Haudanryöstäjät - osa 1
Lähetetty: Su 01.08.2004 14:09
Kiitoksia palautteesta kaikille, päätin kirjoittaa varsinaisen ensimmäisen osan nyt. Tarinamestari Runen kiinnostus antoi oivasti inspiraatiota, ja toivottavasti tässä osassa on tunnelma tallella. En pidä dialogin kirjoittamisesta, mutta se on tässä tarinassa lähes välttämättömyys, toivottavasti nämä eivät pilaa tunnelmaa.. Päätin alkaa kertoa koko joukon tarinaa, aluksi tarkoitus oli kertoa vain Klausista. Ja henkilöistä saatte tietää lisää vielä myöhemmin!
Niille, jotka eivät ole ehtineet, tutustukaa lyhyeen prologiin: http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=28146
-----------osa 1------------
Hiostava kosteus tunkeutui ruumiin joka sopukkaan jo muutamassa minuutissa, tehden olon vieläkin epämukavammaksi. Klaus oli kyllä nähnyt hautakammioita, mutta tämä oli ensimmäinen, jossa hän oli yöllä. Ensimmäinen, jonka hän aikoi ryövätä. Toiset miehet jo potkivat ruukkuja rikki löytääkseen mahdolliset helyt ja kultakolikot, mutta useimmissa oli vain kuoriaisia.
"Eikö olisi jo aika tutkia arkku?" kysyi Bernhardt, joukon niinkutsuttu johtaja. Ainakin hän oli kookkain ja voimakastahtoisin, joten hän useimmiten sai tahtonsa läpi. Klaus asteli arkun vierelle, ja mädän haju oli kuvottava. Hän otti metallisen kangen vyöltään ja yhdessä ryhmän viimeisen jäsenen, pohjoisesta Keisarikuntaan saapuneen Radveigin, kanssa alkoi vääntää kantta auki. Bernhardt katseli vierestä malttamattomana, päähänsä aivan liian suuret silmät kimallellen pian koittavan vaurauden ajatuksesta. Ikinä ei hän ollut päässyt näin lähelle aarretta, aina oli tapahtunut jotakin odottamatonta. Toiset eivät aavistaneet mitä kauhuja hän oli nähnyt matkoillaan, ja niistä hän itsekin vaikeni mielellään. Hän tiesi, että yliluonnollinen oli joka hetki ihmisten keskuudessa, mutta ei tahtonut ajatella sitä nyt. Hän keskittyi ajatukseen kullan kimalluksesta.
Kansi rämähti lattialle, ja jo pelkkä ääni säikäytti ryhmän; heillä ei ollut aavistustakaan, kuinka hyvin äänet kantautuivat maan pinnalle tästä tunkkaisesta loukosta. Huoli vartijoista tai papeista ei kuitenkaan ollut päällimmäisenä heidän mielessään, vaan tässä arkussa levännyt ruumis. Se oli vain osin mädännyt, vaikka se oli taatusti lojunut arkussaan vuosisatoja. Sieltä täältä paljastui aukko ihon alle; purppuraiset onkalot kuhisivat matoja.
Miehet kavahtivat kauemmas. Jopa yliluonnollisen äärirajat kokeneella Bernhardtilla oli vaikeuksia pitää viimeksi varastettu leipä sisällä; tämä ruumis ei näyttänyt miltään hänen ennen 'tapaamaltaan'. Sen asentokaan ei enää ollut samanlainen kuin haudatulta ruumiilta odottaisi; jo vuosisatoja se oli varmasti maannut kivisessä haudassaan. Ajat olivat kuluneet, ihmiset vaihtuivat ja unohtivat, loputkin tutut haudattiin samaisiin katakombeihin. Mutta nyt sen rauhaa oli häiritty; jalat näyttivät kärsineen.. kärsineen kuin kävelystä. Asento näytti siltä, kuin se olisi vaelluksen jälkeen kiivennyt takaisin arkkuunsa ja vetänyt oman hautansa kannen takaisin päälleen. Klaus ja Radveig ajattelivat täsmälleen samoin, mutta tiesivät sen olevan mahdotonta. Kuolleet eivät kävele. Ruumis suorastaan huokui aavemaista voimaa, mustaa magiaa. Silkka pahuus tuntui häilyvän sen ympärillä, kuin paha kirous häiriten sen rauhaa. Paha kirous, joka pakotti sen jatkamaan maallista vaellusta ilman sielua.
Ikuisuudelta tuntuvan hetken nuo kolme miestä tuijottivat arkussa makaavaa turmeltunutta ihmishengen maallista asuinpaikkaa. Bernhardt oli kuitenkin ensimmäinen, joka havahtui takaisin maanpinnalle. Hän huokaisi raskaasti ja käänsi katseensa tovereihinsa. Klaus muisti taas hengittää, ja raskaat hengenvedot kuuluivat vavahtelevan. Radveig osasi hillitä itseään pohjoisen kokeneen barbaarin tapaan, mutta kauhu pilkahti hänenkin silmissään. Jo muutamassa sekunnissa koko välikohtaus tuntui kuitenkin naurettavalta; tällaiset olosuhteet antoivat väistämättä mielikuvitukselle joskus yliotteen. Joku päivä he vielä nauraisivat omalle lapselliselle typeryydelleen. Jokainen hörähteli hermostustaan peittäen hiukan pelastaakseen oman ylpetensä. Kohta he astelivat arkulle, ja katselivat ruumiin alta pilkottavaa kimallusta.
"K-kultaa!" kuiskasi Klaus, ja kylmä hiki tipahteli pisaroina arkun pohjalle. Hän katseli kultakasaa odottaen. Hetken kuluttua Bernhardt nyökkäsi häntä kaivamaan kullat esiin. Klaus katsoi häntä hetken; kuvottavin asia sitten eilisen aterian. Niin hän ajatteli rohkaistakseen itseään, ja laittoi kätensä arkun pohjalle. Väistämättäkin hän joutui koskemaan ruumista, ja mädäntynyttä ihoa jäi hänen käteensä vihertävänä limana. Klaus tunsi jonkin nousevan äkkiä kurkkuunsa vatsan suunnalta. Hän käänsi katseensa pois, ja tunsi kylmän kullan kädessään. Hän katsoi taas arkkuun, ja otti nopeasti koko kasan esiin. Bernhardt kiersi arkun toiselle puolelle kaljun miehen vierelle, ja laittoi kultakasan pieneen nahkapussiin.
"No niin," hän sanoi, "nyt voimme lähteä."
Huojennuksensa peittäen haudanryöstäjät lähtivät käytävää takaisinpäin, ja kiristivät tahtia muistaessaan uloskäynnin olevan suoraan edessäpäin. Askelten äänet olivat pehmeitä alla survoutuvan sammalen päällä. Sammalen peittämiä seiniä pitkin ahdistavaan pimeyteen kuitenkin kantautui vaimea ääni; raskas, kivinen kolahdus. Miehet pysähtyivät; kaikki olivat jännittäneet itsensä ja vaistonsa äärimmäiseen valmiustilaan. Kaikilla oli silmät ammollaan, jotta näkisivät pimeydessä. Tosin, jos he saisivat syyn nähdä tuossa synkässä haudassa, he eivät varmastikaan haluaisi jäädä paikalle todistamaan sitä.
Käytävällä oli aivan hiljaista, vain menestyksettömästi vaimennettu hengitys kaikui seinissä. Hetken kuluttua takanapäin sijainneesta kammiosta päin lehahti lämmin aalto kammottavaa mädän hajua; sitä, jota he olivat jo pakenemassa. Kaikilla kävi sama ajatus mielessään; kaikki kolme juoksivat maanpinnalle miten taisivat. Radveig jäi vielä vahvimpana miehenä sulkemaan oven, muttei edes vilkaissut kammioon sisään. Kuun kalpean valon hivellessä heidän kasvojaan tunnelma alkoi helpottua. Bernhardtin ensimmäinen onnistunut ryöstöretki; Radveig ja Klaus saattoivat nyt kutsua itseään haudanryöstäjiksi.
-----------------------
Jossakin katakombien uumenissa, syvällä tutkimattomilla käytävillä, kaikki oli rauhallista. Lukuunottamatta vaimeita ja hitaita askelia, jotka litisivät lattian kosteudessa. Hauta-arkku oli tyhjä.
Niille, jotka eivät ole ehtineet, tutustukaa lyhyeen prologiin: http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=28146
-----------osa 1------------
Hiostava kosteus tunkeutui ruumiin joka sopukkaan jo muutamassa minuutissa, tehden olon vieläkin epämukavammaksi. Klaus oli kyllä nähnyt hautakammioita, mutta tämä oli ensimmäinen, jossa hän oli yöllä. Ensimmäinen, jonka hän aikoi ryövätä. Toiset miehet jo potkivat ruukkuja rikki löytääkseen mahdolliset helyt ja kultakolikot, mutta useimmissa oli vain kuoriaisia.
"Eikö olisi jo aika tutkia arkku?" kysyi Bernhardt, joukon niinkutsuttu johtaja. Ainakin hän oli kookkain ja voimakastahtoisin, joten hän useimmiten sai tahtonsa läpi. Klaus asteli arkun vierelle, ja mädän haju oli kuvottava. Hän otti metallisen kangen vyöltään ja yhdessä ryhmän viimeisen jäsenen, pohjoisesta Keisarikuntaan saapuneen Radveigin, kanssa alkoi vääntää kantta auki. Bernhardt katseli vierestä malttamattomana, päähänsä aivan liian suuret silmät kimallellen pian koittavan vaurauden ajatuksesta. Ikinä ei hän ollut päässyt näin lähelle aarretta, aina oli tapahtunut jotakin odottamatonta. Toiset eivät aavistaneet mitä kauhuja hän oli nähnyt matkoillaan, ja niistä hän itsekin vaikeni mielellään. Hän tiesi, että yliluonnollinen oli joka hetki ihmisten keskuudessa, mutta ei tahtonut ajatella sitä nyt. Hän keskittyi ajatukseen kullan kimalluksesta.
Kansi rämähti lattialle, ja jo pelkkä ääni säikäytti ryhmän; heillä ei ollut aavistustakaan, kuinka hyvin äänet kantautuivat maan pinnalle tästä tunkkaisesta loukosta. Huoli vartijoista tai papeista ei kuitenkaan ollut päällimmäisenä heidän mielessään, vaan tässä arkussa levännyt ruumis. Se oli vain osin mädännyt, vaikka se oli taatusti lojunut arkussaan vuosisatoja. Sieltä täältä paljastui aukko ihon alle; purppuraiset onkalot kuhisivat matoja.
Miehet kavahtivat kauemmas. Jopa yliluonnollisen äärirajat kokeneella Bernhardtilla oli vaikeuksia pitää viimeksi varastettu leipä sisällä; tämä ruumis ei näyttänyt miltään hänen ennen 'tapaamaltaan'. Sen asentokaan ei enää ollut samanlainen kuin haudatulta ruumiilta odottaisi; jo vuosisatoja se oli varmasti maannut kivisessä haudassaan. Ajat olivat kuluneet, ihmiset vaihtuivat ja unohtivat, loputkin tutut haudattiin samaisiin katakombeihin. Mutta nyt sen rauhaa oli häiritty; jalat näyttivät kärsineen.. kärsineen kuin kävelystä. Asento näytti siltä, kuin se olisi vaelluksen jälkeen kiivennyt takaisin arkkuunsa ja vetänyt oman hautansa kannen takaisin päälleen. Klaus ja Radveig ajattelivat täsmälleen samoin, mutta tiesivät sen olevan mahdotonta. Kuolleet eivät kävele. Ruumis suorastaan huokui aavemaista voimaa, mustaa magiaa. Silkka pahuus tuntui häilyvän sen ympärillä, kuin paha kirous häiriten sen rauhaa. Paha kirous, joka pakotti sen jatkamaan maallista vaellusta ilman sielua.
Ikuisuudelta tuntuvan hetken nuo kolme miestä tuijottivat arkussa makaavaa turmeltunutta ihmishengen maallista asuinpaikkaa. Bernhardt oli kuitenkin ensimmäinen, joka havahtui takaisin maanpinnalle. Hän huokaisi raskaasti ja käänsi katseensa tovereihinsa. Klaus muisti taas hengittää, ja raskaat hengenvedot kuuluivat vavahtelevan. Radveig osasi hillitä itseään pohjoisen kokeneen barbaarin tapaan, mutta kauhu pilkahti hänenkin silmissään. Jo muutamassa sekunnissa koko välikohtaus tuntui kuitenkin naurettavalta; tällaiset olosuhteet antoivat väistämättä mielikuvitukselle joskus yliotteen. Joku päivä he vielä nauraisivat omalle lapselliselle typeryydelleen. Jokainen hörähteli hermostustaan peittäen hiukan pelastaakseen oman ylpetensä. Kohta he astelivat arkulle, ja katselivat ruumiin alta pilkottavaa kimallusta.
"K-kultaa!" kuiskasi Klaus, ja kylmä hiki tipahteli pisaroina arkun pohjalle. Hän katseli kultakasaa odottaen. Hetken kuluttua Bernhardt nyökkäsi häntä kaivamaan kullat esiin. Klaus katsoi häntä hetken; kuvottavin asia sitten eilisen aterian. Niin hän ajatteli rohkaistakseen itseään, ja laittoi kätensä arkun pohjalle. Väistämättäkin hän joutui koskemaan ruumista, ja mädäntynyttä ihoa jäi hänen käteensä vihertävänä limana. Klaus tunsi jonkin nousevan äkkiä kurkkuunsa vatsan suunnalta. Hän käänsi katseensa pois, ja tunsi kylmän kullan kädessään. Hän katsoi taas arkkuun, ja otti nopeasti koko kasan esiin. Bernhardt kiersi arkun toiselle puolelle kaljun miehen vierelle, ja laittoi kultakasan pieneen nahkapussiin.
"No niin," hän sanoi, "nyt voimme lähteä."
Huojennuksensa peittäen haudanryöstäjät lähtivät käytävää takaisinpäin, ja kiristivät tahtia muistaessaan uloskäynnin olevan suoraan edessäpäin. Askelten äänet olivat pehmeitä alla survoutuvan sammalen päällä. Sammalen peittämiä seiniä pitkin ahdistavaan pimeyteen kuitenkin kantautui vaimea ääni; raskas, kivinen kolahdus. Miehet pysähtyivät; kaikki olivat jännittäneet itsensä ja vaistonsa äärimmäiseen valmiustilaan. Kaikilla oli silmät ammollaan, jotta näkisivät pimeydessä. Tosin, jos he saisivat syyn nähdä tuossa synkässä haudassa, he eivät varmastikaan haluaisi jäädä paikalle todistamaan sitä.
Käytävällä oli aivan hiljaista, vain menestyksettömästi vaimennettu hengitys kaikui seinissä. Hetken kuluttua takanapäin sijainneesta kammiosta päin lehahti lämmin aalto kammottavaa mädän hajua; sitä, jota he olivat jo pakenemassa. Kaikilla kävi sama ajatus mielessään; kaikki kolme juoksivat maanpinnalle miten taisivat. Radveig jäi vielä vahvimpana miehenä sulkemaan oven, muttei edes vilkaissut kammioon sisään. Kuun kalpean valon hivellessä heidän kasvojaan tunnelma alkoi helpottua. Bernhardtin ensimmäinen onnistunut ryöstöretki; Radveig ja Klaus saattoivat nyt kutsua itseään haudanryöstäjiksi.
-----------------------
Jossakin katakombien uumenissa, syvällä tutkimattomilla käytävillä, kaikki oli rauhallista. Lukuunottamatta vaimeita ja hitaita askelia, jotka litisivät lattian kosteudessa. Hauta-arkku oli tyhjä.
Kannattaa hankkia, aivan nerokkaasti tehty. Mutta homma oli erinomainen. Ehdottomasti lukemisen arvoinen. Muumio oli aivan mahtavasti kuvailtu, ja ainakin henkilöiden käyttäytyminen ja kokemukset olivat realistisia ja nätisti toteutettuja. Lisää voisi lukaista taas kohta. 
). Pituutta olisi toki saanut olla enemmän, kuten jo sanottu, mutta muuten en löydä moittimista. Tuli kyllä mieleen Muumio-leffat, mutta nehän ovat klassikoita. Erittäin hienoa. Jatkapa samaan malliin, niin tästä voi kehittyä jotain selkäpiitäkarmivaa 
.