat pärstät eivät vie ajatuksia oikein minnekään. Pitäisi itse opetella sculptaamaan niitä paremmiksi...

minisaarnaaja kirjoitti:Mut joo. Yksi juttu mitä itse aina aika ajoin toivoisi on, että figuissa olisi vähän ilmeikkäämpiä kasvoja. Nämä nykyiset, lähinnä ilmeettömät tai tuimat pärstät eivät vie ajatuksia oikein minnekään. Pitäisi itse opetella sculptaamaan niitä paremmiksi...

Hmm joo totta... Onneks sentään rackhamilla vaihtelee noi kasvot ja niitten ilmeetki aika kivasti . Gw:een naamat on imo aivan törkeen tylsiä, kaikki näyttää vähän samoilta.

M. Salava kirjoitti:Eli esim.
Entäs suru? Asetetaan katsoja samaistumaan teoksen päähahmoon. Eli lähes jokainen meistä on menettänyt omaisen joskus elämänsä vaiheessa, tuon tunteen herätys kuvaamalla jotain omaisen/kaverin tms. menetyksen aiheuttamaa surua, voisi onnistuakin. Jälleen kerran, vaaditaan näkemystä ja tekniikkaa, jotta tulokseen päästään, mutta mielestäni tähän on mahdollista päästä.

Itselläni tuli heti mieleen diodraama jossa sotilas (minkä tahansa ihmismäisen rodun) Pitelisi toveriaan käsivarsillansa kasvot taivaalle katsoen kyynnelten virratessa noroina hänen pölyisillä kasvoilla.. Jotain tohon tyyliin. Tai miksen eldar mies/nainen suojelemassa puolisoaan viholliselta. Kyllä tällä tavalla saadaan pakosti jonkunlainen tunne syntymään. Eikä sen nyt hirveän suuri tarvitse olla.

Koko asiassa on ikävä kyllä tultava siihen tulokseen että koolla on väliä. Harva kulkisi tuon yllä mainitun diodraaman ohi jos se olisi ihmisten koossa. Tiedän että nyt alkaa olla hakuammuntaa Mutta kuinka moni uskoisi michelangelon daavidin olevan niin "suurta taidetta" jos patsas olisi 28mm korkea..

neo kirjoitti: Koko asiassa on ikävä kyllä tultava siihen tulokseen että koolla on väliä. Harva kulkisi tuon yllä mainitun diodraaman ohi jos se olisi ihmisten koossa.

Ei koolla ole väliä. Ainakaan tuossa suhteessa
Ei niitten figujen ole tarkoitus olla mitään mainoksia, ihmiset saa kyllä kävellä niitten ohi yhä edelleen, mikäli ei kiinnosta..
Mä olen tyhmänä kävellyt myös monien hyvien taulujen ohi koulun kuviksen tunnilla tehtyjen galleriavisiittien aikana ja haukoitellut..

Ja jos jatketaan tota reasoningia päästään siihen, että Salavan hellcannon olisi vaikuttava taideteos jos se vaan olisi tarpeeksi iso.. Taatusti jengi pysähtyis ihmettelemään. Ja olishan se kai taidetta nykyajan mittapuun mukaankin..