Myrsky nousee: Luku 5
Lähetetty: Su 01.08.2004 12:31
Vai luuli Jesh- poju itsensä olevan myöhässä... Vai luulitte te päässeenne minusta eroon tarinoineni.... Väärin. Ja nyt luvallanne:
...........
Finally, Far North has come back to the Tarinat ja Novellit- forum!
*aplodeja*
Kiitos, rakkaat fanini (molemmat
). En jauha enää hölynpölyä, vaan annan teille päänsäryn, ripulin ja lavantaudin tällä tarinalla.
-------------------
Elef ja Gerlag eivät ehtineet ratsastaa kauas Erengradista, kun heidän edessään siinsi mahtava näky. Erengradin eteläpuolella oli vain lyhyt kaistale ruohoaroa, jonka jälkeen maasta kohosi lehti- ja havupuiden muuri, joka näytti jatkuvan loputtomiin. Mahtava Metsä.
Elef ja Gerlag saapuivat metsän reunalle, jolloin he pysäyttivät ratsunsa. Elef katsoi metsää haltioissaan:
- Siinäpä vasta näky, hän totesi tuijottaessaan metsän syvyyksiin. Gerlag tuhahti:
- Onko pääsi pehmennyt?, hän kysyi kyynisesti ja tuijotti Elefiä, jonka jälkeen hän käänsi katseensa metsään päin:
- Kotikylän takana oleva pusikkokin on suurempi, hän tuhahti sarkastisesti. Elef epäili, että vaikka koko heidän kotimaansa metsät koottaisiin yhteen, niin se ei olisi näin suuri. Gerlag huudahti:
- Mistä sinä sen tiedät? Tämä pöheikkö voi loppua vaikka virstan päässä; ei sitä tiedä, koska metsä on niin tiheä, hän huudahti katsoessaan Elefiin. Elef katsoi häntä kulmat koholla:
- Mistä minä en tiedä mitä?, hän kysyi Gerlagilta, joka naurahti:
- Kuulin kyllä selvästi: "vaikka koko meidän kotimaamme metsät koottaisiin yhteen, niin se ei olisi näin suuri", Gerlag sanoi epäilevän kuuloisesti. Elef nielaisi:
- Minä en sanonut sitä ääneen, hän sanoi. Hänellä kesti vähän aikaa, ennenkuin hän ymmärsi, ja huudahti sitten Gerlagille:
- Sinä osaat lukea ajatuksia! Taikavoimasi ovat kehittyneet!, hän hihkaisi riemuissaan. Gerlag oli hieman hämillään tapahtuneesta, kunnes läimäisi itseään takaraivoon ja totesi:
- Pirulauta, niinpäs osaankin, hän sanoi hämmentyneenä ja jatkoi:
- Elef, ajattele jotain. Elef katsoi muina miehinä muuhun suuntaan, ja kumpikin oli aivan hiljaa. Gerlag katsahti vasemmalle ja puhui:
- Jep, olen samaa mieltä. Jäljet johtavat tuonne, mennään sinnepäin, hän sanoi ja viitasi heidän vasemmalle puolelleen, jossa metsä kohosi aivan yhtä vaikuttavana kuin muuallakin. He ratsastivat jonkin matkaa metsänreunaa pitkin, kunnes heidän näköpiiriinsä sattui tie. Elef katsoi maassa olevia jälkiä, jonka jälkeen hän osoitti metsätietä:
- He ovat menneet tuonne, hän sanoi silmät kiinni metsätiessä. He ratsastivat hiljaa tien päähän, josta avautui leveähkö paljon käytetty tie, joka jatkui metsän uumeniin. Gerlag kohautti olkiaan:
- Noh, eikun härkää sarvista vaan, hän sanoi ja kannusti ratsunsa laukkaan. Elef havahtui ja ratsasti Gerlagin perään.
Bohsenfelsin, joka tunnetaan myös Pikku Middenheimina, lähistön kylissä ei ollut mitään silmiinpistävää; tavallisia noin parinkymmenen asukkaan maalaiskyliä, joista joissakin saattoi olla kievari tai majatalo matkalaisia varten. Tarburg, joka sijaitsi noin kymmenen virstan päässä Mahtavan Metsän laidalta, oli yksi niistä. Siellä asui kaksikymmentäkolme asukasta; vielä viime kuussa luku oli ollut kaksikymmentäviisi, kunnes kievarin isännän pojat Ralf ja Kristian teurastettiin heidän puunhakkuumatkallaan Petomiesten toimesta. Heidän silvotut ruumiinsa oli haudattu kylän pienelle hautausmaalle, ja heidän kuolemansa jälkeen kievarin isännästä oli tullut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä luonne.
Karl, yksi Tarburgin asukkaista, käveli kotiaan päin päivän kääntyessä iltaan. Hän oli ollut koko päivän peltotöissä, ja sadosta uhkasi tulla huono; takatalven halla oli jo pilannut osan hänen viljastaan, ja loppujakin uhkasi kylmettyminen. Karl avasi talonsa oven ja astui sisälle. Hän asetti talikkonsa nojaamaan seinää vasten ja ripusti hattunsa ovenkarmille. Hän huokaisi syvään, aikomuksenaan tehdä olutkeittoa. Tarvitsihan hänen toipilaansa sentään syötävää, hän oli hyvin heikossa kunnossa.
Karl käveli talonsa nurkassa sijaitsevalle puukopalle, josta hän alkoi kantaa puita pienelle hellalleen. Hän latoi puut tulipesään ja kaatoi niiden päälle pienen tilkan öljyä jotta se syttyisi paremmin. Karl otti taskustaan tulukset ja alkoi iskemään kipinää puiden päälle, kunnes tuli syttyisi. Liekin sytyttyä hän sulki tulipesän ja jätti tulen hetkeksi aikaa kohentumaan.
Karl käveli talonsa toiseen päähän, jossa oli toinen ovi ja sen takana hänen pieni makuuhuoneensa. Karl oli kylän ainut, kenellä oli useampi kuin yksi huone talossaan, ja toinen huoneista olikin (sanan täydessä merkityksessä) pieni; Pituutta oli vain sängyn verran, ja leveyttä noin metri sängyn leveyden lisäksi. Karl avasi oven, ja sängyssä makasi hänen toipilaansa. Karlin vaimo oli kuollut pari vuotta sitten koleraan, ja hän oli nukkunut tuossa sängyssä Karlin nukkuessa lattialla. Vaimonsa kuoleman jälkeen Karl ei ollut tohtinut astua tuohon huoneeseen, vaan hän nukkui tuvan lattialla. Ja siellä hän nukkui nytkin, olihan toipilas sentään melkein ventovieras.
Pari yötä sitten myöhään illalla oli Karlin oveen koputettu. Hän oli avannut oven, ja oven takana oli ollut puolikuolleeksi mukiloitu ja pahoinpidelty nainen. Nainen kaatui sisälle taloon heti oven avauduttua, ja Karl oli kantanut hänet sisälle taloon ja laskenut naisen vuoteeseen. Hän lähti välittömästi valmistamaan yrttiseosta, toivoen sen auttavan. Naisella oli ollut hirveät tuskat; hän oli voihkinut tuskissaan, ja kylmä hiki valui noroina hänen kasvoillaan. Suurten ponnistelujen jälkeen Karl oli saanut naisen kuumeen laskemaan, ja nainen oli nukahtanut uupumuksesta. Hänen tilansa oli silti vielä hyvin kehno, ja kun Karl ei ollut peltotöissä niin hän hoivasi naista.
Karl asteli hiljaa vuoteen viereen ja huomasi naisen nukkuvan. Karl käänsi hänet hitaasti selälleen, yrittäen olla herättämättä häntä. Hän laski kämmenensä naisen otsalle, ja totesi kuumeen laskeneen hieman. Karl otti taskustaan kankaanpalan ja kuivasi sillä naisen kasvot, jotka olivat hiestä märät. Yhtäkkiä nainen alkoi hourailla unissaan:
- Ne... ne.. tappoivat heidät... Greus... Gudlef... Kuolleita..., nainen sopersi hytisten samalla syystä, jota Karl sattoi vain arvailla. Karl laski kätensä naisen olkapäälle:
- Shh, ei tarvitse pelätä. Olet turvassa, hän puhui naiselle hiljaa ja rauhoittavasti. Nainen avasi silmänsä hitaasti, ja kohta silmäluomien alta paljastui kaksi lumoavan kaunista vihreää silmää. Nainen käänsi katseensa hitaasti Karliin:
- Kuka... sinä.., hän sai soperrettua, ja Karl silitti hänen päätään:
- Minä olen Karl. Olet minun talossani Tarburgissa, Middenheimin kreivikunnassa, Karl vastasi rauhoittavalla äänellään ja jatkoi: - Mikä sinun nimesi on?
Nainen sulki silmänsä hetkellisesti, kuin yrittäen muistaa kauan sitten jo unohtamaansa nimeään. Sitten hän aukaisi silmänsä:
- Ili...an..a..., nainen sai sanottua itku kurkussa ja purskahti sitten kyyneliin. Hän itki hiljaa Karlin istuessa vieressä ja silittäen naisen päätä. Iliana. Se on pohjanheimolaisten nimi, Karl ajatteli. Hän katsahti naista silmiin, joka katsoi takaisin kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Karl kuiskasi:
- Nuku nyt. Saat kohta syötävää, hän kuiskasi ja nousi sitten ylös, poistuen huoneesta.
Metsä oli keskipäivälläkin aavemaisen tuntuinen; auringonsäteet eivät päässeet metsän pohjalle asti, lukuunottamatta muutamia valonplänttejä puiden oksistoissa ja maan pinnalla. Ympäristöstä ei kuulunut paljon ääniä; ei satakielen laulua, ei veden solinaa metsäpurossa, ainoastaan tuulen aiheuttama kahina puiden oksistoissa ja satunnaisesti metsässä aavemaisesti kaikuva tikan hakkaaminen. Elef ja Gerlag ratsastivat metsän keskellä kulkevaa tietä pitkin, tummanpuhuvien puiden kohotessa uhkaavina heidän ympärillään ja hevosten liikehtiessä levottomasti. Samassa suuri pöllö lehahti lentoon heidän oikealta puoleltaan, ja Gerlagin hevonen pelästyi pahanpäiväisesti. Se kohosi takajaloilleen Gerlagin rauhoitellessa sitä:
- Ptruu, Liehu. Ei hätää, se oli vain huuhkaja, Gerlag sanoi rauhoittavalla äänellä hevosen korvaan, joka rauhoittui oitis. Elef katseli ympäröivää metsää levottomana:
- Tällä metsällä on silmät. Menen vaikka valalle siitä, hän sanoi, kiristäen otettaan ohjaksista. He kannustivat hevosensa hiljaiseen käyntiin, ja ratsastivat muutaman sata metriä kunnes tulivat risteykseen. Tie haarautui kolmeen suuntaan, ja risteyskohdassa seisoi luonnonvoimien kuluttama tienviitta. Elef ja Gerlag ratsastivat viitan viereen ja nousivat ratsuiltaan. He katsoivat tienviittaa, joka oli enimmäkseen sammalen ja köynnösten peitossa. Elef karisti sammalta pois siinä määrin, että he saivat tekstistä selvää. Elef raapi päätään:
- Ottaa nyt näistä etelänmiesten merkeistä ja kielestä selvää. Mitä siinä lukee?, hän kysyi Gerlagilta. Tapion shamaani astui askeleen kohti kylttiä ja laski kämmenensä tekstin päälle, lausuen joitakin sanoja joita Elef ei ymmärtänyt. Gerlag astui takaisin ja Elef katsoi kylttiä tympäntyneenä:
- Ei taida Tapion mahti paljoa vaikuttaa tässä metsässä, hän murahti kyynisesti. Gerlag tyynnytteli häntä:
- Odota, hän sanoi ja osoitti kylttiä. Elef katsoi tienviittaa uudelleen ja näki, kuinka puuhun kaiverretut merkit alkoivat muuttaa muotoaan. Lopulta kaiverretut urat asettuivat niin, että ne muodostivat tekstiä, tällä kertaa heidän merkkikielellään. Elef katsoi kylttiä hetken leuka loksahtaneena, kunnes hoksasi lukea tekstiä:
- Tar... burg, hän luki ja osoitti edellä vasemmalla jatkuvaa tienhaaraa: - Elikkä etuvasemmalla on paikka nimeltä Tarburg, hän jatkoi. Gerlag luki samalla muut tekstit:
- Vasemmalla on Bohsenfels, ja oikealla..., hän ehti aloittaa, kun ilmassa suhahti jokin, joka lensi aivan heidän neniensä edestä, tuskin peukalonmitan päästä. Sekunnin murto-osaa myöhemmin kuului tömähdys, kun nuoli osui korkean jalavan kaarnapintaan. Elef veti välittömästi kirveensä vyöltään ja asettui tarkkailemaan ympäristöään. Gerlag siirsi kätensä kirveensä kahvalle, mutta ei ottanut asettaan vyöltään. Hän tarkkaili syrjäsilmällä oksistoja, käsi yhä kirveellä. Elef liikehti levottomana:
- Sanoin, että metsällä on silmät, mutta että vielä jousi ja nuoliakin!, hän kuiskasi ääni käheänä. Gerlag nosti kättään:
- Hiljaa, hän sanoi itsekseen.Gerlag veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja mumisi jotain maagisia riimejä. Hetken päästä hän avasi silmänsä:
- Haltioita, hän sanoi helpottuneen näköisenä: - Olisi pitänyt arvata; mikään muu rotu ei ole noin taidokas jousen käytössä, hän sanoi. Elef laski kirvestään:
- Haltijoita? Olisit heti sanonut, hän sanoi ja laski kirveensä vyölleen. Gerlag pudisti päätään:
- Ei niitä haltijoita, joista meidän kansamme on kuullut. Ei Tapiolan väki, vaan jotain muuta, hän sanoi levottomana. Elef nosti taas kirveensä valmiusasemiin:
- Koita jo päättää! Kokeile, puhuvatko ne Tapiolan haltijoiden kieltä. Sinähän osaat sitä, eikö niin?, hän kysyi levottomana, ja Gerlag pudisti jälleen kerran päätään:
- Eivät puhu Metsän puhetta, vaan omaa kieltään. Yritän puhua niille, hän sanoi ja astui edemmäs. Elef katsoi, kuinka Gerlag pudotti kirveensä ja väkipuukkonsa maahan, aivan kuin vain odottaen haltioiden ampuvan hänet. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Gerlag puhui:
- Lle naa curucuar, edhel, hän sanoi kielellä, joka kuulosti Elefistä kauniilta kuin tuulikellon kilinä. Gerlag jatkoi:
- Mankoi lle uma tanya?, hän sanoi jälleen kauniilla kielellä.
- Mankoi naa lle? Mani naa lle umien sinome?, ääni vastasi. Elef kuiskasi Gerlagille:
- Mitä se sanoi?, hän kysyi, ja Gerlag käänsi päätään:
- Kysyi keitä me olemme ja mitä me teemme täällä, hän vastasi. Elef hermostui:
- Kysy, puhuvatko he meidän kieltämme?, hän hoputti Gerlagia, joka nyökkäsi:
- Yritän, hän sanoi ja kääntyi taas puustoon päin: - Lle quena i'lambe tel' Edan?, Gerlag kysyi. Hetken oli kuolemanhiljaista, kunnes ääni puhui:
- Uma, se sanoi. Gerlag huokaisi ja jatkoi:
- Mani naa essa en lle?, hän sanoi eteerisellä äänellä. Elef käveli ääneti hänen vierelleen:
- Mitä sanoit?, hän kysyi Gerlagilta, joka huomasi Elefin pistäneen kirveensä takaisin vyölle. Gerlag ei irrottanut katsettaan metsästä vastatessaan:
- Kysyin hänen nimeään. Kohta nähdään, tuottiko tulosta, hän vastasi. Elef tuhahti:
- Et sinä sitä näe vaan kuulet, tampio, hän sanoi leikkimielisesti. Samassa ääni vastasi Gerlagin kysymykseen:
- Vordaeion, se vastasi. Ennenkuin Gerlag tai Elef ehti reagoida, puista laskeutui seitsemän haltiaa. He olivat kaikki miespuolisia (Gerlagin pettymykseksi), mutta haltioiden tapaan jollakin eteerisellä ja ihmismielelle käsittämättömällä tavalla kauniita. Korkeat kasvot ja siro leuka, hieman vinot silmät ja suipot korvat, sekä kuin itse auringosta punottua hienoa lankaa muistuttavat pitkät hiukset. Heillä oli huput päidensä päällä, ja heidän muu vaatetuksensa koostui luonnonläheisistä materiaaleista ja väreistä. Kaikki kantoivat miekkaa ja pitkäjousta. Haltia, joka oli esitellyt itsensä Vordaeioniksi, astui eteenpäin ja katsoi Gerlagia ja Elefiä:
- Te olette path tel'for, haltia sanoi ja laski kätensä Gerlagin olkapäälle:
- Cormamin lindua ele lle.
Haltiat johdattivat Elefin ja Gerlagin leiriinsä. Haltiat kertoivat nimikseen Vordaeion, Telcon, Nargelrin, Duren, Lancon, Alhinmar, Tunelgin, Rameion ja Elhamar. Telcon, Duren ja Lancon kertoivat olevansa veljeksiä, kuten myös Vordaeion ja Nargelrin. Loput olivat joko etäistä sukua heille, tai kuten Rameion; maanpaossa. Haltioiden majapaikka koostui neljästä pienestä teltasta ja nuotiopaikasta pienellä metsäaukealla. Nuotiopaikan ympärille oli tuotu havuja joiden päällä istua, ja paikka oli lahjakkaasti piilotettu ihmissilmältä.
Elef ja Gerlag taluttivat hevosensa puun alle, sitoivat niiden ohjakset puun oksaan ja istuutuivat nuotiopaikan ääreen, ja Vordaeion nosti hupun päästään:
- Levätkää nyt. Tulette pitkän matkan takaa, hän sanoi ja istuutui heitä vastapäätä nuotion toiselle puolelle. Elef kaivoi selkärepustaan jäljellä olevan leivänpalan, surkean kuivahtaneen kannikan, ja ojensi sen Gerlagille. Tämä halkaisi leivän kahtia ja tarjosi Elefille, joka vastusti:
- Minulla ei ole nälkä, hän sanoi alakuloisena ja tuijotti maahan. Vordaeion katsoi heitä:
- Mikä saa teidät näin kauaksi kauniista kotimaastanne?, hän kysyi huolestuneen oloisena. Gerlag katsoi Vordaeionia:
- Paras kertoa koko tarina, hän sanoi itsekseen.
Niinpä Gerlag kertoi heidän koko matkansa tarinan juurta jaksain; miten Iliana oli siepattu heidän kotikylästään ja hän ja Elef olivat lähteneet takaa-ajoon; miten heidät Erengradin lähellä pidätettiin katkeran kisleviittiluutnatti Grigorin toimesta, ja kuinka he pakenivat sellistään kohti Keisarikuntaa ja Mahtavaa Metsää, missä he olivat nyt.
Vordaeion katsoi mietteliäänä Gerlagia ja Elefiä:
- Sanoitko että kaappaajat olivat Kaaoskultisteja?, hän kysyi Gerlagilta. Gerlag nyökkäsi:
- Mikäli Grigoriin on uskominen, niin kyllä, hän sanoi ja katsoi Elefiin joka tuijotti maahan. Vaikka Elef yritti peitellä sitä, niin silti Gerlag näki kyyneleen valuvan hänen poskellaan. Vordaeion katsoi vasemmalle puolelleen, josta Alhinmar tuli hänen luokseen. Hän istuutui Vordaeionin viereen ja nosti hupun päästään, paljastaen pitkät ja vaaleanruskeat hiuksensa. Alhinmar puhui Vordaeionille:
- Rameion ja Elhamar palasivat tiedusteluretkeltään, ja liittyvät pian seuraamme, hän sanoi hiljaa Vordaeionille, joka nyökkäsi:
- Kutsu muutkin koolle; meillä on puhuttavaa, Vordaeion sanoi. Alhinmar nousi ylös ja poistui teltan taakse ja metsään. Gerlag, joka oli seurannut tilannetta vierestä, laski kätensä Elefin olkapäälle ja puhui:
- Ryhdistädy, iso mies. Ilianan tilanne ei parannu yhtään sillä, että sinä uikutat täällä hänen surkeuttaan, hän sanoi Elefille. Elef nyyhkäisi hiljaa, jonka jälkeen hän nosti katseensa Vordaeioniin:
- Oletteko nähneet niitä kultisteja?, Elef kysyi häneltä. Vordaeion pudisti päätään:
- Emme enää pitkään aikaan, hän sanoi alakuloisena: - Alueella toimivat ennen Jadevaltikan ja Violetin Käden kultit, mutta Keisarillinen Inkvisitio tuhosi ne jo vuosia sitten. Mutta kuka tietää; kultisteja saattaa olla vielä jäljellä, hän jatkoi Gerlagin ja Elefin kuunnellessa. Vordaeion katsoi taivaalle:
- Tulee pimeä, hän sanoi ja laski kätensä kuiville nuotiopuille. Hän sulki silmänsä ja sanoi:
- Naar cam. Samassa Vordaeionin käsistä laskeutui liekkejä puiden päälle, ja kohta nuotio roihusikin jo iloisesti, savun noustessa tähtien täplittämälle taivaalle. Hetken päästä puiden seasta ilmestyivät loput haltioista, yksi tai kaksi kerrallaan, ja joista viimeisen Elef tunnisti Alhinmariksi. Haltiat istuutuivat rinkiin nuotion ympärille, ja kaikkien saavuttua paikalle Vordaeion alkoi puhua:
- Koska tulimme metsään itsekin Kaaoksen vihollisina, asiamme on yhteinen. Haluan auttaa teitä etsimään ystäväänne, mutta tilanne on mutkistunut, Vordaeion aloitti. Rameion jatkoi:
- Palasimme äskettäin Elhamarin kanssa leiriin tiedusteltuamme ympäristön tapahtumia. Näyttää siltä, että saatoimme selvittää ystävänne olinpaikan, hän sanoi vakavana. Elef hengitti raskaasti silmät lasittuneen oloisina, ja kyynel valui hänen poskelleen. Elhamar jatkoi Rameioinin jälkeen:
- Mutta paikka suorastaan löyhkäsi Pimeiltä Voimilta; pelkäämme, että hän saattaa olla Riivattu, Elhamar sanoi murheissaan. Elef nousi pystyyn, ja avasi suunsa:
- Missä?, hän kysyi hermostuneena, arvatenkin valmiina syöksymään hevosensa selkään ja ratsastamaan rakkaansa luokse. Haltia ei ehtinyt vastata, kun samassa metsästä Elefin takana kuului lehtien kahinaa. Vordaeion nosti katseensa ääntä kohti, ja nousi salamannopeasti pystyyn, jousi valmiina kädessään ja nuoli viritettynä jänteelle.
- Kuka siellä?, hän sanoi kylmästi. Hetken oli kuolemanhiljaista, kunnes puiden lomasta hoiperteli verinen ja runnottu ihmismies. Tämä käveli vaivalloisesti pari askelta seuruetta päin ja kaatui maahan. Elef, Gerlag, Vordaeion ja Elhamar rynnistivät miehen luokse. Gerlag käänsi tämän selälleen ja puhui hänelle:
- Kuka olet? Mitä tapahtui?, hän kysyi pelästyneen oloisena. Mies hengitti raskaasti:
- Ne.... hyökkäsivät.... Tarburg......, mies huohotti. Elhamar kurtisti kulmiaan:
- Kävimme Tarburgin lähellä tiedustellessamme, hän sanoi ja kääntyi ympäri. Mies jatkoi vaivalloisesti:
- Hän tulee.... pohjoisesta.... Keisaria.... varoitettava...., mies sopersi. Tämän sanottuaan hän kuoli. Vordaeion laski katseensa maahan, ja nousi ylös. Gerlag kääntyi häneen päin:
- Mistä uhasta ihmisiä on varoitettava?, hän kysyi mietteliäänä. Vordaeion ei ehtinyt vastata, kun Duren huusi varoitushuudon:
- Petomiehiä!
Huudon kajahdettua metsän pimennoissa soi torvi, ja Kaaoksen epäsikiöiden aallot hyökkäsivät metsästä heitä kohti.
-------------------
Sellainen mielikuvituksen mehutiiviste tällä kertaa. Se, joka keksii yhteyden minun ja Gromin tarinoiden välillä (ei pitäisi olla ylivoimainen tehtävä, mikäli on lukenut molempien juttuja), saa kädentaputukset
...........
Finally, Far North has come back to the Tarinat ja Novellit- forum!
*aplodeja*
Kiitos, rakkaat fanini (molemmat
). En jauha enää hölynpölyä, vaan annan teille päänsäryn, ripulin ja lavantaudin tällä tarinalla.-------------------
Elef ja Gerlag eivät ehtineet ratsastaa kauas Erengradista, kun heidän edessään siinsi mahtava näky. Erengradin eteläpuolella oli vain lyhyt kaistale ruohoaroa, jonka jälkeen maasta kohosi lehti- ja havupuiden muuri, joka näytti jatkuvan loputtomiin. Mahtava Metsä.
Elef ja Gerlag saapuivat metsän reunalle, jolloin he pysäyttivät ratsunsa. Elef katsoi metsää haltioissaan:
- Siinäpä vasta näky, hän totesi tuijottaessaan metsän syvyyksiin. Gerlag tuhahti:
- Onko pääsi pehmennyt?, hän kysyi kyynisesti ja tuijotti Elefiä, jonka jälkeen hän käänsi katseensa metsään päin:
- Kotikylän takana oleva pusikkokin on suurempi, hän tuhahti sarkastisesti. Elef epäili, että vaikka koko heidän kotimaansa metsät koottaisiin yhteen, niin se ei olisi näin suuri. Gerlag huudahti:
- Mistä sinä sen tiedät? Tämä pöheikkö voi loppua vaikka virstan päässä; ei sitä tiedä, koska metsä on niin tiheä, hän huudahti katsoessaan Elefiin. Elef katsoi häntä kulmat koholla:
- Mistä minä en tiedä mitä?, hän kysyi Gerlagilta, joka naurahti:
- Kuulin kyllä selvästi: "vaikka koko meidän kotimaamme metsät koottaisiin yhteen, niin se ei olisi näin suuri", Gerlag sanoi epäilevän kuuloisesti. Elef nielaisi:
- Minä en sanonut sitä ääneen, hän sanoi. Hänellä kesti vähän aikaa, ennenkuin hän ymmärsi, ja huudahti sitten Gerlagille:
- Sinä osaat lukea ajatuksia! Taikavoimasi ovat kehittyneet!, hän hihkaisi riemuissaan. Gerlag oli hieman hämillään tapahtuneesta, kunnes läimäisi itseään takaraivoon ja totesi:
- Pirulauta, niinpäs osaankin, hän sanoi hämmentyneenä ja jatkoi:
- Elef, ajattele jotain. Elef katsoi muina miehinä muuhun suuntaan, ja kumpikin oli aivan hiljaa. Gerlag katsahti vasemmalle ja puhui:
- Jep, olen samaa mieltä. Jäljet johtavat tuonne, mennään sinnepäin, hän sanoi ja viitasi heidän vasemmalle puolelleen, jossa metsä kohosi aivan yhtä vaikuttavana kuin muuallakin. He ratsastivat jonkin matkaa metsänreunaa pitkin, kunnes heidän näköpiiriinsä sattui tie. Elef katsoi maassa olevia jälkiä, jonka jälkeen hän osoitti metsätietä:
- He ovat menneet tuonne, hän sanoi silmät kiinni metsätiessä. He ratsastivat hiljaa tien päähän, josta avautui leveähkö paljon käytetty tie, joka jatkui metsän uumeniin. Gerlag kohautti olkiaan:
- Noh, eikun härkää sarvista vaan, hän sanoi ja kannusti ratsunsa laukkaan. Elef havahtui ja ratsasti Gerlagin perään.
Bohsenfelsin, joka tunnetaan myös Pikku Middenheimina, lähistön kylissä ei ollut mitään silmiinpistävää; tavallisia noin parinkymmenen asukkaan maalaiskyliä, joista joissakin saattoi olla kievari tai majatalo matkalaisia varten. Tarburg, joka sijaitsi noin kymmenen virstan päässä Mahtavan Metsän laidalta, oli yksi niistä. Siellä asui kaksikymmentäkolme asukasta; vielä viime kuussa luku oli ollut kaksikymmentäviisi, kunnes kievarin isännän pojat Ralf ja Kristian teurastettiin heidän puunhakkuumatkallaan Petomiesten toimesta. Heidän silvotut ruumiinsa oli haudattu kylän pienelle hautausmaalle, ja heidän kuolemansa jälkeen kievarin isännästä oli tullut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä luonne.
Karl, yksi Tarburgin asukkaista, käveli kotiaan päin päivän kääntyessä iltaan. Hän oli ollut koko päivän peltotöissä, ja sadosta uhkasi tulla huono; takatalven halla oli jo pilannut osan hänen viljastaan, ja loppujakin uhkasi kylmettyminen. Karl avasi talonsa oven ja astui sisälle. Hän asetti talikkonsa nojaamaan seinää vasten ja ripusti hattunsa ovenkarmille. Hän huokaisi syvään, aikomuksenaan tehdä olutkeittoa. Tarvitsihan hänen toipilaansa sentään syötävää, hän oli hyvin heikossa kunnossa.
Karl käveli talonsa nurkassa sijaitsevalle puukopalle, josta hän alkoi kantaa puita pienelle hellalleen. Hän latoi puut tulipesään ja kaatoi niiden päälle pienen tilkan öljyä jotta se syttyisi paremmin. Karl otti taskustaan tulukset ja alkoi iskemään kipinää puiden päälle, kunnes tuli syttyisi. Liekin sytyttyä hän sulki tulipesän ja jätti tulen hetkeksi aikaa kohentumaan.
Karl käveli talonsa toiseen päähän, jossa oli toinen ovi ja sen takana hänen pieni makuuhuoneensa. Karl oli kylän ainut, kenellä oli useampi kuin yksi huone talossaan, ja toinen huoneista olikin (sanan täydessä merkityksessä) pieni; Pituutta oli vain sängyn verran, ja leveyttä noin metri sängyn leveyden lisäksi. Karl avasi oven, ja sängyssä makasi hänen toipilaansa. Karlin vaimo oli kuollut pari vuotta sitten koleraan, ja hän oli nukkunut tuossa sängyssä Karlin nukkuessa lattialla. Vaimonsa kuoleman jälkeen Karl ei ollut tohtinut astua tuohon huoneeseen, vaan hän nukkui tuvan lattialla. Ja siellä hän nukkui nytkin, olihan toipilas sentään melkein ventovieras.
Pari yötä sitten myöhään illalla oli Karlin oveen koputettu. Hän oli avannut oven, ja oven takana oli ollut puolikuolleeksi mukiloitu ja pahoinpidelty nainen. Nainen kaatui sisälle taloon heti oven avauduttua, ja Karl oli kantanut hänet sisälle taloon ja laskenut naisen vuoteeseen. Hän lähti välittömästi valmistamaan yrttiseosta, toivoen sen auttavan. Naisella oli ollut hirveät tuskat; hän oli voihkinut tuskissaan, ja kylmä hiki valui noroina hänen kasvoillaan. Suurten ponnistelujen jälkeen Karl oli saanut naisen kuumeen laskemaan, ja nainen oli nukahtanut uupumuksesta. Hänen tilansa oli silti vielä hyvin kehno, ja kun Karl ei ollut peltotöissä niin hän hoivasi naista.
Karl asteli hiljaa vuoteen viereen ja huomasi naisen nukkuvan. Karl käänsi hänet hitaasti selälleen, yrittäen olla herättämättä häntä. Hän laski kämmenensä naisen otsalle, ja totesi kuumeen laskeneen hieman. Karl otti taskustaan kankaanpalan ja kuivasi sillä naisen kasvot, jotka olivat hiestä märät. Yhtäkkiä nainen alkoi hourailla unissaan:
- Ne... ne.. tappoivat heidät... Greus... Gudlef... Kuolleita..., nainen sopersi hytisten samalla syystä, jota Karl sattoi vain arvailla. Karl laski kätensä naisen olkapäälle:
- Shh, ei tarvitse pelätä. Olet turvassa, hän puhui naiselle hiljaa ja rauhoittavasti. Nainen avasi silmänsä hitaasti, ja kohta silmäluomien alta paljastui kaksi lumoavan kaunista vihreää silmää. Nainen käänsi katseensa hitaasti Karliin:
- Kuka... sinä.., hän sai soperrettua, ja Karl silitti hänen päätään:
- Minä olen Karl. Olet minun talossani Tarburgissa, Middenheimin kreivikunnassa, Karl vastasi rauhoittavalla äänellään ja jatkoi: - Mikä sinun nimesi on?
Nainen sulki silmänsä hetkellisesti, kuin yrittäen muistaa kauan sitten jo unohtamaansa nimeään. Sitten hän aukaisi silmänsä:
- Ili...an..a..., nainen sai sanottua itku kurkussa ja purskahti sitten kyyneliin. Hän itki hiljaa Karlin istuessa vieressä ja silittäen naisen päätä. Iliana. Se on pohjanheimolaisten nimi, Karl ajatteli. Hän katsahti naista silmiin, joka katsoi takaisin kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Karl kuiskasi:
- Nuku nyt. Saat kohta syötävää, hän kuiskasi ja nousi sitten ylös, poistuen huoneesta.
Metsä oli keskipäivälläkin aavemaisen tuntuinen; auringonsäteet eivät päässeet metsän pohjalle asti, lukuunottamatta muutamia valonplänttejä puiden oksistoissa ja maan pinnalla. Ympäristöstä ei kuulunut paljon ääniä; ei satakielen laulua, ei veden solinaa metsäpurossa, ainoastaan tuulen aiheuttama kahina puiden oksistoissa ja satunnaisesti metsässä aavemaisesti kaikuva tikan hakkaaminen. Elef ja Gerlag ratsastivat metsän keskellä kulkevaa tietä pitkin, tummanpuhuvien puiden kohotessa uhkaavina heidän ympärillään ja hevosten liikehtiessä levottomasti. Samassa suuri pöllö lehahti lentoon heidän oikealta puoleltaan, ja Gerlagin hevonen pelästyi pahanpäiväisesti. Se kohosi takajaloilleen Gerlagin rauhoitellessa sitä:
- Ptruu, Liehu. Ei hätää, se oli vain huuhkaja, Gerlag sanoi rauhoittavalla äänellä hevosen korvaan, joka rauhoittui oitis. Elef katseli ympäröivää metsää levottomana:
- Tällä metsällä on silmät. Menen vaikka valalle siitä, hän sanoi, kiristäen otettaan ohjaksista. He kannustivat hevosensa hiljaiseen käyntiin, ja ratsastivat muutaman sata metriä kunnes tulivat risteykseen. Tie haarautui kolmeen suuntaan, ja risteyskohdassa seisoi luonnonvoimien kuluttama tienviitta. Elef ja Gerlag ratsastivat viitan viereen ja nousivat ratsuiltaan. He katsoivat tienviittaa, joka oli enimmäkseen sammalen ja köynnösten peitossa. Elef karisti sammalta pois siinä määrin, että he saivat tekstistä selvää. Elef raapi päätään:
- Ottaa nyt näistä etelänmiesten merkeistä ja kielestä selvää. Mitä siinä lukee?, hän kysyi Gerlagilta. Tapion shamaani astui askeleen kohti kylttiä ja laski kämmenensä tekstin päälle, lausuen joitakin sanoja joita Elef ei ymmärtänyt. Gerlag astui takaisin ja Elef katsoi kylttiä tympäntyneenä:
- Ei taida Tapion mahti paljoa vaikuttaa tässä metsässä, hän murahti kyynisesti. Gerlag tyynnytteli häntä:
- Odota, hän sanoi ja osoitti kylttiä. Elef katsoi tienviittaa uudelleen ja näki, kuinka puuhun kaiverretut merkit alkoivat muuttaa muotoaan. Lopulta kaiverretut urat asettuivat niin, että ne muodostivat tekstiä, tällä kertaa heidän merkkikielellään. Elef katsoi kylttiä hetken leuka loksahtaneena, kunnes hoksasi lukea tekstiä:
- Tar... burg, hän luki ja osoitti edellä vasemmalla jatkuvaa tienhaaraa: - Elikkä etuvasemmalla on paikka nimeltä Tarburg, hän jatkoi. Gerlag luki samalla muut tekstit:
- Vasemmalla on Bohsenfels, ja oikealla..., hän ehti aloittaa, kun ilmassa suhahti jokin, joka lensi aivan heidän neniensä edestä, tuskin peukalonmitan päästä. Sekunnin murto-osaa myöhemmin kuului tömähdys, kun nuoli osui korkean jalavan kaarnapintaan. Elef veti välittömästi kirveensä vyöltään ja asettui tarkkailemaan ympäristöään. Gerlag siirsi kätensä kirveensä kahvalle, mutta ei ottanut asettaan vyöltään. Hän tarkkaili syrjäsilmällä oksistoja, käsi yhä kirveellä. Elef liikehti levottomana:
- Sanoin, että metsällä on silmät, mutta että vielä jousi ja nuoliakin!, hän kuiskasi ääni käheänä. Gerlag nosti kättään:
- Hiljaa, hän sanoi itsekseen.Gerlag veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja mumisi jotain maagisia riimejä. Hetken päästä hän avasi silmänsä:
- Haltioita, hän sanoi helpottuneen näköisenä: - Olisi pitänyt arvata; mikään muu rotu ei ole noin taidokas jousen käytössä, hän sanoi. Elef laski kirvestään:
- Haltijoita? Olisit heti sanonut, hän sanoi ja laski kirveensä vyölleen. Gerlag pudisti päätään:
- Ei niitä haltijoita, joista meidän kansamme on kuullut. Ei Tapiolan väki, vaan jotain muuta, hän sanoi levottomana. Elef nosti taas kirveensä valmiusasemiin:
- Koita jo päättää! Kokeile, puhuvatko ne Tapiolan haltijoiden kieltä. Sinähän osaat sitä, eikö niin?, hän kysyi levottomana, ja Gerlag pudisti jälleen kerran päätään:
- Eivät puhu Metsän puhetta, vaan omaa kieltään. Yritän puhua niille, hän sanoi ja astui edemmäs. Elef katsoi, kuinka Gerlag pudotti kirveensä ja väkipuukkonsa maahan, aivan kuin vain odottaen haltioiden ampuvan hänet. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Gerlag puhui:
- Lle naa curucuar, edhel, hän sanoi kielellä, joka kuulosti Elefistä kauniilta kuin tuulikellon kilinä. Gerlag jatkoi:
- Mankoi lle uma tanya?, hän sanoi jälleen kauniilla kielellä.
- Mankoi naa lle? Mani naa lle umien sinome?, ääni vastasi. Elef kuiskasi Gerlagille:
- Mitä se sanoi?, hän kysyi, ja Gerlag käänsi päätään:
- Kysyi keitä me olemme ja mitä me teemme täällä, hän vastasi. Elef hermostui:
- Kysy, puhuvatko he meidän kieltämme?, hän hoputti Gerlagia, joka nyökkäsi:
- Yritän, hän sanoi ja kääntyi taas puustoon päin: - Lle quena i'lambe tel' Edan?, Gerlag kysyi. Hetken oli kuolemanhiljaista, kunnes ääni puhui:
- Uma, se sanoi. Gerlag huokaisi ja jatkoi:
- Mani naa essa en lle?, hän sanoi eteerisellä äänellä. Elef käveli ääneti hänen vierelleen:
- Mitä sanoit?, hän kysyi Gerlagilta, joka huomasi Elefin pistäneen kirveensä takaisin vyölle. Gerlag ei irrottanut katsettaan metsästä vastatessaan:
- Kysyin hänen nimeään. Kohta nähdään, tuottiko tulosta, hän vastasi. Elef tuhahti:
- Et sinä sitä näe vaan kuulet, tampio, hän sanoi leikkimielisesti. Samassa ääni vastasi Gerlagin kysymykseen:
- Vordaeion, se vastasi. Ennenkuin Gerlag tai Elef ehti reagoida, puista laskeutui seitsemän haltiaa. He olivat kaikki miespuolisia (Gerlagin pettymykseksi), mutta haltioiden tapaan jollakin eteerisellä ja ihmismielelle käsittämättömällä tavalla kauniita. Korkeat kasvot ja siro leuka, hieman vinot silmät ja suipot korvat, sekä kuin itse auringosta punottua hienoa lankaa muistuttavat pitkät hiukset. Heillä oli huput päidensä päällä, ja heidän muu vaatetuksensa koostui luonnonläheisistä materiaaleista ja väreistä. Kaikki kantoivat miekkaa ja pitkäjousta. Haltia, joka oli esitellyt itsensä Vordaeioniksi, astui eteenpäin ja katsoi Gerlagia ja Elefiä:
- Te olette path tel'for, haltia sanoi ja laski kätensä Gerlagin olkapäälle:
- Cormamin lindua ele lle.
Haltiat johdattivat Elefin ja Gerlagin leiriinsä. Haltiat kertoivat nimikseen Vordaeion, Telcon, Nargelrin, Duren, Lancon, Alhinmar, Tunelgin, Rameion ja Elhamar. Telcon, Duren ja Lancon kertoivat olevansa veljeksiä, kuten myös Vordaeion ja Nargelrin. Loput olivat joko etäistä sukua heille, tai kuten Rameion; maanpaossa. Haltioiden majapaikka koostui neljästä pienestä teltasta ja nuotiopaikasta pienellä metsäaukealla. Nuotiopaikan ympärille oli tuotu havuja joiden päällä istua, ja paikka oli lahjakkaasti piilotettu ihmissilmältä.
Elef ja Gerlag taluttivat hevosensa puun alle, sitoivat niiden ohjakset puun oksaan ja istuutuivat nuotiopaikan ääreen, ja Vordaeion nosti hupun päästään:
- Levätkää nyt. Tulette pitkän matkan takaa, hän sanoi ja istuutui heitä vastapäätä nuotion toiselle puolelle. Elef kaivoi selkärepustaan jäljellä olevan leivänpalan, surkean kuivahtaneen kannikan, ja ojensi sen Gerlagille. Tämä halkaisi leivän kahtia ja tarjosi Elefille, joka vastusti:
- Minulla ei ole nälkä, hän sanoi alakuloisena ja tuijotti maahan. Vordaeion katsoi heitä:
- Mikä saa teidät näin kauaksi kauniista kotimaastanne?, hän kysyi huolestuneen oloisena. Gerlag katsoi Vordaeionia:
- Paras kertoa koko tarina, hän sanoi itsekseen.
Niinpä Gerlag kertoi heidän koko matkansa tarinan juurta jaksain; miten Iliana oli siepattu heidän kotikylästään ja hän ja Elef olivat lähteneet takaa-ajoon; miten heidät Erengradin lähellä pidätettiin katkeran kisleviittiluutnatti Grigorin toimesta, ja kuinka he pakenivat sellistään kohti Keisarikuntaa ja Mahtavaa Metsää, missä he olivat nyt.
Vordaeion katsoi mietteliäänä Gerlagia ja Elefiä:
- Sanoitko että kaappaajat olivat Kaaoskultisteja?, hän kysyi Gerlagilta. Gerlag nyökkäsi:
- Mikäli Grigoriin on uskominen, niin kyllä, hän sanoi ja katsoi Elefiin joka tuijotti maahan. Vaikka Elef yritti peitellä sitä, niin silti Gerlag näki kyyneleen valuvan hänen poskellaan. Vordaeion katsoi vasemmalle puolelleen, josta Alhinmar tuli hänen luokseen. Hän istuutui Vordaeionin viereen ja nosti hupun päästään, paljastaen pitkät ja vaaleanruskeat hiuksensa. Alhinmar puhui Vordaeionille:
- Rameion ja Elhamar palasivat tiedusteluretkeltään, ja liittyvät pian seuraamme, hän sanoi hiljaa Vordaeionille, joka nyökkäsi:
- Kutsu muutkin koolle; meillä on puhuttavaa, Vordaeion sanoi. Alhinmar nousi ylös ja poistui teltan taakse ja metsään. Gerlag, joka oli seurannut tilannetta vierestä, laski kätensä Elefin olkapäälle ja puhui:
- Ryhdistädy, iso mies. Ilianan tilanne ei parannu yhtään sillä, että sinä uikutat täällä hänen surkeuttaan, hän sanoi Elefille. Elef nyyhkäisi hiljaa, jonka jälkeen hän nosti katseensa Vordaeioniin:
- Oletteko nähneet niitä kultisteja?, Elef kysyi häneltä. Vordaeion pudisti päätään:
- Emme enää pitkään aikaan, hän sanoi alakuloisena: - Alueella toimivat ennen Jadevaltikan ja Violetin Käden kultit, mutta Keisarillinen Inkvisitio tuhosi ne jo vuosia sitten. Mutta kuka tietää; kultisteja saattaa olla vielä jäljellä, hän jatkoi Gerlagin ja Elefin kuunnellessa. Vordaeion katsoi taivaalle:
- Tulee pimeä, hän sanoi ja laski kätensä kuiville nuotiopuille. Hän sulki silmänsä ja sanoi:
- Naar cam. Samassa Vordaeionin käsistä laskeutui liekkejä puiden päälle, ja kohta nuotio roihusikin jo iloisesti, savun noustessa tähtien täplittämälle taivaalle. Hetken päästä puiden seasta ilmestyivät loput haltioista, yksi tai kaksi kerrallaan, ja joista viimeisen Elef tunnisti Alhinmariksi. Haltiat istuutuivat rinkiin nuotion ympärille, ja kaikkien saavuttua paikalle Vordaeion alkoi puhua:
- Koska tulimme metsään itsekin Kaaoksen vihollisina, asiamme on yhteinen. Haluan auttaa teitä etsimään ystäväänne, mutta tilanne on mutkistunut, Vordaeion aloitti. Rameion jatkoi:
- Palasimme äskettäin Elhamarin kanssa leiriin tiedusteltuamme ympäristön tapahtumia. Näyttää siltä, että saatoimme selvittää ystävänne olinpaikan, hän sanoi vakavana. Elef hengitti raskaasti silmät lasittuneen oloisina, ja kyynel valui hänen poskelleen. Elhamar jatkoi Rameioinin jälkeen:
- Mutta paikka suorastaan löyhkäsi Pimeiltä Voimilta; pelkäämme, että hän saattaa olla Riivattu, Elhamar sanoi murheissaan. Elef nousi pystyyn, ja avasi suunsa:
- Missä?, hän kysyi hermostuneena, arvatenkin valmiina syöksymään hevosensa selkään ja ratsastamaan rakkaansa luokse. Haltia ei ehtinyt vastata, kun samassa metsästä Elefin takana kuului lehtien kahinaa. Vordaeion nosti katseensa ääntä kohti, ja nousi salamannopeasti pystyyn, jousi valmiina kädessään ja nuoli viritettynä jänteelle.
- Kuka siellä?, hän sanoi kylmästi. Hetken oli kuolemanhiljaista, kunnes puiden lomasta hoiperteli verinen ja runnottu ihmismies. Tämä käveli vaivalloisesti pari askelta seuruetta päin ja kaatui maahan. Elef, Gerlag, Vordaeion ja Elhamar rynnistivät miehen luokse. Gerlag käänsi tämän selälleen ja puhui hänelle:
- Kuka olet? Mitä tapahtui?, hän kysyi pelästyneen oloisena. Mies hengitti raskaasti:
- Ne.... hyökkäsivät.... Tarburg......, mies huohotti. Elhamar kurtisti kulmiaan:
- Kävimme Tarburgin lähellä tiedustellessamme, hän sanoi ja kääntyi ympäri. Mies jatkoi vaivalloisesti:
- Hän tulee.... pohjoisesta.... Keisaria.... varoitettava...., mies sopersi. Tämän sanottuaan hän kuoli. Vordaeion laski katseensa maahan, ja nousi ylös. Gerlag kääntyi häneen päin:
- Mistä uhasta ihmisiä on varoitettava?, hän kysyi mietteliäänä. Vordaeion ei ehtinyt vastata, kun Duren huusi varoitushuudon:
- Petomiehiä!
Huudon kajahdettua metsän pimennoissa soi torvi, ja Kaaoksen epäsikiöiden aallot hyökkäsivät metsästä heitä kohti.
-------------------
Sellainen mielikuvituksen mehutiiviste tällä kertaa. Se, joka keksii yhteyden minun ja Gromin tarinoiden välillä (ei pitäisi olla ylivoimainen tehtävä, mikäli on lukenut molempien juttuja), saa kädentaputukset
.